The Project Gutenberg eBook ofSuomalaisia sankareita II: Historiallisia kertomuksiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suomalaisia sankareita II: Historiallisia kertomuksiaAuthor: Santeri IvaloKyösti WilkunaRelease date: December 17, 2017 [eBook #56194]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA SANKAREITA II: HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suomalaisia sankareita II: Historiallisia kertomuksiaAuthor: Santeri IvaloKyösti WilkunaRelease date: December 17, 2017 [eBook #56194]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Suomalaisia sankareita II: Historiallisia kertomuksia
Author: Santeri IvaloKyösti Wilkuna
Author: Santeri Ivalo
Kyösti Wilkuna
Release date: December 17, 2017 [eBook #56194]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA SANKAREITA II: HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA ***
Produced by Tapio Riikonen
Historiallisia kertomuksia
Kirjoittaneet
SANTERI IVALO ja KYÖSTI WILKUNA
Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1921.
Neljäkymmentä vuotta soturinelämääVastoinkäymisten sankariSotapappiKorpimajuriMeri- ja metsäsissiHerää hetkeksikin, tuuli!Sotilas vakaa ja nuhteetonIsonvihan nuijamiehetSuurin suomalainen seikkailijaUskollinen kutsumukselleenKansan valitsemia sotapäälliköitäRevontulten loimutessaSuomalainen äitiUumajan sankariVaariSavolaisten suosikkiAseveljetSuomalainen sotamiesSelkäpuolen vartijaKaksi jehua
Nevajoen suulla, siellä missä tämä valtava vesiväylä suuria kiemuroita tehtyään moniksi suuhaaroiksi jakautuen purkautuu Suomenlahteen, seisoi Kivekästen vanha talo. Noiden suuhaarojen välissä on joukko suurempia ja pienempiä saaria, mutta kaikista vähäpätöisimmälle niistä oli Kivekästen kantaisä pirttinsä rakentanut. Saarta oli jo vanhastaan, ties mistä syystä, sanottu Jänissaareksi. Se oli mereltä katsoen suurempien saarten suojassa ja niin lähellä Nevan Suomen puoleista rantaa, että voimakas mies kykeni miltei kuivin jaloin loikkaamaan manterelta saarelle. Ja niin pieni se oli, että asuinrakennus tarpeellisimpine ulkohuoneineen täytti sen miltei kokonaan. Ja kun merituuli sai Nevan vedet kohoamaan, saaren kamara katosi vedenpinnan alle ja rakennukset näyttivät uiskentelevan virrassa.
Mistä syystä Kivekkäät olivat juuri tällaisen paikan talolleen valinneet, oli kaikille arvoitus. Olivathan suuremmat ja korkeammat saaretkin siinä lähellä asumattomia. Mutta Kivekkäät eivät tällaisiin ihmettelyihin mitään selitystä antaneet. Jänissaari oli heidän kehtonsa ja kotisaarensa, siksi se oli heille rakas ja sillä hyvä.
Jo muinaisista ajoista he olivat kalastajina ja kaupan miehinä saarella majaa pitäneet. Tuntematonta oli, milloin ensimmäinen Kivekäs oli ruuhensa tuon pikku saaren rantaan ensi kerran laskenut. Aikoja sitten sen on täytynyt tapahtua. Monta kertaa olivat Länsi ja Itä sen jälkeen näillä main yhteen törmänneet ja monta kertaa olivat sodan laineet Jänissaarenkin sileäksi pyyhkäisseet. Mutta aina uudelleen oli joku eloon jääneistä Kivekkäistä saarelle ilmestynyt ja pystyttänyt tupansa entisen raunioille.
Sen jälkeen kun Kustaa Aadolf Stolbovan rauhanpäätöksellä oli eristänyt itäisen maailman meren yhteydestä, oli näillä main rauhan päivä paistanut useita miespolvia ja kaikenlaatuinen viljelys oli päässyt juurtumaan. Nevan mutkaan, hiukan matkaa ylöspäin Jänissaaresta ja samalle kohtaa, johon Tyrgils Knuutinpoika aikoinaan oli rakennuttanut linnan Lännen suojaksi, oli tänä rauhan kautena kohonnut pieni kukoistava kauppakaupunki, joka tunnettiin nimellä Nevanlinna. Kerran oli kyllä tänäkin aikakautena sodan liekki leimahtanut ja muuttanut Nevanlinnan suitseviksi raunioiksi. Mutta kuin ihmeen kautta oli Kivekästen tupa Jänissaarella sillä kertaa säilynyt. Se olikin kohta satavuotias ja sitä hallitsi jo neljäs isäntä sen rakentajasta lähtien.
Tuon rakentaja-isän poika oli ollut hakkapeliittana suuressa Saksan sodassa, ja muistona hänestä säilytettiin talossa vielä nytkin hänen suurta lyömämiekkaansa, jonka terässä näkyi koloja ja naarmuja muistoina Saksan taistelutanterilta. Se riippui tuvan peräseinällä niiden kahden pienen ikkunan välissä, joista aukeni näköala Suomenlahdelle.
Mutta tuolla kunnianarvoisella aseella oli toverikin siinä seinällä. Se oli myöskin miekka, vaikka pahoin ruostunut ja kokonaan toisen näköinen. Tuvan rakentaja, siis hakkapeliitan isä, oli sen kerran löytänyt maasta siitä Nevan rannan kohdasta, missä muistitieto kertoi idän miesten saaneen suuren voiton piispa Tuomaan ristiarmeijasta. Miekka oli idän käyrä ase ja vuosisatoja maassa maattuaan se oli kutistunut miltei ruodoksi. Hakkapeliitan isä oli ollut tietäjä sekä käyttänyt tuota miekan hylkyä ties mihin tarkoituksiin. Ennen kuolemaansa hän oli ripustanut sen peräseinälle ja sanonut, että niin kauan säilyy rauha maassa kuin se siinä alallaan pysyy. No, pysyihän se siinä, kun kukaan ei siihen kajonnut ja varsinkin kun hakkapeliitta kotiuduttuaan ripusti oman raskaan aseensa ristikkäin sen päälle. Tämän jälkeen se ei voinut edes pudota seinältä, ellei tuo toinen miekka ensinnä vaarnastaan hellinnyt. Ennustuskin oli jo miltei unohtumassa, kun vanha ase hakkapeliitan pojanpojan aikana vihdoin osoitti elonmerkkejä.
Tämän pojanpojan nimi oli Taavetti Kivekäs. Jo varhaisimmasta nuoruudestaan hän oli toiminut kauppahommissa. Hänellä oli oma alus, jolla hän ahkeraan kulki Viipurin, Tallinnan ja Novgorodin väliä, olipa joskus käynyt Tukholmassa ja Lyypekissäkin saakka. Talvisin hän teki taas laajoja rekimatkoja aina Moskovaan ja Vienan rannoille asti. Hän oli tyypillinen rajan asukas. Idän hän tunsi yhtä hyvin kuin Lännenkin, vaikka hän mieleltään, uskoltaan ja tavoiltaan olikin suomalainen, siis Lännen mies. Notkeana, tarmokkaana ja aina valppaana miehenä hän oli kerännyt itselleen melkoisen varallisuuden ja koska hän ei kuulunut varsinaisiin Nevanlinnan porvareihin, nämä katselivat häntä aina hieman karsaasti. Mutta mitä Taavetti Kivekkään tarvitsi heistä välittää, sillä hänellä oli kaupankäyntinsä lupakirja Inkerin kenraalikuvernööriltä, jolle hän samalla suoritti tiedustelutehtäviä. Itää vastaan tuli näet olla alati varuillaan, sillä se oli kummallinen yllätyksien maa.
Oli paras heinäaika, kun Taavetti Kivekäs kerran jälleen palasi moskoviittien maahan tekemältään kaupparetkeltä. Hän oli kiinnittänyt aluksen tavara-aittansa seinään Jänissaaren kupeelle, antanut tuomiset vaimolleen ja istui nyt parin apumiehensä kanssa aterioimassa. Syötyä hän aikoi pistäytyä Nevanlinnaan kertoakseen pienen linnoituksen komentajalle Idän kuulumiset.
Mitään erikoista hänellä ei nyt ollut tiedossaan eikä mikään sodanvaara näyttänyt sieltäpäin uhkaavan. Moskovassa olivat streltsit taas olleet kapinassa nuorta tsaaria vastaan, mutta tulleet kukistetuiksi. Heidän mestaamistaan oli kestänyt viikkokauden ja itse tsaarikin oli käytellyt pyövelinkirvestä. Muuten kuului tuo tsaari, jonka äskettäin tiedettiin Hollannissa olleen laivanrakennusmiehenä, Moskovassakin jatkavan kirvesmiehen ja sepän harrastuksiaan. Ja Moskovan porteille hän kuului asettaneen vahteja, jotka kaikilta kaupunkiin tulijoilta leikkasivat parrat ja liian pitkät kauhtananhihat. Niin että liekö täyspäinenkään koko mies, eivät ainakaan itse moskoviitit tuntuneet häntä sellaisena pitävän, jopa jotkut olivat häntä Antikristukseksikin epäilleet. Mikään vaara ei siis sellaisen miehen taholta saattanut Länttä uhata, varsinkaan kun tsaari ei ollut vielä turkkilaisistakaan lopullisesti selvinnyt.
Tämän kummempia ei Taavetti Kivekkäällä ollut tällä kertaa linnoituksen komentajalle kerrottavana. Syötyään ja apumiestensä poistuttua askareilleen hän hankkiutui kaupunkiin lähtemään. Mutta ennen kuin hän ehti tuvasta poistua, sai omituinen teräksen kilahtelu hänet pysähtymään ja kääntämään katseensa peräseinälle, missä nuo kaksi vanhaa asetta riippuivat. Nekö olivat kilinän aiheuttaneet vai mistä se outo ääni tuli? Hänen korvansa eivät voineet valehdella, koska hänen vaimonsakin oli kuullut saman äänen. Mutta eivät suinkaan miekat voineet yksin liikahdella eikä seiniä liioin voinut mikään voima panna tärähtelemään. Eihän täällä ollut maanjäristyksistä kuultu edes puhuttavankaan.
— Jokohan vanhan vaarin ennustus rupeaa toteutumaan? virkkoi vaimo.
— Joutavia! Taisi sittenkin kuulua jostakin ulkoa, vastasiTaavetti-isäntä ja lähti tuvasta.
Pihalle tultuaan hänen huomionsa kiintyi nuoreen ja kookkaaseen mieheen, joka seisoi pienen laiturin päässä ja uteliaasti tarkasteli hänen alustaan. Miehen ulkomuodossa ja koko olemuksessa oli jotakin, mikä heti ensi näkemältä painui iäksi mieleen. Kasvot olivat pyöreät ja tarmokkaat, nenä rohkeasti esiin työntyvä, pienet viikset ylöspäin suitut ja silmät tavattoman eloisat. Kaiken kaikkiaan oli hänessä jotakin loikkaukseen valmistuvaa tiikeriä muistuttavaa.
Hänen iäkkäämpi toverinsa istui airoja pidellen pienessä veneessä, jolla he nähtävästi olivat tulleet Jänissaarelle. Kummallakin oli moskovalaisen kaupankävijän ulkoasu. Kivekkään juuri lähestyessä ottamaan selkoa, mikä vierailla oli asiana, nuorempi mies laskeutui nopeasti veneeseen vanhemman alkaessa soutaa myötävirtaan.
— Mitä miehiä ne nuo olivat? kysyi Kivekäs miehiltään.
— Vennääksi kuuluivat haastelevan, kaipa ne olivat sen puolen kauppamiehiä, arveli toinen miehistä.
— Mutta mitä heillä täällä oli asiaa?
— Eivät nuo mitään puhuneet. Ilman vain joutessaan täällä soutelevat.
Mutta vastaus ei tyydyttänyt Kivekästä, joka tunsi olonsa omituisen rauhattomaksi. Hän kiipesi aluksensa kannelle ja näki vieraiden laskevan veneensä Hirvisaaren rantaan. Nuorempi mies hyppäsi maalle, astui saaren korkeimmalle kohdalle ja alkoi vilkkaasti tehdä huomioita. Sitten hän mittasi askelillaan saaren pitkin ja poikin.
— Mitä merkillistä! murisi Kivekäs itsekseen. — Aivan kuin aikoisi saada tämän jokisuun omakseen! Tuosta täytyy puhua komendantille.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän lähti kaupunkiin. Tuvassa kuulunut kilinä palasi hänen mieleensä eikä hän voinut olla asettamatta sitä tuon vieraan ilmestymisen yhteyteen. Komendantti ei kuitenkaan kiinnittänyt asiaan erikoista huomiota, ja kun hän itse ryhtyi iltapäivällä ottamaan selkoa vieraista, ei hän tavannut näitä enää mistään. Ja sitten asia haihtui hänenkin mielestään.
Suunnilleen vuoden kuluttua tämän jälkeen tapahtui, että Kivekkään tuvan peräseinän miekat saivat kolinallaan kaikki sisällä olijat säikäyksen valtaan. Hakkapeliittamiekkaa kannattava naula näet irtautui seinästä ja miekka putosi rämisten lattialle. Kivekäs otti sen ylös ja katseli sitä miettivästi. Sitten hän tempasi ruostuneen käyräraudan vihaisesti seinältä, viskasi sen penkin alle ja asetti hakkapeliittamiekan sen paikalle naulaan.
Saman päivän iltana saapui Nevanlinnaan kuriiri, joka kertoi, että Moskova yhdessä Puolan ja Tanskan kanssa oli aloittanut sodan Ruotsia vastaan.
— Sitä se siis tiesi, lausui Kivekkään vaimo nyökäyttäen päätään peräseinää kohti.
Alkoi levoton aika. Inkerinmaalle tuotiin Suomesta sotaväkeä, ja Kivekkään täytyi lopettaa kaupparetkensä. Kun nuori Kaarle-kuningas myöhään syksyllä löi tsaari Pietarin sotajoukon Narvan luona, vallitsi Nevanlinnassa ja koko Inkerinmaalla suuri riemu, sillä koettelemusten luultiin olevan sillä ohitse. Mutta pahin olikin vielä edessä. Kaarle-kuningas painui voittoisine armeijoineen Puolan sydämeen eikä näyttänyt sen enempää välittävän tsaarin puuhista. Mutta tämä ei ollut tappiostaan masentunut, sen saivat inkeriläiset piankin kokea. Laatokan ja Suomenlahden välinen kannas, jossa Itä ja Länsi olivat vuosisatojen kuluessa niin usein törmänneet yhteen, joutui taas sotanäyttämöksi, jolla vuodesta toiseen Lännen suora ja Idän käyrä miekka iskivät toisiaan vastaan. Kylät paloivat, viljelykset rappeutuivat ja aseenkäyttöön kykenemättömät asukkaat pakenivat joko erämaihin tai kokonaan pois synnyinseudultaan. Taavetti Kivekäs oli jättänyt kokonaan rauhallisen ammattinsa, isoisän henki oli hänessä herännyt ja kupeellaan tämän raskas hakkapeliittamiekka hän riensi taistelusta taisteluun. Ennen pitkää tuli hänen nimensä laajalti tunnetuksi niin ystäväin kuin vihollistenkin puolella.
* * * * *
— Hitto soikoon! urahti majuri Leijon pimeässä hapuillen. — Tiellämme voi olla mitä sudenkuoppia hyvänsä, emmekä tiedä niistä tämän taivaallista, ennen kuin taitamme niskamme niiden pohjalla. Oletko varma, että tämä on oikea tie?
— Ihan varma! vastasi miehen ääni pimeästä. — Tunnen nämä seudut kuin viisi sormeani.
— Hyvä, hyvä! Tiedänhän, että sinuun voi luottaa. Et ole ensi kertaa matkalla päin vihollista.
— Parissakymmenessä julkitappelussa olen ehtinyt jo olla venäläisten kanssa ja lähes yhtä usein olen heidän keskellään muuten ollut. Vakoilijana nimittäin.
— Kyllä tiedän, kyllä tiedän. Olet sinä rivakka poika ja jos meillä olisi kymmenenkään sinun veroistasi miestä armeijassa, eipä meillä olisi hätääkään. Mutta nyt — mene tiedä, mitä tästä lopuksi tulee. Kuningas arvioi vihollisen liian heikoksi eikä huomaa, että he ovat entisestään suuresti muuttuneet. Näkee kaikesta, että heillä on mies peräsimessä. Mutta pitkältäkö luulet meillä olevan vielä taivalta?
— Kolmisen Venäjän virstaa.
He astelivat ääneti eteenpäin. Askelten tömähdykset ja hiljaiset, katkonaiset sanat heidän takanaan ilmaisivat, että heidän kintereillään marssi suurehko miesjoukko. Siinä oli parisataa suomalaista soturia, jotka kenraalimajuri Cronhjort oli majuri Leijonin johdolla lähettänyt Pähkinälinnan pienen varusväen avuksi. Heihin oli päivällä liittynyt Taavetti Kivekäs viisikymmenmiehisen sissijoukkonsa kanssa sekä ottanut opastaakseen koko joukon yön suojassa Pähkinälinnaan. Iltahämärissä oli lähdetty Keltun kylästä liikkeelle ja puoliyön tienoissa oli määrä olla perillä.
— Mitä tuo outo kohina merkitsee? kysyi majuri Leijon, kun he olivat hetken ääneti taivaltaneet.
— Laatokka, vastasi Kivekäs.
— Hitto vie, olin vähällä silmälleni tuiskahtaa, urahti majuri taas hetken kuluttua. — Eikö tässä voisi edes tuohusta sytyttää?
— Ei mitenkään, ja neuvoisinpa teitä puhumaankin mahdollisimman hiljaa. Voimme milloin hyvänsä törmätä pahki vihollisen etuvartion. Kas tuolla näkyvät jo Pähkinälinnan tulet. Ja tuolla näette vihollisten leirinuotioita.
Heidän edettyään vielä hiljaisuudessa satakunta syltä kuului edestäpäin venäjänkielinen huuto: Kuka siellä?
Pieni apujoukko pysähtyi ääneti. Edestäpäin kuului läheneviä askelia sekä sotilaille tuttua naksahtelua — musketinhanoja viritettiin. Kuiskaten majuri kutsui pari kärkipään miestä luokseen. Aseet valmiina kaikki neljä kyyristyivät maahan. Samassa ilmestyi heidän eteensä viiden venäläisen hahmot. Nämä eivät ennättäneet ääntä päästää, kun olivat jo vainajia. Jatkettiin matkaa, kunnes törmättiin äkkiarvaamatta suurempaan vartiojoukkoon. Nyt ehti kajahtaa puolikymmentä laukausta sekä syntyä muutakin rähäkkää, ennen kuin vihollisista oli selvitty. Hälytys oli tehty ja piirittäjäin leirissä huomattiin levotonta liikehtimistä.
— Nyt ei hiipiminen enää auta, vaan juoksujalkaa suoraan kohti linnoitusta, sanoi Kivekäs.
Majuri antoi miehille viimeiset määräykset, samoin Kivekäs omilleen. Yhteinen kokoontumispaikka tiedotettiin niille, jotka pimeässä mahdollisesti eksyisivät eivätkä pääsisi linnoituksen suojaan. Sitten lähdettiin juoksujalkaa eteenpäin ja jokainen koetti pysytellä toverinsa tuntumassa.
Tuota pikaa pienen apujoukon ympärillä syttyi taistelun pauhina. Muskettien tulet välähtelivät pimeässä ja taisteluhuudot kiirivät pitkin Nevan rantoja. Linnanmuureilla liikkui tulia ja yhtä mittaa jyrähteli tykinlaukauksia, Linnassa tietenkin luultiin, että piirittäjät olivat aloittaneet rynnäkön.
— Kylläpä sinä olet koko paholainen hakkaamaan, virkahti majuri Kivekkäälle, joka hakkapeliittamiekkaansa heilutellen raivasi hänen rinnallaan tietä sisimmän saartolinjan läpi. — Ainakin kymmenen ryssää olet ehtinyt jo toiseen maailmaan lähettää. Ei luulisi sinua kauppasaksaksi.
— Sepä minä en enää olekaan, vastasi Kivekäs. — Siitä hetkestä lähtien kun vihulainen samosi Inkerin rajan yli olen ollut sotilas kiireestä kantapäähän. Mutta nyt olemmekin Nevan rannalla ja linna on tuossa ihan ulottuvillamme.
— Mutta miten sinne pääsemme? Uimallako vai?
Kivekäs asetti kouransa torveksi suun eteen ja huusi linnaan, että täällä oli ystäviä, joiden tuli päästä yli. Linnasta vastattiin ja muutaman hetken kuluttua kuului pimeästä airon loisketta. Mutta taistelun melske rannalla kiihtyi hetki hetkeltä, ja kun aamuyöstä viimeinenkin rannalle ilmestynyt suomalainen oli korjattu veneeseen, huomattiin, että koko apujoukosta oli vain viitisenkymmentä miestä päässyt linnoituksen suojaan. Muut olivat joko pimeässä eksyneet ja kadonneet metsiin tai kaatuneet taistelussa.
Seuraavana aamuna Kivekäs seisoi linnanmuurilla ja kasvoillaan kummastunut ilme tuijotti erästä vihollisen saartovallia kohti. Heti päivän valjettua olivat venäläiset aloittaneet ankaran ammunnan ja vallilla näkyi kolme heidän tykkiään. Niitä ladattiin parhaillaan ja käskyjä tykkimiehille jakeli kookas mies kapteenin univormussa.
— Mitäs meidän uljas partionjohtajamme täällä miettii? Onko ehkä kypsymässä jokin uusi kepponen?
Tämän lausui linnoituksen komentaja, eversti Schlippenbach lyödenKivekästä olkapäälle.
— Tiedättekö, eversti, kuka tuo kookas venäläinen on? kysyi Kivekäs ja osoitti tykistökapteenia.
Eversti varjosti kädellä silmiään ja tähysti tarkkaan osoitetulle patterille.
— Sehän on… etkö häntä tunne? lausui hän lopuksi.
— Aavistan, että hän on —
— Itse tsaari Pietari. Niin, hän se on aivan varmasti. Mutta kas, nyt he suuntaavat tulikirnunsa juuri meitä kohti.
He kyyristyivät suojaan, ja kohta sen jälkeen jymähti muurin reunaan kolme perättäistä kuulaa singoten ilmaan pölyä ja kivensirpaleita. Eversti ja Kivekäs suuntasivat jälleen katseensa patterille.
— Olen nähnyt hänet kerran aikaisemminkin, sanoi Kivekäs synkästi.
— Kenet? Tsaarinko? kysyi eversti.
— Hänet juuri, ja Kivekäs kertoi kohtauksesta Jänissaarella kolmisen vuotta sitten.
— Nyt käsitän, millä matkoilla hän silloin liikkui, lopetti hän kertomuksensa. — Jospa olisin silloin hänet tuntenut, niin —
— Niin mitä? kysyi eversti huvittuneena.
— Niin hän makaisi jo kolmatta vuotta Nevan pohjassa.
— Hm, silloin olisivat asiat varmaankin kokonaan toisin näillä maanäärillä, virkahti eversti. — Mutta kas kuinka hän asettaa itsensä alttiiksi meikäläisten kuulille. Koetetaanpa, eivätkö kanuunamme saa hänestä urakkaa.
He astuivat lähimmälle ampuma-aukolle, jonka tykki huolellisesti suunnattiin tsaaria kohti. Eversti itse asetti sytyttimen sankkireiälle.
Kun se valtava tomupilvi, jonka laukaus oli nostattanut venäläisen patterin ylle, alkoi haihtua, he näkivät tsaarin heilauttavan kättään linnoitusta kohti sekä sitten peräytyvän suojaan patterin taakse.
— Ei hän ole meidän saavutettavissamme, sanoi eversti pettyneenä.
Päivän kuluessa kiihtyi venäläisten tulitus, niin että taukoamaton jyrinä ja pauke täytti tienoon. Muurit murtuivat monin paikoin ja ennen kuin aukot yön hetkinä oli ehditty tukkia, aloittivat viholliset päivän sarastaessa yleisen rynnäkön. Joka suunnalta läheni linnaan lotjia ja hirsilauttoja, kaikki täynnä vihreätakkeja musketteineen ja rynnäkkötikkaineen. Syntyi vimmattu taistelu, jossa linnan kolme ja puoli sataa puolustajaa sai osoittaa mihin he kelpasivat ja että he olivat vanhan suomalaisen soturimaineen arvoisia. Rynnäkkö lyötiin takaisin.
— Sinähän olet ilmetty raivotappelija, sanoi eversti Kivekkäälle, jonka taistelua muurin aukossa hän oli kammonsekaisella ihastuksella hetkisen seurannut.
— Soisin, että minulla olisi kahdenkymmenen miehen voimat omaini lisäksi, sanoi Kivekäs pahoin lohkeillutta, veristä miekkaansa silmäillen.
Kahdesti päivän kuluessa venäläiset uudistivat vielä rynnäkkönsä. Kummallakin kertaa heidät lyötiin takaisin. Heidän kaatuneitaan oli kasoittain muurien juurella ja Nevan aallot kuljettivat alaspäin miehettömiksi jääneitä hirsilauttoja, aseita ja kaatuneiden ruumiita. Kokonaista kuusituhatta miestä menettivät venäläiset sinä päivänä.
Eversti Schlippenbach piti upseereineen sotaneuvottelua, sillä äsken oli tsaari tarjonnut heille kunniallista antautumista. Huomattiin, että ampumavarat olivat aivan lopussa, muonaa ainoastaan viikkokaudeksi ja miehet lopen uupuneita. Linnan puolustamista ei voitu enää paljonkaan pitkittää. Päätettiin siis hyväksyä tsaarin antautumisehdotus, jonka mukaan puolustajat saivat aseineen vapaasti lähteä linnasta.
Ennen kuin antautumisesta ruvettiin neuvottelemaan, Kivekäs astui everstin eteen ja pyysi lupaa jäljellä olevine miehineen poistua linnoituksesta. Syyksi hän ilmoitti yksinkertaisesti sen, ettei hän voinut eikä tahtonutantautuavenäläisille. Eversti suostui hänen pyyntöönsä, koska oli syytä pelätä, että venäläiset tekisivät antautumisehdoissa häneen nähden poikkeuksen, hän kun ei kuulunut varsinaiseen sotaväkeen ja etenkin kun hänen nimensä oli venäläisten keskuudessa tunnettu ja pelätty.
Yön tultua Kivekäs souti siis kymmenkunnan miehensä kanssa maalle ja miekka kourassa raivasi tiensä piirityslinjojen läpi jatkaakseen muualla taistelua isänmaan vapauden puolesta.
Pähkinälinnan antautumisen jälkeen Kivekäs oli jatkanut sodankäyntiä omiin nimiinsä, tehnyt miehineen huimapäisiä partioretkiä venäläisten keskuuteen, niin että nämä lopulta olivat näkevinään Kivekkään sormet kaikessa mukana.
* * * * *
Pähkinälinnan menetyksen jälkeen oli pelätty vihollisen suoraa päätä samoavan Nevanlinnan kimppuun ja sen takia suurin osa kaupungin porvareita oli hätäännyksissään muuttanut Suomeen, minkä jälkeen komendantti oli sytyttänyt kaupungin palamaan. Jäljellä oli vain pienoinen joukko sotilaita linnoitusta puolustamassa. Kivekäs oli myöskin siihen aikaan lähettänyt perheensä Viipuriin, mutta itse hän pysyi miehineen synnyinseuduillaan pitäen Jänissaaressa päämajaa, josta käsin hän teki rohkeita retkiään venäläisten valtaamille alueille.
Viholliset eivät Pähkinälinnasta olleetkaan suoraa päätä samonneet Nevanlinnaan, vaan virran suulla oli koko talvi saatu olla rauhassa heidän yrityksiltään. Nyt oli jo toukokuu alussa ja Nevakin oli jo purkanut jääpeitteensä.
Oli vielä ani varhainen, kun Kivekäs heräsi unestaan. Ulkona sarasti jo kuitenkin päivän alku.
Juuri kun Kivekäs veti saappaita jalkaansa, kuului linnoituksesta päin tykinjyräys, jota heti seurasi toinen, kolmas ja sitten melkein yhtäaikaa puolikymmentä laukausta. Sen jälkeen kuului säännötöntä muskettitulen räiskettä. Miehet kavahtivat jalkeille ja Kivekäs syöksyi ulos.
Kohta hän ilmestyi kuitenkin takaisin tupaan ja huusi:
— Aseisiin, miehet, meidät on saarrettu!
Tuossa tuokiossa miehet tempasivat aseensa ja syöksyivät päällikkönsä kintereillä ulos. He joutuivat heti pihalla kahdelta suunnalta tulevaan kuulasateeseen. Kivekäs vaipui maahan ja hämmästyneet miehet totesivat, että hän oli saanut kuulan rintaansa. Heti hän kohosi kuitenkin ryntäilleen ja nojaten selkänsä tuvanseinään viittasi alipäällikkönsä Taneli Luukkosen luokseen.
— Retkeni päättyy tähän kotikynnykselle, mutta sinä, Taneli, jatka taistelua, hän sanoi painaen vasemmalla kädellä haavaansa ja puristaen oikeassa rakasta hakkapeliittamiekkaansa.
Sitten hän korotti äkkiä äänensä ja huusi miehille:
— Oletteko lampaita? Puolustakaa saarta ja lyökää ryssä takaisin!
Kolmelta puolen nousi venäläisiä lotjista saarelle. Hurjasti kävivät Kivekkään miehet Luukkosen johdolla heidän kimppuunsa. Taistelun melskettä säestivät linnoituksen kanuunat, sillä venäläisten päävoima oli hyökännyt Nevanlinnan kimppuun. Siitä tuli verinen päivä ja taas saivat Nevan aallot kuljetella merta kohti joukoittain venäläisten ruumiita.
Kun ensimmäinen hyökkäys linnoitusta vastaan oli lyöty takaisin, vihollislotjat peräytyivät myöskin Jänissaaren rannalta ja sissit saivat aikaa hiukan hengähtää. Kiireesti Luukkonen palasi nyt Kivekkään luo. Tämä oli vielä hengissä.
— Käy… nouda tuvasta… siellä on penkin alla sellainen ruostunut moskovalaismiekka, hän sanoi voipuneella äänellä.
Ihmetellen Luukkonen täytti käskyn. Kun Kivekäs oli saanut tuon vanhan asekulun käteensä, hänen silmänsä välähtivät omituisesti. Hän kohotti kätensä ja löi moskovalaisen aseen niin tuimasti oman miekkansa hamaraan, että se rauskahti kahdeksi kappaleeksi.
— Kas niin, tuo ei ole ikäänsä näillä mailla hallitseva! hän sanoi palasia osoittaen, ja sitten omaa miekkaansa kohottaen lisäsi: — Tämä on lujempaa ainesta. Ja nyt, miehet, kaivakaa minulle hauta tuohon pihan keskelle, sillä hetkeni ovat luetut. — Minä olen tämän saaren omistaja ja haltija, sen uumenissa tahdon maata ja vartioida saartani ajasta aikaan. Ja vaikka moskoviitti tämän hetkeksi valtaisikin, minä tulen haudastani huutamaan kirouksia vierasta anastajaa vastaan. Jos se rakentaa kaupunkinsa minun haudalleni, minun ja esi-isäini omistamalle maaperälle, kirousteni painosta sen muurit kerran sortuvat. Kaivakaa hautani syväksi. Älkää irrottako miekkaa kourastani, kun laskette minut haudan pohjalle. Viskatkaa jalkoihini haudan syvyyteen nuo moskovalaisen aseen palaset.
Haudan valmistuessa Taavetti Kivekäs heitti henkensä. Vasemman nyrkkinsä kohottaen hän lausui Luukkoselle ja toisille miehille, jotka hänen ympärillään seisoivat:
— Jatkakaa taistelua! Jatkakaa sitä viimeiseen saakka! Älkää ilman taistelua luovuttako tuumaakaan isäinne maasta. Ja jos menetätte, ottakaa takaisin. Taistelkaa!
Juuri kun sissit kävivät peittämään maan poveen päällikköään, venäläiset ryhtyivät uuteen rynnäkköön linnoitusta ja Jänissaarta vastaan. Tykkien jyristessä, muskettien paukkuessa ja kuulain vinkuessa luotiin viimeiset multalapiot Kivekkään haudalle.
Taistelu muodostui ensimmäistä hurjemmaksi. Joka suunnalta venäläiset tunkivat ylivoimaisina Jänissaareen. Illan tullen Luukkonen raivasi jäljelläolevien miestensä etunenässä itselleen tien Nevan Suomen puoleiselle rannalle. Kun he hämärän langetessa pysähtyivät Parkalassa metsän reunaan huoahtamaan, he näkivät valtavan tulipatsaan nousevan ilmaan Jänissaarelta. Venäläiset olivat sytyttäneet Kivekkäiden vanhan perintötalon palamaan.
— Se kostetaan! sanoi Luukkonen synkästi pudistaen nyrkkiään Nevan suuta kohti.
Ja hän piti sanansa. Hän jatkoi sitkeästi vuodesta toiseen taistelua miehineen, joita tästä alkaen niin ystävät kuin viholliset rupesivat kutsumaan kivekkäiksi. Venäläiset eivät tienneet Kivekkään kaatumisesta ja että hänet oli haudattu omaan kotisaareensa, vaan koettivat yhä saada häntä käsiinsä luullen hänen olevan mukana kaikissa niissä rohkeissa teoissa, joita Luukkosen sissit suorittivat. Kun Inkeri oli kokonaisuudessaan joutunut venäläisten valtaan, kivekkäät jatkoivat taistelua Suomen rajojen sisällä. He jatkoivat sitä vielä sittenkin, kun koko Suomi oli vallattu ja varsinaiset sotatoimet tauonneet ja tavan takaa he tekivät huimapäisiä retkiä Nevan suulle hävittääkseen sen kaupungin alun, jota tsaari Pietari oli ruvennut sinne rakentamaan ja jonka hän kohta Nevanlinnan valloituksen jälkeen nimitti ja määräsi valtakuntansa pääkaupungiksi.
Jänissaarelle kohosi mahtava Pietari-Paavalin linna. Mutta sen muurien alla lepää saaren oikea isäntä, Taavetti Kivekäs, kourassaan raskas hakkapeliittamiekka.
Kyösti Wilkuna
Viipuri oli menetetty. Venäläiset olivat saaneet haltuunsa Suomen itäisen rajavartion, joka kovimmissakin koettelemuksissa, äärimmilleen ahdistettuna aina oli näihin asti säilynyt isänmaan murtumattomana lukkona ja johon sen vuoksi valtakunta oli sokeasti luottanut. Tulipa uhka kuinka ylivoimaisena tahansa, Torkkelin ja Possen varustus kumminkin kestää, uskottiin Ruotsissa ja Suomessa vahvasti vuosisadasta toiseen.
Nyt oli tämä tuki ja turva sittenkin sortunut isonvihan hyökyyn. Menetys järkytti valtavasti mieliä koko valtakunnassa, se vaikutti typerryttävän nyrkiniskun tavoin. Miten se on mahdollista, kysyttiin, kenen syytä on tämä onnettomuus? Maahan on nyt avoin viholliselle, kynnys ja portti on poissa, — Viipuri venäläisillä! Mitä on isänmaan pelastamiseksi tehtävä?
Herättiin vihdoinkin ajattelemaan Suomea, hätkähdettiin Ruotsiakin uhkaavaa vaaraa, ryhdyttiin taas toimiinkin. Kykenemätön ylipäällikkö Lybecker, joka ei ollut kylliksi huolehtinut Viipurin turvallisuudesta, erotettiin virastaan, tarmokkaampi, toimekkaampi Nieroth pantiin tilalle; sotaväkeä lisättiin Suomessa, sitä sijoitettiin Karjalaan, — tarkoituksena oli vieläpä ottaa Viipuri venäläisiltä takaisin. Ensiksi oli se eristettävä Pietarin yhteydestä, niin että sen venäläinen varusväki ei voisi saada apua eikä muonaa, ja sitten saartaa se joka puolelta.
Nieroth oli tässä mielessä kevättalvella 1711 määrännyt sen parin, kolmen tuhannen miehen savolaisarmeijan, joka kenraali Armfeltin ja eversti Stjernschantzin johdolla oli Savonlinnasta lähtien menestyksellä taistellut Pohjois-Karjalassa vallaten maan Laatokkaa myöten, samoamaan Karjalan kannakselle ja katkaisemaan venäläisten huoltoyhteyden Pietarin ja Viipurin väliltä. Toisten suomalaisjoukkojen piti tulla näitä vastaan Virolahdelta ja Säkkijärveltä. Vainolainen oli kerta kaikkiaan pantava ahtaalle.
Näissä merkeissä pienehköt suomalaiset suksimies- ja jääkäriosastot keväällä 1711 liikehtivät Karjalan kannaksen moneen kertaan autioiksi hävitetyillä mailla, hyökäten venäläisten vartiojoukkojen kimppuun ja anastaen heidän kuormastojaan. Yksi joukko oli siten huhtikuun alussa samonnut Muolaaseen asti ja lepäili kauniina kevätaamuna erään poltetun kylän laidassa, missä vielä jokunen sauna tai riihi soi kylmältä suojaa.
Oli yömarssin jälkeen nukuttu muutamia tunteja ja päivä paahtoi lämpimimmillään kylämäen suvista ahdetta, mihin miehiä nyt keräytyi aamiaiselle, syömään viholliselta pari päivää sitten anastettuja herkkuja. Jäseniä kangisti vielä eilisten ponnistusten jälkeen, ja kun siinä tarinoitiin retken vaiheista ja vaivoista, pyrkivät muutamat vanhemmat miehet vähän moitiskelemaan tätä rasittavaa seikkailuelämää.
— Kun pääsisi saunaan ja sitten kotipankolle nukkumaan, murahti muuan urho piipunnysäänsä virittäessään ja koipiaan oikoessaan.
— Niin, uunin lämpö se olisi poikaa, vieläköhän tuota koskaan tavannee, säesti hiukan haikeamielisesti toinen äijä puhuen samalla näistä alituisista vaaroistakin vihollisten miehittämillä alueilla.
Mutta osaston päällikkö, nuori solakka luutnantti, jonka hienopiirteisiä kasvoja vasta untuvainen poskiparta varjosti, heittäytyi selälleen törmälle päivän paistatettavaksi, käännähti siinä viimeksi puhuneen puoleen, viittasi siniselle taivaalle ja virkkoi:
— Mikäs sen ihanampaa on, Heikki, kuin keväinen törmä lepopaikaksi, mikä sen suloisempaa kuin tämä vapaa soturinelämä. Paistatat päivää, syöt vierestäsi viholliselta siepattuja eväitä ja laulelet sekaan, niin että metsä raikuu.
— Laulat ja odotat, kunnes tappelu alkaa ja vainolainen on niskassasi!
— Niin juuri, Heikki, — taikka en odota! Hyökkään itse ja isken kuin salama, lämpenen, valmistan viholliselle kuumat paikat, — sitten taas lepään ja nautin.
Nuoret miehet katsoivat ihastellen innokasta johtajaansa, mutta tuo vanhempi uros, joka näkyi olevan tuttavallisissa suhteissa päällikköön, jatkoi vielä:
— Niin puhuu nuori mies, joka on vasta päässyt sodan makuun. Annahan kun tässä ammatissa vanhenet ja koet sen kaikki kärsimykset.
— Olenhan ollut jo matkassa minäkin, vastasi luutnantti kerskailematta, — mutta soturina minä elän ja kuolen.
— Toden puhuit, virkkoi siihen tuo vanha soturi melkein ennustajan tapaan, nousten ryntäilleen ja johtajaansa silmiin katsoen. — Sotaan kuolet!
— Se on melkein meidän kaikkien kohtalo, myönsi luutnantti. — Mutta sanopas, Heikki, jos lienet tietäjä, kuinka ja koska se tapahtuu. Tänäänkö vai kolmenkymmenen vuoden perästä?
— Sitä en sano, vastasi tietäjä vältellen, — vielä sinulla on monet vaaran paikat edessäsi. Mutta kun se hetki kerran tulee, etköhän silloin kadu sanojasi?
Nuori luutnantti hypähti pystyyn.
— Tule kysymään silloin, Heikki, ja minä vastaan: En kadu! Minä olen elänyt ja kokenut paljon.
Se oli leikkitarinaa lepotantereella, mutta siinä oli totta toinen puoli. Ja nekin miehet, jotka valittelivat vaivojaan, ihailivat nuorta, tulista ja neuvokasta päällikköään ja olivat hänen mukanaan valmiit menemään vaikka hornan kitaan. Sen hän tiesi. Ja jos milloin oli mielessä vähän alakuloisuutta, aina hän sai niihin valetuksi omaa intoaan ja uskoaan.
Nytkin hän reippaana asteli saunan kupeelle, tarttui pyssyynsä ja nousi suksilleen virkkaen:
— Taas painutaan metsään ja hiiviskellään idemmäksi. Mutta ensi yönä tapella rytistetään, silloin savustetaan viholliset siihen uuteen linnoitukseensa, jonka he ovat tänne Muolaaseen rakentaneet. Ja sitten Viipurin valtatielle — eteenpäin vain!
Kohta olivat miehetkin, satakunta savolaista, suksillaan, joilla vielä metsissä saattoi liikkua, ja leveänä kaarena painui joukko kyläraunion takaiseen näreikköön. —
Tämä reipas luutnantti, joka johti osastoaan Karjalan kannaksella, oli Juhana Henrik Fieandt, 26-vuotias soturi, soturin poika, joka itse jo pian kymmenen vuotta oli ruutia haistellut. Hän ei siis ollut ammatissaan niinkään vasta-alkaja kuin ehkä kasvojen sileydestä olisi voinut päätellä. Jo 17-vuotiaana nahkapoikana oli hän ruvennut rakuunaksi ja seurannut Kaarle-kuninkaan voittoisaa armeijaa Virossa, jossa hän oli syntynyt, oli sitten palvellut Kuurinmaalla Lewenhauptin joukoissa, sen jälkeen Inkerissä Maijdellin komennossa ja vihdoin Armfeltin alaisena Savossa, jossa hänet oli ylennetty luutnantiksi. Nyt hänellä oli jo oma osasto johdettavanaan ja hän oli hiljakseen päättänyt, ettei hän tätä itsenäistä tehtävää suorittaessaan petä esimiestensä luottamusta.
Venäläiset olivat Inkerin vallattuaan ja Pietarin perustettuaan vakinaisesti pesiytyneet Kannaksen rajakulmalle ja valtansa vahvikkeeksi mm. rakentaneet Muolaan linnan. Se oli nyt siitä hävitettävä, jos mieli päästä katkaisemaan venäläisten yhteydet Viipuriin. Tätä tehtävää suorittamaan nuori Fieandt oli nyt joukkoineen menossa. Kuinka suuri varusväki oli Muolaan linnassa, siitä ei ollut tarkempaa tietoa. Joka tapauksessa se oli vallattava äkkirynnäköllä, eikä piirittämällä. Fieandt tunsi vanhastaan tienoot ja taipalet näillä mailla ja samosi siis varmasti ja arkailematta eteenpäin.
Illan suussa lepäiltiin taas havuvuoteilla metsässä, mutta aamuyöstä oli joukko virkeänä jalkeilla. Muolaan linna oli kivi- ja multavallien ympäröimä korkea kunnas, johon oli rakennettu tornit ja rintavarustukset tykkeineen. Sotaväkeä varten oli linnassa puurakennuksia. Se oli teiden risteyksessä tärkeällä paikalla, ja linnasta käsin oli vihollisen tarkoitus isännöidä tämänpuoleista Karjalaa. Hyökkäystä tähän pesäpaikkaan olivat nuoren luutnantin esimiehet pitäneet uhkarohkeana, hän oli itse tarjoutunut yrittämään ja paloi nyt halusta päästä näyttämään kuntoaan.
Itäinen muuri oli muita matalampi ja loivempi, sen olivat vakoojat jo ennakolta kertoneet. Sitä kohti Fieandt aikoi rynnistää. Miehet varasivat metsästä mukaansa pitkiä riukuja ja oksapuita, joita myöten he voisivat kiivetä, ja vasta sisäpuolelle päästyä oli alettava tappelu. Hiljaa he hiipivät metsän rintaan asti, mutta siitä aukean yli luutnantti komensi miehensä juoksemaan, etteivät vartijat ehtisi liian aikaiseen hälyttää linnuetta eikä käydä tykkeihinsä käsiksi.
Itse hän juoksi ensimmäisenä kuin vihuri, solakka näre kainalossaan ja miekka hampaissa, ja pyrynä tuiskahtivat miehet hänen perässään. Miesten kavuttua muurin laelle alkoi linnan sisältä ja valleilta kuulua huutoa ja jyminää. Mutta miesjoukko loikkasi muurin yli ja iski ensi töikseen tulta sytyttäen palamaan lähinnä muuria olevan puurakennuksen, jonka tuohikatto pian tuprahtikin liekkeihin.
Tappeluhan siinä syntyi pimeällä linnan pihalla; ammuttiin läheltä, lyötiin teräaseilla, käsiksikin käytiin. Mutta unestaan heränneet venäläiset olivat hölmistyneitä, kun eivät tienneet pimeässä, paljonko vihollisia oli heidän kimpussaan. Uusia kapusi myötäänsä itäisen muurin ylitse. He eivät voineet käyttää tykkejään, he eivät ymmärtäneet koko rytäkän syytä. Jotkut säikähtyneet avasivat silloin eteläisen portin ja ryntäsivät siitä ulos ihan köytenään pakosalle, toisten seuratessa mölyten perässä. Päälliköt kyllä karjuivat ja manasivat ja koettivat järjestää miehiään vastarintaan sekä huutaa heitä pysähtymään. Mutta Fieandt ei antanut heille hengähdyslomaa, hänen joukkonsa hyökkäsi palavan puurakennuksen takaa pyssyt ja pistimet ojossa kohti ja suorastaan ajoi vastustajat ulos linnasta. Antoipa vielä pauketta kaupantekijäisiksi!
Muolaan linnan valtaus sujui vähemmässä kuin tunnissa. Aamu ei ollut vielä täysin valjennut, kun ne suomalaiset, jotka olivat pakenevia ajaneet takaa, palasivat linnaan ja näkivät siellä jo omat miehensä tykkien ääressä ja vartiopaikoilla valmiina puolustamaan linnaa koko joukon sitkeämmin kuin sieltä äsken lähteneet. Muutamia kymmeniä vankeja oli jo aseista riisuttuina suljettu tyrmään, tulipalo oli estetty leviämästä muihin rakennuksiin, ja miehet tarkastelivat juuri varastoissa olevia ruoka- ja sotatarvikkeita. Niitä oli kelpo määrät, tälle joukolle oli evästä koko vuodeksi, ja sittenkin olisi saanut joka päivä herkutella.
Nuori Fieandt kulki varmana, reippaana ja iloa säteilevänä uudessa valtakunnassaan, mutta hän ei myöskään laiminlyönyt tilanteen aiheuttamia velvoituksia. Hän jakoi miehet työvuoroihin, toiset vartioimaan, toiset nukkumaan, antoi heille varastosta vain yhden viinaryypyn mieheen, mutta limppua ja silavaa sitä enemmän ja kultakolikoitakin siekailematta. Ja miehet olivat onnellisia ja ylpeitä.
Touhuillessaan linnan pihalla nuori luutnantti tapasi saman parta-äijän, joka eilen lepopaikalla oli vähän marissut näitä sodan vaivoja, löi häntä olalle ja virkkoi toverillisesti:
— Hei, Heikki, mitä sanot tänään? Et kai vaihda soturin ammattia muuhun?
— En vaihda.
— Tiesinhän sen. Nyt saatkin lähteä viemään sanomaa ArmfeltilleJääskeen. Sano vain: Tie on auki, tulkaa!
* * * * *
Viipuria ei saatu valloitetuksi takaisin. Muolaan linnakin joutui takaisin venäläisille sen jälkeen kun luutnantti Fieandt oli sieltä lähtenyt taas uusille retkille. Karjala menetettiin kokonaan ja muukin Suomi valloitettiin pala palalta sikäli kuin vuodet kuluivat ja sotaa jatkui. Suomen aina huonosti varustetun ja aina huonosti johdetun armeijan lähteet peräytyivät Kymijoelle ja senkin taakse, Hämeenlinnaan ja siitä pohjoiseen. Etelä-Suomen rannikko kaupunkeineen joutui vihollisten käsiin, samoin Turku ja Varsinais-Suomi. Suomen sotajoukon rippeet peräytyivät yhä pohjoisemmaksi jättäen poloisen isänmaan vainolaisen raastettavaksi.
Peräytyvän armeijan mukana kulki Juhana Henrik Fieandtkin, nyt kapteeniksi korotettuna, johtaen omaa osastoaan. Hän taisteli uljaasti, milloin siihen vain sai tilaisuutta, ja jakoi edelleen miestensä kanssa kaikki sodan vaivat ja vaarat. Partioretkistä hän sai viihdykettä niin kauan kuin ylipäällikkönä oli Nieroth. Mutta hänen kuoltuaan alkoi taas Lybeckerin kunniaton komento ja sitä oli toimeliaan soturin vaikea sietää.
Toivo heräsi taas henkiin Suomen armeijassa, kun sen ylipäälliköksi vihdoinkin (1713) määrättiin kenraali Armfelt. Tämän jäykän suomalaisen tunsi Fieandtkin hyvin heidän yhteisiltä Karjalan retkiltään, ja hän tiesi samalla, että nyt saadaan edes tapella! Niin saatiinkin. Pälkäneellä ja Kostianvirralla kapteeni Fieandt odotteli savolaisineen päättäväisenä vihollisten maihinnousua ja hänen katseestaan säihkyi taisteluinnon ja nuoruuden tulta, kun hän näki näiden lauttojen lähenevän. Hän ei ollut enää sama sileänaamainen nuorukainen kuin muutamia vuosia sitten Muolaassa. Sodan ja partioelämän yhtämittaiset rasitukset olivat uurtaneet vakoja hänen kasvoihinsa ja kovettaneet hänen piirteensä. Takkuinen ruskea parta peitti hänen poskensa ja ääni soi karkeana, kun hän miehiään komensi. Mutta silmissä oli entinen tuli ja kun hän komensi miehensä ryntäämään maihinnousevaa vihollista vastaan, ei sitä iskua mikään kestänyt. Veteen ja lotjilleen oli tunkeilijain vetäydyttävä Kostianvirran rantaan siltä kohdalta.
Mutta mitä auttaa yhden osaston uljuus, kun ylivoima hyökkää leveällä rintamalla ja toiset puolustajat väistyvät ja peräytyvät. Hammasta purren ja sydän synkkänä marssi Fieandtkin pian taas myöhäissyksyn veteliä teitä pitkin Pälkäneeltä peräytyvän armeijan mukana yhä kauemmaksi pohjoiseen saaden vain joskus pikkukahakoissa häädellä Hämeenkankaan yli pyrkiviä vihollisjoukkoja.
Niin jouduttiin talven ajaksi Isoonkyröön. Nyt torjuttiin vihollista helmikuun pakkasessa Napuen kentällä. Fieandt osastoineen taisteli siellä taas keskustassa, jonka painostus pani vihollislaumat horjumaan ja saattoi ne sekasortoon. Se oli verisin päivä, missä hän oli ollut mukana. Laaja lumikenttä oli veren tahrima ja verta valui hänenkin haavoittuneesta reidestään, mutta sitä hän ei huomannutkaan. Hän komensi miehiään yhä eteenpäin, pääsi venäläisten tykkipattereille asti ja huhki raisusti niitä vallatessaan. Voitto oli nyt käden ulottuvilla!
— Hei, pojat, hei, Heikki, sinäkö siinä tappelet. Nyt vihollisen tykit puremaan omiaan!
Se oli sama vanha soturi, joka oli ollut mukana Muolaan valtauksessa ja joka edelleen kuului hänen osastoonsa. Yhä lujemmin oli Heikki nuoreen päällikköönsä kiintynyt, vaikkei hän sitä aina ilmituonut. Nytkin hän viittasi kentän itäiselle, metsäiselle kulmalle virkkaen:
— Onhan tämä tupenrapinaa. Mutta mitä nuo tuolla juoksevat?
— Juoskoot mitä juoksevat, me painumme eteenpäin!
Ja vallattujen tykkien ohi Fieandt porhalsi miehineen raivokkaasti väistyvän vihollisen jälkeen.
Hän ei ollut siinä taistelun tiimellyksessä huomannut, että vihollinen oli metsän kautta kiertänyt Armfeltin voiton toivossa taistelevan armeijan, saartanut sen kahdeltakin puolelta, ja että se nyt jo hyökkäsi takaapäin. Eikä hän tahtonut uskoa sitä vieläkään, vaikka näki jälkijoukkojen hajoavan. Hän ryntäsi vain eteenpäin ja vihollinen väistyi hänen tieltään. Mutta toiset rinnalla kulkeneet osastot olivat säikähtäneet saartoon joutumistaan, juosseet takaisin, joutuneet epäjärjestykseen — yleinen sekasorto vallitsi nyt vuorostaan Suomen armeijassa. Hän vain taisteli edelleen voiton huumauksessa ja innosti joukkonsa mukaan, karjui, iski ja eteni.
Mutta seuraus oli, että näin edennyt keskustan osa ennen pitkää oli umpisaarroksessa. Sen kimppuun hyökättiin nyt joka taholta, miehiä kaatui, joukko hupeni. Toisaalla olivat saarretut joukot rynnänneet metsään päin hajanaisin parvin. Fieandt oli jäänyt hyökkäämään joukkoineen avoimelle kentälle ja siihen sen ylivoima piiritti. Jo oivalsi toivottoman asemansa päällikkö itsekin, mutta muuta keinoa ei hän nähnyt kuin taistellen rynnätä suoraan eteenpäin, missä vastarinta olikin heikoin.
Ehkäpä hän pieneksi sulaneine osastoineen olisi siitä päässytkin murtautumaan läpi. Mutta hän huomasi samassa miehen kaatuvan vierestään punertavaan lumitantereeseen ja viittovan hänelle siinä kättään.
— Joko osuivat sinuun, Heikki? kysyi Fieandt tarttuen kaatuneen ojennettuun käteen.
— Jo — hyvästi, kapteeni, tässä on nyt tämän ilon loppu!
Fieandtin pysähdyttyä toveriaan hyvästelemään pari kasakkaa karautti sivulta hänen kimppuunsa eikä hän ehtinyt iskeä vastaan. Kasakkahevonen kaatoi hänet kinokseen ja ratsumies tuikkasi häntä keihäällään.
* * * * *
Haavoittuneena Juhana Henrik Fieandt joutui Napuen taistelussa vangiksi, haavoittuneena ja käsistään kytkettynä hän sai kasakkahevosen perässä juosta Hämeenkankaan yli takaisin etelään päin. Seuranaan hänellä oli suuri määrä muita Napuella vangiksi joutuneita suomalaisia, jotka nyt saivat palkkioksi urhoollisuudestaan kahleissa kulkea läpi vihollisen ryöstämän isänmaansa kaukaista itää kohden.
Murheellinen matka, kipu ruumiissa, suru sydämessä. Väliin oli pysähdyttävä viikoiksi tai kuukausiksi viheliäisiin vankien keräysleireihin, missä haavat miten kuten hoidettiin. Vilaukselta Fieandt sai Hämeenlinnan vankileirissä nähdä nuoren vaimonsa, joka oli pahaa aavistaen talonpoikaisvaimon vaatteissa tullut sinne miestään kyselemään ja kantoi heidän esikoistaan sydämensä alla. Entistä raskaammaksi nuorelle kapteenille muodostui jatkuva vaellus venäläistä vankeutta kohti. Turtumus ja tylsyys rupesi jo valtaamaan vankiraukan mielen, hän jo aika ajoin toivoi kuolemaa.
Mutta Viipurissa, jossa vankiroikka taas viipyi muutaman viikon saattajiaan odottamassa, hän tapasi ennen tuntemansa reippaan soturin ja partiopäällikön, luutnantti Salomon Enbergin, jonka kanssa häntä pidettiin samoissa kahleissa. Tämä iloluontoinen ja nokkela, monia kokenut veitikka sai pian mielenraskauden hälvenemään ensi kertaa vangiksi joutuneen kapteenin mielestä.
— Ei tässä olla vielä lähelläkään loppua, tarinoi iloinen mies heidän yhteisillä yöpahnoillaan. — Minä tunnen nämä matkat. Pahin on oikeastaan ohi. Kun Venäjälle tullaan, on jo vaellus ja vartiointi helpompaa, siellä saadaan ruveta tuumimaan, mitä tietä pakoon on yritettävä.
— Pakoonko, sieltä asti?
— Totta jumaliste, emme suinkaan me sinne jää. Olet ensikertalainen, mutta opit pian nämäkin temput. Olemmehan upseereja. Kunhan päästään näiden raakain kasakkain peitsiltä ja ruoskilta säädyllisempäin miesten kuljetettaviksi, vaadimme upseerikyydit ja ajelemme troikassa… se siellä myönnetään. Ja sitten vain varrotaan ensimmäistä pimeätä yötä, jolloin livistetään…
— Minne? Suomi on jo kohta kokonaan vihollisten vallassa.
— Minne tahansa — uusiin taisteluihin vain. Tämä alkutaival on nyt kestettävä — ehkei se ole pitkäkään.
Moskovan liepeille asti toverukset saivat kuitenkin vankiroikassa kulkea, ja aika vierähti syyskesään asti, ennen kuin tuli sellainen sopiva yö. Eräässä kylässä oli vangit jaettava eri tahoille sijoitettaviksi ja saattoi sattua, että myöskin Fieandt ja Enberg siellä erotettaisiin toisistaan. Kuri ja komento oli jo tosiaankin käynyt höllemmäksi; upseerivangit saivat kesähelteessä maata yönsäkin niissä vankkureissa, joilla heitä oli päivällä kuljetettu. Tästä kaikesta vangit keskustelivat eräänä iltayönä. Yö oli sateinen, ilma raskas, vartijat olivat vetäytyneet katoksen alle rupattelemaan ja torkkumaan… Nyt koitti hetki — vangit puristivat toistensa kättä. He pudottautuivat äänettömästi vankkureista läheiseen pellon ojaan, hiipivät kumarassa korkeaan ruispeltoon ja sen läpi läheiseen metsään. Ja sitten he juoksivat, juoksivat…
— Minne päin lähdetään?
— Tietysti pohjoiseen!
* * * * *
Kauan sotapakolaiset piileskelivät metsissä, söivät marjoja maasta ja nauriita halmeilta ja kulkeutuivat näin vähin erin pohjoiseen päin. Tuli talvi, kengät ja vaatteet kuluivat riekaleiksi, ruoka loppui, pakolaisten oli pakko uskaltautua asutuille maille. Mutta silloin he olivat jo ehtineet Aunukseen asti, jossa väki jo oli tällaisiin pakolaisiin tottunut eikä heille mitään pahaa tahtonut. Säästämillään rahoilla he ostivat karjalaisilta ruokaa ja vaatteita ja kulkivat parroittuneina karjalaismusikkoina pyhiinvaellukselle Solovetskiin, jossa he pyhäinkuvain edessä pomiloituaan saivat muutamiksi viikoiksi ilmaisen ruoan ja asunnon ja tarpeellisen levon.
Sotapakolaisten tarkoituksena oli pyrkiä Ruijaan ja sen kautta Ruotsiin. Mutta luostarissa he saivat selville, että Norjakin oli nyt vihollismaa — Kaarle-kuningas oli näet joutunut sotaan Tanskaakin vastaan. Silloin he muuttivat suunnitelmaa ja päättivät pyrkiä Vienan harvaanasuttujen korpien kautta Koillis-Suomen erämaihin, jotka vielä kuuluivat olevan vihollisen vallasta vapaita. Elätettyään itseään syystalven kalastajina Suman rannikolla miehet ostivat toisilta kalastajilta sukset ja hiihtivät metsäkyliä kierrellen, Uhtuan ja Vuokkiniemen halki, Suomen rajaa kohden. Vuoden 1715 alussa he vihdoin ohittivat rajan ja olivat muutaman päivän perästä Kajaanin linnassa.
Tämä linna oli vielä suomalaisten käsissä. Siellä isännöi näihin aikoihin kapteeni Juhana Meurman, pitäen pienen vartiojoukon voimalla Suomen koko koillista kulmaa vielä venäläisistä vapaana. Tämän vanhan sotatoverinsa vieraana Fieandt viipyi talvella pari kuukautta auttaen linnan varustamisessa ja rajaseudun puolustuksessa. Mutta hänen kelpo matkatoverinsa Salomon Enberg, jonka suonissa vanha partioveri pian virkosi eloon, yhtyi jo kohta niihin sissijoukkoihin jotka täältä päin ehtimiseen retkeilivät Sisä-Suomeen ja tekivät venäläisille kaikkinaista kiusaa.
Kajaanin linna, jota Kaarle IX:n toimesta oli ruvettu rakentamaan Vuohenkikoskessa olevaan kalliosaareen Oulunjärven ja Pohjois-Pohjanmaan turvaksi alituisesti hyökkäileviä ja ryösteleviä venäläisiä ja karjalaisia vastaan, oli näihin aikoihin jokseenkin tasan sadan vuoden ikäinen. Se oli hyvin suorittanut vartiopalveluksensa kaukana pohjolassa, oli torjunut kaikki vihollisten pahat aikeet ja turvannut maakunnalle rauhan. Isonvihan taistelujen riehuessa linnanisäntä oli saanut aikaan sen, että rajarahvaan kesken oli molemmin puolin tehty rauhansopimus, joka oli sallinut seutukuntalaisten häiriöittä jatkaa elämistään korven laidassa.
Mutta kun venäläiset edellisenä vuonna (1714) olivat saaneet koko Suomen Kemijokea myöten haltuunsa, oli Kajaanin asema muuttunut. Sitä oli vihollisen taholta ruvettu ahdistelemaan lännestä ja etelästä päin, kasakkaparvet olivat väliin samonneet Sotkamoon ja Paltamoon ja ihan linnan liepeille asti, johon 50 vuotta sitten oli rakennettu kuninkaankartano. He olivat kerran jo ryöstäneet ja hävittäneet sen pikkukaupunginkin, joka oli linnan turviin syntynyt. Mutta linna itse oli tällöinkin torjunut kaikki hyökkäykset. Yksinäisenä Ruotsin vallan vartiona se oli autiossa erämaassa.
Linnanpäällikkö Meurman oli kuitenkin jo ikävystynyt erakkolinnaansa: hän tunsi olonsa siellä orvoksi ja turvattomaksi. Sitä vastoin pakolaisuudesta palannut kapteeni Fieandt mieltyi ensi hetkestä tähän koskilinnaan, jota oli mahdoton yllättää ja josta sissijoukkoja saattoi lähettää partioretkille Keski-Suomeen, ja hän päätti jäädä sinne. Tähän päätökseen vaikutti sitä paitsi se seikka, että mies ikävöi jo kovasti nuorta vaimoaan ja vankeusaikana syntynyttä lastaan, jota hän ei vielä ollut nähnytkään. Hän lähetti sen vuoksi Sisä-Suomeen samoilevain sissien mukana sanan Hämeessä asuvalle puolisolleen, että tämä koettaisi matkustaa Kajaaniin miestään tapaamaan. Naisväellehän sellainen retki toki oli mahdollinen.
Mutta itse tahtoi Fieandt sitä ennen ilmoittautua armeijaan ja joukko-osastoonsa, joka jätettyään Suomen oli vetäytynyt Länsipohjaan ja jota siellä koetettiin uudelleen järjestää. Hankalahan sellainen matka tietysti oli Pohjanmaan metsien halki, mutta hän oli tottunut tekemään vieläkin hankalampia matkoja. Hyvällä suksikelillä hän muutamassa viikossa paineli Kainuuseen ja tapasi vihdoin Armfeltin Uumajassa. Siellä teki hän selkoa seikkailuistaan ja kärsimyksistään ja Armfelt ylensi sisukkaan Fieandtin majuriksi. Tällä olisi tietenkin ollut helpommat päivät Ruotsia puolustavassa Suomen armeijassa, jota vastaan eivät venäläiset silloin hyökkäilleet, mutta hän kaipasi takaisin kotimaahansa toimiakseen sen hyväksi juuri Kajaanissa. Ja niin kävi, että Armfelt kutsui Meurmanin takaisin Ruotsiin ja lähetti J.H. Fieandtin päälliköksi Ruotsin viimeiseen suomalaiseen varuskuntaan Kajaanin linnaan.
Sinne Fieandt lähti kesällä 1715 taaskin metsiä samoillen, yhdessä kymmenkunnan muun suomalaisen, komppaniansa entisen soturin kanssa, jotka tahtoivat edelleen taistella kotimaassa suositun päällikkönsä johdolla. Näiden joukossa oli vanha Heikkikin, joka oli Uumajassa ylen määrin ihastunut, kun siellä yhtäkkiä tapasi rakkaan kapteeninsa. Ja yhtä ällistynyt oli Fieandtkin.
— Heikki ilmielävänä! hän oli huudahtanut. — Sinuthan jätin kuolemaanNapuen kentälle, miten miekkonen sieltä hengissä selvisit?
— Kuolleiden kirjoissahan siellä jo olinkin, vastasi Heikki. — Mutta siitäpä virkosin, luoti ei ollut minua sen pahemmin puhkaissut, ja yöllä ryömin metsään ja asetuin erääseen tervahautaan makaamaan. Tuli sinne muitakin pakolaisia, haavani sidottiin häthätää ja pian painuttiin siitä kyröläisten piilopirtille, jossa kevään kuluessa vamma parani. Oulussa jo joukkoni tapasin.
— Ja jatkoit taistelua. Niin, eihän sitä ihminen luonnostaan pääse!
Yhdessä nämä vanhat toverukset nyt Paltamon saloja pitkin samoilivat Kajaanin linnaa kohti. Majuri lisäsi vauhtia kuta lähemmäksi koskivesiä tultiin, sillä kärsimätön hän oli tietämään, oliko hänen vaimonsa saanut viestin ja voinut saapua Kajaaniin. Näin oli käynyt, ja ensimmäisten joukossa riensi saapuvia vieraita vastaan nuori vaimo poikanen käsivarrellaan.
Mikä ilon ja onnen hetki soturille. Kotionnea kesti nyt syksyn ja alkutalven, lähes puolisen vuotta. Asuttiin suuren perheen tavoin linnan lämpimässä tuvassa, jonka päädyssä oli päälliköllä oma huoneensa, pyydettiin riistaa vedestä ja metsästä ja leipää haettiin etäämpää venäläisten kuormastoista; lujitettiin varustuksia ja vahdittiin linnaan tulevia harvoja kulkuteitä. Linnassa oli nyt kaikkiaan satakunta miestä, niiden lisäksi vielä muutamia porvariperheitä, jotka kaupungin palon jälkeen olivat sinne tulleet turvaan. Ruutia ja ampuma-aseita oli myös riittävästi.
Venäläiset jättivät Kajaanin toistaiseksi rauhaan. Pienet kasakkaosastot eivät kyenneet mitään linnalle, jolla oli tykkejä suojanaan. Näytti jo siltä, kuin Suomen valloittajat olisivat vallan unohtaneet tämän erakkolinnan erämaahan.
Mutta unohtumaan se ei sittenkään päässyt. Oli eletty tammikuuhun 1716. Linnasta oli äsken lähtenyt 50-miehinen partiojoukko Nurmeksesta viljaa hakemaan, siitä kun aina pyrki olemaan puute. Silloin hiihti eräänä päivänä Vaalaan sijoitettu vartiomies kertomaan, että Oulusta päin oli tulossa venäläinen sotajoukko tykkeineen, kuormineen ratsumiesten polkiessa sille tietä. Majuri Fieandt käsitti nyt, mistä oli kysymys — lopussa olivat levon ja onnen viikot.
Vihollista odotellessa ryhdyttiin hankkimaan linnaan muonavaroja. Niitä toivat mukanaan nekin paltamolaiset säätyläisperheet, jotka — kuten kirkkoherra Erik Kajanus — pakenivat linnan turviin tulossa olevia julmia vainolaisia, mutta samalla siellä näin ruokaa tarvitsevainkin lukumäärä lisääntyi. Toivottiin toki viimeiseen asti, että Nurmekseen lähteneet ehtisivät ajoissa palata viljoineen.
Mutta he eivät ehtineet. Viholliset tulivat ensiksi, leiriytyivät kosken molemmille rannoille, ja piiritys alkoi. Pommittamalla ei Kajaanin linnaa kukistettaisi, siitä oli Fieandt alun perin selvillä, siksi lujat olivat sen muurit ja siksi voimakkaat sen tykit. Rauhallisin mielin hän sen vuoksi katseli, kuinka kuumaverisyydestään kuulu venäläisten päällikkö, kenraali Tshekin rakennutti pattereita, joiden taakse hän kyhäytti hirsisalvoksia miestensä asunnoiksi. Hän häiritsi tykinlaukauksillaan noita valmisteluja. Eikä Fieandt säikkynyt vihollisten lukumäärääkään, vaikka niitä oli kolmisen tuhatta miestä, eikä hän hätäillyt vielä sittenkään, kun pommitus alkoi ja linnan muurit jymähtelivät soran ja kivien lennellessä pitkin pihoja. Hän ampui vastaan, kulki valppaana tykiltä tykille ja tähtäili usein itsekin.
Niin menivät viikot, toinen ja kolmas, eikä linnalle ollut pahaa vauriota tullut — yksi ainoa mies oli kaatunut. Mutta Fieandt oli kumminkin vastoin tapojaan taistelun soidessa, pitkin aikaa levoton ja harmistunut. Häntä harmitti linnan turviin ahtautunut siviiliväen paljous. Naiset ja lapset kirkaisivat aina kun tykinluoti seiniä täräytteli. Sota on miesten työtä, naisten itku ja pelko pehmittää miehisenkin luonnon, sen majuri nyt totesi omaltakin kohdaltaan — hänen rakkaimpansa olivat häntä itseäänkin aivan liian lähellä.
— Olisi pitänyt ajaa papit ja naiset salolle, piilopirtteihin, puheli hänelle eräänä päivänä Heikki-vanhus, ikään kuin lukien hänen omat ajatuksensa.
— Olisi pitänyt, mutta sydän heltyi ja antoi periksi, myönsi majuri.
Hyvin vastahakoisesti hän olikin vastaanottanut paltamolaiset ja heidän pappinsa linnaan. Mutta kun ne rukoilivat ja kuvasivat, miten vihollinen oli viime talvena heidän kotejaan raastanut, kiskonut vaatteet papiltakin niin tarkoin, että hänen oli täytynyt värjöttää heidän edessään yhtä alastomana kuin oli maailmaan tullut, silloin oli soturin sydän sulanut.
— Niiden hätäilystä meille koituu vielä suurikin vastus.
— Ja ne syövät varastomme, ennen kuin kelirikko ajaa piirittäjät tiehensä — apua ei meille mistään tule.
Ruokavarat hupenivat arveluttavasti, sen majuri joka päivä totesi. Eikä lisää voinut saada mistään. Synkkänä päällikkö käveli linnansa suojissa ja ampumakäytävissä ja hänen mielessään kytivät synkät tulevaisuuden aavistelut.
Vierähti neljäskin viikko. Pohjoiseen muuriin oli jo ammuttu pahoja lovia, joten se puoli vaati entistä tarkempaa valvontaa. Se ei kuitenkaan huolestuttanut majuria. Mutta ruoan puute, vihlova nälkä!
Lapset ja naiset huojuivat kalpeina, vartijatkin uupuivat heikosta ravinnosta… Oli kiduttavaa miehisenkin miehen nähdä tätä kurjuutta… tämä ei ollut enää sotaa! Jospa olisikin saanut rehellisesti tapella mies miestä vastaan, voittaa tai kaatua.
Vihdoin piirittäjäkin alkoi käydä kärsimättömäksi. Pommitus ei tehonnut tarpeeksi, hyökkäämään ei päässyt, muonankuljetus kävi hankalaksi, aika venyi pitkälle. Tshekin lähetti linnaan antautumisvaatimuksen ja lupasi hyvät ehdot: tavaroineen, perheineen saivat sotamiehet vapaasti lähteä Ruotsiin, muu väki minne tahtoi. Muussa tapauksessa hän hyökkäisi ja kostaisi hirveästi. Fieandt vastasi kuivasti:
— Antakaa tulla!
Mutta hänen sydämensä vapisi. Viimeiset päivät olivat näet joka tapauksessa käsissä. Hän oli salannut sen ympäristöltäänkin niin kauan kuin mahdollista, nyt sen jo tiesivät kaikki.
— Pitäisikö sittenkin antautua? hän kysyi itseltään. — Ei koskaan!
Yön hän valvoi pakkasessa valleilla, taisteli sisässään raivoisammin kuin koskaan tappotantereella miettien mielessään, miten hän kunnolla selviytyisi tilanteesta. Jo aamupimeällä unettoman yön jälkeen hän kutsui miehet koolle sotaneuvotteluun, ilmoittaen heille lyhyesti ja varmalla äänellä:
— Muonat ovat lopussa, tiedätte sen, enintään päivän kestämme vielä. Mitään kevennyshyökkäystä emme voi ajatella, antautumista emme myöskään. Siksi on jäljellä viime keino — kuolema linnassa. Mutta ei nälkään nääntymällä. Meillä on ruutia kellarissa riittävästi. Vuorokauden perästä, aamun valjettua, sytytän itse ruutisäiliön…
Hän ei tahtonut siitä enempää keskusteltavan, ei kuulla vastaväitteitä, ei vannottaa miehiään vaikenemaan. Hän ilmoitti vain päätöksensä ja järjestettyään miehet taas vartiovuoroihin käveli rauhallisesti huoneeseensa nukkumaan. Ja hän vaipui heti unen helmoihin.
Mutta linnassa levisi sillä aikaa tieto päällikön päätöksestä, levisi kauhua herättävänä, sydämiä kuohuttavana. Naiset pyörtyivät, toiset raivosivat ja kirkuivat ja sanoivat Fieandtia julmuriksi. Ja kun valvonnasta ja nälästä rasittunut majuri heräsi unestaan, hyökkäsi hänen kimppuunsa oven täydeltä lähetystöjä ja rukoilijoita. Papit vetosivat jumalansanaan, äidit lapsiinsa, kaikki armoon ja ihmisyyteen.
Fieandt ei vastannut heille mitään. Hänen sydämensä vuoti verta, mutta hän ei aikonut peruuttaa päätöstään. Hän käveli ulos, harhaili vallikäytävään, pysähtyi tulisimpaan kuulasateeseen — viholliset ampuivat tänään aivan vimmatusti, kiukustuneina eilen saamastaan kieltävästä vastauksesta — katseli miehiään, jotka kalpeina mutta uskollisina työskentelivät tykkiensä ääressä — hän oli aivan kuin turtunut. Noidenkin jäyhäluontoisten, karaistujen, kuoleman kourissa monesti olleiden miesten silmissä paloi elämän halu ja synkkä syyttely. Niin, henki on meille rakkaampi kuin maine… Mutta hän ei sittenkään pitänyt mahdollisena purkaa eilistä päätöstään.
Ilta pimeni taas, ammunta taukosi, äänetön oli pakkasyö, koski yksin kohisi ja ulvoi. Majuri Fieandt seisoi yksin yössä kuvitellen vielä kerran selviytyvänsä voittajana taistelusta. Mutta kun hän vihdoin yösydännä hiipi arkituvan läpi, jonne nuo kituvat ihmiset olivat nukkuneet kyyneleihinsä, silloin hän horjui. Häntä ei horjuttanut nuoren vaimonsa itkunsumea, ääneti rukoileva katse eikä ojennetut käsivarret. Mutta kun hän pysähtyi kehdon luo, jossa hänen esikoisensa nukkui punaposkisena ja viaton hymy kasvoillaan, silloin hän notkahti polvilleen kehdon ääreen. Silloin hän vasta tunnusti häviönsä.
* * * * *
Tshekin lähetti aamulla taas airuensa uudistamaan antautumisvaatimuksensa luvaten nyt pienelle varusväelle oikeuden lähteä aseineen, siis voittamattomana, linnasta. Ruoka oli tänään lopussa, pohjoinen muuri oli rikki ammuttu. — Sopimus tehtiin ja vihollinen vahvisti sen ristiä suutelemalla. Kalpea miesjoukko astui aseineen ja tavaroineen laskusillan yli päällikkönsä johdolla mantereelle, muu joukko seurasi hynttyineen perästä ahmien niitä leipäpaloja, joita piirittäjät naureskellen heille tarjosivat.
Mutta niin pian kun linna oli venäläisten käsissä, he söivät sanansa. Sotureilta riistettiin jo linnan edustalla aseet, heidän tavaransa ryöstettiin, turkitkin kiskottiin yltä ja heidät köytettiin sotavangeiksi. Fieandt ei tätä hämmästynyt, hän oli sitä päinvastoin odottanut — tunsihan hän jo vanhastaan vastustajainsa valat. Mutta se oli hänestä nyt yhdentekevää. Hän oli nyt voittajainsa armoilla, koska kerran oli luopunut oikeudestaan pelastua kuoleman avulla häpeästä.
Vankeja lähdettiin viemään kosken autiolta ahteelta. Fieandtia ja hänen perhettään varten oli toki varattu reki, ja kun hän siinä istui lumiseen metsään tuijottaen, hän kuuli takanaan kumean jysäyksen — ja arvasi, että nyt oli Kajaanin linna räjäytetty. Vihollinen oli sytyttänyt hänen ruutivarastonsa, joka hänen itsensä olisi pitänyt tehdä. Hän käännähti silloin vaimonsa puoleen, joka piteli villaisiin kiedottua poikaa sylissään, katsahti viattomana nukkuvaa lasta ja virkkoi:
— Paljon uhrasin sinun vuoksesi, poikani. Tuleeko sinusta miestä, joka sen kerran maksaa!
Vanha Heikki oli Fieandtin rouvan pyynnöstä saanut luvan ajaa päällikön reessä auttaakseen heitä matkalla. Hän näki esimiehensä murtuneet kasvot ja jäykkänä metsään tuijottavan katseen, kuuli hänen katkerat sanansa ja ymmärsi, mitä tulisieluisen upseerin sisällä liikkui.
— Oikein teit, virkkoi hän silloin, — vielä saat taistella, sitähän olet toivonut.
— Haluaisin nyt olla kuolleiden kirjoissa, huoahti majuri.
— Arvattavasti. Mutta näin on sittenkin parempi. Miehemme ovat jo livistäneet pakoon yksi toisensa perästä — vihollinen ei näy heitä pahasti estelevänkään —, he tekevät vielä sisseinä venäläisille paljon kiusaa, kun heissä henki on.
— Livistä sinäkin, Heikki, ja kerro kaikille, miksi Kajaanin linna antautui.
— Sen teen. Vielä kerran tavataan.
Seuraavassa pysähdyspaikassa Heikki karkasi. Hävitetyn, ryöstetyn ja henkitoreissaan huohottavan maan halki kävi vankien matka taas Suomen halki. Ajettiin ensiksi Turkuun, jonne jätettiin Paltamon kirkkoherra ja muut säätyläisperheet. Lempeä ruhtinas Galitzin heidät pian vapautti, mutta kun asiakirjoista kävi selville, että Fieandt oli kerran ennen ollut sotavankina ja karannut, hänet määrättiin vietäväksi Venäjälle, tällä kertaa entistä edemmäksi. Moskovaan päästyä — vaimo ja lapsi seurasi Fieandtia edelleen —, hänen asemapaikakseen määrättiin vihdoin Kasiran pikkuinen kaupunki. Siellä eli pieni vankiperhe vuoden päivät köyhyydessä ja kurjuudessa.
Toiset vangit osasivat kuka mitäkin ammattia ja saattoivat sen avulla vähän parantaa elintasoaan. Fieandtin ainoa ammatti oli soturin, hän ei osannut muuta, ja siksi hänen perhettään kärsimys koetteli sitä kovemmin. Nälkää, kylmää ja likaa — lapsi sairastui, sille ei saatu hoitoa, se näivettyi ja kuoli. Tuo rakas kirkassilmä, johon isä oli toiveensa kiinnittänyt ja jonka vuoksi hän oli luopunut etuoikeudestaan sortua linnansa mukana sankarina. Tämä kärsimysten lapsi oli nyt kuopattava vieraaseen multaan.
Silloin rupesi vihan raivo rajusti vellomaan majuri Fieandtin rikkiraastettua sydäntä. Hän ei tahtonut vielä itse sortua toimettomuuteen ja synkkyyteen, hän tahtoi vielä kerran taistella, hänen täytyi vielä antaa patoutuneen vihansa päästä valloilleen. Hän rupesi taas miettimään pakoa.
Pakoa vaimon kanssa, joka kaiken lisäksi odotti lasta, pakoa kaukaa Moskovan takaa! Se oli suorastaan mieletön ajatus! Mutta hänen täytyi yrittää, hän ei saanut muuten rauhaa. Välipä tuosta, jos siinä joutuukin kiinni ja saa surmansa!
Venäläisen kerjäläisen asussa hän lähti vaimoineen vaeltamaan länteen päin. Kulki almua pyydellen talosta taloon. Kielen hän jo osasi, arpia hänellä oli riittävästi, surkeita juttuja oli hänellä kylliksi kerrottavana — herkkä kansa sääli ja auttoi kovaosaisia. Väliin oli kylissä viivyttävä pitempäänkin, kun jalat olivat haavoilla ja vaimoparka ei jaksanut kävellä. Eräässä kylässä vaimo synnytti vihdoin tyttölapsen ja siellä oli siis viivyttävä pari kuukautta, ennen kuin hentoa lasta voitiin lähteä edelleen kantamaan. Monet tuskat ja vaivat pakolaiset kokivat. Lähes vuoden Fieandt oli ollut matkalla, kun hän vihdoin saapui Viron rannalle ja pääsi sieltä salakuljettajan venheessä meren yli Ruotsiin, Geflen kaupunkiin. Sisu vei hänet ja hänen perheensä perille.