Käkisalmen Karjalan verotusoloja koskee n.s. Vatjan viidenneksen verokirja v:lta 1500. Koko pohjoisessa Karjalassa, Kurkijoen, Sortavalan, Ilomantsin ja Salmin pokostoissa sekä pienemmässä osassa kaupungin (Käkisalmen) pokostaa esiintyy tässä verokirjassa ainoana veropohjana jousi (dukj). Kaikkiaan oli pohjoisessa Karjalassa 3 111 jousta etelämmän Karjalan 928 1/2 obsjaa (maayksiötä) vastaan. Verokirjasta selviää myöskin, että "vanhan kirjoituksen aikaan", joka oli tapahtunut ennen v:tta 1480, oli veroja ruhtinaalle ja arkkipiispalle maksettu turkiksissa. Niinpä oli eräällä Kurkijoen alueella 49 jousta maksanut 54 oravaa, 11 näätää ja jahtihaukan, Sortavalassa 66 jousen verolääni Kiteellä suorittanut 880 oravaa, Ilomantsin Megrijärven 66 jousta 910 oravaa ja eräillä muilla paikoilla 13 jousta antaneet 30 oravaa ja 2 näätää ja Salmissa 15 jousta maksaneet 75 oravaa. Todennäköisesti oli oravavero ollut yleisempikin.
Mutta puheenaoleva verokirja näyttää, että uudet verotavat jo olivat tulleet käytäntöön: jousen laskettiin vastaavan obsjaa ja verot kannettiin tai laskettiin obsjain ja aurain perusteella rahana ja osaviljana.[209]
Jos yhtäläisyys Suomen jousialueen ja Käkisalmen Karjalan välillä on kouraantuntuva, on se myöskin ilmeinen Suomen ja Pohjois-Ruotsin välillä. Vesterbottenissa ja Ångermanlannissa otettiin aivan samalla tavoin kuin Kemissä keskiajalla talvisin jousien mukaan maksettava turkisvero. Helsinglannin lain mukaan, joka on 1300-luvun alkupuolelta, suoritettiin sotalomaveroa (ledungslame) Medelpadissa ja Ångermanlannissa osittain turkiksissa, ja uloinna pohjoisessa, Uumajassa ja Bygdessä, pääsivät asukkaat sotilasrasituksestaan vapaaksi suorittamalla jokaiselta jouselta (båga) kaksi nahkaa (två blåskurna skinn).[210] Täydellinen turkiskulttuuri vallitsi muinoin Taalaissakin, jonka maakuntalaki mainitsee asukkaitten veroina "wighra manna skin" (kelpoisen miehen nahkat), "leöungx skin" (sotaveronahkat) ja "bælskin".[211] Erään tiedon mukaan v:lta 1413 olivat Taalain pitäjät jaetut "belghar" nimisiin piireihin.[212] "Bælskin" ja "belghar" vastannevat suomen "palke" nimitystä, joka keskiajalla merkitsi näädän tai kärpän nahkoja.
Olemme siis sekä Suomessa että Novgorodin Karjalassa ja Pohjois-Ruotsissa, vieläpä Jäämeren rannoilla tavanneet ominaisen ikivanhan verotustavan, jonka perusteet koko alueella ovat niin samanlaiset kuin olisivat ne samain muinaisten verottajain järjestämät.
Samoja verottajia ei tässä tapauksessa kumminkaan tarvitse edellyttää. Pikemminkin on meidän tämä seikka selitettävä maantieteelliseksi ilmiöksi, muinaiseksi kansainväliseksi tavaksi, jonka ovat synnyttäneet samanlaiset luonnon, talouden ja yhteiskunnan olot koko tällä laajalla, Laatokan ääriltä Taalainmaan järvilaaksoihin saakka ulottuvalla riistametsävyöhykkeellä ja jota eri verottajat ovat hyväkseen käyttäneet.
Jo ennen mainitusta kuninkaan kirjeestä v:lta 1364, joka koskee kruunun ja piispan turkisverojen kantoa, voi päättää, että vanhemmalla keskiajalla on ollut turkisveroja muitakin kuin mihin jo olemme tutustuneet. Muutamat veronimitykset ja tähteet, joita on säilynyt Kustaa Vaasan ajan verokirjoissa, tätä otaksumaa vahvistavat.
Savossa oli uuden ajan alussa koko verojärjestelmän pohjana n.s. veronahka (skattskin), jonka mukaan maksettiin maavero (päävero); veronahoista kokoontuivat n.s. verot, jotka taasen olivat kymmenkuntain ja neljänneskuntain sekä nimismies- ja muunlaisen verotuksen pohjana.
Veronahka tarkoitti mainittuna aikana määrätynsuuruista kylvöalaa, jolta oli maksettava määrätty viljavero. Käytännössä tätä veroa vain vähimmäksi osaksi suoritettiin viljassa, vaan enimmäkseen nahoissa ja muissa arvoäyreissä.
Uskottavaa on, että veronahka on ollut alkuperäinen turkisvero, joka on ollut metsästyskykyisten miesten suoritettava.[213] Varmaan on tätä veroa myöskin maksettu tai laskettu oravissa. Orava, oravanmaa on näet veronahan vanha savolainen nimitys. Mikkelissä vielä 1850-luvulla "oravan talo" vastasi 1/2 manttaalia[214] ja toiselta puolen tiedetään savolaisen manttaalin sisältäneen 4 veromarkkaa (veronahkaa).[215] Kansan kesken oravanmaita on puheessa lystikkäästi ositeltu ja yhdistelty: "oravanpää" oli 1/4 veromarkkaa eli 1/16 manttaalia, "päätön orava" 3/16 mtl, "montako talossa on oravaa?" merkitsi samaa kuin "mikä on talon manttaali?".[216]
Alkuperäinen turkisvero Savossa sittemmin muuttui maanviljelys- eli maaveroksi. Oravanmaalta alkuaan maksettavan turkisveron vastineena tavataan myöhemmin viljamittaOravainen eli orava. Se oli pieni mitta ja vastasi karpion kolmannesta, josta sen toisintonimi kolmannes. Uuden ajan alussa tämä mitta oli käytännössä Savossa ja Lapveden kihlakunnassa Karjalassa.[217]
Samanlaisen muutoksen kautta kaskiviljelyksen päästyä valta-asemaan veronahka tuli merkitsemään määrätynsuuruista viljelysmaata, josta laskettiin viljaveroa 1/2 pannia eli karpio viljaa ja joka sellaisena tuli maaverotuksen pohjaksi.
Mainitut seikat tekevät ilmeiseksi, että Savon maaverotus on asteittain kehittynyt aikaisemmasta metsästysverosta.
Savon veronahan kehityksellä metsästysverosta maaveroksi on ollut yksityiskohtaiset vastineensa Käkisalmen Karjalassa. Täällä nähdään keskiajan loppupuolella jousilta maksettavan oravaveron muuttuvan määrätyltä kylvöalalta (obsjalta) maksettavaksi (raha)veroksi. Muutos tapahtui yksinkertaisesti siten, että jousi on kirjoitettu obsjaksi. Obsja oli — peltoseuduilla — alkuisin miehen ja hevosen viljeltävä ala. Kaskiseuduilla sopi verotettavaksi yksiöksi paremmin kylvöala. Obsjan vanhaksi kylvömääräksi taas ilmoitetaan 4 ruiskorobjaa, mikä suunnilleen vastaa Savon puntaa.[218] Valtiollinen raja ei näy saaneen aikaan erittäin jyrkkää eroavaisuutta karjalaisten alueitten vanhoissa elinkeino- ja yhteiskuntaoloissa. Suomessa tavataan "veronahkoja" uuden ajan alussa Savon ulkopuolella Jääskessä, missä v. 1539 mainitaan 4 veronahkaa ja annetaan se mielenkiintoinen selitys, että veronahat olivat 4 talonpoikaa, jotka maksoivat rahaa "kruunun takamaista eläimistä, joita he niillä takamailla ampuvat".[219] Paria vuotta myöhemmin mainitaan näiden 4 talonpojan ennen maksaneen nahkaverorahoja, mutta nyt suorittavan erityiseksi sopimusveroksi haukia.[220] Tässä esimerkissä veronahka esiintyy metsästysverona, mutta on jo muuttumassa maaveroksi: ensin alkuperäisten turkisten sijasta maksettiin rahaa ja sitten haukia.
Lapveden, Taipaleen, Jääsken, Muolan, Hanttulan ja Uudenkirkon pitäjissä s.o. Karjalan karjalaisen oikeuden alueella suoritettiin Kustaa Vaasan aikana kruunullenahkarahoja1 äyri täysiverolta eli 10 äyriä nautakunnalta.[221] Tätä aivan säännöllistä maaveroa on vaikea ymmärtää muuksi kuin muinaisen yleisen savolais-karjalaisen heimokunnallisen metsästysveron jätteeksi. Tämän karjalaisen veron yleinen yhtäläisyys alkuperäisen savolaisen veronahan kanssa on silmäänpistävä; myöskin veron määrä, äyri kokoverolta, muistuttaa vanhaa valkonahan hintaa.
Mutta näillä samoilla Karjalan alueilla olemme nähneet (ss. 66-67) uuden ajan alussa juuri mainittujen nahkarahain lisäksi otettavan myöskin erityistä "kiltti" nimistä veroa kruunun takamailla olevilta metsästys- ja kaskikappaleilta. Kuinka on tämä kaksinainen verotus ymmärrettävä? Luultavasti niin että kun karjalaisten rintamailla kylät jo olivat joutuneet kokoverolaskuun perustuvan pysyvän maaverotuksen alaiseksi, johon vanha nahkavero nahkarahoina sulautui, jatkettiin yhä edelleen vanhoja elintapoja, otettiin uusia metsänkäyntimaita ja kaadettiin uusia kaskia. Mutta näiltä uusilta metsäkappaleilta, joita vanhasta tavasta kutsuttiin "kilteiksi", vaadittiin niinikään vanhasta tavasta erityistä veroa, kiltisrahoja.
Hämäläinen alue näyttää tässä alkuperäisessä metsästysverotuksessa läheisesti liittyneen itäiseen naapurialueeseensa. Sekä Hämeessä että Ylä-Satakunnassa kruunu uuden ajan alussa kantoi pienempiä määriä veronahkoja taioravannahkarahoja.[222] Hämeen vanhimmista verokirjoista selviää, että oravannahkarahoja maksettiin Saarioisten sekä Padasjoen, Sysmän ja Jämsän pitäjissä kultakin koukulta 1 1/2 (Sysmässä 2) äyriä.[223] Epäilemättä on tämäkin viimeinen jäännös muinoin yleisestä metsästysverosta, jota vielä kannettiin varsinaisen maaveron lisäksi ainoastaan niillä seuduilla, jotka harjoittivat erämaankäyntiä.
Savon "veronahat", Käkisalmen Karjalan obsja-verotus, Jääsken "nahkaverot", karjalaisen oikeuden "nahkarahat" ja "kilttirahat" sekä Hämeen "oravannahkarahat" todistavat muinaisen heimokunnallisen metsästysveron yleisyyttä ja antavat meidän aavistaa, millä tavoin tuo tärkeä siirtyminen metsästysveroista maaveroihin, metsästysasteelta maanviljelysasteelle on tapahtunut.
Edellä esitetyistä piirteistä saamme kuvan maamme vanhoista suomalaisista heimoista metsästysasteella.
Tätä metsästysastetta ei ole ajateltava miksikään aivan aikuiseksi maanviljelyksen ja karjanhoidon takaiseksi raakalaisasteeksi, yhtä vähän kuin voimme väittää Suomen ruotsalaisten keskiajalla olleen paimentolaisia sen vuoksi, että he maan muihin asukkaihin verraten pitivät paljon karjaa. Se metsäläisaste, jota tässä on käsitelty, on päinvastoin ollut alkuista maanviljelystä (kaskitaloutta) ja karjanhoitoa korkeampi viljelyskanta. Sitä on muutamilla alueilla kestänyt keskelle myöhäisiä historiallisia aikoja. Vielä uuden ajan alussa se oli täydessä voimassa Perä-Pohjolassa. Kalastusta ja metsästystä mainitaan vielä 1600-luvun lopulla Kajaanin seutujen pääelinkeinoiksi.[224] Pohjois-Karjalan yhteiskunnallisiin epäkohtiin karjalainen Johan Lagus v. 1756 luki myöskin "muutamissa pitäjissä tavallisen oravanammunnan, joka väkirikkaista taloista pitää toimessa pitkän aikaa 3-4 miestä ynnä pojan, taitavimmankaan voimatta jousineen ampua enempää kuin 3, korkeintaan 4 kiihtelystä".[225]
Tällaista metsästysastetta muistuttavan kulttuurin olemme havainneet vallinneen paljon laajemmilla aloilla Suomea, nim. Pohjanmaan lisäksi koko karjalaisella ja hämäläisellä heimoalueella, johon kuului Karjala ja Savo sekä Häme ja Ylä-Satakunta. Raja, joka tämän alueen erotti lounaisista rannikkomaakunnista, oli tarkalleen sama, joka erotti lounaiset oikeusalueet, ruotsalaisen ja suomalaisen oikeuden, hämäläisestä ja karjalaisesta oikeudesta. Tuo vanhemman keskiajan merkillinen raja erotti sisämaiden suomalaiset heimoalueet, niiden ihmiset, elinkeinot, elintavat ja koko kulttuurin lounaisista rannikkoseuduista.
Viimemainitut seudut olivat jättäneet metsästyskannan nähtävästi jo ennen ruotsalaisen vallan tuloa, koskapa historia ei ole sikäläisestä metsästysasteesta muistoa säilyttänyt. Se aika, jolloin metsästys oli hallitsevana elinkeinona hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla, oli keskiajan loppupuolella näitten alueitten rintamailla ilmeisesti jo aikaa sitten mennyt: pesäseudut ja suurin osa erämaitakin olivat silloin jo turkiksista niin tyhjentyneet, ettei niiden saantiin enää voitu elämistä perustaa. Näin ollen on metsästyskannan varsinaisena historiallisena valtakautena hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla ollut aikaisempi ja aikaisin keskiaika eli valloituksen vuosisadat.
Tämä aikamäärä vastaa suunnilleen Volgan seutujen turkisaikakautta. 11. ja 12. vuosisadalla ne seudut olivat kuuluisia kallisarvoisten turkisten runsaudesta, vielä 14. ja 15. vuosisadoilla oli sikäläinen riistarikkaus taloudellisen elämän perustuksena, mutta metsän aitat tyhjentyivät nopeasti ja 15. vuosisadan alussa oli Moskovan tienoilla jänis ainoa metsästettävä.[226]
Suomen vanha turkiskulttuuri perustui kauppaan. Maailman turkiskauppa veti näkymättömin käsin vihdoin suomalaisetkin alueet vaikutuspiiriinsä saaden aikaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia. Kansan kotoisessa taloudessa vanhaan tapaan kaiketi syötävän riistan pyytämisellä ja kaskiviljelyksellä oli tärkein sija. Mutta turkistaloudesta tuli johtava elinkeino. Turkikset olivat rahaa ja raha rikkautta ja valtaa. Turkiskausi oli varmaan sekä edellisiä että jälkeisiä aikoja pääomarikkaampi ja pääomavaltaisempi. Rauhallisen kehityksen lisäksi, minkä uusi kauppa aiheutti, tuli nyt entistä enemmän myös sotia ja verotusretkiä. Heikot lappalaiset joutuivat ahnaitten naapuriensa vero-orjuuteen, suomalaiset heimot joutuivat uusiin kohtaloihin.
Taka-Karjalan ja Perä-Pohjolan myöhemmistä oloista voidaan osaksi päätellä, minkälaisia turkiskauden olot etelämmässä Suomessa ovat olleet. Aikaisemman turkiskauden olot ovat kuitenkin olleet monessa suhteessa toisenlaiset. Silloinen yhteiskunta oli vielä puhtaammin heimokuntainen. Kaiken yhteiskunnallisen niinkuin taloudellisenkin elämän varsinaisena pylväänä alkuisin oli metsästyskykyinen heimomies, "jousi". Tietolähteistämme saamme harvapiirteisen, mutta kuitenkin paljon puhuvan kuvan turkiskauden yksinkertaisista verotus- ja hallintolaitoksista, joiden rinnalla edellisessä pääluvussa kuvatut verotukset ja hallinnon alkumuodot myöskin varmaan olivat käytännössä.
Olemme nähneet myöskin piirteitä, kuinka jousesta sitten tuli "suitsuja" ja "koukkuja", turkisveroista vilja- ja rahaveroja, ja kuinka ylipäänsä vanha turkiskulttuuri väistyi syrjään pysyvän maanviljelyskulttuurin tieltä.
Kuinka toisenlaiseen maailmaan joudummekaan, kun karjalaisten jousimiesten oravisaloista ja heidän kaskisavuisilta heimomailtaan annamme ajatusten siirtyä Ahvenanmaan lauhkeaan saaristoon aavain merten yhtymäkohdalla!
Tämä luonnoltaan Suomen mantereen luonnosta poikkeava saarimaa on historiallisessa viljelyksessäkin muusta maastamme eriävä. Usein on huomattu ja huomautettu saarimaitten erityistä taipumusta säilyttää oloja, jotka niihin kerran ovat juurtuneet. Sellainen ominaisuus on Ahvenanmaallakin. Siellä on ollut ja on vieläkin tapoja ja oloja, jotka näyttävät vain paikallisilta poikkeuksilta, mutta lähemmin katsoessa ovat vanhuuden jätteitä, jotka ovat täällä säilyneet, kun ne muualta jo aikaa ovat hävinneet. Ahvenanmaalla on harjoitettu lammashoitoa Itämeren saarten ikivanhaan tapaan aina meidän aikoihimme asti, lampaanhoidon toisissa Suomen seuduissa seuratessa uusimman villatalouden muutoksia. Ahvenanmaalla lienee hevosrotu säilynyt aikuisempana kuin muualla, täällä ei kauranviljely vielä uuden ajan alussa ollut levinnyt, vaikka se muualla Suomessa jo vuosisatoja oli yleiseen maanviljelykseen kuulunut. Radloff Ahvenanmaan kertomuksessaan kustavilaiselta ajalta esittää meille pitäjäin jaon "markkakuntiin", joita sellaisinaan tapaamme Kustaa Vaasan verokirjoissa, jopa vuosisatoja aikaisemmin; Böcker kokoelmissaan 19. vuosisadan kolmannelta vuosikymmeneltä luettelee Ahvenanmaalla joukon ikivanhoja "yhteismaita", jollaisia ei muualla tavata. Ahvenanmaan ominaiselle kulttuurille on siten vanhanaikaisuus, historiallisuus aivan tunnuksellista.
Tämä historialliselle elämälle niin suotuisa saarimaa joutui muita Suomen osia aikaisemmin merentakaisten vaikutusten alaiseksi. Ahvenanmaa on kieltämättä Suomen ja välillisesti myöskin suomalaisten heimojen läntinen kulttuurikehto. Täällä ovat kaikesta päättäen pystyssä vanhimmat keskiajan kirkkorakennukset, täältä on vielä vanhempain aikain muistoja runsaimmin tavattu.
Suomalaisen keskiajan harrastaja ei voi jättää käymättä tällä historiallisella muistosaarella.
Ahvenanmaa esiintyy jo aikaisin järjestyneenä oikeudellisena j& valtiollisena kokonaisuutena. Jo v:lta 1322 on asiakirja oikeustoimituksesta, joka on tehty Ahvenanmaan maakunnan yhteisillä käräjillä ja vahvistettu Ahvenanmaan sinetillä.[227] Läpi keskiajan, kauas uudelle ajalle saakka pysyivät Ahvenanmaan maakuntakäräjät voimassa.
Maakunnankäräjäin kokoontumispaikka oli vv. 1322, 1414, 1422, 1431, 1438 ja 1538 Saltvik, v. 1330 Önningevik (luult. Jomalassa) ja 1564 ja 1565 Färjsundet.[228] Saltvikin kirkko ja sen läheisyydessä muinoin ollut Saltvikin kruununkartano sekä Färjsundet ovat juuri sen vesiväylän varrella, joka muinoin erotti toisistaan Ahvenanmaan pääosat (tridungit). Maakunnan eri osain yhteiseksi käräjäpaikaksi oli tämä seutu kylläkin luonnollinen. Jos, kuten luultavalta näyttää, muinainen Saltvikin kruununkartano on ollut sama saarikartano kuin myöhempi Germundsö,[229] niin näyttäisi siltä kuin juuri paikan asema olisi aiheuttanut sen valitsemisen maakunnan käräjäpaikaksi ja kruununkartanoksi. Vähän etelämpänä Saltvikistä on Färjsundet, vanha tunnettu lauttasalmi ja 1600-luvulla maakunnan hirsipuu- ja mestauspaikka;[230] täällä oli 1500-luvulla maakuntakäräjäin kokouspaikka. Onko Färjsundetin eteläpuolella, Saltvikin vuonon suussa oleva rajapaikka "Tingö" (Käräjäsaari) myöskin jossakin tekemisissä maakuntakäräjäin kanssa, jääköön paikallisolojen tuntijain ratkaistavaksi.
Ahvenanmaan maakuntakäräjillä käsiteltiin tärkeämpiä maanluovutuksia ja maariitoja sekä rikoksia, joista seurasi kuolemantuomio, ja niillä kuulutettiin tärkeitä julistuksia.[231]
Lautakunta Ahvenanmaan maakuntakäräjillä näyttää ainakin uuden ajan alussa olleen kaksinkertainen, mikä viittaa siihen, että näihin käräjiin otti osaa Ahvenanmaan eri osia.[232]
Maakuntakäräjille kokoontuivat muinoin kaikki Ahvenan suuret herrat: provasti, kuninkaan vouti (linnanvouti), laamanni ja "maatuomari". Näistä ovat vouti ja laamanni Ahvenanmaan alkuperäiselle paikallishallinnolle vieraita henkilöitä, jotka vasta myöhemmällä keskiajalla astuvat näyttämölle valtiovallan edustajina. Provastin toimi on Ahvenanmaalla kylläkin vanha ja maakunnan kirkollisen itsehallinnon varhaisuutta todistava, mutta maakuntakäräjiä ei voi johtaa kirkollisesta alusta eikä provastilaitoksesta.
On jäljellä vielä maantuomari. Kun maakuntakäräjäin varsinaisena tarkoituksena oli Ahvenanmaan omain paikallisten asiain hoito ja maantuomarin (landsdomare) jo hänen nimensä ilmaisee paikalliseksi viranomaiseksi, näyttävät maakuntakäräjät ja maatuomari ilman muuta yhdistettäviltä.
Ensimäinen maatuomari mainitaan Ahvenanmaalla sillä nimellä vasta v. 1410.[233] Seuraavina aikoina Ahvenanmaalla esiintyy useita maantuomareita, esim. 1428-1433 Knut Jönsson,[234] v. 1451 Nils Eriksson,[235] vv. 1531 ja 1538 Henrik Jönsson.[236] Nämä maakuntatuomarit eivät esiinny varsinaisina tuomitsijoina, joka toimi keskiajan lopulla jo yleensä oli valtion tuomareilla, vaan olivat läsnä käräjillä maanluovutusten välimiehinä ja asiakirjain todistajina.
Tämän mukaisesti on hyvin mahdollista, että v. 1330 maakuntakäräjillä välimiehenä esiintyvä Johan Stryk on ollut tuomari, maantuomari.
Kaikki tunnetut maantuomarit Ahvenanmaalla ovat olleet maakunnan omia miehiä, kaikesta päättäen maakunnan rälssimiehiä.[237] Juuri se seikka tekee uskottavaksi, että maakunnankäräjät ovat olleet maakunnan itsehallinnollisia paikallisia laitoksia, joita maakunnan omat kansanvirkamiehet johtivat. Päättäen siitä, että v. 1330 maantuomari yksinänsä, muiden herrain olematta läsnä, piti maakunnankäräjiä, oli tämä laitos alkuperäisessä voimassaan vielä 1300-luvun alkupuolella. Mutta valtion oikeusvallan kasvaessa maantuomarit vähitellen joutuivat syrjään, jäivät vain joukon jatkoksi ja käräjäin koristuksiksi.
3. AHVENANMAAN "TRIDUNGlT" (KOLMANNEKSET).
Sangen tärkeänä osana Ahvenanmaan vanhimmissa oikeus- ja itsehallintolaitoksissa oli tridung-laitos.
Ahvenanmaa eli oikeittain sen aikaisimmin asutettu pääseutu, Ahvenan manner, oli muinoin jakautuneena tridungeiksi (kolmanneksiksi) nimitettyihin osiin. Näiden tridungien rajat ja alueet ovat tiedossa Kustaa Vaasan ajan asiakirjoista. Itäisen ja keskimäisen tridungin rajana oli etelästä pohjoiseen käyvä vesireitti, joka kulki Lumparsundin, Lumparin selän, Färjsundetin ja Saltvikin vuonon kautta Raumanmereen. Tämän rajan itäpuolella olevaan tridungiin — jolla varmaan on ollut nimenä Saltvikin tridung — kuului Sundin pitäjä ynnä Lumparlandin marklag (markkakunta) sekä suurin osa Saltvikin pitäjää ("Saltwijk östen fierden").[238]
Muut kaksi tridungia olivat kerrotun vesirajan länsipuolella. Toinen niistä oli nimeltään Finströmin tridung. Siihen kuului erään tiedonannon mukaan v:lta 1544 Saltvikin pitäjästä Ödkarbyn ja Labyn marklagit (= "Saltwijk westen fierden"), koko Finströmin pitäjä, Bredbolstan marklag Hammarlandia ja Ekkerö.[239] Tämä tridung siis käsitti koko luoteisen Ahvenanmaan pohjoisimpine ja läntisimpine äärineen.
Kolmas tridung oli Jomalan tridung, johon kuului jäljellä oleva osa Ahvenanmaata, s.o. eteläinen osa Hammarlandia, koko Jomala ja Lemland eli eteläinen ja lounainen Ahvenanmaa.[240]
Kaikkien kolmen tridungin rajat yhtyivät Färjsundetin — Ahvenanmaan vanhan merkkipaikan — tienoolla. Finströmin ja Jomalan tridungit muutamissa suhteissa jo aikaisin kuuluivat lähemmin yhteen, niinkuin tuonnempana osoitetaan.
Mikä on ollut tämän tridung-jaon tarkoitus?
(1) Uuden ajan alussa valittivat Ahvenanmaan talonpojat Kastelholman voudin sakottaneen muutamia Hammarlandin eteläosan talonpoikia siitä, että he olivat hakanneet palkkeja yhteismaalta, vaikka yhteismaa kuului sille tridungille, jossa talonpojat asuivat.[241] Tässä siis nähdään selvä jäte tridungin yhteisomistuksesta. Ahvenanmaalla mainitaan uuden ajan alussa useita saaria ja yhteisiä kalastuspaikkoja, jotka olivat kruunun hallussa ja joita verotettiin kruunun hyväksi.[242] Borgön esimerkin nojalla on pidettävä luultavana, että nämä saaret ja kalapaikat aikaisemmin ovat olleet tridungien. Päätämme tästä tridung-laitoksen ikivanhaksi, koskapa maanomistus- ja maanvaltausolot sen mukaisesti ovat järjestyneet.[243]
(2) Ahvenanmaan tridungien toisena vanhana tehtävänä oli maakunnan siltain ja lauttain rakentaminen. Ahvenanmaan talonpoikain uuden ajan alussa tekemissä valituksissa Kastelholman voutia vastaan oli sellainenkin, että hän oli ottanut Färjsundetin lautan rakentamista varten 3 äyriä kultakin talonpojalta vuonon itäpuolisesta Saltvikistä, kolmesta Sundin marklagista ja Lumparlandista — siis yhtä marklagia vailla juuri Saltvikin tridungin alueelta.[244] Finströmissä olevan Bjerströmin sillan rakentamiseen velvollisia oli uuden ajan alussa sekä Hammarlandin että Jomalan pitäjissä, mistä päättäen silta oli Jomalan tridungin ylläpidettävä; samoin näyttää Finströmin ja Jomalan rajalla olevan Ämnäsin sillan ylläpitäminen olleen tridungien velvollisuutena.[245] Mahdollisesti olivat molemmat nämä "maansillat" kahden tridungin (Finströmin ja Jomalan) yhteisesti ylläpidettäviä.[246]
(3) Kyyditysrasitus Ahvenanmaalla oli uuden ajan alussa niinikään jaettu tridungien kannettavaksi. Nimenomaan mainitaan, että Ahvenanmaa oli sitä varten jaettu kolmeen osaan. Ensimäisen (Saltvikin) tridungin tuli pitää kuljetuslaivansa alati valmiina maansiltansa luona ja viedä kyydittävät Suomen puolelle.[247] Toiset "kaksi Ahvenanmaan osaa" suorittivat kyyditysvelvollisuutensa yhdessä Ekkerön kyytipaikassa, josta kyydittävät vietiin Ruotsin puolelle. Tätä kyyditystä varten olivat velvolliset ryhmittyneet kolmeen ryhmään ja suorittivat tehtävänsä siten, että kukin marklag kävi kyydissä vuorovuotensa.[248]
Näistä tiedoista käy kieltämättä selville, että "maansiltain" rakentaminen ja kyyditys alkuaan olivat tridungittain suoritettavia rasituksia, vaikka erityisistä syistä Finströmin ja Jomalan tridungit joutuivat yhdessä, suorittamaan tätä rasitusta.
(4) Ahvenanmaan verojen kuljetus Ruotsiin suoritettiin muinoin tridungittain, siten että kukin tridung huolehti tästä kuljetustehtävästä vuorovuotensa. Tästä alkuperäisestä laitoksesta on tieto Ahvenanmaan tileissä v:lta 1544, joissa kerrotaan voudin tehneen sellaisen sopimuksen Finströmin tridungin kanssa, jonka sinä vuonna tuli vastata veronkuljetuksesta Tukholmaan, että jokainen tridungin mies maksaisi voudille kyynärän sarkaa, jota vastaan vouti huolehtisi veronkuljetuksesta.[249]
(5) Tärkeitten paikallisten tehtäväinsä kautta tridungit tulivat oikeusyhdyskunniksi, joilla oli oma oikeudenkäyttönsä. Ahvenanmaan tridungeilla on todella ollut omat käräjänsä. Kahdet sellaiset ovat keskiajalta meille tunnetut. V. 1433 pitivät vouti, laamanni ja maatuomari lakimääräiset tridungkäräjät Kastelholman ulkopuolella.[250] Siellä käsiteltiin maariitaa, jossa esiintyvä 12-miehinen lautakunta kotipaikkainsa nimistä päättäen oli Jomalan tridungista, joten käräjät varmaan olivat Jomalan tridungin käräjät, vaikka ne pidettiin Kastelholmassa, tridungin ulkopuolella. Toiset tunnetut tridungin käräjät piti laamanni linnavoudin läsnäollessa v. 1438 Ödkarbyssä. Näitä käräjiä nimitetään laamanninkäräjiksi, mutta koska riita koski Saltvikin länsiosassa olevaa tilaa, 12-miehinen lautakunta oli Saltvikin länsiosasta ja Finströmistä, ja kun käräjät nimenomaan mainitaan pidetyksi Finströmin tridungissa, niin varmaan on tässä kysymys Finströmin tridungkäräjistä.[251]
Luultavasti myöskin v. 1428 Finströmin Ämnäsissä pidetyt käräjät olivat koko Finströmin tridungin käräjät, koska niiden lautakunnassa oli jäseniä Finströmistä, Getasta ja pohjois-Hammarlandista.[252] Mahdollisesti olivat myöskin Sundissa ja Kastelholmassa v. 1431 pidetyt käräjät samanlaatuiset.[253]
On myöskin selviä todistuksia siitä, että tridungeilla on ollut omat tuomarinsa. Niin on ollut laita vielä uuden ajan alussa. V:n 1537 kesäkäräjät Ahvenanmaalla piti säilyneitten sakkoluettelojen mukaan Kastelholman vouti, Jeppe Olofson nimisen "kihlakunnantuomarin" läsnäollessa. Seuraavat talvikäräjät (1538) piti Kastelholman vouti ympäri Ahvenanmaata toisen "kihlakunnantuomarin", Henrik Jönssonin läsnäollessa.[254] Tämä Henrik Jönsson on sama mies, joka samana vuonna 1538 esiintyy maantuomarina ("landzdomare") Ahvenanmaan maakuntakäräjillä ja jo v. 1531 esiintyy asiakirjoissa "domar"-nimellä.[255]
Ahvenanmaan tuomariolot näyttävät olleen merkilliset: sama mies esiintyy milloin missäkin tuomarinvirassa ja päälle päätteeksi on tällaisia kaksoisolioita yhtäaikaa parittain.
Mitä olivat nämä tuomarit ja mikä heidän suhteensa? Puheenaolevat sakkoluettelot antavat jälkimäiseen kysymykseen selvän vastauksen: tuomarit vuorottelivat. Jeppe Olofsonista sanotaan v. 1537 nimenomaan, että hän oli tuomarina "sinä vuonna, joka edellä on mainittu".[256] Vaan aivan samaa sanotaan Henrik Jönssonista seuraavana vuonna.[257] Tämä lauseparsi toistetaan niin usein, ettei mitenkään voi epäillä sillä tahdotun ilmaista määrättyä asianlaitaa. Jeppe Olofson ja Henrik Jönsson olivat siis kihlakunnantuomareina käräjämatkalla vuorovuotensa.
Edelleen on ilmeistä, että se virka, jossa nämä tuomarit vuorottelivat, oli maantuomarin virka. Kumpikin "kihlakunnantuomari" kulki vuorovuotenaan voudin kanssa käräjillä Ahvenanmaan kaikissa käräjäpaikoissa. Henrik Jönssonia sanotaan v. 1538 nimenomaan "maantuomariksi". Nimitys "kihlakunnantuomari" on tässä tapauksessa annettu maantuomareille. Ahvenanmaalla elettiin vv. 1537 ja 1538 vanhanaikaisissa oloissa: linnanvouti piti käräjät, joilla kihlakunnantuomarin sijasta vielä toimivat tuomareina vanhat maantuomarit vuoronsa jälkeen. Nimi oli uusi, mutta asia vanha. Käänne uusiin oloihin tapahtui juuri näinä vuosina, sillä v:sta 1544 alkaen oli Ahvenanmaan säännöllisillä talvi- ja kesäkäräjillä tuomarina kuninkaan nimittämä pysyvä tuomari Olaf Trotteson, entinen Kastelholman vouti.
Vuorottelevaa tuomarijärjestelmää Ahvenanmaalla emme käsittäisi, ellemme ota tridungeja avuksemme. Usein mainitut tuomarit ovat olleet tridungien tuomareita, jotka ovat vuorotelleet maantuomarin toimessa. Sen saattaa päättää muistakin asianhaaroista. Keskiajalta säilyneissä ahvenalaisissa maatuomioissa esiintyy huomattava, osittain säännölliseltä näyttävä vaihtelu tuomarien kesken. Tosin ei se yksin mitään todista, että v. 1328 tuomarina Ahvenanmaalla esiintyy Sveno Skuk ja v. 1330 Johannes Stryk;[258] saattaahan vaihdos olla satunnainen. Mutta Ahvenanmaan maatuomioissa vv. 1428-1433 ilmenevä tuomarien (välimiesten) vuorottelu tuskin on ollut vain satunnaista. Saamme näistä tuomioista näet seuraavan katsauksen:[259]
aika tuomari
lokak. 1428 Nils Djækn jouluk. 1429 — tammik. 1431 Knut Jönsson tammik. 1431 — syysk. 1431 Nils Djækn, Gisle Storbjörnson lokak. 1431 — tammik. 1432 Knut Jönsson tammik. 1432 — toukok. 1432 Nils Djækn, Finvid Lauridson, Olaf Storbjörnson tammik. 1433 — jouluk. 1433 Knut Jönsson.
Tuomarien vuorottelu tämän katsauksen mukaan ei ole aivan säännöllinen. On huomioon otettava, etteivät käräjäajat Ahvenanmaan vaikeakulkuisessa saaristossa aina voineet olla aivan täsmällisimpiä; niinpä pidettiin v:n 1538 talvikäräjät Kumlingessa ja Kökarissa vasta kesäkuussa.[260] Sitten on otettava lukuun mahdolliset tilapäiset säännöttömyydet ja ennen muita se mahdollisuus, ettei itse tridungtuomarilaitos enään 1400-luvulla ollut alkuperäisenään, vaan, kuten luettelosta näyttää käyvän ilmi, jakautunut oikeudenkäytössäkin kolmen sijasta kahteen ryhmään, niinkuin tiedetään niiden uuden ajan alussa kyydityksiinkin nähden jakautuneen, siten että Finströmin ja Jomalan tridungit muodostivat toisen ryhmän ja Saltvikin tridung yksinään toisen. Mutta näinkin ollen käy edellä olevasta luettelosta ilmi tridung-jakoon liittyvä tuomarin viran vuorottaisuus, jonka osoittaminen tässä on pääasiana.[261]
Tässä esitetyn käsityksen vahvistaa kaikissa kohdin ratkaisevasti se tosiseikka, että tridung-laitoksen siihen liittyneine vuorottaisine maantuomarin virkoineen tapaamme Ahvenanmaan vanhassa merinaapurissa Gotlannissa.
Tuon kuulun saaren oikeus- ja hallintolaitokset olivat keskiajalla hyvin itsenäiset ja täydelliset. Saari oli oikeudellinen kokonaisuus, jonka keskuksena olivat saarelaisten yhteiset maakäräjät (Gutnalthing). Jo 1100-luvulla oli Gotlanti sekä maallisessa että kirkollisessa suhteessa jaettuna kolmeen alueelliseen tridungiin (Thrithiungr), joilla oli omat käräjänsä. Kun tridungin-tuomareja ei Gotlannin asiakirjoissa mainita, mutta saarella 1400-luvulla samana aikana esiintyy 3 maantuomaria, on ilmeisesti kullakin tridungilla ollut maantuomari, joka vuorovuotenaan oli maakäräjäin tuomarina.
Gotlanti oli edelleen jaettu kuudenneksiin (siettungr), joita oli kaksi kussakin tridungissa (koko saarella kuusi). Kuudennesten alaosina olivat "hundarit" eli "thingit", jotka vielä jakautuivat pienempiin alapiireihin, nim. neljänneksiin, kolmanneksiin tai puoliskoihin riippuen pikku pitäjäin luvusta, jotka olivat näinä neljänneksinä ja kolmanneksina. Kuudenneksilla ja hundareillakin oli omat tuomarinsa ja käräjänsä, joista vedottiin tridungin käräjiin.[262]
Myös Helsinglanti jakautui maakuntalakinsa mukaan "tridungeihin", vaikkei tiedetä, tarkoittiko tuo jako koko Norrlannin vaiko ahtaamman Helsinglannin jakoa. Luultavasti oli tämä jako ainoastaan hallinnollinen, kruununkartanoihin liittyvä.[263] Mutta on myös oikeudellisesta tridungjaosta Helsinglannissa havaittu jälkiä, jotka osoittavat tämän jaon vanhemmuutta laivakunta- ja pitäjäjakoon nähden.[264]
Ahvenanmaan tridung-laitos ei nähdäksemme kuitenkaan ole kotoisin Helsinglannista. Yhtäläisyys Helsinglannin tridungien kanssa on vain ylimalkainen, Gotlannin tridungien kanssa sitävastoin yksityiskohtainen myöskin tuomarilaitokseen nähden. Varmaan on jo hyvin varhaisina aikoina liikeyhteyttä ollut näiden verraten lähekkäin olevain saarimaiden välillä. Ahvenanmaan kirkkorakennuksissa lienee havaittavissa gotlantilaisia vaikutteita. Ahvenanmaan paikannimistössä arvellaan olevan eteläruotsalaisia asutusmuistoja.[265] Monet muutkin historialliset yhtäläisyydet, joista edempänä kohdallansa huomautetaan, osoittavat eteläistä vaikutusta Ahvenanmaalla. Näin ollen voidaan hyvällä syyllä pitää Ahvenanmaan tridung-laitosta lähinnä Gotlannista saatuna.
Kristinusko levisi Ahvenanmaalle aikaisemmin kuin muihin Suomen osiin. Ahvenanmaan kirkkorakennuksetkin ovat vanhempia kuin Suomen muissa seuduissa, arvellaanpa Hammarlandin kirkko rakennetuksi jo 1100-luvun puolella.[266] Sikäläiset muut vanhat seurakunnat, Jomala, Finström, Saltvik ja Sund, olivat olemassa jo 1300-luvun alkupuolella, luultavasti jo aikaisemminkin. Ahvenanmaan provastia mainitaan v. 1322.
Mutta Ahvenanmaalla tavataan myöskin maallinen pitäjälaitos, mikä alueellisesti täydellisesti sopeutui kirkolliseen pitäjäjakoon, joten Ahvenanmaan pitäjät olivat sekä seurakuntia että maallisia yhdyskuntia.
Nämä Ahvenanmaan maalliset pitäjät ovat ilmeisesti olleet paikallisia oikeusyhdyskuntia, joilla on ollut omat tuomarinsa. Vielä 1600-luvun alkupuolella oli Ahvenanmaalla pitäjäntuomareja. Heitä oli silloin yksi kussakin Ahvenanmaan kahdeksassa emäpitäjässä, he olivat talonpoikaisia, kirjoitustaidottomia miehiä ja toimittivat maanmittailua, verojen tasoittelua ja nähtävästi muitakin tehtäviä.[267] Paikallishallinnon suureen merkitykseen nähden keskiaikana on luultavaa, että pitäjäntuomareja on Ahvenanmaalla ollut keskiajallakin, vaikkei heistä suoranaisia tietoja olekaan säilynyt.
Ne lukuisat käräjät, joita keskiajalla tiedetään pidetyiksi Ahvenanmaan kirkoilla, olivat kaiketi yleensä pitäjänkäräjiä, vaikkei sitä nimenomaan olisi sanottukaan; v. 1419 mainitaan erityisesti Finströmissä pidettyjä pitäjänkäräjiä.[268]
Erityistä huomiota herättävät pitäjäin käräjäpaikat. "Sundin kirkon luona" mainitaan keskiajalla käräjiä tiheään pidetyksi, ensi kerran v. 1381.[269] Samoin pidettiin käräjiä Saltvikin kirkolla, Jomalan kirkolla ja nähtävästi myös Finströmin, Lemlannin ja Ekkerön kirkoilla.[270]
Pakanuuden aikana ja vielä keskiajalla oli Suomessa tapa pitää käräjiä taivasalla.[271] Kun Ahvenanmaan vanhimmilla kirkoilla ja pitäjillä niin yleisesti on luonnonpaikkain eikä kyläin nimiä, on lähellä se ajatus, että pitäjät ovat saaneet nimensä pitäjän yhteisestä käräjäpaikasta. Se omituinen sattuma, että Jomalan pitäjän Jomalan tila v. 1700 määrättiin tuomarin puustelliksi,[272] ei ehkä olekaan sattuma, vaan muisto ikivanhasta käräjäpaikasta. Huvittava on Radloffin tiedonanto, että useat Ahvenanmaan vanhimmat kirkot ovat kruunun omistamalla maalla,[273] Jos tosiaan niin on asianlaita, niin kruununmaa tässä varmaan edustaa aikaisempaa pitäjän yhteismaata, s.o. todenmukaisesti käräjäpaikkaa. Tämän mukaan Ahvenanmaan vanhimmat kirkot olisi rakennettu muinaisille käräjäpaikoille.
Vahvistusta näille mielipiteille saamme Gotlannista, jonka muinaisilla hundareilla oli nimensä hundarissa olevasta käräjäpaikasta.[274] Samoin Tanskan "Herred" (kihlakunta) nimiset yhteiskunnalliset alueet, jotka todennäköisesti ovat sen maan vanhimpia aluelaitoksia, olivat muodostuneet yhteisen käräjäpaikan perusteella, jolle paikalle sittemmin pääkirkot (Herredskirker) rakennettiin.[275]
Myöskin pitäjä (socken) esiintyy Gotlannissa oikeudellisena yhdyskuntana, mutta vain hundarin alapiirinä.[276] Ahvenanmaan suuret emäpitäjät näyttävät kuitenkin pikemmin verrattavilta Gotlannin hundareihin kuin pitäjiin. Näköjään Ahvenanmaan pitäjäjako ei ole elimellisessä yhteydessä muinaisen tridung-jaon kanssa, koska Saltvikin ja Hammarlannin pitäjät kumpikin olivat jaetut kahden tridungin kesken. Vaikea kuitenkin olisi uskoa, että pitäjä kuuluisi johonkin toiseen oikeusjärjestelmään kuin siihen, jonka ylempinä asteina esiintyivät tridung ja koko maakunta. Pitäjä- ja tridungjaon eroavaisuuden on mahdollisesti aiheuttanut kirkollinen aluemuodostus, joka muuten kaikissa kohdin noudatti alkuperäistä pitäjäjakoa.
Uuden ajan alussa Ahvenanmaan 8 vanhaa pitäjää olivat jakaantuneina 17 nimismiespiiriin (länsmansdöme), joissa kussakin oli erityinen virkamies, 10 piirissä varsinainen nimismies (länsman) ja muissa "nimitysmies" (nempningeman). Nämä nimismiespiirit olivat veronkantoalueita ja niissä pidettiin kruununkäräjiä. Ne olivat valtion hallinnollis-oikeudellisia alueita, jotka muodostuivat linnahallinnon mukana, eikä niillä sellaisina ole välitöntä yhteyttä alkuperäisten paikallisten laitosten kanssa.
Kaikissa Skandinavian maissa perustui merisotavelvollisuus (leding, ledung), kun se tuli järjestetyksi, alueellisiin laivakuntiin, joiden nimenä oli Tanskassa "skipæn", Norjassa "skipreitha", Ruotsissa "skiplagh", "skip", "snäckiolag". Kunkin laivakunnan tuli rakentaa ja varustaa sotalaiva. Laivan miehittämistä ja evästämistä varten olivat laivakunnat jaetut pienempiin hamina-, hanka- tai airokuntiin (Tanskassa "hafnæ", Ruotsissa "hamna", "har" eli "ar"), joiden kunkin osalle tuli yhden miehen ja määrättyjen varustusten ja eväitten hankkiminen. Tavallisesti laivan miehistöön kuului nelisenkymmentä miestä. Todennäköisesti oli alkuaan jokaisen itsenäisen miehen suoritettava laivastopalvelus mieskohtaisesti. Mutta myöhemmin, maanviljelyksen ja yhteiskunnallisen luokkajaon kehittyessä sotapalvelus kytkeytyi maanomistukseen, niin että täysitila tai sen osat yhdessä oli velvollinen vastaamaan miehestä ja eväistä ja sitä varten muodosti haminan.
Tanskassa toimitettiin Valdemarien hallitusaikana ledingin uudelleenjärjestäminen maan arvioimisen perusteella, siten että määrätty arvo maata laskettiin haminaksi, jonka tuli vastata määrätystä laivastopalveluksesta tai sen lunastamisesta. Tällä uudistuksella oli varmaan suuri merkitys: kuorma, joka ennen oli ollut ylipäänsä vain maatilain vanhaan tapaan kannettavana, voitiin nyt sovittaa maan todellisen arvon mukaan ja siten tasoittaa verovelvollisten kesken.
Maan arvioimisessa Tanskassa käytettiin kahta eri järjestelmää. Vanhempi ja yksinkertaisempi, etupäässä Jyllannissa käytetty järjestelmä perustui maan arvioituun pääoma-arvoon eli sen myyntihintaan (Erslevin "Guldvurdering"). Maatilain hinnan määrääminen oli jo hyvin aikaisin tavallinen ja tarpeellinen maan myyntien ja sukulunastusten vuoksi. Varmuudella ei tiedetä, mihin maan hinnan arvioiminen milloinkin perustui, mutta ainakin vuokramaahan nähden oli sääntönä, että maan arvo katsottiin 24 kertaa suuremmaksi kuin vuotuinen maanvuokra; maa, josta lampuoti maksoi veroa 1 markan, oli siis 24 markan hintainen, maa, josta suoritettiin veroa äyrityinen (1/24 markkaa), oli markan arvoinen j.n.e. Tämän saman suhteen mukaan laskettiin nyt lampuotien leding-velvollisuuskin.
Toinen täydellisempi järjestelmä tuli käytäntöön hiukan myöhemmin, vasta 13. vuosisadalla, ja etupäässä Sjellannissa. Tämän järjestelmän pohjana oli maan kylvömäärä ja sen mukaan maksettava vero (Erslevin "Skyldtaxation"). Pohjoismaiset viljamitat näyttävät alkuaan rahajärjestelmään sovitetuilta: niinkuin hopeamarkassa oli 8 äyriä, äyrissä 3 äyrityistä, äyrityisessä 10 penninkiä (Tanskassa), niin viljaakin mitattiin markoittain, markassa eli lastissa 8 äyriä, äyrissä 3 äyrityistä ja äyrityisessä 10 kappaa ("Skæpper") normalihintaista viljaa (halvempihintaista viljaa luettiin äyrityiseen useampia kappoja). Viljamittain arvellaan tulleen rahajärjestelmää vastaaviksi sellaisena aikana, jolloin yleisimmin käytetty viljamitta, Skæppe, maksoi hopeapenningin, mikä oli ainoa liikkeessä oleva raha. Maanvuokrauksessa noudatettiin jo varhain sellaista sääntöä, että maa, johon voitiin kylvää markka viljaa, maksoi markan hopeaa veroa. Tässä järjestelmässä siis perustui kylvö ja vero suhteeseen 1:1. Leding-velvollisuus järjestettiin nyt samalle kannalle. Markan vero vastasi täyden haminan velvollisuuksia; leding-velvollisuuden lunastamiseksi tuli sellaisen haminan maksaa kuninkaalle veroksi (Skyld) markka hopeaa.
Tämän järjestelmän etuja oli, että se perustui tarkempaan maan arvioimiseen kuin pääoma-arvio on ja suorastaan, ilman mutkallisia laskuja, ilmaisi kunkin tilan tai tilanosan ledingvelvollisuuden suuruuden. Luultavaa on, että tämän järjestelmän käytäntöön tulemisen yhteydessä tapahtui ledingvelvollisuuden lunastamisen järjestäminen rahamaksuksi.[277]
Ruotsissa tuli koko itärannikko Ångermanlannin perille saakka, Itämeren suuret saaret, vieläpä suuri osa Sveanmaan sisämaitakin jaetuksi laivakuntiin; lounaisen Suomenkin rannikkoseudut olivat keskiajalla jaetut sellaisiin alueisiin. Laivakunnat vastasivat missä kihlakuntia missä kihlakuntain osia. Näiden kuntain jako pienempiin alueisiin oli eri seuduissa erilainen. Ledung-laitos Ruotsissa oli täydessä voimassa 12. vuosisadan keskipalkoilla, jolloin se pantiin toimeen Gotlannissa. 13. vuosisadan loppupuolella tämä vanha laitos jo rappeutui, vaikka laivakunnat poikkeuksittain vielä kauan varustivat laivoja, Ruotsissa viimeisen kerran v. 1429, Suomessa 1450.
Vero, joka oli maksettava laivain muonittamiseksi tai kuninkaalle ledung-velvollisuuden lunastamiseksi, suoritettiin pääasiallisesti haminoittain. Sitä kutsuttiin nimellä "skipvist" (laivaeväät) tai "ledungslama" (sotalomavero). Veroesineet olivat eri maakunnissa jopa jo maakunnan osissa erilaiset; Uplannissa ja Vestmanlannissa viljaa ja rahaa, Roslagenissa humaloita ja rahaa, Taalaissa, Helsinglannissa ja pohjoisemmissa maakunnissa turkiksia. Meille erityisemmin huomattavia ovat tähän kuuluvat silava- ja voiverot. Roslagenissa oli edellämainitun humala- ja rahaveron lisäksi vielä jokaisen, joka söi omaa leipäänsä, maksettava 8 naulaa voita, luultavasti sotalomaveroksi. Nyköpingin läänissä Södermanlannissa maksoi 1360-luvulla jokainen hamina skipvistiä punnan viljaa, 4 leiviskää silavaa ja 2 leiv. voita. Smålannissa oli kunkin hamiminan maksettavasta verosta 2/3 silavaa ja 1/3 voita.[278]
Vaikka sotalomaveroa Ruotsissa ja maakuntalakien mukaan maksettiin eri seuduilla varsin eri tavalla, havaitaan siinä kuitenkin kaikkialla — Pohjois-Ruotsin turkisveroalueita lukuunottamatta — se yhteinen piirre, että sen suorittaminen oli yhteydessä maanomistuksen kanssa. Niinikään on todennäköistä, että ledung-verot Ruotsissakin ovat oikeittain olleet maaveroja ja perustuneet maan arvioimiseen hopeamarkoissa ja markan osissa.
Samaan tapaan kuin Tanskan vanhemmassa maanarvioimisessa (Guldvurderingen) oli tapahtunut, oli Sveanmaassa jo 12. vuosisadalla maan hinta arvioitu markan-, äyrin- ja äyrityismaihin ja maavero (lampuotivero) tullut määrätyksi pääoman ja veron suhteessa 24:1, niin että 24 markan arvoinen maa maksoi veroa 1 markan ja markan arvoinen maa 1/24 mk eli äyrityisen.[279] Maan pääoma-arvo oli siis täälläkin 24 kertaa veron suuruus. Tämä oli Sveanmaan markanmaa (markland)-järjestelmä.
Sekä maan arvo että vero oli laskettu hopeassa, sillä käyvällä rahalla oli aluksi hopean arvo. Kun raha huonontui ja verot maksettiin huonontuneella rahalla, täytyi syntyä ero alkuperäisesti lasketun ja myöhemmin käytännössä esiintyvän järjestelmän välillä. Schlyterin arvelun mukaan pysyi markkaverotus muuttuneiden olojen mukaisena siten, että uusien viljelysten markkaluku määrättiin uudessa rahassa ja että vanhoilta markanmailta vaadittiin lisäveroa viljassa.[280] Mahdollisemmalta kuitenkin tuntuu Åströmin selitys, että veronlaskussa edelleenkin pysyttiin puhtaan hopean kannalla, vaadittiin siis hopeamarkan arvo käypää rahaa, minkä lisäksi paremmilta markanmailta otettiin veroksi sekä viljaa että rahaa, huonommilta vain rahaa; viimemainittua luokitusta oli jo hyvin varhain käytetty eikä sillä ollut tekemistä rahan huonontumisen kanssa.[281]
Maan arvioimisen perusteita ei varmuudella tunneta; toisten arvelujen mukaan olisi lähtökohtana ollut kylvömäärä, toisten mukaan määrätty mittausopillinen pelto-ala.[282]
Jo tämä Ruotsin ja Tanskan maanarvioiden yleinen samanlaisuus tekee luultavaksi, että molemmilla on ollut sama alku ja tarkoitus. Sitä mielipidettä tukee lujasti se Ramstedtin huomauttama seikka, että markanmaaverot noudattivat ledung-laitokselle ominaista hamina-jakoa ja että laivaeväät ja sotalomaverot suoritettiin markanmaiden mukaan ja olivat ainoat sillä perusteella suoritetut verot.[283] Huomattava on myös, että markanmaajärjestelmä oli levinnyt samoilla seuduilla, missä tiedetään muinaisen laivakuntajaon vallinneen.
Eräistä myöhemmistä veroseikoista voi havaita samaa. Niinpä Ölannissa uuden ajan alussa maksettiin useimmat verot "gerde"-kunnittain ja miesluvuttain, mutta ledungslamasta nimenomaan sanotaan, ettei sitä suoriteta miesluvun mukaan, vaan sen mukaan kuinka "heidän tiluksensa määräävät".[284] Smålannin Sunnerbossa oli samaan aikaan maa jo vanhastaan arvioitu äyrinmaihin. Näiltä äyrinmailta suoritettiin 2\3 verosta voissa (kultakin äyrinmaalta 3 1/3 naulaa voita kesäveroksi) ja 1/3 verosta rahassa (kultakin äyrinmaalta 2 Ruotsin penninkiä talviveroksi).[285] Tämä vero on ilmeinen ledungslama.
Voimme siten huoleti lausua, että Ruotsin rannikkomaakunnissa kuten Tanskassakin vanhemmalla keskiajalla maa oli arvioitu markkajärjestelmän mukaan ja että tämän arvion alkuna ja tarkoituksena oli merisotavelvollisuuden, ledungin, järjestäminen.
1300-luvulta lähtien markanvero (marka skatt, markskatt) esiintyy yleisenä maatilain veroarvon ilmaisijana Ahvenanmaalla. Sitä mainitaan Ahvenanmaan asiakirjoissa varsinaisesti ensi kerran v. 1376, sitten yhä useammin, kunnes se 1400-luvun alkupuolella esiintyy tilain mittana kaikkialla Ahvenanmaalla.
Aikaisimmat asiakirjakohdat, joissa Ahvenanmaan markanverot esiintyvät, ovat seuraavat:
(i) V. 1333: "vnum fyaerdingxbol et vnum atansbol terre in villa, dicta in Alandia — — in quantum se pro octoginta marchis denariorum extendit" (Mustak. s. 45).
(2) V. 1376: "x marcha skat j Fastolsby ok iiij marcha skat jnnan Halwardaby, met allom tiillaghom" (Mustak. s. 157).
(3) V. 1376: "mit goz j Ålande, som aer fyra marcha skat j Radhergsböle ok twa marcha skat inan Svaertinxmarum, met enne öö, ther heter Husö, met allom til laghom, som ær hws, åker, æng, skogh ok fiskewatn, innan gardha ok wtan" (MU s. 361).
(4) V. 1377: "xviij mracha skat j Alandhe j Thiwdhö, met alla thera tillaghom, som aer aengh, skogh, fiskiewatn, jnnan gaardh ok vtan" (Mustak. s. 163).
(5) V. 1381: "adhirthon march skat jordh liggiande j Tiudhö j Finneströms sokn, met allom tiillaghum, skogh, fiskiewatn — — engo vndhan (taghno), ty ther tiil hörer" (Mustak. s. 176).
(6) V. 1397: "eth fierdungx bool jordh j Biornaby, met åker oc eng oc: allom androm tillaghom, engo vndantagno, fore xl march redhe peningha jnnan ij aar tiil oterlösande, swa met skæl, haffuom wi ey thet sama bool jordh oterlöst — — tho skal han giffua os v march for markskatten oc ey mere vtöffuer huwdh" (Mustak. s. 212).
(7) V. 1400: "j halff booli jordh och tree marker skathe j Syldhödeby j Saltwik sokn, met åker och ængh ok met allom tillaghom" (Mustak. s. 218).
(8) V. 1400: "eth booli jordh och fem mark skatte aff myno fäderne j Sildodhe by j Saltvik sokn, met åker och ængh, fææ markom ok fiskiewatnom, och allom androm tillaghum" (Mustak. s. 219).
(9) V. 1410: "alt wort godz j Biornaby, som ær eth halfft bool iordh och nyo markskatta, met åker och ængh oc allom tillaghum" (Mustak. s. 240).
Kuten jo näistä asiakirjan paikoista näkyy, ei markan vero niinkuin ei bolkaan Ahvenanmaalla esiinny määrättynä pintamittana eikä kylvömittana, vaan viljelyskokonaisuuden, tilan, mittana; markanveroilla tarkoitetaan maatilan kaikkia tiluksia ja etuja, peltoja, niittyjä, laitumia, kalavesiä, rakennuksia. Se säännöllisesti ilmaisee tilan tai sellaisen osan hintaa, arvoa. Markanvero oli markan arvoinen maa.
Markanvero nimestä ja yleisestä esiintymisestä Ahvenannmaan kaikissa osissa näkyy, että tämä yksiö on syntynyt (hopea)markoissa lasketusta ja verotustarkoituksessa toimitetusta yleisestä maanarvioimisesta. Yhtä ilmeistä on, että tämä verotus läksi pääoma-arviosta. Markanvero asiakirjoissamme ei milloinkaan merkitse maksettavan veron suuruutta, vaan pääomaa, jolta vero maksetaan; verokirjoissa ilmoitetaan tilain markanverot ja niiden mukaan lasketaan verot. Erehtymättä voimme jo lausua, että Ahvenanmaan markanverolaitos on ollut samanlainen kuin Tanskan "Guldvurdering"- ja Ruotsin "markland"-järjestelmä.
Tämä järjestelmä, kuten jo ennemmin on mainittu, perustui siihen sääntöön, että 24 hopeamarkan arvoisesta maasta oli suoritettava veroa 1 markka ja siis 1 markan arvoisesta maasta 1/24 markkaa eli äyrityinen.
Myöhemmiltä ajoilta on siitä lukuisia todisteita. Niinpä kantoi kruunu 1540-luvulla monin paikoin Ahvenanmaalla lampuodeiltaan ja ulkomaankappaleilta maaveroa (affrads pening) 8 penninkiä (= 1 äyrityisen) markanmaalta.[286] Ivar Flemingin hallussa olevilta (kruunun) lampuotitiloilta Önningebyssä, Dalkarbyssä, Gregsbyssä y.m. kannettiin 1543 kruunulle kultakin markalta "ostomaata" 1 äyrityinen ja muunlaiselta maalta ("pieniltä markanmailta", mahdollisesti rälssimaalta) 4 penninkiä eli 1/2 äyrityistä.[287] Tämän tavanomaisen taksan mukaan kannettiin kruunulle v. 1547 maaveroa myöskin 30 markalta asumatonta "kirkon maata" 8 penninkiä kultakin markalta.[288] Mikä kaikki osoittaa, että Ahvenanmaalla samoin kuin Ruotsissa ja Tanskassa äyrityinen markalta kerran on ollut lampuotiveron peruste.
Uuden ajan alussa maksettiin Ahvenanmaalla erityistä veroa niiltä markanmailta, jotka jäivät liikaa tai käyttämättä suurempia veroyksiöitä muodostettaessa. Näitä markanmaita kutsuttiin jäännös- eli epäparimarkoiksi (Öfwerlöps eller Vddemarker). Kultakin sellaiselta oli maksettava veroa 8 penninkiä eli äyrityinen, josta veron nimi jäännösäyrityinen (öfverlöpsörtig).[289] Tämä esimerkki vielä paremmin kuin edellämainitut osoittaa järjestelmän muinaista yleisyyttä.
Vastikään mainituissa myöhäisissä veroissa on kuitenkin ainoastaan maan arvon ja veron suhde enään alkuperäinen. Itse markanmaat sitävastoin olivat jo muuttuneet. Puheenaolevia veroja ei näet maksettu alkuperäisten markanverojen, vaan maan käyvän hinnan (käyvän markkaluvun) mukaan. Ahvenanmaan verokirjoissa tehdään tarkka ero näiden kahdenlaisten maa-arvioiden välillä. Alkuperäiset markanmaat ovat edelleenkin markanveroja, uudet markanmaat sitävastoin ovat markanostoja tai vain markanmaita (markaköp, markland).
Että markanostot eli markanmaat todella vastasivat maan käypää hintaa käyvässä rahassa, siitä on 1400-luvun asiakirjoissa lukuisia todisteita.[290]
Tämän erotuksen oli ilmeisesti aikaan saanut rahan arvon alentuminen. Alkuperäinen markanvero oli sidottu maahan, joka kerran oli sen mukaisesti arvioitu; se jäi vähitellen vain maaluvuksi, veroyksiöksi, jonka käypä hinta rahan arvon alentuessa nousemistaan nousi. Uusi markanmaa sen sijaan seurasi muuttuvaa rahaa, oli liikkuva suuruus, joka merkitsi sitä maata, minkä kulloinkin käyvällä rahamarkalla saattoi ostaa.
Vanhasta markanverosta siten tuli maksettavaksi yhä nousevia näennäisiä hintoja ja markan veroa tuli vastaamaan yhä useampi uusi markanmaa. Määräävänä oli käyvän markan suhde hopearnarkkaan; niin monta kertaa kuin käypä markka oli halvempi hopeamarkkaa, niin monta kertaa suurempi hinta oli maksettava markanverosta. Maanhinnat keskiaikana eivät kumminkaan äkillisesti vaihdelleet eivätkä seuranneet kaikkia rahanarvojen muutteluja, vaan yleensä pysyivät pitkiä aikoja alallaan. Niinpä näyttää 1300-luvun lopulla ja seuraavan sataluvun alkupuolella markanvero Ahvenanmaalla kauan aikaa pysyneen noin 5 rahamarkan hinnassa, mikä suhde vastasi hopean ja käyvän rahan suhdetta 1300-luvun alkupuolella, kun viimemainittu suhde 1300-luvun lopulla ja seuraavan alulla oli suunnilleen 1:6-9. Niinpä myytiin v. 1397 Sundin Björnebyssä 9 markanveroa maata 52 rahamarkalla ja määrättiin (toisen) maan hinnaksi samassa kylässä 5 markkaa markanverolta.[291] V. 1406 Finströmin Kullassa myytiin 9 markanveroa 45 markalla, ja v. 1431 myytiin samalla seudulla 1 markanvero maata 5 markalla.[292]
Edellä sanotusta seuraa, että jos vanhain markanverojen ja uusien markanmaiden lukumäärä jollakin seudulla jonakin aikana on tunnettu, pitää markanmaiden luvun olla markanverojen lukua niin monta kertaa suurempi kuin silloisia käypiä markkoja sisältyi hopearnarkkaan. Sellaisen vertailun voi toimittaa v:n 1547 veroselitysten nojalla, joissa on ilmoitettu Ahvenanmaan pitäjäin "maaluku" käyvän hinnan mukaan ja vanha markanveroluku. Tulos on seuraava:[293]
pitäjä "naaluku" markan- "maaluku" kutakin markkoja veroja markanveroa kohden
Saltvik 9 747 l 47l 6.6Sund 14 116 ja 2 äyriä 1 826 7.7Kumlinge 6 319 507 1/2 12.5Föglö 9 212 1 040 1/2 8.8Lemland 10 936 ja 2 äyriä 1 094 1/2 10.0Jomala 13 609 1 793 1/2 7.6Hammarland 9 756 1 558 1/2 6.2Finström 11 228 ja 6 äyriä 1 672 1/2 6.7koko Ahvenanmaa 84 925 ja 2 äyriä 10 964 1/4 7.7
Markanmaiden luku kutakin markanveroa kohden tässä asetelmassa ei kuitenkaan — sen heti näkee — lähimainkaan ilmaise käyvän ja hopearahan suhdetta v. 1547, vaan edustaa 1400-luvun keskivaiheen ja jälkipuoliskon oloja. Tämä taasen nähtävästi riippuu siitä, että markanmaatkin tulivat verotusyksiöiksi eivätkä luonnollisesti silloin enään voineet seurata kaikkia rahan arvon vaihteluita. Lähinnä kuvastanee taulukkomme siten jotakuta tai joitakuita 1400-luvulla tapahtuneita veronkirjoituksia.
Vertailu osoittaa myöskin markanverojen ja markanmaiden suhteissa melkoisia paikallisia eroavaisuuksia, mitkä ovat saattaneet johtua monenlaisistakin syistä. Kun markanverot vanhoissa emäpitäjissä ovat suhteellisesti halvempia kuin saariston uloimmissa pitäjissä, on siihen saattanut olla syynä se, että markanveroon on nuoremmissa pitäjissä laskettu enemmän maata kuin vanhoissa pitäjissä, kuten luonnolliselta tuntuukin. Muuten voivat markanverojen myöhemmät erilaisuudet johtua jo alkuperäisten bolien erilaisuuksista, uutisasutustavasta y.m.s. seikoista, joita emme tarkemmin tunne.
Ahvenanmaalla myöhemmällä keskiajalla esiintyvät markanmaat ovat siten kieltämättä johdettavat alkuperäisestä markanveroista; ilman noita vanhoja markanveroja eivät myöhemmät markanmaat äyrityisveroineen olisi käsitettäviä. Yhtä epäilemätöntä on, että alkuperäiset markanverot perustuivat rahan pysyvään arvoon (hopea-arvoon) ja sellaisina jäivät pysyväksi maaluvuksi. Koko järjestelmä ei ole voinut aiheutua muusta kuin verotuksesta. Markanveron nimikin jo ilmaisee, että sitä on käytetty veroa varten, ja veron tarkoin määrätty suhde maan arvoon, 1:24, samoinkuin sen samanlaisuus koko Ahvenanmaan alueella osoittavat, että kysymys on valtiovallan määräämästä tärkeästä rasituksesta tai verosta. Mutta niin ollen tämä vero Ahvenanmaallakin on varmaan ollut sama, joka Ruotsissa ja Tanskassa vanhemmalla keskiajalla oli markkajärjestelmään yhdistetty: sotavelvollisuus ja sotalomavero.
Niin onkin ollut. Ahvenanmaan tileihin uuden ajan alussa on merkitty markanveroilta maksetuksi erityinen "markanvero", kultakin markanverolta 1 naula voita ja 3 penninkiä rahaa.[294] Tällä rahaverolla oli nimenään "sotalomavero", ruots. ledungslama.[295]
Veron peruste, nimi ja maksuesineet olivat Ahvenanmaalla samat kuin Ruotsissa laajalti käytetyt; markkajärjestelmän mukaan suoritettavan veron jakautumisen rahaveroon ja markanveroon olemme tavanneet niin kaukana kuin Sunnerbossa lounaisessa Smålannissa.
Vero esiintyi vielä uuden ajan alussa ikivanhassa muodossa; nuo mitättömät 3 penninkiä, jotka nyt maksettiin ala-arvoisessa käyvässä rahassa, olivat alkuaan olleet arvokkaampia penninkejä. Voimaksu oli niinikään ikivanha. Verosta maksettiin selvästi puolet rahassa ja puolet voissa, sillä voinaulan arvo Ruotsissa 1300-luvun alkupuolella, jolta ajalta varhaisimmat tiedot ovat, oli 3 penninkiä eli sama määrä, minkä Ahvenanmaan markanvero suoritti rahassa.[296] Markanverolta Ahvenanmaalla siis maksettiin sotalomaveroa kaikkiaan vain 6 penninkiä Ruotsin rahaa, jossa Ahvenanmaan tilit ovat tehdyt. Mutta nyt on huomattava, että Ahvenanmaalla niinkuin Etelä-Ruotsissakin läpi koko keskiajan ja vielä uuden ajan alussa laskettiin yleisesti n.s. Tanskan markkoja, jotka olivat 1/4 pienempiä kuin Ruotsin markat.[297] Tämän mukaan 6 ruotsalaista penninkiä vastasi 8 penninkiä eli täyttä äyrityistä tanskalaisen markkalaskun mukaan. Ahvenanmaan sotaveron suuruus on siten todennäköisesti alkuaan ollut 1 (Tanskan) äyrityinen markanverolta.
Ahvenanmaan markkajärjestelmä ja sotavero tämän mukaan maan on ollut eteläruotsalainen. Kuten mainittu on veroesineitten jakotapakin raha- ja voiveroon lähinnä eteläruotsalainen. Onko mahdollisesti Ahvenanmaan markka- ja sotalaitoksella ollut suoranaista yhteyttä tanskalaisen sotalaitoksen kanssa, emme nykyisillä tietokeinoilla voi ratkaista.
Käännymme vielä tarkastamaan eräitä Ahvenanmaan markkajärjestelmän ilmiöitä. Ahvenanmaan vanhin tunnettu tilamitta on bol. Aikaisemmalla keskiajalla mainitaan sitä useampia kertoja Ahvenanmaan maatilain suuruuden tai arvon ilmaisijana, ensi kerran v. 1328, viimeisen kerran v. 1410. Se esiintyy Sundissa, Saltvikissä, Finströmissä ja Jomalassa, ja on siitä päättäen ollut varsin yleinen Ahvenanmaalla. Bolin perustana ei näy olleen mittausopillinen peltomitta eikä myöskään kylvömäärä, vaan tarkoitti bol ainoastaan perittyä täyttä tilaa rakennuksineen, peltoineen, niittyineen ja muine etuineen. Siihen aikaan, jolloin asiakirjat boleista puhuvat, niitä jo jaettiin tasaisiin osiin (1/2, 1/4. 18).
Bol on yleisskandinavialainen tilusyksiö, joka alkuaan merkitsi yleensä talonpoikaisperheen asuntoa, taloa, tilaa ja myöhemmin oli yleisenä verojen ja rasitusten suoritusyksiönä.
Tanskassa bol todennäköisesti oli ensi sijassa leding-velvollisuuden perusteena. Se näyttää vastanneen "hafnia" ja suorittaneen veroksi täyden markan. Bol-jako pysyi Tanskassa paikoin voimassa 1300-luvun loppupuolelle saakka. Aikain kuluessa se kuitenkin oli menettänyt alkuperäisen merkityksensä ja jäänyt yksinomaan vain maaverotusyksiöksi.[298]
Ruotsissakin bol jo aikaisin toisin paikoin esiintyi verotusyksiönä. Kuten Tanskassa niin Ruotsissakin täyden bolin vero alkuaan oli täysi markka, minkä vuoksi nimityksiä bol ja "markabol" käytettiinkin samanmerkitsevinä; niin oli laita etenkin Ölannin saarella.[299]
Ahvenanmaan bolia koskevissa myöhemmissä asiakirjoissa mainitaan bolin rinnakkaisena tilusmittana usein "markanmaita"; niitä käytetään milloin vaihtoehtoisesti bolin sijasta, milloin pienten bolin osain määräämiseksi. Tästä ilmenee, että markkajärjestelmä on ollut tunnettuna Ahvenanmaan maanomistuksessa ja verotuksessa boljärjestelmän myöhempänä jaksona sekä etteivät nämä järjestelmät silloin ole olleet toisilleen vieraita.
Markkajärjestelmälle ominaista oli sen kiinteä suhde maan arvoon eli hintaan. Ellei bolilla ennemmin ollut pysyvää raha-arvoa, joutui se markkajärjestelmän kautta saamaan sellaisen. Tämä arvo varmaan oli sellainen, joka soveltui markkajärjestelmään, minkä mukaan täysi "markanvero" suoritti veroa 1/24 markkaa eli äyrityisen ja 24 markan arvoinen maa 1 markan. Kun nyt bol sekä Tanskassa että Ruotsissa oli sellainen 1 markan veroa suorittava yksiö, on hyvin luultavaa, että Ahvenanmaankin bol on ollut samanlainen, siis tarkalleen Ruotsin "markabolin" vastine.
Asiakirjoista siihen saadaan todistuksia. Eräs asiakirja v:lta 1397 ilmoittaa, että 1/4 bolia Sundin Björnebyssä luovutettiin 40 markasta selvää rahaa, mutta sellaisella ehdolla, että luovutettu maa saatiin lunastaa takaisin maksamalla 5 markkaa markanverosta. Koska nyt 5 markalla lunastettiin 1 markan vero, niin 40 markalla voitiin ostaa 8 markanveroa; mutta kun toiselta puolen asiakirjan mukaan 1/4 bolia vastasi 8 markanveroa, niin koko bol vastasi 32 markanveroa. Mutta kun Ahvenanmaalla vallitsi tanskalainen arvolasku, jonka markat olivat 1/4 pienemmät kuin ruotsalaiset markat, on ilmeistä, että 32 tanskalaista markkaa vastasi 24 ruotsalaista markkaa.
Jos katsomme 24 markan arvoa bolin oikeaksi arvoksi, olisi tämän mukaan Ahvenanmaan bol ollut ruotsalainen veroyksiö. Kun toiselta puolen näyttää varmalta, että markanverolta alkuaan on maksettu veroa 1 äyrityinen tanskalaisen laskun mukaan, ei bolin ja markanveron välillä täten syntynyttä ristiriitaa voitane selvittää muuten kuin olettamalla että Ahvenanmaan verojärjestelmä ennen 1300-luvun loppua on ollut ruotsalainen, vaikka tanskalaista laskutapaa edelleenkin käytettiin. Saman seikan huomasimme ledungslaman maksussakin.
Viiden tunnetun hintailmoituksen mukaan w:lta 1333-1410 teki kokonaisen bolin hinta 160-213 markkaa käypää rahaa; kun tämä hinta on 5-7 kertaa suurempi kuin 24 markkaa ja hopea- ja rahamarkan suhteena puheenaolevana aikana myöskin voidaan pitää 1:5-7, niin nämäkin hintailmoitukset tukevat mielipidettä, että bolin hinta on ollut 24 markkaa.[300]
Markkajärjestelmän ja bolin läheisestä suhteesta saapi myöskin selityksensä Ahvenanmaalla niinkuin Skandinaviassakin ilmenevä bolin jakaminen säännöllisiin osiin 1/2, 1/4, 1/8. Tämä jako oli epäilemättä syysuhteessa markan jakautumiseen 8 äyriin. Veron ja tilain jakaminen tämän perusteen mukaan oli selvää ja käytännöllistä; se melkoisesti rajoitti vapaata tilanjakamisoikeutta, mutta nähtävästi kuitenkin antoi riittävän tilaisuuden silloin tärkeimpinä pidettyjen tilain eroavaisuuksien varteenottamiseen. Kun säilyneissä asiakirjoissa ei mainita 1/8 pienempää bol-lukua, lienee 1/8 markan eli 1 äyrin tila ollut pienin siihen aikaan käytetty tilamitta.
Todennäköisesti on Suomenkin markanverojärjestelmän historiallinen lähtökohta löydettävä vanhasta bol-laitoksesta. Bol on aikoinaan ollut yksiö, joka suoritti markan veroa. Markanvero on syntynyt bolista siten, että bol ja sen vero jaettiin 24 osaan; 1/24 bolia oli markanvero, joka suoritti veroa äyrityisen. Se on aikoinaan ollut tärkeä uudistus, sillä sen kautta bolit tulivat yhtä suuriksi, pienetkin bolin osat (tytärtalot) joutuivat veronalaisiksi ja kruunun tulot melkoisesti kasvoivat.
Mutta tämäkään järjestelmä ei ikuisesti tyydyttänyt valtio- ja yhteiskuntaelämän kasvavia ja muuttuvia tarpeita. 1400-luvun alulla bol-laitos Ahvenanmaallakin, niinkuin muuallakin Skandinaviassa jo kuului menneiden muistojen joukkoon.
Hämärästä muinaisuudesta uusiin aikoihin saakka ovatmarkkakunnat(marklag) olleet Ahvenanmaalle ominaisia pysyviä alueellisia muodostumia. Radloff v. 1795 painetussa Ahvenanmaan kertomuksessaan luettelee sikäläisissä emäpitäjissä suuren joukon markkakuntia, jotka ovat nimiltään ja alueiltaan samat kuin Kustaa Vaasan aikaisissa verokirjoissa mainitut.[301]
Ahvenanmaan markkakunta oli vielä uuden ajan alussa yhteenkuuluvana piirinä melkein poikkeuksetta kaikkien rasitusten ja verojen suorittamisessa, jota varten kullakin markkakunnalla oli oma veronkantovirkamiehensä, "lukumies" (räkningsman). Toinen markkakunta ei ollut tekemisissä toisen markkakunnan veronmaksujen kanssa, vaan kantoi ja tasasi verokuormansa omassa keskuudessaan. Samassa markkakunnassa markanverot ja niiden yhtymät (täysiverot ja savut) olivat aina yhtä suuret ja samanarvoiset.[302]
Toistensa kanssa markkakunnat sitävastoin eivät olleet yhtä suuria eivätkä veroyksiöihinsäkään nähden aivan samanlaatuisia. Epätietoista on, tokko markkakuntain veroyksiöitten arvot alkuaankaan olivat aivan tasalaatuiset. Erilaisuutta ovat suurentaneet varmaan aatelin ja kirkon verovapaudet. Uskonpuhdistusajan verokirjoissa usein huomautetaan tästä markkakuntain täysiverojen eriarvoisuudesta.[303] Saman pitäjänkin markkakunnat olivat keskenään melkoisen erisuuruisia.
Markkakunta kuuluu alkuaan, kuten nimestäkin jo voi päättää, markkajärjesteimään. Se on kaiketi ollut jokin sotavelvollisuuteen kuuluva yksiö. V:n 1545 aikoina otettiin Ahvenanmaalta kruunun merimiehiä Tukholmaan.[304] Jaakko Teitin valitusluettelossa tavataan merimiehien ottoa koskeva merkillinen tieto. Siinä näet kerrotaan, ettei kukaan tiedä Ahvenanmaan merimiesverosta muuta kuin että 26 talonpoikaa on ollut sellaisessa verokunnassa, mistä tulee 36 3/4 verokuntaa koko maalle.[305] Ei voi olla tässä kiinnittämättä huomiota siihen, että Ahvenanmaan markkakuntain lukumäärä ajan alussa oli 37, siis hyvin likeltä sama määrä kuin Teitin merimieskuntain. Tämä pakottaa pitämään markkakuntia merimieskuntina: Ahvenanmaan markkakunta olisi sama kuin skandinavialainen "hamna" eli "hafnæ" ja kaivattu rengas saarimaamme muinaisessa sotalaitoksessa olisi löydetty.
Tämän mukaan Ahvenanmaa olisi muinaisuudessa miehittänyt ainoastaan yhden laivan. Se on kylläkin uskottavaa siihen nähden, että koko Gotlanti, jossa oli päälle 20 hundaria, ja päälle 90 pitäjää, varusti vain 7 laivaa ja että Suomen lounaisrannikon kihlakunnat muinoin myöskin varustivat laivansa kukin.
Tämä laivanmiehitysvelvollisuus oli nähtävästi eri asia kuin ledungslama-vero, jota bolit suorittivat markanveroittain, äyrityisen markanverolta. Ahvenanmaalainen ledungslama lieneekin siten käsitettävä alkuperäiseksi laivaevääksi (skipvist), vaikka se muuttui sotalomaveroksi sen kautta, että se enimmäkseen tuli rauhan aikana maksetuksi.
Markkakuntain tehtävä sotalaitoksessa ei ole ristiriitainen sen kanssa, että ne Ahvenanmaan vanhoissa mannerpitäjissä näyttävät olleen pitäjän neljänneksiä tai kolmanneksia. Markkakuntia oli täällä 5 pitäjässä yhteensä 20 (Saltvikissä 5, Sundissa, Jomalassa ja Finströmissä kussakin 4, Hammarlandissa 3). Tässä tapauksessa Ahvenanmaan markkakuntien olisi katsottava vastanneen Ruotsin hundarien neljänneksiä, joilla oli oikeudellisia, veronkanto- y.m. tehtäviä, niinkuin Ahvenanmaankin markkakunnilla tiedetään olleen.
Kun on edellytettävä, että markkakunnat lähinnä ovat olleet bolien muodostamia verokuntia, olisi tärkeää tietää, miten monta bolia markkakunta on sisältänyt. Siihen nähden voidaan tilastollisella tavalla havaita uuden ajan alussa Ahvenanmaalla kaksi aluetta, joista toiseen kuuluivat Ahvenan mantereen vanhat pitäjät, toiseen syrjäisemmät ulkosaaripitäjät (Lemland, Föglö ja Kumlinge). Edellisellä alueella tuli kutakin markkakuntaa kohden keskimäärin 17 1/3 kpl. 24 veromarkan arvoista yksiötä (bolia), jälkimäisellä ainoastaan 6 1/2 kpl. Muinaiset verokunnat tämän mukaan olivat Ahvenan mantereella pian kolme kertaa voimakkaampia kuin ulkosaarilla.
Manner-Ahvenan markkakunnat tulevat laskumme mukaan hyvin lähelle 16 lukua, joka määrä täysiveroja kuului huomattavan useaan markkakuntaan. Mutta 16 täysiveroa sisältää kaksi 8 täysiveron muodostamaa verokuntaa (nautakuntaa), jotka olivat vielä yleisempiä kuin 16 täysiveron verokunnat. Näyttää siltä, kuin markkakunnat jo alusta olisivat muodostetut 8 ja 16 yksiön ryhmiä silmällä pitäen.[306]
Ahvenanmaan markkakunnilla siis näyttää olleen tekemistä kaiken verotuksen ja hallinnon kanssa. Se osoittaa vain, että markkakunnat ovat Ahvenanmaan maahan ja vanhimpaan oikeus- ja talouselämään juurtuneita perustavia ja pitäjäin ohella luultavasti kaikkein alkuperäisimpiä alueita.