Tuli kevät vuonna 1657. Wittenbergin kosteaan koloonkin leuhahti ikkunakomerosta suven lauhkea tuulahdus, kuului kevätlintusten liverrystä, mutta hän ei enää jaksanut nousta kevättä tervehtimään. Tulevaisuuden unelmat olivat häneltä jo haipuneet harmaiksi ja hämäriksi, mutta sitä selvempinä palasivat hänen mieleensä menneiden loistoaikojen muistot. Hänen silmänsä tähtäsivät kyllä yhä vielä odotellen raudoitettuun oveen, vaan hän ei enää odottanut sieltä vapauttaan. Tauti oli yltynyt, se oli kiihtynyt kuumeeksi, ja hän rupesi itse oivaltamaan, että tähän koleaan koloon oli hän sittenkin kuoleva, yksin ja unhoitettuna.
Kuumekuvat muuttuivat silloin hänen mieluisiksi tovereikseen, joiden seurassa hän uudelleen eli voimansa ja mahtinsa ajat. Vankilan musta seinä, johon hänen raukeat katseensa tähtäsivät, siirtyi pois, ja sen tilalle kuvastui hänen eteensä kaunis satulinna, — sama värikäs ja häikäisevä linna, jonka hän kerran kruunajaisilotulituksena oli esityttänyt Tukholman ällistyneille porvareille. Satulinnan portit aukenivat vähitellen ja sen valoisille portaille ilmestyi kumartava lakeija, joka piteli ovea auki ja viittoi häntä astumaan sisään.
— Kuka siis kutsuu minua? kysyi hän.
— Kuningas, hän kutsuu sinut linnaansa kunniapaikalle ja sitten uusiin, sotaisiin sankaritekoihin.
Ja ketterin askelin, norjin polvin, joissa ei luuvaloa tuntunut, astui uljas soturi loivia, maidonvalkeita marmorirappusia myöten valaistuun linnaan…
* * * * *
Arvid Wittenberg tavattiin eräänä aamuna kuolleena kurjalta vuoteeltaan Samoscin synkässä linnassa, — yksin ja apua saamatta oli tuo maineen kultaama sankari yöllä henkensä heittänyt.
Kuoleman jälkeen hänelle taas kunniaa osotettiin. Hänen ruumiinsa tuotiin sotilassaatolla vihollismaasta kotiin, kaikella sotilaskunnialla haudattavaksi, ja hänen muistokseen lyötti Ruotsin kiitollinen hallitus kunniarahan, jossa näkyi salamaa pitelevä kotka ja johon oli piirretty sanat: Warsovan urhoolliselle puolustajalle.
Santeri Ivalo.
Pitkänä, viistona, valkoisena jonona purjehti Ruotsin laivasto eräänä kauniina kesäaamuna vuonna 1644 Tanskan vesillä, risteillen edestakaisin Femernin saaren edustalla. Meri oli rauhallinen, loiva lounastuuli pullisti tasaisesti niiden monien kymmenien sota-alusten valkoisia purjeita, jotka kuin joutsenpoikue emäänsä seurasivat korkeaa amiraalilaivaa ja tekivät sen mukana kauniita kaarroksia aavalla sinivihreällä selällä.
Hiljaista oli laivoissakin. Elleivät muutamat pullearintaiset joutsenet olisi uineet hiukan kallellaan ja ellei tottunut silmä olisi niiden taklauksissa keksinyt omituisia aukkoja, ei olisi mistään voinut aavistaa, että nämä samat laivat tällä samalla selällä olivat edellisenä päivänä ja yönä suorittaneet erään pohjoismaisen historian kaikkein kiivaimmista meritaisteluista. Mutta kalalokit, jotka leijailivat laivain ympärillä ja yläpuolella, saattoivat purjeiden lomista nähdä, kuinka niiden kannelta vielä huuhdeltiin tahkiintunutta verta ja heitettiin mereen silvottuja ruumiita.
Taas teki amiraalilaiva sulavan käännöksen ja pysähtyi sitten vastaseen, jossa asemassa se ikäänkuin paikoillaan polki aallokkoa. Sen suurmastosta annettiin samalla lippumerkkejä, joilla perästä luovivain laivain päälliköt kutsuttiin amiraalilaivaan. Joutsenet käänsivät kylkensä emään päin ja selällä kävivät kepeät pikkuvenheet kuppelehtimaan aallokossa.
Tuo korkea emolaiva oli Scepter (Valtikka) nimeltään ja sen komentokannella seisoi vanhahko, terässilmäinen, jäykkäpiirteinen mies, jonka merimieshatun alta valkonen tukka hulmahteli tuulessa. Se oli amiraali Klaus Fleming, Klaus Laurinpoika, jolla isännimellä hänet historiassa erotetaan kuulusta nuijasodan aikaisesta kaimastaan; hän oli ruotsalaisen laivaston tarmokas johtaja. Hän oli sillä paikallaan nyt seisonut melkein yhtä mittaa vuorokauden, taistelun alusta asti, rauhallisin, värähtämättömin kasvoin, — hiukan vain liikahti hänen harmajan parransängen peittämä leukansa, kun hän alapäälliköilleen antoi lyhyitä ja ytimekkäitä määräyksiään. Mutta hänen otsallaan näkivät laivamiehet kumminkin huonoa säätä ennustavan pilven.
— Ukko on vihoissaan, kuiskahtivat he toisilleen ja niille kapteeneille, jotka yksitellen soutuvenheillään laskivat amiraalilaivan kylkeen ja kiipesivät sen kannelle.
— Hän on tyytymätön, kun ei hänen käskyjään eilen tarkkaan noudatettu.
— Hän murahtaa harvoin, mutta silloin hän murahtaakin kuin ukkonen…
Saapuneet kapteenit, jotka enimmäkseen olivat nuoria miehiä, tervehtivät kunnioittaen ja hiukan arasti vanhaa amiraalia, joka heille vain päätään nyökäytti. Vasta kun kaikki olivat koolla, laskeutui vanhus komentosillalta, viittasi upseereja seuraamaan itseään ja käveli norjin askelin alas kajuuttaan. Kapteenit astuivat sinne hiukan vitkastellen, hiukan haluttomasti, kuin koulupojat nuhdesaarnaa kuulemaan. Sillä he arvasivat nuhteita tulevan — se eilinen kuuma päivä, jolloin useimmat heistä olivat ensi kerran olleet meritaistelussa mukana, oli kyllä heille itselleenkin jo tehnyt selväksi, että he liian vähän olivat osanneet vastata kokeneen ylipäällikkönsä toiveita.
Ja nuhteita tuli, ukkonen jyrähti. Mikseivät olleet laivat totelleet amiraalialuksen käskyjä? Mikseivät olleet hyökänneet, kun heille otollinen hetki valmistettiin, mikseivät olleet iskeneet väkikoukkujaan vihollisalusten kylkeen ja pidättäneet niitä käsirysytaisteluun? Miksi oli se ja se laiva jättäytynyt tuulen alle, miksei oltu riennetty ristituleen joutuneille tovereille avuksi… Niin kyseli valkotukka vihaisena, kuvaten samalla elävästi taistelun menoa ja osottaen, miten se olisi ohjeiden mukaan ollut suoritettava.
— Nyt pääsi juutti livistämään syleilystämme, johon hänet olisimme voineet henkihieveriin puristaa.
— Mutta voittohan jäi toki meille, vihollinen väistyi taistelupaikalta, — niin koetti joku kapteeneista lohduttautua.
— Senpäeiolisi pitänyt saada väistyä. Kuningas Kristian on nyt meille vielä vaarallinen vastustaja, kaikki on otettava uudestaan. Toisin tapeltiin ennen minun nuoruudessani merelläkin, nyt on totuttu taistelemaan ainoastaan maissa!
* * * * *
Tuo nuhteleva amiraali, Klaus Fleming Louhisaaren herra, oli jo kolmisenkymmentä vuotta sitten kunnialla johtanut Ruotsin laivastoa, taistellen voitokkaasti tanskalaisia vastaan, silloin niinkuin nytkin. Hän oli silloin nuori mies, joka ulkomailla tieteitä harrastettuaan oli opiskellut sotataitoa Evert Hornin johdolla, vaikka hänen kykyään sittemmin ruvettiin käyttämään etupäässä hallinnollisissa toimissa, ensin syntymämaassaan Suomessa ja sitten Ruotsissa. Ruotsin laivaston uudistaminen tuli hänen päätyökseen, mutta pian kutsui Kustaa II Aadolf suurten sotiensa alkaessa Klaus Flemingin valtaneuvoksena hallitukseensa jäseneksi. "Siinä on mies, jota ilman emme tule toimeen", oli nuori kuningas hänestä lausunut. Ja siitä asti olikin Klaus Fleming yhtämittaa uurastanut monissa valtakunnan vastuunalaisissa toimissa, holhoojahallituksen jäsenenä Kustaa Aadolfin kuoltua, Tukholman kaupungin päällikkönä ja ennen kaikkea meriasiain ylijohtajana. Eipä hän liene ajatellut, että hän, rauhan viroissa harmaantunut, kanslioissa kuivettunut valtiomies, enää joutuisi soturina astumaan aisoihin ja johtamaan aikansa suurimpia meritaisteluita.
Mutta näihin verisiin temmellyksiin olivat tapaukset hänet kumminkin nyt vieneet.
Kolmikymmenvuotisen sodan kestäessä, jonka varrella Ruotsin asema Euroopassa oli paisunut niin kunniakkaaksi ja mahtavaksi, mutta samalla maan omiin voimiin nähden usein kyllä vaaranalaiseksi, oli sen lähin veljesmaa, Tanska, pitkin matkaa ollut sangen epäluotettava naapuri. Siellä hallitsi sielläkin tarmokas ja kunnianhimoinen kuningas, Kristian IV, joka perin haluttomasti taipui siihen, että hänen pohjoinen naapurinsa kovin paljon kasvoi. Senvuoksi piti hän salaista neuvoa Ruotsin vihollisten kanssa ja tämä naapurimaa saattoi siis milloin tahansa, jos sen aseita vierailla sotatanterilla joku onnettomuus kohtaisi, odottaa juutin taholta äkillistä, tuhoisaa sivuiskua. Naapurinsa sota- ja muonatarpeiden saantia vaikeuttaakseen vahti Tanska myös Juutinraumaa kuin omaa sisäsalmeaan ja kantoi siellä kaikilta Ruotsin laivoilta raskaat tullit…
Vuosikausien kuluessa oli näistä asioista pidetty molempain maiden hallitusten välillä pitkiä neuvotteluja, mutta siedettävämpiä suhteita ei oltu koskaan aikaansaatu. Lopulta Tukholman herrat hermostuivat ja päättivät selvittää nuo yhä sotkuisemmiksi käyneet riidat aseilla, joilla he äsken olivat niin monta muuta solmua aukaisseet. Tämän tuloksen lienee lopulta ratkaissut juuri Klaus Fleming, joka eräässä neuvoston kokouksessa, jossa taas oli pitkään jauhettu kysymystä vielä uuden sovittelukirjelmän lähettämisestä Kööpenhaminaan, vihdoin puhkesi lausumaan:
— Me olemme kirjoittaneet jo liian paljo. Minä en tahdo enää kirjoittaa, minä tahdon jo tapella!
Se oli vapauttava sana. Lähteneenä aina varovan ja tyystin harkitsevan amiraalin huulilta, vaikutti se kuin nuotanperän aukenemiselta kaikkiin muihin. He kivahtivat pystyyn ja huudahtivat:
— Sinäpä, Fleming, sen sanoit! Ja sinustahan se riippuukin, meriväestä.
— Niin, onko laivastosi todella täysvalmiissa kunnossa, tiedusteli varmuuden vuoksi vielä puhetta johtava kansleri.
— On, laivamme ovat kunnossa, niistä vastaan…
— Ja laivaväestäkö myös?
— Siltä puuttuu kokemusta. Mutta jos todella merisota syttyy, lähden sitä itse johtamaan, minulla on siinä ammatissa vähän kokemustakin…
Näin tapahtui, että Ruotsi v. 1644 entisten vihollistensa lisäksi hankki itselleen vieläkin uuden, että sen maa-armeijat sekä etelästä että pohjoisesta yhtäkkiä hyökkäsivät Tanskan mantereelle ja että sen laivasto purjehti Tanskan saaristoon. Näin tapahtui, että vanha valtaneuvos Klaus Fleming astui ulos hiljaisista virkahuoneistaan ja läksi vielä valkopäisenä äijänä valkopää-laineita kyntämään, johtaakseen itse luomansa laivaston taistelujen temmellykseen.
Kevätkesän etsiskeli hän ensin turhaan Tanskan laivastoa, joka piileskeli satamissa, missä sitä vielä varusteltiin. Mutta kun se vihdoin itsensä kuningas Kristianin johdolla läksi merille, oli se kooltaan ja asultaan hyvinkin kunnioitettava vastustaja Flemingin laivastolle. Sangen tasaväkisinä siis tapasivat toisensa Pohjoismaiden suuret sotalaivastot heinäkuun alussa Femernin saaren seutuvilla, ja iskivät vastakkain.
* * * * *
Se taistelu oli nyt tapahtunut. Fleming oli hyökännyt, pyyhkäissyt juuttia kohti kerran toisensa perästä, taitavasti aina ohjaten laivastonsa tuulen päälle ja sieltä rohkeasti suunnaten amiraalilaivansa vihollisalusten sakeimpaan parveen. Toisten laivain piti seurata perässä. Mutta ne eivät osanneetkaan yhtä ovelasti "manöveerata", niiden rivit katkesivat, toisia jäi jälelle tai ajausi vinoon, — sekä laivaväki että päällystö oli ensikertalaisia. Aina tulessa ollut "Scepter" kärsi siten enin vahinkoja ja sen täytyi pari kertaa vetäytyä sivuun niitä korjaamaan. Mutta taas se oli valmis ryntäämään, kokosi kenokaulaiset "joutsenet" mukaansa ja iski katkaisemaan vihollisten linjat. Mutta aina samalla tuloksella, — voitto jäi puolinaiseksi. Niin kävi, että Flemingin kaikki neljä hyökkäystä, jotka sotataito on arvostellut hyvin nerokkaiksi, raukesivat ratkaisevitta tuloksitta, ja että yön tullen vihollislaivasto pääsi pakenemaan, joskin aika lailla runneltuna. Se pyrki satamaan korjaamaan vaurioitaan ja "taistelutanner" jäi siis ruotsalaisille, mutta tätä ei Fleming voinut myöntää täydeksi voitoksi, pitäessään taistelupäivän jälkeisenä aamuna jälkikäräjiä upseeriensa kanssa.
Nämä koettivat yhä lohduttaa suuttunutta amiraaliaan, muistutellen:
— Mutta Tanskan kuningaskinhan itse haavoittui taistelussa. Vedestä poimimamme vangit ovat tunnustaneet, että hän sai yhden ainoan luodin räjähdyksestä 25 haavaa ja että hänen toinen silmänsäkin on puhki…
— Mutta toinen on vielä jälellä, vastasi siihen Klaus-herra. — Ja hänellä on laivastonsa jälellä. Me olisimme voineet sulkea sekä hänet että koko laivaston umpikujaan, jos te olisitte ohjeitani seuranneet.
Vielä säihkyi suuttumusta hänen teräksenharmaista silmistään ja nuhteleva isänääni värähteli. Mutta oppituntinsa näin annettuaan talttui vanha amiraali vähitellen ja hän puheli taas miehilleen rohkaisevana ja rauhallisena:
— Olkoon nyt opiksenne tämä ensi yritys. Se on meidän oteltava uudelleen ja paremmin, heti kun tilaisuus siihen aukenee; kauaksi ei ole kuningas Kristian livistänyt kouristamme. Mutta sitä ennen meidänkin on korjattava omat vauriomme ja täydennettävä varastomme.
— Mihin siis purjehdimme?
— Kielin mutkaan. Siellä on Torstensonin maa-armeija, sieltä saamme, mitä tarvitsemme. Nyt kukin taas paikoilleen!
Upseerit menivät ja Fleming jäi yksin kajuuttaan poikansa Hermanin kanssa, joka seurasi isäänsä tällä sotaretkellä saadakseen hänkin tulikasteensa. Jännitys oli nyt lauennut, pieni väsymyksen piirre oli laskeutunut ukon tarmokkaille kasvoille.
— Etkö jouda nyt lepäämään, isä, juutin joukkohan on poissa, kehottiHerman.
— Poissa on toistaiseksi, levähtäkäämme vain hetkinen, poikani. Mutta hetkinen vain, meidän on taas pian löydettävä vihollisemme. Ja silloin isketään, poika — niin, minä jo nautin siitä, kuinka silloin juuttien kuningas puristetaan lujille…!
Näihin uhmaaviin unelmiinsa ukko nukahti.
* * * * *
Kielin lahdessa korjasi Klaus Fleming pian laivastonsa taistelussa kärsimät vahingot. Mutta Tanskan väki oli ollut vielä nopsempi, ja ennenkuin Fleming taas oli ehtinyt aavalle merelle, oli kuningas Kristianin laivasto jo saapunut lahden suulle, sulkemaan Ruotsin laivaston sinne kuin pussin perälle. Näin saartamaan päässyt juutti esiintyi nyt vuorostaan voittajana, ja tähän saartoon kohdistuu juuri se vanha, tunnettu ylistyslaulu Kristian IV:lle ja Tanskan meriväelle ("Kong Kristiern stod ved höijen Mast i Rök og Damm"), josta sittemmin on tullut Tanskan kansallislaulu.
Mutta vanha, karkeapartainen pääamiraali Klaus Fleming seisoskeli aina vain rauhallisena Scepterin komentosillalla myhäillen itsekseen koko tuolle saartojutulle. Hän korjuutti laivansa valmiiksi, täydensi varastonsa ja järjesti joutsenpoikueensa lahdelle pitkään rintamaan, — hän oli koko ajan tehtävästään selvillä. Hyvä on kun vihollinen pysyy ääressä, kyllä hän sen saarrosta selviää, ja silloin hän näyttää, mitä merisodassa voidaan!
— Kun nyt vain kääntyisi tuuli!
Tuuli näet teki hänelle kiusaa. Se puhalsi itsepäisesti itäpohjasta, lahden perukkaa kohden, ja sillä tuulella oli hänen mahdoton yrittää murtautua saarroksesta väljille vesille.
— Kunpa se kääntyisi päiväksikään peräntakaiseksi, silloin…
Mutta se ei kääntynyt ja siitä aiheutui monessakin suhteessa harmillista viivytystä. Ruokavarat pilaantuivat heinäkuun helteessä, vesivarastot samoin, miehistö rupesi sairastelemaan keripukkia, — se oli kaikki umpiviheliäistä! Joka yö nousi vanha amiraali moneen kertaan kannelle katsomaan, eikö ole edes tuulen kääntymisen oireitakaan. Ei ollut. Väliin kyllä puhalsi iltayöstä pieni eteläinen, vaan se vaimeni ja tyyntyi yöllä, ja aamulla kävi taas heikko tuulenhenki lahdenpohjaa vastaan.
— Tuhat tulimmaista, kun ei tuuli laske meitä tappelemaan, sadatteli äijä äreissään. Mutta apua ei siitä lähtenyt.
Vihollisen laivasto luki saarron jatkumisen omaksi ansiokseen, ylpistyi yhä ja kävi ärhentelevänä lähemmäs. Eräänä päivänä vietiin Tanskan laivastosta muutamia tykkejä maihinkin, Juutinmaan puoleiselle rannikolle, johon rakennettiin pattereita, ja näistä käytiin nyt Ruotsin laivoja pommittamaan. Fleming siirsi laivansa niin, etteivät luodit niihin asti yltäneet, vaan yhä kiusallisemmaksi kävi kuitenkin asema.
Mutta eräänä yönä amiraali, noustuaan taas kajuutastaan kannelle, tunsi sieramissaan miellyttävästi hivelevän kutkutuksen: Tuuli puhalsi etelästä, — se siunattu, kaivattu suvituuli! — ja vanhana merimiehenä saattoi Fleming sen tasaisesta voimasta jo heti haistella, että se on nyt vihdoin varmasti asettunut sille kulmalle.
— No nyt, juutti, nyt koetellaan saarroksesi kestävyyttä! Tämä saarto oli käynyt hänen kunnialleen, se oli häntä liian kauan kiusannut. Hänen soturiverensä lähtivät senvuoksi nyt valtoinaan virtaamaan, hän luotti luomaansa laivastoon ja hänen sydämmensä janosi ratkaisevaa iskua. Vihdoinkin! Melkein hartaana kääntyi hän päivänsarastuksen puoleen ja huudahti:
— Tämä nouseva päivä on siis oleva minun päiväni. Juhlataistelun päivä!
Viipymättä ryhtyi Klaus Fleming jo aamun verkalleen vaietessa tarpeellisiin valmistuksiin. Hän lähetti pikaviestit soutamaan kaikkiin laivoihinsa, käski niiden jo aamuhämärässä hiljaa varppautua uuteen asentoon, josta oli edullisin pyyhkästä myötäseen salmen suulle, varotti niitä olemaan merkin saatuaan valmiit nostamaan kaikki purjeensa. "Sillä tänään lähdetään Kielin lahdesta ja tervehditään Tanskan Kristiania…"
Nuo monet kymmenet, kauan levänneet alukset rupesivat yhtäkkiä elämään. Niissä liikuttiin hiljaa ja melutta, mutta nopeasti ja innolla. Sillä amiraalin yöviesti oli niihin tuonut vapauttavan, rohkaisevan tunnelman.
Kaikki valmistustyöt omassa laivassaan suoritettuaan ja lopulliset käskyt annettuaan hengähti ukko komentosillallaan omituisen kepeästi. Mieli oli hänellä kirkas, suoni löi vahvana. Aurinko teki juuri nousuaan. Yhdessä vahvistuvan maatulen kanssa hälventeli se verkalleen pois sumua, jota vielä liiteli merellä päin, tehden väylän epäselväksi, — puolen tunnin perästä voitiin jo nostaa purjeet, vivuta ankkurit ja antaa joutsenparven uida vapauteen ja taisteluun. Mutta siihen juhlataisteluun tahtoi vanha soturi mieskohtaisestikin sonnustautua, peseytyä ja pukeutua parhaaseen asuunsa…
Hän astui sitä varten alas kajuuttaansa ja virkkoi iloinen väike silmässään palvelijalleen:
— Nyt juhlapuku esille! Ja pidä edessäni pesuastiaa, silmäni huuhdon ensiksi.
Mikään ei näyttänyt enää voivan hidastaa hänen voittoaan, johon hän jo varmasti luotti. Mutta hänen siinä peseytyessään suureen juhlataisteluunsa helähti jotakin hänen kupeellaan, palvelija katosi hänen edestään ja samassa tunsi vanha amiraali makaavansa herpautuneena verissään kajuuttansa lattialla.
— Mitä hittoja…! Joko se alkoi…? — Ukko koetti nousta pystyyn, vaan ei voinut.
Silloin hän käsitti, mitä oli tapahtunut. Ikkunasta oli lentänyt sisään tykinluoti, joka oli tappanut vesiastiaa pitelevän palvelijan ja repäissyt häneltä itseltään toisen reiden. Se luoti oli tullut juuttien maapatterista, jota lähemmäs amiraalilaiva yöllä oli varppautunut. Se oli ainoa tykinluoti, joka juuttien rantapattereista kantoi Ruotsin laivastoon asti, eikä ollut tämäkään luoti jaksanut perille suoraan omalla voimallaan. Se oli ensiksi sivellyt veden pintaa ja siitä kimmahtanut eteenpäin. Mutta tuo ainoa, seikkaileva tykinluoti oli löytänyt tiensä juuri Ruotsin johtajalaivan kajuuttaan ja iskenyt siellä itseensä amiraaliin, hänen juuri peseytyessään juhlataistelua varten.
— Jumalani, etkö siis sallinut minun vielä kerran taistella, etkö suonut minulle sitä voittoa, jota niin janosin…?
Niin huokaili verissään makaava vanhus. Ja kun kajuuttaan rientäneet matruusit nostivat hänet vuoteelle, napisi hän vielä ääneensä:
— Miksi juuri nyt, miksei huomenna?
Mutta tuokion vuoteellaan kapinoivana ja kirvelevin haavoin maattuaan hän rauhoittui ja alistui kohtaloonsa.
* * * * *
Laivan haavuri ei voinut tälle haavalle mitään, hän ei voinut tukkia verta, joka reidestä virtanaan juoksi ja oli pian juokseva kuiviin. Vanha amiraali oivalsi sen itse, tunsi kuoleman lähestyvän, voimansa valuvan lopulleen ja kutsutti nopeasti laivojensa päälliköt vuoteensa ääreen. Hänellä oli tehtävänsä nytkin täysin selvillä ja lyhyesti ja varmasti jakeli hän määräyksiään:
— Saarron murtamisesta elkää suinkaan minun kuolemani takia luopuko. Ryhtykää siihen viipymättä, niinkauan kuin tuuli on suotuisa. Hyökätkää pelottomasti ja varmassa järjestyksessä, silloin juutti taipuu…
Seuraajansa nimitettyään antoi hän vielä, voimien vähinerin riutuessa, aivan yksityiskohtaisia ohjeita kullekin laivalle, suunnitellen koko taistelun kulun, aivan kuin hän itse olisi siinä mukana. Ja mukana hän aikoi ollakin:
— Muistakaa, ruumiini on pidettävä Scepterissä, kunnes voitto on vihollisista saavutettu, sitä ennen en tahdo täältä lähteä!
Veri juoksi taukoamatta, potilas yhä vaaleni, silmät painuivat umpeen. Masentuneina, synkän surun valtaamina, seisoivat nuoret upseerit siinä vuoteen ympärillä, tuntien nyt jäävänsä kuin orvoiksi ja johdottomiksi. Vesi kihosi miehisten miesten silmiin eikä Klaus Flemingin nuori poika, joka oli polvistunut isänsä viereen, voinut pidättää kyyneleitään virtana vuotamasta. Hänelle silloin vanhus virkkoi:
— Elä itke, poikani, olenhan täyttänyt velvollisuuteni. Yhden kerran olisin vielä tahtonut taistella tanskalaisia vastaan, yhden vain… Mutta jatka sinä nyt taistelua heitä vastaan…
Luomet olivat jo painuneet umpeen. Mutta kerran vielä ne hiljalleen aukenivat, ja noissa teräksenharmaissa silmissä oli vieläkin välkettä, kun hän viime neuvonaan virkkoi:
— Ja muistakaa, pysytelkää aina tuulen päällä…!
Sitten silmät sammuivat ja kuolonkamppailua kesti vain hetkisen. Yhä voimistuva suvituuli puhalsi rikotusta ikkunasta sisään kajuuttaan ja hiveli kuin hyväillen ja lohdutellen vuoteella makaavan vainajan valkosta tukkaa.
Amiraali Klaus Flemingin suunnitelmat murtaa saarto ja ruhjoa voitostaan ennenaikaan ilkamoiva vihollinen toteutuivat hänen kuoltuaan täydellisesti, kohta kohdaltaan, kun Ruotsin laivasto vihdoin oli hyvällä peräntakaisella laskenut Kielin perukasta vapaalle merelle. Tykkien paukkuessa ja tulisuihkujen sinkoillessa Scepterin kylkiaukoista seisoi nyt toinen, nuorempi mies komentosillalla, mutta kaikki tunsivat, että voittoa saavutettaessa oli vielä vanha amiraali mukana. Hän makasi kyllä nyt kylmänä ja kankeana laivan ruumassa, mutta niin päälliköistä kuin miehistäkin tuntui koko ajan, kuin hänen voimakas, käskevä henkensä sittenkin olisi heitä johtanut.
Santeri Ivalo.
"Hän viidentoista vanhana läks' sotarivihin."
"Musketti olal-le! — Käännös oikea-han! — Eteenpäin mars!"
Komentosanoja sateli kuin rakeita ja sotilaat, jotka olivat kymmenen ja viidentoista vuoden välillä olevia koulupoikia ja joilla oli musketteina vahvat koivusauvat, tekivät rivakasti temppunsa ja marssivat suorina kuin kepit. Rivin oikeassa päässä, hieman edellä muista, astui heidän komentajansa, viisitoistavuotias, punaposkinen ja kirkassilmäinen poika, jonka kupeella heilahteli puumiekka. Kun komppania oli ehtinyt torin keskelle raatihuoneen eteen, komensi hän seis! ja sitten: käännös ympäri! ja mars eteenpäin! kunnes oli tultu takaisin lähtökohtaan, jolloin hän jakoi heidät kahteen joukkoon ja pani taistelemaan keskenään.
Hänen raikkaalla pojan äänellä huudetut komentosanansa kuuluivat selvästi krouviin, joka oli torin laidassa vastapäätä raatihuonetta. Siellä istui olutta ryypiskellen vanha ontuva rakuuna Jontte, joka oli ollut mukana Breitenfeldillä ja Lützenissä ja vietti nyt vanhuuden päiviään vangin vartiana linnassa.
"Sepäs koko kenraali on toisia komentamaan", sanoi hän mälliään vääntäen ja kurkistaen puoliavoimesta ovesta torille. "Upseeri siitä tulee ja hyvä tuleekin, kenen vekaroita sitten lieneekin."
"Se on muutaman Simo Korho-vainajan poika", vastasi krouvari pöytänsä takaa. "Sen isä meni sinne Saksan sotaan ja sinnehän tuo jäikin. Eikö liene ollut tuttukin sinulle?"
Ja miten ollakaan, kun siinä oikein muisteltiin ja selvitettiin, niin tunsihan Jontte Korhon Simon — kerrankin olivat Magdeburgissa yhdessä tyhjentäneet suuren viininassakan, jonka olivat kähveltäneet muutaman porvarin kellarista. Vai sen se oli poika tämä vekara. No isäänsäpä hänestä sitte oli tullutkin.
"Se käypi koulua ja hänen äitinsä ja vanhempi veljensä, joka on satulaseppä, tahtoisivat hänestä saada papin", selitti krouvari, "mutta kuinka käynee. Aika vekara se on ja rasavilli ja monta ruutua sen käpälät ovat heläyttäneet rikki. Ei pohjaltaan mikään pahankurinen eikä heittiö, vaan luonnoltaan aivan liian virkku. Eikä siihen näytä pystyvän velimiehen paremmin kuin rehtorinkaan patukka. Mihinkäpä sitä luonnostaan pääsee, muistaahan tuon omilta penikkavuosiltaan. Sotaväkeenhän sen kuuluu kovin tekevän mieli, niitä kun ylimmän luokan poikia pääsi mukaan sinne Taipaleen retkelle. Mutta kaupunginmuureilla se on tämä Pertti-poikakin väliaikoinaan ollut vartiana ja toissa päivänä se oli siellä lyönyt kuoliaaksi Nokareen muijalta sian, kun se oli tullut muurin rakosista kuminanjuuria tonkimaan. He, he, onhan maistraatti kyllä antanut vartioille luvan lyödä kuoliaaksi siat, joita omistajansa päästävät muureja tonkimaan, mutta karsserissa oli poika siltikin saanut kolttosensa takia istua kokonaisen päivän."
"He, he, mitäs sellaisesta pekunasta papiksi", arveli Jontte, "solttu, solttuhan kovinkin siitä pitäisi tehdä. Mutta ei niistä Taipaleen retkeläisistä ole täällä kaupungilla mitään kuultu?"
"Ei ole kuultu. Muorini vain näki viime yönä unta, että niiden olisi siellä huonosti käynyt ja että moskovalainen muka ennen Jaakon päivää seisoisi kaupungin edustalla. Vaikka mitäpä niillä akkain unilla on taikaa."
"Niinpä minustakin. Kunhan vain eivät jo ensi yön aikana meidän pojat palaisi voittajina kotiin. Eipä niitä moskovalaisia kuulostanut siellä Laatokan puolella kovinkaan suuria joukkoja olevan. Ja olipa noita nyt sitten minkä oli, kyllä meidän pojat aina päänsä pärjäävät, onhan niillä joukossaan vanhoja ruutikuonoja, jotka Saksan tanterilla ovat lyöneet käpälämäkeen parempiakin porhoja kuin Moskovan pitkäkauhtanat."
"Mutta parhaan ajan se moskovalainenkin hyökkäykselleen valitsi, kun melkein koko meikäläinen sotavoima on kuninkaan kanssa kaukana vieraalla maalla. Hitto hänen ties, minä päivänä tässä vielä saa vanhoilla päivillään tarttua miekkaan ja leinisäärillään kiivetä muurille vihollista torjumaan."
"Eikö mitä", lohdutti Jontte krouvaria. "Kun eversti on saanut nostoväkijoukkonsa täyteen kuntoon, niin aikoo hän lähteä pienelle siivousretkelle Laatokan puolelle. Kovin ne riivatun naapurit kuuluvatkin siellä mellastaneen, polttaneen kirkkoja ja tehneen muita tuhojaan. Mutta kyllähän ne lähdön ottavat, kun meidän eversti ehtii sinne poikineen, siitä saat olla varma" — ja ikäänkuin asian vakuudeksi tyhjensi Jontte haarikkansa pohjaan sekä työnsi poskeensa uuden mällin.
Tällä välin Pertti Simonpoika eli Bartholdus Simonis, kuten hänet koulun kirjoihin oli merkitty, jatkoi torilla joukkonsa harjoittamista, komentaen, huutaen, moittien ja kiittäen. Nyt alkoi hän heitä kuulustella sotataidon aikeissa.
"Mitä teidän on tehtävä, kun vihollisen ratsuväki hyökkää päällenne?" kysyi hän eräältä kymmenvuotiaalta rivin alapäässä.
"Meidän on kyyristyttävä alas ja laukaistava muskettimme", vastasi pikku sotilas.
"Meidän on seisottava kylmäverisesti paikallamme, kunnes vihollinen on ehtinyt kolmenkymmenen askeleen päähän, kyyristyttävä sitten nopeasti alas ja laukaistava muskettimme, herra majuri", oikaisi Pertti ja nykäsi viiksien puutteessa pikku sotilasta korvasta.
Samalla tunsi hän raskaan käden olkapäällään. Hän kääntyi kantapäillään tuimasti ympäri, mutta joutui samassa kovin hämilleen ja temmaten päästään lakin, jossa liehui pari kukonsulkaa, kumarsi hän syvään, samalla kuin vahva puna levisi yli hänen verevien kasvojensa aina hiusrajaan saakka. Hänen edessään seisoi suuri ja luiseva mies, jolla oli tuuheat harmaat viikset, punertava nenä ja jalassa pitkävartiset kannussaappaat sekä kupeella suuri miekka, joka riippui olan yli kulkevassa leveässä sinikeltaisessa kannikkeessa.
"Eversti Burmeister", kulki kuiskeena pitkin poikakomppaniaa, joka silmät renkaina odotti, mitä hän aikoi tehdä heidän päällikölleen.
"Potstausend, oletpa sinä aika majuri!" alkoi hän kovalla, jyrähtelevällä äänellään ja vahvasti saksaksi murtaen. "Kuinka vanha sinä olet ja mikä on nimesi?"
Pertti hengähti syvään ja nähdessään, ettei noiden harmaiden silmien puolelta, jotka tuuheiden kulmakarvain suojasta tuikkivat ystävällisesti ja hyvänsuovasti, uhannut häntä minkäänlainen vaara, antoi hän selvän ja reippaan vastauksen, seisoen suorana kuin tikku ja kantapäät visusti yhdessä. Eversti tarkasteli häntä mielihyvin ja jyrähti:
"Nuori sinun kokoiseksesi. Varmaankin lukiolainen?"
"Kyllä, herra eversti."
"Miksi et ole pyrkinyt sotilaaksi kuten niin monet tovereistasi, kun kerran näytät noin mielistyneeltä sotilashommiin?"
Pertti joutui hämilleen ja antoi katseensa painua everstin suuriin saappaisiin.
"Me tarvitsisimme lipunkantajan joukkoomme ja sinähän olisit kuin luotu siihen toimeen", jatkoi eversti. "Tahtoisitko tulla?"
Pertti hengähti jälleen syvään, nosti sitten katseensa ja sanoi:
"Olisin niin mielelläni jo keväällä tullut sotaväkeen, sillä minun isänikin oli sotilas ja kaatui Saksan sodassa, mutta äitini ja veljeni eivät tahdo sellaisesta kuullakaan. Minusta pitäisi muka tulla pappi, vaikkei minusta ole ikinä sellaiseen toimeen. Tulisin kovin mielelläni lipunkantajaksi, jos… jos herra eversti tulisi ja taivuttaisi äitini ja veljeni."
"Hm, no, mitäs muuta sitten kuin: eteenpäin mars!"
Kun he olivat ottaneet muutaman askeleen, pysähtyi Pertti ja komppaniaansa kääntyen sanoi vakavasti:
"Nyt kiltisti kirjan ääreen, mars!"
Eversti hymyili partaansa ja he jatkoivat yhdessä matkaansa. Kotona hämmästyivät äiti ja veli ihan sanattomiksi, nähdessään kenen saattamana heidän rasavillinsä saapui. Mutta osottihan everstin hyvänsuopa hymy ja Pertin ilosta loistavat silmät, ettei häntä sentään oltu mistään pahanteosta tavattu. Vaan mitä ihmettä merkitsi sitten tämä odottamaton vierailu? No, siihen saivat he piankin selvityksen, kun eversti oli ehtinyt viiksistään jyräyttää asiansa. Niin, sellaista se oli nyt, että isänmaa vaati mukaan jokaista, joka kykeni vain asetta liikuttamaan, muutoin oli perikato ovella. Eikähän tässä kaatuminen ollut kysymyksessä, vaan voittaa oli tarkoitus, voittaa ja karkottaa vihollinen sinne, josta se oli tullutkin. Ja eikö sotilaan toimi ollut kunniallinen, niin, kaikista kunniakkain, ja eikö sillä tiellä mies päässyt pitemmälle, huikean paljon pitemmälle kuin koskaan pappi tai muu virkamies? Ja jos tuollainen reipas poika kuin Pertti, oikea sankarin alku, kohoaisi ajan oloon vaikka kenraaliksi, niin se ei olisi mikään mahdottomuus. Tarvittiin vain hyvää luottamusta ja kuraassia. Niin, ja ennen kaikkea sitten isänmaa, jota parhaillaan uhkasi niin suuri vaara…
Kuinka kauniisti tuo suuriviiksinen ja punanenäinen sotakarhu osasikaan puhua! Muorille kihosivat ihan vedet silmiin ja hän näki ilmielävänä edessään Simo-vainajan, sellaisena kuin hän oli sotaan lähtiessään. Oli hän sentään näyttänyt uljaalta ja kersantiksi hän oli kohonnut, ennenkuin vihollisen luoti hänet surmasi. Ja kuinka siinä nyt muori miettikään ja muisteli ja väliin omille mielikuvilleen itkeä turauttikin, niin lopuksi antoi hän suostumuksensa. Vanhempi veli tosin kyräsi itsekseen, mutta ääneensä ei hänkään kehdannut asettua everstiä vastustamaan ja niin tuli kuin tulikin päätökseksi, että Pertti menee eversti Burmeisterin joukkoon lippujunkkariksi.
Hei, mikä ilo ja autuus siitä Pertille repesikään! Nyt oli hän sotilas, isänmaanpuolustaja ja lippujunkkari eikä mikään latinaa tonkiva, vanhan peruukkipää-rehtorin kuranssattava koulupoika. Täytyi lähteä levittämään tätä ilosanomaa toverienkin keskuuteen.
Mutta mitä merkitsikään se riemun pauhina, rumpujen pärrytys, torvien toitotus ja loppumattomat hurraa-huudot, jotka Perttiä kohtasivat hänen ulos tullessaan? Karjakadulla sai hän sen jo tietää. Siinähän marssi kaupunkilaisten saattamana se joukkokunta, joka toista viikkoa sitten oli lähtenyt Laatokan tienoille. Se oli hajottanut Taipaleen kauppalaan asettuneen venäläisjoukon, saaden saaliiksi kaiken mitä heidän leirissään löytyi ympäristöltä ryöstettyä tavaraa, ja palasi nyt kunnian loisteessa takaisin kotiin. Kuinka uljaasti ja itsetietoisesti siinä marssivatkaan pitkävartisissa saappaissaan ne parisenkymmentä Pertin vanhempaa koulutoveria, joilla oli ollut onni vaihettaa kirjansa miekkaan. Oikein kävi kateeksi heitä nähdessä! Mutta malttakaahan, kohta tässä Pertti Simonpoikakin marssii yhtä uljaasti isänmaan puolustajain rivissä.
Sen iltaa ja yönseutua oli elämä Viipurin kaupungissa ja linnassa yhtä voitonriemua ja juhlahumua. Aamulla sitten mynsträttiin Pertti sekä joukko muita nuorukaisia eversti Burmeisterin komennossa olevaan pieneen joukkoon. Kolmetoista Taipaleen retkellä mukana ollutta lukiolaista pääsi siihen upseereiksi. Ei se ollut mikään suuren suuri armeija, siihen kuului vain alun toistatuhatta miestä, niistä puoliväliin neljättäsataa kouliintunutta ratsumiestä, muut maalta tulleita talonpoikia. Tämän joukon kokoonpanija ja päällikkö oli eversti Kristoffer Burmeister, yli viiskymmen-vuotias soturi, joka oli ollut mukana kolmikymmenvuotisessa sodassa. Kaarle Kustaan sotaretkille ei hän ollut lähtenyt mukaan, vaan oli elellyt maatiloillaan täällä Suomessa, kunnes hän myrskyn uhatessa itäisen rajan takaa oli Viipurin maistraatin pyynnöstä ottanut huolehtiakseen maan kaakkoiskulman puolustamisesta. Kun Viipurin maaherrakin oli äsken kuollut, oli Burmeister tuon uhatun kulmakunnan ylin käskijä ja puolustustoimien esimies. Rivakasti oli hän käynyt asiaan käsiksi, kutsunut talonpoikia lippujen alle ja pannut Viipurin suojana olevat varustukset oivalliseen kuntoon. Nyt johti hän parasta aikaa tulisella kiireellä talonpoikaisen nostoväen harjoittamista ja aikoi sitten pienen joukkonsa kanssa marssia ulos vihollista vastaan. Kuraassi se on, joka asian ratkasee eikä miesten paljous, tapasi hän sanoa niille, jotka valittivat puolustajajoukon pienuutta, ja kuraassia, totta tosiaan, ei puuttunut eversti Kristoffer Burmeisteriltä ja hänen miehiltään — sen saivat viipurilaiset ja koko maakunta pian nähdä.
Pertti Simonpoika se oli vihdoinkin päässyt oikeaan elementtiinsä. Hei vaan sitä elämää, kun sai joka päivä rummun tahtiin äkseerata ja opetella kaikkia sotakomentoon kuuluvia temppuja. Ja olipa hän saanut jo hankituksi itselleen oikean hakkapeliitta-hatunkin ja pitkävartiset sotilassaappaat. Entäs miekka sitten, sotilaan päätunnusmerkki! Kuinka se lisäsikään miehen ryhtiä siinä kupeella heiluessaan ja kuinka somasti sen huotra lipsuikaan saapasvartta vasten. Kylläpä olivatkin lukiotovereilla silmät pyöreinä, kun he iltapäivisin kerääntyivät vallinharjalle äkseerausta katsomaan ja näkivät hänet uusissa tamineissaan siellä valittujen joukossa.
Oli se poikaa, tuo Simon Pertti, pienen maanpuolustusjoukon lippujunkkari. Eipä uskaltasi häntä rehtori enää lyödä Donatuksella päähän tai könistää häntä karsseriin!
Nostoväen harjoitukset eivät tulleet pitkällisiksi. Heinäkuun ensimäisinä päivinä saapui Käkisalmesta pikaviesti, joka kertoi suuren venäläisarmeijan erään ruhtinaan johdolla asettuneen kaupungin edustalle. Linnanpäällikkö, kapteeni Olavi Pentinpoika, jolla oli ainoastaan satayhdeksänkymmentä miestä varusväkeä, oli vihollisten antautumisvaatimuksiin vastannut ruudilla ja lyijyllä sekä lyönyt onnellisesti takaisin heidän ensimäisen rynnäkkönsä. Nyt he olivat ryhtyneet vakinaiseen piiritykseen. Olavi Pentinpoika teki kyllä urhoollista vastarintaa, mutta eihän ollut puolustajain vähälukuisuuteen nähden taattua, miten tulisi käymään. Kiireellinen apu olisi sentähden tarpeeseen.
"No, rientäkäämme sitten Herran nimeen heille avuksi", päätti everstiBurmeister.
Se oli vakavan juhlallinen hetki Viipurissa, kun tuo pieni joukko, toistaiseksi maan ainoa turva, lähti kaupungista liehuvin lipuin ja rumpujen ja torvien soidessa. Joukossa oli paljon nuorta väkeä kaupunkilaisten omasta piiristä ja sen vuoksi katsoivat viipurilaiset sitä aivankuin omaksi armeijakseen. Neitoset olivat kietoneet lipputangon kukkaisköynnöksen peittoon ja useimmat nuorista sotilaista ja upseereista kantoivat rinnassaan kukkakimppuja. Heidän silmänsä välkehtivät nuorekasta elämänintoa. Se tarttui heitä saattaviin kaupunkilaisiinkin ja herätti heissä valoisia voitontoiveita. Mihin muuhun kuin voittoon astutaan noin kirkkain katsein ja pystyin päin, olkoonpa sitten että tässä on menossa vain pieni David ja että siellä perillä on vastassa Goliat-jättiläinen. Ja tiedettiinpä sitä ennenkin käydyn taisteluun samanlaisten David-Goliat-suhteiden vallitessa. Elihän vielä jokaisen viipurilaisen muistissa kertomus herra Jöns Maununpojasta, joka sata vuotta sitten oli vielä paljon pienemmän joukon kanssa lähtenyt Viipurista ja Kivennavalla nujertanut kymmentuhantisen vihollislauman. Entäs Tuomas Teppoisen urotyöt ja monen monet muut täällä Viipurin kannaksella. Ja olihan takana pitkä Saksan sota, jossa suomalaiset olivat oikein maineeseen kohonneet. Niin etteihän tässä ollut mitään syytä olla nyrpällä nenin ja synkästi eteensä tuijotella.
Mutta kenen silmät ne kaikista kirkkaimmin loistivat, ellei tämän David-joukon nuoren lipunkantajan, Pertti Simonpojan. Häneen olivat useimpain kaupunkilaisten katseet suunnattuna ja olipa suorastaan ilo nähdä häntä, kun hän suorana ja pää pystyssä asteli joukon edellä. Kukapa kunnon porvareista tai heidän pyylevistä eukoistaan ei olisi tällä hetkellä karkottanut sydämestään sitä närää, jota hänen kepposensa olivat sinne synnyttäneet, sekä vilpittömällä mielellä toivottanut onnea niin hänelle kuin koko hänen lippuaan seuraavalle joukolle. Ja kun sen viimeiset rivit olivat sukeltaneet Karjaportin holviin, kiipesivät iäkkäämmät saattajat ylös muurille ja huutelivat sieltä, päähineitään heiluttaen, onnentoivotuksiaan poistuvalle sotajoukolle, jota nuorempi väki laulaen ja hurraata huutaen saatteli vielä kauas kaupungin ulkopuolelle.
Niin riensi tuo tuhatmiehinen joukko heinäkuisen päivän paahteessa pikamarssissa eteenpäin itää kohti. Kuta kauemmas Viipurista tultiin, sitä useammin kohdattiin kotisijoiltaan häädettyjä poloisia pakolaisjoukkoja. Niiltä saatiin kuulla, että vihollinen oli uudelleen ottanut haltuunsa Taipaleen kauppalan. Sen vuoksi päätettiin muuttaa matkan suunta sinnekäsin ja vasta kun vihollinen olisi jälleen karkotettu Taipaleesta rientää Käkisalmen avuksi.
Toisena iltana Viipurista lähdettyä saapuivat he Raudun kirkolle. Kun tiedustelemaan lähetetty ratsujoukko toi myöhemmin illalla sanan, että vihollinen oli lähtenyt Taipaleesta sisämaahan päin sekä yöpynyt Suvannon rannalle penikulman päähän Raudusta, päätti Burmeister järjestää joukkonsa taisteluasentoon Leini- ja Rautjärvien väliselle kannakselle. Jalkaväki asetettiin kahtena vahvana rivistönä keskustaan ja ratsumiehet jaettiin kummallekin sivustalle järvien rannoille. Sitä paitsi lähetettiin kummankin järven taakse pienet komennuskunnat pitämään silmällä, ettei vihollinen pääsisi huomaamatta kiertämään pääjoukon selän taakse. Miehet saivat yöpyä asemilleen taivasalle — ja mikäpä heillä olikaan hätänä lämpimänä keskikesän yönä.
Vilkkaasti juteltiin niiden pienien nuotioiden ääressä, joita miehet olivat virittäneet hyttysiä karkottaakseen. Tulossa olevasta taistelusta siinä haasteltiin ja monenlaisia arveluita lausuttiin. Pitkälle sivu puoliyön valvoi Pertti vaaleassa kesäyössä ja tunsi olonsa niin oudon kummalliseksi. Ei se pelkoa ollut, vaan jännittynyttä odotusta ja aavistelua. Hän oli kuvaillut jo moneen kertaan taistelun menon niin elävästi mielessään, että hän oli ihan selvästi tuntenut nenässään ruudinhajun ja kuullut korvissaan kuulien vinkunan. Ja kun hän viimeinkin nukahti levottomaan uneen, näki hän ympärillään pelkkää taistelun vilinää, kuuli muskettien pauketta ja hurraa-huutoja.
Aurinko oli jo korkealla ja tuore aamuilma oli täynnä linnunlaulua, kun torvenääni havahutti hänet uinailustaan. Hän luuli heränneensä suoraapäätä keskelle taistelua, kavahti nopeasti jalkeilleen ja tarttui miekkaansa. Mutta ympärillään näki hän vain pelkkiä tovereita ja hymyileviä kasvoja sekä kuuli iloista leikinlaskua. Kun hänen silmänsä samassa osuivat peilityynelle järvelle, huusi hän hämminkiään peittääkseen: "Pojat, minä menen uimaan, tulkaa mukaan!" Silloin kokonainen lauma nuoria miehiä seurasi häntä järvenrantaan. Ja sielläkös kävi ilo ja pärske, kunnes torven ääni kutsui heidät jälleen riviin. Mutta kuinka paljon heidän mukanaan leyhähtikään riveihin raikasta elämää ja nuorekasta intomieltä! Se sai everstinkin silmät kirkastumaan, kun hän hiljalleen ratsasti pitkin rintamaa, nähdäkseen oliko kaikki järjestyksessä ja kunnossa.
"Lapset", sanoi hän rintaman keskelle pysähtyen, "meillä tulee tänään kuuma päivä, mutta teitä katsellessani minä en ollenkaan epäile, ettemmekö selviä kunnialla, vaikka vihollisemme onkin pääluvultaan meitä paljon vahvempi. Noin eivät loista niiden kasvot, joilla on edessään tappio ja häpeällinen pako. Säilyttäkää tuo iloinen rohkeutenne ja seisokaa miehinä paikallanne, niin kuumaksi kuin tässä vielä saattaa käydäkin. Voitto kuuluu rohkeille."
Raikas hurraahuuto oli vastauksena näihin everstin koruttomiin sanoihin, jotka tuo rehti miekanmies oli vaivalla saanut itsestään esiin puserretuksi. Pertin ohi ratsastaessaan nyökäytti hän tälle ystävällisesti päätään ja virkkoi:
"Varjele lippua viholliselta, poikaseni. Niinkauan kuin se liehuu rivien yllä, eivät miehet menetä rohkeuttaan."
Voimakkaasti sykähti Pertin rinnassa ja hänelle selveni siinä tuokiossa, mitä lippu merkitsee sotajoukolle. Ja samalla käsitti hän oman vastuunalaisuutensa ja itsekseen päätti hän lujasti osottautua tuon kunnon everstin luottamuksen arvoiseksi. —
Päivänkehrä kiipesi yhä korkeammalle ja tiedustelijat ilmoittivat, että viholliset, joita on ainakin puolikymmentuhantinen joukko, lähenivät Rautua. Mutta vielä kesti heitä odottaa ja päivä alkoi jo olla puolillaan, ennenkuin heidän piikkinsä ja pertuskansa alkoivat välähdellä puiden välissä niityn takana. Joukko joukon jälkeen purkautui heitä metsän kätköstä aukealle, jossa he alkoivat järjestäytyä hyökkäykseen.
"Ahaa, he aikovat tehdä alotteeksi ratsuväkihyökkäyksen", kuuli Pertti muutaman nuorista upseereista lausuvan. "Ja tekevät sen nähtävästikin keskustaamme vastaan. No, sehän käy juuri odotustemme mukaan ja ketunrautamme pääsevät iskemään heidän nilkkoihinsa."
"Ketunraudoiksi" olivat he ristineet sen taistelusuunnitelman, jonka eversti Burmeister oli keksinyt. Siihen kuului ensinnäkin joukko tukevia seipäitä, jotka oli kolmeen riviin lyöty viistosti maahan, teräväksi veistetty kärki eteenpäin sojossa. Sellaisia kaksihaaraisine rautapiikkeineen oli käytetty jo kolmikymmenvuotisessa sodassa, jossa niitä oli ruvettu kutsumaan Ruotsin sulhasiksi. Tämän seiväsmetsän edessä seisoivat miehet tiheässä rivissä, niin että tuo vaarallinen hakuli oli kokonaan piilossa viholliselta. Jos nyt ratsuväki tekisi hyökkäyksen keskustaa vastaan, piti miesten vasta hyökkääjäin ihan lähelle tultua pujahtaa nopeasti seiväsrivistön taakse. Että kaikki kävisi nopeasti ja ilman häiriöitä, niin siltä varalta oli illalla pantu toimeen harjoituksia, joten jokaisella oli nyt selvillä paikkansa ja tehtävänsä. Sittenkuin vihollisen ratsuväki olisi suistunut tähän esteeseen ja joutunut häiriöön, piti kummallekin sivustalle asetetun oman ratsuväen hyökätä vihollisjoukon kyljille, iskeä sitä kahdelta puolelta kuin kiinni losahtavat ketunraudat. Toisen rivistön jalkaväki oli tilapäisesti siirretty kummallekin sivustalle ratsuväen taa piiloon, niin että keskusta näyttäisi mahdollisimman ohuelta ja houkuttelisi vihollista suuntaamaan ensi rynnäkkönsä juuri sitä vastaan.
Kaikki näytti käyvän laskujen mukaan. Kun vihollinen oli saanut ratsuväkensä jonkunlaiseen järjestykseen, välähtivät siellä miekat, hevosten harjat hulmahtivat ja maa tömisi tuhanten kavioin sitä tallatessa. Kuin kaikki edestään lakaiseva pyörremyrsky läheni pölypilveen kietoutunut ratsujoukko. Tuijottaessaan siihen tunsi Pertti kylmien väristysten karsivan ruumistaan ja hänen polvensa vavahtelivat. Mutta liikahtamatta seisoi hän paikallaan ja puristi suonenvedontapaisesti lipputankoa. Sitten… se kaikki kävi kuin unessa. Komennon kuullessaan livahtivat he kuin ankeriaat seiväsmetsän taa, viholliset huomasivat liian myöhään uhkaavan vaaran, kuului kauhun ja tuskan karjahduksia, kun etummaiset hevoset ratsastajineen naulautuivat seipäisiin, takimmaiset rivit sulloutuivat päälle ja tähän sekasortoiseen sikermään iskivät kummaltakin sivustalta suomalaiset ratsumiehet. Ohjakset löysinä ja villisti kirkuen pakenivat ne, jotka pakenemaan pääsivät. Niinkuin suuri aalto huljahtaa laivankannen yli, peittää hetkeksi kaikki näkyvistä ja huumaa aistit umpisukkeloon joutuneilta merimiehiltä, vetäytyen sitten yhtä äkkiä takaisin ulapalle — sellaiselta vaikutti tämä kaikki Perttiin ja hänen tovereihinsa. Mutta tällä aallon huuhtaisulla oli heihin vapauttava vaikutus. Yks kaks olivat he päässeet jäykistävästä jännityksestään, tunsivat veren lämpimästi ja vilkkaasti virtaavan suonissaan ja kohottivat huikean hurraa-huudon tälle ensi menestykselle.
"Kas niin, lapset, kaikki kävi toivomustemme mukaan", puheli eversti ratsastaen jälleen pitkin rintamaa. "Kaikki ei kuitenkaan ole vielä lopussa, vaan kuumin on edessämme, sillä nyt käy varmaankin heidän jalkaväkensä kimppuumme. Heitä eivät nuo siunatut seipäät voi pidättää ja silloin kysytään teiltä miehuutta pysyä alallanne. Mutta onhan alku hyvä, meidän kuraassimme on noussut ja vihollisen laskenut, se tasottaa mieslukumme erilaisuutta. Antakaa heille vain rivakasti kuonoon, pojat, ja kaikki päättyy hyvin."
Nähtiin, että vihollinen järjestäysi metsän rinteessä uuteen hyökkäykseen. Tällä kertaa alkoi taaja jalkaväkijoukko liikehtiä suomalaisten keskustaa kohti, samalla kuin ratsuväen jäännökset olivat asettuneet kummallekin kyljelle, suojellakseen niitä suomalaisen ratsuväen hyökkäyksiltä. Yhä lähemmäs tuli vihollinen ja… sitten alkoivat musketit paukkua ja taistelevain päiden päälle syntyi kitkerä, yhä sakeneva savupilvi. Kuinka se tuo pauke ja kuulain surina panikaan veren kuumenemaan. Pertti näki toveriensa joukosta suistuvan kenttään miehen sieltä, toisen täältä, mutta rohkeana seisoi hän alallaan ja niin tekivät toisetkin. Kuinka mielellään hänkin olisikaan ampunut, mutta siihen hänellä ei ollut tilaisuutta, hänen kun täytyi hoitaa lippuaan, joka ylpeänä liehui heidän riviensä yläpuolella, aina väliin peittyen tiheään ruudinsavupilveen.
Yhä lähemmäs työntäytyi vihollinen. Nyt ne saivat raivatuksi pois tieltä seipäät ja niihin tarttuneet miehet ja hevoset. Sitten… sitten seurasi hurja yhteentörmäys miekoin, keihäin ja musketinperin. Kaikki oli tuokion yhtä pyörryttävää sekamelskaa, huutoa ja aseiden kalsketta. Ja kun näköala Pertin ympärillä taas hieman selveni, näki hän vihollisten peräytyvän ja toveriensa hurraata huutaen ajavan heitä takaa. Mutta sitten näki hän everstin ilmestyvän ruudinsavun keskeltä ja pysäyttävän takaa-ajajat.
"Ottakaa entiset paikkanne, lapset, ja pitäkää ne, seisokaa lujana alallanne, sillä nyt tulee taistelun ratkaisevin hetki", kuuli Pertti hänen puhuvan. "Hetken päästä uudistaa vihollinen varmasti rynnäkkönsä ja minun täytyy koko toinen rivistö viedä hetkeksi pois, sillä eräs vihollisjoukko on kiertämässä Rautjärven ympäri meidän niskaamme. Kestäkää herran nimessä paikallanne niinkauan kuin minä ehdin takaisin. Kun rintamaan syntyy aukkoja, niin vetäytykää yhteen älkääkä päästäkö niitä läpi. Kapteeni Kaarlo Lennartinpoika on ylin päällikkö minun poissa ollessani."
Sen sanottuaan kiiti eversti toisen rivistön jalkamiesten kanssa pois. Turvattomuuden tunne valtasi ensimäisen rivistön, kun se jäi täten vaille selkänojaa, joka aina nopeasti täytti syntyneet aukot. Mutta olivathan he lyöneet jo kahdesti vihollisen pakosalle, heidän rohkeutensa oli kasvanut eivätkä he tulisi hevillä paikkaansa jättämään.
Jälleen läheni vihollinen ja jälleen kietoutui kaikki villiin sekamelskaan. Tällä kertaa kävi taistelu paljon kestävämmäksi ja vimmatummaksi. Vihollisten paino oli liian raskas tuolle ohuelle ja harvalukuiselle suomalaisten rintamalle. Yhä lähempänä loiskahtelivat taistelun laineet sitä paikkaa, jossa Pertti lippua pidellen seisoi. Hän tunsi verensä kuumenemistaan kuumenevan. Vasemmalla kädellään hoiti hän lipputankoa ja oikeassa oli miekka valmiina iskemään. Hän ei tahtonut peräytyä, etteivät viholliset eivätkä omat miehet näkisi lipun siirtyvän taaksepäin.
Nyt… nyt oli hän keskellä kuohua, hän iski ja pisti ja sai itse iskuja ja näki miehiä ympärillään suistuvan maahan. Joku tarttui lipputankoon ja koetti vääntää sitä hänen kädestään, mutta joku hänen tovereistaan suisti sen maahan… Sitten sukelsi vihollismerestä suuri, rokonarpinen mies, oikea jättiläinen; ylenkatseellisesti löi se miekan hänen kädestään, niin että se kilahtaen lensi maahan, tarttui sitten lipputankoon ja tempasi sen yhdellä nykäisyllä haltuunsa. Turhaan kurotti Pertti käsiään saadakseen sen takaisin temmatuksi, rokonarpinen jättiläinen sukelsi takaisin sinne, josta oli tullutkin ja Pertti näki rakkaan lippunsa liehuvan vihollisjoukon yllä, joka tervehti sitä riemuhuudoin…
Tuska sydämessään seisoi Pertti hetken kuin huumaantuneena alallaan. Hänestä tuntui, että häneltä oli riistetty kunnia, että hän oli pettänyt everstin luottamuksen ja että voiton mahdollisuus oli luisumassa heidän käsistään. Ei, se ei saanut tapahtua! Lippu oli otettava takaisin hinnalla millä hyvänsä. Hänet valtasi omituinen huumaus, joka ikäänkuin tempasi hänet kohoksi maasta. Tuntematta tai huomaamatta verta vuotavia haavojaan tarttui hän suureen lyömämiekkaan, joka joltakin kaatuneelta oli vierähtänyt hänen jalkoihinsa, ja huutaen ympärillään kamppaileville tovereilleen: "Pojat, seuratkaa minua, meidän on saatava lippumme takaisin!" alkoi hän kaksin käsin silmittömästi hakata ympärilleen. Lippua kohti veti häntä kuin joku salaperäinen yliluonnollinen voima, joka sai hänet unhottamaan haavansa ja uupumuksensa. Viholliset kaatuivat tai väistyivät tuon huimasti välkkyvän aseen edestä, aseen, jota niin rajulla vimmalla heilutti kalpea, verinen nuorukainen, silmissään yliluonnollinen loiste. Leveä verinen kuja aukeni vihollismereen Pertin ja hänen toveriensa vastustamattomasti edetessä ja yhä lähemmäs lippuaan he ehtivät. Vielä muutama huima sivallus ja siinä oli rokonarpinen lipunryöstäjä ihan hänen edessään. Se koetti jälleen sukeltaa häiriöön joutuneiden omiensa joukkoon, mutta Pertin hirmuinen ase oli nopeampi. Pää halaistuna suistui jättiläinen maahan. Pertti tempasi ahnaasti lipun hänen kädestään, kouristi suonenvetoisesti sen tankoa ja painoi sen syvään hengähtäen rintaansa vasten. Mutta samalla musteni maailma hänen silmissään, hän horjui ja kaatui lippuineen maahan…
Hän ei kuullut enää hurraa-huutoja takanaan eikä hakkaa päälle-huutoja edestäpäin eikä nähnyt, kuinka viholliset sekasorron vallassa alkoivat paeta joka suunnalle. Eversti oli palannut järven takaa, viholliset luulivat suomalaisten saaneen vereksen apujoukon ja kun samalla se joukkokunta, jonka eversti oli erottanut omista miehistään ja lähettänyt järven ympäri vihollisen selkään, oli käynyt hyökkäämään suurella pauhinalla, joutuivat viholliset sellaisen hämmingin valtaan kuin taivas olisi pudonnut heidän päälleen. He jättivät kaiken, lähtivät silmittömään pakoon ja hajausivat kuin paimenettomat lampaat Laatokan puolesiin metsiin. Siten päättyi tuo nelituntinen kiivas taistelu suomalaisten täydellisellä voitolla.
Eräs nuoremmista upseereista, Pertin tovereita Viipurin lukiosta, oli juuri kuvannut everstille tarkkaan, kuinka Pertti lippunsa menetettyään oli johtanut heidät hurjaan hyökkäykseen ja vallottanut lipun takaisin ja kuinka hän sillä teollaan oli ratkaisevimpana hetkenä seisauttanut vihollisen etenemisen, kunnes eversti ehti avuksi, ja kuinka hän siten oli pelastanut koko taistelun. Vaieten ja paljastetuin päin seisoivat eversti ja kaikki upseerit Pertin ympärillä, siinä missä hän makasi selällään kalpeana ja elottomana, mutta kasvoillaan vielä onnellinen hymy ja kädet lujasti puristaen lipputankoa. Kuin henkivartioina makasi hänen ympärillään joukko kaatuneita tovereita.
"Minä sanoin hänen äidilleen", lausui eversti, "että hänestä voi vielä tulla kenraali. Mutta minä en arvannut kyllin korkealle, sillä hänestä tulikin sankari."
Everstin silmissä kimalsi kyynel, kun hän kumartui alas ja sulki vainajan silmät sekä peitti hänen ruumiinsa lipulla.
Sellainen oli 14 p. heinäk. 1656 Raudun taistelu, jossa nuori lipunkantaja Pertti Simonpoika eli Bartholdus Simonis näytteli niin sankarillista osaa ja josta kuningas Kaarlo Kustaa lähetti eversti Burmeisterille kiitoksensa.
Kyösti Wilkuna.
Heleimpään kevätvihreäänsä olivat tuuheat lehtipuut pukeutuneet Vuoksen vanhan suujuoksun varrella ja kuusenoksatkin komeilivat punertavissa käpykoristeissaan. Keveästi lipui pieni kaksihanka-haapio myötävirtaa leveän kymin pohjoisen rinteen ohi, jossa kasvoi vehmas nurmi. Venheessä piti perää hyväntuulisen näköinen, ahavoittunut, ryhdikäs keski-ijän mies talonpoikaisessa mekossa, jonka tuppivyö tulusvehkeineen kiinnitti uumenille. Soutajina oli perämiehen neljä reipasta pienoiskuvaa, hänen poikiaan, joista kolme jo oli siinä kahdenkymmenen vuoden seutuvilla, alle tai päälle, ja neljäs, nuorin vasta puolivälissä toistakymmentä, — siinä oli airovoimaa liiaksikin noin pieneen alukseen. Mutta niinpä taival katkesikin nopeasti ja pian rupesi lehteväin nienten lomitse kuultamaan määränpää, Käkisalmen ijäkäs, harmaakivinen saarilinna, jonka vanhimman osan jyhkeä, pyöreä torni tummana kuvastui päivän kiilloittamaan virran kalvoon. Linna sijaitsi näet kahdella, sillan kautta toisiinsa ja pohjoiseen mantereeseen yhdistetyllä saarella, ja sinne mantereen puoliselle rinteelle oli linnan turviin kasvanut pieni kaalimaiden ja viljapeltojen ympäröimä esikaupunki. Suuremman saaren eli n.s. uuden linnan muurien sisäpuolella sijaitsi vanha kaupunki ja itse linnan ytimen muodosti siitä ulompana oleva saari, jota sanottiin "vanhaksi linnaksi." Tämän virranpäälliseen rantaan, korkean muurin alle, laski venhe, josta soutajat heti rupesivat maihin lappamaan verkkojaan ja vapojaan.
Kalamatkalta, kevätkalan pyynnistä, palasivat näet siinä Käkisalmen linnan päällikkö, kapteeni Olavi Pentinpoika — kalamiespuvussa — ja hänen reippaat poikansa, Kaarlo, Olavi, Konrad ja Juhana, iloisina kaikki ja ylpeinä kauniista saaliistaan. Sillä kalakontit, jotka he nostivat venheestä äitinsä eteen, joka juuri laskeusi linnasta saapuvia vastaanottamaan, olivat suuret ja täydet — kelpasi niitä näytellä…
— Siinä on saalista, huudahtivat he, kohotellen kontista esille suurimpia vonkaleita. — Onko täällä linnan sauna lämpiämässä, me toimme tullessamme tuoreita vastoja.
Mutta äiti, rehevä, topakka maalaisemäntä, ei tällä kertaa kiinnittänyt paljoakaan huomiota saaliisiin eikä vastoihin. Hänen katseensa oli hiukan huolestuneen näköinen, kun hän kääntyi miehensä puoleen ja virkkoi:
— Tänne saapui aamulla miehiä Sortavalasta ja ne kertovat outoja uutisia.
— Ka minkälaisia?
— Heidän puolessaan parveilee ratsastavia vainolaisia… ovat siellä ryöstäneet taloja ja polttaneet kirkkoja.
— Vainolaisia…?
— Niin, kasakoita, mitä lienevät. Ihmiset kuuluvat paenneen metsiin… Mutta jouduhan itse kuulemaan, miehet ovat linnantuvassa.
Vakava, hämmästynyt ilme levisi isän hyväntuulisille kasvoille, kun hän siihen kotvaseksi jäi miettiväisenä seisomaan. Vihan liekkikö olisi irti idässä? — hänen oli sitä vaikea ymmärtää. Mutta viestin tuojathan ovat tuvassa… Olavi ojentausi suoraksi — hänen oli siinä kalapuvussa hiukan hidasta päästä täyteen sotilaalliseen ryhtiinsä —, jätti sanaa puhumatta poikansa rannalle hoivaamaan verkkoja ja saaliita, ja läksi nopein askelin nousemaan vastamaata synkännäköisen linnansa paksuseinäistä porttia kohden.
— Jos kasakat ovat tulleet rajan yli, niin pian he ovat täälläkin!Kuinka heitä silloin täällä tervehditään?
* * * * *
Käkisalmen vanha linna, joka jo nelisensataa vuotta oli seisonut siinä Vuoksen suujuoksun vartiana, oli näihin aikoihin, 16-sataluvun puolivälissä, päässyt pitkien rauhanvuosien varrella hiukan "ruostumaan" ja ravistumaan. Sitä oli kyllä laajennettu linnoittamalla myöskin se suurempi saari, jossa "vanha kaupunki" sijaitsi, ja itse "pesälinnan" muurit ja vallit, joita oli ahkerasti varustettu ja lujitettu noin viisikymmentä vuotta sitten, jolloin sen omistamisesta tuimasti taisteltiin, olivat kylläkin paksut ja vankat. Ja ensi vuosina Stolbovan rauhan jälkeen, jolloin Ruotsi jäi lopullisesti pitämään tuon kiistankapulan, oli siellä pidetty riittävä varustusväkikin kaikkine tykistöineen ja sotatarpeineen. Mutta sen jälkeen oli täällä Suomen itäisellä rajalla — harvinaisuutena kyllä — vallinnut monta rauhan vuosikymmentä ja siihen rauhantunteeseen oli tällävälin jo liiaksikin totuttu. "Korelan" linnaväkeä oli pienentämistään pienennetty sitä myöten kuin Ruotsi alinomaa tarvitsi lisää aseväkeä suuriin saksalaisiin sotiinsa; sen parhaat tykit oli sieltä viety muille taistelutanterille, eikä ollut varoja riittänyt tämän kaukaisen linnan kunnossapitoon, — niitä oli aina tarvittu toisaalla. Siksi oli nyt Käkisalmen päällikön, jolla oli linnassaan vain vähäinen, rauhanaikainen varustusväki ja sen mukaiset muonat, vaikea ajatella vihollisen nyt yhtäkkiä tekemää hyökkäystä.
Mutta siihen ajatukseen oli kai totuttauduttava. Olavi Pentinpoika, suomalaisesta maalaishuovista kapteeniksi ylennyt soturi, oli jo pari vuosikymmentä sitten nuorena luutnanttina ollut lyhyen ajan Käkisalmen väliaikaisena komentajana, ja silloin päässyt tähän rajalinnaan ja sen viereisen kauppakylän väestöön mieltymään. Senjälkeen oli hän kulkeutunut toisille sotatiloille, retkeillyt Liivinmaalla ja taistellut Saksassa 30-vuotisen sodan loppuaikoina, palaten vihdoin rauhan tultua takaisin Suomeen, jossa hänellä oli kotinsa ja perheensä. Hän otti silloin taas Käkisalmen syrjäisen linnan hoitoonsa, — siellä oli köyhän miehen helpompi kasvattaa isoa perhettä, sillä siellä saattoi viljellä maata ja harjoittaa kalastusta sekä muutenkin elää hiljaista, vaatimatonta maalaiselämää, jota hän rakasti. Venäläisten kanssa käytiin kauppaa ja elettiin hyvässä naapurisovussa aavistamatta, että Ruotsin uuden kuninkaan Kaarlo Kustaan levoton politiikka sotkisi isänmaan sotaan, paitsi muuta Eurooppaa, myöskin Venäjätä vastaan.
Kevättalvella oli kyllä Viipurista saapunut tietoja, jotka eivät ennustaneet oikein hyvää, mutta rauhan rikkoutumista ei sentään, osattu odottaa, — elettiinhän hallituspiireissäkin vielä siinä hyvässä uskossa, että sattuneet selkkaukset kyllä nytkin sodatta selviävät. Ulkomaisille sotatanterille yhä Suomesta väkeä kiristettiin, kasvavat pojatkin piti sinne kuljettaa, — kukapa silloin osasi odottaa venäläisten hyökkäystä Suomeen! Käkisalmenkin pienilukuisesta miehistöstä oli osa laskettu lomalle niinkuin tavallisesti kevättöihin ja kevätkalanpyyntiin oli linnasta lähdetty niinkuin ainakin.
— Olisiko nyt todella rauha rikkoutunut, sota alkanut idästäkin?
Sortavalasta saapuneet miehet, jotka linnanisäntää odottivat pesälinnan vanhassa vierastuvassa, eivät tienneet asiallisesti paljo muuta, kuin minkä suulas emäntä jo rannassa oli kertonut. Vihollinen hävitti laajalti Karjalan varsinkin luterilaisen väestön asuinmaita; nämä miehet olivat lähteneet kodeistaan länteen kulkemaan, toiset olivat metsiin paenneet. Ja nyt he pyysivät linnasta avukseen sotaväkeä, häätämään hyökkääjät pois rajan taa.
— Vai linnaväkeä avuksi… Ovatko nuo ryöstäjät säännöllistä sotaväkeä?
— Ovat kyllä. Ja uusia joukkoja kuuluu heitä olevan tulossa rajan takaa.
— Vai uusia tulossa…
Olavi Pentinpoika teki äkkiä päässään pieniä laskelmia. Linnueen kirjoissa oli nykyisin kaikenkaikkiaan, hänen omat pojat mukaan luettuina, 190 miestä, joista osa oli lomalla kotikylissään. Hevosia, joita ahkerasti oli käytetty linnan peltotöissä, oli parikymmentä, — ei siitä riittänyt mitään lähettää ryöstelevää vainolaista vastaan. lannan omaa turvallisuutta oli nyt lähinnä ajateltava.
— Malttakaahan, miehet, puhui hän lohdutellen kärsimättömille sortavalalaisille, vetäessään asetakin ylleen ja sitoen miekan vyölleen. — Ehkä on parasta, että te jäätte toistaiseksi tänne linnaan… katsotaanhan, mitä voidaan tehdä. Käykää murkinoimaan!
Mutta itse ei hän nyt joutanut aterioimaan, — piti heti ryhtyä erinäisiin kiireellisimpiin toimenpiteisiin. Kohta rupesikin linnankirkon kello soimaan, kutsuakseen kotiin esikaupunkiin ja lähikyliin laskettuja miehiä, ja itse kävi linnan herra aitoissa ja kellareissa varastojaan tarkastamassa. Uudessa linnassa, joka oli nyt puolustuskuntoon saatettava sekin, pani hän miehet vallitöihin ja määräsi joutoväen ajoissa muuttamaan sieltä pois. Sieltä palatessaan tapasi hän pesälinnan väentuvassa rannasta nousseet poikansa, jotka yhä puuhailivat verkkojensa ja rihmojensa ääressä. Heille hän virkkoi:
— Nyt pois rihmat ja koukut, pojat! Tässä on nyt pidettävä huolta toisenlaisista työkaluista.
Pian oli isä antanutkin pojilleen uudet tehtävät.
— Sinä Kaarlo, ratsasta parin miehen kanssa Sortavalaan päin vakoilemaan, missä asti vainolainen jo liikkuneekaan. Hoi, Olavi, anna kalat akoille ja hae hiirakko laitumelta, se on nopein menemään. Varaa paras satula ja karauta sitten yötä päivää Viipuriin, ilmoittamaan sikäläisille sotaherroille, että vihollinen on hyökännyt Karjalaan ja että tänne tarvitaan pikaista apua. Ja Konrad, laske sinä vesille vastatervatut nuottaveneet, ota mukaasi riittävät soutajat ja lähde joensuusta, johon tuonaan laski kaksi jauhosaimaa, hakemaan viljaa niin paljon kuin saatte venheillä kulkemaan. Ja vihdoin nuorimpani, sinä Juhani, kirjoitusmies, tule avukseni, meidän on nyt yhdessä laadittava pari kirjettä Olavin mukana Viipuriin lähetettäväksi. Kas niin, toimeen kaikki…!
— Kunhan ensiksi koen polakoukkuni Kalliosaaren kupeelta, rupesi nuorin veljeksistä varsin levollisesti estelemään. Hän ei ollut koskaan tottunut Käkisalmen linnassa mihinkään erityiseen kiireeseen eikä ymmärtänyt sellaista hoppua nytkään tarvittavan. Mutta isä taputti häntä hellästi leuvan alta ja virkkoi:
— Elä lähde nyt ensiksi koukkujasi kokemaan, Juhani. Tänään ovat täällä toiset tehtävät tärkeämmät, — tänään ja huomenna ja ehkä näistäpuolin monenakin päivänä. Sillä rauhan ajat ovat nyt päättyneet.
Se näkyi pian kaikesta. Käkisalmen hiljainen linna rupesi yhtäkkiä elämään!
Päivät menivät siellä nyt kiireellisissä varustustöissä, viikot vierähtivät Mittumaariaan asti, jolloin kappalainen linnan kirkossa hartaasti rukoili rauhan puolesta, eikä vihollista vielä ainakaan kuulunut Käkisalmen linnan edustalle. Jokohan tuo jättikin hyökkäyksensä sikseen, tuumi Olavi Pentinpoika väliin aherrustensa lomassa, — eiköhän rauha lopulta sentään särkynytkään?
Särkyi ja pahastikin. Sen jo todistivat kesäkuun viime päiväin viestit. Kaarlo-poika palasi vakoilumatkaltaan kertoen, että itäisiä pitäjiä ryöstelevät kasakat ovat vain odottaneet suurempia lisäjoukkoja, — pian ne ovat sieltä länteen päin tulossa. Samaan aikaan palasi Olavi hiirakollaan Viipurista ja toi paljo pahoja uutisia. Viholliset ovat hyökänneet Inkeriinkin, jossa ovat ryöstäneet Nevanlinnan ja ruvenneet Pähkinälinnaa piirittämään, ja viipurilaiset ovat huutavassa hukassa, heillä kun ei ole kaupunkiaan puolustaakseen paljo ollenkaan sotaväkeä.
— Käskivät meidän vain täällä pitää sitkeästi puoliamme.
— Senhän tiedämme neuvomattakin, murahti isä. — Mutta sieltä ei siis ole odotettavissa mitään apua?
— Lupasivathan he koettaa, he parastaikaa kokoavat ja harjoittavat uutta aseväkeä.
Mutta huolettavin Olavin uutisista oli kuitenkin se, että hän paluumatkallaan oli tavannut Suvannon taipaleella jo ison vihollisleirin. Venäläiset ovat siinä nousseet maihin, anastaneet koko taipaleen haltuunsa, — Olavin oli täytynyt Raudun kautta kiertää metsäteitä päästäkseen takaisin Käkisalmeen.
— Yhteys Viipurin kanssa on siis katkaistu, totesi sen kuultuaan isä-Olavi, jonka hyväntuulisille kasvoille jo oli asettunut sangen ankara piirre. — Pian ollaan umpiperässä!
Viimein souti Konrad miehineen kesäkuun viimeisenä päivänä viimeisen viljalastin Laatokalta ja ilmoitti, että sinne Vuoksen virran suuhun laskee parastaikaa vihollisten laivoja ja suuria lotjia, joista puretaan miehiä ja tykkejä maihin, — siellä kuhisee miestä kuin pilveä, ja mölinä käy pitkin rannan hiekkaisia särkkiä.
— Kas niin, aamulla ne mölisijät ovat täällä, ennusti linnanherra. — Siispä nyt poltetaan etukylä pois mantereen rannalta, ettei vihollinen siitä saa turvaa, — kirkko vain jätetään polttamatta! —, kerätään kaikki venheet linnan valkamaan, ja vedetään vipusillat pystyyn. Sitten ollaan Herran kukkarossa!
Illan tullen syttyivät tulet kauppakylän taloissa, joista naiset ja lapset jo oli lähetetty pakosalle salosaunoihin, ja komeat juhannuskokot valaisivat pian Käkisalmen suljetulle pienelle varustusväelle valjun kesäyön.
* * * * *
Seuraavina päivinä, heinäkuun ensimäisenä ja toisena, asettuivat jokisuulta saapuneet venäläiset sankoin joukoin Käkisalmen edustalle, ruveten joen pohjoispuolisille rinteille pystyttämään telttojaan. Siellä soivat torvet ja kajahtivat komentohuudot, tykkipattereita ruvettiin kaivamaan kauniisti orastaviin kauravainioihin ja hevosia pantiin liekaan ruislaihoihin. Ja linnan edustaiselle niemekkeelle, sillan päähän, ratsasti rummuttaja julistamaan venäläisten päällikön, Mikael Puskinin, nimessä:
— Heittäkää linna mielisuosiolla, siten säästytte pommituksesta.
Mutta heille huusi Olavi Pentinpoika vastaan uuden linnan pohjoisesta muurinsarvesta:
— Antakaa jyristä vain, ei sitä meidän käkemme säiky!
— Ette siis luovuta linnaa?
— Tulkaapas ottamaan! On meillä lyijypapuja, millä vastata hävittömyyksiin…
Silloin rupesivat venäläiset panemaan pystyyn piiritysvehkeitään ja purkivat sitä varten etukaupungin puisen kirkonkin, jonka seinähirsistä he rakensivat tykinalustoita.
Onneksi oli Käkisalmen linnassa vanhemmilta ajoilta melkoiset ampumavarastot ja pelottomasti kävi pienen linnan harvalukuinen miehistö niillä vastaamaan piirittäjäin pommitukseen. Miehistö oli tosin tottumaton piiritysoloihin, mutta pian siltä hammas karkeni. Se jaettiin heti säännöllisiin työvuoroihin. Kun Kaarlo ja Olavi osastoineen olivat päivän otelleet, milloin uuden, milloin vanhan saaren valleilla, lähtivät he linnan suojiin nukkumaan ja kapteeni itse asettui silloin Konradin kanssa muurinsarviin tykkejä hoitamaan. Eivätkä he hätääntyneet, jos muurista kappale lohkesikin; se oli paksu ja vankka ja pahimmat vauriot korjattiin yöllä. Ja jos vihollinen yritti äkkirynnäkköä, silloin puhallettiin torveen ja kutsuttiin koko miehistö uhatulle vallinosalle, josta tulinen muskettituisku pantiin suitsuamaan ryntääjiä vastaan. Sitä nämä aina tottelivat.