* * * * *
Runomuotoinen kirjallisuus meillä oli 1890-luvun uusromantiikan mukana käynyt mahdolliseksi. Niinpä näemmekin esiintyvän saman vuosikymmenen loppupuoliskolla kokonaisen sarjan suomenkielisiä runoilijoita, joissa monet entisyyden viivat taittuvat ja joista ne jälleen kauas eteenpäin haarautuvat.
Sarjan alottaaYrjö Veijola, jonka ensi esiintymistä Kasimir Leino niin suurella ihastuksella tervehtii ja jonka runous romantisella legenda- ja ballaadihengellään heti saavuttaa suurta suosiota osakseen. SeuraaLarin Kyösti, hänkin aluksi, samoin kuin edellinenkin, skandinaavisten vaikutusten alainen, sittemmin yhä suomalaisemmaksi syventyvä ja itsenäistyvä runoilijakyky, hilpeä kansan-elämän kuvaaja ja samalla sielullisen mystiikan salaperäisiä onkaloita astuskeleva. SittenO. Manninen, joka suppeiden, täsmällisten säkeittensä taakse kätkee niin paljon syvää, surunvoittoista mielialaa ja resigneeratun järjen hiuksenhienoa sielunerittelyä. SittenIlmari Kianto, joka alkutuotantonsa yksinäisyystunnelmasta vähitellen, nähtävästi nuoren venäläisen kirjallisuuden ja Arvid Järnefeltin vaikutuksesta, kirkollisvastaiseen individualismiin kehittyy. Ja vihdoin näiden rivien kirjoittaja, jonka näinkin ylimalkaiset ja helppohintaiset kirjalliset mainesanat hänen, ikävä kyllä, täytyy jättää muiden muovaeltaviksi.
Myöskin saman-aikaisen suorasanaisen kirjallisuuden alalla on tunnelma lähtökohtana, lyyrillinen proosa taas sen luonteenomaisena ilmaisuna. Tunnelmarunoudesta lähteeMaila Talvio, vaikka hän sittemmin kansan-elämää käsittelevissä romaaneissaan meneekin realistiseen ja samalla sangen tarkoitusperäiseen havaintoon. Tunnelmarunoilija on myöskinVolter Kilpi, joka kehitettyään haltioituneen kauneushurmauksen kenties pisimmälle koko suomenkielisessä kirjallisuudessa vähitellen esteettiseksi mielikuvaajaksi viilenee.—Samaan aikaan ilmenee jo vastavaikutus. Käsite, haltioituneen hurmauksen vastakohta, on pohjanaHelmi Setälänohuelle, mutta älykkään sielun-erittelyn leimaamalle tuotannolle. Enemmän entisen realismin pohjalla pysyy taasAino Kallas, joskin hän sen yleistä ajansuuntaa seuraten täysin nykyaikaiseksi tyylittelee.
Näytelmäkirjallisuus kulkee aluksi kauempana ajan yleisestä kehitysviivasta. Sentään on täälläkin mielikuvitus entisen realistisen havainnon sijastaJuhani Sjöströminvilkkaan, karjalaisen runottaren kautta voimakkaasti ja väririkkaasti edustettu. Toinen huomattava näytelmäkirjailijaKaarle Halmekehittää taas realistisen, joskin monia romantisia aineksia sisältävän tekotapansa pitkälle kohti tiukkaa, valikoivaa tyylittelyä. Sama on sittemminElviira Villmaninensimmäisen suuren näyttämömenestyksen salaisuus.
Kuljetaan kohti tyylittelyä, koristeellisuutta, joskin horjuen ja kuin hämärässä haparoiden. Tunnelma, mielikuva, käsite ovat yleisiä lähtökohtia, ei ulkonainen havainto ja kokemusperäinen tieto siis sellaisinaan. Ei realistin erittely, vaan romantikon yhteenveto on vallitsevana. Sisästäpäin, ei ulkoapäin, kasvaa uusromantisille kirjailijoille heidän maailmankuvansa. Ulkonaista todellisuutta käytellään useimmin vain sisällisten totuuksien muotoina, vertauskuvina.
Raamatullisesta vertauskuvallisuudesta lähteeJohannes Linnankoski, jonka lentävä mielikuvitus ja tuores tunnelmapohja hänelle sittemmin myös uusromantisen ja väkevästi sensualistisen kansan-elämän kuvauksen alalla tuottaa eräitä huomattavia ennätyksiä. Tyylittelevän, koristeellisen suomalaisen proosan ja sivistyneisen sielunerittelyn kohottaa korkealleL. Onerva, hänkin alkanut sensualistisesta tunnelmarunoudesta. Uusromantinen myrskypaatos taas laulaa täydellä voimallaanJoel Lehtosenkuohuvissa, häikäilemättömän mielikuvituksen esiin purkamissa romaaneissa. Sama dityrambisen uhman sävel on silmiinpistävin piirreAarni Koudantähänastisessa, Nietzschen värittämässä tuotannossa. Vienompi onGabriel Engelberginrunouden pohjasävy, mutta kohoaa sekin yhteiskunnallisen vääryyden tajunnasta korkeaan ja jo puhtaasti sosialistiseen paatokseen. Karjalaisen vilkas mielikuvitus ja herkkä lyyrillisyys ovatIivo Härkösenkotipaikka-runoudelle tunnusmerkillisiä.—Omituinen, sensualismin ja asketismin, sosialismin ja klerikalismin sairaloinen sekoitus onIrmari Rantamala, jolta kuitenkin hänen mauttomuutensa ja muodottomuutensa kieltää kaiken syvemmän esteettisen mielenkiinnon.
Uusromantinen myrskypaatos lienee hänen kauttaan sanonut viimeisen sanansa meillä. Samoin arvattavasti se mauton, sivistymätön sensualismi, joka on eräissä »Tampereen koulun» ilmiöissä esiintynyt, kuten tätä suuntaa joskus on leikillä nimitetty.
Aivan syytön ei tähän viimemainittuun syntiin myöskään oleMaria Haggrén-Jotuni, jonka suppea tyylittely ja kylmä, säälimätön »verismi» hänet kuitenkin aivan toiselle kirjalliselle tasolle kohottavat. Sama tyylittelevä, mutta edellistä paljon kehittymättömämpi uusrealismi näyttää olevanKyösti Vilkunannovellien silmämääränä. Kaukana kaikesta uusromantisesta uhman säveleestä pysyttelee myösV.A. Koskenniemi, jonka uneksiva, lyyrillinen tunne on ranskalaisen y.m. europalaisen runouden vaikutuksesta niin kirjalliseen ja hiukan estetisoivaan yleiskuoreen pukeutuneet.
Suomenkielisen kirjallisuuden kehittyessä ovat myös sen lähtökohdat jossakin määrin kirjallistuneet, kaupunkilaistuneet ja—pääkaupunkilaistuneet. Meidän ei suinkaan enää ole tarvis mennä Kaarlo Bergbomiin saakka etsiäksemme niitä kirjallisia, kriitillisiä ja esteettisiä »asfalttikukkasia», joista hänen novellinsa ovat ensimmäinen oire meillä ja jotka esim. ranskalaisessa kirjallisuudessa niin etualalla ovat. Me voimme niitä löytää jo lähempääkin. Romaanisen, latinalaisen hengen läpitunkema onJalmari Hahlinhauras, viileähkö tuotanto. Jotakin samasta hiukan kirjallisesta ja jälki-tuottavasta tunnelmasävystä on myösKaarlo Atrantähän-astisissa, sangen taitavasti sommitelluissa teoksissa havaittavana. Kokonaan kaupunkilainen ilmiö onJalmari Finne, eikä vähemmän ehkäArmas Toivo Tarvas, joskin he jo jonkun verran parodioivat tätä nykyaikaisen kaupunki-elämän kasvattamaa, taipuisaa ja sormi-näppärää kirjallista perikuvaa.
* * * * *
Korvesta valaistun pääkaupungin kaduille, Elias Lönnrotista ja Kalevalasta »viimeisten päivien pyhiin» saakka seurattuamme suomenkielisen kirjallisuuden kehitystä, joskin vaillinaisesti ja ylimalkaisesti, on lukijalla oikeus kysyä, mihin tällä kaikella siis on tultu, mitkä ovat siis suomenkielisen kirjallisuuden tähän-astiset saavutukset, missä se nyt seisoo ja mikä on, inhimillisesti ennustaen, sen lähin vastainen suunta oleva. Pieni yhteenveto edellisestä ei sentähden ehkä tässä liene poissa paikaltaan.
Ensimmäinen piirre, joka pistää silmään kirjallisuutemme kehityskulkua tarkastellessamme on sen vähittäin tapahtuvayksilöllistyminen. Elias Lönnrot suli Kalevalassaan niin kokonaan yhteen kansallishengen kanssa, että sen takaa on vieläkin vaikea mitään yksityistä kirjailijapersonallisuutta erottaa. Oksanen ja Kivi erottuvat jo paljon enemmän omiksi personallisuuksikseen, vielä enemmän Minna Canth, Juhani Aho, Arvid Järnefelt ja koko nuorsuomalainen kirjailijakohortti.Yksilötastuvat aina enemmän etualalle,ympäristösiirtyy yhä etemmä taustaan. Yksilöllinen sielun-elämä saa yhä suuremman jalansijan suomenkielisessä kirjallisuudessa. Mitä lähemmä nykyistä aikaa tullaan, sen enemmän edustavat suomenkieliset kirjailijat vain omaa itseään, riippuen sitten tämän itseyden syvyydestä ja laajuudesta, missä määrin hänen tuotantonsa myös koko suomalaista kansansielua syleilee. Pisimmälle on tämän yksilöllistyminen vienyt epäilemättä nykyinen uusromantinen kirjallisuus.
Toinen silmiinpistävä piirre on suomenkielisen kirjallisuuden yhtä vähitellen tapahtuvaitsenäistyminen. Itsenäisimmän ja arvattavasti myös pysyvimmän ilmiönsä ensin Kalevalassa luotuaan, joutuu se heti maamme kukoistavan ruotsinkielisen kirjallisuuden vaikutuspiiriin, joka vanhemman veljen oikeudella pitkiksi ajoiksi määrää sen kehityksen ja koko yleisen makusuunnan.Europalainen vaikutustulee tässä suhteessa vapauttajana, norjalainen, saksalainen, ranskalainen ja vihdoin venäläinen kirjallisuus irroittavat kukin osaltaan kankean suomalaisen kielen siteitä, ja suomalainen kansallishenki oppii siten myös kirjallisuuden alalla tulkitsemaan omaa sisällystään omalla tavallaan. Epäilemättä on germaaninen makusuunta meillä vieläkin sangen vallitsevana, muodostaen kylläkin terveellisen vastapainon sille slaavilaiselle vaikutukselle, joka vuosi vuodelta on ollut kasvamassa. Mutta näiden kahden jyrkästi vastakkaisen kansallishengen luoman esteettisen maun ja mahtavan kirjallisuuden välillä seisoo nyt jo sangen omintakeinen suomenkielinen kirjallisuus, jota ei enää voi sekoittaa niihin kumpaankaan, joka kaikilla eri aloillaan, laulurunouden, kertomarunouden ja näytelmärunouden, jo on luonut jotakin itsenäistä ja joka kaikessa pienuudessaan ja puutteellisuudessaan sentään edustaa jotakin uutta, jotakin ennen-tuntematonta inhimillisen hengen ja taiteellisen viljelyksen haarautumaa maailmankirjallisuudessa.
Kolmantena, vähemmän huomattavana piirteenä tahtoisin vielä mainita sen sisällisenkeskeistymisen, joka satunnaisten ja ohimenevien äärimmäisyys-suuntien jälkeen siinä aina entistään voimakkaampana esiintyy. Äärimmäisyys-suunnat eivät yleensä kauan menesty meillä: ne sotivat vastaan koko suomalaista kansanluonnetta ja sen henkistä tasapaino-tarvetta. Kalevalan naivista, itsetiedottomasta tasapainosta lähdettyään kulkee suomenkielisen kirjallisuuden kehitys, aluksi hitaammin, sitten yhä nopeammassa tahdissa kansallisen romantiikan ja Aleksis Kiven kautta kohti kansallista realismia, suorittaa sen kehityksen muutamassa vuosikymmenessä, vie sen äärimmäisyyteen ranskalaisen naturalismin vaikutuksesta, mutta palajaa heti takaisin klassilliseen tasapainoonsa jo muutaman vuoden kuluttua eräässä osassa Päivälehden piirin kirjallista tuotantoa. Lähtee siitä taas toista äärimmäisyyttä kohti kulkemaan, suorittaa senkin muutamassa vuosikymmenessä, ja seisoo nyt jälleen keskeistymisen merkin alla, mikäli sen jo, entisyyteen nähden, hyvinkin laajalti aaltoavasta runsaudesta voi elinvoimaista ja tulevaisuuteen tähtäävää erottaa. Tämänkeskihakuisenpyrkimyksen hedelmälliseksi tekemisestä ja voitolle pääsemisestä riippuu mielestäni suomalaisen kansalliskirjallisuuden lähin tulevaisuus.
Epäilemättä se voi tuossa pyrkimyksessään johonkin määrin nojata entisyyteen. Se voi nojata Elias Lönnrotiin ja Kalevalaan, Aleksis Kiveen ja koko Päivälehden piirin klassilliseen kehityskauteen. Se voi nojata yleensä jokaiseen kirjalliseen ilmiöön entisyydessä, missä tämä klassillinen tasapaino esiintyy, mutta sen on kuitenkin luotavauusitasapaino,uusisopusointu itselleen, samalla hyväkseen käyttäen kaikkia sille sukulaisia, saman-aikaisia ja entis-aikaisia pyrkimyksiä muualla maailmassa. Tämä taas on mahdotonta ilman uusien suomalaistenkauneus-arvojenluomista ja vakiuttamista.
Jumalat meitä kaikesta normeja antavasta, mittapuisesta estetiikasta varjelkoot! Nykyisen luonnontieteellisen estetiikan aikoina, jolloin jokainen päivä tuo äärettömät ilmiö-paljoudet kirjallisuudentutkijan työpöydälle, olisikin minkään suomalaisten esteettisten mittapuiden haaveksiminen sangen mielipuolista joutohetken viettoa. Mutta niin totta kuin järjellinen ihminen ylimalkaan ei voi estää itseäänvalikoimasta, lajittelemasta ja luokittelemasta vaikutuksiaan, niin totta kuin kukaan taiteilija ei voi olla omalla tavallaantyylittelemättä, muovailematta ja muodostelematta kuvattavaansa sisäistä taikka ulkonaista todellisuutta, niin totta täytyy myös esteetikon—ja kokonaisen kansan esteettisen ymmärryksen—erottaa kirjallisista ilmiöistään tärkeät ja vähemmän tärkeät, luonteenomaiset ja vähemmän luonteenomaiset, miellyttävät ja vähemmän miellyttävät, ja—lopuksi: kauniit ja vähemmän kauniit. Suomenkielisen kirjallisuuden esteettisestä tutkimuksesta, senkauneuksienhavaitsemisesta ja ymmärtämisestä, senkauniiden ilmiöidenerittelystä ja yhdistelystä, vasta voivat aikojen vieriessä selvetä ja seijastua ne suomalaiset kauneus-arvot, jotka jo sellaisinaan, tahtoen taikka tahtomatta, vaikuttavat kirjallisia lakeja säätävästi, esteettisiä normeja antavasti. Enemmän kuin ennen tulisi suomalaisten esteetikkojen siis juuri tälle vähän-viljellylle alalle antautua.
Kovin kylmästi kohtelee myös itse suomalainen kansan-aines kansalliskirjallisuuttaan. Melkein mikä muu tahansa henkinen taikka aineellinen harrastus ottaa osakseen enemmän sen mielenkiintoa ja samalla myös valtiovaraista kannatusta. Kuitenkin on tälläkin alalla jojotakinkansallista työtä tässä maassa suoritettu. Tarkoitan: jotakin, jota meidän ei ole tarvis hävetä ollenkaan, vaan joka päinvastoin voi tarjota meille paljonkin tilaisuutta terveelliseenitsetutkisteluunjaitsetuntemukseen, sen puhtaasti kaunotieteellisestä ja sielutieteellisestä mielenkiinnosta puhumattakaan. Selvemmin kuin mikään muu henkinen tuotantomme heijastelee nimittäin juuri suomenkielinen kaunokirjallisuus jokaisessa asteessaan koko suomalaisen kansallishengen kehitystä. Ilman tuon kehityksen tuntemusta taas ei mikään itsetietoinenkansallinen yhteenkuuluvaisuus-tunne, ei mikään eheä, yksilöllinen taikka kansallinentoimintaole maassa mahdollinen.
Tapahtuu vääryys tälle kirjallisuudelle, jos siihen sovitetaan jonkun muun kansan kirjallisia mittapuita, samoin kuin tapahtuisi vääryys, jos ranskalaista kirjallisuutta arvosteltaisiin saksalaisen maun mukaan, taikka päinvastoin. Me olemme vain pieni ja köyhä kansa tosin, muttasenylellisyyden me kuitenkin voimme tällä niemimaalla itsellemme kustantaa, että me uskallamme tuntea itsenäisesti, ajatella vapaasti ja voimakkaasti. Taiteen ja kirjallisuuden piiriin sovitettuna merkitsee tämä »sisäinen itsenäisyys»—ainoa, jota vieras ei voi viedä meiltä—että meidän on kehitettävä omasuomalainen kirjallinen ja taiteellinen makumme, jos meidän mieli koskaan päästä pois siitä raakalaisesta sekasorrosta, mikä meillä vielä tällä, kuten monilla muillakin viljelyksemme aloilla, vallitsee.
Kunkin kansan esteettisellä ymmärryksellä on kantavuutta ainoastaan niin kauas kuin sen kieli ja koko sivistyspiiri ulottuvat. Meidän ei ulotu näitä rantoja loitommaksi. Ainakin täällä täytyy siis olla sen suomalaisen kirjallisen maun ja taiteellisen aistin kotisija, joka yhdessä muun henkisen ja aineellisen viljelyksemme kanssa vasta voi tehdä tämän maan sivistyneiden ihmisten asuttavaksi.
on ennen julaissut:
I. Alkuperäisiä teoksia.
Maaliskuun lauluja………………………….—:50Tarina suuresta tammesta y.m. runoja…………. 1:50Yökehrääjä. Runoja…………………………. 2:50Sata ja yksi laulua ……………………….. 2:50Tuonelan joutsen. Näytelmäruno………………. 1:25Ajan aalloilla. Runoja …………………….. 1:75Hiihtäjän virsiä……………………………—:75Johan Vilhelm, 3-näyt. näytelmä……………… 2:50Sota valosta, 5-näyt. näytelmä………………. 3:50Pyhä kevät. Runoja ………………………… 2:50Kivesjärveläiset. Kertomaruno……………….. 2:50Kangastuksia. Runoja ………………………. 2:50Päiväperhoja. Pieniä tarinoita………………. 2:—Helkavirsiä……………………………….. 2:50Kaunosielu. Kuvaus ………………………… 1:75Simo Hurtta. Runoja Ison vihan ajoilta ………. 1:50Talvi-yö. Runoja…………………,……….. 1:75Naamioita, I. Näytelmiä ……………………. 3:25" II. " ……………………. 3:—" III. " ……………………. 4:—" IV. " ……………………. 4:—" V. " ……………………. 3:25Päivä Helsingissä. Pilakuva ………………… 1:85Runokirja. Valikoima………………………… 3:50" " ………………….. koruk. 4:75Tuomas Vitikka | …………………………… 3:—Jaana Rönty | Romaaneja routavuosilta………. 3:—Olli Suurpää | …………………………… 3:—Halla. Runoja …………………………….. 2:25
II. Runosuomennoksia.
Zachris Topelius: Regina von Emmeritz." Kypron prinsessa.J. L. Runeberg: Kuningas Fjalar." Nadeshda.Jean Racine: Phaidra.Friedrich Schiller: Wilhelm Tell.Maailman kannel. Valikoima laulurunoutta.
* * * * *
Suomalainen näyttämötaide 9/4 1902 ………….. 2:—
* * * * *