Pian oli Adlercreutzin hyökkäyssuunnitelma valmis. Päähyökkäys oli suunnattava edessä olevien vainioiden yli vihollisen vasenta siipeä vastaan samalla kun kolmas prikaati kiertäisi metsän suojassa venäläisten oikean siiven kimppuun. Döbeln porilaisineen sai osalleen päähyökkäyksen.
Döbeln ratsasti Porin rykmentin eteen, joka seisoi valmiissa marssikolonnassa. Hänen sanansa kajahtivat lyhyinä ja terävinä kun hän jakoi käskynsä. Hänen miekkansa välähti kuin salama auringon säteissä, kun hän rivakalla liikkeellä tempasi sen tupesta. Rummut alkoivat päristä ja rivistö lähti liikkeelle.
Qvanten ei voinut tänä juhlahetkenä hillitä intoaan, vaan aloitti laulun, johon koko rykmentti heti yhtyi täydestä sielustaan. Niin porilaiset etenivät kuin laulun siivillä pitkin Ritamäen rinnettä kaartavaa tietä. Pidätetystä innosta väristen katselivat heidän etenemistään ensimmäisen ja neljännen prikaatin miehet, jotka oli jätetty reserviin mäen harjanteelle. Samaa etenemistä katsoivat yhtenä silmänä, ahdistavan jännityksen vallassa sekä hartain rukouksin ja menestyksen toivotuksin myös ne monet paikkakunnan asukkaat, jotka olivat ajoissa hiipineet Simsiön vuorelle ja siellä turvassa odottivat tulossa olevaa suurta näytelmää, joka ratkaisisi heidän kotiseutunsa ja koko isänmaan kohtalon.
Kun rivistö oli päässyt puolisen kilometriä eteenpäin, alkoivat edessä olevat ruispellot äkkiä elää. Rukiin keskellä vilahteli venäläisiä sotilastakkeja ja musketinpiippuja ja siinä silmänräpäyksessä alkoi eteneviä vastaan räiskyä murhaava tuli. Hyökkäysjoukko oli jo lisäksi viholliskanuunain kantomatkan sisällä ja kuolemaa levittäen alkoivat kartessit ja kranaatit räiskähdellä sen keskellä. Etumainen komppania hajaantui nopeasti ketjuksi ja syöksyi pistimet ojossa puhdistamaan ruispeltoja venäläisistä tiraljööreistä, joita Rajevski oli sinne kätkenyt, mutta joita Ritamäeltä ei ollut lainkaan huomattu. Samalla levittäytyi muu rivistö kahden puolen tietä venäläisten koko vasemman sivustan mittaiseksi rintamaksi. Neljä kuusinaulaista tykkiä, jotka rivistön keskellä oli kuljetettu tänne, aloitti maantieltä tulen venäläisten pattereita vastaan. Juuri kun Döbeln oli antamaisillaan yleisen etenemiskäskyn, saapui Adlercreutzin adjutantti nelistäen tuoden käskyn, että porilaisten oli toistaiseksi jäätävä siihen missä olivat sekä odotettava myöhemmin annettavia ohjeita.
Rehti, peloton ja kunnon Adlercreutz! Hän oli suomalainen kiireestä kantapäähän, mutta suomalaisten hyveiden ohella hänellä oli myöskin eräitä suomalaisen luonteen heikkouksia. Hän oli hyvin intomielinen ja touhukas, mutta ei kyllin kylmäverinen ja harkitseva, mitä hänen asemansa ehdottomasti olisi vaatinut. Tuo nuhteeton urho ja Siikajoen sankari esiintyi usein arveluttavana hätikkönä. Jos hän olisi perusteellisemmin ja kylmäverisemmin suunnitellut Lapuan taistelun, hän olisi saartoliikkeiden avulla voinut perinpohjin tuhota venäläisen pääarmeijan ja antaa sodankululle ratkaisevan käänteen. Nyt hänen herkkäuskoisuutensa oli aiheuttanut pysähdyskäskyn eteneville porilaisille. Niityllä Alapään talojen edustalla oli räjähtänyt kaksi venäläisten kanuunoista harhaan ammuttua kranaattia ja kohta oli Adlercreutz ollut näkevinään siellä kätkössä aivan uuden venäläisjoukon, joka saattaisi muka kiertää kylään hyökkäävien porilaisten selkään.
Döbelnin prikaati sai siis toimettomana pysähtyä mitä epäedullisimpaan asemaan, sillä aikaa kun eversti Gripenberg sai käskyn kahden hämäläispataljoonan kanssa kaartaa puhdistamaan Alapäätä oletetuista vihollisista. Vihollinen jatkoi murhaavaa tultaan jota vastaan porilaiset saivat etsiä suojaa maantien- ja pellonojista. Kaatuneita oli jo kymmeniä ja haavoittuneiden valitushuudot kaikuivat joka puolelta. Bjerkénin käskyläiset liikkuivat kylmäverisesti paareineen kuulasateessa ja kantoivat verta valuvia, voihkivia sotilaita sitomapaikalle Ritamäelle.
Porilaisten kärkijoukko oli Adlercreutzin pysähtymiskäskyn saapuessa ehtinyt pienen torpan luo, joka oli tien vieressä noin puolen kilometrin päässä Isonkylän taloista. Döbeln oli adjutanttinsa ja parin muun upseerin seurassa asettunut torpan ulkohuoneiden suojaan, mistä saattoi pitää silmällä porilaisten ketjuja. Venäläisten ammunta jatkui taukoamatta ja yhtä mittaa satoi kartesseja maassa ja ojissa makaavien porilaisten keskelle. Döbeln samoin kuin toisetkin upseerit oli laskeutunut satulasta.
— Mitä hittoa tämä oikein merkitsee! hän tiuskahti tähystettyään hetken Ritamäelle, työnsi alahuulensa pitkälle ja hakkasi ratsupiiskalla kärsimättömästi saapasvarttaan.
Ramsay yritti vastata, mutta odottamaton tapaus keskeytti hänen sanansa. Pitkin linjaa kavahtivat porilaiset yhtäkkiä pystyyn, ojensivat pistimensä ja syöksyivät huikeasti hurraten kylään.
— Mitä, kuka on antanut käskyn? huusi Döbeln silmät kipinöiden.
Sitä ei tiennyt kukaan.
— Lähtivät varmaan omasta aloitteestaan, huomautti Ramsay.
— Mikä olikin tässä tilanteessa viisainta, sanoi Döbeln, joka oli äkkiä hillinnyt itsensä.
He hyppäsivät satulaan ja karauttivat maantielle. Koko kylä oli jo peittynyt sakeaan ruudinsavupilveen. Tuon pilven sisällä salamoi, jyrisi ja paukkui, sieltä kaikui hurraahuutoja ja monia muita huutoja ja ääniä. Se kaikki sekaantui yhdeksi ainoaksi valtavaksi pauhinaksi. Mitä siellä mahtoikaan tapahtua ja mihin suuntaan kehittyivät asiat pilven sisällä, kyselivät itseltään kammonsekaisella jännityksellä syrjästäkatsojat. Mutta olkaa huoleti te paikkakuntalaiset Simsiöllä ja te sotaveikot Ritamäellä. Porilaisten raivoisa sisu, heidän musketinperänsä ja pitkät pistimensä tekevät puhdasta jälkeä. Talo talolta, sola solalta, nurkka nurkalta he ajavat noita kutsumattomia vieraita kuin russakoita ulos Lapuan Isostakylästä. Ryske ja pauhina käy joka talon pihalla, sieltä kuuluu karjuntaa, kuolinvoihkauksia ja päälleryntäävien porilaisten katkeamatonta hurraamista.
Pitäen silmällä kokonaisuutta Döbeln eteni adjutanttinsa seurassa pitkin maantietä. Kylän piiriin tullessaan hän huomasi, että joen takana, kirkon ja pappilan ympärillä, vilahteli myöskin venäläisiä. Hän lähetti Ramsayn viemään kapteeni von Konowille käskyä, että hän varaketjussa olevan komppaniansa kanssa hyökkäisi sillan yli joen taakse ja puhdistaisi sen puolen vihollisista.
Käskyn täytettyään ja palatessaan päällikkönsä luo huomasi Ramsay yhtäkkiä Qvantenin, joka makasi selällään hamppupellon pientareella heitellen oikeata kättänsä kuin kuumesairas. Ramsay heittäytyi satulasta ja juoksi hänen luokseen.
— Kuinka on laitasi, veli? hän kysyi ja polvistui toverinsa viereen.
Qvanten liikutti kuivia huuliaan, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Hänen kyljessään oli ammottava musketinkuulan jälki, josta pulppusi verta. Kun Ramsay oli antanut hänelle taskumatistaan virkistystä, levisi Qvantenin kalvenneille kasvoille hymyn häive ja hän sanoi heikolla äänellä:
— Minun marssini on päättynyt. Kiitos toveruudestasi. Ja sitten… kuule, se kolmas oli sittenkin Loviisa. Mutta minut oli määrätty kihloihin ainoastaan isänmaan kanssa. Sano viime tervehdykseni äidille ja Loviisalle. Ja kiitos kaikesta.
Hän ummisti voipuneena silmänsä. Ramsay pysäytti kaksi ohi juoksevaa sotilasta. Näiden musketeista ja toisen päällysviitasta muodostettiin nopeasti paarit ja sotilaat lähtivät kiireesti kantamaan tajutonta Qvantenia Ritamäelle.
Silmä kosteana Ramsay tuijotti hetkisen sotilaitten jälkeen heidän kantaessaan pois hänen parasta toveriaan. Entistä elävämmin hän oli samalla näkevinään äitinsä kyyneleisin silmin kahden ruumiskirstun ääressä. Mutta tätä kesti vain silmänräpäyksen. Seuraavassa hetkessä hän syöksyi jo satulaan ja ajoi täyttä neliä takaisin kylään.
Hän ei tavannut Döbelniä äskeisellä paikalla ja matkaansa jatkaen hän saapui tienristeykseen. Vasemmalla hänen edessään oli Filppulan taloryhmä kaksikerroksisine asuinrakennuksineen. Se oli vielä venäläisten hallussa. Asuinrakennuksen ikkunoista, solista ja nurkkien takaa satoi kuulia. Ramsayn valtasi samanlainen huimapäinen hyökkäysinto kuin Siikajoellakin. Miekkansa temmaten hän asettui paikalle rynnistävän pienen porilaisryhmän etupäähän ja karautti ohjat löyhinä pihaan.
Mutta jo solalla kirposi miekka hänen kädestään ja hän suistui nurinniskoin maahan. Sotilaat syöksyivät hänen ohitseen taloon ja hurjan temmellyksen keskellä Ramsay kieriskeli maassa ankarien tuskien vallassa, sillä rinnan alle sattunut iso ja rosoinen musketinkuula oli pahoin raadellut hänen sisälmyksensä. Hetken kuluttua hän kadotti kokonaan tajuntansa.
Kenraali Rajevski oli Euroopan monilla sotakentillä kunnostautunut, kylmäverinen ja neuvokas päällikkö. Kun hänen vasen sivustansa oli karkotettu Isostakylästä ja hänen tykkinsä vaiennettu, hän muodosti nopeasti uuden rintaman, jonka vasen kärki nojautui Liuhtarlaan, oikea taas Ritamäen itäpäähän. Tätä uutta rintamaa vastaan hyökkäsi nyt koko suomalaisarmeija. Venäläiset painuivat yhä idemmäksi, kohti omaa ilmansuuntaansa, ja illan suussa hävisivät heidän viimeisetkin joukkonsa Ränkimäellä kasvavan metsän suojaan. He eivät ehtineet korjata edes haavoittuneitaan, jotka he olivat kuljettaneet Liuhtarlaan sidottaviksi. Pakoon lähtiessään kasakat sytyttivät Liuhtarlan talot ja rannalle keväällä kerätyn tervavaraston. Liekkeihin joutuneiden haavoittuneiden parkuna kaikui takaa-ajoon syöksyvien suomalaisten korviin. Palavia tervatynnyreitä vierähteli jokeen ja pian näytti koko virtakin olevan liekkien vallassa.
Tuntiessaan jonkun kohottavan hänen päätään Ramsay tuli vielä kerran tuntoihinsa. Hänen ylitseen kumartuneena oli luutnantti Brakel, jonka Döbeln oli lähettänyt adjutanttiaan etsimään.
— Jaksatko nousta, veli, että saatan sinut lääkärin luo? kysyi Brakel.
— Ei, anna minun olla tässä, ei minulla ole enää monta silmänräpäystä jäljellä, kuiskasi Ramsay. Sano sen sijaan, kuinka taistelun on käynyt?
— Vihollinen on lyöty ja pakenee parhaillaan Kuortanetta kohti.
— Hyvä, hyvä! Vie äidilleni viime tervehdykseni ja sano, ettei hän kovin surisi, sillä minä tunnen tällä haavaa itseni äärettömän onnelliseksi. Ja niin on varmaan veljenikin tuntenut. Äitini — niin, hän on uhrannut isänmaalle molemmat poikansa ja isänmaa on varmasti siunaava hänen muistoaan.
Hänen sanansa heikkenivät soperrukseksi, hetkinen vielä ja hän ummisti silmänsä ainaiseksi.
Kun kesäyön hämy verhosi tienoon ja Simsiön päällä helotti valju kuun puolikas, oli vainioille, missä kuolo oli porilaisten joukosta korjannut runsaimman saaliin, kaivettu kaksi hautaa, iso ja pieni. Edelliseen sijoitettiin ne satakuusi suomalaista soturia, jotka Lapuan valloitus oli vaatinut uhrikseen. Toiseen laskettiin lepäämään rinnatusten ystävykset Ramsay ja Qvanten sekä kolme muuta kaatunutta upseeria, nimittäin luutnantit Blume ja Gestrin sekä kapteeni Aminoff. Venäläisten nelisensataa kaatunutta lojui vielä hajallaan ympäri taistelualuetta.
Päällikkökunnan hyvästellessä kaatuneita urhoja kirjoitti nuori luutnantti Montgomery, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Suomen sodan ensimmäisenä historioitsijana, päiväkirjaansa sanat: "Nuori Ramsay kuoli yleisesti kaivattuna urhoollisuutensa, kuntonsa ja isänmaallisen mielensä tähden ja hänen hautansa taistelutantereella kastui kaikkien urhoollisten kyynelistä."
Heinäkuisen yön autereisessa hämyssä, virren sävelten kaikuessa, ryhtyivät paikkakunnan miehet peittämään hautoja, joista kerran oli ylenevä kaunis sato — hautoja, joiden äärellä satasen vuotta myöhemmin sytytettiin se vapauden soihtu, mikä esi-isäin taistelut, unelmat ja aavistukset muutti todellisuudeksi ja teki tästä maasta itsenäisen Suomen valtakunnan.
Kyösti Wilkuna
Paavo Hiskianpoika Kekäläisenä hän oli Lapinlahden Pörsänmäellä tähän maailmaan ilmestynyt, mutta kun hän tarjoutui edesmenneen Juho Kranaatin tilalle ruotusotilaaksi Kuopion komppaniaan, ristivät herrat tarjouksen hyväksyessään hänet Rappiksi — siihen aikaan kun kaiken, mikä joutui lähempään kosketukseen korkean kruunun kanssa, piti esiintyä ruotsiksi puleerattuna. Sellaisenkin savolaisen mullikan kuin Paavo Hiskianpoika Kekäläisen. Tuohon Rapp-nimeen toverit ja naapurit ja yleensä kaikki suomea haastavat kruunun alamaiset tietysti kiireimmiten liittivät yhden äänteen lisää, niin että se sai säällisemmän muodon Rappi. Ja sitten tietysti toverit ja tuttavat huusivat hänelle aina tavatessaan: "Terve, rappi!" mistä taas oli mainion mukava kehitellä leikinlaskua edelleen, varsinkin kun asianomainen itse autteli voimiensa mukaan.
Kuten sanottu, Rappi oli oikea savolainen mullikka, sitkeä, hätäilemätön ja perin juurin hyvänahkainen. Häntä sai kaltata ja vanuttaa kuinka hyvänsä, mutta silti hän aina pysyi samana hyväntuulisena jässäkkänä. Suuttumisen taito puuttui häneltä luultavasti kokonaan. Ainakaan ei kukaan muistanut häntä koskaan nähneensä raivopäisenä.
Hän oli keskikokoinen, hartiakas ja pyöreänomainen. Pää, kasvot ja vartalo, kaikki oli hänessä pyöreätä. Ja hyvässä lihassa hän pysyi aina. Silloin kun oli ruokaa, hän söi tavattomasti, mutta ruoan puutteessa voi olla syömättäkin vaikka päiväkausia, ilman että hänen pyöreä naamataulunsa siitä kävi ryppyiseksi tai että hänessä alkoi ilmetä pahantuulen merkkejä. Rakasta lehtimälliään hän vain käänteli silloin poskessaan sitä ahkerammin. Lämpimästä hän piti tavattomasti. Sydäntalven kylmät kuukaudet, jolloin ei ollut sanottavia tehtäviä, hän vietti mieluimmin uuninpankolla, vedellen unia aamusta iltaan ja illasta aamuun. Mutta milloin pakko ajoi pakkasen kouriin, ei hän juuri hytissyt, vaan oli ja liikuskeli verkkaan kuin kotipirtin lämpimässä.
Hän oli jo lähellä kolmeakymmentä saadessaan edesmenneen Kranaatin paikan Savon jalkaväen Kuopion komppaniassa. Ylleen hän sai komean kruunun asun kaluunoineen, rensseleineen ja korkeine koppahattuineen sekä olalleen piilukkomusketin huikean pitkine pistimineen. Tätä juhlallista asua käytettiin kuitenkin vain kesäisissä harjoituksissa Kuopiossa. Väliajat, paitsi juhlapäivinä, hän oli (se on makaili) vanhaan kotikuosiin verhoutuneena. Kaikki sotamiehen ammattiin kuuluvat temput ja äksiisit hän oppi ilman pahempia hikoiluja, tarvitsematta juuri kertaakaan tehdä tuttavuutta vääpelin pampun kanssa, sillä päänupin puolesta hän oli joltinenkin. Olihan näet äitimuorikin aikoinaan ollut kyläkunnan parhaita lukuihmisiä: osasi katkismuksensa kannesta kanteen kuin vettä valaen.
Ampujana Paavo Rappi oli komppaniansa ensimmäinen. Lapinlahtelaiset levittivät sellaista juttua, että Rapin Paavo ampui kymmenen laukausta yhteen ja samaan kuulanreikään. Kuinka tuon asian laita sitten oikeastaan lie ollut, sillä jalkaväen suurireikäiset ja sileäpiippuiset musketit olivat kaikkea muuta kuin tarkkoja, mutta niin ainakin lapinlahtelaiset kehuivat iisalmelaisille ja maaninkalaisille, milloin he tunsivat tarvetta ylvästellä oman pitäjänsä etuisuuksilla naapurien edessä. Mutta saattoi puheessa olla perääkin, sillä kun näki, miten hätäilemättä Rapp asetti pyssynperän poskelleen, näpisti mällin liikkumattomaksi poskeen ja tähtäsi, uskoi mielellään, että se mies ei ammu harhaan, jos ase suunnilleenkaan on kutinsa pitävä.
Sotamiehen oikeuksien ja velvollisuuksien mukana Rappi sai asuttavakseen asianomaisen sotilastorpan siihen liittyvine verosaatavineen. Siihen aikaan hän oli vielä naimaton mies, niin että emännyydestä sai äitimuori ruveta pitämään huolta. Mutta kun muori poikansa sotamiehyyden toisena vuotena äkkiarvaamatta jätti tämän maailman, täytyi Paavon ruveta oikein tosissaan emäntää katselemaan. Eikä siinä suurta vaivaa ollutkaan, sillä tulijoita olisi ollut vaikka joka sormelle ottaa. Ei siis muuta kuin valita mieleisin joukosta. Ja Paavo valitsikin Maijan, joka oli kaikin puolin yhtä puhdas rotuihminen kuin hän itsekin.
Kappaleen kolmatta vuotta he elelivät kaikessa rauhassa, Paavon marssiessa kesäisin äksiiseissä ja talvisin kuorsatessa uunin päällä. Heillä oli jo kävelemistä aloitteleva poika ja toinen pian tulossa. Se tulikin eräänä helmikuun aamuyönä, juuri kun Paavo tavallisella lempipaikallaan kuorsasi makeimmassa aamu-unessa. Kun Maija suurella vaivalla sai hänet hereille, hän kuuli ihmisalokkaan jo kitisevän vuoteella.
— Pojallako taas nakkasit? hän kysyi haukotellen ja päätään kynsien.
— Ka, eipä tässä nyt tyttöjä keskitalvella, vastasi Maija.
— Tuota, kävisinköhän naapurin Lienaa tiedustelemassa tänne, jos niin kuin lapsenämmää tarvitsisit? kysyi Paavo saatuaan tarpeekseen haukotella.
— Mitä tuhatta tässä lapsenämmillä tehdään, arveli eukko. — Äidillänikin oli puoliväliin toistakymmentä tenavaa eikä hän kertaakaan ollut tarvinnut apuihmistä. Melkein seisovilta jaloin kehui useimmat laittaneensa.
Paavo kohentautui uunilta alas ja ryhtyi auttelemaan eukkoa, jotta äsken tullut saatiin pestyksi ja kapaloihin ja jotta elukat siinä ohella tulivat ruokituiksi. Kun pienokainen oli sijoitettu pärekoppaan ottamaan ensimmäisiä uniaan, kuului nurkan takaa suksensuihketta ja kohta sen jälkeen astui huurupilven seuraamana sisälle mies, joka hyvät huomenet toivotettuaan muitta mutkitta ojensi Paavolle arpakapulan. Sota oli syttynyt ja jokaisen armeijaan kuuluvan oli hetkeäkään hukkaamatta riennettävä asianomaiseen kokoontumispaikkaan.
— Herra siunatkoon! kuului Maija-emännän huulilta hiljainen huudahdus, mutta Paavo käänteli ääneti mälliään ja kynsi korvallistaan, kunnes vasta viestintuojan hankkiutuessa jatkamaan matkaa lausahti:
— Katohan ruojaa sitä ryssää, kun ei malttanna oottaa niin kauan, että olisi ehitty tuolle poikaviikarille nimi toimittaa.
— Mikäs tässä meille sitten neuvoksi tulee? päivitteli Maija vesissä silmin.
— Ka, mikähän teillä on hätänä täällä lämpöisessä pirtissä. Suuhun panemista on ja pesään panemista niinikään, lohdutteli Paavo.
— No niin, niin, kyllähän me, mutta entäs sinä poloinen, joka joudut sinne sodan pauhuun. Tokko elävin silmin enää nähtäneekään.
— Mikseipä vielä nähtäisi. Ole sinä vain huoleti, kyllä minä takaisin tulen, jahka vihollinen on sysätty rajan taakse.
Näin eukkoa lohdutellen Paavo ryhtyi verkalleen lähtöä hommaamaan, muutti päälleen kruunun tamineet, työnsi poveensa vankan käärön tupakanlehtiä ja puhdisti aseensa. Eukko haki kätköistään sukkia ja vanttuita sekä työnsi rensseliin eväiksi paksun limpun, voirasian ja aikamoisen lihankimpaleen.
— Kyllä kai siellä saa paastota jos palellakin, puheli hän sitä tehdessään, — ja hyvä jos sittenkään hengissä pääsee.
— Sehän kuuluu vähän niin kuin ammattiin, se paastoaminen ja paleleminen — ja hengestäänkin pääseminen, jos oikein lujille ottaa, arveli Paavo, — mutta mitäpä tässä nyt turhia edeltäpäin vesittelemään. Ties vielä, kuinka herroiksi siellä pidetään.
Seurasi sitten eronhetki. Ei siinä liikoja tunteiltu. Pistettiinhän kättä toisilleen ja sekin tapahtui hieman kuin varkain. Ovelle mennessään Paavo vielä toimitti:
— Katohan torpan perään ja… ja sitten kun minä palaan, lämmitetään sauna ja ruvetaan elämään kuin ennenkin.
Kaikesta päättäen hänellä oli mielessä jotakin juhlallisempaa lähtösanoiksi, mutta mikä siinä lie kangertanut, että esille tuli vain tuo sauna-asia. Sen jälkeen hän työntyikin jo pyssyineen ja muine kantamuksineen ovesta ulos sekä painui taipaleelle.
Kun komppania oli saatu Kuopiossa täysilukuiseksi, lähdettiin viivyttelemättä hevoskyydillä Mikkeliin. Sinne virtasi miehiä ja hevosia joka ilmansuunnalta, niin ettei Rappi ollut Kuopion markkinoillakaan nähnyt niin paljon väkeä koolla. Yöt täytyi maata pitkin lattioita niin ahtaalla kuin silakat tynnyrissä ja päivisin pidettiin harjoituksia tai seistiin vahdissa. Vihollisen sanottiin olevan jo rajan tällä puolen, mutta vilaustakaan siitä ei vielä ollut nähty.
Talvi oli ylen tuima ja useina päivinä pakkanen lähenteli neljääkymmentä astetta. Piti siinä tarjeta, kun suurella osalla sotilaita oli varsin puutteelliset päällystamineet. Alkoipa sitten eräänä päivänä helmikuun lopulla kierrellä huhu, että vihollinen on tuossa tuokiossa Mikkelin edustalla. Siitäkös Cronstedt hätääntyi ja niin sai koko prikaati seisoa taisteluvalmiina pitkän talvisen yön tuollaisessa tulipalopakkasessa. Se oli yksi niitä kohtalokkaita laiminlyöntejä, joihin ylempi päällystö varsinkin tiedustelutoiminnan osalta usein tämän sodan aikana syyllistyi. Venäläisiä ei näkynyt eikä kuulunut, mutta seuraukset siitä, että prikaati lähes neljänkymmenen asteen pakkasessa sai koko yön seistä aseissa, tulivat seuraavana päivänä näkyviin. Satakunta miestä oli paleltunut niin pahoin, että heidät täytyi lähettää sairastupaan. Ja lisäksi hyvin monet olivat palelluttaneet kuka korvansa, kuka varpaansa.
— Toinen korva meni, sanoi Rappi vieruskumppanilleen, — mutta onhan varaa mennäkin, kun kotona on kokonaista kuusi korvaa reservissä.
Kohta sen jälkeen lähdettiin, vaikka vihollista ei ollut nähtykään, perääntymään Pieksämäelle, josta Cronstedtin saamiensa ohjeiden mukaan oli jatkettava matkaa Kuopion ja Iisalmen kautta Ouluun. Se oli ylen vaivalloista matkantekoa tykistön ja suurehkon kuormaston kanssa, sillä lunta oli kaikkialla vahvasti ja pakkanen jatkui päivästä päivään yhtä ankarana. Jokainen koetti suojella itseään miten parhaiten taisi. Upseerit kulkivat turkeissa ja miehet olivat käärineet korviensa ympärille mitä suinkin olivat saaneet. Nähtiinpä yhden ja toisen hartioilla naisen hamekin. Sen vuoksi tarjosi prikaati kinosten keskellä eteenpäin rämpiessään varsin kirjavan näyn. Leipä ja muu syötävä jäätyi tietysti kivikovaksi, niin että sitä täytyi nuotion ääressä sulatella, ennen kuin siihen hampaat pystyivät. Yöt vietettiin kuumiin savupirtteihin ahtautuneina, milloin satuttiin isompaan kylään, mutta enimmäkseen saatiin pitkä talviyö viettää taivasalla nuotioiden ympärillä.
— Väärässäpä oli kuin olikin se Mykkälän vanha vaari, virkkoi Rappi eräänä päivänä rivitoverilleen.
— Missä asiassa? kysyi toveri kummastuneena.
— No kun se kerran kivenkovaan intti, että maailma ei koskaan mene eteenpäin, vaan aina taaksepäin. Mutta onpahan entisestään edistytty tässä sodankäynnissäkin.
— Miten niin edistytty?
— No ka, niinhän nuo vanhat kertovat, että entisissä sodissa seisottiin vastatusten ja tapeltiin verissäpäin. Mutta nyt marssitaan vain siivosti peräkanaa. Eikö ole maailma muuttunut parempaan päin?
Mutta muutama päivä tämän sananvaihdon jälkeen sai Rappi aiheen epäillä, että Mykkälän vaari ehkä sittenkin oli oikeassa. Hän sai näet tapella lämpimiinsä asti ja tehdä oikein kädestä pitäen vihollisen tuttavuutta.
Siinä maaliskuun puolivälissä oli prikaati saapunut Kuopioon, josta piti hiukan levähdettyä jatkettaman matkaa eteenpäin. Kolmisatamiehinen joukko, mihin Rappikin kuului, oli kenttävartiossa Jynkän kylän lähistössä muutama virsta Kuopiosta etelään. Yö oli vietetty nuotioilla ja kohta päivän valjettua hyökkäsi kenraali Tutshkov kahdentuhannen miehen kanssa tämän pienen joukon kimppuun, jota johtivat kapteenit Duncker ja Malm. Siitä kehittyi viitisen tuntia kestävä kuuma taistelu, ensimmäinen huomattavampi ottelu itäisellä sotanäyttämöllä. Kerta kerralta tuo pieni joukko löi vihollisen hyökkäykset takaisin.
— No tämähän jotakin on, lausui Rappi tyytyväisenä työntäen uutta panosta lämminneen muskettinsa piippuun. — Ei tässä ehdi kylmäkään tulla.
— Eikä muijaakaan ikävä, lisäsi vieruskumppani.
— No ei totisesti. Ja jos olisi heti siellä Mikkelissä päästy tällaiseen tosihommaan, niin minullakin kukaties olisi molemmat korvat jäljellä.
Kylmäverisesti nuo kaksi kookasta miestä, Duncker ja Malm, liikkuivat kuulasateessa sotilaittensa keskellä jaellen käskyjään kuuluvalla äänellä. Varsinkin Malmilla oli ehtymätön varasto meheviä sananlaskuja ja sutkauksia, joita hän välillä huuteli sotilailleen. Elostunut, hilpeä mieliala vallitsi riveissä ja katkeamattoman paukkeen keskellä kuultiin naurunpurkauksia. Kaikki kävi kuin talkoissa. Olivat ne miesten miehiä, nuo Duncker ja Malm, samoin kuin luutnantti Burmankin, pelottomia, kansanomaisia ja suomalaisia kiireestä kantapäähän. Hätäkös oli sellaisten miesten johdolla tapella vihollista vastaan.
Vihollisia oli seitsenkertainen ylivoima. Mikäpäs heidän oli silloin ryhtyä saartoliikkeisiin vaikka kahdeltakin suunnalta. Mutta kun edessä ja sivuilla oli avonainen jäätikkö ja aurinko paistoi häikäisevän kirkkaasti, huomattiin vihollisen aikeet ajoissa. Täytyi ryhtyä perääntymään Kuopion suunnalle. Mutta se kävi hätäilemättä ja järjestyksessä. Haavoittuneet korjattiin mukaan, ja aina tavan takaa pysähdyttiin raehaulipanoksilla ja muskettitulella häätämään kantapäillä tungeksivaa vihollista.
Oltiin jo virstan päässä alkuperäisistä asemista, kun Kuopiosta saapui prikaatinadjutantti, luutnantti Brusin. Dunckerin luo ratsastaen hän kysyi korskasti:
— Kuka on herra kapteenille antanut luvan jättää asemat?
Sitä nulkkia! Eikö hän nähnyt, miten täällä olivat asiat? Kummastuneena Duncker silmäili häntä kiireestä kantapäähän, viittasi sitten vihollisiin päin ja sanoi:
— Nuo sen tekivät välttämättömäksi.
Virallisesti kuin paraatissa Brusin ilmoitti nyt:
— Saan ilmoittaa, että prikaati on jättänyt Kuopion ja että herra kapteeni saa pelastaa etuvartion miten parhaiten taitaa.
— Sen aionkin tehdä, vastasi Duncker kylmästi, minkä jälkeen adjutantti teki kunniaa ja ratsasti takaisin Kuopioon.
Tämän Suomen sodan ensimmäisen huomattavamman taistelun johdosta jaettiin erinäisiä suosionosoituksia. Kapteeniksi ylennettiin muun muassa — luutnantti Brusin! Dunckerista, Malmista ja Burmanista ei mainittu mitään. Heidän kunnioittamisestaan piti huolen — kenraali Tutshkov. Hän kutsui taistelun jälkeen upseerinsa koolle ja piti heille luennon siitä, kuinka taitavasti ja kylmäverisesti peräytyminen on suoritettava. Hän piti esimerkillisenä Dunckerin johtamaa suomalaisen etuvartioston vetäytymistä.
Brusinin lähdettyä jatkettiin tuota taistellen perääntymistä. Lunta oli vahvalti ja liikehtiminen oli työlästä, varsinkin kun mukana täytyi laahata paria kanuunaakin. Vihollinen seurasi itsepintaisesti kintereillä ja kasakat uudistivat tavan takaa hyökkäyksensä.
Oli taas pysähdytty rintamaan parin pienen saaren edustalle. Tuimalla muskettitulella vihollinen karkotettiin ampumamatkan ulkopuolelle ja Duncker viestitti juuri pitkin linjaa käskyn matkan jatkamisesta.
Rappi oli laskenut kuumenneen muskettinsa hangelle jäähtymään ja noussut itse edessä olevan kinoksen päälle nähdäkseen paremmin ympärilleen. Hän oli itsekin lämmennyt, otti lakin päästään ja kuivasi hikeä kasvoiltaan. Ampuessaan hän oli siinä määrin tuohtunut, että oli pureskellut mällinsä rikki ja syljeksinyt sen pikku hiutaleina suustaan. Siitä aiheutunut tyhjyyden tunne oli mitä kiireimmin poistettava. Hän otti tupakanlehtikäärön taskustaan ja käänteli sitä käsissään päästäkseen selville, mistä kohtaa olisi mukavin haukata.
Siinä puuhassa hän ei tietysti mitenkään joutanut huomaamaan, kuinka vihollinen oli ajattanut esille muutamia haupitseja murtaakseen niillä aukkoja suomalaisten rintamaan. Ensimmäinen niistä jo jyrähti, ja kirkkaalla taivaalla näkyi kaartuva viiru, jonka suunta oli juuri sitä kinosta kohti, minkä päällä Rappi seisoi. Eri suunnilta kuului varoitushuutoja, mutta Rappi oli siinä määrin syventynyt uuden mällin laatimiseen, ettei hän niitä huomannut. Juuri kun hän työnsi lehtikäärön takaisin taskuun, pudota tömähti vonkuen kiitävä haupitsinpanos hänen jalkojensa juureen, kaivautui kinokseen ja pelmautti ilmoille kokonaisen lumivyöryn. Rappi tunsi putoavansa alas kaatuen samassa selälleen ja peittyen ryöppyävään lumeen.
Hän makasi muutaman hetken liikkumatta, jäsenissään omituinen herpaantuneisuus. Ensimmäiseksi alkoivat ajatukset liikkua.
— Katohan pakanaa, kun pyyhkäisi jalat altani! hän virkkoi itsekseen.
Hän oli varma siitä, että kanuunankuula oli katkaissut hänen jalkansa polvia myöten. Siksi hän oli pudonnut polven mitan alemmaksi ja kaatunut.
Mutta olipa ihme, ettei jalkoja sen pahemmin kivistänyt. Verta niistä kuitenkin mahtoi vuotaa aivan tuhottomasti. Hän koetti varovasti liikutella jalantynkiään, mutta kivistystä ei vain tuntunut.
Olipa se merkillistä.
— Se tuo sotamiehen ruumis näkyy tottuvan mihin hyvänsä, arveli hän itsekseen, — ja sitä vartenpa ne äksiisit ovatkin.
Hiukan totuttuaan ajatukseen, että hän nyt oli jalaton mies, hänen teki mieli myöskin silmillään todeta tämä uusi asiaintila. Varovasti hän kohotti jalantynkiään, kunnes ne muuhun ruumiiseen nähden muodostivat suoran kulman.
— No saamari! hän ihmeissään huudahti nähdessään jalat saappaineen päivineen aivan ennallaan.
Valehtelivatko hänen silmänsä vai oliko tässä noituus matkassa? Hän tunnusteli käsin polviaan ja pohkeitaan sekä hakkasi saappaita toisiaan vasten. Ei pienintäkään kipua tuntunut. Hänelle alkoi juuri selvitä, että hän oli vain polviaan myöten pudonnut kanuunankuulan kaivamaan käytävään, kun hän samalla kuuli naurunrähäkkää aivan läheltään.
Hän kapsahti seisaalleen muistamatta epäillä sen enempää jalkojansa, ja näki edessään joukon kasakoita. Nämäpä olivat iloisen naurunrähäkän päästäneet nähdessään kinoksesta pistävän esiin miehen jalat, jotka sätkyivät kuin heitä luokseen viittoen. Toveriensa Rappi näki marssivan jo pyssynkantaman ulkopuolella.
Ensi ällistyksestä toinnuttuaan hän tempasi musketin käteensä ja yritti loikata toveriensa jälkeen. Mutta siinä samassa ympäröivät hänet kasakat, jotka nauraa hohottivat hänelle vasten silmiä.
— Kyllä minä opetan teidät räkättämään! sanoi Rappi ja alkoi huitoa ympärilleen.
Hän sai pari lievää piikinpistoa ja tehtiin siinä tuokiossa aseettomaksi. Sitten hän sai marssia rintaman taakse sekä katsoa päältä, kuinka venäläiset ahdistelivat hänen poistuvia tovereitaan.
— Saamari sentään! pääsi häneltä jälleen ja harmissaan hän raapi korvallistaan. — Oli se sentään sikamaista, että hänen juuri piti ensimmäisenä joutua vangiksi. Mitähän siitä Lapinlahdellakin sanottaneen?
Häntä vartioi parrakas kasakka, joka ei ollut mikään koirankuonolainen, vaan hyväntahtoinen vanha starikka, joka omalla kielellään lohdutteli vankiaan ja tarjosi hänelle tupakkaa. Iltapuolella lakkasi taistelu, kun Duncker joukkoineen oli onnellisesti päässyt Toivolaan, jossa hän yhtyi muuhun prikaatiin. Venäläiset asettuivat suojattomaksi jätettyyn Kuopioon.
Siellä Rappi huomasi, ettei hän toki ollut ensimmäinen vangiksi joutunut suomalainen. Niitä oli matkan varrella jälkijoukosta napattu jo useita kymmeniä, ja illalla heidät teljettiin Kuopiossa erään kasakkain miehittämän talon saunaan.
Seuraavana aamuna vietiin Rappi kuulusteltavaksi. Muuan esikuntaupseeri koetti tulkin välityksellä urkkia häneltä kaikenlaisia tietoja Cronstedtin armeijaosaston miesluvusta, aselajeista ym. Rappi puri mälliään ja päätti olla mitään puhumatta. Mutta sitten johtui hänen mieleensä syöttää heille ajankulukseen pajuköyttä, kuten hän myöhemmin kertoi. Niinpä hän ilmoitti Cronstedtin komennossa hänen tietämänsä mukaan olevan kaksikymmentätuhatta miestä ja kanuunoita hän oli omin silmin laskenut sataseitsemän kappaletta, vaikka niitäkin luultavasti oli, kuten miehiäkin, tosiasiassa toista vertaa enemmän. Upseeri suuttui hänen jutuistaan, iski nyrkkinsä pöytään ja käski viedä tuon suurvalehtelijan hiiteen. Niin saatettiin Rappi takaisin saunaan kohtalotoveriensa luo. Iltahämärissä, juuri kun vangeille jaettiin hiukan leipää, pantiin kaupungilla toimeen hälytys ja jostakin kuului ampumisen pauketta. Varmaankin hyökkäsivät suomalaiset takaisin kaupunkiin ja vangeissa heräsi pikaisen vapautumisen toivo.
Kun leivänjakaja oli poistunut, Rappi tunnusteli ovea ja huomasi sen ihmeekseen aukeavan. Pihalla ei näkynyt ketään, ainoastaan portilla seisoi pari kasakkaa selin saunaan. Rappi pujahti ulos ja hiipi halkovajan suojaan. Vartija palasi saunan luo ja telkesi oven, ennen kuin Rapin toverit olivat ehtineet rohkaista mielensä ja seurata hänen esimerkkiään.
Ampuminen kaupungilla taukosi. Venäläisten oma tiedusteluretkeltä palaava joukko oli ollut syynä hälytykseen. Mutta Rappi oli kuin olikin päässyt loukusta, vaikka olikin vielä keskellä vihollisen miehittämää pikku kaupunkia. Takasolia ja ulkohuoneiden kattoja hyväkseen käyttäen hän loittoni nopeasti vankeuspaikastaan. Pimeän lisäksi puhkesi iltayöstä sakea lumipyry. Sen turvin hän pääsi kaupungista. Metsä ei ollut kaukana ja sinne päästyään hän arveli jo olevansa täysin turvassa.
Aamusella hän sai eräästä torpasta sukset alleen ja illan suussa hän ilmestyi sotamiestorppansa pihalle Lapinlahdella. Maija ihan kiljasi, kun hän työntyi pirttiin. Ja oliko se ihme, sillä edellisen illan ja tämän päivän hän oli kuolleeksi luulemaansa miestä itkenyt. Eilen oli näet Savon armeija marssinut Lapinlahden läpi ja Maija oli tietysti monet eväät matkassaan rientänyt heidän levähdyspaikkaansa. Siellä olivat Paavon komppaniatoverit sitten kertoneet asian. Kallaveden jäällä oli tapeltu tuimasti ja sinne oli Rappi jäänyt monen muun kelpo toverinsa kanssa. Monet miehet olivat omin silmin nähneet, kuinka kanuunankuula oli sattunut Rappiin ja hän ääntä päästämättä oli kaatunut hangelle.
Niin että oikeinko se nyt todella oli hänen oma Paavonsa tuo pirttiin ilmestynyt sotamies?
— Ka, kukahan minä nyt sitten muukaan olisin? arveli Rappi rauhallisesti, astui peremmäksi ja levitti märät käsineensä muurinolalle kuivamaan. — Oikeinpa hikosin hiihtäessäni. Pitääpä pistää sauna lämpiämään.
No, ei ainakaan tuo mikään kummitus ollut — mies, joka puri mälliä ja puhui saunan lämmittämisestä.
— Mutta miten ihmeessä sinä sitten elossa olet? puhkesi Maija, — kun sanoivat oikein kanuunankuulan sinuun käyneen?
— Ka, eihän se kanuunankuula muuta kuin jalat altani pyyhkäsi.
— Jalat altasi pyyhkäsi, ja Maija alkoi tarkastella hänen jalkojaan.
— Mitä katsot? kysyi Rappi vihdoin, — vai luuletko, että minä lainajaloilla liikun? Totta kai ainakin nämä saappaat tunnet. Tuossahan on tuo paikkakin, jonka joulun edellä siihen pistin.
Tultuaan viimeinkin vakuuttuneeksi miehensä ruumiillisesta olemassaolosta Maija joutui sellaisen riemun valtaan, että oikein syleilemään rupesi. Ihan oli Rappi mällinsä pudottaa, sillä sellaista ihmettä heillä ei ollut koskaan ennen tapahtunut.
Oli se löyly, jonka Rappi sinä iltana saunassaan otti saadessaan nyt viimeinkin kylpeä monen viikon edestä. Lopuksi hän pyyhki tervaa kasakanpiikin ruvettuneisiin jälkiin. Ja kyllä hänelle ruokakin maistui, sillä vankeuspäivät olivat olleet miltei yhtämittaista paastoa.
Seuraavana päivänä hän paahtoi suksensa ja nukkui sitten lähes kokonaisen vuorokauden. Eipä ollut kiirettä, kyllä hän suksilla pian saavuttaisi marssivan armeijan. Mutta ei se sentään käynytkään niin nopeasti. Venäläiset olivat kyllä pitäneet huolen siitä, että Cronstedt eteni hyvänlaista vauhtia pohjoista kohti. Sitä paitsi täytyi Rapin käyttää kaikenlaisia mutkittelevia syrjäteitä sekä tehdä väliin suuriakin kaarroksia välttääkseen vihollisia jotka olivat jo ehtineet hänen ja prikaatin väliin. Suojailmoilla hän pysähtyi väliin vuorokausiksi lepäämään tienvarren taloihin, joissa häntä, vihollisen käsistä pelastunutta omaa sotilasta, hoideltiin kuin parasta vierasta.
Vasta huhtikuun puolivälissä hän eräänä iltana Rantsilassa törmäsi omiin etuvartijoihin. Saatuaan selville talon, missä hänen oma komppaniansa majaili, hän sai talon pirttiin työntyessään toverinsa yhtäläisen ällistyksen valtaan kuin aikaisemmin oman Maijansa. Puheen sorina taukosi siinä paikassa ja kaikki tuijottivat suu auki Rappiin. Mutta kun asia oli hiukan selvinnyt, niin sittenkös alkoi sadella kysymyksiä, ihmettelyjä ja lopuksi tietysti toinen toistaan mehevämpiä leikinlaskuja, joihin Rappi tavanomaisella hätäilemättömyydellään vastaili.
Seuraavan päivän kuluessa hänen seikkailunsa tuli leirissä niin tunnetuksi, että itse Cronstedtkin haetti Rapin puheilleen sekä antoi hänelle poislähtiessä kokonaisen taalerin tupakkirahoiksi. Mutta pian saatiin Rantsilan leirissä muuta puheen aihetta. Päämajasta saapui näet sanantuoja, joka kertoi Siikajoen taistelusta ja vihollisen tappiosta. Siitäkös ruvettiin hurraamaan, ja uutista juhlittiin monta päivää. Kuin yhdellä iskulla olivat mielet vapautuneet sen tympeyden vallasta, mihin yhtämittainen vihollisen edessä juokseminen oli ne painanut. Vihdoinkin saataisiin tehdä täyskäännös.
Mutta ei kuulunut käskyjä käydä päin vihollista, mihin kaikki olisivat kuitenkin olleet niin valmiit. Päivä toisensa jälkeen kului, kaikki oli aivan ennallaan ja mieliin alkoi hiipiä entinen tympeys. Mutta hiukan toista viikkoa Siikajoen voiton jälkeen syntyi Rantsilan leirissä elämää ja liikettä. Illan suussa nähtiin joka suunnalta rientävän sotilasjoukkoja kirkon luo, jonne prikaatin oli käsketty kokoontua. Oli näet saapunut käsky Adlercreutzilta, että Cronstedtin tuli seuraavana aamuna varhain hyökätä vihollisen kimppuun Revonlahdella; Adlercreutz itse kävisi samaan aikaan pienemmällä joukolla pohjoiselta suunnalta saman vihollisjoukon kimppuun.
Iloisin mielin ja raikuvin lauluin lähdettiin kevätillan hämärässä marssimaan Paavolaa kohti. Mutta pian taukosivat laulut, kun miehet saivat hiessä päin rämpiä huonokuntoisia metsäteitä, sillä parhaillaan vallitsi mitä pahin kelirikko ja lunta oli kuluneena talvena kertynyt tavallista runsaammin. Eteenpäin kuitenkin mentiin ja koko prikaatia elähdytti kiihkeä halu käydä päätäpahkaa vihollisen kimppuun niin pian kuin siihen vain käsiksi päästiin.
— Katsohan, Paavo, tällä kertaa paremmin eteesi, ettei vihollinen saa taaskin pyyhkäistyksi jalkoja aitasi, varoitti vieruskumppani Rappia, heidän siinä pimeän päissä eteenpäin tarpoessaan.
— Kai tuo yksikin kerta riitti minun kohdalleni, vastasi Rappi vakaisesti.
Sydänyön aikaan saavuttiin Paavolan kirkolle, jossa levähdettiin tunnin verran ja haukattiin eväitä. Sitten taas eteenpäin. Matka kävi yhä vaivalloisemmaksi kuta lähemmäksi päämäärää saavuttiin. Varsinkin soiden ylittäminen kysyi voimia, kun miehet saivat usein vyötäröitä myöten huppuroida lumisohjossa. Mutta kukaan ei valittanut uupumustaan, vaikka hiki valui virtanaan ja jäsenet vapisivat ponnistuksista. Niin hitaasti kuin matkanteko tapahtuikin, eteenpäin mentiin kuitenkin lakkaamatta.
— Tämähän käypi oikein tavallisesta saunomisesta, arveli Rappi, joka tavantakaa oli työntänyt poskeensa uuden mällin, aivan kuin olisi siitä saanut uutta voimaa ponnistuksiinsa. Myöhemmän elämänsä varrella olikin hänellä tapana sanoa, että Revonlahden tappelu kysyi häneltä kokonaista puoli naulaa tupakkaa.
Päivä alkoi sarastaa, mutta oppaat ilmoittivat Revonlahden kirkolle olevan vielä melkoisen taipaleen. Sieltäkäsin kuului kanuunan jyrinää ja etäistä musketinpauketta. Adlercreutz oli siellä pienen joukkonsa kanssa jo täydessä taistelussa. Uupuneen joukon into kasvoi kaksinkertaiseksi ja hengähtämättä painallettiin eteenpäin.
Vihdoin kohdattiin vihollisen etuvartio, joka muutamia laukauksia ammuttuaan lähti kiireesti tiehensä. Seurasi hetken pysähdys ja lyhyt rukous. Sitten prikaati jakaantui kahdeksi kolonnaksi, joiden tuli molemmin puolin jokea hyökätä kirkonkylään. Siellä oli ampuminen jo vaiennut, sillä Adlercreutz oli arvatenkin vetäytynyt takaisin.
Talo talolta hyökättiin tuimassa kuulasateessa eteenpäin. Taistelu ei ollut monituntinen, mutta sitä kuumempi. Voitto oli perinpohjainen. Ja sellainen juhlamieli ja voitonhumu vallitsi sinä iltapäivänä Revonlahden kirkolla, että tuskin Siikajoellakaan oli ollut toista viikkoa aikaisemmin niin repäisevää.
— No, terve Rappi, sinä olet hengissä ja liikut omilla tolpillasi niin kuin ennenkin, huusivat illallispuuhissa olevat tuttavat Rapille, kun hän heidän nuotiolleen astui.
— Miksikäs minä nyt toista kertaa olisin antanut jalkoja altani lakaista, vastasi Rappi.
— Etkä muutenkaan näytä hikirupea saaneen.
— En tuon enempää, sanoi Rappi näyttäen kahta pistimen läpeä univormunsa liepeessä. — Pappilan pihaan kun hyökättiin, niin muuan peijakas kohta ensimmäiseksi rei'itti takkini. Mutta minä kun samassa hotaisin sitä päähän, niin siihen tulikin semmoinen reikä, ettei siitä miehestä paikkaamallakaan eläjää tule.
— Sinäpä se taisit siellä pappilan pihassa sitä ryssän kenraaliakin haavoittaa.
— Kyllähän minä siellä yhden jos toisenkin reiän tein ihmisen nahkaan, ties vaikka siinä olisi kenraaliinkin sattunut. Muuten siellä oli sellainen rytäkkä, etten mokomaa ole ennen unissanikaan kokenut.
Saaliiksi oli monen muun hyvän ohella saatu vihollisen kuormastoakin. Niinpä saivatkin nyt väsyneet sotilaat syödä itsensä oikein kylläisiksi. Ja sitten levättiin päiväkaupalla.
— Niinhän tämä on kuin häissä, kehaisi Rappi.
Itse Klingsporkin suvaitsi saapua Revonlahdelle Cronstedtin osastoa tarkastamaan. Vapunpäivänä, sakeassa lumipyryssä, vietettiin kiitosjumalanpalvelus, jolloin miehet sydämen pohjasta veisasivat: "Nyt Herraa hyvää kiittäkää!"
Saman päivän iltana saapui leiriin viisisataa kannua viinaa, jonka Oulun porvarit muun hyvän ohella olivat lähettäneet Revonlahden voittajien kestitykseksi. Ja siitäpä syntyi iloinen vapunvietto, jolloin jokaiselta leirinuotiolta kaikui kevätiltaan iloinen laulunhoilotus.
* * * * *
— Kuorsaavat että maa tärisee, tuumi Rapp astuessaan kalakantamuksineen savuavalle nuotionjäännökselle, jonka ympärillä hänen komppaniatovereitaan makasi mikä missäkin asennossa. — Hei pojat, nouskaahan jo kontillenne, päiväkin on jo tangon korkeudella.
— Mikäs ihme nyt Rappiin on mennyt, kun muita herättelee, ärisi yksi miehistä. — Itse pahin unikeko koko joukosta!
— Kävin kalassa, selitti Rappi, — ja sain tuollaisen kantamuksen.Nouskaahan perkaamaan niitä, niin saadaan tässä oikein herkullinenmurkina. Silkalla leivällä tässä onkin taas saatu toimeen tulla.Katsokaahan, miten lihavia ahvenen köriläitä.
Tieto maittavasta aamiaisesta sai miehet kohentautumaan ylös. Haukotellen ja päätään raaputtaen he siinä istuivat ja näyttivät kovin haluttomilta kaikkeen. Vähitellen he saivat kuitenkin puheen päästä kiinni, ja Rapin osoittama tavaton aamuvirkeys antoikin jutulle hyvän aiheen.
— Saadaanpas vain nähdä, miten äijän käy, kun noin hoppuilee, arveli yksi joukosta. — Pian se taas jalkansa menettää ja joutuu vihollisen hoteisiin.
Rappi naureskeli ja arveli, ettei hänellä ollut mitään sellaista retkeä vastaan kuin oli se viimetalvinen. Sai käydä kotona kylpemässä ja sitten toisten perään hiihdellessään pidettiin häntä joka talossa kuin pappia.
— Lihonuthan se ruoja olikin sillä matkalla, arvelivat toiset.
He ryhtyivät perkaamaan ahvenia, jotka Rappi oli pyydystänyt läheisestä Kyyjärven lahdesta. Aamu oli vielä varhainen ja vain harvoja sotilaita liikuskeli leirialueella. Suurin osa heistä vietti sääskien takia yönsä ulkona pienten savuavien nuotioiden ääressä. Ja kyllähän nyt tarkeni, kesä kun oli vehmaimmillaan.
Täällä Kyyjärven rannoilla, Lintulahden kylässä, he olivat jo hyvän aikaa saaneet makailla. Vaikka olihan täällä äskettäin käyty kaksi kuuman puoleista tappeluakin. Saatu hiukan verrytellä jäseniä, kuten Rappi sanoi. Ensi kerralla vihollinen oli ajanut Fieandtin joukkoa Lintulahdesta, mutta parin päivän päästä oli paikka otettu takaisin ja tässä sitä nyt taas oltiin.
Revonlahden taistelun jälkeen ei Cronstedtin prikaati ollutkaan päässyt samoja jälkiä takaisin kotipuoleen, vaan se oli saanut liittyä pääarmeijaan. Koko toukokuu oli vietetty miltei yhtämittaisessa toimettomuudessa, niin että armeija oli jälleen joutunut syvän kyllääntymisen valtaan. Kesäkuussa oli sitten pari savolaispataljoonaa, joista toiseen Rappikin kuului, lähetetty majuri Grotenfeltin komennossa avuksi Fieandtille, joka pienoisen joukon kanssa oli Perhon tienoilla käynyt partiosotaa. Vahvistusta saatuaan Fieandt oli edennyt tänne Lintulahteen ja ottanut täällä olevan teiden risteyksen haltuunsa.
Kalat saatiin peratuksi, miehet pujottelivat ne vartaisiin ja alkoivat paistaa. Vesi kielellä he odottivat niiden kypsymistä. Mutta juuri kun heidän piti ryhtyä murkinoimaan, tuli hälytys. Metsästä Karstulan suunnalta, missä oli suomalaisten etuvartio, alkoi äkkiä kuulua kiivasta ja nopeasti lähenevää ampumista. Samassa alkoivat leirialueella rummut päristä ja unisia miehiä juoksenteli talojen välissä.
— Katohan sitä viheliäistä Lastohvia, kun ei anna ihmisille ruokarauhaa, päivitteli Rappi ja sulloi rensseliinsä kuumia ahvenia. — Ottakaa, miehet, kalat matkaanne, kyllä ne päivän mittaan maistuvat.
He riensivät määrätylle paikalleen. Etuvartio saapui jo kylään ja tuokiossa taistelun pauhina täytti tienoon. Venäläiset rynnistivät ylivoimaisina kahdelta eri suunnalta Fieandtin asemia vastaan. Puolisenkymmentä tuntia taisteltiin mitä sisukkaimmin. Silloin Fieandtin täytyi antaa joukolleen perääntymiskäsky, koska häntä muuten uhkasi saarroksiin joutuminen. Mutta hänen joukkonsa oli joutunut jo hajalleen, joten kaikille ei voitu toimittaa peräytymiskäskyä. Eri komppaniat ja ruodut saivat niin ollen menetellä oman päänsä mukaan.
Keskellä kuuminta tiimellystä ja sakeata ruudinsavua Rappi huomasi yhtäkkiä, että hän oli kymmenen toverinsa kanssa joka puolelta vihollisten ympäröimä. Heille huudettiin antautumiskehotuksia.
— Kehno teille antautukoon! ärjäsi korpraali, joka oli heidän johtajanaan.
— Hurraa, pojat! ja pistimet sojossa he hyökkäsivät sille suunnalle, missä vihollismuuri näytti ohuimmalta.
He olivat kirjavanaan kuhmuja, sinelmiä ja pieniä verihaavoja päästessään vihollisten keskeltä erääseen ruispeltoon, josta he jatkoivat matkaa läheiseen metsään. Joukko vihollisia seurasi kintereillä ja kuulat viuhuivat ympärillä, kun he porhalsivat eteenpäin. Kun vainoojista ei enää kuulunut mitään, he vaipuivat uupuneina sammalmättäille erään eteensä osuneen tien varressa ja alkoivat tarkastella haavojaan.
— Uhhuh, olipa siinä löylyä kerrakseen, puuskutti Rappi.
— Löylyä oli ihan tarpeeksi, mutta vettä puuttui, lisäsi korpraali. — Janottaa niin vietävästi, että melkein olisin valmis vaihtamaan taivasosani vesituoppiin.
— Ja minulla taas on suden nälkä, ilmoitti Rapp, kaivoi rensselistään kalat ja leivänkannikan sekä alkoi hyvällä halulla murkinoida.
Toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Syödessään he neuvottelivat, mihin heidän tämän jälkeen oli ryhdyttävä. Taistelun pauhina oli jo laannut, ainoastaan yksinäisiä laukauksia pamahteli enää kylästä päin. Miten oli siellä käynyt? Siitä täytyi lähteä ottamaan selkoa sekä pyrkimään omien luokse, joko ne sitten olivat herroina kylässä tai pakomatkalla pohjoiseen. Mutta ensin täytyi hiukan levätä, sillä jäsenet tuntuivat kovin raukeilta. Mutta pitkälleen heittäytyessään heistä jokainen torkahti heti sikeään uneen.
He torkahtivat ja — havahtuivat suuren kasakkajoukon synnyttämään töminään. Pako puiden suojaan, jota he unenpöpperössään yrittivät, oli myöhäistä. Heidät oli jo keksitty, ympäröitiin tuokiossa ja riisuttiin aseista. He olivat vankeja. Tie, jonka varteen he olivat asettuneet lepäämään, vei Lintulahdesta Alajärvelle ja Kuortaneelle. Sitä pitkin oli Kulnev kasakkajoukkonsa kanssa matkalla Vlastovin avuksi ja nämä olivat yllättäneet Rapin tovereineen.
— No voi peijakas! päivitteli Rappi ja kynsi hartaasti korvallistaan.
— Hätäkös sinulla, joka olet jo tällaiseen tottunut, kiusoitteli häntä muuan aseveikko.
— Vähät minä muusta, vaan se minua harmittaa, kun ne aamulla nuotiolla juuri tällaista minulle ennustivat, arveli Rappi. — Kyllä niillä nyt iloa riittää, kun tässä jälleen tavataan.
Lintulahti oli menetetty ja vankeja oli otettu enemmänkin kuin heidän ryhmänsä. Ne kerättiin yhteen ja lähetettiin vahvan saattueen matkassa Jyväskylään. Siellä heitä säilytettiin parisen viikkoa eikä koko aikana ilmaantunut tilaisuutta karkaamiseen. Sen jälkeen ratsujoukko lähti saattamaan heitä Tampereelle. Tällä matkalla Rappi livisti. Se tapahtui Oriveden ja Kangasalan välillä. Tie kulki eräässä kohdin pitkän jyrkän mäen harjannetta. Heti vasemmalla oli syvä rotko, jonka rinteessä kasvoi tiheätä pensaikkoa aivan tien reunaan saakka.
Tuonnepa olisi hyvä loikata, juolahti Rapin mieleen ja siinä samassa hän pisti toimeksi. Saattajat ratsastivat edellä ja jäljessä, vankien marssiessa keskellä. Suinpäin Rappi vieri rotkon pohjaan alkaen sitten juosta minkä koivista lähti. Vartijat eivät voineet hevosillaan seurata häntä ja kestäisi aikoja, ennen kuin he jalkaisinkaan kykenisivät sen tekemään. Laukauksia kyllä pamahteli, mutta tiheän pensaston suojassa oli Rappi niiltä täydessä turvassa. Takaa-ajo oli turhaa, ja kun Rappi metsän uumeniin tultuaan tiesi olevansa vihollisen saavuttamattomissa, hän heittäytyi pehmeälle mättäälle selälleen ja nauroi sydämensä pohjasta.
— Eipä totta vie olisi luullut sen noin helposti käyvän! Nyt tuli vain liikkua viisaasti, jos mieli päästä onnellisesti omien luo. Mutta kyllä se kävisi, sillä onhan kaikkialla rauhallisia syrjäteitä ja metsäpolkuja ja hän tiesi paikkakunnan asukkaitten joka paikassa suojaavan ja auttavan häntä eteenpäin.
— Nyt alkoi taas lihomismatka, hän tuumi hymyillen ja lähti suunnistamaan pohjoista kohti.
Hän alkoi noudatella Ruoveden ja Virtain kautta Pohjanmaalle johtavaa tietä pysytellen kuitenkin tarpeellisen välimatkan päässä varsinaisesta maantiestä. Kun hän seuraavana päivänä läheni Kautun salmea, alkoi edestäpäin, verrattain läheltä, kuulua ampumista. Hölmistyneenä hän pysähtyi ja alkoi miettiä, mitä ihmeessä se saattoi merkitä. Eiväthän suomalaiset mitenkään liene tänne asti ehtineet? Mutta eiväthän toisaalta venäläiset liene ruvenneet toisiaan ampumaan. Asiasta täytyi ottaa selvä. Jospa hän siellä hyvinkin kohtaisi aseistettuja maanmiehiään.
Hän hiipi varovasti lähemmäksi. Ampuminen koveni ja hän luuli kuulleensa jo suomalaisia komennushuutoja. Alkoi näkyä ruudinsavua ja jopas hän keksi puiden välissä miehiäkin. Näillä oli suomalaisen jääkärin korkeat lakit. Rohkeasti hän astui miesten luo ja etsi asetta yhtyäkseen joukkoon. Ei näkynyt kuitenkaan yhtään kaatunutta, jolta olisi saanut musketin. Maantie oli lähellä ja siellä seisoi pitkä kuormasto, jota puolusti joukko venäläisiä. Kun ammuntaa oli vielä hetkisen kestänyt, suomalaiset syöksyivät käsirysyyn, jolloin jäljellä olevat venäläiset antautuivat.
— Hei, mikäs mies se tämä on? huudahti suomalaisjoukon päällikkö, iloisen näköinen vanttera mies nähdessään Rapin.
Rappi kertoi hänelle tarinansa.
— No sinähän olet kuin luotu meidän joukkoomme, sanoi päällikkö. —Kas tuossa sinulle ase.
Rappi sai yhden venäläisiltä otetuista musketeista. Suomalaisia oli neljäkymmentä Porin jääkäriä sekä lisänä joukko talonpoikia ja entisiä Viaporin linnoitussotilaita. He olivat äskettäin tulleet kiertoteitse Pohjanmaalta tänne vihollisen selkäpuolelle ja päällikkönä heillä oli vääpeli Roth. Eilen he olivat pohjoisempana anastaneet myöskin ison kuormaston sekä polttaneet erään tärkeän sillan.
Rapilla ei ollut mitään tähän omaperäiseen pikku joukkoon liittymistä vastaan. Kun lähellä oleva Kautunsalmen yli johtava silta oli perinpohjin hävitetty, saalis lastattiin veneisiin ja soudettiin Ruoveden selällä olevaan saareen, jonka Roth oli ottanut päätukikohdakseen. Nyt seurasi muutamia viikkoja kestävä vilkkaan toiminnan aika, jolloin tämä pieni, mutta sitä uskaliaampi joukko saattoi venäläiset armeijaosastot mitä tukalimpaan asemaan. Muonaa oli miehillä jakaa syrjäisillekin ja väliajoin he makailivat kylläisinä luoksepääsemättömillä saarillaan. Se oli Rapin mielestä oikeata herraselämää, jota olisi saanut kestää pitempäänkin. Mutta valitettavasti Klingspor ei halunnut antaa Rothille apuväkeä, ja elokuun alkupuolella hänet kutsuttiin joukkoineen kokonaan pois.
Kauhajoella Roth pääsi liittymään omaan rykmenttiinsä. Rappi olisi halunnut lähteä omaan pataljoonaansa, mutta hänen käskettiin toistaiseksi jäädä Porin rykmenttiin, missä hänet merkittiin Rothin komppanian kirjoihin. Samahan se hänelle oli ja kyllä kai hän tuonnempana pääsisi vielä omien savolaistoveriensa joukkoon.
Kesä kauniine päivineen ja vielä kauniimpine voittoineen alkoi olla mennyttä. Pitkin linjaa ruvettiin jälleen liikehtimään pohjoista kohti. Syyskuun puolivälissä saavuttiin Oravaisiin vihollisten ahdistaessa joka puolelta. Rappi ei tällöin enää ollut Porin rykmentin riveissä. Vähässäkyrössä hän oli tiehen juuttuneita kanuunarattaita auttaessaan loukannut jalkansa, jäänyt jälkeen sekä joutunut sitten majuri Ehrnroothin johtamien Savon jääkärien riveissä ottamaan osaa tuohon sodan verisimpään taisteluun.
Kun voitontoivein alkanut taistelu muuttuikin tappionomaiseksi, savolaiset joutuivat pistimin raivaamaan tien vihollisjoukon läpi. Jos Rappi oli ennenkin ollut löylyssä, nyt hän vasta lämpimänsä sai. Huohottaen ja puhallellen hän iski puolelle ja toiselle kuin kuokkamies. Oltiin jo pääsemässä hiukan väljemmälle, kun hän äkkiä sai iskun päähänsä sekä tunsi samalla kipeän piston olkapäässään. Maailma musteni hänen silmissään ja hän tuupertui maahan. Taistelun laineet vierivät hänen ylitseen ja eteenpäin hyökkäävät viholliset tallasivat häntä jaloillaan.
Sydänyön aikana, säkkipimeässä ja kylmässä, Rappi tuli tuntoihinsa. Hän makasi kauan alallaan ja koetti selvitellä itselleen, kuka ja missä hän oli. Yökylmä selvitti vähitellen iskusta huumaantuneen pään ja hän muisti päivällä käydyn taistelun. Hän tunnusteli päätään. Veressä se oli, mutta mitään pahempaa haavaa ei siinä tuntunut olevan. Vasenta olkaa kivisti sen sijaan kovin ja sen puoleinen käsi oli ihan pölkyksi ajettunut. Entä jalat? Varovasti hän tunnusteli niitäkin ja huomasi ne toimintakykyisiksi.
— Hätäkös silloin, kun tolpat kerran kannattavat, hän tuumi ja kömpi ähkien seisaalleen.
Huutoja ja vaikerruksia kuului pimeyden keskeltä yltympäri. Taempana näkyi rivi nuotioita, joiden äärellä liikkui tummia haamuja. Kehähän ne mahtoivat olla?
Hapuillen muskettinsa maasta hän lähti siihen nojaten kulkemaan tulia kohti. Miltei joka askelella hän kompastui kaatuneisiin ja jalkoja livetti verisellä maankamaralla.
Lähemmäksi tultuaan hän kuuli nuotioilta venäjänkielistä puheenpolitusta. Silloin hän kaarsi toisaalle, kulki pimeimpiä paikkoja, kompasteli ja nousi ja raahautui yhä eteenpäin, kunnes pääsi metsän kätköön…
* * * * *
Surkeassa tilassa armeija marssi Oravaisten veripäivän jälkeen kohti pohjoista. Onneksi oli vihollinenkin siksi uupunut, ettei jaksanut pahemmin hätyyttää. Kuukauden lopulla tehtiin sitten Lohtajalla aselepo ja molempien taistelevien puolien joukko-osastot sijoitettiin eri paikkoihin lepäämään. Suomen armeijan kolmas eli Savon prikaati oli määrätty Kalajoelle. Mainitun pitäjän Tyngänkylässä oli Savon jalkaväkeen kuuluva Kuopion komppania saanut erään talon majapaikakseen.
Lähes puoleen oli sota harventanut komppanian. Ja jäljellä oleva osakin sai, kuten koko armeija, kärsiä kaiken puutetta. Muonaa oli ylen niukasti, vaatteet riekaleina ja jalkineet hajallaan. Mutta savolainen hyväntuulisuus säilyi silti ja kun komppania kokoontuneena talon pirttiin vietti pärevalkean loisteessa kolkkoa lokakuun iltaa, kuultiin miesjoukosta silloin tällöin mojova sukkeluus, joskin leikinlasku sujui vaisummin kuin kesällä, minkä lisäksi se oli saanut katkeramman sävyn.
Juuri kun miehet levittivät olkia lattialle pannakseen makuulle, astui pirttiin sotilas, jonka ulkoasu oli vieläkin viheliäisempi kuin heidän omansa.
— Ka, pianhan minä tulinkin oman puolen miesten tykö, virkkoi tulija ja asettaen muskettinsa seinän nojalle astui keskemmälle.
Kaikki vaikenivat ja tuijottivat silmä kovana mieheen.
— Onpa niin kuin eivät mielisi tunteakaan, arveli mies, — vaikka eihän se nyt mikään vanhan testamentin aikainen asia ole, kun Lintulahdessa viimeksi yksissä oltiin.
— On kuin onkin, koira vieköön, tuo äijä Rapin Paavo — ellei vain itse vihtahousu kummittele, lausui viimein yksi miehistä.
— Ihan se sama, Rapin Maijan laillinen aviomies, tuumi Rappi ja istahti uuninpenkille ryhtyen päästelemään selästään rensseliä, jonka hän samoin kuin muskettinsakin oli uskollisesti kuljettanut Oravaisista mukanaan.
Toverien täytyi oikein käsistä pitäen tulla tunnustelemaan Rappia, jonka he olivat luulleet silloin Lintulahdella saaneen surmansa. Ja sitten täytyi Rapin tehdä heille selkoa ihmeellisistä vaiheistaan.
— On se pakana sitkeähenkinen, antoivat toverit tunnustuksensa. — Mutta oletpa tainnut toisenkin läven nahkaasi saada, koska nuttusikin on vielä noin veressä?
— Eipä tuota kummempaa ole sattunut, vastasi Rappi. — Olkapäässä minulla vain on läpi.
— Läpi?
— Niin. Vaikka sen piipunvartesi työnnät tuosta sisään, niin selän puolelta tulee pää näkyviin. Pistimellään sai ryssä siellä Oravaisissa siihen läven hotaistuksi.
— Katsos kummaa! Ja tokko olet tuohon sidettäkään saanut?
— Mistähän tähän nyt siteet. Itse olen sitä vähän hoidellut. Eräässä metsätorpassa, johon tappelutantereelta kontturoin, sain käsiini tervapytyn, kastoin siinä pari tappuratukkoa ja työnsin ne kumpaankin reikään. Etteivät näet kylmänvihat pääsisi runtelemaan. Kannuksessa sain sitten saunoa ja siitä suli tuo käsi, joka oli aluksi kuin pölkky.
— Mutta lihomisen näyt tällä retkelläsi kokonaan unohtaneen.
— Kuka tässä lihomaan, kun en muutamaan viikkoon ole edes kunnon tupakkapurua suuhuni saanut.
— No otahan, veikkonen, tuo. Se taitaakin olla viimeinen tupakkapötky koko komppaniassa.
Yksi miehistä ojensi Rapille sormen mittaisen lehtikäärön, jonka tämä hartaudella sijoitti poskeensa.
Seuraavana päivänä välskäri neuloi hänen haavansa ja saatuaan sitten viikon päivät rauhassa lepäillä hän oli kutakuinkin ennallaan. Silloin sitä taasen lähdettiin pohjoista kohti, sillä aselepo oli jo päättynyt. Pyhäjoen Yppärinkylää pitemmälle ei Rapin kuitenkaan tarvinnut sitä ilmansuuntaa kohti taivaltaa. Siellä joutui jälkijoukko, johon Rappikin komppaniatovereineen kuului, tuliseen kahakkaan vihollisen kanssa. Ja siellä pyyhkäistiin taas jalat hänen altaan — vieritse lentänyt kanuunankuula heitti ilmanpaineellaan hänet nurin ja tainnoksiin, josta havahtuessaan hän huomasi olevansa vihollisten keskellä.
— Voi sun saamarin saamari! hän noitui ja kynsi korvallistaan entistä hartaammin. Mutta kohta hän lohduttautui lauseella: Kolmas kertahan se vasta toden tekee. Ja muutenkin näyttää minulla olevan erikoinen taipumus joutua vangiksi.
Tietenkin hän päätti taaskin livistää kohta kun sopiva tilaisuus ilmaantuisi. Mutta sitä ei tällä kertaa ilmaantunutkaan, vaan hän sai marssia muiden vankien kera yhä kauemmaksi etelään vahvan saattojoukon vartioimana. Samaan aikaan taivalsivat hänen taistelutoverinsa sanomattomia vaivoja kärsien päinvastaiselle ilmansuunnalle, kunnes loppujen lopuksi saivat jättää synnyinmaansa rajankin selkänsä taakse. Samoin tapahtui Rapille Suomen kaakkoisrajalla. Hänet vietiin monen muun suomalaisen mukana sotavankeuteen Venäjälle.
Niin sanotun Kainuun sopimuksen jälkeen pääsivät kovia kokeneet suomalaiset soturit palaamaan seuraavana vuonna Ruotsista kotiseudulleen. Kun Lapinlahdella levisi tieto, että hengissä säilyneitä oman puolen sotilaita oli alkanut ilmestyä paikkakunnalle, riensi Rapin Maija sydän kurkussa heidän puheilleen.
— Pyhäjoella tapeltiin viimeisen kerran, kertoi ensimmäinen, — ja sinne jäi meistä Rappi. Kanuunankuula taisi sattua, itse näin hänen maahan tuupertuvan, mutta oli niin kiire, etten joutanut lähempää katsomaan.
Silloin Maija puhkesi haikeaan itkuun.
— Vaikka kyllähän se Paavo on niin sitkeähenkinen mies, ettei sitä ryssä hevillä hengiltä saa, alkoi nyt sotamies Maijaa lohdutella. — En minä ollenkaan pitäisi ihmeenä, vaikka se vielä kotiin ilmestyisi.
Ja sitten hän kertoi lisän kanssa Rapin vaiheista sotaretkellä innostuen tarinansa päätteeksi yhä vakuuttavammin uskottelemaan, että kyllä se pakana sieltä vielä kotiin kontturoi.
Tämä jäikin Maijalle ainoaksi lohdutukseksi. Päivä päivältä heikkeni sekin. Mieli harmaana hän eleli kahden poikansa kanssa entisessä sotilastorpassa ja tottui yhä enemmän siihen ajatukseen, että Paavo oli iäksi mennyttä.
Päästiin siitä vähitellen seuraavaan syksyyn. Silloin eräänä ehtoopäivänä Maija kuuli navettaan mennessään kolinaa saunasta. Ihmeissään hän meni kurkistamaan, että mikä rumahinen siellä mellastaa.
— Herra Kiesus! hän kiljasi tullessaan ovelle ja oli ihan maahan lyyhistyä. — Paavoko se on vai…?
— No kukahan tää nyt sitten muukaan, vastasi rauhallisesti Rappi, joka oli polvillaan pesän edessä ja kiskoi halosta syöttötuohta. — Rupesin näät ensi työkseni tätä saunaa lämmittämään, kun ruumista kutisee niin ettei tahdo enää nahoissaan pysyä. Täitäkin on vaatteensaumat ihan luokonaan. Siellä ryssän maalla kun niillä ei näät ole minkäänlaisia saunoja.
Saatuaan pesän palamaan hän nousi ja pisti kättä Maijalle, joka jälleen valmisti miehelleen yllätyksen ripustautumalla hänen kaulaansa. Kun siitä oli selvitty, siirryttiin pirttiin, jossa isä tapasi nuoremman vesansakin jo kävelevänä pojan mukulana.
Sellainen on koruton tarina suomalaisen sotamiehen vaiheista ja kärsimyksistä siihen aikaan, jolloin Suomen kansa kokonaisuudessaan osasi vielä rakastaa köyhää isänmaataan ja jolloin se yksimielisesti, kylki kyljessä, puolusti sitä vierasta valloittajaa vastaan.
Kyösti Wilkuna