Hän alkoi lukea kirjettä pastorille keskeyttäen tavan takaa huudahduksilla sellaisilla kuin: — Kuinka syvälle se mies onkaan Jumalan tuntemisessa päässyt!
— Ja katsokaapas, mitä muuta hyvää hän meille taas on lähettänyt, hän sanoi kirjeen lukemisen lopetettuaan ja astuen laudanpätkistä kyhätyn hyllyn ääreen, jossa oli monia erikokoisia paketteja ja nahkakukkaroita. — Täällä on lääkkeitä, rahalahjoja ja kirjoja meikäläisille. Osan niistä saatte mukaanne Tobolskiin.
Rakuuna ilmoitti aamiaisen olevan valmiina ja he asettuivat pöytään, jossa oli mustaa venäläistä limppua, lämmitetty lihankimpale, tattariryynivelliä ja kaljaa.
— Piper-raukan kohtalo minua syvästi huolettaa, puheli kenraali aterian aikana. — Meillä on syytä erikoisesti sulkea hänet rukouksiimme. Häntä muistaessani tuntuu oma asemani liiankin hyvältä ja suorastaan ansaitsemattomalta. Ja entä maanmiehenne, majuri Sprengtport, joka sai toista vuotta kitua kahleissa maanalaisessa vankiluolassa. Nyt hänellä on sentään jo vapaammat olot. Kuta kiinteämmin me vain jaksaisimme Herraan turvata, sitä vähäpätöisemmiltä tuntuisivat tämän hetken vaivat.
Yksinkertaisen ateriansa lopetettuaan he veisasivat virren säkeistön, johon ovelle ilmestynyt rakuunakin yhtyi.
— Ja nyt lähdemme pastori Nordbergin luo, sanoi kenraali heidän pöydästä noustuaan. — On ilo tavata taas eri suunnalta saapuneita kohtalotovereita.
Niin kuluivat kenraali Creutzin päivät ahkerassa työssä ja jumalansanan viljelemisessä. Vuosi vuodelta hän syventyi yhä enemmän pietismin henkeen, joka hänen kauttaan levisi hajallaan olevien vankienkin keskuuteen. Vankeuden vaivat ja kalvava koti-ikävä olivat omiaan suuntaamaan heidän ajatuselämänsä iäisyysasioihin. Niinpä kehittyi kenraali Creutzin veljenpojastakin vakava pietisti, samoin kuin useista muistakin upseereista. Siitä saivat näinä vaivojen ja vastoinkäymisten vuosina voimaa myöskin monet kotimaassa toimivat soturit, muiden mukana kenraali Armfelt.
Levisipä sitten vihdoin Moskovaan ja aina Siperian äärille uutinen, joka sai kohtaloonsa alistuneet sydämet riemusta sykähtelemään: rauha oli tehty ja sotavangit saivat palata kotimaahan. Eri suunnilta heitä virtasi kokoon, ja niin alkoi vaellus kauan ikävöityä kotimaata kohti. Kuin Israelin lapset Baabelin vankeudesta he palasivat itäiseltä maalta länteen.
Kuusikymmenvuotias, harmaatukkainen mies oli jo kenraali Creutz kotimaahan palatessaan. Seitsemän vuotta eli hän vielä rauhanteon jälkeen pysyen loppuun saakka lujana siinä jäyhässä pietistisessä maailmankatsomuksessaan, johon hän vankeusvuosinaan oli kasvanut. Samoin oli laita hänen veljenpoikansakin, joka loppuikänsä vietti hengellisten harrastusten ja rauhaisan kotielämän piirissä sukukartanossaan Pernajassa. Heidän ja heidän hengenheimolaistensa kautta tuo syvällinen pietistinen uskonsuunta juurtui Suomen maaperään — suureksi siunaukseksi suomalais-kansalliselle valtioelämälle ja kulttuurille, kuten tuleva aika oli osoittava.
Kyösti Wilkuna
Ilmajoen pappilan vanha rovasti istui eräänä lämpöisenä kesäpäivänä työhuoneessaan ahkerasti kirjoittaen. Hän oli kookas, lihavahko ja hyväntuulisen näköinen pappi, jonka harmaja tukka oli kähärä ohimoilta, kasvot ilmeikkäät ja liikkeet vilkkaat. Paperit heilahtelivat nopeasti hänen käsissään, kun hän niitä selaili ja järjesteli ja taas tarttui hanhensulkaansa.
Mutta hän olikin siinä nyt mielityössään. Tämä pappismies, Gabriel Peldan, oli näet päätoimensa ohessa innostunut vanhoihin suomalaisiin runoihin, joita hän oli keräillyt kansan keskuudesta, laulunkatkelmiin Lemminkäisestä ja Joukamoisesta, ja nyt vanhoilla päivillään hän kokoili ja kirjoitteli joutoaikoinaan näitä muistiinpanojaan.
Silloin astui huoneeseen solakka, verevä neito, jolla oli kukkaskiehkura kultaisessa tukassaan, sipsutti sievästi ukon luo ja virkkoi:
— Ettekö muista, isä, että tänään on syntymäpäiväni — täällä vain sisällä istutte ja kirjoittelette. Juhlapöytä on katettu ulkosalle lehtimajaan, tuomen alle, toiset odottavat siellä…
— Tulen, tulen, lapseni, pistän vain Joukahaiset piiloon…
Ryytimaan kukitetulla juhlapöydällä olikin herkullisia mesikakkuja, hunajaleivoksia ja kotitekoista vaahtoavaa simajuomaa. Ja pappilan perhe, pyylevä emäntä ja eri-ikäisiä poikia ja tyttöjä, sekä joku vieraskin oli jo ryhmittynyt tuuheaoksaisen, valkoisessa kukkaspuvussaan hohtavan tuomen alle, joka levitti ympärilleen ihanaa kesäistä tuoksua. Herkkuja maistettiin, juotiin päivän sankarittaren maljat.
— Montako ajastaikaa tänään täytätkään, Elisani? kyseli ukko kulautettuaan sokerijuomaa kurkkuunsa.
— Voi isä, minähän olen jo vanhapiika, täytän tänään 23 vuotta!
— Niinpä niin, vuodet kuluvat, huoahti isä. — Sinähän oletkin esikoisemme, synnyit maailmaan tasan kolme vuotta sen jälkeen kun suuri sota vihdoin oli päättynyt ja rauha oli tehty. Olimme edellisenä syksynä äitisi kanssa, nuorikkoparina saapuneet tänne Ilmajoelle, pitäjä olikin silloin kauan ollut papitta.
— Eikä täällä ollut papilla asuntoakaan, eikä paljon sanankuulijoita, säesti ruustinna, hänkin jo vanhoihin muistoihinsa vaipuen.
— Ei ollut, myönsi rovasti. — Poltettu oli pappila, kirkko ja koko jokiranta, — parikymmentä asuttua taloa taisi olla kaikkiaan koko pitäjässä, nekin putipuhtaiksi ryöstettyjä. Ei ollut tuloja, ei mistä elämisen olisi aloittanut. Vasta vähitellen palaili sekin väestö, joka vielä oli hengissä, pakomatkoiltaan taikka Venäjän vankeudesta. Synkkä oli syntymävuotesi, Elisa. Mutta elämään oli kuitenkin käytävä silloinkin käsiksi; puskettiin maata, yritettiin vähitellen…
Isonvihan kauhujen muisteleminen toi tuohon muuten hilpeään, sydänkesän ihanuudesta nauttivaan perhejuhlaan hetkeksi vakavan mielialan. Silloin kukitettu neito kiepsahti isänsä viereen, katsoi häntä syvästi silmiin ja virkkoi:
— Yhtä asiaa en ole koskaan oikein ymmärtänyt, isä. Kuinka sinä, joka olet koko olennoltasi rauhanmies ja pappi, joka harrastat kirjojasi, runoutta ja historiaa ja niissä elät, jouduit tuossa sodassa sotapäälliköksi, partiosankariksi ja sodanlietsojaksi? Vetikö luontosi siihen?
— Ei lapseni, mutta olin nuori silloin, nyt olen vanha.
— Mutta et ollut sotilas etkä upseeri, olit lukumies, juuri papiksi valmistumassa, niin olet itse kertonut.
— Niin olikin laita, mutta silloiset olot määräsivät kohtaloni.
— Kerrohan siitä meille, isä!
Vanha pappi kävi vakavaksi, suuntasi katseensa kauas yli keltaisina hohtavien kenttien, ja vastasi:
— Se on pitkä ja surullinen tarina. Mutta jos tahdotte, lapset, niin kerron kyllä noista sen ajan muistoistani lyhyesti, mikäli ne itseäni koskevat.
— Kertokaa, kertokaa, kehotettiin joka taholta.
Ja vanhus kertoi.
* * * * *
— Olin ylioppilaana Turussa vuoden 1713 alussa. Kiirehdin lopettamaan lukuni niin kauan kuin siellä vielä oli professoreita, nekin pakenivat toinen toisensa perästä Ruotsiin. Jo vuosikymmenen oli näet Suomessa eletty suuren sodan kauhunaikoja, joihin kaikki lapsuuteni muistot liittyvät. Turkuun saapui yhtenään jobinviestejä. Kuningas oli voitettu Venäjällä, oli paennut Turkinmaalle hävinneen armeijansa pienen sirpaleen kanssa, ja viipyi siellä. Vihollinen oli sillä välin valloittanut Viron, sitten Inkerin, se läheni Suomea joka taholta. Jo samosi se rajan yli, otti vuosi vuodelta paloja isänmaastamme, otti vihdoin Viipurin, sitten Kymijoen ja Helsingin edeten Hämeeseen. Nuo viestit meitä Turussa kerta kerralta hätkähdyttivät — aina riensi silloin uusi parvi säätyläisiä maalta ja kaupungista pakoon Ruotsiin, mutta monet rupesivat jo turtumaan näihin jokapäiväisiin järkytyksiin. Kohtalo oli muka näin määrännyt. Kerrottiin alituisesti, miten raaka vainolainen teurasti kansaa niillä seuduin, missä vähänkin oli avustettu kehnosti johdettua armeijaa taikka sen aseellisia partiojoukkoja, kuvattiin kauhun vallassa, miten kylät ja metsätkin oli poltettu ja nuorta väkeä ja lapsiakin nuoriin kytkettyinä oli raahattu orjiksi Venäjälle, ja kysyttiin, mitä näin ollen vastarinta hyödytti. Etelä-Suomen vallatuilla alueilla olikin väestö, talonpojat ja papitkin, kiltisti alistunut vihollisen palvelukseen, heille veroja maksamaan ja veroja kantamaan, koko maa näytti luisuvan ja nöyrtyvän vainolaisen ikeeseen… Ja armeija aina vain peräytyi…
Vanha rovasti vaikeni hetkeksi, ikään kuin raskaiden muistojen uuvuttamana. Mutta sitten hän jatkoi taas:
— Niiden harvojen ylioppilaiden kesken, jotka vielä jatkoivat lukujaan Turussa, väiteltiin usein ja kiivaasti siitä, miten tähän kansan nöyräselkäisyyteen olisi suhtauduttava, eikö olisi sittenkin koetettava kohottaa kansan itsetuntoa ja nostattaa se vastarintaan. Toiset sitä vaativat paheksuen etenkin pappien kansalle antamaa huonoa esimerkkiä, joka suorastaan avusti vihollisen tarkoitusperiä. Mutta toiset taipuivat valloittajan vaatimukseen. Mitä auttaa siviiliväen rynnistellä, he sanoivat, se vain lisää omia kärsimyksiään. — Tapelkoon armeija, mikäli voi!
Siitä väiteltiin taas kerran kevään alussa Turun sillalla. Minä olin nuori ja tulinen, puolustin nousua perivihollista vastaan vaikkapa kaikki kuoltaisiin… viittasin, sen vielä muistan, Horatiuksen sanoihin:
Dulce et decorum estPro patria mori…
— Mutta minua pilkattiin, jatkoi rovasti hiukan kiihtyneenä. — Ketä minun kuolemani muka hyödyttäisi, kysyttiin. Noilla runosäkeillä veisin kidutukseen ja surmaan joukon muitakin. Enhän sitä paitsi saisi ketään "nostatetuksi", ja Turussahan toki itsekin nyrkkiä heristelin.
— Tuo pilkka minuun pisti, mutta huomasin samalla, että siinä oli paljon tottakin. Minulla oli luvut kesken, olin varaton poika, — mutta mitä luvuista, mitä viroista, jos koko isänmaa sortuu vainolaisen jalkoihin, kun se ei edes ponnistelekaan pelastuakseen. Korvani soivat, Turun kadut polttelivat jalkojani… Vihollinen oli äsken ottanut haltuunsa Hämeenlinnan, josta Suomen armeija taas oli luopunut. Oli vain ajan kysymys, milloin se on Turussa ja milloin minäkin joudun vihollista kumartelemaan… Eräänä kevätaamuna viskasin päättävästi vanhan teinirepun selkääni ja lähdin kävelemään Turusta Satakunnan tietä pitkin.
— En tiennyt minne kävelisin, mihin ryhtyisin, mutta sisu ei antanut periksi, jotakin minun täytyi yrittää. Vaistomaisesti pyrin kotipuoleeni Pohjanmaalle. En voinut uskoa, että tämän seudun kansa, joka sata vuotta sitten oli noussut nuijakapinaan suistaakseen sortajaa ja jonka venäläisvihan hyvästi tunsin, alistuisi yhtä raukkamaisesti ikeeseen kuin maan muu väestö. Paljon en tosin luottanut omaan kykyyni kansan nostattajana, olinhan asetoimiin ja sota-asioihin aivan harjaantumaton, mutta mukana halusin olla kotiseutuani puolustamassa, vaikkapa sinne kaatuisinkin.
— Kotipuolessani täällä Ilmajoella tapasin sitten paljon hengenheimolaisia, minun ei tosiaankaan tarvinnut kiihotuspuheita sepitellä. Jonkin viikon kotitalossa viivyttyäni — se on nyt, kuten tiedätte, maan tasalle hävitetty — lähdin veljeni Israelin kanssa kiertelemään lähipitäjiin, Isojoelle, Kyröön ja Lapualle. Keskustelin miesten kanssa… he eivät tahtoneet taistelematta luovuttaa ainakaan omia kotejaan vainolaisille, sen näin heti. Nuijasodan aikainen veri kuohahteli vielä Pohjanmaan miehissä, toiminnan halua oli, valitettiin vain, ettei kelvoton armeija ryhtynyt mihinkään. Kysäisin silloin, eikö olisi meidän pistettävä toimeksi, ja se kysymys lankesi aina hedelmälliseen maahan. Kylissä ruvettiin kunnostamaan vanhoja karhupyssyjä, ja ennen pitkää ilmoittautui Ilmajoelle eri tahoilta nuoria miehiä, jotka kehottivat veljeäni ja minua järjestämään vapaajoukon kotiseudun puolustukseksi — siihen he olivat valmiit heti liittymään. Kävimme silloin siekailematta työhön, hankimme aseita Vaasasta ja mistä saimme ja hiihtokelin tultua (syksyllä 1713) keräydyimme Pohjanmaan etelärajalle maakuntaamme puolustamaan. Ilmajokelaisia oli kantajoukkomme, mutta paljon oli mukana muitakin vanhojen nuijamiesten pojanpojanpoikia.
— Suomen armeija oli, vihdoinkin kerran vastarintaa yritettyään, äsken kärsinyt tappion Pälkäneellä ja peräytyi nyt lamaantuneena ja hajanaisina parvina Hämeenkankaan yli Pohjanmaalle. Vihollinen oli kai sen kintereillä — tämä aavistus joudutti järjestäytymistämme. Aluksi ei vainolainen kuitenkaan saapunut kankaan yli koko joukollaan, vaan lähetti tänne kasakkaparviaan ja muita pienempiä osastojaan teitä ja tienoita tutkimaan, ryöstämään ja polttamaan. Mutta Pohjanmaalle nämä joukot eivät päässeet… Armeijastamme tosin ei ollut mitään apua, mutta talonpoikaisparvemme olivat joka tiellä vastassa ja antoivat hurjille kasakoille nopean kyydin takaisin. Kurikassa syttyi sitten kerran tavallista tuimempi taistelu vanhan Santavuoren tantereen lähistöllä. Venäläiset olivat silloin jo vallanneet Turunkin ja koko Länsi-Suomen ja tulivat nyt suurella joukolla Porin tietä Pohjanmaalle. Me emme tienneet tätä suuntaa varmistaa, vartioimme etupäässä Hämeenkankaan taholla. Mutta kun kuulimme venäläisten olevan rannikolta tulossa, riensimme pyrynä vastaan ja annoimme heille täällä niin kuumat tervetuliaiset, että he eivät Ilmajoelle sillä kertaa ehtineetkään. Sisukkaimmat heistä yrittivät tuossa Kurikan taistelussa kyllä vielä karauttaa tietä myöten eteenpäin, mutta me odotimme hiljaa tiensyrjän hangessa ja laukaisimme. Satoja kasakan ruumiita virui vielä seuraavana kesänä tien poskessa Kurikan kankaalla kuoppaamattomina…
Vanhaa rovastia näytti järkyttävän verinen muisto ja nuoria kuuntelijoitakin tuo kuvaus puistatti. Mutta he tahtoivat kumminkin kuulla enemmän ja haastoivat vaaria yhä kertomaan.
— Niin, sellaisissa kotiseudun puolustamiseksi käydyissä kahakoissa se talvi meni. Talonpoikia oli nyt joukkoomme kertynyt aika runsaasti, monta tuhatta miestä, mikä osoitti, että kyllä väkeä saatiin maanpuolustukseen, jos sitä vain oikeassa hengessä osattiin innostaa. Mutta helmikuussa venäläisten koko pääjoukko alkoi saapua tykistöineen ja kuormastoineen Pohjanmaalle, ja sitähän me partiomiehet emme jaksaneet pidättää. Teimme sille vain kiusaa minkä kerkesimme ja vartioimme tarmokkaasti syrjäteitä, niiden viereisiä kyliä puolustellen. Mutta Armfelt hankkiutui sillä välin taistelukuntoon järjestämällään armeijalla vastarintaan Isossakyrössä, ja kutsui meidätkin avukseen siihen ratkaisevaan taisteluun. Tottelimme käskyä, antauduimme hänen komentoonsa ja noin 3.000 talonpoikaa otti sitten osaa Napuen taisteluun…
Taas rovastivanhus keskeytti kertomuksensa ja hänen nuoret kuulijansa ymmärsivät liiankin hyvin syyn siihen. Karmeana ja tuoreena tarinana eli vielä kaikkien muistissa Napuen verinen päivä ja suomalaisen sotajoukon siellä kärsimä lopullinen tappio. Sen nimen mainitseminen jo herätti hirmun puistatuksia paikkakuntalaisissa. Vaalenneet pääkallot, särkyneet ja maahan vajonneet tykinlavetit, ruostuneet rautakuulat ja sinne tänne maahan pistetyt puiset hautaristit olivat näet vielä kyllin näkyviä muistomerkkejä siitä, mitä siellä 30 vuotta sitten, helmikuun 19. p:nä 1714, oli tapahtunut. Vanhan kirkkoherran ei tarvinnut siitä taistelusta kertoa.
Mutta hän tahtoi kumminkin nähtävästi nuorille kuulijoilleen muutamilla sanoilla puolustaa talonpoikaisjoukkoaan. Se ei Napuella väistynyt omalla sivustallaan, niin kuin päällystö oman kunniansa pelastamiseksi oli tahtonut myöhemmin uskotella. Se seisoi lujana metsän rinnassa ja torjui puolestaan kaikki hyökkäykset. Tuhon aiheutti ratsuväki, joka ei pystynyt torjumaan vihollisen kiertoliikettä, vaan taipui, horjui ja pakeni…
— Mutta senkin surunpäivän jälkimainingeissa, jatkoi rovasti, — oli meidän talonpoikaisjoukollamme, joka tosin nyt oli tuntuvasti pienentynyt, tärkeä tehtävä, vaikkei sitäkään sotahistoriassa muisteta. Armeijamme peräytyessä epäjärjestyksessä pohjoiseen päin näiden seutujen säikähtynyt, tyrmistynyt väestö, jonka kimppuun voitostaan humaltunut vihollinen surmaten ja hävittäen samosi, lähti kauhun valtaamana ja hajanaisena laumana pakenemaan perääntyvän armeijan mukana ja jäljessä. Syntyi ääretön sekasorto ja hämminki Pohjanmaan ainoilla käytettävissä olevilla talviteillä. Peräytyvät sotaväenosastot kaatoivat eteensä ahtautuneiden Vaasan porvarien ja muiden pakolaisten rekiä, joissa he lapsineen ja vähine tavaroineen koettivat henkensä hädässä päästä turvaan, tiepuoleen, kinoksiin, jopa pahoinpitelivätkin pakolaisraukkoja. Tykit tarttuivat nietoksiin, syntyi ruuhkia, joihin soturit ja pakolaiset pysähtyivät ja paleltuivat pääsemättä eteenpäin. Yön pimeässä ihmiset eksyivät toisistaan. Kasakat sillä välin ahdistivat takaapäin — sydäntävihlovat hätähuudot kaikuivat pakkassäässä talvisilla taipaleilla…
— Talonpoikaiset suksimiehemme pystyivät vain eteenpäin ryntääviä vihollisjoukkoja pysähdyttämään ja pidättämään. Kaadoimme murroksia tiepuoleen, asetuimme niiden taa ja annoimme etujoukkona karauttaville kasakoille lyijyä. He pysähtyivät silloin, peräytyivät, odottivat lisäväkeä ja kävivät varovaisemmiksi, ja sillä välin ruuhkat pääsivät kauempana purkautumaan. Monta vihollisen kuormaakin me niinä viikkoina sieppasimme itsellemme ja pakolaisille eväiksi, mutta vähänpä se auttoi siinä yleisessä surkeudessa. Pohjanmaakin joutui vainolaiselle, emme voineet sitä pelastaa. Ja monesti mietin jäljestäpäin, olivatko nuo turkulaiset vastaväittäjäni ehkä sittenkin oikeassa. Mutta tuntoni mukaan olin koettanut tehdä parhaani isänmaaraukan pelastamiseksi.
— Sellainen oli osuuteni isonvihan sotatapauksiin, virkkoi vanha rovasti lopuksi vaatimattomasti ja näytti tahtovan lopettaa kertomuksensa siihen. Mutta hänen nuoret kuulijansa eivät vielä olleet saaneet tarpeekseen — he odottivat lisää. Ja Elisa-neiti virkkoikin tuokion kuluttua:
— Mutta olittehan senkin jälkeen, isä, taisteluissa mukana, olitte monta vuotta. Kertokaa siitäkin.
— Siitä ei ole kovinkaan paljon kerrottavaa. Pakko oli jatkaa, kun kerran sotapoluille olin antautunut, kun olin venäläisten henkipatoksi julistama ja kun aseveikkoja yhä oli matkassa. Täytyi partioida, pakoilla ja taistella. Kun vihollinen valtasi Pohjanmaan rannikon Kemijokea myöten, vetäydyin sisämaahan, elin piilopirteissä, lähdin sieltä käsin ehtimiseen ahdistamaan venäläisten varastoja auttaakseni hätääntyneitä ja koettaakseni pitää talonpoikain mielet virkeinä. Eihän siinä auttanut heittäytyä hankeen ja kuolla. Varsinaisena sissinä en koskaan armeijaa palvellut, minulla ei ollut mitään jalkarakuunan valtakirjaa enkä pelkästään murhatakseni tehnyt retkiä vihollisten selkäpuolelle. Taistelin veljeni rinnalla talonpoikain johtajana, kunnes Israel-veli eräässä kahakassa kaatui. Siunasin hänen hautansa salolle — sitä hautapaikkaa en ole sen jälkeen löytänyt. Sitten liikuin yksin. Koetin Oulun seuduilla vielä kerran järjestää metsissä lymyilevät talonpojat suuremmaksi yhtenäiseksi joukoksi, joka armeijamme vetäydyttyä kokonaan Ruotsin puolelle vapauttaisi sen osan Pohjanmaata, jossa venäläisillä oli verrattain vähän väkeä. Ja meidän onnistuikin vuosina 1715-16 aika-ajoin puhdistaa suuri osa Pohjois- ja Keski-Pohjanmaata venäläisistä, olimmepa tavallaan siellä pitkät ajat isäntinä ja monet pakolaiset palasivat jo meidän turvissa takaisin maitaan viljelemään.
Mutta sitten venäläiset lähettivät taas vielä suurempia voimia vastaamme. Meidän oli silloin taas väistyttävä, hajaannuttava, ja eräässä ottelussa sain haavan — arvenhan olette monesti nähneet olkapäässäni — ja jouduin venäläisten vangiksi. Siihen soturiurani päättyi.
— Kuinka se vangiksijoutuminen tapahtui, isä? kysyi henkeään pidättäen perheen nuorin vesa.
— Sellainen tapahtuu sodassa vallan juohevasti, lapseni, hymähti ukko herttaisesti. — Oli pakkaspäivä. Joukkomme oli peräytymässä valtatieltä salolle. Olimme viivähtäneet eräässä vielä asutussa talossa, josta väki kuitenkin kuultuaan vihollisten taas palanneen näille main hankkiutui piilopirteille. Perheen vähät tavarat oli jo sälytetty kelkkaan, kun nähtiin kasakkain lähestyvän taloa. Antaaksemme hätääntyneelle talonväelle tilaisuuden päästä edes metsän peittoon, me pyssymiehet jäimme hetkeksi hyökkääjiä torjumaan, vaikka meitä olikin vähemmän. Ammuimme rakennusten suojasta ja pysäytimme todellakin kasakat. Mutta siirtyessäni parempaan väijymispaikkaan sain olkaani luodin ja kaaduin. Käskin nyt miesteni hiihtää salolle ja jäin itse maahan makaamaan. Eikä ollut henkeni silloin monen äyrin hintainen — joko peri sen pakkanen tai kasakka. Mutta mikä lie mennyt vihollisiin sillä kertaa, he luulivat kai saaneensa tavallista paremman saaliin. He raastoivat minut mukaansa, veivät ensiksi Vaasaan hoidettavaksi ja sitten Turun linnaan tutkittavaksi. Ne olivat kärsimysten ja nöyryytysten viikkoja nuo, ihme oli, etten silloin sortunut. Mutta raskainta kaikesta oli sittenkin se, että venäläiset myöhemmin, kuten tiedätte, pakottivat minut Turussa kirjurintöihinsä — siis palvelukseensa, jota välttääkseni juuri olin neljä vuotta sitten Turusta retkilleni lähtenyt.
— Mutta kohtelihan ruhtinas Galitzin sinua hyvin, sen olet myöntänyt, virkkoi taas Elisa-neiti saadakseen isänsä vieläkin kertomaan.
— Niin, venäläisten ylipäällikkö koetti suostutella suomalaisia lukumiehiä puolelleen käyttääkseen heitä apunaan valloitettua maata hallitessaan. Olihan heidän saatava jonkinlainen järjestys maahan. Mutta hyvin puolinaista oli tuo suopeus. Kun en osoittanut heille tarpeeksi suurta uskollisuutta enkä kuuliaisuutta, kun koetin auttaa ahdistettuja maanmiehiäni taikka huomautin esimiehille heidän alaistensa tekemistä julmuuksista, suljettiin minut uudelleen tyrmään. Pääsin välillä vapaaksi, mutta minut vangittiin taas ja vietiin Pietariin, josta vasta sodan päätyttyä pääsin palaamaan. — Mutta sehän ei kuulu enää soturinmuistoihini, joita sinä, Elisa, minulta kyselit. Nuo sotamuistot, niin tuloksetonta kuin taisteluni lie ollutkin, — elävät kuitenkin mielessäni valoisina, kauniina kuvina, jota vastoin myöhemmät vankila- ja palvelusvuodet kaikkine nöyryytyksineen säilyvät muistissani usvaisina, hämäränomaisina painajaisunina.
Vanha rovasti oli lopetettuaan tarinansa noussut penkiltä ja seisoi nyt siinä kookkaana, ryhdikkäänä ja pystypäisenä. Nuori polvi saattoi vielä kuvitella, kuinka hän oli ollut uljas ja voimakas johtaessaan Pohjanmaan talonpoikia vihollista vastaan. Niinpä perheen nuorin vesa vielä kysäisikin:
— Etkö halunnut jäädä sotaväkeen, isä, kun vapaaksi pääsit…Upseeriksi..? Olithan jo päällikkö…?
— En, lapseni, sota oli lopussa, maa jälleen vapaa, vaikkakin pahasti silvottu ja runneltu. Ei, minä olen aina kammonnut sotaa ja verenvuodatusta — ainoastaan silloin kun isänmaa on hädässä eikä mitään muuta keinoa enää ole, on turvauduttava tuohon viimeiseen keinoon, aseeseen. Suokoon Jumala, ettei siihen Suomessa enää tarvitsisi turvautua samaan tapaan kuin isonvihan aikoina. Minä olen rauhan mies, lukumies, niin kuin oikein sanoit, Elisa; vain pakko teki minusta soturin, ja sellaisena koetin täyttää velvollisuuteni. Palasin oikealle alalleni, niin kuin talonpoikanikin palasivat aurojensa ääreen…
Pappilan perhe oli isän tarinaa kuunnellen jäänyt istumaan kukkivan tuomen alle pitkään, ei kukaan ollut huomannut ajan kulumista. Vasta kun rovasti viittasi taivaalle ja osoitti, että auringon kehrä oli jo ehtinyt kauas lännen puolelle, havahtui ruustinnakin omista, äänettömistä muistoistaan ja mietelmistään, läimäytti kätensä yhteen ja huudahti:
— Mutta, hyvänen aika, minullahan palaa päivällispaisti uunissa!
Santeri Ivalo
Eräässä Hämeenlinnan vanhimman osan tornihuoneessa, valoisassa ja verrattain siistissä kamarissa, jota usein oli käytetty "parempain" vankien säilytyshuoneena, istui muutamana talvipäivänä 1742 lyhyenläntä, mutta lujatekoinen ja tanakka mies kapteenin puvussa katsellen ristikkojen välitse verestävin silmin ja vihan vääristämin kasvoin Vanajaveden lumiselle selälle. Hän istui liikahtamatta, tuijotti melkein tylsästi eteensä, mutta hänen harvapartainen leukansa värisi ja hänen hengityksensä läähätti — selvästi näkyi, että hänen sisässään kävi ankara aallokko.
Yhtäkkiä hän jymäytti luisevan nyrkkinsä pöytään, joka oli hänen edessään, ja ärähti itsekseen:
— Niin pitkälle on nyt tässä maassa päästy, että Tapani Löfving on suljettu vankikoppiin! Isänmaalle vaarallisena miehenä, kavaltajana, venäläisten lahjomaksi epäiltynä…!
Hänen rintansa huohotti, mutta hän risti kätensä ja sai taas hurskaan rauhan ilmeen kasvoilleen.
— Älä salli Jumala, sinä, joka minua ennen sadoista vaaroista autoit ja pelastit, älä salli minun tässä nyt pakahtua katkeruuteeni tästä kiittämättömän maailman palkasta! Nykyisellä sukupolvella ei ole tietoa eikä käsitystä sen miehen teoista, ansioista eikä kärsimyksistä, jonka he ovat tyrmään sulkeneet, auta minua ymmärtämään heidän typeryytensä ja tärkeytensä…!
Mies ei kuitenkaan malttanut pysyä kauan siinä ristissä käsin. Rauhan ilme kaikkosi pian hänen kasvoiltaan, hän lähti lattialle kävelemään ja puheli edelleen itsekseen:
— Mitä kohtalon ivaa tämä sentään onkaan! Ruotsin hallitus antautuu uuteen sotaan Venäjää vastaan — se ei saanut kyllikseen 20 vuotta sitten! —, mutta sen tärkeimpiä toimenpiteitä silloin on, että juuri se mies, jonka työt ja ansiot viimeisen suuren vihan ajoilta ovat kuuluisimmat kaikista, jolla on tiedustelijana rajaton kokemus ja koeteltu taito, joka vieläkin voisi tehdä maalleen mitä parhaita palveluksia, juuri hänet vangitaan ja hänet häväistään. Voiko suurempaa sokeutta ajatella!
Pieni, luiseva mies päästi käheän naurun, katkeran ja ilkkuvan, käveli vielä tuokion lattialla suuttumustaan suitsuttaen ja istahti sitten taas miettimään.
Niin oli tosiaankin käynyt "hattujen sodan" toisen vuoden alussa, että isonvihan kuuluisa seikkailija ja ovelaksi tunnettu tiedustelija Tapani Löfving oli pidätetty silloisessa rajakaupungissa, Haminassa, syytettynä armeijalle aiheuttamastaan vahingosta sekä tuotu Hämeenlinnaan vankina säilytettäväksi, kunnes asia tarkemmin tutkittaisiin.
Tämä pidätys ei tuntunut kummalta kohtalon ivalta ainoastaan Tapanista itsestään, vaan monesta muustakin, joka tunsi hänen lukuisat, edellisen sodan aikaiset palveluksensa maalleen ja vahingontekonsa viholliselle, hänen miltei lukemattomat kepposensa, taistelunsa ja seikkailunsa venäläisten valtaamassa Suomessa. Mutta Löfvingin asia näytti nyt todellakin pahalta. Hän oli tosiaankin tässä uudessa sodassa aiheuttanut Ruotsin sotalaitokselle sekä vahinkoa että — ja varsinkin sen johdolle — häpeätä, eikä oltu selvillä, oliko hän, ovela mies, tehnyt sen taitamattomuudesta vaiko tahallaan.
Kun sodan puhjetessa kesällä 1741 Ruotsin ja Suomen sotavoimia koottiin rajalle ja venäläisetkin puolestaan lähtivät Viipurista liikkeelle länttä kohden, jo 53-vuotias Löfving eleli pienessä kapteenin puustellissaan Porvoon pitäjässä hiukan nyrpeänä sen johdosta, ettei hän mielestään ollut saanut tarpeeksi tunnustusta eikä palkkaa edellisessä suuressa sodassa suorittamistaan ansiokkaista teoista.
Löfving lähti asekutsun saatuaan vuoden 1742 alussa Haminaan, rajalle, tahtoen taas osoittaa kykyään ja taitoaan, ja hänet lähetettiinkin venäläisen ylipäällikön helmikuussa 1742 irtisanottua aselevon kokeneimpana vakoojana vihollisen puolelle tiedustelemaan sen varustuksia, liikkeitä ja aikeita. Hän liikkui siellä Viipuria myöten monenlaisissa valepuvuissa, niin kuin isonvihan aikoinakin, jolloin hän venäläisten valtaamassa Turussa tunkeutui ihan johtopaikoille asti, urkki, vaani, kyseli ja palasi sitten Haminaan kertomaan, että vihollisen pääsotaliike, hyökkäys Haminaa vastaan, oli odotettavissa aivan heti, ehkä päivän parin perästä.
Juuri tämä tieto oli aiheuttanut ruotsalaisten esikunnassa ja koko sotajoukossa pakokauhun. Ei ollut varustauduttu vastaanottamaan venäläisten päähyökkäystä nyt aselevon jälkeen Haminaan, sillä puolustusasemat eivät siellä olleet kyllin lujat. Ja niin pantiin armeija suin päin perääntymään Haminasta. Siellä poltettiin ja räjäytettiin varustuksia ja varastojakin, oltiinpa vähällä polttaa laivastokin ja koko linnoitus, ja itse peräytyminen Kymijokea kohden suoritettiin sekasortoisen pelon vallassa.
Mutta venäläisten hyökkäystä Haminaan ei kuulunutkaan; ja muutamain päiväin perästä kävi selville, etteivät he ilmeisesti olleet aikoneetkaan tällä kertaa hyökätä Haminaan, vaan että he päinvastoin keskittivät joukkojaan pohjoisemmaksi, josta Ruotsin sodanjohto jo tällä välin oli ehtinyt vähentää väkeään.
Suuttumus ja häpeä sai nyt ruotsalaisen ylijohdon valtoihinsa. Löfvingiä syytettiin muiden vikapäiden ohella tästä harmillisesta kolttosesta. Kysyttiin, oliko hän sen tahallaan aiheuttanut, ehkä venäläisten Viipurissa lahjomana — tiedettiinhän, että hän oli palkkansa pienuuden tähden kauan kantanut nurjaa mieltä esivaltaansa vastaan ja kerran jo pyytänyt lupaa saada muuttaa maasta pois venäläiselle alueelle, Viroon… Mies napattiin kiinni.
Mitään vilppiä ei nähtävästi ollut Löfvingin tiedonannoissa, hän oli kertonut kokemansa ja kuulemansa hyvässä uskossa, oli kaiketi vain antanut vetää itseään nenästä. Hänen isonvihan aikainen tiedustelutaitonsa oli nähtävästi jo vanhentunut, hän oli udellut uutisia upseereilta ja muilta, jotka eivät sodanjohdon suunnitelmia tunteneet, joille ehkä tahallaan oli annettu väärät tiedot. Ukko Löfving oli uskonut…
Nyt hän istui linnassa ja hautoi näitä harmeja mielessään. Eihän hän ihan sisimmässään voinut kieltää, että hänelle herkkäuskoisuudessaan tällä kertaa oli tullut erehdys, mutta hän kiisti omissakin mietteissään tämän ja todisteli, että kaikki merkit viittasivat Haminaan, ehkä ryssät olivat sitten viime hetkessä muuttaneet mielensä… Mutta yleensä hänen ajatuksensa eivät tässä kysymyksessä pitempään viipyneet. Sodanjohto tahtoi tässä vain sysätä oman hätiköimisensä hänen niskoilleen, päätteli Löfving, ja siinä oli varmaan paljon tottakin. Hän hautoi kuitenkin etupäässä sitä loukkausta ja häväistystä, joka hänelle, vanhalle karoliinille ja ihaillulle partiosankarille, nyt oli tehty. Hän näki tässä vain tylyä kiittämättömyyttä ja typeryyttä, huutavaa vääryyttä!
Tapanilla oli korkea käsitys omista, isonvihan aikaisista ansioistaan, ja se käsitys oli hänessä näiden kahdenkymmenen rauhanvuoden varrella, jolloin hänen teoistaan ja retkistään kaikkialla koko valtakunnassa oli ihaillen kerrottu, entisestään voimistunut. Jokaisesta seikkailusta oli kasvanut suurtyö ja jokaisesta voitetusta vastuksesta neronteko, ja hän kuvitteli joskus tosiaankin olevansa oikeastaan isonvihan ainoa varsinainen sankari.
Näistä seikkailuistaan hän oli vuosien varrella jo kirjoittanut muistiinpanoja, päiväkirjan tapaisia kuvauksia, joita hän oli paikka paikoin kaunistellut ja paisutellut. Mielensä kiihkossa ja kärsimäänsä vääryyttä korostaakseen oli Löfving, joka oli saanut tuoda arkkunsa vankilaan, kaivanut muistiinpanonsa sieltä esille ja hän otti nuo paperinsa nytkin pöytälaatikosta ruveten niitä taaskin selailemaan. Niitä oli monenlaisia, sekä sellaisia, joita hän oli itse tapausten aikana metsien kätköissä tai pimeissä pirteissä kirjoittanut, että toisia, joita hän myöhemmin oli muistinsa mukaan kyhännyt, mutta yhtä arvokkaita ja rakkaita ne nyt olivat hänelle kaikki.
— Näitä tekoja ja kärsimyksiä ei nykypolvi muista eikä tahdo muistaa. Se on vain valmis heittämään Tapani Löfvingin tunkiolle. Näin hän papereitaan lehteillessään kiivaili ja hänen sappensa kuohahti uudelleen. — Mutta lähdepäs sinä nykypolven mies niitä temppuja suorittamaan, yritä yhtäkään sadasta, niin olet kohta hätää kärsimässä.
Yksinäisen vangin näitä ainaisia ajatuksiaan hautoessa huoneeseen astui vartija, ontuva, harmaaviiksinen sotavanhus kantaen vangille aterian. Vartija oli vanha karoliini hänkin ja monessa suhteessa hänen mielialansa kävivät yhteen vangitun kapteenin ajatusten kanssa: Ei tästä nykypolvesta eikä sen sodankäynnistä ollut mihinkään, se oli velttoa ja saamatonta sukua… ja itse tämä sotakin… pehmeää lapsenleikkiä, joutavaa vätystelyä se oli siihen entiseen ryminään verrattuna.
— Sinäpä sen sanoit, virkahti Löfving, vartijan kerrottua uusimmista sotauutisista ja lausuttua niiden johdosta murhaavan arvostelunsa. — Näillä miehillä ei ole sitä sisua, jota oli Kaarle-kuninkaan kasvateilla, ei sitä miehuutta eikä kestävyyttä. Katselin tässä juuri vanhoja papereitani… tuossakin muistiinpano siitä, miten viholliset kuljettivat minua kaksikymmenvuotiaana poikasena Lieksasta, Karjalan rajakapteenin maatilalta, vankinaan. Juoksepas sinä nykyajan uros melkein alasti päiväkausia käsistäsi kytkettynä kasakkahevosen perässä, ja säilytä sittenkin tarmosi ja malttisi niin, että vielä kykenet pelastumistasi ajattelemaan. Pakenepas lukitusta aitasta, jonka ympärillä kokonainen komppania vartioi, pakene kasakkaparven takaa-ajamana ja surmaa heitä henkipattona ollessasi. Mistä otat nyt samantapaisen miehen. Hä?
— Ei näistä nykyisistä ole mihinkään, myönsi vartija.
— Ei. Ja se oli kuitenkin ihan ensimmäinen tulikokeeni suuren sodan alussa, sen jälkeenhän siinä vasta mies miehistyi ja hammas karkeni. — Löfving selaili edelleen kellastuneita lehtiään unohtaen höyryävän rokan siihen pöydän kulmalle.
— Kuulehan vielä, — tämä seikkailu sattui muuten juuri näillä Hämeenlinnan mailla, tästä vähän Helsinkiin päin. Piti ottaa selko, paljonko rannikolta päin oli venäläisiä tulossa meidän täällä majailevia joukkoja vastaan. Hiivipäs heidän keskelleen, makaa riihen parvella maantien vieressä ja lue miehet ja hevoset ja tykit, ja jää sitten sinne, kun ryssän joukko tekee yöleirinsä samaan riiheen ja sen ympärille. Puhkaise yöllä katto ulos päästäksesi, kapua alas, tapa pari vartijaa ja pakene vihollisleiristä tietoinesi ja saaliinesi omiesi luo. Monessako on nykyisin sama mielevyys ja miehuus?
Vanha vartija oli jäänyt vankinsa huoneeseen juttelemaan — ei näkynyt hänellä olevan erityistä kiirettä — ja kuunteli nyt mielenkiinnolla, miten Löfving purki sisuaan ja kertoi jännittäviä katkelmiaan menneiltä vuosilta. Uunin pankolle istahtanut tuuheaviiksinen vartijavanhus vain väliin heitti lomaan jonkin kysymyksen tai myöntävän tai ihailevan huudahduksen. Tapani jatkoi kerran lämpenemään päästyään noita rakkaita, joskin raskaita muistelmiaan:
— Entäs sitten seikkailuni Ahvenanmaalla, jossa ihan yksin saatoin venäläiset aivan sekasortoiseen tilaan. Vai makaisitko sinä vuorokauden pakkasessa likomärkänä jäisellä kallionkielekkeellä, jossa satakunta, ei, tuhat vihollista pyssymiestä näkee sinun olevan ja ampuu sinua kuin maalitaulua sekä kaikin keinoin ahdistelee! Siitä piti sitten kahlata peninkulma, pari, vertavuotavin, paleltunein jaloin — näillä samoilla sorkilla — aavan merenselän poikki, kengät takaperin jaloissa, että kasakka eksyisi… Eikä se eksynyt…
— Se on kuin satua, myönsi vartija kuunnellen ihastuneena kertomusta.
— Niin on kuin satua, mutta se oli sittenkin vakavaa todellisuutta. Ja piiloile sitten päiväkausia autiolla luodolla nälkäisenä uskaltamatta mennä ihmisten ilmoille, — jos menet, olet taas satimessa. Yliluonnollista ponnistusta sellaisia kestäneeltä mieheltä vaadittiin, ja se mies olin minä.
Tapani kiihtyi omista kertomuksistaan; nuo taistelujen ja jännittäväin vaarojen muistot häntä itseään hurmasivat ja ikään kuin huumasivat. Mutta hetken kuluttua hän rupesi kuin jollekin vastaanväittäjälle puhumaan:
— On kysytty, oliko niistä retkistäni vastaavaa hyötyä? — Oliko hyötyä siitä, että lukemattomat kerrat anastin vihollisten muonakuormat, että sieppasin tiedot heidän läheteiltään ja toimitin ne omalle päällystölleni, että kerrankin anastin merellä suuren kuljetuslaivan… Kun anastin postin Uudenkaupungin tienoilla, suuren venäläisen rahalähetyksen. Sekään ei ollut puuropään tekoja. Sain eräänä talvena vihiä matkalle lähteneestä venäläisestä saattueesta, jolla oli kallis laukku kuljetettavanaan, karautin parin miehen kanssa perästä, antauduin taisteluun, tuhosin paljon suuremman saattojoukon ja valtasin laukun… Ne rahat kyllä sitten toisessa kahakassa menetin, — mereen upposivat —, mutta ryssätkin jäivät niitä vaille.
— Päästänne luvattiinkin iso hinta, virkkoi vartija, joka Tapanin tarinoita jo vähän ennestäänkin tunsi.
— Vuosi vuodelta he lisäsivät sitä henkirahaa. Sen vuoksi retkeilinkin loppuaikoina enimmäkseen yksin, etten muita saattaisi vaaraan, ja aina valepuvussa, etteivät ystävänikään tietäisi minua pelätä. Niinpä söin aterioita venäläisen ylipäällikön, ruhtinas Galitzinin asunnossa, ja hankin sieltä tietoja, kuuntelin kasakkaupseerien keskusteluja Vehmaan nimismiehen tallinyliseltä… Mutta mitäpä niistä tässä sinulle kerron, niitä oli satoja yhtä uskaliaita ja vaikeita seikkailuja, joista ainoastaan neuvokas ja urhoollinen mies saattoi selviytyä.
Pieni mies tarttui nyt rokkakuppiinsa, joka jo pöydän laidalla oli jäähtynyt, söi ateriansa hiukan kiihtyneesti ja kiireisesti, mutta lauhtui ja rauhoittui sitä tehdessään. Ja kun vartija ruoan tähteitä korjatessaan hänelle ikään kuin lohdutellen virkkoi, että olihan hän toki esivallaltaan saanut tunnustusta ja palkkiota teoistaan, niin hän varsin tyynesti ja tyytyväisenä vastasi:
— Sainpa kyllä silloin, sen ajan esimiehet osasivat antaa arvoa ovelalle tiedustelijalle. Kaarle-kuningashan kutsui minut varta vasten Lundiin puheilleen, jotta kertoisin hänelle seikkailuistani — se oli juuri vuotta ennen hänen kuolemaansa. Hän nautti niistä ilmeisesti, taputti minua kiitollisena olalle ja soi minulle armonosoituksia. Ja Tukholmassa sotapäälliköt kirjoittivat minulle kiittäviä suosituksia ja ylensivät minut arvossa — entisestä puotipojasta ja rykmentinkirjurista vänrikiksi, luutnantiksi ja vihdoin kapteeniksi. He ymmärsivät miehen arvon — nämä nykyiset sotaherrat sen ymmärtävät niin, sulkevat parhaan tiedustajansa häpeällisesti tyrmään…!
Viimeiset sanansa Löfving sinkautti taas suustaan sapekkaan katkerasti. Ja kun hän samalla viittasi ikkunansa rautaristikkoon, välähti hänen katseessaan raju kiihko.
Vartija oli jo menossa ovella. Mutta hän palasi vielä takaisin pöydän ääressä istuvan vangin luo, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi:
— Mutta kun olette niin ovela mies, kapteeni, miksette pakene tästä tyrmästä? Varmaan te siihen keinon keksisitte.
— Kymmenen keinoa vähintään, huudahti Tapani ylvästellen. — Mutta, Tapani Löfving ei tästä kolosta pakene, ei! Minun täytyy täällä istua opettaakseni loukkaajani ymmärtämään, kenet he ovat vanginneet. Minut tunnetaan koko valtakunnassa, minua ihaillaan — heille selviää kyllä aikanaan kiittämättömyytensä ja typeryytensä määrä. Nämä paperit sen takaavat!
Hän läimäytti kädellään kellastuneita papereitaan ja iloinen luottamus kuvastui silloin taas hänen kasvoiltaan.
Yksin jäätyään Tapani Löfving istui vielä kauan paperiensa ääressä. Hänessä oli jo aikaisemmin herännyt ajatus toimittaa nuo päiväkirjamuistiinpanonsa jälkimaailmaa varten Porvoon kirjastoon ja saattaa ne siten kerran kaiken kansan tietoon, ja nyt se ajatus häntä lämmitti ja rohkaisi… Kirjoituksiaan lukiessaan ja niitä tapahtumiin verratessaan hänen täytyi myöntää, että eihän se kaikki tosin niin ovelaa eikä rutirohkeaa ollut, kuin miksi se tässä oli kuvattu. Ryssäthän olivat monesti alakynnessä senkin takia kun eivät seutuja, teitä eikä väestön kieltä tunteneet, joten heitä oli helppo puijata. Ja usein hänen taitava pakonsa onnistui vain hyvien ihmisten avulla. Totta oli sekin, että Suomessa toimi paljon sissejä muitakin, jotka suorittivat yhtä rohkeita ja vaikeita tekoja, vaikkei heitä yhtä paljon tunnettu.
— Mutta kaiken kaikkiaan, rehellisesti ja kehumatta sanoen olin minä sittenkin isonvihan suurin seikkailija! — Hän nousi seisomaan, katsoi tuikeasti lumiselle järvenselälle ja jatkoi puoliääneensä: — Se, minkä kahdentoista vuoden aikana partiomiehenä ja tiedustelijana suoritin, vaati miehuutta, kärsimyksiä ja vaivoja. Sellaista elämäntyötä ei yhdellä häväistysjutulla pyyhkäistä pois. Kovan taistelun täyteistä se oli ja — vaikka sen itse sanon — monesti sankarin työtä, ja sellaisen työn maineen täytyy elää!
Lujapiirteiset, melkein juhlalliset olivat yksinäisen vangin kasvot, kun hän näin virkahtaen taas rauhallisempana istahti pöytänsä ääreen.
* * * * *
Ja tuossa oman elämäntyönsä arvioinnissa oli Tapani Löfving epäilemättä oikeassa. Hän oli neuvokkuudellaan ja sitkeydellään suorittanut miehen työn omalta osaltaan isänmaan vaikeimmassa kamppailussa, samalla kun hän todella oli suurin suomalainen seikkailija. Hän oli taitavampi muita, ennen kaikkea vihollistaan, ja usein hän esiintyi todella sankarina. Ja oikeassa hän oli siinäkin, kun hän leimasi kiittämättömyydeksi ja typeryydeksi sen, että tällä tavoin maansa puolesta taistellut ja ansioitunut mies — vaikkapa olisi kerran tiedustelutoiminnassaan erehtynytkin — suljettiin vankilaan epäiltynä sen saman vihollisen auttamisesta, jota tuhotakseen hän oli 12 vuotta henkensä hinnalla ponnistellut ja vertaan vuodattanut. Se oli anteeksiantamaton erehdys.
Sellaiseksi sen esivalta myöhemmin totesikin, vapauttaessaan Löfvingin vankeudesta ja kaikesta edesvastuusta, mutta viidettä kuukautta hän oli silloin saanut vankilassa istua ja katkeroitua sydänjuuriaan myöten.
Kapteeni Löfving eli vielä tämän jälkeen nauttien eläkettä ja viljellen pientä puustelliaan kolmekymmentäviisi vuotta ja tuona aikana hänen seikkailunsa ja satumaiset retkensä taas ehtivät tulla tutuiksi uudelle miespolvelle, joka niille antoi arvon. Syystä onkin Tapani Löfvingin nimi jäänyt aikakirjoihin isonvihan merkillisimpänä ja sadunomaisimpana sankarihahmona. Hänen päiväkirjansa on saatettu julkisuuteen monessa muodossa ja vieläkin on jokainen uusi Suomen nuorisopolvi innostuksella ja ihailulla lukeva hänen kuvauksiaan noista tarumaisista teoista, rohkeista retkistä ja taisteluista sekä kestetyistä kärsimyksistä.
Santeri Ivalo
TUOMAS von RAJALIN
Varsinais-Suomen ja Satakunnan mailla ovat Suomen vanhimmat pellot, siellä on suomalaisen sivistyksen kehto. Sinne johtavat useimpien sivistyssukujemme juuret ja siellä on ikivanhoja talonpoikaiskoteja, jotka aikojen kuluessa ovat antaneet ituja milloin mihinkin säätyluokkaan, ovatpa joskus kaikki neljä säätyä saaneet jäseniä yhdestä ja samasta kodista. Tarina Aaroni Perttilän jälkeläisistä ei siis suinkaan ole vailla todellisuuspohjaa.
Olipa muinoin syrjäisessä sopukassa Huittisten Rajalassa talo, ei suuren suuri eikä vallan vähäinenkään, tuollainen keskikokoinen, hyvin toimeen tuleva tila, jossa elämä kulki vakiintunutta rataansa päivästä toiseen. Sama suku oli sen isästä poikaan omistanut kenties aina niiltä ajoin, jolloin Henrik-piispa näillä main liikkui kristinoppia saarnaamassa. Suku jakaantui sitten kerran kolmeen haaraan, joista yksi jäi talonpoikana isäin ammattia jatkamaan, toinen aloitti pappissuvun ja kolmas vapaaherrallisen aatelissuvun.
Tuomaita olivat talon isännät olleet kenties aina piispa Tuomaan ajoista. Tuomas oli veljestenkin isä ja Tuomas hänen vanhin poikansa. Tästä viimeksi mainitusta piti siis sukutavan mukaan tulla isän seuraaja, mutta kohtalo oli toisin päättänyt. Tuomas-pojan saattoi kohtalo maailmalle, samoin toisen veljen ja vasta kolmas jäi kotikontua viljelemään.
Tämän häiriön vanhassa ja vakiintuneessa sukujärjestyksessä sai aikaan tiedonpuun hedelmä, jonka maisteleminen kaikkina aikoina on osoittautunut ihmislapselle vaaralliseksi. Isä-Tuomas oli näet päässyt tiedonhedelmien makuun ja sen seuraukset tulivat näkyviin pojissa. Hän oli kirjamies, joka ei ainoastaan kyntänyt ja kylvänyt, vaan luki myöskin sanaa. Talossa oli näet jykevä, painava Raamattu ja lisäksi vielä Eerikki Sorolaisen postilla. Tässä jälkimmäisessä kirjassa oli ankaran oikeaoppisuuden ohella aikamoinen määrä myöskin maallista viisautta. Siinä puhuttiin luonnon ihmeistä, tähtitaivaan äärettömyydestä ja ennen kaikkea vanhoista tapauksista sekä oman että vieraiden kansojen keskuudessa. Näitä Tuomas-isä mietiskeli pelloilla ja metsässä askarrellessaan ja hän halusi tietää lisää, saada vastauksen moniin mielessään heränneihin kysymyksiin. Tiedonlähteet olivat kuitenkin ratki rajoitetut. Mutta — eivätkö hänen poikansa voisi tulla osallisiksi siitä, mihin isä ei enää yltänyt? Kauan hän hiljaisuudessa mietiskeli asiaa ja niin kypsyi hänessä lopulta päätös panna poika opintielle.
Valinta kohdistui vanhimpaan poikaan, joka oli juuri siinä iässä, jolloin koulunkäynti on aloitettava ja jolla kaikesta päättäen oli lukupäätä. Tuomas-poika oli ujo ja hiljainen miehenalku, samaa tyyntä ja sitkeätä ihmislajia kuin isäkin. Mutta umpinaisen kuoren alla oli hengen virkeyttä. Pojan mielikuvitus oli alituisessa vireessä ja niin kaukana omissa maailmoissaan hän eleli toisinaan, että suoritti arkiset askarensa nurinkurisesti. Se oli Sorolaisen postillasta poimittujen asiain ansiota.
Mutta olipa toinenkin tiedonlähde, joka sai pojan mielikuvituksen liikkeelle. Talossa eleli vanhuuden päiviään upposokea vaari, poikien isosetä, joka nuoruudessaan oli purjehtinut merillä sekä viisi vuotta ollut ratsumiehenä Saksan sodassa. Hänelläpä piisasi ihmeellisiä juttuja matkoista ja seikkailuista, haaksirikoista kaukaisilla merillä ja upeiden linnojen valloituksesta Saksanmaalla. Hän oli nähnyt Joosefin jyväaitat Egyptissä ja ollut parin päivämatkan päässä Siinain vuorelta. Ihmeellisen muodon saivat pojan mielikuvituksessa laivat. Ne olivat jonkinlaisia suunnattoman suuren veneen ja ison talon yhdistelmiä. Hiukan samaan tapaan kuin Nooan arkki, joka oli Raamattuun kuvattuna. Isosedältä hän uteli lakkaamatta laivoista ja sai siten tuohon rakennelmaansa lisäpiirteen toisensa jälkeen. Ja entäs meri, se mahtoi olla jotakin tavatonta! Ei viikkokausiin muuta kuin rannaton ulappa edessä. Ja aallot vaari kuvasi Huittisten kirkon harjaa korkeammiksi. Pääskysten pakinaa kuunnellen ja pilvien lentoa seuraten poika makasi usein kesäisinä ehtoina pihapihlajan alla ja mietiskeli niitä ihmeellisiä asioita, joita maailma oli täynnänsä. Epämääräinen ikävä ja polttava kaipuu jonnekin kauas valtasi silloin hänen mielensä. Kun hän ummisti silmänsä, oli hän keinuvinaan aavalla merellä ja saattoi kuulla tuulen huminan ja aaltojen loiskinan. Hän oli laivapoika, joka söi vehnäkakkua ja hernerokkaa ja jolla oli oma salaperäinen kojunsa kannen alla.
Mutta silloin hänen mielikuvituksensa oli suorastaan syöksyä radaltaan, kun isä syksyn lähestyessä ilmaisi kauan harkitsemansa tuuman, jonka mukaan Tuomaan tuli lähteä Raumalle papinkouluun. Tuskin sai poika lähimpinä öinä unta silmiinsä. Nyt hän näkisi yhdellä iskulla ensinnäkin kaupungin, toiseksi meren ja kolmanneksi laivoja. Niin, ja lisäksi vielä monta muuta ihmettä. Hän oli jo kuin puolittain siinä ihmemaailmassa, josta hän oli niin paljon uneksinut, ja viimeiset päivät ennen kotoa lähtöä hän eli omituisessa huumeessa.
Hän riensi Raumalla ensi töikseen meren rannalle. Kuinka valtavasti sen kohina häneen vaikuttikaan, kun hän kyhmyisiä petäjiä kasvavan nummen takaa sen ensi kerran kuuli. Se huumasi ja veti omituisesti puoleensa, ja kun hän näki aaltojen loppumattomana sarjana ajavan toisiaan takaa, hän seisoi rantahietikolla hämmentyneenä ja vapisevin jäsenin. Tuon vihreän veden tuoksu päihdytti ja hän tunsi olevansa kuin rantaan kiinni noiduttu. Ja kun ulapan ääreltä ilmestyi hänen näköpiiriinsä valkoinen kiitävä purje, hän ei voinut siitä katsettaan irrottaa.
Sinä päivänä meri otti hänet vangikseen päästämättä häntä ikinä enää lumoistaan.
Aina vapaahetkinään hän kiiruhti satamaan tai avoimen meren äärelle. Hänen kotoinen mielikuvansa laivasta särkyi, mutta sen tilalle ilmestynyt todellinen laiva oli vielä ihmeellisempi. Siinä oli vantteja, köysitikkaita, märssykoreja, poikkiraakoja ja sen seitsemiä merkillisyyksiä, joita kaikkia hän ei ollut kyennyt mielikuvituslaivaansa sijoittamaan. Entä kun purjeet levitettiin ja laiva lähti aalloilla kiitämään? Se oli näky, joka sai hänessä aina joka hermon väräjämään eikä hän voinut paikaltaan liikahtaa, ennen kuin laiva oli kadonnut taivaanrannan taakse. Voi kuinka hän kadehti niitä miehiä, jotka saivat yötä päivää asua laivassa, kiipeillä köysistöissä ja vinhaa vauhtia purjehtia kaukaisille ihmemaille! Eikä niissä ollut ainoastaan miehiä, vaan usein hän näki laivoissa ikäisiään poikasiakin. Mitä hän olisikaan antanut saadakseen vaihtaa paikkaa heidän kanssaan. Miltei tietämättään hän jäljitteli heidän hajasääristä, keinuvaa käyntiään, piti käsiään housuntaskuissa ja pyöritteli poskessaan olematonta mälliä.
Koulussa hän sai nimen Rajalinus, sillä eihän oppineeseen säätyyn kuuluva saanut kantaa niin raakaa nimeä kuin Rajala. Ensimmäisinä päivinä hän istui koulunpenkiltä kuin puulla päähän lyötynä, sillä hänen korvissaan kaikui ruotsi ja latina, joista hän ei tietysti ymmärtänyt hölynpölyä. Mutta niin oli useimpain muidenkin oppilaiden laita. Vähitellen hän kuitenkin alkoi perehtyä ja oppiminen oli hänelle varsin helppoa. Mutta koulu ja sen ratki kuivat oppiaineet eivät tarjonneet hänelle läheskään sitä viehätystä kuin meri, satama ja laivat. Niihin hän ei koskaan voinut kyllästyä. Ne tempasivat usein koulutunnillakin hänen ajatuksensa mukaansa, niin että hän istui hajamielisenä ja saattoi antaa mitä hullunkurisimpia vastauksia. Silloin sai hän patukkaa kämmenelleen.
Lähes kaksi vuotta hän kävi koulua. Sitten meri otti hänet ainaiseksi omakseen. Se tapahtui aivan sattumalta. Vähän ennen lyhyttä kesälomaa hän liikkui eräänä iltapäivänä tapansa mukaan satamassa. Siellä hän kiipesi erään laivan kannelle, jonka lastausta juuri lopetettiin ja jonka aamulla varhain piti lähteä merelle.
— Tästähän me saammekin uuden laivapojan, kuuli hän äkkiä karhean äänen lähellään sanovan.
Laivan kapteeni ja perämies siinä seisoivat mitellen häntä katseillaan. Tuomaan ohimoita alkoi äkkiä kuumottaa eikä hän tiennyt, mitä sanoa tai tehdä.
— Vai mitä, nuori mies, jatkoi kapteeni, — eikö sinulla ole halua kehittyä kunnon merimieheksi?
Oli, oli, herra paratkoon, Tuomas-pojassa liiaksikin sitä halua. Jos hän vain muuten kelpasi?
— No tottahan nyt tuollainen pojan jollikka. Jos hän muuten vain luuli ankkuripaikastaan pääsevänsä, sopi hetimmiten muuttaa laivaan, sillä aamulla varhain piti purjeet nostettaman.
Asuntoon hän palasi kuin unissakävijä. Yhdestä asiasta hän oli aivan varma: hän lähtee huomenna merille. Kyllä hän tunsi, että asiasta pitäisi ilmoittaa koulun rehtorille ja isällekin, mutta — nepä olisivatkin voineet tehdä tenän ja silloin hän olisi tukehtunut kuin kala kuivalla maalla. Niin vahvasti veti häntä meri puoleensa.
Vasta satamasta hän lähetti erään tutun pojan mukana sanan asuntonsa emännälle, että hän on lähtenyt merelle. Niin hän jätti kotimaan rannat ja vihkiytyi koko eliniäkseen meren palvelukseen. Tietysti isä äimistyi ja suuttui aika lailla saatuaan asiasta tiedon ja äiti itki haikeat kyynelet, mutta asia ei ollut enää autettavissa. Poika ei palannut enää koulunpenkille, kuten isä alussa toivoi. Isän toiveet kouluttaa pojasta pappi olivat siis sammuneet. Mutta hän oli sitkeätä juurta eikä heittänyt mielestään tuumaa, minkä kerran oli pannut alulle. Olihan hänellä vielä kaksi muuta poikaa. Niistä sai nyt keskimmäinen astua opintielle. Tämä oli sisäisestikin tyynempää lajia kuin Tuomas, hänen mielensä ei häilähdellyt, kuurona meren houkutuksille hän istui koulunpenkillä ja ahtoi päähänsä latinaa, kreikkaa ja hepreaa. Ja niinpä hänestä määrävuosien kuluttua tuli pappi, josta papillinen sukuhaara jatkui sitten edelleen.
Vaikka uutuuden viehätys laivasta ja merielämästä ajanoloon haihtuikin, ei Tuomas koskaan katunut lähtöään eikä tuntenut ikävää takaisin manteren elämään. Monta kovaa sai hän kokea, varsinkin alussa, sillä kovakouraista väkeä olivat hänen uudet käskijänsä. Mutta hän pureutui uuteen ammattiinsa toisenlaisella sisulla kuin mitä oli koulussa osoittanut. Laivapojan tehtäviin perehdyttyään hän sai oppia kiipeämään mastoissa sekä käsittelemään purjeita ja ruoria. Hänen kätensä känsistyivät, lihakset vahvistuivat ja luonto karkeni. Ei hänen enää satamissa oltaessa tarvinnut toisia jäljitellä, sillä koko hänen olemukseensa oli kuin itsestään tullut merimiehen reilua huolettomuutta. Käyntikin oli muuttunut hajasäärisen keinuvaksi. Hänen nimestäänkin huuhtoi meri us-päätteen pois, niin että hän toverien kesken oli nyt pelkkä Rajalin.
Kaipasiko hän enää kotia ja omaisia? Totta kai. Usein hän kojussa maatessaan, kun takilassa kohisi tuuli ja laineet pieksivät laivan kylkiä, näki silmänsä ummistaessaan niin ihmeen elävänä edessään kodin, omaiset, tuuhean pihapihlajan ja harmaan asuinrakennuksen, jonka räystään alla oli kokonainen rivi tuohitötteröihin laitettuja pääskysenpesiä. Silloin valtasi hänet haikea ikävä ja omantunnon tuska, ja hän päätti käydä kotona heti kun hänen laivansa ensi kerran poikkeaisi Raumalle tai Ulvilaan. Silloin hän sopisi isän kanssa. Mutta noihin satamiin ei sattunut asiaa ja kotonakäynti siirtyi vuodesta toiseen.
Kolme vuotta hän kierteli Itämerta ja sen lahtia ehtien käydä näiden seutujen kaikissa huomattavimmissa kaupungeissa. Hän oli nyt seitsemäntoistavuotias ja täysi merimies. Oli jo aika purjehtia aavemmille ulapoille. Hän pestautui Lyypekissä englantilaiseen laivaan ja lähti maailman merille. Nyt hän sai keinua vesillä, joilla ei maata nähty viikkomääriin, nähdä auringon paistavan pystysuoraan sekä oppia tuntemaan pasaati- ja monsuunituulet. Hän näki maita, joissa vallitsi ainainen kesä, joiden värilliset asukkaat puolialastomina lepäilivät palmupuiden siimeksessä ja joissa sai syödä mitä moninaisimpia hedelmiä. Monia kaupunkeja hän näki ja tutustui lukemattomiin outoihin asioihin. Niilin virrankin hän näki ja "Joosefin jyväaitat", sai etäältä kuulla Ikuisen kaupungin humun ja ulapalta käsin katsella Etna-vuoren tulenpurkauksia. Valppain silmin hän teki kaikkialla havaintoja ja hänen tietomääränsä laajeni laajenemistaan.
Muutaman vuoden kuluttua hän vaihtoi kauppalaivan englantilaiseen sotalaivaan, uljaaseen fregattiin, jonka matruusina hän purjehti eri merillä ja perehtyi yhä syvällisemmin merimiehen ammattiin. Ja palveltuaan vielä ranskalaisessakin sotalaivassa hän oppi englannin lisäksi myöskin tämän maan kieltä. Yhdeksän vuotta näin maailman merillä risteiltyään hän palasi kokeneena ja kielitaitoisena merimiehenä takaisin Itämeren äärille.
Ruotsi oli siihen aikaan suurvaltana mahtinsa huipulla. Miltei kaikki Itämeren rannikot olivat sen hallussa ja tämän merivallan tukena oli uljas sotalaivasto, johon kuului satakanuunaisia linjalaivoja, noita sen ajan komeita merijättiläisiä, fregatteja, prikejä ja hyvin paljon pienempiä saaristoaluksia. Laivaston keskuspaikkana oli Karlskronan sotasatama Itämeren partaalla. Sinne saapui eräänä syksyisenä päivänä nuori ja tummaksi ahavoitunut Tuomas Rajalin, näytti amiraalinvirastossa Englannin ja Ranskan palveluksessa saamiaan todistuksia sekä tarjoutui palvelukseen. Tosin hän puhui ruotsia varsin ontuvasti, mutta mitäs siitä, kun mies oli saanut mainion koulutuksen ja osasi kahden suuren kansan kieltä. Hänet siis otettiin Ruotsin sotalaivastoon, ja hän sai aliupseerin arvon sekä opetusperämiehen toimen.
Hän oli nyt kuudenkolmattavuotias, paljon kokenut ja karaistunut mies. Mutta eräissä suhteissa hän oli vielä täydellinen lapsi, äärimmäisen ujo ja saamaton. Se tuli näkyviin hänen käytöksessään majapaikkansa tytärtä kohtaan. Ensi talvikausi hänen täytyi näet asua kaupungissa yksityisen luona, sillä meriväen kasarmeissa ei ollut tilaa ja laivat olivat talviteloillaan. Hän oli saanut asunnon laivuri Hallongrenin talossa. Laivurilla, joka itse oli merimatkoilla, oli yksi ainoa lapsi, yhdeksäntoistavuotias Botilla-neitsyt. Tyttö oli ruskeasilmäinen ja pyöreäleukainen veitikka, jolla oli hyvin ärsyttävät hymykuopat. Niin paljon maailmaa kuin Tuomas oli nähnytkin, tämä tyttö vaikutti häneen uuden ja oudon ilmestyksen tavoin. Ensi iltaa talossa ollessaan hän ei tiennyt, miten olla ja käyttäytyä. Hän tunsi esiintyvänsä suunnattoman kömpelösti ja siitä hänen olonsa kävi yhä tukalammaksi. Hänen ohimoitaan kuumotti, eikä hän tiennyt, mihin luoda katseensa. Tyttöä hän ei uskaltanut silmäilläkään, mutta havaitsi siitä huolimatta, kuinka tämä syrjästä tarkasti häntä ja näytti olevan joka hetki valmis nauruun pyrskähtämään.
Tietysti Tuomas hiukan kotiuduttuaan vapautui pahimmasta ujoudestaan. Mutta tyttöä hän ei uskaltanut omasta aloitteestaan puhutella ja katsoakin häntä tohti vain varkain. Milloin hän jäi huoneeseen kahden kesken tytön kanssa, nousi hiki hänen otsalleen, kunnes äänettömyys ja tytön nauruvalmius kävivät sietämättömiksi. Silloin hän mutisi jotakin kiireellisestä asiasta, tempasi lakkinsa ja riensi matkoihinsa.
Tietenkin tytön kiusoittelunhalu yltyi tästä, ja yhä useammin Tuomaan täytyi paeta kotoa. Mutta kohta kun hän oli poissa tytön ulottuvilta, jokin alkoi vetää häntä sinne takaisin. Hänen täytyi saada salaa katsella tyttöä, ja se kävi parhaiten silloin, kun tyttö hetkeksi oman itsensä unohtaen hyräili ja teki askareitaan.
Tuomas sadatteli ujouttaan ja saamattomuuttaan ja punoi yhtä mittaa suunnitelmia, miten päästä lähestymään tyttöä. Mutta ei asia kehittynyt, ennen kuin tapahtui ihme, jonka näyttämönä olivat kapeat ullakonportaat. Tuomaalla oli talon katonrajassa pieni makuusuojansa, ja ollessaan eräänä päivänä menossa sinne hän huomasi portaiden yläpäässä tytön, joka palasi ylisiltä. Tuomas yritti palata takaisin, mutta silloin sattui pieni onnettomuus, josta se ihme sitten sukeutui. Tyttö miten lie horjahtanut, tuli nurin niskoin alas ja osui — suoraan Tuomaan syliin. Nyt ei auttanut ujostella; Tuomaan täytyi kietoa vankat käsivartensa tytön ympärille ja nostaa hänet alas. Tyttö ei ollut vahingoittunut, ja kun Tuomas laski hänet lattialle, oli tyttö hämmennyksissään ja katse alas luotuna niin vastustamaton, että Tuomas käsittämättä oikein itsekään kuinka se tapahtui, kietoi uudelleen kätensä tytön ympärille ja — suuteli häntä. Tosin se tapahtui hätäisesti ja koko lailla taitamattomasti, mutta joka tapauksessa se oli selvä tapaus. Siksi sen ainakin tyttö tuntui käsittävän, sillä hän riistäytyi irti ja juoksi tiehensä. Ja Tuomas — hän juoksi myöskin tiehensä. Mutta siitä hetkestä lähtien hän oli vapautunut ujoudestaan, jota vastoin tyttö näytti nyt suorastaan joutuneen sen valtaan. Tuomaan nähdessään hän loi katseensa alas, punastui usein eikä ollut enää yhtä kärkäs nauramaan hänen hullunkurisille englanninsekaisille lauseilleen.
Sattuipa sitten kevättalven kuluessa, että tyttö toisenkin kerran joutui Tuomaan vahvojen käsivarsien syleilyyn. Tällöin hän ei riistäytynyt pakoon, vaan nojautui turvallisesti Tuomaan rintaa vasten. No, sillähän asia oikeastaan olikin lukossa. Tarvitsi vain ilmoittaa siitä Botillan vanhemmillekin. Äitihän tietysti oli jo aikoja havainnut, mihin suuntaan asiat kehittyivät eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Olihan Tuomas kaikin puolin luottamusta herättävä nuori mies ja lisäksi "styyrmanni" kuninkaallisessa laivastossa. Sellaisella miehellä oli kyllä tulevaisuutta. Isä puolestaan, kun hän kotiutui, mieltyi heti nuoreen opetusperämieheen, jonka hän meriasiain tuntijana huomasi mestarikseen. Niinpä hän kerran rommia maisteltuaan taputti Tuomasta olkapäälle ja lausui ennustuksen, jolle kaikki nauroivat, mutta joka vuosien kuluessa sittenkin oli toteutuva, että hänen tuleva vävypoikansa oli päättävä päivänsä amiraalina.
Nuoret saivat siis ryhtyä itselleen pesän sijaa katselemaan. Mutta ne puuhat keskeytti sota. Aluksi kierteli kaikenkaltaisia huhuja ja amiraalinvirasto alkoi tulisella kiireellä puuhata laivojen varustamista. Huhtikuun lopulla nuori kahdeksantoistavuotias kuningas saapui sitten Karlskronaan ja amiraalilaivaan asettuen komensi laivaston merille. Oli se juhlallinen näky, kun viidettäkymmentä eri suuruista alusta käsittävä laivasto levitti purjeensa ja kiiti kuin joutsenparvi merelle. Koko kaupunki oli silloin kerääntynyt rannalle. Jäähyväislaukaukset paukkuivat, liinat ja hatut liehuivat ja katkeamattomina kaikuivat hurraahuudot. Botilla seisoi sataman äärimmäisellä ulkonemalla ja näki yhden ainoan laivan, jonka peräkannella harteva aliupseeri viittoi hänelle jäähyväistervehdyksiään. Hän seisoi paikallaan ja huiskutti liinaansa niin kauan kuin laivaa vähänkin näkyi. Kun se häipyi kokonaan näkyvistä, hän puhkesi nyyhkytyksiin ja lähti allapäin kotiin astelemaan.
Muutaman päivän merellä risteiltyään kuningas palasi maihin, mutta laivasto jatkoi matkaansa Juutinraumaan. Siellä oli vastassa yhtä uljas Tanskan laivasto. Oli odotettavissa suuri meritaistelu. Mutta Kattegatissa olivat tulossa Ruotsin avuksi Englannin ja Hollannin yhtyneet laivastot. Silloin Tanskan laivasto vetäytyi kiireesti omien rannikkojensa suojaan. Ruotsin laivasto tuli Kööpenhaminan edustalle ja alkoi pommittaa kaupunkia. Muutamien päivien ajan kuului juhlallista jyrinää, mutta mitään sanottavaa ei saatu aikaan. Silloin päätti nuori, huimapäinen kuningas kuljettaa sotajoukkonsa Juutinrauman yli ja nousta maihin Tanskan maaperälle. Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä se saatiin laivaston tukemana onnelliseen päätökseen. Kaksikymmenvuotinen Pohjan sota oli alkanut.
Seurasi pitkä sarja maavoittoja. Yhdeksän vuoden kuluttua ne päättyivät Pultavan tappioon ja sitten seurasi yhtä pitkä ajanjakso pelkkiä tappioita, joiden johdosta Ruotsi kadotti suurvalta-asemansa ja sai voimattomana alistua nöyryyttävään rauhaan. Koko tämän pitkällisen sodan ajan oli Ruotsin laivasto ollut toiminnassa, mutta ainoatakaan huomattavampaa voittoa ei se koko aikana saavuttanut, ei se ollut osallisena missään ratkaisevassa taistelussakaan. Kesät kuluivat turhiin risteilyihin ja pieniin kaappauksiin. Talveksi vetäydyttiin aina Karlskronaan.
Suuri oli ilo laivuri Hallongrenin kodissa, kun laivasto ensimmäisen sotakesän syksynä ankkuroi Karlskronan satamaan ja Tuomas terveenä ja merituulten ahavoittamana ilmestyi taloon. Isä Hallongren ei sodan takia voinut toistaiseksi lähteä merille ja nytpä hän sai mieleistänsä seuraa. Ja kylläpä hänellä riitti kyselemistä ensi iltoina.
Kodin perustamista jatkettiin ja sitten joulun aikana Tuomaan jaBotillan avioliitto solmittiin merisotilaiden kirkossa.
Siitä lähtien maailmaa harhaillut Tuomas Rajalin vietti täyteläistä elämää. Kesät merellä rakasta suolantuoksua hengittämässä ja talvet kotilieden ääressä herttaisen ja aina iloisen puolisonsa seurassa. Joutilaisuudessa eivät talvet suinkaan kuluneet, vaan päivät käytettiin merisotilaiden opettamiseen ja harjoituksiin sekä laivojen ja niiden varustuksien parantelemiseen. Kaiken tämän ohella Rajalin opiskeli itsekin lukien ammattialaansa kuuluvia teoksia, joita suinkin saattoi amiraliteetista käsiinsä saada. Hän oli lujasti päättänyt pyrkiä urallaan eteenpäin.
Koreanimisiä aatelismiehiä oli tukuittain niin armeijassa kuin laivastossakin ja niitä oli työläs sivuuttaa sellaisen tuntemattoman erämaanpojan kuin Tuomas Rajalinin. Mutta kunto raivaa aina väkisinkin tien itselleen ja saa ennemmin tai myöhemmin osakseen huomiota ja tunnustusta. Niinpä Rajalin viidennen sotavuoden lopulla vihdoinkin ylennettiin aliluutnantiksi. Neljä vuotta myöhemmin hän sai yliluutnantin arvon, ja vielä kaksi vuotta, niin hänellä oli kapteenin arvo sekä oma laiva komennossaan.
Kun kuningas heti ensi otteellaan oli pakottanut Tanskan rauhaan, ei Ruotsin laivastolla ollut oikeastaan minkäänlaista vastustajaa Itämerellä. Mutta itään oli kohoamassa pelottava valtakunta. Se jättiläinen, joka tätä maailman kulmaa muodosteli uudelleen, valtasi kohta ensimmäisinä sotavuosina Nevajoen suun ja alkoi sinne uskomattomin ponnistuksin rakentaa valtakunnalleen uutta pääkaupunkia. Hän rupesi myöskin tyhjästä luomaan laivastoa. Linjalaivoja, fregatteja, kaleereja — ja varsinkin kaleereja laskettiin siellä ehtimiseen vesille. Kun tämä laivasto oli kasvanut kyllin suureksi se uskaltautui merelle ja alkoi uhmata Ruotsin laivastoa.
Oli päästy kesään 1714. Rajalin, joka oli jo miehuutensa täysissä voimissa, oli aluksineen mukana laivastossa, joka ankkuroi Hankoniemen edustalle estääkseen Venäjän uuden laivaston pääsemästä Turkuun ja Ahvenan saaristoon. Toistasataa kaleeria sekä useita suurempia aluksia käsittävä vihollislaivasto lipui pitkin Suomen rannikkoa ja patoutui saarten suojaan Hankoniemen kainaloon. Pitemmälle ei se Ruotsin laivaston pelosta uskaltanut ja suuret linjalaivat eivät liioin tohtineet tulla saarten sokkeloihin sitä hätyyttämään.
Tsaari oli itse matkassa ja aina väsymättömänä ja neuvokkaana hän päätti huomaamatta livahtaa laivoineen Hankoniemen toiselle puolen. Ruvettiin rakentamaan niemen kapeimman kohdan poikki kapulasiltaa, jota pitkin kaleerit piti vedettämän toiselle puolen. Mutta amiraali Wattrang, Ruotsin laivaston komentaja sai yrityksestä tiedon ja teki sille tenän. Sillan itäpään lähistölle hän lähetti muutamia laivoja pommittamaan vihollisen sinne ahtautuneita kaleereja ja länsipuolelle lähetettiin vara-amiraali Niilo Ehrenskiöld kahdeksan aluksen kera ottamaan asianomaisella tavalla vastaan kaleerit, jos niitä alkaisi siltaa pitkin liukua sille puolen.
Kannaksen ylitys oli näin turhaan rauennut. Mutta silloin tuli sattuma venäläisten avuksi. Syntyi muutamia päiviä kestävä tyven. Ruotsin laivat eivät päässeet ankkuripaikaltaan hievahtamaankaan. Harmi ja katkeruus sydämessään täytyi ruotsalaisten toimettomina katsoa, kuinka venäläiset kaleerit loppumattomana jonona soutivat Hankoniemen kärjen ympäri. Ehrenskiöldille, joka aluksineen oli asettunut kapeaan salmeen Riilahden selällä, tarjottiin kunniallista antautumista, mutta hän kieltäytyi. Syntyi useita tunteja kestänyt verinen taistelu, jossa suurin osa Ehrenskiöldin miehistöstä kaatui ja hän itse eloonjääneiden kanssa joutui pahoin haavoittuneena venäläisten vangiksi. Tämä kalliilla hinnalla ostettu voitto, venäläiset kun taistelussa menettivät nelisentuhatta miestä, oli tsaarin ensimmäinen merivoitto, jonka muistoa hän sen jälkeen joka vuosi suurin juhlallisuuksin vietti.
Ehrenskiöld oli suomalainen samoin kuin Rajalinkin ja lisäksi he olivat ikätovereita. Mutta kuntonsa lisäksi oli edellisellä tuo komealta kalskahtava nimi, jonka hänen isänsä oli aatelisarvon mukana saanut. Niin hän olikin päässyt maanmiestään hyvän joukon pitemmälle uralla, joka nyt toistaiseksi katkesi hänen jouduttuaan vuosikausiksi sotavankeuteen Venäjälle.
Kesästä kesään jatkui risteilyä, kaappauksia, vartiopalvelusta. Mitään ratkaisevaa ei merellä tapahtunut. Näytti kuin Ruotsin ja Venäjän laivastot olisivat tahallaan sellaista välttäneet. Tanskakin oli uudelleen liittynyt Ruotsin vihollisiin ja sen laivaston kanssa sattui silloin tällöin huomattavia yhteenottoja, jotka tavallisimmin päättyivät Ruotsin laivaston tappioon. Miltei ainoana valokohtana Tanskaa vastaan käydyssä merisodassa oli eräs pienehkö meritaistelu Etelä-Ruotsin rannikolla, jossa Rajalin sai tilaisuuden osoittaa itsenäistä päällikönkuntoa.
Kapteeniksi tultuaan hän oli komentanut "Werden"-nimistä fregattia, jossa oli 52 kanuunaa ja 320 miestä. Ollessaan yksin risteilemässä Blekingen rannikolla, Karlskronan lähivesillä hänet yllätti Hanön-saaren luona tanskalainen laivasto-osasto, johon kuului kaksi linjalaivaa ja kolme fregattia. Mainittua saarta kiertäessään hän joutui miltei vihollisten syliin. Taistelu kävi välttämättömäksi. Mutta niin tyynenä Rajalin seisoi komentosillallaan ja niin varmoina kajahtelivat hänen käskynsä, että hämmingin valtaan joutunut miehistö sai uutta ryhtiä ja täytti yhtenä miehenä tehtävänsä. Nähtiin pian, mihin kuntoon entinen suomalainen maalaispoika oli laivansa saattanut. Se totteli komentajaansa kuin hyvin koulittu virma juoksija ohjaajaansa. Nopeilla liikkeillään ja äkkikäännöksillään "Werden" esti vihollisia yhtaikaa kimppuunsa käymästä, jota vastoin se itse vuoron perään iski milloin mihinkin viholliseensa. Se liikahti kuin notkea pantteri kömpelön susilauman keskellä. Kun se oli saanut ammutuksi laidallisen kahta fregattia kohti ja pitkin kantta, ne tulivat kykenemättömiksi jatkamaan taistelua ja lähtivät kiireesti pakoon. Jäljellä olevat eivät voineet estää "Werdeniä" perääntymästä Karlskronan turviin.
Tästä urotyöstään Rajalin sai ansaitun tunnustuksen ja hänet ylennettiin kommodoriksi, mikä vastasi everstin arvoa maaväessä. Hän sai nyt komennettavakseen linjalaiva "Ulrika Eleonoran", jossa oli kokonaista kahdeksankymmentäneljä kanuunaa.
— Enkös minä ole alunperin sanonut, että amiraalina hän vielä uransa päättää! virkkoi tyytyväisenä vanha Hallongren, joka vävynsä kunniaksi pani toimeen pidot ystäväpiirilleen.
Loppui vihdoin tuo pitkällinen sota, joka lopulta oli tuottanut vähän kunniaa ja vaivuttanut valtakunnan syvän nääntymyksen tilaan. Ennen niin uljaasta laivastostakaan ei ollut kuin rippeet jäljellä. Sitä enemmän tarjoutui nyt Rajalinin kaltaiselle miehelle toimintamahdollisuuksia kauppalaivaston ja yleensä merenkulun elvyttämisessä ja kohentamisessa. Seuraavat vuodet kuluivatkin yhtämittaisessa rauhallisessa työskentelyssä rakkaan meriammatin hyväksi. Opintojaan hän oli kaiken aikaa käytännöllisen työn ohella jatkanut ja niiden sekä suuren kokemuksensa pohjalla hän julkaisi kaksi tutkielmaa, toisen purjehdustaidosta ja toisen laivanrakentamisesta. Valtio palkitsi kummankin kirjoituksen ja hänestä tehtiin ekipaasimestari.
Hän oli jäänyt leskeksi rakkaasta Botillastaan, vuosien taakka alkoi painaa hartioita ja tukka hopeoitui. Mutta lepoon ei hänen sallittu vielä siirtyä. Ilmassa alkoi tuntua jälleen sodankäryä. Häikäilemätön hattupuolue lietsoi uutta sotaa Venäjää vastaan. Laivaston piti olla valmiina ja lähteä merelle jo ennen sodan julistusta. Mutta kuka laivaston komentajaksi? Ansiokkain, kunnollisin ja kokenein mies laivastossa oli Tuomas Rajalin ja häneen kiintyivät kaikkien katseet. Mutta kävikö laatuun asettaa miestä, joka oli aivan tuntematonta alkuperää, käskijäksi upseereille, joiden useimpien nimet päättyivät kenen -hjelmiin, kenen -stjernaan, kenen taas johonkin muuhun komealta kuulostavaan sanaan? Mutta ansiot, ansiot, niitähän ei kukaan voinut kieltää Rajalinilta. Ja oliko niitä muistettu ja palkittu? No, nyt se tehtiin, ja kun amiraaliksi ylennetystä Rajalinista samalla tuli von Rajalin, ei aatelisten meriupseerien tarvinnut nähdä aatelitonta miestä ylikomentajanaan.