The Project Gutenberg eBook ofSuomalaisia kirjailijoitaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suomalaisia kirjailijoitaAuthor: Eino LeinoRelease date: September 12, 2004 [eBook #13445]Most recently updated: December 18, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA KIRJAILIJOITA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suomalaisia kirjailijoitaAuthor: Eino LeinoRelease date: September 12, 2004 [eBook #13445]Most recently updated: December 18, 2020Language: FinnishCredits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders
Title: Suomalaisia kirjailijoita
Author: Eino Leino
Author: Eino Leino
Release date: September 12, 2004 [eBook #13445]Most recently updated: December 18, 2020
Language: Finnish
Credits: Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA KIRJAILIJOITA ***
Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders
Pikakuvia
Kirj.
1909.
SISÄLLYS:siv.
Esisana……………………………………………. 7Elias Lönnrot………………………………………. 9A. Oksanen…………………………………………. 27Aleksis Kivi……………………………………….. 43Yrjö Koskinen………………………………………. 63Kaarlo Bergbom……………………………………… 73Suonio…………………………………………….. 83A. Meurman…………………………………………. 93Pietari Päivärinta…………………………………. 103J.H. Erkko………………………………………… 119Kaarlo Kramsu……………………………………… 137Arvi Jännes……………………………………….. 153Paavo Cajander…………………………………….. 163Juho Reijonen……………………………………… 173Robert Kiljander…………………………………… 185Minna Canth……………………………………….. 195Juhani Aho………………………………………… 215Arvid Järnefelt……………………………………. 241Santeri Ivalo (Ingman)……………………………… 257Kasimir Leino……………………………………… 271Teuvo Pakkala……………………………………… 289Liite: Realismin loppu ja uusromantinen kirjallisuutemme.. 297
Näiden pikakuvien tarkoitus on mahdollisimman lyhyessä ja suppeassa muodossa esittää eräitä näkökohtia suomenkielisen kirjallisuuden kehityskulusta, katsottuna maamme yleisen henkisen viljelyksen taustaa vasten ja jossakin määrin myös saman-aikaisia europalaisia virtauksia mieleen johdattamalla.
Niiden tarkoitus ei siis suinkaan ole olla mitään tyhjentäviä luonnekuvia asianomaisista kirjailija-personallisuuksista, vaan ainoastaan ilmiö ilmiöltä seurata eräitä ääriviivoja, joiden sisällä suomenkielinen kaunokirjallisuus Kalevalan ilmestymisestä nykypäiviin saakka on kasvanut ja kehittynyt. Kirjoittaja on valinnut pikakuvien muodon siksi, että hän sen kautta on luullut saavansa parhaiten esille käsityksensä suomenkielisestä kirjallisuudesta yleensä ja eritoten sitä elähyttäneistä aatevirtauksista.
Käsitän kirjallisuuden, samoin kuin kaiken inhimillisen toiminnan, olevan aina elimellisessä yhteydessä ympäröivien henkisten ja aineellisten olosuhteiden kanssa, joskaan meidän puutteellinen järkemme ei voi nähdä päästä päähän sitä syiden ja seurausten sarjaa, joiden suoranainen, mekaaninen tulos se on. Koetan näiden pikakuvien kautta osoittaa, mitä teitä kirjallisuutemme yllämainittuna ajanjaksona on kulkenut ja mistä aineksista se tällä hetkellä on kokoonpantu.
Tätä tarkoitusta varten taas on välttämätöntä alituisesti ja yht'aikaa pitää silmällä noita kaiken kirjallisen toiminnan kolmea suurta alkutekijää: ajanhenkeä, kansanhenkeä ja kunkin kirjailija-yksilön erikoista luonteenomaisuutta.
s. 9/4 1802 k. 19/3 1884.—De Wäinämöine, priscorum Fennorum numine (1827), Kantele taikka Suomen kansan sekä vanhoja että nykyisempiä runoja ja lauluja 1-4 (1829—31), Om finnarnas magiska medicin (1832), Kalevala (1835, 1849), Mehiläinen (1836—1837, 1839—1840), Suomalaisen talonpojan kotilääkäri (1839), Kanteletar (1840), Suomen kansan sananlaskuja (1842), Suomen kansan arvoituksia (1844), Kokeita suomalaisessa laulannossa (1845), Ruotsin, Suomen ja Saksan tulkki (1847), Oulun viikkosanomia (1852—53), Om det nordtschudiska språket (1853), Über den Enare-Lappischen Dialekt (1854), Neuvoja erästen jäkäläin käyttämisestä ruuaksi (1857), Om ursprunget af Finnarnes Hiisi (1858), Suomen kasvisto (1860), Lainopillinen käsikirja Ph. Palmén, (1863), Suomalais-ruotsalainen sanakirja (1866—1880), Suomen kansan muinaisia loitsurunoja (1880) y.m. y.m.
Aika viime vuosisadan alkupuoliskolla oli koko sivistyneessä maailmassa kansanrunoudelle ja kansanrunouden oikealle ymmärtämiselle mitä edullisin. Englannissa olivat m.m.Ossianin laulutjo 17:nen vuosisadan keskivaiheilla herättäneet eloon harrastuksen muinaiskelttiläiseen kansanrunouteen. Saksassa oli samansuuntainen harrastus virinnyt liekkiin Herderin, Goethen ynnä koko romantisen koulun kautta. Tanskassa Oehlenschläger, Ruotsissa Tegnér ja Gööttilainen liitto kohottivat skandinavisen muinaisuuden runoutensa johtotähdeksi.
Ajan henki oli romantinen, kansallinen. Ajan tunnussana oliluonto, vastakohtana kaikelle teennäiselle ja sievistelevälle. Toinen tunnussana olitunne, vastakohtana kaikelle valistus-aikaiselle järkeilylle.
Suomessa oli Porthàn herättänyt eloon kansallisen harrastuksen ja jo kiinnittänyt huomion suomalaiseen kansanrunouteen. Sitä olivat jo koonneet ja julkaisseet m.m. Sakari Topelius vanhempi, olipa von BeckerTurun Viikkosanomissajo julki lausunut ajatuksen, että näitä katkelmia voisi järjestää johonkin runolliseen yhteyteen. Lönnrotin elämäntehtävä ei siis suinkaan pudonnut pilvistä hänelle. Sillä oli syvät juurensa koko aikakauden hengessä ja kirjallisuudessa.
Myöskin Lönnrot myönsi itse saaneensa Kalevalan yhteyden ajatuksenBeckeriltä, samoin kuin ensimmäisen osviittansa Venäjän-KarjalaanTopelius vanhemmalta.
Suomessa sattui tämä heräävä kansanrunouden harrastus yhteen koko heräävän suomalaisuus-harrastuksen kanssa ja tuli yhdeksi sen voimakkaimmista lähdesuonista. Muualla se oli merkinnyt vain jotakin kirjallista aikakautta. Meillä se tuli merkitsemään koko suomenkielisen kirjallisuuden ensimmäistä suurta ennätystä. Muualla se oli tuonut vain uusia, hedelmöittäviä aineksia jo ennaltaan olemassa olevaan kansalliskirjallisuuteen. Meillä se tuli merkitsemään itse kansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta, sitä harmaasta muinaisuudesta esiin etsittyä kulmakiveä, jolle nuoren, maailmanhistoriassa ensi kerran sivistyskansana esiintyvän korpiheimon koko kultuuri oli rakentuva.
Epäilemättä se oli harvinainen onni tälle kultuurille. Sillä siten se sai heti syntyessään tukevimman ja leveimmän pohjan, mitä minkään kansan kultuurilla voi olla: kansan oma entisyys, kansan oman runollisen mielikuvituksen kirkastamana.
Kaikki tähti-enteet Suomen silloisella sivistystaivaalla olivat erikoisesti edulliset Lönnrotin esiintymiselle. Suomi oli juuri Ruotsista erotettu. Maan entinen sivistys-elämä oli temmattu irti ikivanhoista muukalaisista alkulähteistään ja suorastaan osoitettu omilleen. Mutta oma oli niin kaukana korpien povessa, että sitä voitiin enää vain romantisen mielikuvituksen siivillä lähestyä. Vähemmän omaa voitiin kyllä kourin kosketella. Mutta jos mieli maan ja kansan seisoa omalla pohjallaan, omilla jaloillaan, täytyi olla jotakin oikein omaa, jotakin, josta voi pitää kiinni, josta ei voinut olla eri mieliä, jota voi näyttää muillekin kansoille ja sanoa: »tämä on suomalaista».
Mitään sellaista ei ollut olemassa ennen Kalevalaa ja ennen Lönnrotia.
Oli vain maa, oli vain kieli, oli vain eräs kansatieteellinen käsite, joka jumalan armosta ja itsevaltiaan oikusta oli kansakuntien joukkoon korotettu. Mutta tässä maassa ei ollut mitään suomalaista sivistys-elämää, sillä se, mikä oli, oli tuotu meren takaa. Eikä tällä kielellä ollut mitään kirjallisuutta, ainoastaan joku yksinäinen runo tahi hengellinen hartauskirja. Eikä tällä etnografisella kansakunnalla ollut mitään tietoa omasta itsestään ja omasta tehtävästään. Vailla historiaa, vailla kultuuria, vailla kansallistuntoa, vailla omaa valtiollista elämää, se näytti olevan tuomittu olemaan myöskin vailla tulevaisuutta, samoin kuin se oli vailla omaa muinaisuutta ja—nykyisyyttä.
Silloin astuu esiin Elias Lönnrot: ja kansalla on oma muinaisuutensa. Silloin astuu esiin J.V. Snellman: ja kansalla on oma kansallistuntonsa ja valtiollinen elämänsä.
Unelma käy edellä ajatuksen, ajatus edellä teon. Elias Lönnrot oli suuri uneksija. Kalevalan toisen painoksen esipuheesta me saamme pienen aavistuksen siitä, mitä tuo yksinäinen mies miettii Karjalan erämaita samotessaan. Hän miettii, missä mahtaa olla näiden kansanrunojen yhteinen alkukoti, joita hän niin väsymättömällä innolla keräilee ja joita hän romantisen aikansa lapsena niin rakastaa. Hän tuumii, kuka on ne ensin runoillut ja mikä aika Suomen kansan historiassa on voinut olla kyllin suuri niitä synnyttämään. Ja hän tulee siihen päätökseen, että ne eivät ole saattaneet syntyä muulloin kuin muinaisen, vapaan ja itsenäisen Perman vallan aikoina, Vienan ja Äänisjärven rantamilla. Siellä on hänen mielestään vieläkin huomattavissa »joku ulkonainen perintösivistys vanhoista ajoista», siellä näyttää kansa hänestä olevan vieläkin »vanhan, rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa jälkisukua».
Mikä perspektiivi! Mitkä rohkeat, kansallisromantiset näköalat!
Mikä sisällinen tuli mahtoi palaa siinä miehessä, joka täten uneksi uudesta-rakentavansa ainakin kirjallisessa suhteessa muinaisen Perman tarunomaista valta-asemaa! Ja mikä sisällinen tyydytys mahtoi täyttää sen miehen mielen, jonka oli onnistunut takoa rohkeimmat unelmansa ikuiseksi muistomerkiksi siitä, että Suomen kansa ainakin kerran oli elänyt omaa itsenäistä henkistä elämäänsä!
On tullut tavaksi meillä muistaa Elias Lönnrotia noin vaan ylimalkaan kansallis-sankarina s.o. miltei kalevalaisena taruhenkilönä, jonka personallisuus peittyy niin täydellisesti hänen jättiläiskokoisen elämäntyönsä taakse, ettei hänestä jää jäljelle muuta kuin nimi, kuin miehen varjo. Hänen on siinä suhteessa käynyt samoin kuin vanhan Väinämöisen laulupaadellaan: kaukaa katsoen suli hänen hahmonsa niin yhteen harmaan kiven kanssa, ettei outo luullut siinä mitään ihmistä olevankaan, vaan että kaikki oli tuota harmaata kalliota. Samoin sulaa myös Elias Lönnrotin personallisuus meille niin yhteen Kalevalan ja koko suomalaisen kansallishengen kanssa, että harvoin muistetaan häntä enää suomalaisten kirjailijoiden joukkoon lukeakaan.
»Elias Lönnrot on kuin Suomen kansa,Suomen kansa on kuin Elias Lönnrot.»
Mutta ei mitään suurta työtä, ilman sen takana seisovaa suurta personallisuutta. Eikä mitään suurta kirjallista elämäntyötä, ilman suurta kirjailijapersonallisuutta.
Mutta eihän hän ole luonut mitään itsenäistä? Eihän hän ole mitään omintakeista kirjoittanut? Taikka jos onkin, on se niin vähäpätöistä hänen muun elämäntyönsä rinnalla tiedemiehenä, kielimiehenä, keräilijänä, sommittelijana ja jumala ties minä, ettei siitä juuri maksa vaivaa puhuakaan?
Niinpä kyllä, jos ajatellaan hänen n.s. itsenäisiä runoilujaan. Mutta on tuiki omituista tuon itsenäisyyden ja omintakeisuuden laita. Toiset voivat tehdä »omintakeisia» kirjateoksia tukuttain, eikä niissä kuitenkaan esiinny mitään itsenäistä runoilijahenkeä. Toisten tarvitsee vain mukailla joku näytelmä, suomentaa joku runonpätkä, ja siinä on heti itsenäinen kirjailijapersonallisuus meidän edessämme.
Useat maailmankirjallisuuden suurimmista ovat samalla olleet sen suurimpia mukailijoita. Niin Shakespeare, niin Molière. He ottivat usein aiheensa muilta, ottivatpa usein kokonaisia kohtauksiakin, tyylitellen ne vain mielensä mukaisiksi ja painaen oman henkensä leiman niihin. Heidän yksilöllisyytensä oli nimittäin niin laaja, että siihen mahtuivat monen pienemmän kirjailijan minuudet, eivätkä he sitä tehdessään suinkaan olleet vähemmän itsenäisiä kuin sommitellessaan toisia aiheita ja kohtauksia, joita kukaan ei ennen heitä ollut keksinyt taikka sommitellut.
No niin: Elias Lönnrotin yksilöllisyys oli niin laaja, että siihen mahtui koko kalevalaisen Suomen kansallishenki. Oliko hän silti vähemmän itsenäinen? Toimiko hän silti runoilijana vähemmän omintakeisesti?
Taikka toinen esimerkki. Mikä on kreikkalaisten kuvanveistäjien itsenäisyys ja omintakeisuus? He seurasivat tarkoin kansallishenkeään, loivat kauneutta kaikkien niiden mittojen ja muotojen mukaan, joita heidän aikanaan Ateenassa ja Hellaassa kauniiksi tunnustettiin, mutta kehittivät mies mieheltä ja polvi polvelta ne aina korkeampaan täydellisyyteen. Täten kristalliseerautuivat vähitellen esiin ne mitat ja muodot, jotka Perikleen aikaisten taiteilijain käsissä saivat lopullisen viimeistelynsä. Puhtaasti yksilöllisille ominaisuuksille oli heidän mielestään taiteessa, koko heidän taidekäsityksensä mukaan, niin vähän tilaa, että me muinaiskreikkalaista kuvanveistosta katsellessamme emme ollenkaan ajattele niitä. Me näemme vain teoksen, me näemme vain helleenisen kansallishengen ja erään aikakauden antaman heijastuksen siitä. Tekijä on hävinnyt työnsä taakse, yksilö sulanut yhteen aikansa ja kansansa sielun keralla.
Vielä enemmän on asianlaita näin egyptiläisessä, assyrialaisessa tai babylonialaisessa taiteessa.
Mutta pysyäksemme nyt vain muinaishelleenisessä, voisi Elias Lönnrotia hyvin verrata tällaiseen kreikkalaisen kultakauden kuvanveistäjään. Hän seurasi Kalevalaa sommitellessaan tarkoin niitä kauneuden lakeja, joita tuntemattomat runolaulajat mies mieheltä ja polvi polvelta olivat Suomen erämaissa laatineet, kuitenkin joka hetki muovaillen, muodostaen ja edelleen kehittäen niitä. Hänestä oli turhaa, vieläpä luvatontakin, tuoda enempi esille yksilöllisiä ominaisuuksiaan. Suurin runoilija oli hänen mielestään kansa itse. Hän, Elias Lönnrot, käsitti itsensä vain sen nöyräksi oppilaaksi, joka enkelin kärsivällisyydellä kokosi mestarinsa sanoja ja koetti esittää ne niin puhtaassa ja täydellisessä muodossa kuin mahdollista jälkimaailmalle.
Näin hän uneksi meille esiin Kalevalan. Näin hän uneksi Suomen kansalle menneisyyden.
Mutta sehän oli suuren runoilijan unelma.
Tässä auttoi häntä tietysti hänen suurpiirteinen harhaluulonsa siitä, että nämä runot joskus aikojen alussa olivat kuuluneet yhteen ja että hänen työnsä siis oikeastaan oli tuon mahtavan, kappaleiksi hajonneen kirjallisen muistomerkinrestaureeraamista, uudesta-rakentamista. Taikka niinkuin sen-aikainen latinankielinen pilasäe hänestä sanoo:cursando restituit rem(juoksemalla hän rakensi jälleen asian). Nyt me tiedämme, minkä jäljestä Elias Lönnrot »juoksi» aikoinaan: hän ajoi takaa romantista, huimaavan rohkeaa mielikuvaansa.
Kantelettaren esipuheessa Lönnrot on lähemmin kehitellyt meille kirjallisia mielipiteitään. Tieten taikka tietämättään, hän tulkitsee siinä ei ainoastaan omaansa, vaan myös koko aikakautensa käsitystä: luonto, luonnollisuus ja välitön tunne, josta runollinen mieliala joskus vaivattomasti sanoiksi pulpahtaa, niitä hän runoudessa ihailee. Ja missäpä nämä ominaisuudet olisivat tavattavissa puhtaampina kuin juuri kansanrunoudessa.
Sama ihailu johti Runebergin jo varhain ruotsintelemaan serbialaisia kansanlaulujaan. Hän vapautui sen kautta liian oppineisen ja liian muodollisesti käsitetyn helleenisen ja roomalaisen klassillisuutensa kahleista, samalla kuin kansanrunouden terve maku suojeli häntä ruotsalaiskansallisen romantiikan hämäryyksistä. Yhdessä Lönnrotin ynnä hänen Kalevalansa kanssa hän on ollut paljon mukana perustamassa sitä suomalaista kirjallista makua, jota me jo nyt hyvällä syyllä voimme nimittää täälläkansallis-klassilliseksi.
Sen maun tunnusmerkillisin ominaisuus oli ja on ehkä vieläkin kaiken hetkellisen syvä halveksinta. Siinä suhteessa lähenee se miltei Goethen ankaraa taidekäsitystä, silloin kun hän ilmoittaa tahtonsa olevan luoda sitä, »mikä on yhteistä kaikille ajoille ja kaikille kansoille». Siis romantikon synteesi, ei realistin analyysi. Ilmiöitä yhdistelemällä, ei aines-osiinsa erittelemällä, oli kaiken olevaisen sisällisin ja oleellisin totuus taiteessa tulkittava. Johdonmukaisesti noudatettuna ei tämä taidekäsitys juuri jätä suuresti sijaa luonteenomaiselle, vielä vähemmän yksilölliselle kuvaukselle. Se yksinkertaistuttaa muutamiin harvoihin viivoihin kaiken elämän tuhatkarvaisen moninaisuuden ja esittää henkilönsä yleisinä tyyppeinä, perikuvina. Mutta jumalan kiitos, suuret taiteilijat ja suuret runoilijat ovat hyvin harvoin johdonmukaisia taideteorioissaan. Niin ovat—tahi koettavat olla—vain heidän jäljittelijänsä ja heidän esteetikkonsa.
Kansallinen romantiikka ei estänyt Lönnrotia olemasta sangen kansanomainen realisti, yhtä vähän kuin tuo helleeniseen taidekäsitykseen perustuva kaiken hetkellisen kammo esti Runebergia siitäHirvenhiihtäjissätahi eräissä hänenVänrikki Stoolin tarinoistaan. Muuten olisi kansanrunouden usein hämmästyttävä realismi ollut outo hänelle eikä hän epäilemättä olisi sallinut sille niin suurta sijaa Kalevalassa. Mutta kansanrunouden realismi ei olekaan samaa kuin realismi viime vuosisadan loppupuoliskolla muodostuneessa merkityksessään: tarkimmatkin todellisuuspiirteet esiintyvät siinä aina eräänlaisessa fantastisessa, yli-ilmaisessa sädekehässä. Se on sitä »tervettä» realismia, joka ei todellisuuskuvauksiensa vuoksi unohda olevaisuuden romantista puoltakaan, pitäen vaistomaisesti huolta siitä, että sen antama kuva ei ole valokuva, vaan mielikuva. Se on sitä realismia, joka maailman alusta on ollut suurten ja suurimpain runoilijoiden erikois-ominaisuuksia.
Suomalainen kansanrunous löysi Lönnrotissa syvän ja ymmärtäväisen kaikupohjan jokaiselle soinnuttamalleen säveleelle. Hänessä oli vastaavaisuutensa koko sen äärettömälle ääni-asteikolle: vienoimmasta, läpikuultavimmasta lyriikasta synkimpään, mahtipontisimpaan loitsupaatokseen, leveimmästä, tyynijuoksuisimmasta epiikasta suppeimpaan ja täsmällisimpään sananlasku-lauselmaan. Hänen oma mielikuvituksensa oli yhtä luonnontuores ja eloisa, yhtä metafyysillinen ja kuitenkin havainnollinen kuin oli runollisten kansanmiesten tuolla korpien pimennossa. Samalla se voi hahmotella vielä enempiä viivoja ja—tietysti kirjan ja paperin avulla—sommitella vielä suurempia kokonaisuuksia. Myöskin oli hänen runollinen makunsa tällä alalla niin viljelty, valistunut ja pettämätön, että me vieläkin vain harvoin voimme lukea alkuperäistä suomenkielistä kirjateosta niin häiriytymättömällä esteettisellä nautinnolla kuin juuri Kalevalaa.
Jos jotkut näistä ominaisuuksista olisivat puuttuneet Elias Lönnrotista, puuttuisivat ne tänäkin päivänä myös Kalevalasta. Sillä lopullisesti ei kukaan kirjallinen mies voi panna enempää teokseensa kuin on hänessä itsessään. Jos Lönnrotin oma mielikuvitus olisi ollut ahtaampi ja hänen makunsa vähemmän valistunut, olisi se epäilemättä tyrmistynyt Kalevalan outoja kauneusmaailmoita, eritoten sen maata ja taivasta syleilevää luonnonsymboliikkaa. Nyt sitä vastoin hän liikkuu siinä kuin kotonaan, painaen peukalonsa vain milloin mihinkin kohtaan kuin taitava kuvanveistäjä kosteaan savikimpaleesen.
Samoin: jos Lönnrotin oma personallisuus olisi ollut vähemmän humaaninen, puuttuisi sen lempeä tuulahdus myöskin Kalevalasta. Nyt kohtaa se meitä jokaisella kansallisrunoelmamme sivulla, kertoen siitä korkeasta asteesta, mihin sen sommittelija oli oman ihmisyytensä kehittänyt. Sillä samoin kuin hän Kalevalansa kautta esiintyy meille taiteellisessa suhteessa aineensa objektivisen, yleispätevän käsittelyn saavuttamattomana mestarina, samoin hän esiintyy sen—ynnä myös muun elämäntyönsä—kautta kirjallisena personallisuutena, jota eheämpää, kirkkaampaa ja sopusointuisempaa meidän on vaikea löytää suomenkielisen kirjallisuuden harjoittajien keskuudesta.
Kuka toinen tahansa hänen aikalaisistaan taikka myöhempienkin kirjallisten aikakausiemme henkilöistä olisi voinut luoda vain osan Kalevalaa: hänen personallisuutensa yksin oli kyllin laaja koko kalevalaista kansanhenkeä käsittämään. Jokainen muu olisi pannut siihen enemmän omaa pientä, hetkellistä minuuttaan: hän yksin oli kyllin suuri painaakseen siihen vain oman ikuisimman itsensä, vain oman kuolemattomimman kauneuskäsityksensä.
Meille onneksi oli hänen kirjallinen personallisuutensa sellainen, että siihen samalla sisältyi koko kalevalaisen kansanhengen ikuisin itseys, koko Suomen suvun kuolemattomin kauneuskäsitys.
Hänessä yhtyivät kuin polttopisteessä kaikki silloisen Suomen luonteenomaisimmat ominaisuudet. Ei niin, että Suomen kansa silloin, yhtä vähän kuin nytkään, todella olisi »kuin Elias Lönnrot». Olisipa se siinä tapauksessa oikea ihannekansa, ainoa laatuaan maailmanhistoriassa! Mutta niin, että Elias Lönnrot oli kuin hänen aikaisensa Suomen kansa korkeimmassa mahdollisessa ilmestysmuodossaan. Hän oli silloisen Suomen ihannetyyppi, sen paras ja puhtain perikuva.
Hän oli kuin jalostettu tulos siitä, miksi ympäröivät olot ja menneiden aikojen vaiheet olivat silloisen Suomen kansan muodostaneet. Taikka oikeammin: sen eri heimokunnat. Sillä vasta Lönnrotissa näki Suomen kansa itsensä ensi kerran kokonaisena, lujana, harmaana kalliona, jonka suuriin ääriviivoihin sisältyivät kaikki sen eri osien parhaat ominaisuudet. Hän oli sitkeä kuin hämäläinen ja herkkä kuin karjalainen. Hän oli hiljainen kuin metsälampi ja toimelias kuin merenranta. Hän oli oppinut kuin yliopisto ja vaatimaton kuin maalaiskirkko. Helsinkiläinen tiedemies ja karjalainen kontti-ukko löivät hänessä kättä toisilleen. Hänessä oli suomalaisen rodun kansallinen kehitys tehnyt ensimmäisen suuren kiertokulkunsa: kotimaisesta korvenpihkasta ja muukalaisesta herraskasvatuksesta oli pusertunut esiin ensimmäinen eheä, suuri, suomalainenkultuuri-yksilö, joka kaikilla silloisen henkisen viljelyksen aseilla varustettuna palasi itsetietoisena tekijänä jatkamaan sitä työtä, minkä ennen häntä tuntemattomat runoniekat salojen siimeksessä olivat alottaneet ja suorittaneet. Hän oli silloisen Suomen itsetietoon tullut kansallishenki.
Elias Lönnrot ei ollut missään äärimmäisyyksien mies. Kaikki hänen ominaisuutensa tähtäsivät suureen, sopusointuiseen tasapainoon. Ajan ristiriidat löysivät hänessä täydellisimmän sovituksensa.
Kristillinen maailmankatsomus oli tehnyt silloisesta Suomen kansasta parantumattoman optimistin. Kova kohtalo oli taas opettanut sille, että elämä ei ollut leikkiä ja että maailmanjärjestykseen kuului turmiollisia voimia, joita vastaan oikeastaan oli turha nousta kuolevaisen, mutta jotka kuitenkin jumalan avulla olivat torjuttavissa. Siksi oli oikeastaan turha surra, turha liikoja huolehtia huomisesta. Olihan maailmanjärjestys syvimmältä olemukseltaan hyvä. Täytyi vain tehdä voitavansa, koettaa olla hyödyllinen, raataa niin paljon kuin selkäranka kesti ja jättää muu korkeampien olentojen ohjattavaksi. Sillä välin voi kuitenkin iloita lintujen laulusta, yhtä paljon kuin onnistuneesta kokkapuheesta. Mutta enin oli kuitenkin iloittava siitä soitosta, joka oli suruista tehty, ja jonka sävelet yksin voivat sydämen ainaisen, piilevän murhemielen vienoksi kauneus-nautinnoksi viihdyttää.
Sama pohja oli Lönnrotissa. Tältä pohjalta nousivat myös hänen kultuuri-yksilölliset ominaisuutensa: hänen nuoruutensa sammumaton tiedonjano, hänen miehuutensa ainainen halu olla hyödyllinen, kantaa korsia kekoon, palvella joka päivä ja joka hetki hamaan harmajaan vanhuuteen niitä pyhiä päämääriä, jotka hän kerran oli elämälleen asettanut. Niistä kumpusi taas hänen sisällinen itsetuntonsa, joka oli niin suuri ja syvä että se ei kaivannut mihinkään ulkonaisiin muotoihin pukeutumista. Hän arvasi oman tilansa, antoi arvon toisellekin. Kuitenkin oli hänen personallinen paatoksensa niin leveä, että siihen mahtui koko kansakunta.
Hän oli kansallisuus-aatteesta innostunut, mutta hän ei voinut ajaa sitä samalla tapaa kuin hänen lähin henkinen heimopiirinsä. Hän oli siihen liian suomalainen. Hän ei voinut olla vieras Snellmanin valtiolliseen, kielelliseen ja sivistykselliseen kansallistuntoon tähtäävälle herätystyölle, mutta hän kuului itse siihen Suomeen, joka heräsi. Yhtä vähän hän voi jäädä kylmäksi Runebergin kansaa ihannoivalle, isänmaalliselle runoudelle, mutta hän oli itse sen kansan lapsi, jota ihannoitiin. Hän rakasti ja kunnioitti syvästi kumpaistakin, mutta hänen oman työnsä ja elämänsä täytyi juuri hänen supisuomalaisuutensa vuoksi tähdätä vielä paljon syvemmälle ja korkeammalle:olla, mitä muut opettivat,tehdä, mitä muut mielikuvittelivat. Jos kerran kaksi niin suurta ja etevää miestä, toinen ajattelija, toinen runoilija, uskoi hänen kansastaan niin hyvää, täytyi kaiketi hänen, Suomen Eliaksen, osoittaa, että tuo kansa ansaitsi sen kunnian, ja kohottaa sen alkuperäinen heimonhenki omalle paikalleen maailmanrunouden Pantheonissa.
Hän oli itse Saarijärven Paavo, puettuna pitkään takkiin ja silloisen Suomen hallan-arkojen henkisten viljelysten ojankaivajaksi asetettuna. Hän oli itse Snellmanin kansallisuus-ajatus suomenkielisestä ja suomenmielisestä Suomesta, tulleena lihaksi ja vereksi, puoleksi pappi, puoleksi lääkäri, samalla karjalainen runoruhtinas ja piispa Agricolan myöhäis-syntyinen jälkeläinen. Hän oli vanha Väinämöinen, joka oli palannut vapaehtoiselta pakomatkaltaan, pieksut jalassa ja virsikirja kainalossa. Hän oli sanalla sanoen keskeisin ilmiö aikansa suomalaisessa kultuuri-elämässä, se, jossa useimmat säteet yhtyivät ja jossa sen viivat saivat klassillisimman täydellisyytensä.
»Siitäpä nyt tie menevi.»
s. 7/8 1826 k. 20/11 1889.—Suometar (1847), Bidrag till finska spräkforskningens historie före Porthan (1854). Votisk grammatik (1855), Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta (1855), Anteckningar i Nordtschudiska (1859), Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854—1858 (1859), Läran om verbet i Mordvinskans Mokscha-dialekt (1859), Säkeniä (1860, 1863, 1868, 1874, 1881), Versuch einer Mokscha-Mordwinischen Grammatik (1861), Om ungerska språkets förvandtskap med finskan (1863), Suomalainen runousoppi kielelliseltä kannalta (1863), Virren ehdotuksia taikka kuusikahdeksatta virttä (1866), Valittuja Suomen kansan sananlaskuja (1869), Uusi suomalainen lukemisto (1873), Kieletär (1874—75), Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen (1875), Puhe Olavinlinnan 400-vuotisessa juhlassa (1875), Suomenkielen rakennus, vertaavia kielellisiä tutkimuksia I (1877), Über die Sprache der Nordostjaken (1880), Unter Wogulen und Ostjaken (1885) Kalevalan karjalaisuus (1887), Suomalaisia puhe-kokeita (1889) y.m.
Kokonainen aikakausi erottaa A. Oksasen Elias Lönnrotista.
Jälkimmäisen esiintyessä Suomi oli vielä sangen hiljainen maa korven povessa uurastavine kansoineen, ruotsalais-venäläisine virkamieskoneistoineen, muutamine harvoine oppikouluineen sekä vielä harvempine ajatuksineen ja unelmineen. Mutta niiden ajatusten ja unelmien joukossa oli piillyt eritoten yksi, joka oli luotu maan muodon muuttamaan, ja ennen niin rauhallisessa, idyllisessä yhteiskunnassa myrskyä, epäjärjestystä, ristiriitoja ja arvaamatonta hämminkiä synnyttämään. Se oli ajatus kansallishengestä, se oli unelma Suomen suvun mahtavasta muinaisuudesta, jolle sen tulevaisuus kerran oli kullankirkkaana rakentuva.
Suuret tietäjät olivat sanansa sanoneet. Maa vastasi voimiensa mukaan, mutta kaikkien silmät tähtäsivät nuorisoon. Sieltä oli nouseva se uuden ajan armeija, jonka keralla Suomen aamuhämärästä oli selkenevä sen keskipäivä. Eivätkä pienet olleet ne päämäärät ja vaatimukset, joita siihen aikaan Suomen nuorisolle asetettiin.
»Ja korkeamman kaiun saa sun laulus, synnyinmaa!»
oli Runeberg lopettanutMaamme-laulunsa, ja Lönnrot oli oksat karsinut, tien osoittanut »laajemmille laulajille, runsahammille runoille». Kaikkien silmät tähtäsivät eteenpäin. Nuorille puhui Snellman, nuorille Cygnaeus. Heiltä voitiin ja piti vaatia ihmetöitä.
Nuoruusoli ajan tunnus-sana. Ja sen lisäksi tuo toinen, pyhä ja leimuava:isänmaa.
Mahtoi tuntua päätä-pyörryttävältä olla nuori siihen aikaan. Taikka oikeammin: olla nuori suomalainen ylioppilas siihen aikaan, sillä kaikki tämä keväinen hurmaus kulki vielä toistaiseksi vain sivistyneen vallassäädyn kautta ja sen keskipiste oli Suomen yliopisto.
Mutta suomalaiselle ylioppilaalle mahtoivat siihen aikaan avautua joka suuntaan äärettömät näköalat.
Ja työ-alat. Kaikkialla tarvittiin tekijöitä. Olihan uusi suomalainen kultuuri vasta hahmoteltu ensimmäisissä suurissa perusviivoissaan. Ohjelma oli valmis kaikessa hurmaavassa, joskin hiukan ylimalkaisessa kauneudessaan. Sen yksityiskohtien toimeenpano oli jääpä nuoren polven asiaksi.
Jokainen niistä oli elämäntehtävä, jokainen niistä olisi vaatinut miehensä kokonaan. Mutta kuinka valita? Kaikki ne olivat yhtä tärkeitä ja kaikki ne tunkivat päälle yht'aikaa. Nuorella suomalaisella ylioppilaalla oli todellinen »runsauden pula» edessään. Hän tiesi, että isänmaan kohtalo suorastaan riippui hänestä, kun hän vaan olisi tiennyt, miten parhaiten hyödyttää isänmaataan. Lähteäkö vanhoja kansanrunoja keräämään vai ryhtyäkö uuden Suomen valtiollista itsetajuntaa takomaan? Koetellako suomenkielisiä runosiipiään kilvan Runebergin ja Topeliuksen keralla vai syventyäkö Castrénin kanssa tieteellisesti saman kielen laajoja lajiperiä selittelemään? Kaikki nämä harrastukset kuuluivat oikeastaan yhteen, sillä olihan kaiken päämääränä ja johtotähtenä sama suomalainen isänmaa. Mutta miten ehtiä kaikki yhdessä mies-iässä? Ja kuinka osata oikeaan korvessa, josta pieni pälvi oli raivattu vasta ja joka koskemattomana, salaperäisenä humisten niin viekoittavasti joka taholle houkutteli?
Nuori »oppivainen» Aug. Ahlqvist kuuli myös tuon huminan joka taholta korvissaan. Ja hän tunsi itsensä kutsutuksi joka taholle: runoilijaksi, kielimieheksi, sanomalehti-mieheksi, kansanrunouden kerääjäksi. Mutta niiden lisäksi humisi hänen oman sydämensä syvyydestä hänelle eräs uusi ääni, joka oikeastaan ei kuulunut tähän aikaan ja joka juuri tekee hänet niin nykyaikaiseksi meidän silmissämme:personallisuuden vaatimus, tosin sangen vaistomaisesti tajuttu vielä, mutta seurattu sitä johdonmukaisemmin. Lönnrot oli ollut objektivinen, tyypillinen, kansallinen. Aug. Ahlqvistista oli tuleva meidän kirjallisuutemme ensimmäinen subjektivinen, yksilöllinen, niin sanoaksemme »epäkansallinen» kirjailijapersonallisuus.
Näin kohtaavat meitä jo kirjallisuutemme alku-asteella nämä kaksi mahtavaa merivirtaa, kansallinen ja yksilöllinen, jotka siinä sittemmin ovat niin silmiinpistävästi ylivallasta taistelleet. Eikä tuota taistelua suinkaan ole suoritettu ainoastaan eri kirjallisten ilmiöiden välillä, vaan vielä useammin samoissa kirjateoksissa ja samojen kirjailijain sydämissä.
Lönnrot ei vielä tuntenut sitä ristiriitaa. Hän oli kokonaan kansallinen, sulaen sisimmässään yhteen kansallishengen kanssa. Mutta Ahlqvistissa se on jo olemassa, saattaen myös hänet moneen käsikähmään ympäröivien olosuhteitten kanssa. Se vaan on huomattava, että jälkimmäinen ei suinkaan ollut yhtä eheästi yksilöllinen kuin edellinen oli eheästi kansallinen. Kentiespä hänestä ei juuri siksi tullutkaan yhtä suurta subjektivisen taiteen mestaria kuin edellisestä oli tullut objektivisen. Joka tapauksessa olivat hänessä kaikki ainekset sellaiseksi.
Subjektivisella taiteella tarkoitan näin sanoessani sitä, missä tekijä ei peity työnsä taakse, missä hänen personallisuutensa astuu aina etualalle ja antaa ehkä suurimman viehätyksen myös hänen työnsä tuloksille. Taiteellisesti se voi kyllä tuottaa yhtä arvokasta kuin n.s. objektivinenkin taide siitä on esim. Goethen mahtava elämäntyö meillä todistuksena. Yllä-oleva määrittelee siis vain lajia, ei arvo-astetta.
Aug. Ahlqvist—tahi A. Oksanen, kuten meidän hänen oman tahtonsa mukaan on häntä runoilijana nimitettävä—oli voimakas, intohimoinen taiteilijaluonne, renässansi-ihminen kiireestä kantapäähän. Hänen oma minänsä merkitsi hänelle sangen paljon ja kaikissa tapauksissa enemmän kuin useimpien muiden hänen lähimmäistensä minuudet. Hän ei ollut suinkaan niitä, jotka panevat kynttilänsä vakan alle, yhtä vähän kuin niitä, jotka antavat vain asian puhua puolestaan. Päinvastoin tahtoi hän juuriitseusein puhua asiansa puolesta ja tehdä sen tavalla, jonka ei aina tarvinnut vastata asian laatua, kunhan se vain vastasi hänen omaa sisällistä tarvettaan. Tuskinpa hän olisi vaiennut sittenkään, vaikka hänelle olisi vakuutettu, että se, mitä hän tahtoi sanoa, kenties voittaisi enimmän juuri siten, että häneisanoisi sitä. Hänelle oli aina ja joka hetki tärkeintä olla itsensä, toteuttaa itseään, ei vaan syvintä ja ikuisinta, vaan myöskin sen matalampia ja hetkellisempiä kerrostumia.
Tuntea oman yksilöllisyytensä voiman ja ilon virtaavan väkevänä kiireestä kantapäähän oli korkeinta hänelle. Eikä tämän yksilöllisyyden ydin suinkaan ollut mikään tuntematon maailma hänelle. Kyllä hän tiesi, kuka hän oli, ja että hän oli sekä runoilija A. Oksanen että prof. Aug. Ahlqvist!
Tällaisen luonteen perus-ominaisuuksiin kuuluu, että se ei tahdo tappaa mitään puolia itsestään, ei uhrautua niillekään asialle kokonaan eikä ylimalkaan »uhrautua». Hänonusein enemmän kuin mitä häntekee, merkitsee oman personallisuutensa olemassa-ololla enemmän kuin varsinaisella elämäntyöllään. Hän voi vain harvoin tyytyä yhtä viivaa vetämään, yhtä latua hiihtämään. Hänen täytyy hiihtää monta, jos hänen mieli saada käytäntöä kaikille pursuville elämänkyvyilleen.
Niin näemme me Aug. Ahlqvistin jo varhain, 1840-luvulla, perustamassa ensimmäistä suomenkielistä valtiollista äänenkannattajaa Helsinkiin. Mutta myös monet muut asiat viehättävät häntä: kielitutkimus, kansanrunous ja—hänen oma runoutensa. Jokainen niistä olisi vaatinut miehensä kokonaan. Ahlqvist pysyy elämänsä loppuun saakka sekä runoilijana että tiedemiehenä, vain arvostelevalla toiminnallaan näitä kahta luonteensa vastakkaista puolta yhdistellen. Samalla hän pysyy valtiollisesti valppaana, itsenäisesti ajattelevana kansalaisena.
Hän on mies kokonainen, mies kerrassaan. Hän ei »pokkuroi» valtain porstuvissa, ei kumartele »päivän kuulumille». Hän tuntee itsensä isäntämieheksi omassa talossaan, keskellä suomalaisen kielitutkimuksen ja suomenkielisen kirjallisuuden vasta perkattuja peltosarkoja. Ja hän tuntee olevansa ikäänkuin edesvastuussa niistä molemmista: hänen asiansa on hänen puhtaasti tieteellisen ja taiteellisen toimintansa ohella suojella maitaan rikkaruohoista ja estää ne myrkkykasveja kantamasta. Ja hän tuntee olevansa edesvastuussa miltei koko nuoresta, suomalaisesta kultuurista: sekin tahtoo alituisesti pyrkiä harhateille, sitäkin täytyy alituisesti ohjata, vaalia ja opettaa. Hän rakastaa ja hän kurittaa. Hänessä on paljon von Törneä eikä vähemmän sitä von Konowia, joka »kiroaa». Suomalaisuus ei hänen omasta mielestään suinkaan ole vielä valmis astumaan kunnian kukkuloille. Siinä on päinvastoin vielä paljon paikattavaa, korjattavaa, viljeltävää, karsittavaa, sanalla sanoen: »oksastettavaa», pientä sanaleikkiä käyttääksemme. Mutta jumala olkoon laupias sille äidin lapselle, muukalaisen nimittäin, joka suomalaisuuden puutteiden nojalla uskaltaa vaatia sitä varjossa pysymään! Sille hän ärjäisee heti: »suu kiinni, herra, nyt!» ja ellei se auta, lyö häntä päähän, kuten Klaus Fleming aikoinaan uhkasi Tukholman herroille tekevänsä. Ja Aug. Ahlqvistille ovat kaikki muut enemmän tahi vähemmän muukalaisia isiensä maassa, paitsi hän itse. Maa onhänen, eikä siihen silloin ole kenenkään hyvä tulla liikoja turisemaan.
Runoilijana hän on Runebergin harras ihailija. Tämän miehekäs, ytimekäs sanontatapa miellyttää täydellisesti hänen omaa suorasukaista luonnonlaatuaan, jossa suhteessa hän itse kyllä kelpaisi suuren esikuvansa keralla kilpailemaan, samoin tunne- ja tunnelmapohjansa syvyydeltä. Mutta itseään yhä Runebergiin verratessaan hän ei voi olla tuntematta paljon puuttuvansa. Ja juuri sitä, mitä häneltä puuttuu, sitä hän tietysti mestarissaan enimmän ihailee: tämän tyyntä, plastillista muovailukykyä, tämän kirkkaasti ja vapaasti kumpuavaa mielikuvitusta, tämän leveää, eepillistä esitystapaa, sanalla sanoen kaikkia tämänobjektivisiataiteilija-ominaisuuksia. Sitäpaitsi täytyy Runebergin vaikuttaa häneen, uutiskorven raatajaan, muotonsa moitteettomalla siloudella, syvällä esteettisellä viljelyksellään ja ylimalkaan sillä inhimilliselläurbaniteetin-piirteellä, minkä vuosisatojen sivistys jo syntymässä usein antaa lahjaksi sunnuntailapselleen.
»Mull' onkin puu rosopintaa, myös lienevät höyläni tylsät»,
saattoi hän usein sellaisella hetkellä huoahtaa. Ja rosopintainen puu, se on suomenkieli, hänen oma, kotoinen korvenkielensä, jonka kanssa hän yöt ja päivät askartelee, jota hän raataa ja rakastaa, jota hän tietelee ja jota hän taitelee, ja joka vain vaivalla tahtoo taipua hänen nykyaikaisiin runomittoihinsa. Kieletär, se on hänen ensi lempensä, se on hänen elämänsä suuri rakkaus ja johtotähti. JaKieletäron myöskin sen arvostelevan aikakauskirjan nimi, jonka hän perustaa, silloin kun kirjallinen roska hänen mielestään rupeaa paisumaan yli äyräittensä.
Se on myöskin hänen ainoa turvansa runoilijana. Sillä muuten hän näkee jo kaikki korkeimmatkin kirjalliset ja isänmaalliset ihanteensa toteutettuina Runebergissa. Runeberg on se »jättikannel», jonka kaikuessa hän kaikkien ammattitoveriensa puolesta nöyrästi tunnustaa: »Meilt' ääni vieno maahan vaipuu.» Ja runossaan Runebergin muistoksi 6 p. toukok. 1878 hän tekee tässä suhteessa täydellisen esteettisen uskontunnustuksensa.
Hän alkaa siinä alusta. Hän esittää ensiksikin, mikä oli kirjallinen maku maamme ruotsinkielisissä sivistyneissä kodeissa ennen Runebergia. Se oli ollut sama kuin gustavianisen ajan Ruotsissa, sama kuin sitä ennen kaikkialla sivistyneessä maailmassa, vaikka se täällä korpien povessa tietysti kesti hiukan myöhempään:rococo, tämä gallialaisen kultuurin hieno, hauras kukkanen, jonka kirjallisia ilmestysmuotoja oli m. m. hempeä, ylimyksellinen, kyynelherkkä ja luonnonhaaveellinen paimen-idylli. Olihan itse Ruotsin etevin paimenrunoilija Gustaf Philip Creutz ollut suomalainen syntyperältään. Hänessä, samoinkuin yleensä suomisyntyisissä ruotsinkielisissä runoilijoissa Franzeniin saakka, oli vain tuoreempi, terveempi tunne-elämä viitannut heidän vienompaan, mutta samalla karumpaan lähtökohtaansa, sinisten vesien ja humisevien korpien kotimaahan. Tegnér, kansallisella romantiikallaan, vei sen jo lähemmäksi maaperää, mutta ruotsalaista. Meillä jäi sekin sysäys tietysti vain sievisteleväksi pappila- ja herraskartano-kultuuriksi.
Tästä muukalaisia esikuvia kumartavasta makusuunnasta oli Runebergin kansallinen runous tehnyt lopun kuin rautanuija keveästä, viehättävästä korukalusta. Hänen jälkeensä ei enää Suomenmaassa voinut tulla kysymykseen runous jossa, Oksasen sanoja käyttääksemme,
——»paimenet ja paimenettaretpa, laitumella lammaskarjojansa säännellen vain sävelillä huilun tahi talutellen punapauloin, simoa ja suudelmia söivät.»
Osoittaessaan, miten
»Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä,taideniekan taulull' on ihana»,
hän oli pelastanut koko Suomen silloisen sivistyneen vallas-säädyn ihailemasta vain
»Italian ikiselvää päivää,Hellaan hehkuvia tuoksu-öitä,olemattomia onnenmaita.»
ja samalla osoittanut sille ne uudet ja itsenäisemmät kauneus-arvot, jotka myös suomenkielinen runoilija A. Oksanen hamasta nuoruudestaan oli niin nöyrästi ja tinkimättömästi oppinut omikseen tunnustamaan.
Mutta samalla hän oli oikeastaan myös tappanut Oksasen sinä suurena, itsenäisenä runoilijana, johon kaikki tämän lahjat viittasivat, ja jonka tämän kuitenkin kaikitenkin täytyi parhaina hetkinään tuntea piilevän povessansa.
Nousukkaana, nuoren kansan lapsena, uutistalon asukkaana, täytyi Oksasen sydämensä syvimmässä tuntea rajatonta kiitollisuutta sitä runoutta kohtaan, joka oli heittänyt ikäänkuin heleän hunnun yli hänen »karun, köyhän, pyhän» syntymämaansa. Mutta ei ainoastaan Suomenmaata, vaan myös Suomen kansaa oli Runeberg jo hänen mielestään ikipätevästi ihannoinut: Kurun Matit, Saarijärven Paavot, Hanat, Pistoolit, Hannat, Hetat, Augustat, Annat, Aarot ja lopuksi koko Suomen sodan aikainen uljas urhoparvi.
»Liha on ne meidän lihastamme, veri juuri meidän verestämme»,
todistaa Oksanen niistä, samalla tunnustaen Runebergin tulkitseman käsityskannan Suomenmaasta ja sen kansasta omakseen, niinkuin hän yllä oli Runebergin kirjallisen makusuunnan omakseen tunnustanut. Runeberg oli toisin sanoen hänelle täydellisyys, jossa hän ei nähnyt mitään muuta puutetta kuin yhden: sen, että tämä oli kirjoittanut ruotsinkielellä. Ja siinäpä hän näkeekin oman ynnä muun suomenkielisen runouden ainoan oikeutuksen ja johtotähden. Jos saisi saman mielen, samat runolliset ihanteet, vielä kerran yhtä kauniisti suomenkielellä soinnahtamaan, silloin olisi kaikki hyvin! »Runon into,Runebergin runon», sanoo hän itse nimenomaan, olisi saatava suomenkieleen istutetuksi, sillä aika on tuleva jolloin »kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras», nimittäin ruotsalainen, on runotemppelinsä pyhimpään pystyttävä »ruotsiks' runoillehen Runebergin».—Viimeinen kaukosilmäys, joka silloiseen kirjalliseen Suomeen nähden oli enemmän kuin uskallettu, todistaa että Oksanen saattoi olla myös tietäjä, jos niin tarvittiin.
Oksasen isänmaallisen runouden ytimeksi jäi siis vain kieli. Eikä muusta voinut tässä ajassa olla kysymystäkään. Kaikki tunsivat kuuluvansa samaan suomalais-ugrilaiseen kansanheimoon, kaikki maan valistuneimmat ja etevimmät henget nimittäin. Raja-aitana kansalaisten välillä oli vain kieli. Ja tästä puhuessaan Oksanen tuntee myös runoilijana olevansa omalla alallaan.
Tässä hän ei tunne itseään enää vain Runebergin oppilaaksi, tässä hän tuntee, että hänellä on jotakin uutta ja itsenäistä sanottavaa. Yleiskansallisen runoilijan sijasta tulee hänestä heränneen suomalais-ugrilaisen kansanrodun runoilija. Hänen tehtäväkseen jää lausua silloisen kansallisen liikkeen leimuava tunnus-sana:
»Yksi mieli, yksi kieliVäinön kansan soinnuttaa.»
Huomattava on, että Oksanen ei tässä suomalaisuuden mahtavassa marseljeesissa, joksiSuomen valtasittemmin on muodostunut, suinkaan puhu ainoastaan kielestä. Hän lausuu myös:yksi mieli. Mutta siihen ei hänen aikanaan arvattavasti niin suurta huomiota kiinnitetty. Oltiinhan kaikki yksimielisiä! Eihän ollut kysymys muusta kuin kielestä ja siksi saivat Oksasen säkeet jo heti alusta erikoisen kielipoliittisen värityksensä.
Itse hän kyllä käsitti suomalaisuuden asian paljoa syvemmältä. Ei ollut kysymys ainoastaan kielestä, vaan koko suomalaisesta kultuurista, jota hänen mielestään ei vielä, jo itäisenkään vaaran takia, voitu kokonaan temmata irti skandinaavisesta yhteenkuuluvaisuudestaan, vaikka se kyllä oli päämäärä, johon pyrittiin. Tältä kannaltaan täytyi hänen piakkoin joutua vetämään vastaköyttä silloisen suomalaisuuden valtiollisten johtomiesten kanssa, jotka eivät ollenkaan voineet ymmärtää, miten niin rohkea suomalainen rotutunne ja niin vilpitön ruotsalaisen kultuurin rakkaus saattoivat mahtua samaan laajaan, sykkivään runoilija-sydämeen.
Vähäksi jäi Oksasen oma, yksilöllinen laulurunous. Sitä kirkkaammin helottavat meille helmet sellaiset kuinSotamarssi,Koskenlaskijan morsiamet,Punkaharjun tytön lauluja ennen muita kentiesSäkenienuljas alkuruno, niin vakuuttavan varma jo heti ensimmäisten säkeittensä poljennolta:
»Syksyn kolkko, synkkä ilta kattaa kaupungin ja maan…»
Oksasen muodollinen kyky oli mitä tärkein suomenkielen silloiselle viljelykselle. Mutta hänen sisällinen paatoksensa puhkaisee kaikki hänen aikakautensa asettamat kirjalliset muurit ja viittaa kauas tulevaisuuteen, suomenkielisen runouden kultaisimmille kunnahille.
s. 10/10 1834 k. 31/12 1872.—Kullervo (1860), Nummisuutarit (1864), Kanervala (1866), Kihlaus (1866), Karkurit (1867), Yö ja Päivä (1867), Lea (1869), Seitsemän veljestä (1870), Margareta (1871).
Oksanen seisoi yhteiskunnan kukkuloilla. Hänen asemansa tiedemiehenä, suomenkielen professorina ja yliopiston rehtorina, oli taannut myös hänen puhtaasti runolliselle tuotannolleen auktoriteetin, jollaista ei kenelläkään suomenkielisellä kirjailijalla ole ollut selkänojanaan. Itse hän oli sen hankkinut itselleen, siksi hän saattoikin jonkinlaisella ylpeydellä sanoa tervehdys-sanoissaan v. 1869:n vuoden seppelöidyille maistereille:
»Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin»,
hyvin tietäen, että suomenkielinen runous juuri hänen kauttaan oli saavuttanut sen »hovikelpoisuuden», jota tarvittiin Suomen suureen oppisaliin astuessa. Tätä Oksasen kohottavaa merkitystä koko suomenkielisen kirjallisuuden asemaan nähden omassa isänmaassaan ei suinkaan ole vähäksi arvattava.
Mutta on miltei traagillista, että hän, jota jos ketään suomalainen rotutunne elähytti, joka hehkui niin kauniisti ja korkeasti suomenkielen kirjalliselle viljelykselle ja vain katseli ikävöiden taivaanrantoja, mistä ilmestyisi mies, joka suomenkielin voisi saada »Runebergin runon» Suomenmaassa »korkeammin kaikumaan»,—että juuri hän joutui Aleksis Kiven nerokkaan ja supisuomalaisen runouden ankarimmaksi vastustajaksi. Tässähän oli mies, josta koko silloisen suomalaisen kultuurin olisi ollut ylpeiltävä. Mistä johtui sitten, että juuri tämä kulmakivi oli se, jonka rakentajat hylkäsivät? Ja että ankarin hylkääjä juuri oli A. Oksanen, suomenkielen suurin lyyrikko ennen häntä?
Tämä kysymys heittää merkillisen valaistuksen koko Suomen suomalaisen heimon sivistyshistoriaan.
Ensimmäisenä syynä siihen lienee ollut se, että aika oliohjelma-suomalaisuuden. Se keikkui päälläpäin, se peitti varjoon kaiken todellisen suomalaisuuden, jota se juuri oli nostavinaan. Täytyi ollasuomenmielinen, jos mieli tulla suomenkielisenä kirjailijana huomatuksi. Mutta Aleksis Kiven runoudessa ei ollut mitään ohjelmaa, eipä edes mitään käsitteellistä suomenmielisyyttä. Hän oli siihen liiaksi kirjailija ja liiaksi—suomalainen. Suomalaisuus oli hänellä lihassa ja veressä, niinkuin se ennen häntä oli ollut ainoastaan Lönnrotilla.
Toisena syynä siihen oli ehkä se, että hän oli syntynyt laaksossa ja oli luotu laaksossa pysymään. Hänen mieskohtainen personallisuutensa ei monenkaan aikalaisen mielestä liene juuri ollut omiaan suomenkielisen kirjallisuuden arvoa kohottamaan. Mikä hän oli? Köyhä talonpoikais-ylioppilas, josta tiedettiin, että hän tosin kirjoitteli jotakin, mutta joka ei ollut suorittanut mitään tutkintoja, jonka yksityis-elämä saattoi antaa aihetta moneen vakavaan muistutukseen ja jolta puuttui kaikki isänmaallinen paatos siihen määrään, että hän RuneberginMaamme-laulun-mukaelmassaankin himmenee puoli-raamatulliseen, puoli-kalevalaiseen valohämyyn. Hän oli aivan mahdoton ilmiö isänmaallisissa ja akatemiallisissa juhlatiloissa pöydän päähän asetettavaksi. Se paikka kuului asian luonnon mukaan maamme ruotsinkielisille runoilijoille ja heidän mukanaan A. Oksaselle. Kiven paikka oli siellä, mistä hän oli kotoisinkin: pimennossa.
Mutta eiväthän niin monet muutkaan Suomen suuret miehet olleet elämän päiväpuolella syntyneet. Miksi hän ei siis noussut sieltä? Eipä ollut yhteiskunnallisesti vaatimaton syntyperä, yhtä vähän kuin heidän suomalainen verensäkään, estänyt esim. Lönnrotia ja Oksasta sieltä nousemasta. Nämä syyt eivät riitä siis. Tarvitaan toisia, painavampia, jos meidän mieli ymmärtää Aleksis Kiven paikkaa aikansa sivistys-elämässä.
Kolmantena syynä onkin sentähden kiinnitettävä huomiota siihen, että hän oli niinainoastaankirjailija, niin pelkästään taiteilija. Kyllä hän nousi, mutta—omalla tavallaan. Kyllä hän kohotti itsensä, jos kukaan, mutta yksinomaan kirjallisella toiminnallaan, jonka arvo nuoressa suomenkielisessä sivistys-elämässä ei vielä riittänyt häntä edes tavallisen virkamiehen, saati sitten tiedemiehen tahi professorin yhteiskunnalliseen asemaan kohottamaan. Suomenkielinen sivistyselämä ei silloin vielä kaivannut kirjailijoita (taitaa olla niin ja näin sen asianlaita vielä tänäpäivänäkin). Tarvittiin enemmän n. s. »suomalaisuuden työntekijöitä», joilla ymmärrettiin jotakin hyvin paljon tärkeämpää kuin jonkun runon, näytelmän tai romaanin nukkavieru kirjoittaja. Aleksis Kivi tuli siten sysätyksi syrjään ei ainoastaan ajan pitopöydästä, vaan vieläpä sen ruokapöydästäkin, kirjalliseksi mustalaiseksi, yhteiskunnan kupinnuolijaksi, joka sai olla kiitollinen jokaisesta murusta, mikä tipahti hänen laihojen näppiensä väliin,—samojen, jotka olivatLean, Kihlauksen, Nummisuutarien, Kullervon, Seitsemän veljeksenja niin monen iki-ihanan laulurunon kyntävää kynää pyörittäneet.
Mutta olihan maassa myös esteettistä viljelystä. Ymmärrettiinhän Runeberg, miksi ei sitten Aleksis Kivi? Nähtiinhän Kalevalan kauneus, eikö nähty sitten ikuisen kauneuden kajastusta näissä mestarillisissa suomalaisen kansan ja suomalaisen luonnon kuvauksissa: tuossa syvässä huumorissa ja syvässä tragiikassa, tuossa realistisessa tekotavassa ja romantisessa mielikuvituksessa, tuossa heleässä tunnelmaherkkyydessä ja monumentalisessa sommittelukyvyssä, tuossa hiuksenhienossa todellisuuden havaitsemisessa ja sisäänpäin kääntyneen sielun aavistelevassa mystiikassa, jotka henkivät meitä vastaan kaikkialta Aleksis Kiven teoksista ja kaikki yhdessä muodostavat hänen harvinaisen, yksinseisovan taiteilijaluonteensa omaperäisyyden? Eikö huomattu, että oltiin tekemisissä ei ainoastaan suuren kotimaisen runoilijan kanssa, vaan runoilijan, joka olisi jättiläishahmoja jokaisen muunkin maan kirjallisuudessa?
Toiset huomasivat, toiset eivät. Että A. Oksanen ei huomannut, siihen oli epäilemättä paljon syynä hänen puutteellinen ja yksipuolinen esteettinen sivistyksensä, yhdessä hänen rajattoman Runeberg-ihailunsa kanssa, joka meidän tässä on mainittava vielä neljäntenä syynä siihen, miksi Kiven runouden täytyi häneen, samoin kuin moneen muuhunkin hänen aikalaiseensa, tehdä tympäisevä ja vieroittava vaikutus.
Runeberg oli pitkiksi ajoiksi vakiuttanut Suomen sivistyneen säädyn kirjalliset mielipiteet. Runouden, jos sen mieli olla kansallista ja isänmaalle arvokasta, tuli olla kirkasta, yksinkertaista ja korutonta muodoltaan, tyyntä, sopusointuista, plastillista yleiseltä hengeltään. Sen tuli kaikessa välttää äärimmäisyyksiä ja kulkea kultaista keskitietä: olla »terveesti» realistista, mutta myöskin »terveesti» romantista laadultaan, kansan tuli nähdä siinä itsensä ihannoituna, juhlavaatteissaan.
Nyt tulee Kivi edellistä paljon laajemman ääni-asteikkonsa keralla. Hänen häikäilemätön realisminsa, joka meni niin paljon pitemmälle kuin Runebergin, hämmästytti ja arvelutti monta: Oksasen se saattoi suorastaan vihan vimmoihin. Mutta myöskin hänen romantiikkansa oli kammoksuttavaa silloisen keskitason taiteelliselle käsitykselle: sehän oli suorastaan myyttejä luovaa, metafyysillistä. Oksanen, joka nähtävästi tunsi saksalaisia romantikkoja, sai turhaan hakea sille mitään vastinetta esim. Uhlandin ballaadeista, joita m.m.Koskenlaskijan morsiametsivumennen sanoen muistuttavat. Entäs Aleksis Kiven kieli sitten! Senhän täytyi olla kauhistus jokaiselle, joka harrasti suomenkielen puhdasta, ylevää ja »mallikelpoista» käyttelyä. Ja entä hänen muu muotonsa ylimalkaan! Olihan esim.Seitsemän veljestämitä merkillisin sekoitus draamallisista ja eepillisistä, jopa paikka paikoin lyyrillisistäkin aineksista.
Kaikkiin näihin kolmeen kirjalliseen muotoon nähden on Kiven vaikutus perinjuurinen. Näytelmärunouden hän suorastaan meidän maassamme perustaa, pystyttäen siinäkin molemmat äärimmäiset pylväät, synkimmän tragiikan(Kullervo)ja hilpeimmän komiikan(Kihlaus, Nummisuutarit)rajamerkit, samalla varmuudella kuin hän niiden välille hahmottelee lyyrillisen draaman hauraat, mutta ihanat ääriviivat(Lea, Yö ja päivä). Samoin hän perustaa suomenkielisen suorasanaisen kertomarunouden, asettaa sen yhdellä iskulla kaiken kertomarunouden huipulle ja antaa sille monumentalisen, neroa säkenöivän täydellisyyden, jota suomenkielinen romaani vielä tänäkin päivänä turhaan tavoittelee. Laulurunoutta hän ei perusta tosin, mutta laajentaa senkin rajat kauas korrektista akatemiallisuudesta kohti aavistelevaa, riutuvaa, raamatullista ja kalevalaista mielialaa (Sydämeni laulu, Mi ikävyys, mi hämäryys j.n.e.), samoin kuin isänmaallisesta juhlarunoilusta ja ihannoivasta kansankuvauksesta puhtaasti inhimilliseen, shakespearelaiseen elämän-ymmärrykseen. Verratkaa vainHärkä-Tuomoaesim. RuneberginSaarijärven Paavoon!Ero on sama kuinSeitsemän veljeksenjaVälskärin kertomustenvälillä, juopa miltei yhtäsuuri kuin se, jokaKihlauksenjaEn voi'n toisistaan erottaa.
Kuinka vähän nekään hänen aikalaisistaan, jotka todella antoivat arvon hänen kirjalliselle tuotannolleen, ymmärsivät hänen oikeata suuruuttaan, todistaa tuo tunnettu lause »ruhtinattaresta ryysyvaatteissa», jolla anteeksipyytävällä ja -antavalla mainesanalla Kiven laulurunouden viat ja ansiot muka merkittiin! Ruhtinatar kylläkin, mutta myös täysin hänelle kuuluvassa ruhtinaallisessa asussaan, ei juuri mikään »Kypron prinsessa», vaan kruunupää neiti syvimmän tunnelman ja hartaimman haavemielen, mikä milloinkaan on Suomenmaassa sanoiksi pulpahtanut.
Sitä suurempi kunnia tietysti Cygnaeukselle, joka hänelle ominaisella rohkeudella uskalsi puhuaNummisuutareistaja maailmankirjallisuuden kenties etevimmästä huvinäytelmästäFigaron häistäsamassa henkäyksessä. Todellakin harvinainen esteettinen vastaan-ottavaisuus ja kriitillinen kaukokatse mahtoi olla sillä miehellä, joka täten osasi asettaa Aleksis Kiven arvioimisen heti oikealle tasolleen, samoin kuin hän ensimmäisenä meidän maassamme oli osoittanut Runebergin ja Kalevalan runouden kauneudet täysin tajuavansa.
Mutta muuten oli Kivi kirjallisena ilmiönä vielä liian paljon edellä ajastaan. Aika oli isänmaallisen innostuksen. Se kaipasi myös kirjallisuudeltaan innostavia, sytyttäviä vaikutuksia: »säkeniä». Mutta Kiven kirjallinen tuotanto ei sytytä, se lämmittää. Se ei ole pajan lakeistorvesta yöhön lentelevä aatteellinen tulitus-sarja, jonka tarkoitus on kertoa kaukaisiin kyliin, kuinka siellä »ahkera on alla työ», vaan se on pikemmin talvisen pirtin iloisesti roihuava takkavalkea, jonka luona koko perhe voi puhdetöissään lämmitellä, jonka ääressä hilpeimmät jutut jutellaan ja sattuvimmat sananlaskut lausutaan, mutta joka myös voi riittyä niin kummallisen surumieliseksi, kun yksinäinen mies siihen pankon päästä tuijottaa. Kiven runous soitteli kieliä samalla niin hiljaisia ja tutunomaisia, että Suomen kansan täytyiitsensäastua esille pirteistään, ennenkuin se voi edes omassa maassaan saada sille kuuluvan esteettisen kaikupohjan ja täyden kirjallisen tunnustuksen.
Onko se vieläkään saanut sitä? Ei niin kauan kuin Suomen suomalainenkin kansan-aines lainaa kansallisen runoutensaruotsalaisenkirjallisuuden piiristä, vaikka sillä on omat ja ikuisemmat kirjalliset muistomerkkinsä Kalevalassa ja Aleksis Kiven kuolemattomassa tuotannossa.
Oksanen oli ennen-mainitussa promotsionirunossaan kehoittanut suomenkielistä runotarta, jonka hän oli taluttanut »Suomen suureen oppisaliin», istumaan nöyrästi Franzénin ja Runebergin runotarten jalkojen juureen, joilta sen oli opittava uuden ajan sivistynyt tapa ja sävy. Aleksis Kivi menee suorastaan maailmanrunouden suurille alkulähteille, raamattuun ja Kalevalaan, Homerokseen, Shakespeareen ja Cervantes'iin, ottaa sieltä, minkä hän tuntee omakseen, ja painautuu yhä syvemmälle suomalaiseen maaperään, mitä korkeammalle hänen mielikuvituksensa lentää ja mitä suurempia möhkäleitä se sisällään vyöryttelee. Siinäkin suhteessa hän oli siis sangen tottelematon opetuslapsi akatemiallisille opettajilleen. Profeetasta ei tullut—professoria.
Aleksis Kivi on Suomen suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen itsenäisyyden-julistus, niinkuin Kalevala oli ollut Suomen suomalaisen kansallishengen. Hänen mukanaan astui maan kirjallisuuteen sarja uusia ilmiöitä, jotka eivät mahtuneet mihinkään entisiin sarakkeihin, vaan jotka niin monessa suhteessa vaativatUmwertung aller Werte, kaikkien entisten arvojen uudesta-arvioimista.
Enimmän oli uudesta-arvioiminen tarpeen suomalaisen kansan-elämän kuvaamiseen nähden. Ja jälleen täytyy meidän luoda silmämme Runebergiin saadaksemme oikeat kehykset Kiven toimeenpanemalle vallankumoukselle.
Runebergin kirjallinen lähtökohta oli ollut antiiki, jonka henkeen hän oli tunkeutunut niin syvälle kuin hänen kristillis-panteistinen maailmankatsomuksensa suinkin salli sitä. Hän oli laajentanut kirjallista makuaan aikansa romantiikalla ja kansanrunouden harrastuksella, jotka olivat johtaneet hänet suoraan suomalaiseen maaperään, sen luonnon ja kansan-elämän kauneuksia havaitsemaan, ilman että hän silti tahtoi kadottaa hituistakaan runoutensa helleenisestä viivapuhtaudesta. Ainakin antiikisenmuodonhän tahtoi säilyttää, joskin valaa siihen uuden sisällyksen. Siten syntyivät esim.Hirvenhiihtäjät, joiden muinaiskreikkalainen muoto on viiltävässä ristiriidassa niiden suomalais-realistisen sisällyksen kanssa. Sama on laitaHannassa, jossa sankarillinen kuusimitta ja hento, suomalainen pappila-idylli vain vaivoin sopivat keskenään, mutta ei suinkaanIdylleissäjaepigrammeissataikkaVänrikki Stoolin tarinoissa, joissa muoto ja sisällys vastaavat täysin sopusointuisesti toisiaan. Korkeimmilleen kohoo hänen runoutensa kuitenkin silloin, kun hän yhdistäen taiteilijaluonteensa kaikki eri puolet (lyyrilliset, eepilliset ja draamalliset) sekä kutsuen avukseen kaikki entisen kehityskulkunsa hengettäret (antiikin, romantiikan ja »terveen» realisminsa) luoKuningas Fjalarissakokonaan uuden muodon itselleen, plastillisen kuin hänen oma taiteilijaluonteensa, ydin-terveen ja vaskeen-valetun kuin oli, tällä kertaa hänen miehekäs, muinais-vikingiläinen ainehistonsa. Tässä koskettaa jättiläinen maa-emoaan: hän kohoaa maailmankirjallisuuteen.
Runebergissa itsessään oli jotakin sankarillista. Siksi hän luo parhaiten—sankareita.
Aleksis Kivi on ainoastaan inhimillinen. Ja hänen henkilönsä suhtautuvat Runebergin henkilöihin miltei samoin kuin Kalevala muinaisgermaaniseen taikka myös muinaishelleeniseen kertomarunouteen: sen voima on suurempi inhimillisyys siinäkin, missä jälkimmäiset voittavat suuremmalla täsmällisyydellään taikka kuvaustensa kirkkaalla uljuudella. JuuriHärkä-TuomossajaSaarijärven Paavossatulee tuo ero esille mitä silmiinpistävimmin.
Aleksis Kivi oli itse kansan lapsi: hän ei voinut katsoa ihannoivan vallas-säädyn silmillä sitä. Mutta hän oli myöskin koulunkäynyt mies ja täten temmattu sen verran irti alkuperäisestä ympäristöstään, että se saattoi esiintyä hänelle taiteellisina motiiveina, kirjallisen käsittelyn arvoisina. Epäilemättä hän ei tarvinnut siihen mitään kirjallista lähtökohtaa, sillä olihan se ainoa maaperä, jonka hän todella tunsi ja olihan hän itse syntynyt keskellä sitä. Mutta että hän uskalsi käydä siihen käsiksi sillä taiteellisella rohkeudella, jolla hän sen teki, siitä saanemme me kiittää, paitsi hänen omaa tervettä vaistoaan ja edellämainittua kirjallishistoriallista tuntemustaan, etupäässä juuri—Runebergin esimerkkiä. Kivi jatkaa siitä, mihin Runeberg oli lopettanut. Hän näyttää Suomen silloisen kansan meille arkivaatteissaan. Mutta hän ei tee sitä pelkän naturalistin tavoin kiintymällä jokaiseen yksityis-seikkaan, vaan hahmottelemalla sarjan suuria perikuvia, jotka hän täyttää niin runsaalla todellisuudentunnolla ja niin monipuolisella sielullisella elämällä, että me myönnämme ne heti tosiksi syvemmässä merkityksessä, kaikista niiden fantastisista ääriviivoista huolimatta. Ne ovat kappale Suomen kansaa, mutta kuitenkin niin täydellisesti tekijän oman mielikuvituksen tuotteita. Juuri sepä tekeekin ne niin korkeaksi taiteeksi, sillä tekijän mielikuvitus on niissä toiminut harvinaisessa määrin esitettävänsä aiheen ja aikansa suomalaisen kansallishengen mukaisesti.
Epäilemättä ei se ole enää sama kuin se kalevalainen kansallishenki, jonka näimme Elias Lönnrotin kautta saavuttaneen korkeimman täydellisyytensä. Metsän henki on tässä muuttunut jo kylän hengeksi, luonnon-elämä enemmän ihmis-askareiksi. Kiven tuotannosta ei enää, niinkuin Kalevalasta, humise onnellisessa luonnontilassa elävän kansan keveä, kirkas mielikuvitus meille, ääretön niinkuin luonto itse ja vain sen kerällä jokaisessa yksityis-ilmiössään äärellinen. Kivi on jo asuttujen seutujen, Hämeen »kultaisten maanteiden», kyläraittien kiekon-lyövä lapsi, jonka runous loihtii silmiemme eteen koko tuon vanhan, tutun, jo katoamassa olevan suomalais-patriarkallisen kylä-yhteiskunnan: niittyineen ja peltoineen, taloineen ja torppineen, lämpiävine saunoineen ja vinkuvine kaivonvintteineen, haukkuvine koirineen, kiekuvine kukkoineen, ammuvine lehmineen, vieläpä tuoksuvine lantatunkioineen, on se siinä kaikki ilmi-elävänä meidän edessämme, kaikki sellaisella rakkaudella piirrettynä ja maalattuna, että vesi herahtaa väkisinkin lukijan silmänurkkaan ja hän luulee siirtyneensä autuaitten asuinsijoille.
Entäs tuon yhteiskunnan asukkaat sitten kyntäjistään ja niittäjistään, leikkivistä lapsiparvistaan ja aitan polulla astelevista emännistään, tappeleviin poikaviikareihin, könöttäviin kirkkomiehiin, mahtipontiseen ja isälliseen virkamiehistöön, pappeihin, lukkareihin, nimismiehiin, lautamiehiin ja susivouteihin saakka! Kivi ei unohda yhtään nikamaa tässä yhteiskunnallisen kehityksen ketjussa, kaikkein vähimmän tietysti kylän kapperata mestarisäätyä, sen suutareita ja räätäleitä, jotka seisovat ikäänkuin sen herras- ja talonpoikais-kultuurin keskivälillä, josta hän itse on kotoisin ja jonka kautta hän jo syntymässä kuuluu vähän kumpaiseenkin. Kaikki ne ovat ihmisiä niinkuin hän itsekin, kaikki hän kuvaa samalla homeerisella hymyllään, kaikki—mustalaisetkin—ovat yhtä oikeutettuja jäseniä tässä erinomaisessa yhteiskunnassa, kukaan ei ole olemassa siinä vain toisen vuoksi, kaikki täyttävät ne omaa elämäntarkoitustaan.
Tässä ympäristössä liikkuu Kivi kuin kotonaan. Kaartukoon sen yllä keskipäivän pilvetön taivas, tuo Kiven erikoinen »pyhä» ja »pyörryttävä» sini, tai nähköön hän sen kesä-illan riutuvassa valaistuksessa, aina se on hänelle yhtä rakas, aina hän löytää siitä uusia luonteenomaisia piirteitä. Täällä hän on täysi realisti.
Muttametsä houkuttelee, kuten Kivellä aina. Ja metsä merkitsee hänelle sitä toista onnellisempaa olotilaa, jonka Suomen kansa on jättänyt jälelleen kylä-yhteiskunnaksi muodostuessaan. Hän nousee kunnaalle ja »katsoo pohjoiseen», hänen mielensä täyttää haikea ikävä pois ihmisten parista, korpien poveen, Lappiin, hirven-hiihtokankahille. Hän tempaa tuliluikun seinältä ja lähtee »metsän pyörryttäviä saleja» samoilemaan: siellä asuu hänen onnensa, ei ahtaissa tuvissa, vaan luonnon äärettömän liepehillä, joka ei tunne »tuskaa tietämisen». Siellä hän kadehtii kurahtavaa oravaa oksapuussa, siellä hymähtää hyppelehtävälle jäniksenpojalle, siellä unohtaa oman sanattoman ikävänsäkin ja haihduttaa huolensa kuusten huminaan.Äärettömyyden kaipaus, hänessä, äärellisessä olennossa, on saanut hetkellisen tyydytyksensä.
Metsässä liikkuu Kivi niinkuin täysi romantikko. Siellä hän laajentaa kaikki suhteet, siellä hän jättiläistyttää kaikki ääriviivat, siellä hänen mielikuvituksensa kutoo kummia taruja peikoista ja Impivaaroista, siellä hän tuntee itsensä vapaaksi, paremmaksi ja onnellisemmaksi ihmiseksi.
Seitsemän veljeksenpääjuoni, veljesten muutto metsään ja raikkaan luonnon-elämän terveellinen vaikutus heihin, lienee kummunnut tämäntapaisesta mielialasta, edustaen Kiven omaa ikävöimistä luonnon alkukotiin. Ja onpa kuin koko suomalainen kansallishenki ikävöisi siinä hänen kerällään pois kylänraitilta takaisin lempeämmille lepotiloilleen, alkuperäiseen raikkauteensa ja puhtauteensa.
Mutta se on vain unelma, haihtuva kuin kuun hopea. Kivi on liiaksi realisti uskoakseen, että hän yhtä vähän kuin kukaan, voisi manata mennyttä takaisin. Pyörä on pantu pyörimään, kansanhenki kehittymään, yhteiskuntaan on kuuluttava, lukemaan on opittava, vaikka jalkapuun uhallakin, ja veljekset palaavat takaisin metsästä kunnon kansalaisina, joista nuorimmalle jo ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtikin Helsingistä singahtaa.—Siinä on Kiven huippu suomalaiseen kultuuri-elämään päin. Hän lopettaa siihen, mistä n.s. kansallinen herätys alkaa s.o. missä kansallishenki tulee käsitteelliseksi, itsetietoiseksi. Sen kuvaaminen ei kuulu hänelle. Hänen maaperänsä on SuomiennenSnellmania. Kertova taide, kohotakseen korkeimpaan täydellisyyteensä, vaatii jotakin vakiutunutta ympäristöä, vakiutuneita yhteiskunnallisia oloja, luonne-piirteitä, tunnesävyjä ja ajatustapoja omassa maassaan ja kansassaan. Toisin sanoen: ympäristön eheyttä. Runeberg voi sen vielä löytää Suomen sivistyneen säädyn keskuudesta, katsella kansaa herraskartanon kuistilta ja tuntea kuitenkin monisataisten traditsionien lämmittävän henkäyksen kasvoillaan. Kivi, omana aikanaan, saattoi vielä löytää saman eheyden katsellen maailmaa töllin ikkunasta. Tuolla ylhäällä oli taistelu jo alkanut, traditsionit rikkoutuneet. Täällä alhaalla ne elivät vielä eheinä, täällä askarteli kansa omia aikojaan, tietämättä ollenkaan, mitä tärkeätä, mutta ristiriitaista sen pään päällä tapahtui. Tuolla ylhäällä oli tilaa enää vain käsitteille ja mielipiteille, politiikalle ja heräävän kansallistunnon tuhansille harrastuksille. Siellä voi viihtyä vain Oksasen aatteellinen runous, jonka lomasta joskus kyllä saattoi puhtaasti personallinen tunne-elämäkin pilkistää. Mutta täällä alhaalla sykki Suomen kansan sydän, täällä oli Aleksis Kiven, täällä suuren taiteen oikea kotisija.
»Tässä istun, teen ihmisiä, kuvani mukaan.»
Jokainen suuri taiteilija on jonkun verran Prometheus. Ja jokaiseen suureen taiteilijaan sopivat jonkun verran nämä Goethen suvereenin personallisuuden leimaamat sanat, joilla hän nuoren, titaanisen uhmansa ikuisia valtoja vastaan linkoaa. Sovittakaamme ne tällä kertaa Aleksis Kiveen. Myöskin hän oli tuntenut uhman hekkuman nuoruudessaan:Kullervo. Myöskin hän oli tuntenut tuskan kourukynnen, Juppiterin kotkan, kalvavan sisälmyksiään. Mutta kyvyn kerällä kärsiä oli lisääntynyt hänellä kyky nauttiakin, nauttia luonnosta, ihmisistä, omista mielentiloistaan. Kuitenkin tuli hetkiä, jolloin hän ei jaksanut kumpaakaan enää, vaan tunsi ainoastaan äärettömän väsymyksen soutavan suonissaan. Silloin saattoi häntä kohdata se ikävä, jolle ei mikään luonto enää voinut tarjota lohdutusta, hänen oma yksilöllinen halunsa kuolla, haihtua pois, hävitä jäljettömiin, taikka käyttääksemme hänen omaa nerokasta luonnon-symboliikkaansa:
»kuunnella kehrääjälintuu».
Silloin mahtoivat parhaat kirjat hänen mielestään olla raamattu ja vanha virsikirja. Silloin mahtoi hän harhailla yksin »sunnuntai-lakeissa» tuvissa ja tuntea olevansa orpo maailmassa, yksin syntyväinen ja yksin kuolevainen, välillä vähäinen valojuova. Ja jotakin tuosta samasta mielialasta on läpikäyvänä ja kenties syvimpänä säikeenä Kiven runoudessa. Ilo kumpuaa siinä surusta, suru kaiken tyhjyydestä ja katoavaisuudesta.
Ilman tätä Salomon Saarnaajan piirrettä ei Kivi olisi niin syvälle suomalaiseen kansansieluun tunkeutunut. Nyt hän on Lönnrotin jälkeen sen väkevin ilmestysmuoto meidän kirjallisuudessamme.