Ja isäntä lisäsi:
— Vasta teurastettiin tuossa lammas. Ottakaa edes sen lihat mukaanne, niin on jotakin, mitä tiellä pureksia.
Huomatessaan, että isäntä teki tarjouksensa todellakin hyvästä sydämestä ja kiitollisena, taipui Santtepekki tähän, ja Lusti sulloi lampaanlihat laukkuunsa. Levähdettyään ja syötyään he taas läksivät kulkemaan.
— Ei, hyvä veli, tämä tällainen käy päinsä, puheli nyt Lusti opettavaisesti Santtepekille. Kun olet kerran tuollainen taitoniekka, että kädellä pyyhkäisemällä teet sokean näkeväksi, niin siitä taidostahan vasta killinkejä heltiää. Parempaa elämisen keinoa ei voi olla. Mitäpä siis muuta kuin sinä toimitat sairaiden parantamisen, ja minä otan osalleni maksun kantamisen. Voit olla varma siitä, että yhtä tunnollisesti ja perinpohjin kuin sinä tehtäväsi suoritat, minäkin pidän huolen omastani. Näin me molemmat levitämme onnea ja siunausta, emme ainoastaan koko maakuntaan, vaan vieläpä omaan vatsaamme, joka muuten olisi aina tyhjä paitsi suu auki vastatuuleen kuljettaessa.
Santtepekki ei sanonut mitään, vaan huokasi hiljaa itsekseen.. Mitä oli hänen tehtävä tälle omituiselle ihmislapselle, joka ei näyttänyt horjahtavan erikoisluonteensa tasapainosta silloinkaan, kun jumalallinen ihmetyö tapahtui hänen silmäinsä edessä? Päinvastoin hän oli heti valmis käyttämään sitä tavalla, joka ei ollut Jumalan tarkoitus, saadakseen itselleen rahaa ja lihallisia nautintoja. Olisiko mitään keinoa, jolla saisi hänen sielunsa järkytetyksi ja silmänsä avatuksi? Santtepekki tunsi, kuinka Jumalan aivoitukset sotamies Lustin suhteen olivat hänelle tuntemattomat, ja huoaten hän kaipasi Jeesuksen kaikkiviisasta läsnäoloa ja johtoa. Hän päätti kääntyä rukouksella mestarinsa puoleen ja halusi siksi poistua syrjemmäksi. Hän pyysi Lustia hetkisen odottamaan ja tämä selittikin:
— Mikäpä siinä. Laihaa olikin tuon talon ruoka, niin että mielinpä vähän maistaa näitä lampaanlihoja. Mene sinä vain, minne haluat; minä teen tulen ja paistan rasvaiset paistit, etteivät lihat pääse pilautumaan.
Ja hän kaivoi lihat laukustaan ja rupesi tekemään tulta. Pietari sanoi mennessään Lustille:
— Paista sydänkin ja säästä se minulle.
— Saattaneehan tuon paistaa, lupasi Lusti ja jatkoi mielissään puuhiansa, sillä aikaa kuin Santtepekki raskaalla ja ahdistetulla mielellä pyysi Jumalalta apua tämän ihmissydämen arvoituksen ratkaisuun.
Kun Santtepekki oli poistunut, paistoi Lusti heti lampaan sydämen tuumien itsekseen, että se mahtoi olla erikoinen makupala, koska ukko varasi sen itselleen. Ja hyvältähän se maistuikin. Kun Santtepekki palasi ja kysyi sitä, vastasi Lusti hilpeästi:
— Mitä turhia puhelet! Eihän lampaalla sydäntä olekaan.
Ja vaikka Santtepekki kuinka olisi häntä tutkinut, ei hän saanut asiasta selvää, sillä Lusti valehteli haikailematta ja naureskeli. Yhä huolestuneemmaksi tuli Santtepekin sydän ja vaiteliaina he vaelsivat edelleen.
Kuljettuaan aikansa, Santtepekki jurona ja puhumattomana, Lusti alati iloisesti lörpötellen, he vihdoin saapuivat kaupunkiin. Silloin sanoi Lusti:
— Voi hyväinen aika, kuinka tyhmästi teit, kun et ottanut siltä isännältä rahaa! Olisipa nyt hauska mennä tuonne krouviin ja saada sieltä huikeat ryypyt ja hyvät syömiset tämän rasittavan matkan vaivojen palkinnoksi. Mutta mennäänhän nyt joka tapauksessa sinne, koska olen siellä vanhastaan tuttu, sillä eipä tiedä, mitä siellä rahattomankin suuhun sattuu luiskahtamaan.
Hän kääntyi reippaasti krouvia kohti ja Santtepekki seurasi mukana ikäänkuin tahdottomana. Hämillään ja suruisena hän näki, kuinka Lusti ujostelematta hymyili vastaan tuleville tytöille, tervehti heitä, jopa pysähtyi puhelemaankin ja leikkiä laskemaan, ja kuinka tytöt yleensä mielellään sallivat sen tapahtua, naureskellen ja keikautellen itseään. Lusti nipisti heitä leuan alta, jolloin he näpsäyttivät häntä kädelle ja juoksivat pois, mutta ilmeisesti suurin suuttumatta. Ja Lusti tuntui olevan heidän kanssaan kuin vanha tuttava, iskien silmää jokaiselle. Ällistyen vanha Santtepekki seurasi tätä menoa, mutta ei voinut saada itseään erikoisemman ankaran siveellisen suuttumuksen valtaan, sillä Lusti teki kaiken niin viattomalla ja hyväntuulisella tavalla, että synnin ja kadotuksen tuomiota oli siihen vaikea sovittaa. "Onko tämä mahdollista?" ajatteli Santtepekki ymmällä; "lähden hakemaan oikein hyvää ihmistä, löydän tämän sotamiehen ja panen hänen sydämensä koetukselle, jonka hän kestää; ja vaikka hän nyt näyttää olevan oikea porsas, juoppo, valehtelija, rakastelija, ehkä varaskin, en silti voi ruveta pitämään häntä huonona ihmisenä; päinvastoin minun täytyy sanoa, että pidän hänestä yhä enemmän, huolimatta kaikista kepposista ja vinkeistä. Saa nähdä, mitä hän nyt tuolla synnin luolassa keksii?" Ja Santtepekki tunsi uteliaisuutta sitä ajatellessaan.
Krouvissa vallitsi iloinen mekastus ja äijät haastelivat hartaasti lasiensa ääressä. Kun Lusti astui sisään, syntyi aika mellakka. Sieltä täältä kuului iloisia tervehdyksiä, joihin Lusti vastasi vanhana tuttavana, kulkien pöydästä toiseen ja nakellen naamaansa ojennettuja tervetuliaiskupposia. Pian hän istahti sakeimpaan pöytään ja oli kohta kuin kotonaan, haastellen ja valehdellen laveasti ja korkealla äänellä viime urotöistään, seurakunnan säestäessä häntä mehevillä naurunpuuskilla ja huomautuksilla.
Hiljaa ja vaatimattomasti oli sen sijaan Santtepekki hiipinyt huoneen hämärimpään nurkkaan, vaipuen siellä katselemaan edessänsä olevaa ihmisten menoa ja sitä ajattelemaan. Siinä oli hänen nähtävänään ihminen suruttomuutensa vallassa, hillittömässä ja ajattelemattomassa himojensa palveluksessa, juuri sellaisena kuin hän suurimmalta osaltaan vaelluksensa suorittaa. Santtepekin mieleen kuvastui koko maan pinta, täynnä tätä samaa kansaa ja menoa, teutaroimassa paheissa ja synnissä, kuurona sille johdatukselle, joka ylhäältä koettaa sitä parempaan ohjata. Hänelle kirkastui uutena totuutena, ettei ihminen itse voi itseään pelastaa, vaan perustuu hänen autuutensa yksistään Jumalan kärsivällisyyden, armon ja anteeksiannon rajattomuuteen, siihen uhriin, jota Jeesuksen sovintokuolema merkitsee. Ja tässä valossa tuntui Santtepekistä toisekseen, että nuo hartaasti paloviinaa kallistelevat ja haastelevat ihmiset, etukynnessä sotamies Lusti, olivat rotkon reunalla leikkiviä lapsia, joita suojeli vain korkea ja tutkimaton varjelus.
Santtepekki oli päässyt mietteissään tähän saakka, kun hän kuuli oven narahtavan. Kääntyessään katsomaan hän näki oviaukossa miehen, joka synkästi ja tutkivasti tarkasteli huoneessa olijoita. Muutkin hänet huomasivat ja kuinka ollakaan, vaikeni vähitellen melu ja puheensorina; kaikki liikahtelivat levottomina tuoleillaan, vilkaisivat toisiinsa rauhattomasti ja altakulmain, ja alkoivat taas kuin vangittuina tuijottaa ovelle. Siellä seisovan, oudon miehen silmät näyttivät hehkuvan kuin hiilet ja hänen kasvoilleen kuvastui ilkeä hymy, joka levisi niille vähitellen kuin myrkyllinen sumu. Santtepekki seurasi tarkoin kaikkea ja koetti arvata, mitä tästä nyt oli tuleva, sillä hän oli ainoa, joka tunsi tulijan. Mutta hän ei puhunut mitään.
Vihdoin kävi asema kiusalliseksi. Sotamies Lusti, joka jo oli joltisestikin päissään, oli hänkin kiehtoutunut vieraan silmiin tuijottamaan, tunsi sielunsa hämäryydestä huolimatta jotakin ilkeätä ja vierasta vaikutusta, hyppäsi tuoliltaan rikkoen lumouksen voiman ja ärjäisi tulijalle:
— Käy sisään, mies, äläkä siellä turhia tuijottele!
Silloin mies astui hitaasti ja arvokkaasti sisään, tervehti kumartaen joka puolelle ja sanoi sulavasti ja kohteliaasti:
— Täytynee tulla, koska kristitty ihminen sitä nimenomaan vaatii.
— Ei täällä pelätä, vaikka olisit itse paholainen! ärjäisi siihen vastaukseksi Lusti, jota vieraan ynseä käytös harmitti. Mutta vieras ei enää ollut häntä kuulevinaan, vaan kysyi isännältä yösijaa, joka luvattiinkin. Lustipa ei kuitenkaan heittänyt häntä rauhaan, vaan siirtyi vähitellen kierrellen ja kaarrellen vieraan läheisyyteen, kunnes röyhkeästi istahti hänen pöydännurkalleen ja rupesi tuijottelemaan häntä hävyttömästi silmiin. Ja kun vieras yritti viedä viinilasia huulilleen, tyrkkäsi Lusti sen kuin vahingossa hänen kädestään, niin että se kirposi lattialle ja meni sirpaleiksi. Samassa hyppäsi vieras pystyyn, silmät leimahtivat pahanenteisesti ja hän tempasi miekkansa huotrasta. Tuimasti kysyi hän:
— Riitaako haastat?
— Riitaa! vastasi Lusti kiukkuisesti, sillä humalapäissään hän oli nokkautuva ja pahankurinen. Ollenkaan pelkäämättä hänkin veti miekkansa ja ärjäisi peloissaan katseleville juomaveikoilleen:
— Tilaa tupaan, että saan listiä tältä kukkoilevalta herralta korvat!Lusti ei siedä öykkäreitä eikä ole vielä milloinkaan ketään pelännyt!Pian nähdään, mieskö vai piru on nuttusi sisällä.
Ja samassa oli tuima ottelu käynnissä.
Santtepekki istui tyrmistyneenä nurkassaan, jossa häntä oli tuskin huomattu. Häntä kauhistutti se tapa, jolla Lusti oli esiintynyt, mutta samalla hän tunsi kunnioittavansa Lustia. Miksi oli tämä tuntenut tuollaista vastenmielisyyttä vierasta kohtaan? Nähtävästi siksi, että hänen koko olemuksensa nousi kapinaan hänen läsnäoloansa vastaan. Lusti ilmeisesti tunsi, että tuo musta mies oli heidän kaikkien yhteinen vihollinen, jolta ei ollut mitään hyvää odotettavissa, ja suoran sydämensä käskystä pyrki heti hänen kimppuunsa saadakseen hänet karkoitetuksi. Santtepekki aavisti, että vieraalla tulisi olemaan Lustista parempi vastus kuin oli odottanutkaan, sillä Lustilla oli lapsen mielen kirkas panssari rintansa suojana. Santtepekkiä jännitti kovasti ja hän seurasi ottelun kulkua sydän pamppaillen.
Miekat salamoivat välähtelevinä ja nopeina piirtoina, ja ihaillen seurasivat katsojat taistelua. Näki selvään, että molemmat olivat tähän leikkiin tottuneita, ja että jos vieras olikin aivan mestari, ei Lusti paljoa jälkeen jäänyt. Kuin kärppä hän liikahteli notkeasti ja salamannopeasti, ja käsi teki vain taitavia ranneliikkeitä miekan kärjen alati pyrkiessä vastustajan rintaan. "Joko antaudut?" kysyi pilkallisesti vieras. "En", vastasi Lusti, "sillä luoja minun miekkaani ennenkin on ohjannut".
Sanoessaan tämän hän teki tuiman hyökkäyksen ja silloin nähtiin kumma: kuullessaan Lustin sanat vieras horjahti ja vei vasemman kätensä silmilleen, jolloin Lusti etevällä otteella iski säilän hänen kädestään, niin että se rämähtäen kirposi kauas permannolle. Lusti polki sen jalkansa alle ja sanoi pistäessään omaansa tuppeen hyväntuulisesti:
— Tunnusta pois, mies, tavanneesi parempasi! Paljon on Lusti miekkaa eläessään heilutellut, mutta eipä ole vielä pahempaa naarmua huolinut nahkaansa ottaa. Tule tänne, että taputtelen sinua päälaelle ja lohduttelen, jos olisi niinkuin mielesi myrtynyt!
Vieras ei sanonut mitään, vaan otti miekkansa ja hävisi ovesta kuin varjo. Mutta kapakassa puhkesi valloille remuava riemu. Lustia kannettiin ympäri huonetta ja viiniä tuotiin vahvasti pöytään. Lusti riemastui itsekin menestyksestään ja rupesi laveasti kertoilemaan kaikista mahdottomampia valheita menneistä sankaritöistään, jotka nyt kuitenkin tapasivat herkkäuskoisen kuulijakunnan, sillä olihan äsken nähty, mikä mies hän oli. Hän puheli ja naukkaili, kunnes kesken puhettaan äkkiä huomasi Santtepekin, joka nurkastaan uteliaana hänen puuhiansa seurasi. Lusti sanoi:
- No, vanha toveri! Mitä siellä nurkassa yksin istuskelet ja olet niin surullisen näköinen? Tule ja ota sinäkin, vanha mies, lämmin ryyppy, niin rupeavat veresi hiukan vilkkaammin kiertelemään!
Ja hän meni Santtepekin luo, tarttui häntä käsivarteen ja veti hänet ystävällisesti, toisen vastusteluista huolimatta, pöydän ääreen, komentaen:
— Tehkää tilaa, miehet, vanhukselle. Kauan saatte maailmassa vaeltaa, ennenkuin teidän silmistänne sellainen hyvyys loistaa kuin tällä ukolla. Kunniapaikalle hopeahapsi, tietäkää se! Enkös tehnytkin oikein antaessani pienen opetuksen tuolle mustalle paholaiselle, joka niin hienona tänne joukkoomme yritti?
— Kyllä teit, poikani, saattoi nyt Santtepekki täydestä sydämestään sanoa, sillä hänhän oli ainoa, joka tiesi, kenet Lusti todellakin oli tehnyt aseettomaksi. Ja hänen täytyi istua pöydän päähän, johon hänelle kunnioittaen tehtiin tilaa, niin arveluttavalta kuin se hänestä tuntuikin. Mutta kun Lusti sitten pani täysinäisen viinilasin hänen eteensä, kieltäytyi hän ehdottomasti siitä maistamasta. Lusti harmistui:
— No olet sinäkin ihmeellinen äijä! Kun tässä hyvät naapurit sinulle ystävyyttä osoittavat ja viiniä tarjoavat, niin kieltäydyt. Luuletko sen itsellesi pahaa tekevän? Ota pois ja lämmitä vanhaa ruumistasi, kuten muutkin ihmiset, äläkä ole mikään nurrupoika!
Ja hän tarjosi uudelleen lasia Santtepekille.
"Kuin muutkin ihmiset". Ne sanat kaikuivat Santtepekin sielussa omituisena, surumielisenä värinänä. Kaukaa kuului hänen mieleensä lempeä ääni, joka kerran oli sanonut tuntevansa ihmisen, sen ääni, joka oli tullut "muiden ihmisten kaltaiseksi". Santtepekki tajusi nyt, mitä se merkitsi: sitä, että ymmärtääkseen ihmisen oikein täytyi tulla hänen kaltaisekseen. Huoaten hän tarttui lasiin ja kallisti sen pohjaan saakka. Lusti sanoi hyväksyen:
— Kas niin! Sehän oli oikein tukeva ryyppy! Jatka vain, niin kyllä sinusta vielä mies tulee vanhanakin. Ja hän kaasi Santtepekin lasin uudelleen täyteen. Kuta useammin lasin Santtepekki kallisti, sitä ihmeellisemmäksi hän tunsi olonsa. Hänestä tuntui kuin olisi hän aste asteelta laskeutunut yhä lähemmäksi inhimillisyyden vuolasta ja haaleata virtaa, kunnes vihdoin painui siihen kokonaan ja lähti uimaan rinnakkain miljoonien sielujen kanssa, rakkaassa veljeydessä. Ja hänen sielussaan heräsi se suloisen kipeä, katkeran tuskallinen, mutta samalla kaukaisesti hyvää tekevä ja sielua avartava polte, jonka Jumala on ihmiselle kalliina aarteena lahjoittanut ja jonka nimi on elävä, maahan asti nöyrtyvä, uskolla ja avunhuudolla ylös pyrkivä synnintunto, sielujen ankara kevätmyrsky, joka raivoaa katkoen puita ja oksia, sortaen maahan kaikki lahot rakennukset, hälventäen valheen ja teeskentelyn sumut, mukanansa lupaus ihanasta kevään ajasta, jolloin kyynelöivä maailma välkkyy armon auringon loisteessa ja autuuden soitto täyttää sielun. Santtepekki katsahti ympärilleen pimeään krouvin tupaan, jossa savuavat kynttilät siellä täällä tuikuttivat, uneliaaseen, pöytänsä takana nukkuvaan isäntään ja hartaasti haastelevaan pöytäseurueeseensa, joka silmät kosteina tarinoi sydämensä kyllyydestä. Ja Santtepekin valtasi sanomaton sääli ja rakkaus näitä poloisia ihmislapsia kohtaan. Hän painoi päänsä käsiinsä ja suuret kyyneleet rupesivat hiljaa tipahtelemaan hänen valkoiselle parralleen. Sotamies Lusti huomasi sen ja sanoi:
— Olkaa hiljaa, pojat! Ukko itkee!
Santtepekki itki ja tunsi siinä surunsa ja säälinsä syvyydessä yhdistävänsä itsensäkin osalliseksi samaan raadollisuuteen. Tämä yön pimeys ja tuo tuikkiva himmeä valaistus johdatti hänen mieleensä hetken, jolloin hänen inhimillinen heikkoutensa oli saattanut hänet hänen syvimpään alennustilaansa. Hän tunsi syvää anteeksisaannin tarvetta, kohotti päätänsä ja alkoi puhua:
— Ystävät ja veljet, kerronpa teille erään tapauksen, joka sattui kauan aikaa sitten. Oli pimeä ja synkkä yö kuten nytkin, ja pahat voimat olivat liikkeellä. Jeesus Kristus, vapahtajamme, oli vangittu ja viety Kaifaan palatsiin Pahanneuvon vuorelle, Hinnomin laakson toiselle puolelle, ja varoen sekä arkana oli häntä ulohtaalta seurannut sinne Pietari, onneton ja heikko opetuslapsi, joka kuitenkin rakasti palavasti Herraansa. Oli kylmä. Palatsin pihalla valvoi tulen ääressä joukko orjia ja sotilaita, ja palatsin ovesta näkyi sinne Jeesuksen haahmo korkeana ja valkeana. Silloinpa eräs palvelijoista kysyi Pietarilta, eikö hän ollut Jeesuksen opetuslapsia, ja…
Santtepekki keskeytti kertomuksensa, sillä pihalta kuului nyt ensimmäinen kukonlaulu tänä yönä. Se kaikui yön hiljaisuudessa oudolta, pitkäveteisen kaamealta, ja kaikkia läsnäolijoita värisytti. Santtepekin otsalle kohosivat hikipisarat. Hän jatkoi:
— Ja Pietari kielsi. Heti sen tehtyään hän katsoi Jeesukseen, joka nyt kääntyi häneen päin. Jeesuksen silmistä loisti niin surumielinen, säälivä ja syyttävä ajatus, että Pietari lyyhistyi siihen paikalleen, ja kaikki tuijottivat häneen kummastellen. Silloin sama kysyjä uudelleen tiedusti epäillen, eikö hän sittenkin ollut tuon Nasarealaisen opetuslapsia, ja…
Nyt lauloi kukko toisen kerran. Santtepekki nousi äkkiä seisomaan, kurotti kätensä ylöspäin, ja näytti vaipuvan sanomattoman tuskalliseen taisteluun. Hänen kasvoillaan oli suuren kärsimyksen leima, kun hän jatkoi:
— Ja Pietari kielsi Herransa toisen kerran…
Vaiettiin. Jotakin kolkkoa ja murheellista oli hiipinyt saapuville. Jokaisen mielessä kuvastui selvänä ja kirkkaana tuo raskas hetki. Kukko ulkona lauloi kolmannen kerran. Santtepekki vaipui paikalleen, painoi kätensä silmilleen ja mumisi itsekseen:
— Ja Pietari kielsi Herransa kolmannen kerran. Silloin Jeesus taas katsoi häneen ja Pietari muisti hänen sanansa: "Ennenkuin kukko kolmesti laulaa, sinä minut kiellät". Hän meni pois ja itki katkerasti. Sanokaa minulle, ystävät, oletteko te voineet antaa sydämessänne Pietarille tämän hänen heikkoutensa anteeksi?
Silloin sotamies Lusti kaasi pikarinsa täyteen ja sanoi:
— Nyt, pojat, ryypätään Pietarin malja, sillä Jeesuksen opetuslapsista juuri hän sen ansaitsee. Tuota kukonlaulujuttua ei pidä ottaa ollenkaan vakavalta kannalta, ja onkin sitä aina väärin selitetty ja sillä Pietaria halvennettu. Asiahan on aivan selvä: ollaan sodassa ylimmäisen papin kanssa, jonka patrulli onnistuneella hyökkäyksellä vangitsee Pietarin päällikön. Muut pakenevat, mutta Pietari lähtee synnynnäisenä sotilaana vakoilemaan, minne korkeata vankia viedään, ja seuraa häntä perille asti. Olisihan hän ollut pähkähullu, jos hän siellä olisi ilmaissut itsensä ja joutunut siten hänkin vangiksi. Siksi hän tietysti kielsi asian, tarkoittamatta sillä suinkaan kieltää itse aatetta ja Herraansa. Ja sitä paitsi: lankeemus se vasta ihmisen kasvattaa, jos on kasvattamisen ainesta, kuten juuri Pietarissa oli. Kyllähän nämä tunnetaan, maailman puhtaat ja omahyväiset: ne ovat niitä Jeesuksen tarkoittamia, valkeiksi sivuttuja hautoja, jotka ovat täynnä saastaa ja kuolleiden luita. Ei, pojat, Pietari oli ihminen sitä oikeata lajia, ja siksi, Santtepekki, vie ukolle terveiset, ettei huoli olla millänsäkään. Toista olisi, jos hän todella olisi Herransa ja aatteensa kieltänyt: se olisi ollut samaa kuin lippunsa pettäminen ja lankeisi juuri visusti sota-artiklojen alaiseksi teoksi. Ja ne artiklat, pojat, eivät käyttele sanottavasti sen vaihtelevampaa sovitus-uhria kuin poikkipuuta ja silmukkaa, jonka minä mahdan hyvin tuntea, kun se oli jo kerta omassakin kaulassani. Siis, pojat, Pietarin malja, ja reilusti pohjaan!
Santtepekki kuunteli Lustin leveätä puhetta. Sen keveästä leimasta huolimatta hän tunsi siitä virtaavan sydämeensä inhimillisyyden suurta ja anteeksiantavaa voimaa, joka kirkasti ja lohdutti hänen sieluansa. Vaitiollen hän kilisti kaikkien läsnäolijoiden kanssa ja syleili rakkaasti sotamies Lustia, joka iski hänen selkänsä takaa toisille iloisesti silmää. Sitten Santtepekki alkoi taas haastella hiljaa ja vakavasti, ja kuta kauemmin seurue kuunteli hänen puhettansa, sitä ihmeellisempi tunnelma valtasi kaikki. Jotakin ylentävää, puhdasta ja juhlallista hiipi heidän sieluunsa, täyttäen sen ihanalla kaipuulla kerran päästä kokemaan todellista ja kestävää, ylevää onnea. Kun vihdoin nouseva aurinko lähetti ensimmäisen säteensä ikkunasta, valaisten harmajan huoneen, lopetti Santtepekki puheensa, ja silloin painoi sotamies Lusti päänsä alas ja sanoi hiljaa ja hartaasti: "Amen!"
Santtepekki ja sotamies Lusti heittäytyivät olkikuvolle ja nukkuivat siinä vierekkäin rauhallisina ja tyytyväisinä kuin lapset.
Herätessään aamulla huomasi Santtepekki olevansa yksin. Hänen päänsä tuntui hiukan raskaalta, kun hän hiljalleen alkoi hankkiutua nousemaan karkealta vuoteeltaan. Samassa aukenikin ovi ja Lusti tuli suurella rymyllä sisään. Hän puheli Pietarille:
— Tuli ryypättyä eilen illalla vähän liiemmälti, niin että herätessäni porotti päätä kuin olisi siellä ollut kolmen sepän verstas. Mutta minulla on vanhastaan siihen asiaan hyvä keino: paha on pahalla pois ajettava. Niinpä pyysin heti isännältä huikean aamuryypyn, jonka hän uskoi velaksi kun vakuutin, että meillä on täällä suuret ja valtavat raha-ansiot edessä, ja kumottuani sen naamaani tunsin pian, kuinka sepät rupesivat panemaan työkalujaan kokoon ja luikkimaan ovesta ulos. Hyvällä puheella sain kiusatuksi äijältä ryypyn sinuakin varten. Kas tässä, otahan tämä, niin tunnet itsesi jälleen ihmiseksi. Voithan sitten mennä pihalle ja ammentaa vettä kaivosta niskaasi, kuten minäkin tein, jos tahdot viimeisenkin muiston eilisestä hävittää. Heh!
Mutta nyt ei Santtepekki enää huolinut ryypystä. Vaitiollen hän risti kätensä ja rupesi hiljaisella rukouksella keskustelemaan Herransa kanssa, sielussa kaihertava muisto siitä inhimillisestä, joka oli hänen osakseen edellisenä iltana sattunut. Hän ihmetteli itsekseen, pitikö tätä vielä jatkuman, ja mitä Herra tahtoi hänelle sen avulla opettaa. Kun Lusti uudisti tarjouksensa, eikä Santtepekki pannut siihen mitään huomiota, kaatoi Lusti tyynesti hänenkin osansa avaraan kitaansa, kiitellen itsekseen isäntää, joka, kunnon mies, piti niin tavattoman hyvää viinaa kulkevaisten varalle. Samassa alkoi pihalta kuulua kova rummun pärrytys, jonka jälkeen mies rupesi korkealla äänellä kuuluttamaan jotakin. Santtepekki oli vaipunut hartauteensa ollen toisissa maailmoissa, mutta Lusti heristi korviansa kuin vanha sotahevonen torven äänen kuullessaan, ja luikahti nokkelasti ulos.
Eipä kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän ryntäsi takaisin sisään, perässään suuri joukko kansaa, ja huusi kiihtyneenä:
— Hoi, Santtepekki, heräjä unestasi, sillä nythän meitä vasta onnen siipi hiipaisi!
Ja kun Santtepekki katseli hajamielisenä ja hämillään ympärilleen, ymmärtämättä, mitä oli tekeillä, ravisti Lusti häntä olkapäästä ja puheli touhuten:
— No etkö jo älyä! Kun tulee tuohon pihalle rummuttaja ja rummuttaa, ja perässä kuuluttaja, joka kuuluttaa, että tämän kaupungin rikkaimman ja ylhäisimmän miehen tytär on kovasti sairaana. Niin, ja että kaikilta maan kulmilta on kuljetettu parhaat tohtorismiehet häntä parantamaan, mutta mitä tyhjää — pahemmaksi vain on raukka tullut. Ja lupaa nyt rikas mies yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista eli siis paljon rahaa sille, joka hänen sairaan tyttärensä parantaa taitaa. Kirkoissakin tänään esirukouksia tytön puolesta Jumalan eteen kannetaan, sillä neito kuuluu olevan hellä sydämeltään ja ihana muodoltaan, jota kaikki ihmiset rakastavat. Ymmärrätkös nyt asian?
Ja kaikki saapuvilla olevat rupesivat rukoilemaan tytön puolesta, pyytäen, että Santtepekki menisi häntä katsomaan, ja koettaisi, voisiko hän, kun kuuluu niin ihmeellinen lääkäri olevan, mitään apua antaa. Santtepekki kuunteli sielustaan Jumalan ääntä, kuuli käskyn ja lähti toimittamaan Herransa määräystä. Sotamies Lusti astui touhuten hänen edellään ja väkijoukko antoi heille vaieten tietä. Niin he saapuivat rikkaan miehen asunnolle.
Kun he astuivat ovesta sisään, näkivät he heti, että mykkä murhe kuvastui kaikkien kasvoilla. Tuo rikas mies oli jo vanhus, jonka silmistä valuivat hiljaa kyyneleet. Kaiken sen loiston, joka häntä ympäröi, hän olisi kernaasti antanut sille, joka olisi voinut pelastaa hänen tyttärensä hengen, mutta sellaista ei ollut löytynyt.
Santtepekin ja Lustin tullessa sisään kohtasi heitä ensin tyytymätön katse, joka kuitenkin heti muuttui kunnioittavaksi tottelemiseksi Santtepekin muodon edessä. He menivät monien huoneiden läpi, keskitse maallisen komeuden ja turhuuden. Oli musta huone ja punainen, oli sininen, jonka seinillä leikki värillisten ikkunoiden ihmeellinen valo, ja oli lopuksi valkoinen, jonka keskellä oli suuri, lumipuhdas vuode, ja tuossa vuoteessa lepäsi vaaleakutrinen neito, melkein yhtä valju kuin pieluksensa liina. Tummana piirtona häämöittivät neidon kulmakarvat ja silmäripset, mutta silmät olivat painuneet umpeen ja rinta kohoili tuskin huomattavasti. Tämän suuren surun ja suuren puhtauden nähdessään pysähtyi Lusti hiljaa ovensuuhun, sillä hänestä tuntui äkkiä kuin olisi hän tullut johonkin kaikelle maalliselle vieraaseen paikkaan, olentojen ja voimien pariin, jotka olivat hänelle, yksinkertaiselle sotamies-raukalle, mahdottomia ymmärtää. Ja kun neito Santtepekin lähestyessä hiljaa avasi silmänsä ja annettuaan katseensa hetkisen harhailla vihdoin kiinnitti sen Lustiin, tunsi tämä, kuinka sama polttava onnen ja autuuden kaipuu, jota hän oli kokenut yöllä Santtepekin puhuessa, lämmittävänä tuikkeena virtasi tuosta katseesta hänen sieluunsa, saaden hänet uudelleen heltymään ja laskeutumaan polvilleen, haluna rukoilla jotakin, kääntyä sen puoleen, jonka hänen koko henkinen olemuksensa kuin hätähuutona todisti kaiken määrääjäksi ja mahtavimmaksi ratkaisijaksi. Ja samalla väikkyi neidon kuva hänen edessään sellaisena puhtauden ja kauneuden kirkastettuna kuvana, että tunto oman elämän liasta yht'äkkiä muodostui hänelle sanomattomaksi taakaksi, jonka alta hänen täytyi apua pyytäen ruveta pyrkimään pois. Santtepekki katsahti polvistuneeseen toveriinsa ja näki hänen sielunsa taistelun. Sitten hän hiljaa meni neidon vuoteen päänpohjiin ja laski siunaten kätensä hänen päänsä päälle. Huoahtaen neito taas ummisti silmänsä.
Lusti tunsi äkkiä, kuinka kaikki hänen ympärillään aluksi muuttui kuin sumuksi, alkaen vihdoin väreillä kuin kyyneleiden läpi katsottuna. Samalla hän tunsi jäätävän kylmän hengähdyksen poskellaan ja kääntyi katsomaan ovesta sinne, josta he äsken olivat tulleet.
Lustista oli kuin olisi avoimesta ovesta näkynyt loputon käytävä, joka tuolla kaukana suippeni suippenemistaan, kunnes vihdoin seinät näyttivät menevän yhteen. Ja tuolta kaukaisimmasta kärjestä rupesi hiljaa ja armottomasti lähestymään kolkko haamu, ikuinen vanhus, elämän sokea kulkija, Surma, silmät kuopalla ja jäähileet parrassa hilisten. Se läheni hiljaa, mutta hapuilematta, sen käsi ikäänkuin osoitti tietä, ja viluinen huurre laskeusi sen jälkiin. Peläten Lusti arvasi, kuka tulija oli, ja kääntyi apua anoen Santtepekin puoleen.
Tämä katsoi tulijaa hievahtamatta, pitäen kättänsä sairaan neidon otsalla. Lusti näki hänen katseessaan jotakin, joka ei ollut kotoisin tästä maailmasta, ja joka saattaa joskus, ihmisen pyhimmän ja jumalaisimman ajatuksen hetkellä, tuikahtaa inhimillisestä, silmästä kuin häivähdys siitä ikuisesta kirkkaudesta, jossa ei epäselvyyttä ole. Santtepekin sielu tunsi valoisasti, että hänen ei pitänyt rukouksella eikä avunhuudolla koettaakaan astua sen Jumalan aivoituksen tielle, joka tässä oli toteutumassa, ja hän aavisti, että inhimillinen suru saattoi usein olla kykenemättömyyttä ymmärtämään kuoleman suurta ja vapahtavaa onnea. Hän katsoi hitaasti lähestyvää Surmaa ja kuunteli, kuinka jossakin lähellä talon vanha ja mahtava kello armottomin, iäisyystotisin askelin mittasi kallista lahjaansa, aikaa, mitään kuulematta ja mitään näkemättä, tulkitsemattomana, vaskikasvoisena. Ja kuta lähemmäksi neidon vuodetta Surma saapui, sitä hiljaisemmaksi tuntui kellon käynnin ääni tulevan, kunnes se vihdoin, Surman hajotessa ihaniksi lumikiteiksi nuoruuden kiireelle, äkkiä katkesi.
Ja tuskansa vallassa taisteleva Lusti näki, kuinka neidon vuoteelta kohosi kirkas henki, kuin kahleista vapautunut iki-ihanuus, se kauneus, jonka ihminen itsessään tuntee, mutta joka on taakan alle masennettu. Vuoteelle jäi lepäämään rauhan ja levon kuva, niin ehdoton ja luoksepääsemätön viileässä, ylhäisessä tyyneydessään, niin viehättävä kuultavassa, hennossa puhtaudessaan, että se iski Lustin sieluun kuin läpitunkeva salama, särkien ja polttaen sen. Hän vaipui maahan ja hänen tuskansa puhkesi sydäntä vihlovaksi valitukseksi.
Mutta neidon isä seisoi tyttärensä kuolinvuoteen vierellä vaieten, hiljaa ja liikkumatta kuin kivikuva. Ja kun väki oli nöyränä huoneeseen kokoontunut, heräsi Santtepekki rukouksestaan ja rupesi puhelemaan kuin itsekseen. Hän noudatti Jumalan käskyä sydämessään ja ilmoitti kaikille sen, minkä hän täällä yksin tiesi: sen ihanuuden, josta neidon kuolematon henki nyt oli päässyt osalliseksi. Ja hänen puhuessaan tunsivat kaikki, kuinka selittämätön lohdun aalto tulvahti heidän sydämeensä, tuoden mukanaan onnellisen aavistuksen ikuisesta rauhasta.
Lusti ja Santtepekki poistuivat hiljaa, mutta ovella rikas mies pysähdytti heidät. Hän pyysi tarjota heille rahalahjaa, koska tiesi heidät köyhiksi matkalaisiksi ja koska he olivat osanneet lohduttaa häntä suuressa surussa. Santtepekki ei vastannut mitään, mutta Lustin käsi kohosi ensin epäröivästi, laskeutui taas, kohosi kuitenkin, ja pisti kiireesti, kuin häpeillen, raskaan kukkaron avaraan taskuun. Santtepekki katsoi häneen omituisen tutkivasti, mutta ei nytkään sanonut mitään. Vaitiollen he menivät takaisin krouviinsa. Siellä vasta Santtepekki sanoi:
— Annappas tänne se kukkaro!
Lusti epäröi, mutta totteli sitten. Santtepekki otti kukkarosta rahat, laski ne ja eroitteli ne mitään sanomatta kolmeen erään. Yhden hän pisti omaan taskuunsa, toisen siirsi Lustin eteen, mutta jätti kolmannen koskematta. Lusti oli katsellut hänen puuhiansa ihmetellen, kunnes lopuksi kysyi:
— No, kenelle tuo kolmas läjä annetaan? Santtepekki katseli häntä nuhtelevaisesti ja sanoi:
— Sille, joka söi sen lampaan sydämen.
Lustilta pääsi hänen surustaan ja raskaasta sydämestään huolimatta makea nauru, sillä Santtepekki oli hänestä niin viattoman ja lapsellisen näköinen siinä moista asiaa tutkiessaan. Hän pyyhkäisi hilpeästi kolmannenkin läjän taskuunsa ja sanoi:
— Vielä häntä kysyy! Minähän sen tietysti söin. Luulin sinun sen älynneen.
Santtepekki huokasi. Hän oli aikonut tällä tavalla päästä pienen nuhdesaarnan alkuun, mutta huomasi sen toivottomaksi. Hän ei siis puhunut mitään, rykäisihän vain kuivasti ja katseli toveriaan. Ja silloin hän huomasi, että Lusti oli sittenkin muuttunut.
Hän näki sen, mikä oli astunut Lustin sydämeen. Se oli se kalpeakasvoinen haamu, joka juoksee jokaisen ihmisen perässä ja varmasti kerran saavuttaa hänet, huolimatta kaikista varokeinoista; silloin se jättää saaliinsa seisomaan autiolle, kulovalkean hävittämälle nummelle, jossa on joka taholla vain hiiltä, tuhkaa, maahan sortuneita runkoja, ilmassa alakulon hiljaa tihkuva murhe; se jättää hänet elämän rannattoman, aution jängän selälle, jossa ei kuule muuta kuin kuovin alati valittavaa huutoa ja tuulen oneaa, surumielistä suhinaa menneiden keväiden ja kesien kuloruohossa; se jättää hänet yksinäiseksi ja orvoksi maailman ihmisvilinän keskelle, takana poltettu maa, edessä ammottava kuilu, sydämessä katkeran kipeä tyhjyys, yhtyneenä sammumattomaan, kiihkeään paremman kaipuuseen. Se kalpeakasvoinen vieras on elämän ikävä, onttosilmäinen kummitus, joka astuu hiljaa ja vastustamattomasti sielun öisestä ikkunasta sisään kuin kolkko murtovaras, vieden kaikki ja jättäen jäljelle kumisevan tyhjyyden.
Sen näki Santtepekki ystävänsä sydämessä ja huomasi, kuinka Lusti iloisesta ilmeestään huolimatta salaa vääntelehti tuskansa vuoksi. Katse harhaili levottomasti ja sielu huusi hätäisenä takaisin sitä huolettoman iloisuuden ja tyytyväisyyden tilaa, jossa se vielä äsken oli ollut. Luoja oli ojentanut lahjomattoman kätensä ja painanut Lustiin poltinmerkkinsä.
Lusti tunsi, kuinka suuri tuska jäyti hänen sieluaan, ja avutonna kuin hukkuva hän koetti etsiä itselleen lievennystä. Hänen kätensä sattui menemään taskuun, josta kylmä kulta tuntui hänen sormiinsa. Silloin välähti uhman tuli hänen katseessaan. Hän riensi myymäpöydän luo ja kaasi itselleen suuren lasin viinaa, jonka valutti keskeyttämättä kurkkuunsa. Santtepekki yritti häntä estää, aikoi puhua ja kieltää, mutta tunsi olevansa kuin naulattu paikoilleen.
Näin ajoi suuri tuska ja elämän ikävä sotamies Lustin juomaan. Hän jatkoi sitä päivästä toiseen, milloin iloisena remuten toisten vierasten kanssa, milloin hurjana mellastaen, niin että kaikki häntä pakenivat, milloin taas itkien ja huokaillen sekä puhellen itsekseen outoja asioita. Tällaisena liikutuksen hetkenä kuvastui hänen kasvoillaan kirkastunut, nöyrä ja kauas katsova ilme, kuin olisi hän nähnyt edessään ihanan näyn, jonka kauneus ja puhtaus pani hänen likaantuneen sydämensä vääntelehtimään kuin polttavien liekkien korventamana. Santtepekki näki, kuinka hänen sielunsa silloin kääntyi synnin syvimmästä loasta avunhuudolla Herran puoleen, ja hän hoiteli ystävä-parkaansa kärsivällisesti ja anteeksiantaen, odotellen hänen vapahduksensa hetkeä.
Näin kului pitkiä aikoja ja yhä elivät Santtepekki ja sotamies Lusti tuossa samassa paikassa. Lustin rahat olivat ruvenneet loppumaan ja hän oli alkanut tiukata Santtepekiltä lisää, mutta tämä ei antanut. Tällaisen riidan johdosta oli Lusti lopuksi todella sydäntynyt, juonut ähmissään viimeisenkin killinkinsä, ja makasi nyt, humalan, heikkouden ja päällerynnänneen sairauden uuvuttamana vuoteellaan raukeana kuin lanka. Nöyrästi Santtepekki hoiteli hänet lepoon, viihdytti hänen levottomuuttansa, jäähdytti kuumaa otsaa ja puhui lohdutuksen sanoja. Silloin Lusti taas ratkesi itkemään ja kääntyi seinään päin. Santtepekki meni hiljaa ulos, jättäen sairaan yksin yhä pimenevään, alakuloiseen huoneeseen.
Hänen palatessaan oli jo aivan pimeä. Varsinaisessa krouvissa tuikutti pieni tuiju, jonka savuava liekki loi harmaille ja kolkoille seinille levottomia, oudosti häilyviä varjokuvia. Krouvissa oli väkeä, mutta Santtepekkiä kummastutti siellä vallitseva hiljaisuus. Vastoin tavallisuutta ei kukaan puhunut mitään, ja pian Santtepekki älysi miksi. Huoneesta seinän takaa, jossa Lusti makasi, kuului puhetta. Lusti siellä puhui, ja sitä kaikki kuuntelivat kalpeina ja jännittyneinä. Santtepekki rupesi myöskin tarkkaamaan, mitä Lusti jutteli ja kenen kanssa.
Pian hän älysi, että Lusti ilmeisesti pelasi korttia. Pelihimon kiihdyttämällä äänellä hän lausuili siellä korttisutkauksiaan, välillä lyöden valtin pöytään, niin että jysähti. Hänen äänensä kiihtyi kirskuvaksi vihaksi ja hän kuului ryntäävän ylös vuoteeltaan, kunnes taas tuntui rauhoittuvan, pani uudelleen maata ja ilmeisesti sakaili ja jakoi korttipakkaa. Mutta tässähän ei ollut mitään krouvissa kävijöille outoa, jonka olisi tarvinnut ketään peloittaa. Se ei sitä nähtävästi tehnytkään, vaan tuohon peliin selittämättömällä tavalla liittyvä, kammottava tunnelma, joka hiipi jokaisen mieleen kuin lattiasta hiljaa nouseva jäätävä ja värisyttävä sumu. Lustin äänestä, naurusta ja raivosta ilmeni selvästi, että hänen toverinansa oli joku outo, jonka kanssa hän ei ollut ennen pelannut, ja hänen erikoinen kiihkonsa ilmaisi, että pelipanokset olivat korkeammat kuin milloinkaan ennen. Ja vaikka hänen puheisiinsa ei saattanut sanoa kuuluvan mitään inhimillisen äänen lausumaa vastausta, tuntui kuuntelijoista kuitenkin, kuin olisi hänen sanoihinsa väliin kaikunut vastaan jotakin saatanallista muminaa, jonka tajuaminen jääti sielun kylmällä ivallaan ja irroitti sen järjen valvonnasta. Se vangitsi kaikki paikoilleen ja herpaisi sydämen lyönnit.
Santtepekki oli ainoa, joka heti pääsi selville siitä, mitä Lustin huoneessa tapahtui. Se mikä muille oli sairaan kuumehouretta, oli hänelle, joka näki salatunkin, valtavinta kamppailua ihmisen sielusta. Hänen poissa ollessaan oli tuo sama tumma mies, jonka kanssa Lusti oli taistellut, ilmestynyt tuonne vuoteen viereen ja ehdottanut peliä. Ja voitonhimo, halu taas saada paljon rahaa, oli saanut sairaan Lustin heti myöntymään ja niin oli peli alkanut. Onni oli aluksi suosinut Lustia. Kultaa oli kasautunut hänen vierelleen ja vavisten kiihkosta hän oli intohimoisesti jatkanut. Mutta sittenpä oli onni vaihtunut. Raha rahalta vyöryivät kolikot takaisin tumman miehen taskuun, hänen kolkosti ja kylmästi hymyillessään ja taitavasti korttejansa käsitellessään. Tämä kiihdytti Lustia yhä enemmän. Menettäen malttinsa hän pani peliin vähitellen kaikki, mitä omisti, jopa vihdoin nekin rahat, joita tiesi Santtepekillä olevan. Vihdoin hän oli aivan tyhjä, ei ollut enää jäljellä mitään. Kärsimättömästi hän viskasi kortit syrjään ja sanoi synkästi:
— Loppui kaikki. Vie omasi pois ja mene!
— Onhan vielä jotakin, sanoi vieras hymyillen jäätävästi. Hän kumartuiLustin puoleen ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa. SilloinLusti karkasi ylös vuoteeltaan.
Väki krouvin puolella säikähti entistä enemmän, sillä kamarista rupesi kuulumaan askelten jytinää, ähinää ja Lustin houreista huutoa. Santtepekki kavahti seisomaan ja yritti mennä Lustin huoneeseen, kun sen ovi samalla aukenikin rämähtäen selkoselälleen. Kynnykselle ilmestyi Lusti kuolonkalpeana, silmät hurjasti tuijottaen, ja pitäen miekkaansa kahva ylöspäin edessään kuin ristiä. Kuin pakottaen jotakin tällä ristillään hän eteni hitaasti ja järkähtämättä ovea kohti, ja kaikki olivat näkevinään, kuinka nuo seinillä hyppelehtineet tummat varjot ikäänkuin kokoontuivat yhdeksi haamuksi, joka vastahakoisesti ja taistellen aina pakostakin masentui ristin edessä ja siirtyi oveen päin. Lustin silmissä oli kauhistunut, mutta samalla yhä riemuitsevampi ilme, kun hän saaden yhä enemmän rohkeutta ja voimaa viimein kohotti miekkaristinsä korkealle ja ikäänkuin löi sillä vihollisensa ovesta ulos. Sitten hän seisoi kauan hiljaa katsoen yhä miekkansa kahvaan, ja läsnäolijat näkivät, kuinka hänen kasvoilleen kohosi nöyrä ja kirkastettu ilme, samalla kuin huonetta tuntui valaisevan ihana, vaalea hohde, joka näytti säteilevän miekan rististä. Huumautuneena ja autuaana Lusti tuijotti siihen, kunnes hitaasti vaipui polvilleen, kohotti kätensä ylös ja sanoi hiljaa:
— Jumala, sinun miekkasi on minut vapahtanut!
Ja sen sanottuaan hän lysähti tainnoksissa maahan. Santtepekki nosti hänet hellästi, jättiläisvoimin, syliinsä ja kantoi hänet vuoteeseen kuin lapsen, mutta ihmiset ympärillä tunsivat vapautuvansa lumouksen kahleista ja hiipivät hiljaa tiehensä kuin varjot, sydämessä aavistus jostakin ihmeestä, jota olivat olleet näkemässä, mutta jota eivät täydelleen ymmärtäneet.
* * * * *
Santtepekki istui uskollisesti Lustin vuoteen vieressä ja hoiti häntä hellästi. Lusti oli nyt joutunut siihen virtaan, joka juoksee nopeasti, valtavana ja sileänä vuolteena, iankaikkisuutta kohti. Jo häämöitti tuolla kaukana se siintävä ja rajaton meren selkä, jonka aaltoihin vaipuminen avaa ikuisen rauhan ja levon portin.
Houreissaan Lusti rupesi elämään alusta saakka omia vaiheitansa. Kuin kuvana esiintyi Santtepekille hänen puheluistaan ensin kirkas lapsuus tuoksuvine kukkineen, siintävine taivaineen, välkkyvine purosineen ja kirjavine kivineen hiekkaisella rannalla, johon aalto rauhoittavasti uupuu. Lapsuuden suuri ja lauha suvituuli humisi sairaan sotilaan vuoteen äärellä, antaen taas uudelleen ymmärtää, kuinka kallis ja ihana lahja elämä ja maailma ihmiselle on. Sitten seurasi miehuuteen pyrkivä nuoruus, intohimojen herääminen, kaipauksen ja tuskan, rajattoman riemun ja huuman aika, jolloin suvituulen rinnalle ilmestyi myrskyn pauhua ja sinitaivaalle ukkospilviä salamoineen ja rankkoine sateineen. Sitten tuli miehuuden aika, kulku pitkin maailman koleata rantaa, jossa aurinko paistaa harvoin ja jossa alakuloinen sade ja myrskyjen pieksämät näivettyneet puut sekä synnin limaiset pimentosienet ovat kulkijan kumppanina; jolloin mennyt kirkkaus on huvennut kapeaksi valopiiruksi kaukana takaisella taivaanrannalla. Sillä tiellä kulkijan rinnassa vaikertelee lapsuuden sielu valittavasti nyyhkyttäen ja piiskuttaen kuin raukka rantasipi, joka kolkon meren ääreltä pyrähtää lentoon ja itkee itkemistään elon päivien harmaata yksitoikkoisuutta ja ilottomuutta, lennellen synkän syvyyden yllä, kuolema allansa odottamassa. Ja sitten seuraa heräämisen hetki, jo käydyn ja edessä olevan elämän tien esiintyminen salaman kirkkaassa valossa, sen nouseminen pystyyn korkeiksi oman syyn ja synnin ylipääsemättömiksi kallioiksi, ja pohjattoman hädän ja tuskan tunteminen. Kuin haavoitettu lintu, jonka rintaan tappava nuoli on iskenyt, kipeästi ja avuttomasti parahtaa ennen kuolemaansa, ihmisen sielu silloin huutaa epätoivon huudon, joka kiirii turvattomana pimeän ja rannattoman syvyyden yllä, vähitellen haipuen pois kuin yksinäisen nyyhky hämärtyvässä kalmistossa. Mutta juuri silloin, kun lopullinen toivottomuus on mykistämäisillään sielun äänen ikuisesti, syttyykin taivaanrannalle suuri ja lempeä tähti, jonka säteet saapuvat suloisena sanomana raadolliseen sydämeen. Kuin lämmin kevätsade janoisen maan ne virkistävät sen, ja toivon sekä heränneen uskon viheriä ruoho kaunistaa pian äsken niin kuivan sielun kamaran. Ilon ja uskalluksen ihana kukka kohottaa jo päätänsä, ja armon viileä, suloisesti soliseva lähde kumpuaa esiin kastellen ja virvoittaen. Kohoaa puhtauden ja anteeksisaannin suuri suvituuli, hajoittaen viimeisetkin sumupilvet, ja puhkeaa loistamaan vapahduksen, iankaikkisen pelastuksen aurinko, jumalallisen kirkkauden täydellisyys. Kaikki kahleet kirpoavat pois ja taistellut henki lennähtää autuaana takaisin sinne, josta se on lainana ollut.
Lusti näki, kuinka kaukaa rupesi kuultamaan kirkas valo, joka näytti lähestymistään lähestyvän. Nyt hän jo eroitti, mikä se oli: se oli tuo ihana, valkea neito, jonka kuoleman hän oli nähnyt, ja kun se saapui lähelle, ojensi se kutsuvasti kätensä häntä kohti. Hän ymmärsi, että hänen oli nyt kuoltava, mutta ei tuntenut sen johdosta pelkoa. Hän oli äsken elänyt uudelleen koko elämänsä ja huomannut, ettei hän enää jaksaisi sitä jatkaa. Se oli ollut tuska ja vaiva parhaillaankin ja hän halusi lepoon. Hän kuunteli tarkasti ja oli eroittavinaan iankaikkisuuden rannattomuuden mahtavan kohinan. Oudon viehättävästi lauloi se hänelle suuren ja rajattoman rauhan ihanuutta, sellaisen rauhan, ettei ihminen eläessään voi sitä ymmärtää, ja kun hän katsoi sinne päin, näki hän äkkiä, kuinka kaikki se kaunis ja hyvä, joka hänen elonsa aikana oli taistellut olemassaolostaan hänen sydämessään, oli siellä odottamassa häntä, seisoen ikuisuuden yllä lumivalkoisena lempeytenä, anteeksiantona ja inhimillisyyttä ymmärtävänä kaikkeuden isänä.
Lusti avasi äkkiä silmänsä ja katsoi iloisesti Santtepekkiin sanoen:
— Santtepekki, uskollinen ystävä, nyt aion kuolla. Kiitos nyt vain kaikesta hyvyydestäsi.
Santtepekki painoi päänsä, voimatta puhua liikutukseltaan. Lusti oli vähän aikaa hiljaa, hymyili sitten ja sanoi taas:
— Ethän ole minulle vihainen, vaikka soinkin sen lampaan sydämen ja valehtelin?
Santtepekki itki katkerasti. Hänen kumaraiset, vanhat hartiansa tärisivät ja kasvoille painettujen sormien välistä tippui kyyneleitä. Lusti puhui taas:
— Etpä tiedä, mitä täällä tapahtui poissa ollessasi. Pelasin näet paholaisen kanssa korttia ja menetin kaikki. Mutta kun se rupesi vaatimaan sieluani peliin, sanoin minä jyrkästi, että ehei, poikaseni, Lustin sielu kuuluu Jumalalle. Ja silloin paholainen lähti — ei kestänyt pimeyden ruhtinas pyhän ristin edessä. Ja kun hän oli mennyt, tunsin oloni suloiseksi. Tunsin Jumalan antaneen minulle kaikki anteeksi, tappelut, juomingit ja jos mitkä rötökset. Ja niinpä nyt lähden iloisena ja onnellisena tästä matoisesta maailmasta. Hyvästi!
Ja Surma, ihmisen uskollisin ja pettämättömin ystävä, ilmestyi kynnykselle.
* * * * *
Kun Santtepekki heräsi syvästä rukouksestaan, makasi Lusti kalpeana ja kylmänä. Hänen kasvoilleen oli jäänyt kirkas ilme, joka ihmeellisellä tavalla nuorensi häntä.
Santtepekki hautasi sotamies Lustin kirkkotarhan syrjäiseen sopukkaan, tasoittaen mullan sileäksi kamaraksi. Mutta haudalle kasvoi pian kaunis koivu, jonka oksilla kesän iloisimmat linnut laulelivat hilpeitä liverryksiään, onnellisina ja surematta.
Toimitettuaan tämän ystävän-palveluksen Santtepekki lähti huoaten etsimään Jeesusta. Se hyvä ihminen, jota hän oli lähtenyt hakemaan, oli sattunut olemaan juoppo, hulivili sotamies; Santtepekki epäili, voisiko hän puhua Jeesukselle ollenkaan Lusti-rievusta.
Tällävälin oli Jeesus kerennyt kulkea laajalti ympäri koko Suomennientä; niin, eipä ollut sitä kotia ylpeästä kartanosta pahaisimpaan tölliin saakka, jonka ovelle hän ei olisi kolkuttanut. Kuta kauemmas hän kulki, sitä surullisemmaksi hän kävi, sillä hänen kolkutukseensa vastattiin harvoin hänen toivomallaan tavalla. Äkkiä syvästä unestaan heräävät tunsivat tulleensa ikävästi yllätetyiksi ja ajoivat kolkuttajan pois pahoilla sanoilla ja kirouksillakin.
Saapuipa sitten Jeesus eräänä iltana muutamaan kylään, joka tuntui tutulta. Niin, sehän oli sama, jossa he olivat Pietarin kanssa puineet rikkaan miehen riihen. Siihen taloon ei siis ollut yrittämistäkään. Jeesus hiipi kuitenkin iltahämärissä rikkaan miehen ikkunan taakse ja kurkisti sisään.
Takassa paloi valkea ja rikas mies istui sen loisteessa, tuijottaen tuleen. Hän näki sen hiilten häilyvässä ja muuttelevassa hehkussa saman entisen näyn: kaksi vanhaa miestä, jotka liikkuivat tulen keskellä, sytytellen hänen ahdostansa. Kipeä herätyksen ja selvyyden saamisen tuska kaihersi silloin hänen sydäntään ja hän huokasi raskaasti. Siitä pitäen hän oli etsinyt noita vanhuksia, kysellen heitä kaikilta, mutta kukaan ei ollut tiennyt heistä mitään. Se suretti rikasta miestä, sillä hän olisi tahtonut tavata heitä vielä kerran.
Mutta Jeesus ei nyt kolkuttanut eikä pyrkinyt sisään. Hän hiipi hiljaa lepoon vaipuvan kylän kujannetta pitkin, katsellen sen harmaita rakennuksia, korkeutta kohti ujuvaa tuuliviiriä ja nuokkuvaa kaivonvinttiä. Tarhalta kuului lehmänkellon kalahdus, ja leppoisa kytösavun tuntu leijaili lämpimässä ilmassa. Vihdoin hän saapui aivan kylän laitaan, jossa pienoinen tölli lepäili matalan kivijalkansa varassa kuin polvilleen lysähtäneenä, keskellä jo vanhenevia ja ruohottuneita isompain rakennusten raunioita. Oven vierellä oli humalasalko ja ikkunan alla ruusupensas, jonka kukkien valkoiset lehdet jo olivat ruvenneet varisemaan. Niiden viimeisen tuoksun häivähdys tuntui väreilevän töllin ympärillä. Jeesus hiipi ovelle ja kolkutti siihen arkaillen ja varovasti. Kun ovi avautui, seisoi portailla vanha, tutiseva kerjäläis-äijä, joka nöyrin sanoin aneli yösijaa ja ruokaa. Töllin isäntä oli jo harmaapartainen vanhus hänkin ja hänen sinisissä silmissään oli vakava, miettivä katse. Hän katseli vierastaan tutkivasti ja sanoi sitten hiljaisella äänellä:
— Toki lienee vielä jäljellä vieraan vara. Käy sisään, vanha mies, lepäämään. Lienet jo pitkänkin taipaleen kulkenut.
Kerjäläis-äijä meni tupaan isännän jäljessä. Se oli pieni ja köyhä, mutta yhtä rikkautta siellä oli: puhtautta. Emäntä pyyhkäisi penkkiä pöydän yläpäästä ja käski vierasta istumaan. Tämä esteli eikä tahtonut ottaa isännän sijaa, mutta isäntä sanoi:
— Sinä olet vanhin, paikka kuuluu sinulle. Istuttiin ja oltiin vaiti, kunnes isäntä alkoi kysellä kuulumisia. Ja silloin kerjäläis-äijä rupesi kertomaan niistä pitkistä taipaleista, joita viimeksi oli katkaissut, ja ihmisistä, joita oli tavannut. Ja kuta kauemmin isäntä häntä kuunteli, sitä omituisemmalta hänestä rupesi tuntumaan; ukon kertomus loihti hänen eteensä kuvan miehestä, joka lepäämättä vaeltaa maailmassa, ovelta ovelle, sydämeltä sydämelle, ja painaa sormensa sydänten hellimmälle ja salatuimmalle pontimelle, koetellen, aukenisiko sisin komero. Hän tunsi kohoavansa ikäänkuin ylös, josta ihmiselämän kaari näkyi hänelle kokonaisuudessaan, kaikessa lyhyydessään ja väliaikaisuudessaan. "Tässäkö tämä nyt on kaikki?" hän kysyi itseltään, ja vastasi huoaten mielessään: "Tässä. Ei ole maailmassa muuta kuin turhuuksien turhuus ja kaiken katoavaisuus. Ponnistelet voimaisi takaa ja haaveilet, aamulla herätäksesi huomaamaan, ettet ole mitään saavuttanut; yhtä korkealla on edessäsi mäen huippu, jolle et milloinkaan nouse. Tätä varten ei ihminen voi olla luotu, vaan täytyy maallisen vaelluksen suurine suruineen ja kaitaisine iloineen olla valmistusaste siihen, jota sanomme autuudeksi". Ja kirkkaana täytti vanhan miehen sydämen valoisa, häiriintymätön usko, joka oli häntä horjumatta saatellut lapsuudesta asti tähän saakka. Hän pani kätensä ristiin ja sanoi ikäänkuin omien ajatustensa lopputulokseksi:
— Välipä tällä, ihmisen elämällä. Kunhan parastansa koettaa, niin…
Emäntä toi illallista, leipää ja kutun maitoa, sekä pyysi syömään.Isäntä harvakseen kuin pyyteli anteeksi:
— Eivät ole meillä tässä leivät varsin leveiksi päässeet. Ovat nuo maat huononpuoleiset eikä ole jaksanut niitä riittävästi alalleenkaan raivata, niin jotta ei tahdo selvä vilja uutiseen riittää. Täytyi tässä jo äsken petäjäisellä jatkaa. Mutta kun on niinkuin minäkin lapsuudesta saakka petäjäisen makuun tottunut, ei sitä ollenkaan huomaa, vaan oppiipa vielä pitämään sekaleipää maukkaampana kuin selvää. Olisihan meilläkin olo toinen, mutta kun luoja tuhosi kaiken ja korjasi pojan pois, ettei ole ollut muita tekijöitä kuin minä pahainen, on kaikki voimien puutteessa mennyt vähän rempalleen. Olisipa poika elänyt, niin toisenlaiset olisi vieraallekin antimet tarjota.
— Vanhako oli poikanne kuollessaan? kysyi kerjäläis-äijä.
— Siinä se oli juuri parhailleen tulossa — parissakymmenissä. Vaan tuli sitten vihollinen ja surmasi hänet. Tottapa hänen ei sallittu suuriin kiusauksiin joutua — mikäpä ne tutkii luojan aivoitukset — kai ne aina hyväksi on tarkoitettu. Silloin hävisi meiltä muukin eläminen tuleen ja tuhkaan.
Emäntä kyhnytteli askareissaan ja puheen poikaan kääntyessä nykäisi huivinsa kulmaa silmilleen. Huoneeseen oli yht'äkkiä astunut sanaton, hiljainen ja hämyinen vieras, suru, tuttu pitkien kaipuuvuosien ja muistelopuhteitten varrelta. Vihdoin emäntä hiljaa sanoi:
— Vaan jos Jumala sillä rankaisi meitä? Luotimme liiaksi poikaamme ja itseemme sekä ylimielisesti kaikkea suurin suunnittelimme. Ehkäpä olisi ollut kohdallemme lankeemus tulossa ja sen välttämiseksi luoja otti pojan pois ja kaikki hävitti. Sitä minä vain aina sydämessäni itken, kun tulin häntä kerran liian ankaralla kädellä ojentaneeksi. Nyt kun hän on poissa, näen alati syyttävinä edessäni kyyneleiset lapsen silmät ja pienen kiharapään murheesta painuneena. Ja tuntuu kuin hänen hento lapsenruumiinsa vieläkin vitsan alla käsissäni värisisi.
Isäntä katsoi vieraaseen ja sanoi selittäen:
— Tämä nyt eukko tässä lapsellisesti tuota samaa asiaa aina murehtii. Kun kerran vain vaaksan pituisella varvulla poikaa muutaman kerran muka napsi, niin siitä on tuntoon jäänyt haava. Eihän lasten sovi kuritta kasvaa eikä vanhempain tarvitse rakkaudessa annettua kuritusta katua. Mutta se kun on tunto kellä hyvin herkkä, niin se kulkee ja valittaa luultuakin pahaa ja sitä aina sairastaa.
Hämärä kääri tupasen yhä syvemmälle syliinsä, ja nuo molemmat vanhukset, jotka elivät kokonaan menneessä ajassa, muistellen sen kultaisia lupauksia ja nöyrästi alistuen sen tuomiin pettymyksiin, availivat siinä sydäntänsä, puoleksi itsekseen, puoleksi tuolle omituiselle vieraalle, jonka läsnäolo tuntui tuovan heille selittämätöntä rauhaa ja lohtua. Ja heidän muisteloistaan ja puheistaan ilmeni, että he olivat yhäkin kaksi lasta, jotka aikoinaan olivat ruvenneet leikkimään elämän meren hiekkarannalla, suunnitellen siihen kauniin talon, ihanan tanhuan, aurinkoisen onnen kirkkaan tyyssijan. Jo oli tupa valmis, jo suitsusi iltasavu tanhualla, jo kalkatti kujalla kotoinen kello ja raikuivat lasten heleät äänet, heidän ajaessaan suvi-iltana karjaa kotiin, kun samalla elämän meren aalto hulvahti kaiken yli. Sortunut oli onnen maja, särkynyt suunnitelma, ja kyyneleet silmissä, tyrmistyneinä, he seisoivat kaiken raunioilla, ruveten muistelemaan äskeistä suunnitelmaansa kuin mennyttä kultaista satua. Mutta onni, joka heidän sydämessään asui, ei sieltä poistunutkaan, se muuttui vain seesteiseksi vakavuudeksi, joka kykenee kohoamaan korkealle ja näkemään sieltä ihmis-elämän ylitse kauas lopulliseen päämäärään. Alistunein mielin, sielussa menneen päivän surumielinen, valju iltahohde, he nyt käsi kädessä kulkivat hautaa ja lepoa kohden, samoina lapsina, jommoisina elämänsatunsa aloittivatkin.
Kulkuriäijä istui kädet ristissä ja näki tämän kaiken, näki ihmisen vaelluksen syntymästä hautaan saakka, läpi kuoleman varjon laakson, edessä virvatulena pettävä maallinen onni. Hänen sydämensä suuri ja rajaton rakkaus tulvahti kyyneliksi, jotka hiljaa rupesivat tippumaan hänen poskiltaan. Isäntä ja emäntä kuulivat hänen nyyhkyttävän ja katsoessaan häneen olivat huomaavinaan, kuinka häntä valaisi omituinen, ihana hohde. Isäntä nousi ja sanoi:
— Johan me nyt, kun vaivaamme vierasta vanhoilla, maatuneilla murheillamme, vaikka aika olisi jo käydä oohhoollekin. Vieras on hyvä ja paneutuu vuoteeseen, jossa on hyvä levätä — me eukon kanssa otamme olkikuvon tähän lattialle, jossa kyllä sopii uinahtaa siinäkin.
Ja huolimatta vieraan estelyistä pakoitti isäntä hänet omalle vuoteelleen, asettuen eukkoineen lattialle. Vieras kuunteli hiljaa, kuinka vanha emäntä, jonka tunteet menneitä muistellessa olivat avautuneet ylitsevuotaviksi, yhä kertaili surujaan, hakien lohdutusta mieheltään, ja kuinka hän lapsellisesti vihdoin tyyntyi ikäänkuin ilahtuneena siitä, ettei vainolaisen tappara kuitenkaan ollut turmellut pojan kasvoja ja hampaita. "Muistatko, kuinka kaunis hän oli, poikamme, kuolemassaan? Hymyili rauhallisena, kuin nukkuessaan, ja valkoiset hampaat loistivat. Mutta kylmennyt oli jo, kuollut, kuollut!"
Kun vanhukset lopultakin olivat rauhoittuneet, kuuli vieras, kuinka isäntä koruttomasti ja yksinkertaisesti luki iltarukouksensa, jonka kenties oli lapsuudessaan ulkoa oppinut ja siitä alkaen muistissaan säilyttänyt:
Sun haltuus annan, isäni,Mä sielun, ruumiin, henkeni,Suo suloisesti maatakseinJa apus aina saadaksein.
Suo nousta jälleen raitisna,Sua kiittämähän valmisna,Mull' ole aina armias,Suloinen, hyvä, laupias.
* * * * *
Kun kerjäiäis-äijä aamulla teki lähtöä, kysyi hän muun puheen lomassa isännältä:
— Jos nyt Jumala olisi halukas korvaamaan sinulle suuria surujasi ja onnettomuuksiasi, niin mitä ensiksi haluaisit?
Isäntä katseli häneen pitkään, mutta hymähti sitten, arvellen vieraan laskevan leikkiä:
— Mitä nyt näihin ajallisen elämän tarpeisiin tulee, niin olisihan puuttumaton leipä kuolemaan saakka hyvä olemassa.
Vieras sanoi vakavasti:
— Sen Jumala sinulle ja vaimollesi varmaan suopi. Mutta olisiko sinulla ehkä vielä joku toivomus?
Isäntä mietti ja katsoi vaimoonsa, joka vaieten oli kuunnellut heidän keskusteluaan. Vihdoin hän sanoi:
— Kun ajallisesta on huoli pidetty, on edessä iankaikkisuus. Toivoisin hartaasti, että Jumala armossaan lahjoittaisi meille iankaikkisen autuuden ja että silloin saisimme tavata rakkaan poikamme.
Vieraan ilme oli vakava ja hänen katseensa läpitunkevan kirkas hänen sanoessaan:
— Mitä anoit, se tapahtukoon! Jos nyt Jumala olisi päättänyt täyttää kolmannenkin toivomuksesi, niin mitä vielä anoisit?
Isäntä ryhtyi harkitsemaan asiaa, kynsien korvallistaan ja katsoen kysyvästi vaimoonsa. Tämä ei kuitenkaan sanonut mitään. Lopuksi isäntä selitti hämillään:
— Kun on nyt taattuna jokapäiväinen leipä ja autuas lähtö, niin eihän tässä muusta enää väliä. Se ei, näet, tämä tavallinen hämäläinen rahvaan ihminen enempää älyä kaivatakaan…
— Olkoon sitten siunaus työllesi kolmantena korvauksena, lausui vieras hymyillen.
— Sitäpä aina ihminen tarvitseekin, myönnytti nyt isäntä ja jatkoi, ottaessaan kirveen seinältä: Kun siunautuisikin voimia vielä runsaasti, että jaksaisi saada tämän töllin ja muut huoneet hyvään kuntoon, niin olisihan jo sekin jotakin.
— Varmasti siunautuu, vakuutti vieras ja lähti.
Isäntä ja emäntä jäivät katsomaan hänen jälkeensä, tuntien sydämessään rauhaa ja iloa.
Rikas mies näki tänä samana yönä unta, että naapurin töllin sijalle kohosi korkea ja kaunis rakennus, jossa entinen köyhä ukko rupesi elämään komeasti. Kateus kaiveli hänen sydäntään ja hän aprikoitsi, millä ihmeellä naapuri oli yht'äkkiä kaiken tämän varallisuuden saanut. Heti noustuaan ja saatuaan haukutuksi väkensä riittävään aamuvireeseen, hän riensi vilkaisemaan töllille päin.
Uni on unta: siinä oli tupanen paikoillaan yhtä harmaana ja nöyränä kuin ennenkin. Mutta jotakin uutta oli sittenkin tapahtumassa, sillä heiluihan ukko itse tuolla rantteella reippaana ja käppelänä kuin nuori mies. Lastut lentelivät aivan savuna, kun hän siinä palhi hirsiä ja veisteli lautoja. Ja emäntä kulki navetan ja tuvan väliä nopeasti kuin sukkula. Kaiken leimana oli virkeys ja iloinen toimeliaisuus. Omituinen, pelkäävä ja samalla toivova aavistus, kuin sisäinen käsky, valtasi rikkaan miehen sydämen, ja hän läksi kyselemään naapuriltaan, oliko mitään uutta tapahtunut.
Kyselijän sydän sykähti hänen kuullessaan tuosta oudosta kerjäläis-äijästä. "Se sama se on varmaankin ollut", päätteli hän mielessään, "toinen niistä kahdesta", ja kun hän lopuksi sai kuulla kolmesta toivomuksesta ja kuinka töllin isäntä puheli niistä aivan yhtä suurella luottamuksella kuin ne kaikki jo olisivat toteutuneet, vahvistui hänen otaksumisensa varmuudeksi. "Mitä sinä sitten toivoit?" kysyi hän, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään, kun töllin ukko kertoi ensimmäisestä, mutta kuultuaan toisesta hän hymähti sääliväisesti, ja päästyään selville, ettei ukko ollut kolmatta toivonutkaan, hän jo aivan kauhistuneena kiljaisi:
— No jopa olit…! Mitä tietä se lähti?
Kiireesti hän riensi kotiin, valjasti oriinsa ja lähti ajamaan tulista vauhtia oudon kulkijan jälkeen. Ori karkaili vauhkona pystyyn, vilkuili sivulleen ja korskui pelkäävästi, suu vaahdossa. "Mikä sillä nyt!" ihmetteli rikas mies ja tunsi, kuinka kammon ja pelon väreet viiltelivät hänen selkäänsä. Vääjäämättä hän siitä huolimatta ajoi edelleen, ja hevonen lensi kuin tuulessa ja pilvissä pitkin ojelmusta.
Rikas mies tunsi selvästi, ettei hän milloinkaan ollut ollut matkalla, jonka päässä olisi ollut odottamassa sellainen ratkaisu kuin nyt. Mihin hän oikeastaan oli menossa? Tapaamaan jotakin kulkuriukkoa. Miksi? Saadakseen lupauksen korkeimman toivomuksensa täyttymisestä. Mikä oli hänen korkein toivomuksensa?
Milloinkaan ei tämä kysymys ollut esiintynyt hänelle niin kirkkaassa valossa kuin nyt. Katsoessaan taaksepäin hän kyllä ymmärsi, että se tosiasiallisesti oli ollut rahan ja tavaran himo, mutta oliko se sitä nyt, kun sitä häneltä nimenomaan kysyttiin? Kuka kysyi? Tuoko aivan tuntematon kulkija, jota hän ei vielä ollut tavannutkaan, jos tapaisikaan — kuinka hän olisi voinut mitään kysyä? ja kuitenkin hän kuuli aivan selvään äänen sanovan yhä uudelleen: "Mikä on sinun korkein toivomuksesi?" Se kuului alituiseen, joka paikasta, hevosen kavioiden kopseesta, pyörien rätinästä, hiekan sihinästä ja yli kaiken hänen omastatunnostaan. Sieltä se soitti koin vaskitorvella yhäti samaa, uhkaavaa: "toivomuksesi, toivomuksesi…?"
Vielä äsken, kun hän oli kauhistunut sitä, ettei töllin mies ollut älynnyt kolmatta toivomusta esittää, se hänellä oli ollut ja oli kaikessa alastomuudessaan vain raha. Mutta nyt hän ei olisi voinut enää sitä sellaisena esittää. Jotenkin oli muutamien hetkien kuluessa, niin, aivan silmänräpäyksessä, hänen sielustansa hävinnyt rahan himo hänen elämänsä pääpyyteenä. Ei hän nyt enää rahaa niin paljon, — muuta, jotakin toista, autuuttako? Sitähän mökin mies oli toivonut.
Hän hymähti katkerasti. Vai autuutta tässä vielä. Eihän hänellä ollut siihen pienintäkään oikeutta; sen anominen olisi hänen puoleltaan niin suurta röyhkeyttä, ettei Jumalakaan kaikkivallassaan voisi sitä hänelle myöntää. Mutta kun hän ei halunnut pyytää ei rahaa eikä autuutta, niin miksi hän sitten pyrki tapaamaan tuota kerjäläis-äijää? Tätä hän mietti koko päivän.
Hän ei tiennyt muuta kuin että hänen täytyi. Jokin voima, se, joka oli vallannut hänet silloin, kun nuo kaksi kulkuria olivat puineet hänen riihensä, pakoitti häntä. Hän löi hevostaan ruoskalla, ja hepo kiisi hämärtyvässä illassa kuin myrskytuuli. Häntä värisytti, sillä tuntui niin sanomattoman kolkolta ja yksinäiseltä. Kauaspa se äijä oli jo ehtinytkin. Nythän hän on ajanut jo koko päivän, eikä häntä vain näy. Niinkuin hän oli niitä riihenpuijia etsinyt! Jokaista ovensuuhun ilmestynyttä kulkuriukkoa hän oli silmäillyt salaisella pelolla ja aavistuksella: kuka tietää, vaikka tuo olisi itse Jeesus, jonka sanovat köyhänä ja hylättynä kuljeskelevan ihmisten keskellä? Mutta eipäs ole milloinkaan ollut. Suuttui tietenkin siitä riihenpuintikerrasta, kun tuli sitä niin tylysti kohdelluksi. Olihan se vähän ihmeellinen tapaus: maailman vapahtaja saapuu asiantehden, pyytää nöyrästi yösijaa, saa selkäänsä ja joutuu riihenkarstat niskassa, saunatonna ja syömätönnä taipaleelle! Edes sen vuoksi, että saisi tuota asiaa hiukan hyvitetyksi, täytyisi häntä vielä kerran tavata. On väliin tuntunut niin pahalta, että vaikka neljälle ilmansuunnalle huutaisi: anteeksi!
Oli tullut jo aivan pimeä. Hevonen juoksi huimasti jyrkkää alamäkeä. Äkkiä hän tunsi kovan jysähdyksen, lensi maahan, tunsi kovaa tuskaa päässänsä ja pyörtyi.
* * * * *
Herätessään hän huomasi olevansa pienessä tuvassa, jonka liedellä paloi iloinen valkea. Vanha eukko hääri askareissaan, ukko kutoi pöydän päässä verkkoa, pieni tyttö istui rahilla lieden ääressä, sylissä kissa, joka kuuluvasti kehräsi. Hänen vilahti mielessään, että tämä oli ihanan, kotoisen rauhan ja onnen kuva, kun hänen huomionsa samalla kiintyi erääseen toiseen, myös lieden ääressä istuvaan henkilöön. Sen tukka oli aivan valkoinen, kasvot olivat vanhuudesta kurttuiset, hartiat olivat kumarat ja vaatteet aivan repaleiset. Vapisevana ukko siinä tuijotteli lieden häilähtelevään hohteeseen. Rikkaan miehen aivoissa välähti iloinen aavistus: se on varmaankin hän, Jeesus, joka on poikennut tänne tölliin yöksi. Ne eivät ollenkaan aavista, että se on hän — täytyy sanoa niille — varoittaa, että tietävät hyvästi kohdella.
Hän yritti nousta, mutta horjahtikin takaisin vuoteelleen. Huomattuaan hänen liikahtavan tuli mummo hänen luokseen ja katsoi häneen tutkivasti. Sairaan silmissä oli kiihkeä ilme, hän hapuili mummon kädestä kiinni, katsoi häneen ja lieden ääressä istuvaan ukkoon, ja kuiskasi: "Se on Jeesus! Ettekö näe? Oli viime yönä siellä meidän kylässä, josta aamulla lähti tänne päin. Olen häntä tavoittamassa. Kohdelkaa häntä hyvin, ottakaa vastaan, avatkaa, kun hän kolkuttaa, sillä hän ei tule hevillä toista kertaa sen luo, joka kerran on hänet hylännyt. Turhaan saa odottaa ja hakea — ei vain tule, kunnes vihdoin taas näyttäytyy…"
Väsyneenä hänen täytyi keskeyttää puheensa ja ummistaa silmänsä. Mummo katsoi pitkään mieheensä, jonka käpyä kuljettava käsi oli pysähtynyt, ja lausui kuiskaten: "Aivan hourii jo, koko mies. Sen on pahasti pää tärähtänyt. Jahka minä panen siihen kaivokylmän vesikääreen, niin ehkä se rauhoittaa. Tulehan tänne katsomaan siksi aikaa, ettei vielä putoa rahilta".
Mutta ennenkuin talon ukko ehti sitä tehdä, nousi vieras lieden äärestä ja tuli loukkautuneen luo. Hän istui sairaan viereen, katseli häntä suruisesti ja vakavasti, laskien lopuksi hiljaa karkean, ryhmyisen kätensä hänen otsalleen. Silloin makaava taas avasi silmänsä. Niistä kuvastui ensin avuton tuska ja pelko, joka kuitenkin vähitellen muuttui rauhallisemmaksi, kunnes silmät taas sulkeutuivat ja koko ruumis raukeni lepoon.
Vieras ei poistunut sairaan vuoteen äärestä koko yönä. Töllin mummo makasi valveillaan, kuunnellen ja katsellen. Himmeästä ikkunasta tuli sisään kalpea kuutamo, valaisten tuvan hämärästi. Mummosta tuntui kuitenkin, että se nurkka, jossa vieras ja sairas olivat, oli muuta huonetta valoisampi. Hän ei saanut selvää siitä, mitä vieras ja sairas puhuivat, mutta matala-äänistä haastelua jatkui lohdullisesti ja rauhallisesti aina siihen saakka, kunnes uni sai eukon valtoihinsa.
Kun hän aamulla heräsi, oli vieras kadonnut. Rikas mies makasi vuoteellaan rauhallisena, kädet rinnalla ristissä, kasvoilla autuas, kirkastettu ilme. Mummon sydän oli pysähtyä säikähdyksestä, sillä hän älysi, että naapurikylän kuulu, rikas saituri oli kuollut siihen heidän penkilleen.
Kun mummo myöhemmin kertoi, mitä kuoleva oli edellisenä iltana sanonut tuosta oudosta, vanhasta kulkurista, ymmärrettiin kylällä asia täydelleen. Hänhän oli ollut kauan aikaa hyvin omituinen, kulkenut vain omissa mietteissään, höpissyt itsekseen Jeesuksesta, ja tarkkaan kysellyt, oliko missään nähty niitä kahta kulkuria, jotka kerta olivat olleet heillä riihellä ja hyvästittä painuneet maantielle. Kaikkia tällaisia vanhoja kiertolaisia hän saituudestaan huolimatta kestitsi ja hoiti hyvin, lopuksi salavihkaa, muiden kuulematta, tiedustaen, olivatko he mahdollisesti nähneet retkillään Jeesusta. "Hän kuuluu", oli hän silloin salaperäisen ja aran näköisenä kuiskuttanut, "vaeltelevan täällä Suomessa vanhan kerjurin haahmossa ja koputtavan joka ovelle. Täällä meilläkin hän kävi, mutta kun ei tunnettu, tuli kohdelluksi vähän ynseästi". Ja kun vieraat hiukan hämillään kielsivät sellaista kulkijaa tavanneensa, varoitti hän: "Jos vain satutte tapaamaan, niin käskekää kaikin mokomin tulemaan uudelleen siihen taloon, jossa kerta olivat riihellä!" Ilmeistähän näin ollen oli, että rikas isäntä oli niinkuin sanotaan "vähän noin", joten ei ollenkaan kummasteltu sitä, mitä mummo kertoi hänen puhuneen. "Sen kun oli pää haljennut kärryiltä pudotessa, niin se houriessaan uskoi tuon kulkurin Jeesukseksi, jota niin kauan oli hakenut, ja siinä uskossaan kuolikin".
Mutta kuta enemmän mummo tuota tapausta, omituista kulkuri-ukkoa ja isännän sanoja sekä ilmettä muisteli, sitä vähemmän hän itsetykönänsä uskoi kyläläisten käsitystä. Suuren ihmeen ja jumalallisen armon aavistus valtasi hänen mielensä, ja hän tunsi pääsevänsä siihen vakaumukseen, että Jeesus, maailman vapahtaja, oli sittenkin tullut tapaamaan rikasta miestä, joka oli häntä niin kauan etsinyt. "Minun tieni eivät ole teidän teitänne", muisteli hän hurskaasti ja kiitti Jumalaa siitä, että rikas mies, saituri, suuri syntinen, oli kuolinhetkellään saanut toteutetuksi korkeimman toivomuksensa.
Jeesus ja Pietari katselivat Suomenmaata, joka lepäsi heidän jalkainsa juuressa kaikessa kesän neitseellisessä vihreydessä. He olivat jo suorittaneet siellä maallisen vaelluksensa, kolkuttaneet joka ovelle, koskettaneet joka sydäntä, ja katselivat nyt poislähdön hetkellä sitä kuin jäähyväisiksi. Hopeavöinä kiertelivät vedet lehtoisia rantoja, suunnattoman laajat selkoset sinersivät poutaisessa autereessa, kaskisavut kohosivat vaaleanharmaina vaarojen kupeiden vehmailta ahorinteiltä, ja lintujen laulu kantautui kuuluville kirkkaana, helkkyvänä soittona. Pietari huokasi ja sanoi surumielisesti:
— Kaunis maa, luojamme ihana lahja. Ja kuitenkaan en löytänyt sieltä parempaa ihmistä kuin… kuin Lusti-rievun. Tuolta näkyy hänen hautansa, jonka kamaralla jo nurmi ja kesän kukkaset kukoistavat…
Jeesus kosketti Pietarin silmiä ja sanoi:
— Katso uudelleen!
Pietari katsoi:
Kaikkialla, meren ja järvien rannoilla, saarilla, vaaroilla, kankailla ja ahoilla, näkyi lukematon joukko hautoja, joiden päällä unohduksen ja anteeksiannon ruoho surumielisesti suhisi. Tuhannet ja taas tuhannet, lukemattomat sukupolvet, olivat vuorollaan tähän unohdukseen astuneet, jättäen pienen kortensa kekoon jälkeentulevaisille astinlaudaksi. Jeesus sanoi Pietarille:
— Näetkö tuota lempeätä ilmettä, joka väikkyy vastaamme tämän maan kauneudesta, joka lepää sen hautojenkin yllä kuin isän ymmärtävä hymy? Se hymy on Jumalan anteeksiannon merkki kaikille tämän poloisen maan asukkaille…
— Lusti-rievullekin? kysyi Pietari huolestuneena.
— Hänelle, sepälle, rikkaalle saiturille, voudille, syntiselle vaimolle, Pitkälle Pienalle, kaikille raskautetuille. Ei ole mittaa Jumalan rakkaudella…
— Annatko siunauksesi Suomelle? kysyi Pietari rukoilevasti.
Jeesus vaikeni ja hänen kasvoillansa kuvastui tuska. Pietari näki, kuinka maailman vapahtaja tällä hetkellä taas uudelleen kärsi sovintokuolemansa tuskat, kuinka orjantappurakruunu ilmestyi hänen otsalleen, kuinka häntä suomalaisten ylpeyden, röykkeyden, kovakorvaisuuden, pahain himojen ja halujen, eripuraisuuden, kavaluuden ja kaiken saastan vuoksi piinattiin ja vaivattiin, syljettiin ja pilkattiin, vitsoilla piestiin, ristinpuun päällä kuoletettiin, kuinka hän kärsi kuoleman kaikki kauhut, kunnes hän, Jumalan sankari, voitti, nousi kuolleista ja astui ylös iankaikkiseen kirkkauteensa. Ja kun tuskan ilme Jeesuksen kasvoilla vaihtui jälleen jumalalliseksi, yleväksi rauhaksi, vieri hänen ohimoltaan, johon orjantappuran oka oli tunkeutunut, punainen, kuultava veripisara. Se putosi halki äärettömyyksien, kohti Suomenmaata, tuoden sinne kärsimyksien tien onneen.