The Project Gutenberg eBook ofSuomalaisia keskiajan tutkimuksia: Veroja, laitoksia, virkamiehiäThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suomalaisia keskiajan tutkimuksia: Veroja, laitoksia, virkamiehiäAuthor: Väinö VoionmaaRelease date: July 7, 2019 [eBook #59871]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA KESKIAJAN TUTKIMUKSIA: VEROJA, LAITOKSIA, VIRKAMIEHIÄ ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suomalaisia keskiajan tutkimuksia: Veroja, laitoksia, virkamiehiäAuthor: Väinö VoionmaaRelease date: July 7, 2019 [eBook #59871]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Suomalaisia keskiajan tutkimuksia: Veroja, laitoksia, virkamiehiä
Author: Väinö Voionmaa
Author: Väinö Voionmaa
Release date: July 7, 2019 [eBook #59871]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA KESKIAJAN TUTKIMUKSIA: VEROJA, LAITOKSIA, VIRKAMIEHIÄ ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Veroja, laitoksia, virkamiehiä
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.
JOHDANTO.Silmäys aikaisempiin tutkimuksiin.I. KESKIAJAN HALLINTO- JA VEROTUSKAUDET.1. Suomen valloitus.2. Vanhin kruununtalous Suomessa.3. Linnakausi.4. Ylimääräiset verot.5. Uudistuksia 1400-luvulla.II. SUOMALAISIA VEROTUKSEN JA HALLINNON ALKUMUOTOJA.1. "Verot" ja "vakat".2. "Perevaara", "pitäjä", "pokosta".III. SUOMALAINEN TURKISKULTTUURI.1. Itämeren maitten muinaiset turkikset.2. Vanhimmat Lapinkävijät.3. Hämäläisten Lapinretket.4. Pirkkalaiset.5. Piispan "kiltti".6. Turkiskäräjät.7. Turkislahjat.8. "Jouset" ja jousiverot.9. "Veronahat" ja "oravanmaat".10. Suomalainen turkiskulttuuri. (Yleiskatsaus.).IV. AHVENANMAA KESKIAJALLA.1. Merikulttuuri2. Ahvenanmaan maakuntakäräjät ja maantuomari.3. Ahvenanmaan "tridungit" (kolmannekset).4. Ahvenanmaalainen pitäjä.5. Skandinavialainen "ledung" ja "ledungslama".6. Markkajärjestelmä ja sotalaitos Ahvenanmaalla.7. Täysiverot ja niiden tehtävät.8. Savu.V. SUOMEN RANNIKKOJEN ASUTUS- JA VEROTUSJÄRJESTELMIÄ.1. Ruotsalainen verotusalue.2. Ala- ja Ylä-Satakunta.3. Pohjanmaa.4. Suomen maakuntain verokyky ja asutusaste unioniajan alussa.VI. KESKIAJAN KANSALLISUUSKYSYMYS.1. Suomalainen ja ruotsalainen oikeus.2. Kansallinen oikeudenkäyttö — kansallisia laamanneja.3. Muita kansallisuusmuistoja.VII. KESKIAJAN MAAKYSYMYKSIÄ.1. Bol.2. Koukku.3. Lounais-Suomen savu.4. Kylän tangoitus.5. Kylvöjärjestelmä ja lohkojako.VIII. KESKIAJAN LIIKENNEOLOJA JA ITSEHALLINTOA.1. Tie- ja siltahallinto.2. "Matkaveneet".3. Kyytivelvollisuus ja "pitkätkyydit".IX. OIKEUSLAITOKSIA.1. Tuomarit.2. Pitäjänkäräjät.3. Maakunnan- ja kihlakunnantuomarit.4. Karjalaisten oikeuslaitoksia.X. KINKERIT.1. Kinkerejä muissa maissa.2. Kuninkaankinkeri Suomessa.3. Ruokaruotsi.4. Kinkeritapoja.XI. LAHJAVEROT.1. Pyhän Martin lahjajänikset.2. Pääsiäislammas — Olavinlammas.3. "Kypsi-raha".4. Kyökkimestarin lahjat.XII. KESKIAJAN TYÖVEROJA JA TYÖTAPOJA.1. Työverot naapurimaissa.2. Lampuotien työverot.3. Linnain päivätyöt.4. Rakennusvelvollisuus.5. "Sotken savea, teen tiiliä".6. "Pitkiätyömiehiä".7. Ajoverot.XIII. KESKIAJAN VIRKAMIEHIÄ.1. Lääninmiehet ja linnanvoudit.2. Maanvoudit.3. Vanhat "nimitysmiehet".4. Myöhemmät nimismiehet.5. Nimismiesvero.Viiteselitykset.
VA = Suomen valtioarkisto. MU = Hausen, Reinh., Finlands Medeltidsurkunder I. Mustak. = Hausen, Registrum Ecclesiae Aboensis eller Åbo Domkyrkas Svart bok.
Markan merkkinä on käytetty mk, kirjakkeen ct vastineena th ja ø kirjakkeen vastineena ö.
Viitteissä on asiakirjain kirjoitustapa säilytetty muuttamatta, koska vanhan kirjoitustavan muuttaminen nykyaikaiseksi usein on vaikea ja voi aiheuttaa erehdyksiä.
Seuraavilla lehdillä on koetettu yksityiskohtaisemmin käsitellä ja valaista muutamia Suomen keskiajan yhteiskuntahistorian kysymyksiä.
Keskiajan valtiollisen ja kirkkohistorian tutkimuksen rinnalla tämä tutkimushaara näihin saakka on ollut verraten vähäantoinen. Se seikka näyttää johtuneen ensi sijassa keskiaikaisten tietolähteitten runsaudesta edellisellä ja niukkuudesta jälkimäisellä alalla.
Tärkeimmät keskiaikamme yhteiskunnalliset asiakirjat havaitsi varmalla silmällä jo H. G. Porthan, ja hän niistä myöskin esitti tulkinnan, joka suurimmaksi osaksi on pätevä tänäkin päivänä. Mutta asiakirjat olivat harvalukuiset, ja ne koskivat vain hajanaisia yhteiskunnallisia seikkoja. Porthan ei niiden pohjalla yrittänytkään luoda täydellisempää kuvaa keskiajan yhteiskunnasta. Ja kun Porthanin jälkeinen keskiajan tutkimus ei pitkiin aikoihin sanottavasti poikennut oppi-isän aukaisemilta urilta, jäi tieto Suomen keskiajan yhteiskuntaelämästä noiden harvain asiakirjain varaan, joista ei uudistettukaan tutkimus voinut saada esiin enempää kuin ne sisälsivät.
Myöhempinä aikoina on kumminkin melkoinen joukko uusia Uusia keskiajan yhteiskunnallisia asiakirjoja sekä Suomesta että Ruotsista tuotu päivän valoon ja jatkuva tutkimus siten tehty mahdolliseksi. Tärkeän alustavan työn on suorittanut Suomen valtionarkisto (R. Hausen) ryhtymällä julkaisemaan karttuneita lähdevaroja järjestettyinä ja tarkastettuina kokoelmina (merkilliset Johan Buren otteet Eerik Pommerilaisen verokirjasta 1413, Hämeen ja Varsinais-Suomen tuomiokirjat keskiajan lopulta, Birger Trollen linnantilit 1463-1464 ja Kallialan kirkon tilit 1469-1524, julaistut kokoelmassa Bidrag till Finlands historia I, 1881-1883; Åbo Domkyrkas Svartbok, julaistu 1890; Finlands Medeltidsurkunder I, — 1400, julaistu 1910).
Mutta keskiajan yhteiskunta ei ole jättänyt muistojansa ainoastaan omiin asiakirjoihinsa. Myöskin seuraavain aikain asiakirjaperusta niitä on löydettävissä. Ei ole vain ennakkopäätelmää, että Kustaa Vaasan ajan yhteiskunnalliset asiakirjat, etupäässä suunnaton verotiliaineisto, sisältävät paljon välillisiä todisteita keskiajankin oloista. A. G. Fontell on menestyksellä käyttänyt mainittuja verotilejä erään keskiajan hämärän yhteiskunnallisen kysymyksen, suomalaisen ja ruotsalaisen oikeuden, valaisemiseksi (Om "svenska och finska rätten", 1883) ja J. W. Ruuth on Fontellin alkamaa uraa kulkien esittänyt mielenkiintoisia piirteitä Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan keskiaikaisesta asutushistoriasta (Satakunnan asutusoloista keskiajalla, 1896, Hist. Ark. XV; Silmäys Hämäläisten muinaisiin asutusoloihin Suupohjassa, 1897, Joukahainen XI). Mutta Kustaa Vaasan ajan kulttuurikerrosta kannattaa keskiajan harrastajan vielä enemmän kaivella. Kuten lukija on havaitseva, on seuraavissa tutkimuksissa keskiajan olojen valaisemiseksi runsaassa määrin käytetty asiakirjoja uuden ajan alulta ja niiden suomaa tilaisuutta yksityiskohtaisten maakuntaisten ja vielä paikallisempain vertailujen tekemiseen.
Keskiajan yhteiskuntaolojen tutkimuksen suuntaan ovat paljon vaikuttaneet vanhemmat käsitykset muinaissuomalaisen yhteiskunnan — tarkemmin määräten pakanuuden ajan loppukauden ja ruotsalaisen valloituskauden suomalaisen yhteisteiskunnan — luonteesta. Asiakirjattomasta suomalaisesta yhteiskunnasta vain harvat yhteiskuntaelämään kohdistuvat kulttuurisanat ja Kalevalan runot, sitten kuin ne olivat tulleet tunnetuiksi, näyttivät säilyttäneen joitakuita enemmän tai vähemmän hämäriä piirteitä; niistä kuitenkin luultiin voitavan varmuudella päätellä pakanallisen suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen kehittymättömyyttä, heikkoutta ja aikuisuutta. Toiselta puolen Ruotsin maakuntalakien tarkemman tuntemisen ja pohjoisgermanilaisen oikeushistorian jatkuvan tutkimuksen kautta varmistuivat käsitykset muinaisruotsalaisen yhteiskunnan lujista muodoista ja muista etevistä ominaisuuksista. Yleisessä käsityksessä pakanallis-suomalainen ja kristillis-ruotsalainen yhteiskunta aivan luonnollisesti joutuivat toistensa jyrkimmiksi vastakohdiksi. Juurtui se mielipide, että ruotsalainen yhteiskuntalaitos ja järjestetty yhteiskuntaelämä Suomessa yleensä merkitsivät samaa ja että ruotsalaiset valloittajat toivat tänne puhtaasti ruotsalaisen yhteiskuntajärjestyksen. Suomen kuuluisimman oikeushistorioitsijan J. J. Nordströmin kirjoittamaa ruotsalaisen yhteiskuntalaitoksen historiaa (Bidrag till den svenska samhällsförfattningens historia I-II, 1839-1840), jonka esipuheessa lyhimmiten käsiteltiin alkuperäistä suomalaista yhteiskuntaa, varmaan kaikki aikalaiset pitivät Suomen yhteiskunnan lopullisena historiana.
Tätä käsitystä vastaan, joka Suomen tosihistoriallista yhteiskuntaa tarkemmin tuntematta kuitenkin teki mitä laajakantoisimpia päätelmiä sen laadusta ja vaiheista, Yrjö Koskinen esitti toisen, kotimaan oman historian huolelliseen tarkkaamiseen perustuvan käsityksen (Suomenmaan keskiaikaisesta aatelistosta, 1880, Hist. Ark. VIII; Tutkimus maanomistus-seikoista Suomenmaassa keskiaikana, 1881). Pääasiallisesti keskiajan hallinto-oloja koskevain havaintojen perusteella Yrjö Koskinen osoitti, ettei Suomen Ruotsiin liittämisen seurauksena ollut niin paljon Suomen vanhan yhteiskunnan kukistaminen ja uuden perustaminen kuin kahden erilaisen yhteiskuntalaitoksen sekaantuminen ja uusien yhteiskunnallisten muotojen syntyminen, joissa nykyaikaista sanontaa käyttääksemme valtakunnallisten piirteitten ohella esiintyi sangen huomattavia paikallisia piirteitä. Tätä peruskäsitystä tuki myöskin Y. K. Yrjö-Koskisen vertailevaan sosiologiaan perustuva tutkimus "Suomalaisten heimojen yhteiskunta-järjestyksestä pakanuuden loppu-aikoina" (1890), jossa m.m. ruotsalaisen valloituksen vaikutusta Suomen maanomistusoloihin valaistiin. Yrjö Koskisen edustaman kannan omaksui myöskin Jaakko Forsman julaistussa luentojaksossaan "Suomen lainsäädännön historia" (1896), ja suomalaisessa historiankirjoituksessa se kanta on nykyään yleisesti vallitseva. Mutta kun tämä keskiajan yhteiskuntahistoriamme keskuskysymys on useimmissa kohdissaan vielä tarkemmin tutkimatta,[1] on vaillinaisiin tietoihin ja vääriin otaksumiin perustuvain päätelmäin vaara tällä alalla edelleenkin suuri. Niinpä, muihin kohtiin koskematta, ei ole täysin oikein asettaa ruotsalaisen yhteiskuntajärjestyksen vastakohdaksi ainoastaan yhdenlainen suomalainen yhteiskuntalaitos, koska Suomessa valloituskaudella ja aikaisemmin oli kaksi toisistaan eroavaa yhteiskuntamuotoa, joihin yhdistävä ruotsalainen valtiojärjestys vaikutti eri tavalla.
Tässä teoksessa esitettäväin tutkimusten pohjana ja lähtökohtana ovat keskiajan vero-olot. Työn on täytynyt mukaantua lähteitten mukaan, jotka valtaavaksi osaksi — niin keskiajan omat kuin erittäinkin seuraavan aikakauden lähteet koskevat juuri vero-oloja. Mutta todellisuudessa onkin verolaitos se keränpohja, jonka ympäri keskiajan hallinto- ja muut yhteiskuntaolot ovat kiinteimmin kiertyneet.
Ensimäisen yleiskatsauksellisen esityksen Suomen vanhimmista tunnetuista vero-oloista — jos jätämme huomioonottamatta J. G. v. Bonsdorffin suuren kameraliteoksen (Stor-Furstendömet Finlands Kameral-Lagfarenhet I-III, 1833), joka ainoastaan vähäisessä määrässä valaisee vanhimpia vero-oloja — on laatinut J. W. Rosenborg (Bidrag till jordbeskattningens historia i Finland, under medlet af sextonde seklet, 1860). Tämä paljon käytetty pieni teos sisältää maakunnittain järjestetyn luettelon Suomen veroista ja veroperusteista uuden ajan alulla, mutta mitään tutkimusta niiden synnystä ja kehityksestä saati keskiajan vero-oloista ei kirjassa ole tehty. Kokonaan toisensuuntainen on Axel Liljenstrandin verohistoriallinen teos (Finlands jordnaturer och äldre skatteväsende 1879, uusi painos 1894). Siinä tapaamme mielenkiintoisia piirteitä Suomen vanhimmasta verolaitoksesta, mutta nuo rohkeat ja lennokkaat kuvaukset eivät ole kaikissa paikoin olleet värinsäpitäviä, joskin monet huomiot ovat hyvin sattuvia ja saavat vahvistuksen uusista todistuskappaleista.
Yrjö Koskisen kirjoitus keskiaikaisesta "ruokaruotsi" verosta (Muutamista keski-aikaisista veroitus-seikoista, 1873, Hist. Ark. IV) oli onnistunut tutkielma eräästä keskiajan verolaitoksen yksityiskohdasta, mutta toisia sellaisia ei ole ilmestynyt.
Käkisalmen Karjalan keskiaikaisten yhteiskuntaolojen tuntemiselle sangen tärkeään asiakirjaan perustuu J. V. Ronimuksen tutkimus "Novgorodin vatjalaisen viidenneksen verokirja v. 1500 ja Karjalan silloinen asutus" (1906, Hist. Ark. XX). Useissa tutkimuksissa on esitetty Kustaa Vaasan aikaisia vero-oloja määrätyillä alueilla.[2] Monessa niissä on lausuttu arveluita myöskin keskiajan vero-oloista, mutta täyttä hyötyä ei niistä keskiajan tutkimukselle ole voinut olla, kun yhdistävää kokonaiskäsitystä ja välttämättömiä esitöitä on puuttunut.
Ruotsin lukuisista historiantutkijoista on C. G. Styffe ainoa, joka erityisemmin on kiinnittänyt huomiota Suomen keskiaikaisiin vero- ja hallinto-oloihin, ja todellinen vahinko on, ettei hänen alottamaansa alueellisia jakoja ja paikallisia laitoksia tarkkaavaa ja varmapohjaista työtään (Skandinavien under unionstiden, 1867, kolmas pain. 1911) ole Suomessa jatkettu. Styffen muissakin tutkimuksissa, joista tässä on mainittava etupäässä kruunun omistuksia koskeva (Framställning af de så kallade Grundregalernas uppkomst och tillämpning i Sverige intill slutet af sextonde århundradet, 1860, Vitterh., Hist. o. Ant. Akad. Handl. XXIV) on Suomen keskiaikaisia yhteiskuntaoloja ansiokkaalla tavalla valaistu.
Siinä lähimain kaikki, mitä viimeisten sukupolvien aikana on erityistutkimuksia tehty Suomen keskiaikaisten vero- ja hallinto-olojen alalla. Tähänastiset osittain hyvin ansiokkaat tutkimukset vaativat jo täydennyksekseen yhdistävää kokonaisesitystä samalla kuin näiden kysymysten uusi käsittely alkulähteitten perusteella on käynyt kipeäksi tarpeeksi.
Niinkuin keskiajan kirkollinen elämä kaikissa kristityissä maissa muodostui samansuuntaiseksi, niin tavataan keskiajan Europan maitten maallisessakin elämässä paljon yhteisiä, kansainvälisiä piirteitä. Kieltämättömän kotimaisen luonteensa ohella Suomen keskiaikaiset yhteiskuntaolot, eritoten verotus- ja hallinto-olot, osoittavat selvää kehitysyhteyttä muitten maitten, varsinkin skandinavialaisten, vastaavain olojen kanssa. Meidän maamme keskiaikaisten yhteiskuntaolojen tutkimuksen täytyy alati pitää silmällä samalla alalla tapahtuvaa tutkimusta muissa Europan maissa. Kirjan loppuun liitetyssä kirjallisuusluettelossa on mainittu ne tutkimukset, jotka tavalla tai toisella valaisevat tässä teoksessa käsiteltyjä kysymyksiä. Erityisesti tässä muistettakoon Skandinavian maitten, etupäässä Ruotsin ja Tanskan keskiaikaisten vero- ja hallintolaitosten läheistä suhdetta Suomeen. Siltä kannalta katsoen ovat Ruotsin maakuntalait edelleenkin tärkeitä lähteitä suomalaistenkin olojen ymmärtämiseen. P. E. Bergfalkin yhä vieläkin erinomainen verohistoriallinen katkelma ja uudemmat ja vanhemmat erikoistutkimukset kuten Skandinavian vanhempia aluejakoja koskevat, joita C. G. Styffen lisäksi ovat kirjoittaneet C. J. Schlyter, Rudolf Tengberg, Joh. C. H. R. Steenstrup ja äsköisin S. Tunberg, tärkeää markkajärjestelmää koskevat Kr. Erslevin tutkimukset, Gabr. Thulinin perinpohjainen selvitys manttaalin kehityksestä, C. W. Ramstedtin Sveanmaan sotalaitoksesta, C. G. Malmströmin vanhimmista virkamiehistä, sekä Emil Hildebrandin, H. D. Rydinin ja Hans Hildebrandin yleisteokset ovat kaikki meikäläisellekin tutkimukselle tärkeitä.
Suomalainen tutkimus tällä alalla ei voi sivuuttaa myöskään vastaavia tutkimuksia Keski- ja Länsi-Europassa. Sikäläisissä maissa keskiajalla vallinnut feodalinen yhteiskuntajärjestys vero- ja hallinto-oloineen on kuitenkin pohjoismaisista ja vielä enemmän suomalaisista oloista niin poikkeava, että hyöty vertailuista on enimmäkseen ainoastaan välillinen; Englannin keskiaikaista yhteiskuntahistoriaa koskevat uudemmat tutkimukset (Th. Rogersin, J. W. Ashleyn, W. Cunninghamin, Fr. Pollockin, Fr. W. Maitlandin, N. Neilsonin, Fr. Seebohmin, P. Vinogradoffin y.m.) ovat aiheensa vuoksi pohjoismaiselle tutkimukselle mielenkiintoisimmat.
Suomen keskiajan yhteiskuntahistorialla on useita kosketuskohtia myöskin itäisen naapurimaan ja eteläisen heimoalueen vanhan yhteiskuntahistorian kanssa. Sikäläisiä keskiajan tietolähteitä (kuten liivinmaalaisia ja venäläisiä aikakirjoja) ja erityisiä kokoelmia ja tutkimuksia (A. W. Hupelin, Fr. G. v. Bungen, Fr. v. Keusslerin, A. Transche-Roseneckin, P. Miljukowin) on seuraavissa tutkimuksissa voitu hyväksi käyttää.
Pysyvää, säännöllistä hallinto- ja verolaitosta voidaan ajatella olevaksi ainoastaan järjestyneen valtiolaitoksen ja kehittyneen yhteiskunnan yhteydessä. Mutta jo alkuisemmissakin yhteiskuntaoloissa tavataan kaikkialla jonkinlaista hallintoa ja verotusta. Näillä laitoksilla näyttää olevan kaksi yleistä alkulähdettä, sisäinen ja ulkonainen, edellinen johtuva paikallisen uskonnollisen ja elinkeinollisen elämän tarpeista, jälkimäinen valtiollisista alistussuhteista.
Niin oli laita muinaissuomalaisessakin yhteiskunnassa. Seuraavassa luvussa ("Suomalaisia verotuksen ja hallinnon alkumuotoja") koetetaan osoittaa, että Suomessa asuvilla heimoilla jo pakanuuden aikana oli uskonnollisen uhritoimen yhteydessä kehittynyt verotusmuotoja, joita voitiin käyttää maallisiinkin tarkoituksiin. Myöskin maanvaltaukseen tai omistukseen perustuva aluemuodostus (pitäjä, kihlakunta) ja yksinkertainen kansankokous-hallinto (käräjät) näyttävät täällä olleen jo historiantakaisten heimoaikain laitoksia.
Mutta jo niinä muinaisina aikoina liikkui myöskin valloittajia suomalaisilla mailla. Skandinavialaisten ja venäläisten tietolähteitten mukaan täytyi suomalaisten heimojen usein suorittaa pakkoveroja voitokkaille vihollisille, jopa pitemminkin ajoin elää heidän alaisuudessaan. Samat tietolähteet kertovat myöskin meikäläisten heimojen laajoista sota- ja ryöstöretkistä, joiden seuraukset eivät olleet vaikuttamatta kotoisiinkaan yhteiskuntaoloihin.
Esihistoriallisten aikain heimojen ja kansain kosketukset saattoivat olla rauhallistakin laatua. Suomen merireitit samoinkuin mantereittenkin kauppatiet välittivät tänne aineellista ja henkistä kulttuuria, joka on suuresti vaikuttanut niihinkin oloihin, joita nämä tutkimukset koskevat.
Kun ruotsalainen valloitus käänsi kansamme ulkonaiset olot kokonaan uusille urille, on muistettava, että suomalaisella yhteiskunnalla oli vanhoja perusteita, jotka eivät valloituksen kautta hävinneet, vaikka tulivat uusien tarkoitusten palvelukseen.
Kuten tunnettu ei ensimäinen ristiretki (n. 1154), joka kohdistui "Suomeen", s.o. maamme lounaisimpaan osaan, ollut kovin mullistavaa laatua. Valloitusretki, jota ruotsalainen paikalliskuningas johti, oli kaikesta päättäen samanlainen tilapäinen meriretkeily, kuin ruotsalaisten aikaisemmat sotaretket itäisillä vesillä olivat olleet ja vielä myöhemmätkin retket olivat. Venäläisissä aikakirjoissa mainituista 1142 ja 1164 vuosien retkistä edellinen, jolla kuten Suomen retkelläkin piispa oli mukana, tehtiin 60 ja jälkimäinen 55 haahdella.
"Suomen" valloitus jäi keskeneräiseksi enemmäksi kuin puoleksi vuosisadaksi. Ruotsalaisten omassa maassa ei valtioyhteys ollut vielä maakunnallista liittoutumista pitemmällä, verotuslaitos oli kehittymätön ja kilpailevain kuninkaitten sukusodat lamasivat heidän merentakaista toimintaansa. Tanskan vallanpitäjät, käyttäen hyväkseen tilaisuutta, tekivät v. 1191 ja mahdollisesti v:n 1202 aikoina retkiä Suomeen, mutta pysyvää ei heidänkään valtauksestaan tullut.[3]
Kun Suomen piispain kronikka mainitsee Rodulfia Henrikki-piispan seuraajana ja kun Turun hiippakunnasta (episcopatus) puhutaan v. 1192,[4] näyttää ainoastaan katolinen kirkko ensimäistä ristiretkeä seuranneina levottomina vuosikymmeninä saaneen Suomessa jalansijaa, arvatenkin yhtä paljon rauhallisen käännytystoimensa kuin pakkokeinojen avulla. Mutta senkään olemassaolo ei ollut taattu, kuten selviää vv. 1209 ja 1221 kirjoitetuista paavin kirjeistä, joissa Suomea mainitaan "äskettäin" ja "uudelleen" kristinuskoon käännetyksi maaksi.[5]
Vasta tämän jälkeen alkoi todella Suomen maallinenkin valtaaminen. Ruotsi oli viimeinkin saavuttanut valtiollisen ykseyden ja sen hallitus järjestynyt, vaikkapa vielä sangen ahtaalla alalla. V. 1216 paavi vahvisti Ruotsin kuninkaan vallan siinä maassa, jonka kuninkaan edeltäjät olivat pakanain käsistä temmanneet ja johon kuningas vielä voisi lisää valloittaa.[6] Paavin kirje ei voinut tarkoittaa muuta maata kuin Suomea. Valloituksen suoritti loppuun voimakas ja toimintahaluinen Folkunga-suku. V. 1249 vallattiin Häme ja v. 1293 aljettiin Karjalassa valloitustyö, joka v. 1323 päättyi Karjalan ja karjalaisen heimon jakamiseen Ruotsin ja Novgorodin kesken.
Nämä valloitusretket näyttävät olleen omaa laatuaan. Ruotsin riimikronikka kuvailee peräti loistaviksi soturijoukot, jotka purjehtivat Hämettä ja Karjalaa valloittamaan. Valloittajain suurista sotateoista samat kronikat kumminkin ovat aivan lyhytsanaisia, vaikka ne muita samanaikaisia sotatapauksia laajasti kuvailevat. Kronikasta saa sen käsityksen, etteivät hämäläiset ja karjalaiset taistelleet viimeiseen mieheen saakka ruotsalaisia vastaan, vaan alistuivat jokseenkin helpolla. Sellainen tulos olikin sopusoinnussa suomalaisten heimojen ja ruotsalaisten edellisten suhteitten kanssa. Yhteistoiminta ruotsalaisten kanssa ei ollut hämäläisille tuntematonta ennen Hämeen Birger jaarlin retkeä; hämäläisten (jäämien) tiheät sotaretket Nevan ja Laatokan seuduille eivät varmaankaan aina tapahtuneet ruotsalaisten tietämättä, ja v:n 1240 kuuluisalla Nevan retkellä hämäläiset esiintyvät suorastaan ruotsalaisten ja suomalaisten (sumien) liittolaisina.[7] Hämeen valloittamisessa ei kaiketikaan hämäläisten kukistaminen ollut niin tärkeä tehtävä kuin Novgorodin vallan vastustaminen ja uhatun maan valtaaminen ja linnoittaminen, ennenkuin Novgorod ehtisi sen tekemään. Sitä tarkoittaen riimikronikassa Hämeen valloittamisen johdosta lausutaankin:
jag tror at rytza konungen mistit[8] (luulenpa ryssän kuninkaan hävinneen)
Niinkuin kävi hämäläisten, niin vähää myöhemmin kävi osan karjalaisia. Novgorodin liitto tai pakkovalta ei ajan mittaan ollut karjalaisille mieliksi. Venäläiset aikakirjat kertovat v. 1269 aiotusta ja 1278 toimeenpannusta rankaisuretkestä Karjalaan.[9] Toiselta puolen karjalaisten suhteet ruotsalaisiin näyttävät näihin aikoihin muuttuneen, mikä seikka varmaan on yhteydessä kirkollisen lähetystyön tai ruotsalaisen uutisasutuksen kanssa, joka kävi ruotsalaisen valloituksen edellä. Länsi-Karjalan rannikkoseutujen asukkaat olivat näet kristittyjä jo ennen Torkel Knuutinpojan retkeä, kuten käy selville ruotsalaisen kronikan Viipurin linnan perustamista koskevista sanoista:[10]
Ok bygdo eth hwss a then ända, ther cristin land ather wända ok hedhin land taka widher
(Ja rakensivat linnan sille äärelle, missä kristitty maa loppuu ja pakanamaa tulee vastaan)
Näihin Karjalan muuttuneihin oloihin nähden on luultavaa, etteivät karjalaiset tehneet veristä vastarintaa Länsi-Karjalan ruotsalaisia valloittajia vastaan eivätkä yleensä omavaltaisesti puuttuneet taisteluihin, joiden ratkaisu jo aikaa sitten oli lakannut heistä riippumasta.
Näinpä Suomen valloitus tapahtui ajan tavallisuudesta poikkeavasti, ja saa selityksensä edeltävistä tapauksista ja oloista.
Ruotsalainen valloitus ja sen seuraukset herättävät yhteiskuntahistoriallisessa suhteessa erityistä mielenkiintoa. Saksalaisten vallattua itäisen Saksan laajat alueet hävisivät sikäläiset slaavilaiset heimot lyhyessä ajassa miltei olemattomiin. Samalla tavoin venäläiset valloittajat jo varhaisena keskiaikana hävittivät lukuisia Itä-Europan suomalaisheimoja jäljettömiin. Kummallakin näillä alueilla tuotti alkuperäisille asukkaille turmion valloitukseen liittynyt vieras asutus, joka osittain karkoitti osittain sisäänsä sulatti vanhan väestön. Itämeren maakuntain ja monen muun maan historiasta nähdään, että vähälukuinen valloittajajoukko yksinäänkin on saattanut kytkeä voitettuja väkirikkaita heimoja vuosisatoja kestävään valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen orjuuteen.
Aivan toisin kävi Suomessa. Valloituskauden päätyttyä Suomi muodollisestikin tuli Ruotsin valtakunnan täysioikeutetuksi osaksi (1362), eikä maatamme aikaisemminkaan kohdeltu sanottavasti toisin kuin Ruotsin omia nuorempia maakuntia. Turhaan myöskin etsii vanhimmista asiakirjoista ilmauksia ruotsalaisten ja suomalaisten heimojen keskinäisestä rotuvihasta. Jo ensi alustaan keskiajan valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot Suomessa joutuivat kehitysuralle, joka jyrkästi poikkesi eteläisten ja itäisten heimomaitten tavasta.
Voidaan esittää useitakin seikkoja tämän omituisen ilmiön selittämiseksi. Käy esim. ajatteleminen, että valloitetun maan olojen sellainen järjestäminen olisi ollut korkeammalla kannalla olevan valloittajan harkittua tointa. Sellaisia valloittajia kumminkaan tuskin tuntee keskiajan todellinen historia, jossa sen sijaan paljon kerrotaan ylivallan häikäilemättömästä käytöstä ja heikompivoimaisen sorrosta. Paremmalla perusteella voidaan viitata valloittajain vähälukuisuuteen. Jos jotain Ruotsista tullutta uutisasutusta olisikin valloituskautena täällä tapahtunut, ei se levinnyt saaristoja ja kapeaa rannikkovyöhykettä laajemmalle eikä missään tapauksessa riittänyt aikaansaamaan mainittavampaa kansallisuusmuutosta valloitetuilla alueilla. Hyvin tärkeäksi tekijäksi on vielä katsottava Suomen maantieteellinen asema, joka ylimuistoisista ajoista nykyisiin saakka on osoittautunut suotuisaksi täällä olevain kansallisuuksien säilymiselle; erittäinkin oli niin laita muinaisina aikoina, jolloin meret ja suunnattomat erämaat enemmän kuin myöhemmin pitivät Suomea erillään naapurimaista.
Nämä yleiset seikat selvittävät sitä puolta valloituskysymyksestä, joka koskee vanhain kansallisuusolojen säilymistä valloituksen jälkeen.
Mitä taas valloituskauden yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin oloihin tulee, niin on historianesittäjäin huomio yleensä keskittynyt valloittajiin ja Ruotsin olojen vaikutukseen Suomessa. Mutta ruotsalaisen valloituksen omituisuus ei ollut ainoastaan siinä, mitä se täällä teki, vaan myöskin siinä, mitä se jätti tekemättä. Valloittajain perustamain, monessa suhteessa varsin heikkojen, yhteiskuntalaitosten ohella havaitaan täällä valloituksen vuosisatoina ja yleensä vanhempana keskiaikana runsasta omaperäistä kehitystä. On kerran otettava tutkittavaksi tuo viimemainittukin puoli valloituskysymystä ja sen tekijät.
Näistä kotimaisista tekijöistä mainittakoon tässä ensinnäkin Suomen oma ruotsalainen väestö.
Tarkastellessa keskiajan oloja tapaa lounaisen Suomen ruotsalaisella asutusalueella jätteitä ja merkkejä paikallisista sotalaitoksista, jotka ilmeisesti ovat skandinavialaista alkuperää ja ijältään varmaan valloituskautta vanhempia.[11] Sellaisia muistoja tavataan, niinkuin tuonnempana tarkemmin näytetään, alueellisissa jaoissa, oikeudenkäytössä, eräissä liikennelaitoksissa y.m. Tämä tekee luultavaksi, että puheenaolevat seudut jo varhain Ruotsin muinaismaakuntain tapaan itse ovat hoitaneet paikallista hallintoaan ja kyenneet siitä vastaamaan. Varhaisella keskiajalla, valtion keskusvallan vielä heikkona ollessa, tällä maamme ruotsalaisseutujen maakuntaisella itsehallinnolla on ollut mitä suurin valtiollinenkin arvo, koska siitä ensi sijassa riippui ylimmänkin hallinnon etu ja hyöty ja ylin hallinto sitä sen vuoksi suvaitsi. Näitä vanhoja paikallisia muotoja tavataan varsinkin Ahvenanmaalla ja siihen historiallisesti liittyvässä Varsinais-Suomen saaristossa, vieläpä todennäköisesti läntisellä Uudellamaallakin. Maamme vanhat ruotsalaiset alueet siten aivan rauhallisella tavalla välittivät skandinavialaisten yhteiskuntamuotojen leviämistä Suomeen ja jo edeltäpäin tekivät miekkavallan ja väkivallan piirissään tarpeettomiksi.
Suomen ruotsalaiset olivat myös kristinuskon esijoukkoja maassamme. On hyvin uskottava Mikael Agricolan Uuden Testamentin suomennoksen esipuheessa antama tieto, että lounaisen saariston ruotsalaiset — luotolaiset kalandis — olivat kristittyjä kauan ennen kuin muun Suomen asukkaat.[12] Viipuriin saakka ulottuva kristitty seutu, jota riimikronikka Torkel Knuutinpojan retken yhteydessä mainitsee, tarkoittaa todennäköisesti itäisen Uudenmaan ja Länsi-Karjalan rannikon ruotsalaista asutusta, joka kaiketi on tullut alkuun viimeistään Birger jaarlin retken aikana. Nämä kristityt ruotsalaiset saaristo- ja rantalaiset, jotka olivat ikivanhoissa yhteyksissä Ruotsin asukkaiden kanssa, ovat — Ahvenanmaan varhainen sotalaitos varsinkin sitä ajatusta kannattaa — kylläkin voineet ruotsalaisten liittolaisina ottaa osaa Suomen muitten alueitten valloittamiseen.
Vaikka kansalliset eroavaisuudet Suomessa valloituksen aikoina olivat paljon jyrkemmät ja merkitsevämmät kuin myöhemmin keskiajalla, olivat lounaisen Suomen suomalaiset asukkaat jo kauan ennen valloitusta eläneet läheisessä yhteydessä meripuolen ruotsalaisten kanssa, nousseet samalle elinkeinolliselle tasolle kuin ruotsalaiset naapurinsa ja omistaneet samanlaisia yhteiskunnallisia tapoja ja laitoksia kuin he. Samoin tuo lounainen suomalainen heimo, jota kaiketi erityisesti kutsuttiin "suomalaiseksi", vanhemmalla keskiajalla sekä elinkeinollisesti että yhteiskunnallisesti huomattavassa määrässä erosi sisämaan ikivanhoista heimoista, hämäläisistä ja karjalaisista. Ei tähänkään lounaisen Suomen suomalaiseen yhteiskuntaan ruotsalainen valloitus voinut hävittävästi vaikuttaa.
Sisä- ja takamaan suomalaiset heimot, hämäläiset ja karjalaiset, olivat valloituksen aikoina vielä kaskitalouteen perustuvassa heimokuntaisessa tilassa. Mahdotonta olisi ollut Hämeen ja varsinkin Karjalan silloisia yhteiskunnallisia oloja välittömästi muuttaa ruotsalais-länsisuomalaisten olojen mukaisiksi. Valloittaja noudatti ainoaa mahdollista menettelyä: määräsi verot tai sopi niistä asukkaitten kanssa, ja jätti heidät omiin oloihinsa. Sen vuoksi laajalla karjalais-savolaisella asutusalueella vielä vuosisatoja myöhempään tapaamme yhteiskunnan, joka valtiollisesti ja kirkollisesti oli sulanut muuhun Suomeen, mutta perusteiltaan oli muinaissuomalainen. Lännessä ruotsalaiset valloittajat joutuivat tutunomaisiin oloihin, idässä ventovieraisiin — kummassakaan tapauksessa ei uuden yhteiskuntalaitoksen istuttamista tarvittu eikä perinpohjaista olojen muutosta voinut tapahtua.
Ruotsalainen valtiojärjestys Suomessa alkoi ikäänkuin ulkopuolelta vanhaa yhteiskuntaa, hyvin yksityisenä kruununtaloutena, joka vähitellen laajeni yhä monipuolisemmaksi valtiolliseksi järjestykseksi ja kaivautui yhä syvemmälle maakuntaiseen ja paikalliseen yhteiskuntaelämään.
Suomen valloituskauden loppupuolella oli verotus niinkuin koko kruununtalous Ruotsissa tosin alkeellisella, vaan ei kuitenkaan aivan kehittymättömällä kannalla.
Vielä 11. ja 12. vuosisadoilla kaikki tärkeämmät valtion tehtävät pohjoismaissa olivat järjestetyt maakuntaiselle pohjalle ja suoritettiin luonnossa, paikallisina rasituksina (oikeustoimi, tiet ja sillat, sotalaitos). Kuninkaalle lienee aluksi maksettu vain vapaaehtoisia lahjoja suurina juhlina tai kuninkaan matkoilla ollessa. Pakollinen veron maksaminen oli kansalle outoa ja vastenmielistä. Tanskassa menetti Knut pyhä henkensä (1086), kun koetti saada kansaa maksamaan henkiveroa (Nefgjald); vasta satasen vuotta myöhemmin, Valdemarien aikana, muuttui siellä vanha mieskohtainen sotavelvollisuus pysyväksi maaveroksi (Leding) ja kuninkaan tilapäinen matkakestitys pysyväksi lunastukseksi (Stud). Norjassa mainitaan Harald Haarfagren vaatineen "nefgjaldia" ja maaveroa, mutta myöhemmin onnistui kansan päästä näistä veroista, ja vielä Magnus Lagaboterin laissa (1274) kiellettiin kuningasta yleisiä veroja ottamasta.[13]
Ruotsin vanhat sadut puhuvat verolahjoista (skattgiafir) ja verojen henkiverosta (nefgiäld). Viimemainittua mainitaan historiallisessa asiakirjassakin v:lta 1285 Vestmanlannissa maksettuna säännöllisenä verona, mutta todennäköisesti on sekin alkuaan kuulunut vapaaehtoisiin tai puolipakollisiin verolahjoihin. Maakuntalakien edustamana aikana, s.o. pääasiallisesti 1200-luvulla, maksettiin Ruotsissa jo yleisesti pysyviäkin veroja, missä laivamuonaa (skipvist) tai sotavelvollisuuden lunastusta eli sotalomaveroa (ledungslama), missä kinkeriä kuninkaan matkakestityksen lunastamiseksi (gingärd) tai samanaikaisesti useammanlaisia veroja. Tähän vanhimpaan verokerrokseen on luettava vielä sukuvero (settargiäld), joka mahdollisesti oli tuon tarunomaisen nefgiäldin jatkoa.[14]
Kuten E. Hildebrand on huomauttanut, eivät vanhimmat verot Ruotsissa aina näytä syntyneen vapaan sopimuksen pohjalla; Sigtunan aikakirjoissa kerrotaan Uplannin talonpoikain kapinan johdosta joutuneen maksamaan veroja.[15]
Muuten oli kuninkaan hankittava omat tulonsa ja palvelijainsa — ensimäisten kruunun virkamiesten — hyvitykset osittain yksityistaloudella, kuten muittenkin suurmiesten, osittain kuninkaalle vähitellen myönnetyillä tai hänelle muuten karttuneilla julkisilla eduilla: kruunun tiloista (Upsala öd; Tanskassa Konungslef), jotka jo alkuansa lienevät olleet kuninkaan yksityisistä tiloista erotettuja tiloja, salamurhasakoista ja sittemmin muunlaisistakin sakoista, perijättömäin perinnöistä, sekä asumattomain maitten omistamisesta ja asuttamisesta.
Ensimäisten Folkunga-sukuisten hallitsijain aikana Ruotsin kruununtalous ja verolaitos nähtävästi ripeästi edistyi ja juurtui. Niiltä ajoilta varsinaisesti alkaa Ruotsin verotushistoria.[16]
Suomen verolaitosta voi sanoa kirkon perustamaksi. Ensimäisen ristiretken jälkeen oli kirkko lähes vuosisadan ainoa hallinnon hoitaja ja verottaja Suomessa, sikäli kuin täällä hallintoa ja verotusta niinä aikoina oli olemassa. Katolisella kirkolla oli jo Suomeen tullessaan valmis hallintojärjestelmä, jota se saattoi sovelluttaa tänne, heti kuin olot suinkin sen myönsivät. Tähän järjestelmään varmaan jo alusta asti niinkuin myöhemmin kuului kirkon taloudellisten etujen valvominen. Piispan kymmenysten ja muittenkin kirkollismaksujen suorittamisessa tavataan Lounais-Suomessa muotoja, jotka ilmeisesti ovat peräisin kristinuskon ensi ajoilta maassamme.
Kuinka kauan kirkko täällä yksinänsä harjoitti verotusvaltaa, siitä ei ole tarkempia tietoja. Eräässä keskiaikaisessa aikakirjan katkelmassa kerrotaan, että Bero piispa 1200-luvun puolivälissä olisi luovuttanut suomalaisten veron kuninkaan käsiin.[17] Yleisesti myöskin uskotaan saman aikakirjan katkelman ja Suomen piispain kronikan tiedonantoa, että kirkko (papisto) piispa Ragvaldin aikana (k. 1266) rupesi kantamaan n.s. ruokalisäveroa (matskott).[18]
Kirkon ja kruunun aikaisimpain verotulojen suhdetta eivät nämä aikakirjain tiedonannot kumminkaan riittävästi valaise. Emme tiedä, mikä se vero, "tributum", oli, jonka piispa kuninkaalle luovutti, emmekä myöskään, oliko ruokalisävero korvaus kirkolle vähää ennen menetetyistä verotuloista, kuten yleisesti otaksutaan. Kun näyttää varmalta, että piispat Suomessa ovat ensimäisinä kehittäneet paikallisverojen ulkopuolelle kuuluvaa pysyvää yleistä verolaitosta, niinkuin yleensäkin maan keskushallintoa, ja kun 1300-luvulla huomaamme kruunun veronkannossaan ja hallinnossaan noudattavan samoja tapoja, vieläpä toimivan yksissä piispan hallinnon kanssa, näyttää luultavimmalta, että mikäli kruunulle luovutettiin kirkollisia veroja ne olivat piispan tuloja. Mutta siinä tapauksessa seurakuntain papistolle maksettua ruokalisäveroa tuskin voi pitää kruunulle luovutettujen tulolähteitten korvauksena.
Kirkosta aivan riippumattakin oli jo 1200-luvulla Suomessa alkanut säännöllinen veronmaksu kruunulle. Ahvenanmaa on todistettavasti muinoin suorittanut merisotavelvollisuutta (ledung), johon kuuluvan sotalomaveron (ledungslama) järjestämisessä siellä tapaamme samoja muotoja, joita Skandinavian maissa käytettiin 1100-luvun lopulla ja 1200-luvun alkupuolella. Samantapaisia muotoja tavataan myös Varsinais-Suomen ruotsalaisilla seuduilla. Tämä vero on vanhin tunnettu kruununvero Suomessa.
Keskiaikana maksettiin Suomessa yleisesti linnanvoudeille erinäisiä lahjaveroja. Vaikkemme voi tarkemmin määrätä aikaa, jolloin nämä verot ovat tulleet käytäntöön, voimme kuitenkin niiden laadusta ja niiden suoritustavoista päättää, että ne ovat ikivanhoja ja kuuluvat vanhimpaan veroryhmään maassamme.
Yltympäri keskiajan Suomea tavataan useanlaisia kruunulle suoritettuja karja- ja ruokaveroja, jotka kaikki kuuluvat alkuperäisenä pidettävään kuninkaankinkeriin. Tämän veron tapaamme kehittyneenä 1300-luvun alussa, mutta hyvin luultavasti on sekin melkoista vanhempi.
Muita keskiajan kruununveroja — paikalliset verot ja rasitukset tässä sivuutamme — emme yhtä suurella varmuudella voi väittää 1300-lukua vanhemmiksi.
Myöhempiin keskiaikaisiin veroihin verrattuina vanhimmat kruununverot olivat vähälukuiset ja varmaan myöskin vähemmin raskaat. Mainittavampaa eroa niiden ja Ruotsissa käytettyjen verojen välillä ei voi havaita.
Varhaisen keskiajan kruununtalous Suomessakaan ei saattanut perustua pysyviin veroihin. Kuninkaan tai hänen valtansa edustajain tuli täälläkin hankkia suuri osa tulojansa muilla keinoin. Ruotsin vallan alusta asti kantoi kruunu täällä sakkoja, ja kuten Yrjö Koskinen on huomauttanut, oli kruunun sakotusvalta täällä yleensä suurempi kuin Ruotsissa — yksi niitä harvoja aloja, joissa Suomi esiintyy kuninkaan voittomaana, Ruotsin vanhain maakuntain vastakohtana.[19]
Myöskin uutisasutuksista oli kruunulla jo vanhimpana aikana Suomesta tuloja, sillä täällä, kuten yleensä muuallakin Europassa, jo varhain katsottiin kruunun omiksi kaikki sellaiset metsät, saaret ja asumattomat alat, joilla ei ollut määrättyä omistajaa.
Kruunun talouden varsinaisena pohjana keskiajan vanhimpana aikakautena Suomessa olivat kruununkartanot,[20] joita todennäköisesti oli kaikissa Suomen pääseuduissa. Emme tunne tarkemmin näiden kartanoiden syntymisseikkoja, mutta voimme olettaa, että ne ainakin osittain ovat saaneet alkunsa vanhemmilta omistajilta anastetuista maista, samalla tavoin kuin katolinen kirkko otti haltuunsa pakanallisia uhrilehtoja. Suomen vanhat kruununkartanot vastasivat oikeudellisesti täydellisesti Ruotsin "Upsalan tiloja" ja pidettiin ne nähtävästi jo alusta alkaen erillään kuninkaan yksityisistä kartanoista. Kruununkartanoiden varsinainen kukoistusaika oli todennäköisesti 1200-luvun puolella, sillä 1300-luvun alkupuolella, hallinnon keskityttyä suuriin keskuslinnoihin, kruununkartanolaitos jo ilmeisesti oli rappiolla.
Tällainen kartanolaitos sopi täydellisesti 1200-luvun yleiseen hallintojärjestelmään, joka perustui kiertotalouteen. Siihen aikaan näet ei vielä ollut pysyviä hallituskeskuksia, vaan kuninkaat ja valtaherrat kulkivat joukkoineen paikasta paikkaan, kartanosta toiseen nauttimassa veronsa ja saatavansa ja suorittamassa virkatehtävänsä. Kruununkartanoitten mukaan Suomi jakaantui lukuisiin pieniin kartanolääneihin, joihin kuului pääkartano sekä pienempi "lampuotilääni", jonka asukkaat pitivät kartanon viljelykset ja rakennukset kunnossa. Muut talonpojat kaiketi määrätyiltä alueilta kuljettivat veronsa näihin kartanoihin ja mahdollisesti suorittivat niihin käräjänpito-, työ- ja kyytivelvollisuutensa.[21]
Kun kuningas harvoin lienee liikkunut Suomessa ja hänen arvatenkin oli vaikea hoitaa kruununkartanoita omaan laskuunsa, käytettiin Suomen kruununkartanoita varmaan yleisesti läänitykseksi kuninkaan miehille. Nämä kruununkartanoitten läänimiehet olivat kuninkaanvallan edustajia Suomessa ja siten maamme ensimäisiä kruunun virkamiehiä.
Kolmannen- ja neljännentoista vuosisatain vaihteesta alkoi Suomen hallinnon ja verojen historiassa uusi aikakausi. Näiden aikakausien eroavaisuuden voimme lyhimmästi ilmaista nimityksellä "kartanokausi" ja "linnakausi", koska edellisen aikakauden tunnuksellisten kruununkartanoitten, paikallishallinnon ja paikallisverojen sijalle jälkimäisellä aikakaudella tulivat suuret keskuslinnat, linnahallinto ja linnaverot.
Tämä muutos oli yhteiskunnallisen ja valtiollisen kehityksen mukainen. Ruotsi vähitellen joutui lähempään yhteyteen ritari- ja läänitysvaltaisen Europan kanssa. Kallis ratsupalvelus syrjäytti pohjoismaissakin kansanomaiset sotatavat ja joudutti sotilaallisen rälssisäädyn muodostumista. Mahtavimmat ylimykset, kuningassuvun jäsenet etupäässä, rakensivat suuria linnoja, pitivät kalliita hovia ja suuria ratsumiesjoukkoja ja harjoittivat omin uhkinsa rohkeaa valtiollista keinottelua. Kruunun linnat ja läänitykset joutuivat suureksi osaksi korkeasukuisten, usein ulkomaalaistenkin ylimysten käsiin.
Kruununkin oli vastaavalla tavalla muutettava hallintoansa. Koti- ja ulkomaiset valtasuhteet pakottivat sen keskittämään voimansa varmoihin linnoihin ja hankkimaan palvelukseensa suurempia ratsujoukkoja; uudet olot muutenkin suuresti laajensivat kruunun toimialoja ja virkamiehistöä.
Tähän kaikkeen ja lisäksi kuninkaan suuresti laajenneeseen hovitalouteen tarvittiin paljon varoja, sitäkin kipeämmin kun kruunu läänitysten kautta menetti suuren osan entisiä tulojansa. Kruununtalous muuttui monimutkaiseksi läänitystaloudeksi (tilitys-, sopimus-, pantti- y.m. läänit), mutta yleinen, kansan suurta enemmistöä koskeva seuraus ajan yhteiskuntakehityksestä oli verojen ja rasitusten suuri kasvaminen.
Suomessa niinkuin Ruotsissakin oli linnatalous tämän uuden järjestelmän varsinaisena keskuksena ja ylläpitäjänä. Tänne perustettiin suuria linnoja, joista tuli laajain linnaläänien — Suomen historiallisten maakuntain — sotilaallisia ja hallinnollisia pääpaikkoja. Viipurin linnan perustamista voitaneen pitää uuden kauden alkumerkkinä, sillä tämä linna riimikronikan mukaan alun pitäin rakennettiin kivestä ja tuli heti laajemman valtiollisen toiminnan tukikohdaksi. Muut suuret maakuntalinnat muodostettiin nähtävästi vanhemmista kuninkaankartanoista ja kartanolinnoista. Ainakin jo v. 1308 oli maassamme kolme suurta linna-aluetta — Turun, Hämeen ja Viipurin —, joita niiden linnain päälliköt hallitsivat.[22] V. 1326 mainitaan Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa, Uusimaa, vieläpä Hämekin ja "muita maita" Turun linnan alueeseen kuuluvina,[23] mistä päättäen maassa puheenalaisena aikana oli vain kaksi päälinnaa. Ahvenanmaalle, läntiselle Uudellemaalle ja Satakuntaan myöhemmin 1300-luvulla rakennetut maakuntalinnat, jotka täyttivät vanhempain kruununkartanoitten sijan, olivat, kuten Pohjanmaankin maakuntalinna, hallinnollisesti verraten itsenäisessä asemassa, mutta niiden valtiollista ja sotilaallista merkitystä ei voi verrata Turun ja Viipurin linnain merkitykseen.
"Hallintoon — lausuu Styffe 1300-luvun Ruotsista — kuului oikeittain vain linnain ja niiden miehistöjen ylläpitäminen, missä linnoja oli, sekä kruunun tulojen kokoaminen läänistä".[24] Paikalleen sanottu Suomestakin. Linnahallinto ei kuitenkaan ollut niin yksinkertaista, kuin tästä ehkä voisi luulla, vaan kehittyi se kylläkin monimutkaiseksi vanhain ja uusien tapain kudokseksi.
Linnatalous nieli nyt kaikki vanhat verot, ja lisää veroja tarvittiin välttämättä. Silloisella asteellaan kruunu vielä eli kädestä kärsään kykenemättä omasta kohdastaan mitään aikaan saamaan; pienimpiinkin uusiin menoihin tarvittiin ammentaa varoja alkulähteestä, talonpojan voimasta tai aitasta ja kukkarosta.
Näinä linnainrakennusaikoina linnatyövelvollisuus monenmoisine rakennusaineveroineen, ajoineen, "pitkine töineen" ja päivätöineen tuli yleiseksi pysyväksi rasitukseksi. Tunnettua on, että Albrekt Meklenburgilainen v. 1367 käski siirtää pois Kokemäellä olevan linnan, koska se tuotti kansalle liikoja rasituksia, ja että Viipurin ja Uudenmaan linnaläänin talonpojat samaan aikaan niskoittelivat säännöllisten kruununverojen ja palvelusten (seruicia) suorittamisessa Viipurin linnaan.[25] Margareta kuningattaren aikana päivätyöveroja Ruotsissa erityisesti järjestettiin. Kaikesta päättäen tämä rasitus Suomessa oli hyvin kiusallinen ja aiheutti työkapinoita ja lakkoja, jollaiset myöhemminkin uuden ajan alussa olivat hyvin tavallisia. Kaikissa päälinnoissa, varsinkin Viipurin linnassa, myöhemmin ajoittain myöskin parissa sivulinnassa (Raaseporissa ja Kastelholmassa) ylläpidettiin lukuisaa varustusväkeä, johon pääasiallisesti kuului ratsumiehiä eli "huoveja". Linnaväkeä ja sen ratsuja elätettiin kiertotapaan, kuljettamalla niitä pitäjissä ja verokunnissa ruokaruotsilla.
Alkujaan kaiketi sellainen kestitys ja ylläpito kuului ainoastaan kiertomatkoilla liikkuvalle kuninkaalle (kuninkaan-kinkeri); Ruotsin maakuntalait eivät muunlaista matkaveroa tunne tai tunnusta. Myöhemmin siitä siellä kehittyi pysyvä kruununhevosten syöttövero (årliga hästar, kungshästar). Suomen ruokaruotsi oli toisenlainen, sillä täällä kulkivat miehet ratsujensa mukana ja kiertoretki oli samalla verojen, rästien ja sakkojen ulosottomatka. Se oli siten mitä tärkein osa linnahallinnosta ja todennäköisesti sen mukana kehittynyt, joskin se alkujuuriltaan saattoi olla vielä vanhempi.
Turun ja Viipurin linnain isännät olivat useimmiten sijaiskuninkaan vallalla varustettuja valtakunnan virkamiehiä, ja muittenkin linnain voudit hoitivat lääninsä hallintoa hyvin itsenäisesti. Tämä hallinto tapahtui samaan ikivanhaan kiertotapaan, jota aikaisemmin lienee noudatettu kartanokauden hallinnossa niihin kuuluvilla alueilla. Linnanisännät siis tekivät säännöllisiä kiertomatkoja pitääkseen käräjiä ja valvoakseen veronkirjoitusta ja -kantoa, omia erityisiä saataviansa unohtamatta. Alemmillakin virkamiehillä, alavoudeilla, kirjureilla, yksin kyökkimestareilla ja kellarirengeillä, piti näillä jokatalvisilla ja -kesäisillä voudinmatkoilla olla lahjansa ja saatavansa. Nämä vanhat voudinkestitykset ja käräjäkinkerit sulautuivat pian erityiseksi nimismiesveroksi, joka kuitenkin vasta 1400-luvulla esiintyi täysin muodostuneena säännöllisenä paikallisverona.
Tämän yhteydessä on huomautettava oikeuslaitoksen eristymistä linnahallinnosta ja joutumista uudenlaisten laamannien ja kihlakunnantuomarien hoidettavaksi, mikä muutos lienee tapahtunut Maunu Eerikinpojan maanlain käytäntöön tullessa 1300-luvun loppupuolella. Linnaläänien jakautuminen pienempiin kihlakuntiin ja nimismiehenptäjiin näyttää olleen edellämainitusta kehityksestä riippuva seuraus.
Selväpiirteisen kuvan linnakauden verojärjestelmästä antaa Maunu Eerikinpojan v. 1340 laatima asiakirja, jolla hän neljäksi vuodeksi luovuttaa Turun, Hämeen ja Viipurin linnat Dan Niilonpojalle. Asiakirjan mainitsemat verot jakautuvat seuraaviin ryhmiin: (1) kuninkaanvero, joka Suomesta (Turun läänistä) ja Ahvenanmaalta oli kuninkaalle edelleenkin kokonaisuudessaan lähetettävä ja johon kuului turkiksia, selvää rahaa, voita ja karjaa, sekä "kuninkaan karpio"; (2) linnain rakennusverot ja (3) linnanvoudin- ja linnaväen-verot.[26] V. 1346 laatimassaan jälkisäädöksessä Maunu kuningas ja Blanka kuningatar luettelevat Suomesta tulevina kuninkaan saatavina veron, selvän rahan, ruiskarpion ja haukkaveron.[27] Tästäkin asiakirjasta näemme, mitä veroja siihen aikaan oli kuninkaalle Ruotsiin lähetettävä.
Vaikka useat keskiajan verot olivat samat tai samanlaatuiset koko maassa tai suuressa osassa maata, oli kuitenkin jokaisella linnaläänillä oma yhdenmukainen, mutta muista lääneistä poikkeava verolaitoksensa. Nämä osittain hyvin suuretkin eroavaisuudet johtuivat eri heimojen alueitten ikivanhasta taloudellisesta kannasta ja tavoista, mutta epäilemättä myöskin siitä, että kunkin linnanläänin verolaitos oli järjestetty läänin muodostamisen yhteydessä, eri aikana ja eri oloissa.
Mutta linnakauden veroissa oli samankin läänin alueella suuria paikallisia eroavaisuuksia. Niin etenkin nimismiesverossa; Hämeessä ja Varsinais-Suomessa sitä tuskin kahdessa pitäjässä maksettiin samalla tavalla. Tämä omituinen kirjavuus on selitettävä linnakauden valtiolaitoksen jo ennen mainitusta kehittymättömyydestä ja heikkoudesta. Ei ollut vielä keinoja, joilla verotus olisi saatettu järjestää yhdenmukaisesti ja pysyvästi koko valtakunnassa. Veroista oli kruunun sovittava maakuntain, kihlakuntain ja pitäjäin kanssa — niitä vastaan oli hallituksella kyllin sanan- ja arvovaltaa.[28] Samaa valtiolaitoksen heikkoutta todistaa verojen jakamis- ja kantamistapakin, kruunu kun yleensä peri lääniltä, kihlakunnalta tai pitäjältä määrätyn joukon veroesineitä tai määrätyn summan rahaa, mutta ei puuttunut niiden jakamiseen yksityisten maksajain kesken, jotka siinä kohden jäivät oman paikallishallintonsa varaan; miten verot lopulta tasattiin, se toisinaan pysyi verokunnan talonpoikain salaisuutena — kunnes Kustaa Vaasa sitäkin seikkaa rupesi peräämään.
Linnakauden verottajalle eivät riittäneet lisätytkään vakinaiset verot. 14. vuosisadan alusta alkaen otettiin kansalta ehtimiseen ylimääräisiä veroja eli apuveroja milloin mitäkin tarkoitusta varten. Ensimäisiä apuveron ottajia Suomessa lienee ollut Birger kuninkaan veli Valdemar herttua, joka v. 1302 tuli Suomen herttuaksi ja lääniherraksi.[29] Valdemar ja Eerik herttuat samoinkuin kuningaskin olivat tavattoman ankarain veronkiskojain maineessa. Kuninkaan verotustoimet saivat näihin aikoihin Gotlannin, Helsinglannin ja Smålannin talonpojat nousemaan vaarallisiin kapinoihin. Herttuain tiedetään v:sta 1310 alkaen joka vuosi ottaneen n.s. "markka"-veroja (markgälder), joita maksettiin talonpojan omaisuuden ja perusteella kolmekin kertaa samana vuonna, markka (täysitilalta) kullakin kerralla. Markkaverojen ohella tai lomassa Valdemar herttua kiristi myöskin ylimääräisiä kinkerejä. Niinpä vaati hän kultakin talonväeltä (hjonelag) lehmän, 6 leiv. silavaa ja 6 leiv. voita, ja kultakin talonisännältä pannin maltaita, saman verran ohrajauhoja, kanan ja 1/2 hanhea, ennen määrätyn 15 ruispannin ja 1/6 härän lisäksi. Nämä verot epäilemättä joutuivat ensi sijassa herttuan alaisen Suomen asukkaiden suoritettavaksi.[30] Myöskin Suomen kirkkoa herttuain kiristykset näkyvät koskeneen, kuten ilmenee paavin v. 1317 antamasta suojeluskirjasta, joka oli osoitettu m.m. Turunkin piispalle.[31]
Tällaiset verotusolot saattoivat Ruotsin valtaneuvoston v. 1319 tekemään ylimääräisiä veroja vastaan tunnetun päätöksensä, jolla laittomat verot kiellettiin. Maunu Eerikinpojan maanlain mukaan oli kuninkaalla lupa ottaa apuveroa ainoastaan muutamissa määrätyissä tapauksissa. Mutta hyvät päätökset ja säännökset eivät näy vähentäneen näitä veroja. Uusi markkavero (pro solucione marce) määrättiin v:n 1326 aikoina Skarassa tehdyllä sopimuksella suoritettavaksi niinkuin näkyy Matti Kettilmundinpojan jälkisäädöksestä, jossa myöskin mainitaan tätä veroa olleen Suomesta (Varsinais-Suomesta) suoritettavana 200 hopeamarkkaa.[32] Skenningessä v. 1335 tehdystä päätöksestä selviää, ettei valtakunnan rahvaan rasittaminen, varsinkaan laiton kestitys ja kyyditys, ollut tauonnut, ja Lödösen herrainpäivillä 1346 tehtiin jälleen turhia päätöksiä ylimääräisiä kinkerejä ja rakennusveroja vastaan. Messeniuksen tiedon mukaan Suomen herttua Pentti Algotinpoika 1350-luvulla verotuksillaan rasitti Pohjanmaata.[33] Seuraavalla vuosikymmenellä Albrekt Meklenburgilainen vaati Ruotsin valtakunnan papistolta ja aatelilta tavattoman raskaan tilapäisen tuloveron.[34]
Vuosisadan loppupuolella ylimääräisten verojen maksaminen jo oli juurtunut tapa Suomessa. Bo Joninpojan v. 1381 suomalaiselle rälssimiehelle antamassa vapautuskirjassa niitä mainitaan vuotuisen veron rinnalla niinkuin ainakin säännöllisiä maksettavia.[35] V. 1387 kuningas nimenomaan valtuutti läänitysmiehensä Jaakko Djeknin vuosittain kantamaan lääniksi saamaltaan alueelta tarkoin määrätyn avun,[36] joka yksityiskohdissaankin muistuttaa lounaisessa Suomessa vielä uuden ajan alussa suoritettua ruoka- ja karjaveroa (kuninkaankinkeriä).
Mielenkiintoista on puheena olevaa veroläänitystä koskevassa asiakirjassa tavata "bedhas" sana, sillä sitä käytetään siinä samassa merkityksessä kuin vanhan saksan "Bede" sana, joka merkitsi ruokaveroa.[37] Esikuvat, joita Ruotsin valtakunnassa tähän aikaan verotuksessa pidettiin, olivatkin enemmän keskieuroppalaisia kuin kotimaisia.
Myöskin markkaverot olivat näihin aikoihin niin yleisiä, että sitä tarkoittava verosana "markagield" (margeld) tuli pysyväksi rahaveron nimeksi,[38] jollaisena se vielä uuden ajan alussa esiintyi suuressa osassa Suomea.
Raskaimmillaan lienevät verot keskiaikaisessa Suomessa ja Ruotsissa olleet varhaisempain unionikuninkaitten aikana. Margareta kuningatar ei ollut heistä vähimmin vaativa. Ruotsin valtaistuimelle noustessaan hänelle myönnettiin koko Ruotsin valtakunnasta "kuningattaren markaksi" nimitetty apuvero, jota "jokaisen miehen" oli maksettava markka Ruotsin rahaa tai vastaava arvo määrättyjä verotavaroita. Vähää myöhemmin, luultavasti Eerik Pommerilaisen kuninkaaksi valitsemisen yhteydessä (1396), tuli maksettavaksi n.s. "15 markan vero", jota suoritettiin kuten näyttää täysiverottain. Tätä veroa maksettiin v:een 1403 saakka, jolloin se lakkasi ja sen sijaan suostuttiin uuden markkaveron suorittamisesta. Samaan aikaan Ruotsin valtakunnanneuvosto myönsi linnain muonittamiseksi suuren kinkeriveron, johon joka miehen oli maksettava lehmä, 2 lammasta, voita ja rukiita.[39]
Aivan sanan mukaan ei siis ollut uskottava kuningattaren vakuutuksia eikä Thord Bonden sitoumusta v. 1403 pitää Viipurin läänin asukkaille "Eerikin lakia ja oikeutta".[40]
Muuttuneet valtiolliset ja taloudelliset olot, mutta etenkin suuret kansanliikkeet lienevät olleet päävaikuttajana siihen, että raskaammat apuverot myöhemmin 1400-luvulla olivat verraten harvinaisia. Riimikronikka kertoo Kristoffer Baijerilaisen vaatineen tavattomia kestityksiä ja Kristian I:n ottaneen uuden laittoman veron.[41] Nämä verot mainitaan otetuiksi Ruotsista, mutta arvatenkaan ei Suomeakaan unohdettu.
Keskiajan lopulla olivat apuverot Suomessa jälleen hyvin tavallisia. Vuosien 1504-1513 aikoina koottiin läntisen Suomen linnalääneistä moneen kertaan apuveroja, jotka suoritettiin pääasiallisesti rahassa, mutta myöskin verokappaleissa.[42] Kustaa Vaasa oli ahkera käyttämään tätä perintötapaa, ja ne muodot, joissa apuveroja hänen aikanaan otettiin, luultavasti olivat samoja, joita pitkin myöhempää keskiaikaa käytettiin.
Keskiajan ylimääräiset verot jakautuvat kahteen päälaatuun: (1) rahassa suoritettuihin (tai laskettuihin) markkaveroihin, joita maksettiin monenlaisilla perusteilla — omaisuus- ja tuloverotkin olivat tunnettuja —, ja (2) kinkeriveroihin, joita suoritettiin verokunnittain. Nämä verot ilmenivät Ruotsin valtakunnassa kasvavan ylimysvallan mukana ja olivat raskaimpia muukalaisten häiritsijäin aikana. Näiden raskaitten verojen suorittaminen Suomessa todistaa, ettei maamme niiden aikana ollut aivan huonossa taloudellisessa tilassa.
Eerik Pommerilaisen hallitusajasta voidaan jälleen lukea uuden verotus- ja hallintokauden, keskiajan viimeisen, alku. Tällä aikakaudella astui valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään pari uutta tekijää: Ruotsin kotimainen puolue ja kapinoiva kansa. 1400-luvun verohistoria Suomessakin on senvuoksi paljon vaiherikkaampi ja tärkeämpi kuin edellisen vuosisadan. Pääasiassa kyllä vero-olot vieläkin pysyivät entisellä linnatalouden pohjalla, mutta nyt niissä tapahtui perinpohjaisia muutoksiakin ja järjestelyjä osittain valtion rahataloudellisten tarpeitten osittain veroamaksavan luokan eduksi. Ylipäänsä tulivat vero-olot 1400-luvulla maassamme entistä paljon vakaammalle kannalle ja järjestyivät muotoihin, jotka sitten pysyivät käytännössä kauas uudelle ajalle saakka.
Keskiajan vero-oloissa oli veroamaksavan kansan kannalta kolme arkaa kohtaa, jotka pitivät parannusvaatimuksia vireillä: ensimäinen oli suoranainen verojen kasvaminen, toinen veronalaisen maan joutuminen rälssin alle, minkä kautta veroa maksavan maan kuorma tuli raskaammaksi, ja kolmas vihdoin verojen epätasainen jako yksityisten veronmaksajain kesken. Näistä kysymyksistä on ensimäistä jonkun verran jo edellisessä käsitelty; nyt on kohdistettava huomio toisiin.
Kuten eräästä v:n 1334 asiakirjasta ilmenee, oli Suomessa jo siihen aikaan — ellei jo aikaa ennen — syntynyt selvä ero veromaan ja rälssimaan välille.[43] Siihen aikaan jo, kuten samasta asiakirjasta voi päättää, rälssimiesten maanostojen ja -anastusten vuoksi veromaa ja kruununtulot huolta herättävästi vähenivät. Nämä epäkohdat saivat Maunu Liehakon yrittämään, vaikka ei jatkamaan, jonkunlaista rälssin supistumista ja rälssin alle joutuneen veromaan peruutusta; rälssioikeuksien parempaa valvomista varten hän m.m. rupesi antamaan rälssikirjoja.[44] Riimikronikan mukaan myöskin Albrekt Meklenburgilainen yritti peruuttaa kruunulle kolmatta osaa aatelin ja kirkon anastamia tiloja. Mutta vasta Margareta kuningattaren aikana huomattiin vaaralliseksi lykätä parannusta.
Eerik Pommerilaista kuninkaaksi valittaessa päätettiin Ruotsissa, että kaikki verotilat, jotka Albrekt Meklenburgilaisen hallitsijaksi tulemisesta ruveten (1363) olivat joutuneet rälssin alle, olivat palautettavat entisille omistajilleen, anastetut tilat ilman korvausta, ostetut tilat maksamalla kauppahinnan takaisin. Palauttaminen aiottiin saada toimitetuksi puolessa vuodessa. Se vei Ruotsissa kolmetoista vuotta, mutta olikin perinpohjainen, sillä tuhansia taloja lasketaan sen kautta jälleen joutuneen veronalaiseksi; yksin Vesteråsin läänissä oli palautettuja tiloja 500.[45]
Suomessa tapahtui peruutus pääasiallisesti keväällä 1405 pidetyissä etsikkokäräjissä, joissa tuomarina ja syyttäjinä toimivat kuninkaan valtuuttamat luottamusmiehet. Kutakin kolmea neljää veropitäjää varten pidettiin etsikkokäräjät, tammi-, maalis- ja huhtikuussa 1405 Turun läänissä, helmikuussa Hämeessä, maaliskuussa Raaseporin läänissä. Kruunun saalis oli niissä paikoin, joista tietoja on, sangen runsas, ja epäilemättä voidaan koko peruutuksen tulos arvioida sadoiksi tiloiksi.[46]
Tämän peruutuksen kautta tuli rälssi- ja veromaan ero entistä selvemmäksi, ja seuraavina aikoina sekä kruunu että talonpojat pitivät tarkemmin silmällä, ettei veronalaista maata niin helposti kuin ennen päässyt pujahtamaan rälssin alle. Sellainen vaara pyöri, milloin esim. rälssitilalla oli allaan veromaata tai kun rälssimiehet vaihtoivat toistensa kanssa eri pitäjässä olevia sekaluontoisia tilaryhmiänsä. Kun esim. Ulvilassa olevan Koiviston ja Huittisten pitäjässä ja kylässä olevain rälssitilain omistajat v. 1419 vaihtoivat näitä tilojansa, niin järjestettiin asia siten, että Huittisten tilain puolesta tuli pysyvästi suoritettavaksi kruunulle kahden savun verot, ja molemmat pitäjät myönsivät, että kahden kuninkaansavun verot olivat täydellisesti korvatut, niin etteivät kruunun tulot olleet vähentyneet.[47] Samoin, kun Yläneen ja Danskilan (Pöytyän veropitäjää) omistajat v. 1421 vaihtoivat näitä tiloja, pitäjä antoi samanlaisen todistuksen.[48]
Myöskään kirkollisten tilain verovapaudet eivät näinä aikoina olleet yhtä helpot kuin ennen. Kemiön pitäjäläiset vaativat v. 1432, että eräästä sikäläisestä tuomiokirkon tilasta, jonka verorästit pitäjä oli suorittanut, oli tuomiokirkon itsensä vastedes maksettava verot, ellei talo voisi nauttia verovapautta.[49] Pöytyän ja Ruskon asukkaat ottivat v. 1432 maksaakseen erään talon verot, jotta piispa saisi sen pitää verovapaana.[50] Kolmantena tämäntapaisena esimerkkinä mainittakoon, että kun v. 1449 piispa valitti Ahvenanmaan pappiloita vastoin Ruotsin lakia verotetun, tuomittiin pappilat tosin veroista vapaiksi, mutta lisättiin, että jos pappiloille oli jotain veroa laskettu, tuli pitäjäläisten siitä vastata, ja että pappikin itsensä tuli suorittaa verot siltä maalta, mitä niillä oli enemmän kuin laki määräsi.[51] Tapaukset tällaiset osoittavat, että veroasioita nyt toisinaan hoidettiin enemmän vanhain lakien henkeen kuin edellisellä linnakaudella oli ollut tapana.
Merkillinen Eerik Pommerilaisen ajan verouudistus oli hänen kuuluisa verojen rahamuutoksensa, joka pantiin toimeen useissa Ruotsin maakunnissa ja Suomessa. Tämän muutoksen kautta kuningas, sanotaan Henrik Königsmarkin neuvosta, koetti saada mikäli mahdollista kaikki kuninkaalle tulevat verot arvioiduksi ja kannetuksi rahassa. Meillä sellainen sopimus saatiin aikaan kuninkaan käydessä Suomessa luultavasti 1407. Itse sopimuskirjaa tai sopimuskirjoja ei ole säilynyt, mutta vv:n 1414 ja 1419 asiakirjoista näkyvät ainakin asian pääkohdat. Veroa oli maksettava kultakin savulta 5, koukulta 2 ja bolilta 10 markkaa "eikä enemmän". Vero oli laskettu Turun rahassa[52] sellaisen kurssin mukaan, että Turun äyrityinen luettiin 6, Preussin killinki 8 ja Tallinnan killinki 3 (Ruotsin) penningiksi. Kaikkia veroja ei kuitenkaan vaadittu rahassa, vaan voitiin rahan arvo suorittaa tavallisissa verokappaleissa eli n.s. "arvoäyreissä" (värdören).
Paitsi säännöstä rahassa arvioidusta pääverosta sisälsi sopimus vielä määräyksiä linnain työveroista, joita niinikään muutettiin rahaksi. Kaikenlaiset kinkerit ja kestitykset sitävastoin olivat kielletyt — niitä oli suoritettava ainoastaan kuninkaan tai kuningattaren maassa käydessä tai erikseen niitä vaatiessa. Kieltoa ei kuitenkaan noudatettu, kuten kuninkaan omista kirjeistä kyllä selviää.
Myöhemmin kuningas myönsi Turun läänin asukkaille vielä joitakin lisähelpotuksia "arvoäyrien" hinnoitteluun, verojen kuljetukseen ja maksuaikaan y.m.s. nähden.[53]
Verojärjestelynsä yhteydessä laitatti hallitus nyt, kuten näyttää ensi kertaa, suuresta osasta Ruotsia ja Suomea tarkempia maa- tai verokirjoja, joihin oli yksityiskohtaisesti merkitty kunkin seudun veroyksiöt ja suoritettavat sekä muut vero-olot. Tästä tietolähteestä on säilynyt vain muutama niukka v:n 1413 verokirjasta tehty ote, jotka Hausen on julaissut.[54]
Suomesta tulevat verot ovat näissä lyhyissä otteissa merkityt rahassa; tuotteissa maksetuksi tai maksettavaksi on merkitty ainoastaan osa Ahvenanmaan ja Kemin veroja. Viipurin läänistä ei otteissa mainita sanaakaan; arvatenkin se lääni on jäänyt Eerik kuninkaan verojärjestelyn ulkopuolelle. Veroyksiöinä on otteissa lueteltu Turun läänissä savut (1546), bolit (54) ja koukut (345 1/6), Satakunnassa savut (837 1/2), bolit (17) ja koukut (664), Raaseporin läänissä pitäjät (8), bolit (102) ja miesluku (1011), Korsholman läänissä savut (Mustasaaressa 120, Kyrössä 160, Kemissä 20, "Rannassa" 40, Torniossa 30), Hämeenlinnan läänissä toisessa osassa nimismieskunnat (8) ja koukut (400) ja toisessa osassa koukut (555 3/4 ja 2 1/2 kuudesosaa) sekä Ahvenanmaalla talonpojat (526) ja nautakunnat (65 1/2).
Huomiota herättää, etteivät veroyksiöt kaikkialla olleet samat saman läänin alueella. Niinpä Turun läänissä tavataan ikivanhain ruotsalaisten bolien ja hämäläisten koukkujen ohella myöskin savuja. Tällainen veroyksiöiden kirjavuus on muisto kartanokauden aikaisista verotusoloista. Savut, jotka v. 1413 olivat yleisiä laajoilla aloilla, näyttävät edustavan uudempaa verotusta.
Veroyksiöiden suoritettavat maksut ovat yleensä suuremmat kuin alkuperäisessä sopimuksessa määrätyt, mikä johtunee osittain siitä, että maksut on merkitty Turun rahassa, joka oli 1/4 halvempaa kuin Ruotsin raha, osittain ehkä siitä, ettei rahaverosopimus ollut kaikkialla samanlainen.
Eri alueitten loppusummat tekivät:
Turun läänin 9 832 mkSatakunnan 5 882 mkKorsholman läänin 2 300 mkTornion 150 mkHämeenlinnan läänin 4 222 mk 4 äyrit.Ahvenanmaan (ilman tuotteiden arvoa) 643 mkkoko alue 23 029 mk 4 äyrit.
Turunkin rahassa laskettuna ja huomioonottaen, etteivät kaikki verot ja rasitukset sisältyneet tähän rahaveroon, olivat nämä loppusummat korkeat ja verot maksajille raskaat. Sata vuotta myöhemmin nousivat kruununverot, mukaan luettuina rahaksi muutetut verotavaratkin, samalta alueelta tasaisin luvuin n. 15 000 silloiseen (arvoltaan alenneeseen) markkaan.[55]
Tämä osoittaa, että Suomen taloudellinen tila viisisataa vuotta sitten oli keskiajan loppukauteen verraten harvinaisen hyvä tai että — se on luultavampaa — silloinen verotus oli harvinaisen ankara. Aikalaiset eivät Eerik Pommerilaisen veronuudistuksiin olleet tyytyväisiä. Riimikronikka sisältää pitkiä valituksia veroparsellimuutoksen turmiollisuudesta ja silloisten verojen raskaudesta.[56] Toiselta puolen ei kuninkaan valtiollisten vastustajain moitteita voi käsittää puustavillisesti. Eerik Pommerilainen tuli Suomessa tunnetuksi myöskin veronhuojennuksistaan; eivätkä ne olleet ainoat hänen parannuksensa täällä. Toimeenpantu verojen järjestely oli jo itsessään edistysaskel. Mutta tämä kaikki ei voi kumota sitä tosiasiaa, että verot hänen aikaansa olivat hirvittävän raskaat.
Taloudelliseen tyytymättömyyteen yhtynyt valtiollinen ja kansallinen tyytymättömyys, jota erityiset seikat kiihottivat, saivat Ruotsissa v. 1434 Engelbrektin kapinan puhkeamaan. Alkaneessa taistelussa veroseikat olivat aivan etualalla. Ensi töikseen helpotti Engelbrekt rahvaan veroja kolmanneksella. Myöskin kuningas suostui rauhansovitteluissa melkoisiin veronalennuksiin — talonpoikain jouset merkitsivät näinä levottomina aikoina tavallista enemmän ja kaikki tekivät heille nyt myönnytyksiä.
Suomenkin talonpojille tuli vuoronsa. Juhannuksena 1436 Ruotsin valtaneuvosto, arkkipiispa Olavi, drotsi Kristiern Niilonpoika ja marski ja valtakunnan päämies Kaarle Knuutinpoika etunenässä, antoi merkilliset kaksi julistustansa, joista toisella uskollinen ja kuuliainen Suomen rahvas, kun se oli luvannut olla kapinapäällikköä itselleen nostamatta, otettiin Ruotsin hallituksen suojelukseen ja luvattiin sille samat veronhuojennukset kuin valtakunnan muullekin rahvaalle, ja toinen lähemmin määräsi verojen alennukset ja järjesti koko verotuksen.
Todennäköisesti Suomen talonpojat saivat kaksinkertaisen veronalennuksen: ensinnä kolmanneksen alennuksen, joka asiakirjan ilmoituksen mukaan oli jo v. 1435 tullut toimeenpannuksi, ja toiseksi sen erityisen alennuksen, joka järjestettiin v. 1436.[57]
Edellisen alennuksen perusteluissa mainitaan, että vero oli kuudentoista vuoden ajat ollut kolmatta osaa korkeampi kuin muutoin sen kautta, että Turun äyrityinen, joka ennen oli vastannut 6 penninkiä eli 1/4 äyriä, oli alentunut arvossa 4 penningin eli 1/6 äyrin arvoiseksi. Tällainen veronnousu tuntuu kummalliselta ja mainitun laskelman pätevyyttä on epäilty. Laskelma on kuitenkin ymmärrettävä. Suomen veronmaksajille oli todella myönnetty sellainen etu, että he veronmaksussaan saisivat lukea Turun äyrityisen 6 penningiksi, niinkuin Eerik kuninkaan kirjelmässä v. 1414 nimenomaan selitetään.[58] Myöhemmin (v. 1419) oli Turun rahan huonontuessa kuitenkin ruvettu Turun äyrityistä laskemaan vain 4 penningiksi. Veronmaksajat eivät siis saaneet nauttia ennen luvattua etuansa, vaan oli heidän maksaminen kolmattaosaa suurempi vero. Mutta taloudellisestikin oli vero varmaan ylentynyt. Hinnat Suomessa olivat suhteessa oman maan käypään rahaan (Turun äyrityiseen) ja, kuten keskiajan hinnat yleensä, sangen hitaasti seurasivat rahan hopea-arvon alentumista. On siis hyvin luultavaa, etteivät hinnat Suomessa puheenaolevana aikana olleet nousseet samassa suhteessa kuin rahan metalliarvo oli alentunut, ja että siis veronmaksajat, joiden täytyi suorittaa veronsa käypää hintaa kalliimmasti, joutuivat tuntuvaan vahinkoon. V:n 1436 veronalennus ei siinä kohden ollut mikään oikea alennus, vaan ainoastaan palaus entiselle kannalle.
Erityisen alennuksen järjestely sisälsi seuraavat päämääräykset: (1) kaikki maa, mikä tähän saakka oli tullut rälssiksi ja saanut laillisen vahvistuksen ja mitä ei ennen oltu poistettu veronalaisesta maasta, oli nyt siitä poistettava, niin ettei mitään erimielisyyttä siitä voisi syntyä rälssimiesten ja talonpoikain välillä; (2) sen jälkeen oli (varmaan siten syntyneen veronmaksuvähennyksen korvaukseksi) vähennettävä talonpojilta joka viides savu, ja miesluku ja markkaluku (s.o. veroyksiöltä suoritettava veromäärä) jäävä siksi, minä se silloin oli; (3) kaikki savut, koukut ja bolit oli tasoitettava pitäjäin kesken arviomiesten tutkimuksen mukaan; (4) linnantyö- ja -rakennusverot, jotka olivat muutetut rahaveroksi, oli poistettava rahaverosta kohtuullisen arvion mukaan.[59]
V:n 1436 verojärjestelyllä on kaikesta päättäen ollut suuri vaikutus maamme vero-oloihin keskiajan loppupuolella. Sellaisina, miksi vero-olot v. 1436 ja sitä seuraavina vuosina muodostuivat, ne sitten pysyivät. Turun läänin talonpojille osoitetulla julistuksella Kristoffer kuningas v. 1441 Ruotsin neuvoston neuvolla vahvisti edellisen veronalennuksen.[60] Samassa julistuksessa annettiin ohjeita linnan muonittamiseksi suoritettavan veron määräämisestä. V. 1450 Kaarle kuningas antoi kirjeen Turun läänistä suoritettavan voudinkinkerin järjestämisestä. Nämäkin edellisinä aikoina niin epävakaat kinkeriverot siten 1400-luvun keskimaissa näyttävät Länsi-Suomessa tulleen lailliselle, sopimusperäiselle kannalle. Keskiajan verolaitos alkoi olla valmis. Pääasiallisesti sellaisena, miksi se puheenaolevina aikoina muodostui, sen tapaamme vielä kauan uudella ajalla.
V:n 1436 ja sitä seuraavain veroparannusten yhteydessä tapahtui todennäköisesti myös perinpohjaisia uudistuksia maamme pitäjä- ja verokuntajaossa. Keskiajan verojen rasittavaisuus riippui suureksi osaksi veronsuorittajain ryhmityksestä. Vanhastaan verot suoritettiin yleensä siten, että pitäjäin ja sen alaisten verokuntain — bolien, nautakuntain, neljänneskuntain, täysiverokuntain — maksettavaksi tuli tietty veromäärä, jonka suorittamisesta asianomainen pitäjä tai verokunta oli vastuussa. Kun jostakin sellaisesta verokunnasta tiloja joutui maallisen tai kirkollisen rälssin alaiseksi tai autioksi, suureni siitä toisten maksajain vero ja samanlaisten verokuntainkin kesken syntyi ikävää epätasaisuutta. Näiden epäkohtain poistaminen oli tärkeää kruunulle ja vielä tärkeämpää talonpojille. Epäkohta oli korjattavissa ainoastaan verontasoituksella, s.o. verokuntia oli tarpeellisilla siirroilla ja uudestaanlaskemisilla pidettävä keskenään niin tasaväkisinä kuin mahdollista. Sentapaista verontasausta tarkoitti jo Uplannin lain määräys, että verojen suorittamista varten olivat koko hundarin miesluvut verrattavat.[61] Tähän kuuluvia epäkohtia oli Suomessakin aikain kuluessa syntynyt paljonkin, kunnes niitä vihdoin Engelbrektin kansanliikkeen aikana oli ruvettava korjaamaan. V:n 1436 suuren veronuudistuksen yhteydessä määrättiin, kuten mainittu, ensinnäkin laillinen rälssi kokonaan poistettavaksi veromaan joukosta, minkä jälkeen vero (poiston korvaamiseksi) oli alennettava 1/5:lla ja lopuksi kaikki savut, koukut ja bolit tasoitettavat pitäjäin kesken.