The Project Gutenberg eBook ofSuomalaisia legendojaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suomalaisia legendojaAuthor: Eino RailoRelease date: December 20, 2023 [eBook #72460]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1923Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA LEGENDOJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suomalaisia legendojaAuthor: Eino RailoRelease date: December 20, 2023 [eBook #72460]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1923Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Suomalaisia legendoja
Author: Eino Railo
Author: Eino Railo
Release date: December 20, 2023 [eBook #72460]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1923
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA LEGENDOJA ***
Kirj.
Osmo Iisalo [Eino Railo]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1923.
Äidilleni hänen täyttäessään 75 vuotta omistan tämän kirjani vaatimattomaksi kiitollisuuteni ja kunnioitukseni osoitukseksi.
Tekijä.
Suomalaiset legendat
1. Nainen, jolla ei ollut varjoa 2. Paholaisen viikate 3. Pitkän Pienan synti 4. Rikas vouti ja paholainen 5. Jeesus ja Pyhä Pietari Suomessa
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmissa olevat legendatoisinnot jakautuvat professoriAntti Aarnenmukaan seuraaviin eri tyyppeihin:
1.Toivomukset. Vapahtaja ja Pietari myöntävät köyhälle miehelle, joka on ottanut heidät vieraanvaraisesti vastaan, kolme hyvää, mutta rikkaalle kolme vahingollista toivomusta.
2.Saita emäntä: a) muutetaan palokärjeksi, b) saa kaksi käärmettä imetettäväkseen.
3.Vapahtaja ja Pietari riihellä. Ahnas talonpoika pakoittaa heidät riihelle, jonka he puivat sytyttämällä ahdoksen tuleen; kun talonpoika koettaa samaa keinoa, palaa riihi.
4.Vapahtaja ja seppä. Vapahtaja leikkaa hevoselta jalat kengittääkseen ne, ja nuorentaa vanhan vaimon; koettaessaan samaa seppä epäonnistuu.
5.Synti ja armo. Papin puoliso estää taikuudella lastensa syntymisen; kun hän sen johdosta kadottaa varjonsa, hylkää pappi hänet ja kieltää häneltä anteeksiannon siihen saakka, kunnes kivipöydästä kasvaa ruusu. Toinen pappi vie hylätyn vaimon yöksi kirkkoon; vaimon syntymättömät lapset ilmestyvät äidillensä ja antavat hänelle anteeksi. Hän palaa kotiin ja ruusu puhkeaa kukkimaan.
6.Kuollut, joka ei saa rauhaa haudassaan. Mies polttaa kolme morsiantaan eikä kuoltuaan pysy haudassaan; neito tuo ruumiin papin luo ja hankkii hänelle murhattujen anteeksiannon.
7.Kova tilanomistaja paholaisen hevosena: lähettää pojallensa kirjeen.
8.Äiti tahtoo tappaa lapsensa. Isä pelastaa ja salaa ne, näyttäen ne vasta monen vuoden kuluttua. Äiti kuolee kauhusta.
9.Laulava luu. Veli surmaa veljensä (sisarensa) ja kätkee ruumiin maahan; paimen tekee kuolleen luusta huilun, joka ilmaisee salaisuuden.
10.Kuninkaan tytär, joka on surmannut lapsensa. Lintujen kielen oppinut nuorukainen kuulee linnulta kuninkaan tyttären salaisuuden ja paljastaa sen.
11.Kuka söi lampaan sydämen?Pietari vaelluksella erään toverin kanssa, joka syö saadun lampaan sydämen ja kieltää sen tehneensä; tunnustaa tekonsa, kun rahaa jaettaessa kolmas kasa oli tuleva sille, joka söi lampaan sydämen.
12.Alati tyytymätön suutarikartoitetaan taivaasta, koska hän ei voinut sielläkään hillitä arvosteluhaluansa.
13.Paholaisen nolaus. Pappi vie paholaiselle luvatun yöksi kirkkoon ja piirtää viivan lattiaan hänen ympärilleen; paholainen ei onnistu houkuttelemaan häntä piiristä pois. — Paholaiselle luvattu lukee papiksi ja pelastuu; pelastuu arvaamalla paholaisen ongelmat, joiden selitykset on metsässä kuullut.
14.Paholainen kirkossa. Rikas herra on kuollut; suutari valvoo kirkossa; naulitsee paholaisen alttariin kiinni; kuolleen nahka; suutari saa paljon rahaa.
15.Paholainen niittämässä päiväläisen sijassa. Ilkeän voudin täytyy niittää siksi, kunnes kuolee.
16.Paholainen asianajajana, a) Miestä syytetään varkaudesta; paholainen vie tuomarin oikeussalista; b) "Keitetyt herneet itävät yhtä varmasti kuin keitetyistä munista tulee poikasia"; paholainen vie tuomarin.
Kuten professori Aarne huomauttaa, on muutamissa tapauksissa vaikea ratkaista, mitkä toisinnot olisi luettava legendamaisiin, mitkä sellaisiin satuihin, joissa esiintyy yliluonnollinen vastustaja. Jos ylläolevaa luetteloa tarkastetaan päämääränä sellaiset sadut, jotka sopisivat legendan tavalliseen määritelmään, s.o. olisivat naivin hurskaita kertomuksia Jumalan, vapahtajan ja pyhimysten osanotosta ja vaikutuksesta ihmisten elämään, sekä vielä laajemmin käsittäen yleensä hurskaita ihmekertomuksia, joilla on siveellinen, nimenomaan kristillinen pohjatarkoitus, näyttäisivät tällaisiksi hyvin sopivan vain tyypit 1—7 ja 11; jäljelläolevat sisältävät siksi ylivoimaisesti muita satuaineksia, ettei niiden legendaluonne ole varsin ilmeinen. Ankarasti ottaen ei siis suomalaisten legendatyyppien luettelo ehkä paisuisi niin laajaksi kuin yllä.
Mitä näiden toisintojen yleiseen asuun ja muotoon tulee, ei se, joka syventyy niihin kaunokirjallisia näkökohtia silmälläpitäen, voi asettaa sadunkertojiemme kykyä tällä alalla erikoisen korkealle. Aivan toisin kuin esim. eläinsatu, jossa kertojat liikkuvat jokapäiväisen elämänsä ja "metsätietonsa", traditsioksi muuttuneiden kokemusten ja huomioiden parissa, tahi kuin "kuningassatu", jonka kehitteleminen vetosi siihen mielikuvittelukyvyn puoleen, joka on lapsilla erikoisen eloisa, legenda edellyttää kertojaltaan korkeampaa, positiivista, siveellisen ongelman ratkaisuun pyrkivää ajatuskykyä, ja sitä ei useimmiten ole ollut. Ne toisinnot, joissa tällaista selvyyttä tapaa, tekevät muistitiedon vaikutuksen; jos muisti on pettänyt, ei oma ajatus ja keksintäkyky ole pystynyt aukkoa täyttämään, vaan on pohjalanka pudonnut käsistä ja tulokseksi tullut avuton, usein sangen typerä ja lahjattomuuttakin osoittava sirpale. Kerääjän läsnäolon aiheuttama hämmennys on myöskin ilmeisesti vaikuttanut tyrehdyttävästä ajattelun ja kertomisen kulkuun. Muistettava on myös, että vain harvat kerääjät osasivat pikakirjoitusta, joten kirjaanpano voi olla katkonaisempi kuin kertojan esitys. Niinpä on näillä toisinnoilla, ehkä muuatta harvaa poikkeusta lukuunottamatta, kirjalliselta kannalta yleisleimana karu ja kömpelö köyhyys, mielikuvituksen ja johdonmukaisuuden puute; siitä hienosta, tunnelmarikkaasta runouden hengestä, joka todellisesta legendasta tuulahtaa, ei niissä ole sanottavasti jälkeäkään. Poissa on sanonnastakin se kansanomainen mehevyys ja sukkeluus, joka tekee esim. eläinsatutoisinnot kirjallisesti niin miellyttäviksi ja käyttökelpoisiksi. Sadunkertojamme ovat lyhyesti sanoen olleet legendoissa heille vieraalla ja liian vaikealla alalla, eivätkä ole yleensä niissä onnistuneet.
Mutta vaikka täten käykin selväksi, ettei näistä legendatoisinnoista ole kirjallisessa tarkoituksessa sinänsä julkaistaviksi, ei sittenkään, vaikka niitä koneellisesti yhdistäisikin ottamalla toisesta lisäksi sen piirteen, mikä toisesta puuttuu, ja vaikka niiden kieli ja sanontatapa on niin karua ja alkeellista, ettei siitäkään tunnu heruvan niille mitään hedelmöittäjää, huomaa lukija kuitenkin vähitellen niiden mukana joutuvansa ajatus- ja tunnelmapiiriin, joka on laatuaan erikoinen, jopa eriskummallinen, ja arvoltaan sellainen, että se ansaitsee huomiota. Se on niissä tavallaan vain aavistettu, vaistomaisesti tunnettu ja kömpelösti tavoiteltu, mutta sen saattaa niistä kuitenkin havaita, jos lukijan mielikuvituksella on kykyä elävöityä pienistäkin piirteistä. Sinä keskipisteenä, josta lähteneiden säteiden sirpaleita nämä toisinnot ovat ja jonka ympärillä kansan mielikuvitus ja ajatus on haparoiden liikkunut, näyttää yleensä olleen kristillinen käsitys synnistä ja armosta, ja nimenomaan jälkimäisen ratkaisevasta merkityksestä ihmisen pelastukselle, eli siis kristillisen saarnan ydinkohta. Tämä uskonnollisen, kirkolta saadun vakaumuksen tulkinta, se perusajatus, "ettei mikään synti voi katuvaista kadottaa", jos hän luottavaisesti turvautuu Jumalan rakkauteen ja armoon sekä Jeesuksen lunastukseen, häämöittää kaukaa niidenkin toisintojen takaa, joista ei sinänsä mitään tällaista ilmene. Tämän keskipisteen ulko- ja yläpuolella, näkyvämpänä kuin se, kansa sitten tulkitsee muita siveellisiä käsityksiänsä. Se uskoo, että salatuinkin rikos kerta saa tavalla tahi toisella rangaistuksensa, että väärin hankittu rikkaus tuo kirouksen mukanaan, että tyytyväinen ja siveä köyhyys on pätevämpi elämän onnen perusta kuin rikkaus ja ylellisyys j.n.e. Sinä varsinaisena aineksena, jonka alle ja yhteyteen tämä legendain siveellinen sisällys sitten peittyy, esiintyy monenlaista, joukossa valtasijalla, luojan tarkoitusten vastustajana, paholainen ja sen mukana kaikenlainen kirkko- ja kalmataikuus. On omituista huomata, kuinka kansa on uskomuksissaan puolueeton: tulkitessaan vakaumustaan synnistä ja armosta se samalla avoimesti liittää tapahtumien menoon ruumiillistuneen paholaisen ja kaikenlaista törkeätä taikuutta, kertoen näistä, mikäli voi päättää, ilmeellä, joka osoittaa tässäkin suhteessa lujan ja piintyneen uskon olevan pohjalla. Kaikenkaikkiaan nämä legendamaiset sadut, kömpelöstä ja kehittymättömästä muodostaan ja naivista sisällöstään huolimatta, sittenkin siis paljastavat erään kansansielun kolkan, joka tätäkin tietä ansaitsee tulla tunnetuksi.
Yllämainittujen piirteiden lisäksi on huomiota herättävänä vielä mainittava se "uskonnollisen huumorin" pilkahdus, joka useissa toisinnoissa ilmenee. Saattaisi äkkiä ajatellen tuntua oudolta, että huumorilla olisi sijaa näin vakavien asioiden yhteydessä, mutta tosiasia on, että kansan legendoissa sillä on oleellinen osansa. Se voi olla toisaalta aiheensa mukana perintöä keskiaikaisista kansanomaisista miraakkeleista ja mysteerioista, joissa pyhästä sisällöstä huolimatta usein oli koomillisiakin kohtauksia, ja toisaalta kansan omaa taipumusta leikillisyyteen, jolla se vaistomaisesti pyrkii lieventämään liian kolkoksi ja juhlalliseksi kiristyvää tunnelmaa. Ja kristillisessä voitonriemussa, kun oltiin varmoja siitä, että paholainen yrityksistään huolimatta oli tuomittu joutumaan tappiolle, oltiin taipuvaisia antamaan tälle ruhtinaalle nolo ja naurua herättävä osa. Legendojen huumori onkin niiden tehoisinta taidetulosta, joka heittää koko kertomuksen ylle oman erikoisen hohteensa.
Ylläsanotusta on jo käynyt selville, etten ole voinut noudattaa tässä työssäni samaa menettelytapaa kuin "Suomen kansan eläinkirjaa" tehdessäni. Päästyäni selville siitä, etteivät toisinnot edes yhdistelemälläkään voi herättää nykyaikaisen lukijan mielenkiintoa, mutta samalla viehättyen niihin mielikuviin, joita ne synnyttivät, siirsin ne syrjään ja kirjoitin vapaasti ja itsenäisesti, noudattaen toisintoja ainoastaan sikäli kuin ne miellyttivät, "runoillen kansantarinoiden pohjalla", tässä teoksessa olevat kertomukset. Ja vaikka aihepiirin perusteella olenkin niille antanut yhteisnimen "Suomalaisia legendoja", ovat ne kuitenkin ei ainoastaan muotoon, vaan varsinkin juonen rakennukseen ja toisissa tapahtumiinkin nähden minun vastuullani. Onko tämä menettelytapani ollut eduksi vai vahingoksi uudelleen saatettaessa suomalaista legendapiiriä yleisön ulottuville, sitä olen polkeellinen arvostelemaan; minulle vain ei muu tapa ole ollut mahdollinen.
Kannattanee vihdoin merkitä muistiin, ettäJuhani Ahotunsi mielenkiintoa suomalaisia legendoja kohtaan ja otti ne haltuunsa niihin tarkemmin tutustuakseen. Eri tyyppiryhmien kansilehdelle hän näkyy tehneen joitakin muistiinpanoja, m.m. sellaisista, joista hänen mielestään yhdistelemällä olisi tullut julkaisemisen arvoinen. Kun tällaisia kuitenkin on vain muutama harva, joten niistä ei olisi mitään kokoelmaa syntynyt, tuli hänellekin eteen suomalaisten legendain kirjoittaminen toisintojen herättämien mielikuvien valossa vapaana kirjailijana, ja siihen hän ei ehtinyt tai ei tahtonut ryhtyä; jonkun aikaa ennen sairastumistaan hän jätti toisinnot Suom. Kirj. Seuralle takaisin.
ProfessoriKaarle Krohnja tohtoriE. A. Tunkeloovat suhtautuneet yritykseeni kehoittaen ja myötämielin. Pitäen heidän osoittamaansa luottamusta suurena kunniana ja heidän auliisti antamiansa neuvoja mitä tärkeimpinä teokseni synnylle, pyydän täten saada lausua heille kiitokseni. Pälkäne, elokuun 16 p. 1923.
Tekijä.
Olipa kerran pappi, jolla oli ihmeen kaunis tytär, niin kaunis, että kaikkien täytyi pysähtyä häntä katsomaan. Eipä tiennyt, mitä eniten ihailla, hänen tukkansa tummuuttako vai hänen hipiänsä valkeutta, sillä niin erikoiset olivat molemmat.
Mutta silti oli tässä neidossa jotakin omituista. Hän oli vaitelias ja synkkä, liikkuen ihmisten kesken hiljaisena, pystynä ja ylpeänä, ja harvoin lievensi nauru hänen kasvojensa vakavaa ilmettä. Ja kun joskus joutui katsomaan häntä silmiin, täytyi painaa katseensa alas, sillä niistä loisti jotakin pohjatonta. Kukaan ei voinut sanoa, mitä se oli, mutta kaikkien mielestä oli papin kauniin tyttären katse niin terävä, että se tunki läpi.
Kerran sitten tämä ylpeä neito joutui näkemään, minkä tuskan ja kivun kautta ihmislapsen on maailmaan tultava, ja siitä hetkestä asti hän oli entistäkin synkempi ja vaiteliaampi.
Ei ollut tämä neito niin tunteeton kuin hänen käytöksestään ja näöstään olisi voinut luulla, vaan oli hänen povessaan herännyt palava rakkaus. Kuta enemmän hän sitä koetti salata, sitä polttavampana lieskana se raivosi hänen sydämessään, tuottaen hänelle suloista kärsimystä. Ja se nuori mies, pappi hänkin, jota hän rakasti, tunsi myöskin samaa neitoa kohtaan, koettaen päästä selville hänen ajatuksistaan, mutta turhaan. Neito poisti hänet luotansa kylmyydellä, jonka takaa ei voinut aavistaa hänen lempensä hehkua, ja niin murehti mies hänen rinnallaan toivottoman rakkauden surua.
Neidon rakkaus oli kyllä noussut sielun puhtaudesta, mutta ei tahtonut tunnustaa luonnon käskyä. Hän halusi nauttia rakkaudesta, mutta ei kantaa sen hedelmiä: hän pelkäsi lasten tuottamaa tuskaa enemmän kuin mitään muuta. Siksi hän ei uskaltanut rohkaista rakastajaansa, sillä hän ei tohtinut ajatella avioliittoa ja lasten synnyttämistä. Ja tästä aiheutui hänen sydämeensä kuluttava ja tuskallinen ristiriita, joka kalvoi häntä öin päivin, antamatta koskaan rauhaa. Hänen mielensä tila tuli vähitellen järkytetyksi, sielun synkkyys eneni, ja pian katseltiin häntä yhä suuremmalla pelolla ja kammolla. Ei tiedetty, mitä hänestä piti ajatella, mutta kaikkien täytyi myöntää, että hän oli melkein entistä kauniimpi.
Kerta sitten neito oli kuutamoisena syksy-iltana kotinsa lähistöllä kävelemässä, sydämessä aina sama polttava rakkaus ja kauhu, joka esti hänet kaipuutansa tyydyttämästä. Hänen tuskansa oli niin kova, että hänen täytyi huoata ääneen ja valittaa pelkoansa. Tuskin hän oli ehtinyt tehdä sen, kun hän samalla säikähtäen kirkaisi: hänen vierelleen oli ilmestynyt pieni, harmaa mies, joka katseli häneen ilkeästi tuuheiden kulmakarvojensa alta. Neito vapisi kuin haavanlehti; hän olisi tahtonut juosta pois, mutta ei voinutkaan, sillä hänen jalkansa olivat aivan kuin maahan kiinni kasvaneet. Hänen täytyi seisoa siinä ja katsoa tuota harmaata äijää, joka niin omituisesti ja hyytävästi häneen tuijotti, ja kun hän silmäili ilmestystä tarkemmin, huomasi hän kauhukseen, ettei kirkas kuutamo heittänytkään äijän viereen mitään varjoa. Neito ei tiennyt mitä ajatella, ja väliin hänestä tuntui kuin ei siinä mitään äijää olisi ollutkaan, hiukan sumua ainoastaan. Mutta sittenkin: siinä se seisoi ja katseli häneen ilkeästi ja uteliaasti. Vihdoin hän kokosi kaiken rohkeutensa ja kysyi äijältä: "Mitä tahdot?"
Silloin tuo pieni, harmaa mies vastasi: "Satuin kuulemaan toivomuksesi ja päätin auttaa sinua, jos haluat. Voit huoleti mennä naimisiin, sillä lapsia et saa, jos teet ohjeideni mukaan". Tämän kuullessaan neito vapisi, sillä hän ymmärsi, mihin syntiin häntä täten tahdottiin vietellä, mutta sitten kuitenkin ajatus palasi kuvailemaan kipua ja tuskaa, huolta ja vastusta, jota lapset tuottaisivat, ja hän tunsi kiusauksen kovasti kiehtovan. Nähdessään hänen epäröimisensä kiiruhti pieni, harmaa mies sanomaan: "Tule kanssani tuonne vanhaan myllyyn, niin toteutan toivomuksesi; siinä ei ole mitään pelkäämistä, vaan käy se niin ettet huomaakaan". Ja odottamatta neidon suostumusta äijä lähti liukumaan vanhaa tuulimyllyä kohti, jonka lahoneet siivet törröttivät kuutamossa kuin aaveet, ja neito tunsi menevänsä hänen perässään. Välistä äijä ikäänkuin katosi hänen silmistään, mutta ilmestyikin sitten jälleen, ja viittoi hänelle nyt kutsuvasti tuolta vanhan myllyn pimeältä ovelta. Vaikka neidon sydän olikin jäätävän kauhun vallassa, tunsi hän kuitenkin menevänsä sinne kuin vastustamattoman voiman vetämänä, ja seisoi hetken kuluttua äijän vieressä myllynkivien ääressä.
Silloin äijä otti taskustaan seitsemän ohranjyvää, antoi ne hänelle ja sanoi: "Pane nuo jyvät kivensilmään ja kierrä kiveä seitsemän kertaa vastapäivään". Ja tätä sanoessaan äijä oli entistä oudomman näköinen, ja vaikka neito ajatteli, ettei hän jaksa tuota kiveä liikuttaakaan, koetti hän silti pyöräyttää sitä. Ja kivi pyörähtikin keveästi kuin olisi se ollut höyhen. Joka kerralla tuntui hänestä kuin olisi polttava tuska vihlaissut hänen sydäntään ja kivensilmästä kuulunut hento, tuskaisa parahdus. Seitsemäs, viimeinen niistä, oli viiltävä kuin kuolevan valitus, ja neito tunsi, kuinka kaikki katosi hänen ympäriltään kuin hukkuen sysimustaan yöhön. Äijän vihreät, ilkkuvat silmät vain yhäti pimeyden keskeltä häneen tuijottivat, ja korvissa kaikui seitsemän hentoa, oudosti syyttävää ja valittavaa kirahdusta.
Kun neito heräsi, huomasi hän makaavansa kotikedolla, vanhan tuulimyllyn lähellä. Sen irtonainen ovi vingahteli alakuloisesti yötuulessa ja taivaalla oli ruvennut ajelehtimaan pilviä, jotka väliin peittivät kuun, luoden silloin kaikkialle synkän hämärän. Hänen otsansa oli hikinen ja hänen koko ruumiinsa hellä kuin vasta suuresta vaivasta päässeellä. Hän muisti äkkiä kaikki, nousi ja rupesi miettimään, mitä oli tapahtunut. Silloin hän kuuli jostakin seitsemän hentoa, syyttävää, valittavaa parahdusta, säpsähti, ja lähti kotiinsa taaksensa katsomatta. Mutta kun pilvi samalla poistui kuun päältä ja hän vilkaisi sivulleen, huomasi hän kauhukseen, ettei hänellä enää ollutkaan varjoa.
Neito oli jo tähänkin saakka käytöksellään ja olemuksellaan herättänyt ihmisten kummastelua, ja teki sitä vielä enemmän nyt, tämän öisen tapahtuman jälkeen. Kävi näet niin, että hän muuttui tuona yönä iloiseksi ja puheliaaksi, vapaaksi ja herttaiseksi, niin ettei häntä enää tahdottu tuntea samaksi. Ja hänen iloisuuttaan ei näyttänyt nyt mikään voivan vaimentaa: kuta vakavampia muut ihmiset olivat, sitä hilpeämpi halutti tytöllä olla, kuta synkempi yö ja kovempi myrsky, sitä eloisampi ja vallattomampi tyttö. Mutta iloisuudestaan huolimatta hän ei saavuttanut enempää sydämen ystäviä kuin synkkyytensäkään päivinä.
Mutta tuo nuori pappi, joka häntä rakasti, oli nyt onnellinen. Nyt ei neito enää väistänyt, vaan rohkaisi häntä. Kauan ei viipynyt, ennenkuin he olivat mies ja vaimo. Nuori pappi aloitti avioelämänsä hartaalla rukouksella, nuori vaimo sädehtivin silmin, niin kauniina, niin oudosti ihanana, että kaikki vaikenivat hänet nähdessään, eivätkä voineet kylliksi häntä katsoa.
Ei ollut heidän avionsa alkuaikoina sitä iltaa ja aamua, ettei nuori pappi olisi iloisin toivein tulevaisuuttaan ajatellut. Hän kuvaili mielessään sitä hetkeä, jolloin ensimmäinen pieni tulokas olisi ilmestynyt osanottajaksi heidän elämäänsä, kruunaten sen kaikella sillä onnella, joka tässä maailmassa on mahdollinen. Mutta kuta useampi vuosi kului eikä pientä tulokasta ruvennut kuulumaankaan, sitä ahkerammin viivähti huoli papin sydämessä. Hän rupesi uskomaan, että hänen rakkain toiveensa jäisi toteutumatta, ja vaipui alituiseen rukouksen taisteluun tämän toiveensa puolesta. Hänen oli vaikea alistua siihen, jonka hän kuitenkin tunnusti Jumalan tahdoksi.
Ja vuosien kuluessa rupesi hänen alussa niin sädehtivän iloinen puolisonsakin tuntemaan samaa elämän tyhjyyttä. Ne riemut ja tuskattomat nautinnot jotka hän ennen oli kuvitellut niin suuriksi ja loppumattomiksi, muuttuivatkin vähitellen mehuttomiksi, ja sielussa rupesi tuntumaan vastustamaton kaipuu johonkin, joka antaisi hänen elämälleen todellisen ja täydellisesti tyydyttävän tarkoitusperän. Ennen aavistamattomalla voimalla avautui hänelle äitiyden pyhyys ja ihanuus, ja samalla myös syttyi povessa entistä polttavampi tuska ja epätoivo, joka hetki hän oli kuulevinaan ne seitsemän hentoa kirahdusta, jotka silloin kuutamoyönä olivat hänen korvissaan kaikuneet, ja alati hän oli tuntevinaan povessaan ne kaameat vihlaukset, jotka olivat hänelle kertoneet, mitä oli tapahtunut. Seitsemän hentoa olentoa kohosi hänen sielunsa eteen, karkoittaen siitä syyttävällä ilmeellään pois ilon.
Tulipa sitten kerran taas synkkä syksy ja elävämmin kuin koskaan ennen muisti papin puoliso sen, mitä kerran oli tapahtunut. Herätessään aamulla levottomasta unesta hän, voimatta enää itseään hillitä, huokasi raskaasti suruansa siitä, ettei heillä ollut lapsia, ja tähän hänen suruunsa yhtyi hänen miehensä. Hän purki vaimolleen kaiken vuosien kuluessa sydämeensä kasautuneen katkeruuden, kapinoiden toivottomuudessaan jo Jumalaakin vastaan ja kysyen, mikä se synti oli, josta heitä näin rangaistiin. Ja vaimo kuunteli tätä valjuna, sanattomana, voimatta yhtyä miehensä rukouksiin, tunnossa polttavana taakkana se, mikä oli kerta tapahtunut. Vaiti aloittivat he päivänsä, vaiti kuluttivat sen loppuun, kunnes tuli kirkas, kuutamoinen ilta. Silloin sanoi pappi vaimolleen: "Lähtekäämme kävelemään. Ehkä illan rauha mieltämme virkistää". Ja he lähtivät, suunnaten tiensä vanhalle myllylle päin.
He kulkivat vaiti toistensa rinnalla, ja taivaalla ajelehtivat pilvet peittivät väliin seudun syvään hämärään. Kun kuun valo pääsi taas esteettä loistamaan, katsoi pappi yhä enemmän kummastellen puolisoansa. Hänestä tuntui, että se oli joku hänelle aivan vieras ja tuntematon olento, joka selittämättömällä tavalla herätti hänessä kammoa ja pelkoa. Yhä tarkemmin hän tutki siinä vaimoansa, kunnes huomasi jotakin, joka sai hänet kauhusta jäykistymään. Hän pysähtyi ja tuijotti puolisoonsa, joka kääntyi hänkin katsomaan vastaan, silmissä omituinen, salaperäinen, pohjattoman epätoivoinen ilme. Silloin pappi kysyi: "Mistä johtuu, ettei sinulla ole varjoa? Minulla on varjo, kaikilla ihmisillä ja esineillä on varjo, mutta sinulla ei ole?"
Silloin papin puoliso pysähtyi miehensä eteen ja katsoen häneen läpitunkevasti tunnusti kaikki, mitä kerran oli tällä samalla paikalla ja tuossa vanhassa myllyssä tapahtunut. Se kertomus tuntui papista niin kamalalta ja niin uskomattomalta, että hänen verensä oli jäähmettyä. Hän oli siis ottanut vaimokseen naisen, jonka omallatunnolla oleva teko hänen mielestään sulki hänet pois pelastuksesta, Jumalan armosta ja iankaikkisesta autuudesta. Torjuen hän kohotti molemmat kätensä naista vastaan ja poisti hänet jyrkästi luotansa; hänen surunsa ja tuskansa muuttui; vanhurskaaksi vihaksi, hän ei ajatellut armoa eikä sovitusta, vaan kirosi puolisonsa ajaen hänet pois ja sanoen sauvaansa osoittaen: "Ennen tuohon kuivaan puuhun puhkeaa vihreitä lehtiä, kuin sinä saat tämän syntisi anteeksi". Niin jätti hän puolisonsa siihen ja pakeni kotiinsa, jossa vaipui sanomattomaan epätoivoon, sillä hän näki sydämessään joka hetki sen tuskallisen, hätäisen ja rukoilevan katseen, jolla vaimo oli koko ajan häneen tuijottanut.
Sinä syksyisenä yönä katosi papin puoliso jäljettömiin, eikä kukaan voinut sanoa, minne hän oli mennyt tahi mitä hänestä oli tullut.
Papin puoliso pakeni pakenemistaan niin kauas maailmalle, ettei hän enää tiennyt, missä olikaan, ja noiden hentojen äänten lisäksi soi nyt hänen sielusi saan hänen miehensä kirous ja tieto siitä, ettei hän voi enää milloinkaan saada tekoaan anteeksi. Näin vallitsi hänen sydämessään loppumaton tunnon tuska, joka esti hänet mitään muuta ajattelemasta. Hänestä tuli hiljainen, vaitelias olento, joka kerjäten kulki talosta taloon. Kukaan ei häntä tuntenut; ei tiedetty, mistä hän tuli ja minne hän meni, mutta kaikki poistuivat vaistomaisen kammon vallassa hänen tieltänsä. Niin kului vuosia monta, aika vanhensi papin kerran niin kauniin puolison, hänen tukkansa muuttui lumivalkoiseksi, hänen kasvoillensa ilmestyi ryppyjä, hänen vartalonsa kumartui, niin että se tarvitsi sauvan tuekseen, ja hänen askeleensa olivat väsyneen, vanhan naisen. Mutta hänen silmissään oli vielä niiden entinen kirkkaus.
Tulipa hän sitten kerta vaelluksellaan tien risteykseen, jonne näkyi viljava ja vihanta rauhan laakso. Laakson keskellä oli vanha Herran temppeli, jonka kellot kutsuvasti kumahtelivat aamun viileään ja puhtaaseen ilmaan. Vaimo istahti tien viereen, katsoi edessään olevaa näkyä, kuunteli kellojen kutsua, painoi päänsä käsiinsä ja huokasi raskaan huokauksen. Kauan oli jo elämän taakka häntä painanut, pannen hänet hoippuen tietänsä kulkemaan, mutta ei milloinkaan niin ankarasti kuin nyt. Hän kumartui kättensä varaan ja toivoi itkien sitä hetkeä tulevaksi, jolloin anteeksiannon varmuus sallisi hänen päättää loputtoman ja lohduttoman vaelluksensa. Siinä istuessaan hän sitten tunsi väsymyksen muuttuvan uneksi. Hän ei kuitenkaan tiennyt, oliko hän hereillä vai valveilla, sillä hän näki edelleen ihanan laakson ja kuuli kellojen kumahtelevan. Kun hän katsahti sivulleen, huomasi hän siinä korkean, vanhan miehen, jonka silmissä oli lempeä hohde. Tuo vanha mies kumartui hänen puoleensa, laski kätensä hänen päälaelleen ja viittasi Herran temppeliä kohti. Vaimo tunsi uuden, ennen kokemattoman aavistuksen valtaavan sielunsa, nousi kiireesti ja läksi sinne. Arkana, kenenkään huomaamatta, hän hiipi syrjäiseen penkkiin, painoi päänsä käsiinsä ja tunsi samalla, kuinka uusi ja outo rukouksen voima oli syttynyt hänen sydämeensä.
Sen voiman valtaan antautuminen täytti koko hänen sielunsa. Hän ei kuullut, mitä temppelissä tehtiin, vaan tuijottaen maailman vapahtajaan anoi koko elämänsä kärsineen ja syyllisen ihmisen palavalla tuskalla anteeksiantoa ja rauhaa. Silloin tunkeutui hänen sydämeensä äkkiä kirkas, lempeä ja vakuuttava ääni, joka sanoi: "Ei mikään synti voi katuvaista kadottaa". Kun vanha vaimo kuuli tämän äänen, katsoi hän saarnatuoliin päin ja oli näkevinään siellä saman vanhuksen kuin äsken teiden risteyksessä. Tuo vanhus katsoi juuri häneen, silmissä pyhän vakaumuksen hohde, ja tuossa katseessa oli sellainen voima, että se tunkeutui vaimon sydämeen kuin miekka, kaataen hänet siihen pyörtyneenä paikalleen.
Kun hän heräsi, oli kirkko tyhjä. Kaikki olivat menneet pois, eikä kukaan ollut huomannut penkkien väliin vaipunutta vanhusta. Oli tullut ilta. Kirkossa vallitsi jo syvä hämärä. Vaimo ei kuitenkaan sitä huomannut, vaan tuijotti yhä alttarille päin, jonka yläpuolella olevaan vapahtajan kuvaan päivän viimeinen kajo vielä sattui. Hänestä tuntui kuin olisi vapahtajan kasvoille tullut kutsuva ilme ja lempeä kirkkaus, ja kädet ojennettuina hän läksi menemään alttaria kohti. Sen juurelle hän taas vaipui syvään rukoukseen.
Yhä syvempään pimeyteen painui vanha kirkko, kunnes saapui kahdentoista hetki. Silloin leimahti äkkiä outo valo, joka tuntui vihreänä liekkinä hyppelevän kaikkialla. Vanha vaimo alttarin juurella heräsi rukous-unestansa ja tuijotti kauhistuneena ympärilleen. Samalla täytti kirkon ukkosen tapainen jyrinä, rupesi kuulumaan hiipiviä askeleita ja kammottavaa naurua, joka vähitellen kasvoi kovaksi kohinaksi. Vaimo ymmärsi, ettei tuo pieni, harmaa mies mielinyt hänestä hyvällä luopua, vaan oli tullut häntä ottamaan. Hänen sydämensä valtasi hyytävä pelko, mutta hän ei lannistunut, vaan kääntyen alttariin päin halasi sen juurta ja huuti Jumalaa avukseen hädässänsä.
Sitten hän katsoi jälleen kirkkoon ja näki, kuinka ammoin kuolleet tuttavat ilmestyivät pääkäytävälle, lähestyivät hitaasti alttarin aituusta ja ojentaen käsiään pyysivät häntä mukaansa. Mutta joku ääni hänen sydämessään sanoi varoittaen: "Älä mene!" Hän näki, kuinka hänen miehensä saapui hitaasti häntä kohti, vanhentuneena ja harmaana, hänkin ojentaen käsiään ja pyytäen tulemaan, mutta hän ei mennyt. Hän huomasi, etteivät nuo tulijat päässeetkään alttarin aituuksen sisäpuolelle, vaan pysähtyivät sen eteen kuin olisi siinä ollut näkymätön muuri. Sitten alkoi kirkossa taas kammottava meteli, ilma suhisi kuin myrskyllä ja kauheita olioita tuntui hyppelevän ja lentelevän kaikkialla. Keskikäytävää lähestyi hitaasti pieni, harmaa äijä, joka saapui aituuksen luo, ojensi kätensä häntä kohti ja sanoi: "Tule! Olet luvannut itsesi minulle ja nyt olen tullut sinua noutamaan". Samalla hän kohotti katseensa vaimoon, joka näki vihreän lieskan loistavan hänen silmistään. Tuo pieni, harmaa äijä kasvoi äkkiä jättiläisen kokoiseksi, näyttäen täyttävän koko kirkon, ja kurotti uhaten pitkillä, käyrillä kynsillä varustettuja käsiään vaimoa kohti, mutta tämä turvautui yhä hartaammin rukoukseensa. Hän huusi syvimmällä tuskan voimalla avukseen maailman vapahtajaa, jonka kasvoihin hän kohotti katseensa, ja samalla kuin hän mainitsi Jeesuksen Kristuksen nimen, tuntui maa vapisevan, kaikki pahat näyt hävisivät ja kirkko vaipui synkän pimeyden valtaan. Taistelun tuskasta rauenneen vaimon sydämeen laskeutui levon ja rauhan tunne, ja hän vaipui taas horroksiin.
Silloinpa täytti kirkon uusi valkeus, mutta nyt se oli ihanaa kirkkautta, jota hänen silmänsä eivät olleet milloinkaan ennen nähneet. Ihmeissään hän katsoi ympärilleen ja huomasi, kuinka alttaria lähestyi seitsemän valkoista, hohtavaa olentoa. Outo aavistus valtasi vanhan vaimon. Nuo sädehtivät olennot astuivat esteettä aituuksen läpi, polvistuivat alttarin juurelle ja virittivät ihanan, ylimaallisen laulun. Silloin vanhan vaimon sielun silmät aukenivat, hän ryömi noiden kirkkauden olentojen luo ja huokasi viljavien kyynelten lomasta: "Minun lapseni!"
Ja nyt hän pyysi lapsiltaan palavasti anteeksi rikostaan, mutta nämä eivät puhuneet mitään, katsoivat vain häneen surren ja moittien. Tuon katseen voimasta alkoi vaimon sielussa nousta esiin ihmeellisiä näkyjä, jotka painavammin kuin milloinkaan ennen saivat hänet ymmärtämään, mitä hän oli elämässään menettänyt. Hän näki lastensa työskentelevän maailmassa rakkauden palveluksessa, hyödyttävän ihmiskuntaa ja toteuttavan Jumalan käskyjä, ja hän ymmärsi, kuinka raskaasti hän oli rikkonut estäessään heidät todella tätä työtä tekemästä. Mutta nämä näyt samalla saattoivat hänet entistä syvemmässä nöyryydessä kääntymään lastensa puoleen, kohottamaan katseensa vapahtajaan ja sanomaan: "Jeesuksen Kristuksen sovintokuoleman tähden, anteeksi!"
Silloin nuo kirkkaat olennot yht'äkkiä muuttuivat rakastavan ja lempeän näköisiksi. He kumartuivat äitinsä puoleen, ja kerta iässään, lyhyenä silmänräpäyksenä, tämä tunsi kaiken sen onnen täydellisyyden, mitä elämä lapsien rakkaudessa äidille antaa. Kuin kirkas päivän nousu valtasi rauha ja lepo vaimon sydämen, ja hän vaipui rajattoman, ihanan onnen tunteeseen. Hän kuuli vielä sydämessään lastensa sanovan: "Nyt menkää kotiin, äiti!", ja niin oli kaikki kadonnut.
Kun temppelin vanha pappi, sama, joka edellisenä päivänä oli lujana uskossaan julistanut, ettei kenenkään haudan tällä puolella olevan tarvitse armosta epäillä, aamulla saapui kirkkoon, tapasi hän sieltä vanhan vaimon alttarin juurelta rukoilemasta. Vaimo oli sama, jonka hän oli kirkkoon ohjannut ja jonka katseesta ja olemuksesta hän oli huomannut raskaan taakan häntä painavan. Niinpä hän nyt saattoi arvata sen taistelun syvyyden, jonka vaimo oli kirkossa kokenut, ja katsoi häneen siksi tutkivin silmin. Mutta vaimon katseesta loisti vapahduksen ja rauhan kirkas varmuus ja siunaten sanoi vanha pappi hänelle: "Mene! Jumala on antanut sinulle syntisi anteeksi". Ja vaimo lähti. Hän kulki kevein askelin, hänen vartalonsa oli jälleen suoristunut, ja hänen muodollansa asui ylevä, kirkastettu ilme. Väsymättä hän kulki yöt ja päivät, sydämessä alati kehoitus kiiruhtaa pian sinne, missä oli kerta ollut hänen kotinsa. Vaikka se olikin kaukana, ei hän epäillyt voimiansa, sillä olihan hänellä lastensa lupaus. Ja hänen kulkunsa oli riemukasta. Kaikki oli muuttunut, luonto hänen ympärillään oli puhjennut kevään kukkeimpaan kukoistukseen, sydämessä asui suloinen onnen ja rauhan tunne, ja menneisyys oli kuin katkera, paha uni.
Niin hän saapui vihdoin eräänä yönä vanhan kotinsa pihalle. Niin tuttua oli kaikki; joka ainoa esine, pensas ja puu, tervehti häntä tuttavana. Hän katsoi kaikkiin kauan ja tutkivasti, hiipi hiljaa joka paikkaan, tunsi kaikki kotoiset kukat, muisti ilmielävästi lapsuuden onnen, nuoruuden ilon, ja vaipui katkerasti itkien puutarhan vanhalle ruohopenkille, ja siinä levätessänsä hän oli kuulevinaan, kuinka kaukaa hiljaa alkoi kaikua hopeisten, kirkkaiden sanomakellojen helinää. Sointuvat äänet tulivat yhä lähemmäksi, niiden sävel helisi yhä kirkkaammin hänen sielussaan, valaen sinne rauhan ja lohdutuksen lääkettä, kunnes hän äkkiä oli näkevinänsä, kuinka hänen kaikki lapsensa lähestyivät häntä, rakkaasti viitaten tulemaan. Kuin janoinen hän ojensi kätensä heitä kohti, kuiskaten: "Minä tulen!"
Se nuori pappi, joka kerran rakasti niin palavasti vaimoansa ja joka sitten, päästyään hänen rikoksestaan selville, ajoi hänet pois, kieltäen häneltä Jumalan armon osallisuuden, oli nyt vanha mies. Raskaina kuin kivi olivat vuodet pysähtyneet hänen kohdallensa, ja kiveä raskaampana painoi häntä hänen kohtalonsa ja hänen kirouksensa. Alati hän muisti tapausta vanhan myllyn luona, lausumansa kirouksen jyrkkyyttä ja asettamansa armon ehdon täyttymättömyyttä, ja eli näin päivästä toiseen tuska sydämessään. Hän muuttui hiljaiseksi ja juroksi, ihmiset rupesivat kaihtamaan häntä, ja pian hän oli erakko, joka eli omaa yksinäistä elämäänsä.
Niin tuli hänestäkin vanhus, joka hartaasti rupesi toivomaan haudan lepoa ja vapahdusta ajallisen elämän vaivoista. Mutta sitä ennen hän olisi halunnut saada varmuuden siitä, että hän oli ollut väärässä, että Jumalan armo on aina selkeä totuus. Hänen vanha sydämensä kaipasi sitä lohdutusta, minkä anteeksi antava, täydellinen sovitus tuottaa.
Kerta eräänä keväisenä yönä hän näki harvinaisen vaikean unen. Hän koki siinä kaiken sen tuskan, minkä oli iässänsä kestänyt, ja luuli kukistuvansa sen painon alle. Mutta juuri kun se oli raskaimmillaan, tunki hänen pimeyteensä jostakin valovirta, joka karkoitti tuskan ja täytti hänen sydämensä ihmeellisellä aavistuksella. Hän heräsi ja nousi kiireesti, sillä hän tunsi tarvitsevansa Jumalan raikasta ilmaa. Mennessään ulos hänestä tuntui, kuin joku olisi tarttunut hänen käteensä ja ruvennut taluttamaan häntä puutarhaan päin.
Kun hän saapui sinne, näki hän ruohopenkillä vanhan, repaleisen vaimon lepäämässä. Hän hiipi lähemmäksi, katsoen tarkoin lepääjän kasvoihin. Ne olivat hänelle oudot, mutta samalla niin tutut, ja kun hän katsoi vaimon sormeen, jossa oli hänelle tuttu sormus, vaipui hän polvilleen penkin vierelle. Hän oli tuntenut vaimonsa, mutta anteeksiannon sanaa hän ei saanut kuulla, sillä tuo vanha vaimo oli kuollut. Ja papin katsoessa häneen kirkasti kuolema vaimon kasvot niin, että niistä hohti entinen kauneus, mutta ylimaallisen valon kirkastamana. Se valo virtasi lohdutuksena vanhan papin sydämeen, ja ihmeellisen aavistuksen valtaamana hän kiiruhti takaisin huoneeseensa. Siellä hän katsoi nurkassa olevaan, vanhaan keppiinsä ja huokaisten: "Kristus on syntien anteeksi antaja", vaipui tainnoksiin: hän oli ollut näkevinään, että tuoreita, vihreitä silmuja oli puhjennut keppiin.
Niin sai vanha pappi rauhan ja hautasi kotiin palanneen puolisonsa, piirtäen ristiin sanat: "Kristus on syntein anteeksi antaja". Mutta kun hän kaipuunsa ja surunsa ajamana saapui illan hämäryydessä uudelleen haudalle, oli tuohon kirjoitukseen tullut lisäys. Kirkkaina hohtivat hänen silmiinsä rististä seuraavat sanat: VAIKKA TEIDÄN SYNTINNE VERIRUSKEAT OLISIVAT, NIIN PITÄÄ NIIDEN LUMIVALKEIKSI TULEMAN, JA VAIKKA NE OLISIVAT RUUSUNKARVAISET, PITÄÄ NIIDEN NIINKUIN VILLA TULEMAN.
Kerran oli suuri talo, jolla oli hyvin paljon alustalaisia. Nämä saivat tehdä raskaita päivätöitä ja raataa ankarasti julman voudin heitä alati ahdistaessa. Näin rikastui talo rikastumistaan, mutta alustalaiset kärsivät kurjuutta. He rukoilivat Jumalalta apua hätäänsä, mutta mitään lievitystä ei kuulunut; päinvastoin näytti siltä, että luoja oli kääntänyt heistä kasvonsa pois, antaakseen paholaiselle täyden vallan. Ja tätä tilaisuutta vanha kehno käyttikin hyväkseen kaikin tavoin: hän usutti voutia yhä suurempaan ankaruuteen ja ahneuteen, paaduttaen hänen sielunsa sitä tietä saaliikseen, ja syöksi alustalaiset taas toisaalta entistä syvempään köyhyyteen ja kurjuuteen, siten saattaakseen heidän sielunsa syntiin ja kadotukseen. Tässä paholainen onnistui täydellisesti. Kun Jumala tarkasti taloa ja sen alustalaisia, huomasi hän synnin ruohon rehoittavan kaikkialla ja paholaisen riemuiten käyskentelevän uhriensa keskellä, ollenkaan muistamattakaan olevansa hänkin luojan tutkimattomien aivoitusten välikappale.
Yksi mies löytyi kylässä kuitenkin, josta paholainen ei vielä ollut päässyt täyteen varmuuteen, nimittäin eräs nuori torppari. Hän oli vasta mennyt naimisiin ja vaikka hän oli niin köyhä kuin olla saattaa, tunsi hän silti olevansa onnellinen. Vaikka vouti, joka oli tavoitellut hänen morsiantaan, vihasi häntä erikoisesti ja pani hänet aina mitä raskaimpiin töihin, rasittaen häntä viimeisiin voimiin saakka, pysyi hänen mielensä silti iloisena. Hilpeästi laulellen ja leikkiä laskien hän suoritti työnsä, keventäen käytöksellään ja hyvällä tuulellaan muidenkin taakkaa. Näin pysyi hänen luonteensa turmeltumattomana, eikä hän vaipunut siihen katkeraan, välinpitämättömään tylsyyteen, joka johti hänen naapurinsa yhä syvemmälle syntiin. Voudin viha häntä kohtaan yltyi yltymistään tämänkin vuoksi, sillä hän ei voinut sietää minkäänlaista onnea ja tyytyväisyyttä ympärillään, ja niin päätti hän vihdoin äärimmäisellä rasituksella koettaa tuhota hänet kokonaan.
Eräänä iltana istui torppari ruuhessaan kotilahdellaan onkimassa. Vastoin tavallisuutta hän tunsi mielensä hyvin murheiseksi ja masentuneeksi, eikähän siinä ollut ihmettelemistäkään: seuraavana päivänä alkaisivat talossa moniviikkoiset päivätyöt, joita kestäisi koko heinänteon ajan, ja hän tiesi varmaan saavansa kiristää viimeisetkin voimansa, jos mieli välttää voudin kipeätä ruoskaa. Sillä aikaa saisi hänen nuori vaimonsa tulla toimeen yksin, miten saattoi, ja koettaa vielä lisäksi säilyä voudin ainaisilta ahdisteluilta; oma ainoan lehmän kontu jäisi kokoamatta ja niin olisi taas edessä leivätön ja särpimetön talvi. Ja verorahakin oli maksamatta. Katkeraksi tunsi torppari mielensä tätä ajatellessaan ja hänen sydämessään voutia kohtaan kytenyt, ankara viha puhkesi nyt ilmipaloon.
Juuri silloin kun hän vastoin tapojansa antoi vihallensa vallan, kiristeli hampaitansa ja kirosi voutia aivan ääneen, kohahti järvellä kova ja äkillinen tuulenpuuska, vaikka äsken oli ollut ihan rasvatyyni. Kummastuksekseen torppari näki, kuinka taivas meni nopeasti pilveen, tuulispää pyöritteli vettä patsaana ja samalla tuolta vesipatsaan takaa lennähti aalloille vene liukumaan. Se oli aivan musta ja mustat olivat sen purjeetkin, kun se nopeasti lasketti häntä kohti, niin että vaahto kohisi kokassa. Peläten tuulta ja outoa tulijaa torppari lähti soutamaan rantaan, mutta huomasikin samalla, että hänen ympärilläänhän oli aivan tyyni, kuten äskenkin, ja että myrsky näytti raivoavan vain tuon tulijan ympärillä, muun järven tyyntyessä sikäli kuin se eteni. Eikä torppari ehtinytkään monta aironvetoa kiskaista, kun tulija oli jo hänen vierellään.
Veneen perässä istui mustiin vaatteisiin puettu mies, joka katseli häntä syvälle painetun hatun reunan alta hiilimustina hehkuvilla silmillään. "Hyvää ehtoota", toivotti tulija, "mitä torpparille nyt kuuluu?" — "Mitäpä tässä", murahti torppari vastaan välttelevästi, koettaen jatkaa soutamistaan, mutta vene olikin kuin jäätynyt paikalleen. "Ajattelin kysyä", jatkoi vieras, "saisiko talossa yösijaa?" — "Lieneehän tuolla lavitsan päätä vieraallekin", vastasi torppari ja yritti taas soutaa. Silloin vene lähtikin liikkeelle ja samalla olivat molemmat rannassa. Torppari tunsi jonkin oudon voiman häntä ikäänkuin hallitsevan, kun hän käveli synkän vieraansa edellä tupaan, ja hänen otsalleen kohosi kylmä hiki. Vieraalla oli veneessään viikate, jonka hän toi mukanaan tupaan talteen.
Kun he tulivat pirttiin, oli siellä nuori vaimo lieden ääressä puuhailemassa. Miesten tullessa hän katsahti ovelle ja samalla torppari näki kauhun ilmeen kuvastuvan vaimonsa kasvoille. Paikalleen jäykistyen vaimo yritti tehdä ristinmerkkiä, mutta se jäikin kesken, sillä samalla tuntui torpparin takaa kuuluvan vihainen kähähdys, ja kun hän katsoi taakseen, oli hän näkevinään vieraansa tuupertuneen ovinurkkaan ja nostaneen käden silmilleen. Tuvassa oli jo hämärä ja torpparista näytti, että vieraan käsi oli karvainen, sormissa pitkät kynnet, ja että hänestä loisti omituinen, kammottava valon hehku. Mutta samalla vieras jo nousikin, tuli peremmäksi, teki hyvän illan, ja niin päästiin istumaan ja tuosta omituisesta lumouksesta vapautumaan. Vieras teki parhaansa haihduttaakseen isäntäväkensä pelonsekaista mielialaa, kertoili ja puheli sulavasti, ja kyseli torpan väen elämää. Vähitellen torppari tuli kertoneeksi hänelle kaikki huolensa ja kärsimyksensä, eikä vieras voinut kyllikseen valitella ja paheksua voudin tunnottomuutta ja julmuutta. "Mutta kerta on hänkin palkkansa saava", sanoi hän, "sillä varmaankin paholainen pian korjaa saaliinsa, joka on jo noin kypsä".
— "Niinpä kai", arveli siihen torppari ja häntä värisytti nähdessään vieraan oikoilevan karvaisia ja oudon pitkäkyntisiä sormiaan. Torpparin vaimoa halutti taas tehdä ristinmerkki, mutta samalla kuin hän sitä ajatteli, kuulosti vieras kahahtavan kammottavasti, ja niin jäi pyhä merkki tekemättä. Silloin vieras rauhoittui taas.
Kun vaimo sitten meni ulos askareilleen, siirrähti vieras torpparin viereen ja sanoi hänelle hiljaisilla äänellä, tuijottaen kiinteästi silmiin, niin että torppari tunsi olevansa kuin loihdittu: "Kuule, torppari, miksi te siedätte tuon voudin julmuuksia niin kauan? Miksi ette nitistä häntä hengiltä? Kyllä se voidaan aina siten suorittaa, ettei sen tekijästä kukaan selvää saa. Niin pääsisitte hänestä, eikä uusi vouti varmaankaan uskaltaisi olla yhtä julma".
Torpparin otsalla helmeili hiki ja häntä kammotti. Tämä ajatus oli sama, joka oli herännyt hänen mielessään tuolla järvellä, vaikka hän ei ollut päästänyt sitä täydelleen esiin siitä sielun pimeästä sopukasta, jossa se oli syntynyt. Mutta nyt se oli selvänä ja kirkkaana tuossa hänen edessään, ja ennenkuin hän tiesikään, kuuli hän kysyvänsä, miten tuo teko sitten suoritettaisiin. Vieras hymyili julmasti, paljastaen pitkät ja terävät kulmahampaansa ja muuttuen aivan pedon näköiseksi. "Kyllä se siitä itsestään selviää", sanoi hän, "pääasia vain on, että suostut tähän tekoon".
Torppari tunsi, kuinka jokin salaperäinen voima ikäänkuin kiristi hänen huuliltaan tuota suostumuksen sanaa, mutta hän ei kuitenkaan kerennyt sanoa mitään, sillä juuri sillä hetkellä ilmestyi hänen vaimonsa pirtin ovelle. Ja silloin mies näki, kuinka vaimon silmissä taas hänen katsahtaessaan vieraaseen kuvastui sanomaton kauhu; torjuen hän nosti kätensä ja vaipui pyörtyneenä kynnykselle. Tämä vapautti torpparin lumouksesta, hän hyppäsi ylös ja riensi hoitamaan vaimoaan. Sitä tehdessään hän ei huomannut, kuinka vieras raivoissaan kiristeli leukojaan, niin että vaahto valui pitkin hänen kulmahampaitaan.
Sinä iltana ei torppari sitten enempää antautunut puheisiin vieraansa kanssa. Tuli hyvin synkkä ja pimeä ilta, ja torpparilla oli kammottava olo. Kun he panivat levolle ja vaimo tapansa mukaan luki iltasiunauksen, lopettaen sen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, tuntui heistä kuin ovipenkiltä olisi kuulunut kohahdus, ja kun he riensivät katsomaan, mitä oli tapahtunut, oli vieras kadonnut. Mutta lavitsan nojaan oli jäänyt vieraan viikate, niin siro, terävä ja käteen sukeva, ettei torppari ollut moista milloinkaan nähnyt. Mietteissään hän sitä siinä koetteli, ihmetellen sen omistajan äkillistä lähtöä, ja silloin vieraan neuvo taas palasi hänen muistiinsa. Sitä hautoen hän pani levolle, kuuntelematta enää vaimonsa uutta kiusauksen varjeluksen rukousta.
Aamulla varhain työhön lähtiessään torppari ensin otti oman vanhan viikatteensa, mutta muistikin sitten vieraan jättämän. Uudelleen hän sitä koetteli, menipä pihalle ja niitti koetteeksi, kuinka sillä heinä kaatuisi. Ja se kaatui niin, ettei hän ollut voinut uskoa sellaista mahdolliseksi: ei tarvinnut muuta kuin vähän sinne päin hosui, niin oli jo nurmi laajalta kumossa. Tästä hän ihastui työkaluun niin, että vaikka joku ikäänkuin tuntui kieltävän sitä käyttämästä, hän heitti sen mielissään olkapäälleen ja lähti voudin työhön. Veräjällä mennessään hän oli kuulevinaan takaansa naurua, mutta ei huomannut katsoessaan mitään muuta kuin harakan, joka istui aidan seipään nokassa. Tuosta naurusta hän jotenkin johtui ajattelemaan eilistä kummallista vierastaan ja hänen kaameata ehdotustaan sekä katoamistaan. "Se oli varmaankin paholainen", ajatteli hän peläten, mutta silti ei ehdotus voudin surmaamisesta tuntunut hänestä vastenmieliseltä. Päinvastoin hän harkitsi sitä koko matkan taloon mennessään.
Täällä oli vouti heti hänen kimpussaan moittien häntä ankarasti muka viivyttelystä ja myöhästymisestä, ja pannen hänelle työmääräksi siksi päiväksi kolme kertaa suuremman alan kuin muille niittäjille. Ellei hän sitä saisi tehdyksi, tulisi illalla ruoskaa. Peläten kuuntelivat muut voudin julmaa uhkausta, mutta torppari sylki kouriinsa, tarttui viikatteeseen ja alkoi niittää. Sellaista niittoa ei oltu milloinkaan nähty heinä kaatui kuin tuulen edessä ja muutamassa hetkessä oli koko työmäärä suoritettu. Vouti kiehui raivosta, kun ei voinut päästä uhkaustaan toteuttamaan. Hän ei kuitenkaan laskenut torpparia kesken päivän pois työstä, vaan pani hänelle uuden määrän vielä sinä päivänä suoritettavaksi, koska hän oli niin etevä niittäjä, eikä torpparin auttanut muu kuin totella. Hammasta purren hän tarttui viikatteeseen ja aloitti taas työnsä. Pian hän sen tuolla ihmeellisellä viikatteellaan suoritti.
Silloin vouti päästi hänet menemään, mutta ilmoitti uhaten, että ellei hän seuraavana aamuna toisi vielä velkana olevaa rahaveroansa, joutuisi hän siinä samassa pois torpaltansa; ilman verorahoja oli hänen turha aamulla yrittääkään työhön. Vouti oli varma, ettei torppari mistään voisi saada tuota summaa ja aikoi sen vuoksi kiristää häneltä hänen omaisuutensa, ennen kaikkea tuon ihmeellisen viikatteen, jota hän kiihkeästi oli ruvennut haluamaan. Allapäin torppari lähti kotiansa kohti, uskoen nyt menettävänsä kaikki elämisen mahdollisuudet, sillä mistäpä hän tähän hätään saisi nuo rahat hankituksi. Samoin kuin eilen, valtasi hänet nytkin katkera vihan vimma; hän istahti siihen synkän korpitien vierelle, kiristeli hampaitaan ja kirosi sydämensä pohjasta sekä voutia että omaa kurjaa kohtaloansa.
Mutta silloin taas kohahti synkästi hänen takanaan ja kun hän kääntyi katsomaan, näki hän eilisen vieraansa. Torppari aikoi ensin paeta, mutta tunsi olevansa kuin juuttunut, ja samassa oli vieras jo hänen rinnallaan. "Mihinkä kulku?" kysyi hän hymyillen pilkallisesti ja katsellen torpparia palavilla silmillään. "Kotiinhan tästä", sammalsi tämä vastaukseksi. "Oliko viikate hyvä?" kysyi vieras. "Ka hyvä", vastasi torppari. Jatkettiin niin haastelua, harvakseen puhellen.
Niin tuli torppari siinä taas kertoneeksi vieraalle huolensa ja paljastaneeksi uudelleen voutia kohtaan tuntemansa palavan vihan. "Älähän hätäile, ehkäpä tässä joku keino keksitään!" lohdutteli nyt vieras salaperäisesti. "Tulehan perässäni!" Ja vieras lähti menemään omituisesti liukuen, kuin ilmassa, suoraan metsän halki, ja torppari tunsi menevänsä hänen perässään niin kiivasta vauhtia, että ilma vinkui hänen korvissaan. Näin he hetkisen lentäen kulkivat, kunnes pysähtyivätkin samalla. Torppari huomasi silloin tulleensa aivan oudon kirkon eteen. Oli jo ilta, hämärsi, ja kirkkotarhan synkkien kuusien välistä pilkoitta nouseva kuu. Häntä värisytti kamala pelko, eikä hän tiennyt, oliko hän hereillä vai uneksiko hän. Silloin sanoi hänen kolkko saattajansa:
"Ota tämä raha ja mene kirkkoon; sen ovet aukeavat itsestään tämän rahan edessä. Mutta sinun on mentävä sinne takaperin ja kun pääset keskiristin kohdalle, on sinun heitettävä raha olkapääsi ylitse alttaria kohti. Sen tehtyäsi palaat taaksesi katsomatta takaisin tänne. Siitä aukeaa sinulle keino, jolla saat rahoja enemmänkin kuin mitä voudille olet velkaa".
Torpparia peloitti niin että hän tutisi, mutta hänen sielussaan oli syttynyt kiihkeä himo päästä jotenkin saamaan sitä, jota ilman hän koko elämänsä oli ollut, nimittäin rahaa, ja se himo sai hänet voittamaan pelkonsa. Hän lähti hiipimään kirkkoa kohti ja oli jo ovella, kun vieras ilmestyi hänen rinnalleen ja kahahti korvaan: "Jätä viikate pois!" Torppari kääntyi säikähtäen ja kun viikatteen terä silloin kilahti kirkon oveen, lensi se pois hänen olaltaan kuin salaman viemänä. Torppari typertyi paikalleen säikähdyksestä, mutta selvisi hetken perästä ja kosketti neuvon mukaan kirkon ovea saamallaan rahalla. Ovi aukenikin aivan äänettömästi ja hän meni takaperin sisään.
Kirkossa vallitsi haudan hiljaisuus. Kuu loisti ikkunoista sisään ja valaisi hämärät holvit kammottavalla, sinertävällä valolla. Torppari kokosi kaiken rohkeutensa, mutta tuskan hiki helmeili hänen otsallaan, kun hän kuuli omat, pitkin kirkon keskikäytävää hiihtävät askeleensa. Tuntui kuin täällä olisi odotettu jotakin tapahtuvaksi, jännittyneenä, henkeä pidätellen, mutta mitä, sitä ei torppari voinut ymmärtää. Saavuttuaan keskiristille hän heitti rahan olkapäänsä yli alttaria kohti. Silloin holvien alla äkkiä kajahti ilkkuva nauru, joka tuntui ukkosena jyrähtelevän, ja torppari menetti kauhusta tajuntansa.
Herätessään hän huomasi makaavansa kirkon edustalla ja outo vieras istui hänen vierellään. "Lähde nyt kotiisi, sillä pian tulee sinua noutamaan se, joka toimittaa sinulle rahaa. Seuraa vain häntä". — "Mitenkäpä minä täältä kotiin osaan, oudosta paikasta?" kysyi torppari hämmästellen ja nousi ylös. "Niinkuin tänne tulitkin", vastasi vieras, "kulje vain perässäni". Ja taas torppari tunsi tuulen vinkuvan korvissaan ja oli äskeisellä korpitiellä ennenkuin tiesikään. Viikate oli hänen vieressään kuten äskenkin, mutta vierasta ei näkynyt enää.
Kun hän sitten astui kotipirttiinsä, tuntui hänestä kuin olisi vuosia kulunut siitä, kun hän sieltä lähti; hän ymmärsi myöskin, ettei hän enää ollut sama mies kuin ennen. Jokin outo voima oli saanut hänet valtaansa, istuttaen hänen sydämeensä sekä koston- että rahanhimon, joka oli kokonaan muuttanut hänet. Hän tunsi, että entinen huoleton onnellisuus ja iloisuus oli kadonnut, eikä voinut katsoa vaimoaan silmiin. Vaitiollen hän laskeutui makuulle ja hänen vaimonsa iltarukous tuntui hänestä joutavalta ja ilkeältä, mutta ei hän sentään kehdannut mitään sanoa. Pian hän vaipui raskaaseen uneen. Oli aivan pilkkoisen pimeä yö, myrsky raivosi, sade valui virtana, ja silloin tällöin salama kaameasti valaisi tupaa sinertävällä, väräjävällä valolla.
Äkkiä jyrähti ukkonen niin, että maa tuntui tärisevän, ja samalla torppari näki kauhistuneena, kuinka ovensuusta, ikäänkuin oven läpi, ilmestyi sysimusta kissa, joka lähestyi hänen vuodettansa kuulumattomin askelin. Sen silmät paloivat kuin hiilet, valaisten hehkullaan koko pirtin, ja kun se lähestyi, näytti tuli hehkuvan sen joka karvan nenässä. Torppari jäykistyi kauhusta ja tunsi, kuinka ikäänkuin kylmä koura puristautumistaan puristui hänen sydämensä ympärille, uhaten estää lyönnit. Vaimo hänen vierellään valitti tuskallisesti unessaan ja kieriskeli kuin suuressa vaivassa. Mutta kissa tuli tulemistaan aivan vuoteen viereen ja päästyään siihen kääntyi viittaavasti ovea kohti. Torppari tunsi samalla käskevän voiman pakoituksen, nousi hiljaa ja lähti seuraamaan kissaa, joka meni suoraan ovesta ulos. Etehisessä huomasi torppari, että ihmeellinen viikate paloi kuin tulessa. Kissa pysähtyi sen ääreen ja katsoi siihen, josta torppari ymmärsi, että se oli otettava mukaan. Mutta ei sillä hyvä, vaan kissa tuijotti vaativasti viikatteen vierellä riippuvaan konttiinkin, jonka hän ottikin selkäänsä, ja niin lähdettiin, kissa edellä ja torppari perässä.
Kissalla oli pimeässä oma valonsa, niin että torppari näki hyvin sitä seurata. Väliin sen silmät loistivat kuin lyhdyt ja väliin se hehkui koko karvaltaan kuin tulipallo. Mutta kun torppari tuijotti siihen tuijottamistaan, muuttikin se hänen silmissään muotoansa. Väliin se mateli kuin pitkä ja loistava käärme nopeasti sammalikossa, väliin taas käveli keinuen keveästi kuin nuori, ihana tyttö, katsahdellen veikeästi taaksensa ja viittaillen hänelle suloisesti. Torpparin sydäntä rupesi oudosti polttamaan, eikä hän voinut riistää katsettaan tuosta näystä. Niin kuljettiin, mutta minne ja kuinka kauas, sitä ei torppari voinut sanoa. Seutu oli synkkääkin synkempää, tuuli kohisi tummassa kuusikossa, sade virtasi, salamat leimahtelivat tuon tuostakin, ja metsästä kuului kammottavia, kirahtelevia ja valittavia ääniä.
Vihdoin tytöksi muuttunut kissa pysähtyi korkean ja sammaleisen kiven juurelle ja sanoi hänelle viehkeällä äänellä: "Niitä tästä viikatteellasi!" Torppari teki kuten käskettiin, mutta jo ensi iskulla lensikin koko multakerros syrjään ja maasta paljastui kammottavan näköinen ruumis. Kun torppari kauhistuneena kumartui lähemmin sitä katsomaan, oli sen kallossa ammottava reikä. "Niin", kuuli hän tytön kuiskaavan, "se on voudin murhaaman ja ryöväämän miehen ruumis. Ota nyt konttisi täyteen multaa tuosta pään vierestä, johon veri on juossut". Taas torppari totteli, ammensi konttinsa täyteen tuota kalmanmultaa ja kysyi: "Mitä minä tällä teen?" — "Vie kotiisi, pane talteen ja katso aamulla", vastasi tyttö, "mutta seuraa sitä ennen vielä minua". Ja torpparin täytyi seurata.
Taas he kulkivat peräkkäin, ja nyt oli tyttö torpparin silmissä kuin hehkuva käärme, joka inhoittavan notkeasti mennä soljui hänen edellään. Mutta joka kerta kun hän arveli pysähtyä ja paeta, muuttuikin käärme taas ihanaksi tytöksi, joka muotojensa ja koko olemuksensa sulolla veti häntä puoleensa, niin että hänen täytyi seurata kiihkeästi. Hän ei tiennyt eikä nähnyt, minne kuljettiin, mutta heräsikin yht'äkkiä siihen, että huomasi seisovansa — voudin aittarivin takana. Tyttö tuli hänen viereensä ja pani kätensä hänen otsalleen — huu, kuinka se käsi oli vuoroin kylmä, vuoroin polttavan kuuma. Siitä tuntui virtaavan ihmeellinen voima, joka sai torpparin näkemään outoja asioita. Hän tunsi taas sydäntänsä kouristavan, mutta tällä kerralla sen teki voimaton, sanaton raivo, sillä hän näki selvästi, kuinka vouti ahdisteli hänen nuorta vaimoansa. Vouti oli saanut hänet kahden kesken, eikä mitään apua ollut lähistöllä. Vaimo taisteli vastaan epätoivon vimmalla, mutta vähitellen näytti vouti pääsevän voitolle ja yhä lähemmäksi tarkoitustaan. Jo loppui vastustus ja voudin kasvoille kuvastui riemuitseva ilme, kun näky samalla katosikin. Tyttö oli kadonnut ja torppari oli yksin. Hän kuunteli henkeään pidätellen.
Jossakin narahti ovi hiljaa. Torpparin sydän melkein lakkasi lyömästä. Sitten rupesi kuulumaan hiipiviä askeleita, jotka lähestyivät lähestymistään. Torppari hiipi vastaan ja kyyristyi piiloon, odottamaan, kuka tulisi. Nurkan takaa ilmestyikin näkyviin vouti, jonka ilkeitä kasvoja salama valaisi kammottavasti.
Torppari ei voinut ymmärtää, mitä vouti teki täällä yösydännä. Kauhukseen hän vain oli näkevinään salamain valossa, että voudin perässä hiipi joku toinen, harmaampi, epäselvempi haamu, jolla selvästi oli ammottava, verinen reikä ohimossa. Se kurotteli luista kouraansa voutia kohti, joka arasti hiipien vilkuili ympärilleen ja näytti piilottelevan jotakin kainalossaan. Torppari tunsi, että nyt tapahtuisi kamalaa.
Kun mitään aavistamaton vouti saapui hänen kohdalleen ja meni vähän sivu, karkasi hän takaapäin hänen niskaansa tarttuen häntä kaulasta kiinni. Mutta hän ei ehtinyt puristaakaan, ennenkuin vouti jo ääntä päästämättä lysähti maahan kuolleena. Se käsi, joka oli koko yön puristanut luisilla sormillaan torpparin sydäntä, olikin nyt kouraissut voudin sydämen ja rutistanut siitä pois hengen. Kauhistuneena tuijotti torppari ruumiiseen, joka tuntui salaperäisesti loistavan tuossa pimeässä hänen jalkojensa juuressa. Hän tuijotti siihen kuin loihdittuna ja yht'äkkiä hän näkikin, kuinka tuo häntä tänä yönä johdattanut hehkuva käärme kuin riemuiten kietoutui ruumiin ympärille puristaen sen inhottaviin kiemuroihinsa. Tuuli yltyi sanomattomaan raivoon, salamat leimahtelivat katkeamatta, ukkonen jyrisi lakkaamatta, ja tuossa hirvittävässä valaistuksessa oli torppari näkevinään, kuinka käärme yht'äkkiä muuttuikin tuoksi hänen oudoksi vieraakseen. Se kumartui voudin puoleen, sen hartioista kasvoivat esiin kamalat, synkät siivet, jotka tuntuivat peittävän koko taivaan, ja riemuitsevalla hornan ilmeellä se otti kynsiinsä voudin, joka näytti irtaantuvan ruumiistaan, ja katosi avaruuteen. Silloin torppari lähti jäätävän kauhun vallassa pakoon kotiansa kohti, mutta sieppasi samalla voudin viereltä konttiinsa käärön, jota oli nähnyt hänen piilottelevan.
Herätessään aamulla katseli torppari kauan ympärilleen päästäkseen varmuuteen siitä, että hän todellakin oli kotonansa ja hereillä. Hänen ruumiinsa oli kuin rikki pieksetty, eikä hän osannut sanoa, oliko kaikki yöllinen kauhu ollut unta vai totta. Se oli niin uskomatonta, että sitä ajatellessa se näin aamulla täytyi tuomita aivan mielettömäksi painajais-uneksi. Mutta salassa sydämessä ilkeä ääni kuitenkin kuiskasi, että totta se kaikki oli; tutkipa vain torppari itseään, niin huomasi, että hän oli kokonaan muuttunut.
Ja sen torppari tunsi itsekin selvästi. Parhaiten hän sen huomasi suhteestaan vaimoonsa. Tämän silmiin oli tullut arka ilme, hän oli muuttunut vähäpuheiseksi ja ikäänkuin pelkääväksi. Eikä miehelläkään ollut enää hänelle niin erikoista puhuttavaa. Ennen oli vaimo ollut hänelle kaikki kaikessa, nyt oli hänellä muuta ajateltavaa ja siinä ylinnä raha. Raha? Eikö kosto voudille?
Hän hyppäsi säikähtyneenä ylös. Voudillehan oli jo kostettu! Oliko hän murhannut voudin? Hänhän, oli tarttunut voutia kurkusta kiinni kuristaakseen hänet kuoliaaksi. Mutta hän ei ollut ehtinyt kuristaa, vaan vouti oli kuollut muuten, kuollut säikähdykseen. Mutta hänhän oli aiheuttanut säikähdyksen. Hän oli aikonut murhata voudin ja tehnyt yrityksen, jolloin vouti oli kuollut pelosta. Hän oli siis voudin murhaaja.
Tuskan hiki nousi hänen otsalleen sitä ajatellessa ja hän katsahti vaistomaisesti käsiinsä, oliko niissä verta. Mutta samalla hän kuuli ilkkuvan äänen lohduttavan: "Älä välitä koko asiasta. Voudissa ei näy mitään väkivallan merkkiä, vaan luulevat kaikki hänen kuolleen itsestään öisille retkilleen. Mene vain muina miehinä maksamaan rahaveroasi taloon".
Silloin torppari rupesi tointumaan, sillä hän ymmärsi aivan selvästi, että juuri niin voudin kuolema selitettäisiin; ehkäpä ajateltaisiin, että paholainen oli vienyt hänet, mikä ei olisi niinkään väärä otaksuma. Torpparia värisytti muistaessaan yöllistä näkyään. Paholainen se oli ollut, aivan varmaan — mutta silloinhan hän oli ollut koko ajan paholaisen kuljetettavana? Se ajatus välähti taas kuin iskevä salama hänen sielussaan, ja siitä päästäkseen hän lähti ulos.
Etehisessä riippui naulassa tuo ihmeellinen viikate. Mutta oliko se mitenkään erikoisempi? Ei muuten kuin siroutensa ja terävyytensä vuoksi. Torppari hieroi silmiään, eikä voinut tällä hetkellä ymmärtää, miten hän oli sitä niin erikoisena pitänyt ja sillä niin suuria niittotöitä suorittanut. Mutta kun hän taas siihen katsahti, näyttikin se jo toiselta kuin äsken: nyt se taas loisti salaperäisesti, jopa liikahtikin naulassaan. Silloin sattuivat torpparin silmät vieressä olevaan konttiin ja hän muisti taas yölliset tapahtumat. Hänhän oli ammentanut siihen multaa murhatun pään alta. Olikohan sitä siellä? Vavisten hän otti kontin naulasta ja avasi sen.
Siellä oli lujasti sidottu käärö, ja kun hän avasi sen, tuli kontti puolilleen rahoja. Toiset niistä olivat kirkkaita kuin kulta, toiset homeisia, mutta kolmannet taas hopealle kimaltelevia. Torpparin päätä huimasi ja hänen täytyi istua siihen, ettei kaatuisi. Ei ollut epäilemistäkään: hän oli saanut nämä rahat voudilta tahi paholaiselta. Mutta nyt se asia ei enää kauhistuttanut häntä, sillä kullan kiilto oli lopullisesti hänet sokaissut. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin paljon rahaa ja hänen sydämensä sykähti ajatuksesta, että hän nyt oli rikas. Kiireesti hän kätki aarteensa niin, ettei vaimokaan saanut siitä mitään vihiä, otti veromääränsä ja lähti voudin talolle velkaansa maksamaan.
Saapuessaan sinne hän tunsi saavuttaneensa täyden kylmäverisyyden ja mielen tasapainon. Sanoma voudin oudosta kuolemasta oli jo levinnyt koko seudulle ja paljon kansaa oli saapunut hänen ruumistansa katsomaan. Hänet oli löydetty aamulla suultaan makaamasta aittojensa takaa; ruumis oli ollut täynnä sinisiä merkkejä, olipa vaatteissakin kuin palaneen jälkiä. Tämä todisti oikeaksi sen otaksuman, että vouti oli mennyt yöllä ulos, mitä lienee mennyt, jolloin salama oli hänet tappanut. Mutta paljon löytyi niitäkin, jotka arvelivat paholaisen ottaneen häneltä hengen.
Vaitiollen ja vakavana katseli torppari voudin ruumista ja kuunteli mielessään hymähdellen ihmisten arveluja. Kukapa olisi voinut aavistaakaan asian oikeaa laitaa. Rankkasade oli huuhtonut kaikki jäljetkin aivan näkymättömiin. Hän ei puhunut mitään, ei edes iloinnut verivihollisensa ruumiin näkemisestä, vaan ilmoitti voudin pojalle tulleensa maksamaan verorahaa, jonka vouti oli edellisenä päivänä häädön uhalla häneltä vaatinut. "Mistä sinulla rahaa on?" kysyi nuori vouti epäilevästi ja halveksivasti. "Ei vielä ehtinyt isäsi viimeistä killinkiä nylkeä", vastasi torppari pelkäämättä, "joko luulet ruoskan heittäneen heilumasta, koska noin röyhkeä olet?" kysyi nuori vouti uhkaavasti. "Minkä heilunee, isäsi selkään nyt sattuu, eikä enää minun", vastasi torppari. Ja he tuijottivat toisiinsa silmät tulta iskien.
Mutta torppari ei enää pelännyt mitään, sillä rikkauden mukana hän oli saanut omituisen rohkeuden. Hän heitti rahansa voudin eteen ja lähti keveällä ja uhmailevalla mielellä kotiinsa. Tullessaan kotiveräjälleen hän näki tuon tutun, mutta kolkon vieraansa seisoskelevan siinä kuin häntä odotellen. "Mitähän se vielä tahtoo?" vilahti torpparin mielessä ja hän jo pelkäsi: "Kunhan ei vain haluaisi jotakin osuutta niihin voudin rahoihin? Mutta sitä hän ei tule milloinkaan saamaan, sillä rahat ovat minun". Hänen ahneutensa oli kasvanut niin, ettei hän olisi antanut saaliistaan killinkiäkään kenellekään, vaikka minkälainen hätä olisi ollut.
Vieras ei kuitenkaan ottanut mitään palkkiota tahi osuutta puheeksi, haastelihan vain muista asioista. Ei hän voudin kuolemastakaan eikä muista eilisistä asioista mitään sanonut, ollen kuin ei olisi niistä tiennytkään. Vihdoin torpparista rupesi tuntumaan siltä, että kai hänen nyt sentään pitäisi kysäistä, mitä vieras kaikesta avustaan tahtoisi korvausta, ja kautta rantain hän tekikin sen. Mutta vieras vain hymähti eikä hetkeen aikaan puhunut mitään. Vihdoin hän sanoi viitaten pihalle: "Mitäpä minä palkkioistasi! Mutta antanetko tuon, mikä on tuolla vaimosi vyöliinan alla?"
Torppari katsahti pihalle ja näki vaimonsa tulevan aitasta ja pistävän aitan avaimen vyöliinan alle. "Tuota avaintakohan se haluaa? Luulee varmaankin aitassani kosoltakin aarteita olevan". Näin hän hymähti mielessään ja sanoi: "Olkoon menneeksi. Tule ottamaan palkkiosi". — "Kerkeänpähän tuon vastakin", sanoi vieras tähän välinpitämättömästi, "kiitoksia vain". Ja hyvästeltyään hän lähti menemään voudin taloon päin kadoten pian tien mutkaukseen.
Mutta jokin ilme vieraan katseessa oli saanut torpparin hätkähtämään. Hän harkitsi sitä astuessaan pirttiinsä, jossa vaimo askarteli lieden ääressä. Mitä se oli merkinnyt, sitä hän ei saanut itselleen selvitetyksi, mutta tuskallinen ja painostava aavistus kohosi hänen sieluunsa kuin synkkä ukkospilvi.
Voudin kuoleman jälkeen muuttui nuoren torpparin onni äkkiä niin myötäiseksi, että sitä kaikki ihmettelivät. Muutaman kuukauden kuluessa hän oli heittänyt torppansa, ostanut oman talon ja rupesi sitä nyt asumaan hartiavoimin. Työ menestyi häneltä hyvin, navetta oli täynnä hyviä lehmiä, talli leiskuvaharjaisia hevosia. Kaiken, mitä rikkaan ja toimeliaan talon hoidossa tarvittiin, isäntä hankki viivyttelemättä, ja hyvähän oli hankkia, sillä olihan hänellä nyt rahaa. Miten hän oli näin äkkiä rikastunut, sitä ei voinut kukaan ymmärtää, eikä sitä rohjettu liioin mennä häneltä kysymään. Entinen iloinen ja hyväntahtoinen mies oli nimittäin muuttunut tylyksi ja äreäksi, auttamattomaksi ja itsekkääksi, jonka puoleen oli turha kääntyä, varsinkin silloin, jos jotakin apua sattui tarvitsemaan. Niinpä arveltiin hänen myyneen sielunsa paholaiselle suuresta rahasummasta ja välteltiin hänen seuraansa niin paljon kuin mahdollista. Eikä isäntä siitä ollenkaan välittänyt.
Mutta huolimatta tästä ulkonaisesta menestyksestä vaivasi isäntää alituisesti kalvava epäilys ja huoli. Mitä oli vieras oikeastaan palkkion pyynnöllään tarkoittanut? Joka kerta kun hän näki vaimonsa, joka oli ruvennut yhä aremmin ja pelokkaammin häneen suhtautumaan, tuo kysymys tuli hänen mieleensä. Sitä hän mietiskeli ulkona töissä ahertaessaan ja yöllä vuoteellaan valvoessaan, kunnes hän vihdoin yli puolen vuoden kuluttua vieraan viime käynnistä sai vastauksen.
Samalla tavalla kuin silloinkin hän oli saapumassa kotiinsa ja näki säikähtäen, että vieras istui kivellä portin vieressä. Paha aavistus siitä, millä asialla vieras oli, sai hänet heti ynseästi ja kiivaasti kysymään: "Palkkiotasiko tulit hakemaan?" — "Enpähän minä sitä vielä", vastasi toinen empien, "muuten vain tulin käymään — katsomaan uutta taloasi ja elantoasi". — "Mitäpä siinä on katsomista, talo kuin talo", vastasi isäntä tuikeasti, "ota palkkiosi ja mene, sillä enpä suoraan sanoen pidä väliä moisten kulkurien käynneistä". — "So-so", hymyili nyt vieras ilkeästi, "mitenkäpä minä nyt voisin ottaa palkkioni, kun se on vasta kuukauden perästä valmiskin". Ja hän viittasi emäntään, joka sattui taaskin liikehtimään aitan ja tuvan väliä. Kun isäntä katsoi raskauden tilassa olevaa vaimoansa, valkeni hänelle äkkiä kuin salamana vieraalle tekemänsä lupauksen sisällys; kuin ukkosenvaajan iskemänä hän vaipui siihen sijallensa pyörryksiin.
Herättyään tainnoksistaan hän hieroi silmiään ja tunnusteli itseään saadakseen selville, oliko hän unessa vai ilmissä; oliko tässä äsken ollut ketään outoa miestä ja oliko hän luvannut lapsensa paholaiselle? Hän koetti ajatella asiaa kirkkaasti ja selvästi, mutta ei voinutkaan, sillä jokin pimeä mahti tuntui sekoittavan hänen järkensä. Ja kun hän muisteli, mitä kaikkea oli tapahtunut, millä tavalla hän oli hankkinut rikkautensa ja kenenkä tuo rikkaus oikeastaan oli — ei hänen eikä voudin, vaan sen murhatun miehen, jonka haamu tuntui aina oleilevan hänen kätketyn aarteensa lähellä itkemässä ja valittamassa, — jysähti hänen sieluunsa varmana totuutena ajatus, että hän oli myynyt itsensä ja syntymättömän lapsensa paholaiselle. Se leikkasi niin kipeästi hänen päätänsä, että tuntui kuin olisi elinhermo mennyt poikki, ja horjuen kuin kuoleva hän hoippui kotiinsa.
Tämä musertava vakaumus tekonsa laadusta pimensi nyt isännän mielen niin, ettei hän voinut ajatella mitään muuta. Vaimo huomasi miehensä salaisen surun ja koetti udella sen syytä, mutta eihän mies voinut sellaista asiaa hänelle tunnustaa. Yksin hänen täytyi kantaa taakkansa, joka painoi hänen hartioitaan raskaampana kuin kivikuorma. Kaikki, jolla vielä äsken oli ollut hänelle ratkaiseva arvo, maallinen menestys ja rikkaus, tuntui hänestä nyt saastaiselta mullalta, joka likasi hänen kätensä ja kahlehti hänet kiinni kadotuksen ja kuoleman varmuuteen. Kuinka haikeasti hän nyt halasikaan takaisin niitä päiviä, jolloin hän kunniallisessa köyhyydessään eli onnellisena tölli-pahaisessaan, niitä aikoja, jolloin hänellä ei ollut vaimoltaan mitään salattavaa ja jolloin hän ei vielä ollut myynyt paholaiselle vaimonsa pyhintä ja kalleinta omaisuutta, hänen esikoistansa. Väliin tämä hänen tekonsa kaameus valkeni hänelle niin hirvittävän voimakkaana, että hän vuoteellaan kieriskellen vain halasi kuolemaa, vapahdusta tuskasta, jonka paino kävi hänelle sietämättömäksi.
Kuta lähemmäksi vaimon synnytyshetki lähestyi, sitä suuremmaksi ja painostavammaksi kävi miehen pelko. Päivät tuntuivat hänen mielestään kuluvan liian nopeasti ja öillä hän koetti valvoa, siten muka pidentääkseen aikaa tuon pelätyn hetken saapumiseen. Kun hän sitten kerran yön pimeydessä, jälleen myrskyn raivotessa ja salamain iskiessä, kuin olisi itse sielun vihollinen tuulispäissä kulkenut, keppuroitsi kiduttavalla vuoteellaan, milloin vaipuen sairaalloiseen horrokseen, milloin säpsähtäen siitä säikähtyneenä hereille, näkikin hän äkkiä, kuinka pimeään ovensuuhun ilmestyi kaksi hohtavaa pistettä. Ne tulivat yhä lähemmäksi, hohde näytti leviävän yhä laajemmalle ja kauhistuen huomasi mies, että hänen vuodettaan lähestyi hitaasti, askel askeleelta, se sama kadotuksen musta kissa, joka oli johtanut häntä tuolla turmion retkellä. Hän nosti torjuen kätensä sitä vastaan, mutta se lähestyi lähestymistään, kiduttavan hitaasti, ja suurentuen sitä mukaa kuta likemmäksi tuli, kunnes se oli aivan hänen vuoteensa vieressä, köyristi mustan, säihkyvän selkänsä korkealle ja kohdisti häneen hohtavat silmänsä. Jäykistävä, kuolettava kauhu valtasi miehen. Hän ei voinut liikahtaakaan, vaan rinnalle laskeutui vuorenraskas paino, joka siinä hetkessä uhkasi viedä häneltä hengen.