"Uh-huh!" huokasi marski helpotuksesta, päästyään vaapperoita tikapuita ylös laivankannelle. "Jäisinpä totta vie taivaansalin ulkopuolelle, jos sinne olisi kiivettävä tuollaista tietä vaikkapa virstankaan matka. Ruhoni painavuus lisääntyy sitä mukaa kuin sääreni kangistuvat, he-he!"
Kuivattuaan hien otsaltaan päästi hän jälleen näkösälle sen hyväntuulen, jonka vallassa hän oli koko päivän ollut. Laiva, jonka kannella hän nyt asteli, oli hänen oma amiraalilaivansa, joka oli korjausta varten nostettu telakkaan Seitsenjoen suuhun Pikkalanlahden perukassa.
Jos hänen kirjallinen sivistyksensä olisi ollut suurempi, niin olisi hänellä laivan peräkeulasta ympärilleen katsoessaan ollut täysi syy huudahtaa:opus fervet— työ kuohuu, joilla sanoin Vergilius kuvaa sitä kuumeista työintoa, minkä vallassa Karthagon rakentajat Aeneaan siellä käydessä häärivät. Huhtikuun auringon lämpimässä ja silmiä häikäisevässä paisteessa työskenteli siinä sataan nouseva miesjoukko korkeiden lautatapulien, hirsipinojen ja tervatynnyrien keskellä, sillä puolikymmentä uutta sotalaivaa oli tekeillä, samalla kuin joukko vanhempia oli korjauksen alaisina. Kirveet ja kurikat paukkuivat, suuret vaarnakairit karskuivat ja sahat kitisivät, ja keväinen ilma toisti nämä erilaiset äänet monikertaisina. Katsettaan työstä nostamatta tai pysähtymättä edes hikeä otsaltaan kuivaamaan heiluttivat miehet aseitaan, hakkasivat tappuroita liitteisiin tai sivelivät tervaa valmistuneiden alusten kylkiin. Jokainen näytti tuntevan nahassaan, että hänen liikkeitään seuraa rautamarskin ankara silmäpari ylhäältä amiraalilaivan kannelta. Ja marski näkikin tämän kaiken, kuuli työaseiden synnyttämät erilaiset äänet ja tunsi ilmassa pihkan ja tervan hajun…
"Tämähän käy kuin rasvattu!" tulkitsi hän tyytyväisyytensä kansanomaisella tavallaan ja taputti olalle ylintä työnjohtajaa, joka tästä harvinaisesta suopeudenosotuksesta lehahti punaiseksi. "Jahka te vielä kuukauden päivät jatkatte samalla vauhdilla, niin laivat ovatkin valmiit vesille laskettavaksi. Sitten lähdemme merelle ja sitten isketään yhteen, niin että tärähtää, he, he!"
Hän nauraa hohotti hyväntuulisesti, mutta jätti kuitenkin sanomatta, kenen kanssa sitä yhteen isketään. Työnjohtajain, jotka seurasivat hänen kintereillään, ei kuitenkaan ollut vaikea arvata, että hän tarkotti Kaarle herttuaa ja ruotsalaisia. Kierrettyään ympäri amiraalilaivan ja tarkastettuaan tykkiportit, mastokengät, kajuutat ja miesten hytit, ilmaisi hän uudelleen tyytyväisyytensä töihin sekä alkoi sitten ähkien ja puhkien laskeutua maahan.
Hän kierteli vielä miesryhmien luona lausumassa kehotuksia sekä lupaamassa ylimääräisiä palkintoja, jos työt hyvissä ajoin tulisivat kunnolla suoritetuiksi. Kaikki vakuuttivat alttiuttaan ja tyytyväisenä alkoi marski pujotteleida pihkaisten lastukasojen ja suurten hirsipinojen välitse alas joelle, jota pitkin hän likaista ajotietä myöten lähti astelemaan Pihkalan kartanoon. Sieltä aikoi hän kohta päivällistä haukattuaan lähteä takaisin Turkuun, sillä pitkään ei hän joutanut yhdessä paikassa virkailemaan, hänellä kun oli jo vuosikymmenen ajan ollut yhtaikaa senkin seitsemän rautaa tulessa.
Sisälle tultuaan istahti hän heti pöytään ja ilmotti, että hänellä on nälkä kuin sudella. Hän sai eteensä mieliruokaansa: uunissa käristettyä kinkkua ja munapaistikkaita.
"Mainiota, mainiota!" puheli hän ja söi tavattomat määrät kinkkua sekä joi päälle suuren haarikallisen vaahtoavaa olutta. "Kylläpä nyt jaksaa", ja hän siveli tyytyväisenä vatsaansa. "Tuntuupa etten tarvitse ruokaa ennenkuin kotona Turussa. Mutta raukasemaanpa rupesi. No, reessäpä on mukava köllöttää."
Kartanon vouti hääri palvelushaluisena ja nöyräselkäisenä hänen ympärillään. Saatuaan tämän avulla laajan susiturkkinsa päälleen, työntyi marski oven täydeltä ulos, jossa ajurit hevosineen odottivat jo porrasten edessä. Mielihyvästä ähkien sijottui hän puolimakaavaan asentoon karhuntaljalle reen perään. Vanha, Kuitiassa kasvanut tallirenki peitteli hänet huolellisesti ja nousi sitten reenkeulalle sekä massautti hevoset liikkeelle.
Perässä seurasi kaksi muuta rekikuntaa. Toisessa niistä ajoi marskin käsikirjuri, toisessa kappalainen ja välskäri. Marski tahtoi näet matkoillaan olla varattuna sekä sielun että ruumiin puolesta, kuten hän sanoi. Eipä silti että hän olisi koskaan pappia tai jumalansanaa tarvinnut, sillä mitään uskonnollista tarvetta ei hänessä ollut milloinkaan ilmennyt. Kappalainen kuului vain välttämättömänä numerona hänen hovi-inventaarioihinsa, jota paitsi hänen tehtävänään oli juttelullaan lyhentää herransa iltahetkiä.
Matkueen edellä ja jälessä ratsasti neljä huovia. Marski saattoi siis levollisesti heittäytyä päivällisraukeuden valtaan ja ummistaa silmänsä. Hän hengitti mielihyvin keväistä ilmaa, jossa tuntui sulavan lumen ja nuoren mäntymetsän tuoksu. Aurinko hautoi paksun susiturkin läpi niin makeasti hartioita, että pää torkahti reen selkänojaa vasten ja marski nukahti.
Kirjavat unikuvat alkoivat häilähdellä hänen edessään. Hänen harteiltaan oli vierähtänyt vuosien taakka, elämänintoa pursuilevana kaksikymmenvuotiaana oli hän hiihtävinään salotaivalta kolmisatamiehisen joukkueen etunenässä. Itäistä taivaanrantaa punasivat valtavat tulipalot ja vastaan riensi hätääntyneitä pakolaisjoukkoja. He pysähtyivät tietoja saamaan ja eräs vanha muori tarttuu häntä kädestä sekä haastaa: "Jumalapa sinut on lähettänyt, herra kulta, mutta joudukin pian, ennenkuin vihollinen kaikki hävittää ja polttaa… Voi, voi, minkälainen valtiaan käsi sinulla on, sinusta tulee vielä jotakin merkillistä, mutta joudu nyt karkottamaan viholliset…"
Reki heilahti käänteessä ja marski havahtui unestaan. "Kas, kuinka ilmielävänä vanhat tapaukset kohoavat mieleen", hymähti hän itsekseen ja alkoi valveella ollen jatkaa muisteloa.
Niin, se oli Kustaa-kuninkaan eläessä ja siitä oli jo nelisenkymmentä vuotta. Vanha perivihollisemme moskovalainen oli suurin voimin hyökännyt rajan yli ja hän, Klaus Eerikinpoika, oli saanut ensi kerran olla mukana sodan verileikissä. Kolmensadan savolaisen suksimiehen johtajana hänet oli lähetetty torjumaan vihollisten hävityksiä Olavinlinnan tienoilla.
Millä vimmalla hänen pieni joukkonsa olikaan lähtenyt eteenpäin hiihtämään, kun pakolaiset olivat heille kuvanneet vihollisen kauheita hävityksiä. Tällöin oli hän ensi kerran voimakkaasti tuntenut, kuinka hän juuriaan myöten kuului tähän maahan ja tähän kansaan.
Kuin kostonenkeli oli hän, pienen joukkonsa järjestettyään, iskenyt tuhatlukuisen vihollisjoukon keskelle, joka palavien kylien tienoilla riehui murhaten ja ryöstäen. Ensi iskulla olivat he lyöneet vihollisen hajalle, ottaneet takaisin ryöstösaaliin ja surmaten heistä suurimman osan ajaneet loput kauas omien rajojensa taakse.
Silloin oli hän ollut ainoastaan kahdenkymmenen vuotias. Sen jälkeen olivat neljän vuosikymmenen kuluessa seuranneet sota- ja valtiotoimet toisiaan ja hän oli saanut taistella milloin maalla, milloin merellä, milloin idässä, milloin lännessä. Niin, idässä ja lännessä… ja sepä se oli vuosien vieriessä lujentanut hänen käsitystään erikoisasemastaan suomalaisena valtamiehenä. Aste asteelta oli hän kohonnut arvossa ja vaikutusvallassa. Kun hän puolikymmentä vuotta sitten oli suuren suomalaisen armeijan etupäässä tehnyt onnistuneen sotaretken syvälle Venäjän maahan, oli hänet korotettu valtakunnan marskiksi. Sitä ennen oli hänestä jo tehty valtakunnan amiraali sekä Suomen ja Viron käskynhaltia. Niin, vähitellen hänen käsiinsä olivat kokoontuneet kaikki vallanohjat näillä main ja hänestä oli kehittynyt se rautamarski, jonka edessä kaikki Itämeren tälläpuolen taipuivat. Kun Kaarle-herttua ja valtaneuvoskunta Ruotsista käsin olivat pyrkineet häntä komentelemaan, oli hän kerran merkinnyt kirjeen alle nimensä seuraavasti: "Klaus Fleming, Wiikin vapaaherra, valtakunnan marski, yliamiraali ja sotaeversti, jolla nyt on monta hallitsijaa, jotka kaikki määräilevät, vaikk'en tottele kuin yhtä ainoata, jonka nimi on kuningas Sigismundus — jos minun vertaiseni tulevat ja jotain käskevät, lyön heitä päähän."
Hän hymyili valtansa tunnossa ja antoi aatostensa jälleen palata kuluneen elämän taipalille. Mieluisan pysähdyspaikan muodosti siellä muisto eräästä matkasta Pohjanlahden yli. Siitäkin oli jo lähemmäs kolmekymmentä vuotta. Hän oli ollut saattamassa vangittua Eerik-kuningasta Turunlinnasta takaisin Ruotsiin. Kymmenkunnan vuotta aiemmin oli hän ollut samanlaisella retkellä: viemässä kapinallista ja vangittua Juhana-herttuaa Ruotsiin. Tuolla jälkimäisellä matkalla hänessä oli, seisoessaan myrskyssä laivankannella, ensi kerran herännyt valtaunelmansa: itsenäinen Suomi, jonka toteutumiseen kaikki hänen toimensa sen jälkeen olivat tähdänneet.
Kun hän tämän matkan jälkeen oli Tukholmassa huvitellut muutamain muiden nuorten ylimysten kanssa, olivat he muun muassa menneet erään kuuluisan ulkomaalaisen sibyllan luo tulevaisuudestaan kuulemaan. Hänelle oli tietäjänainen muun muassa lausunut runomitassa:
"Prinssiä kaks oot Suomesta pois sinä haahdella vienyt.Kolmannen jos Kohtalo suo sun maastasi saattaa,Itse sä kultaisen oot kruunun painava päähäs."
Hm, tietystihän se oli vanhan tietäjäakan lorua, mutta siitä huolimatta nuo säkeet olivat usein palautuneet hänen mieleensä. Varsinkin viime aikoina. Sillä lähimmässä tulevaisuudessa oli kolmas Waasasuvun vesa saapuva Suomeen ja saapuva hänen verivihollisenaan. Tulkoon! Hänellä oli koossa luja armeija ja mahtava laivasto, hänen ilonsa ja ylpeytensä, oli valmistumassa. Ratkaisun hetki ei häntä pelottanut. Pian nähtäisiin, oliko hänen suotu saattaa kolmaskin Waasa-veljeksistä vangittuna Pohjanlahden yli. Jos niin oli, niin silloin…
Häntä huumasi valtaunelmansa pikaisen täyttymisen mahdollisuus.
Mutta oliko Kaarle-herttua aavistanut hänen salaisen unelmansa? No, entäpä sitten, jos olikin. Hän oli herra ja valtias tällä puolen Pohjanlahtea eikä Kaarle-herttua tulisi häntä varustaumatonna yllättämään! —
Aurinko oli painunut jo puiden latvojen tasalle. Marski nojasi jälleen päänsä reenselustaan ja ummisti silmänsä. Hänen hengityksensä kävi tasaiseksi ja unikuvat alkoivat uudestaan tanssia hänen edessään.
Tällä kertaa kohosi niiden keskeltä näkyviin pitkähkö mies, joka tuimin silmin ja kulmat rypyssä tuijotti häneen. Marskia vavahutti vihanpuuska, sillä hän tunsi Kaarle-herttuan. Hänen ympärillään istui koko valtaneuvoskunta ja jokainen niistä tuijotti häntä kuin mitäkin kummaa.
Hänen paikkansa olisi ollut heidän joukossaan, sillä valtaneuvoshan hän oli itsekin. Mutta hän ei ollut näinä Sigismundin hallitusvuosina kertaakaan totellut kutsua saapua valtaneuvoskunnan kokouksiin, ja nyt seisoi hän tässä heidän edessään aivankuin syytettyjen paikalla. No, syyttäkööt he mitä syyttäkööt, olipa hänellä kuningas selkänsä takana, ja siitä tietoisena ojensi hän itseään ja otti kasvoilleen tavallisen kopean ilmeensä…
Mutta nyt tempasi herttua edestään pöydältä pitkän plakaatin ja silmättyään häntä kerran vielä merkitsevästi alkoi lukea: "Me Klaus ensimäinen, Jumalan armosta Suomen, Lapin ja Karjalan kuningas…"
Herttua keskeytti lukemisen ja loi jälleen katseensa marskiin. Tällä kertaa huomasi marski hänen kasvoillaan saman vahingoniloisen ilmeen, joka häntä oli niin suuresti sapettanut kuninkaankruunajaisissa Tukholmassa, kun hänen oli herttualta täytynyt julkisesti pyytää anteeksi kopeata käytöstään. Ja kaikkien valtaneuvosten kasvoilla näkyi sama ilme, aivankuin he olisivat olleet vain joukko kuvastimia, jotka tarkoin heijastivat herransa mielialoja.
Tästä kaikesta joutui marski niin vimmoihinsa, että hän yhtäkkiä heräsi. Hän ähkyi, ojentui suoraksi reessä ja sylkäsi unen maun suustaan. Päästyään täysin valveille alkoi hän hymyillä ja mutisi:
"Jaa, jaa, herttu-Kaarle, kyllä maar sinä mielihalulla panisitkin minut syytettyjen penkille, niin, ja vielä pahempaankin paikkaan sinä minut panisit, mutta sitäpä ei taidakaan olla yhtä helppo tehdä kuin uhata. No, no, tulehan vain tänne, kyllä minä valmistan sinulle lämpimän vastaanoton, senkin juonimaakari."
Hän hymyili yhä ja alkoi tehdä laskelmia tulossa olevan taistelun suhteen. Ratkaisun täytyi tapahtua jo ensi sulan aikana eikä hän epäillyt pystyvänsä puoliaan pitämään, jopa suorastaan kukistamaan vihatun vastustajansa. Rahvaan kapina oli kukistettu, maassa oli hiiren hiljaista ja vallanohjat olivat hänen rautaisissa kourissaan.
Nuijakapinan mieleen muistuessa lakkasi hän hymyilemästä, sillä eteen aukeni laaja näyttämö verisiä taistelutantereita ja poltettujen talojen raunioita. Niin, ne nuijapäät eivät olleet käsittäneet hänen suuria tarkoituksiaan, siksi: pois tieltä! Kuin rautainen jyrä oli hän kulkenut yli maan ja tallannut jalkoihinsa ne, jotka tyhmyydessään ja itsepintaisuudessaan olivat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen.
Säälittikö häntä rahvaan kurja tila? Mitä vielä, häntä vain harmitti kapinan muisto, sillä se oli pakottanut hänet haaskaamaan maan voimia, jotka kyllä olisi tarvittu vähentymättöminä taistelussa Kaarlea vastaan. —
Reenjalakset jurrasivat unettavasti pehmeässä lumessa ja marski alkoi uudelleen torkkua. Puut huiskahtelivat hänen ohitseen utuisina haamuina ja tiukujen helinä, joka kylien kohdalla hukkui koirain haukuntaan, kuului kuin jostakin hyvin kaukaa.
Mutta tuskin oli hän vaipunut kunnolliseen sikiuneen, kun hän huomasi jälleen seisovansa syytetyn paikalla valtaneuvoskunnan edessä. Herttua ja neuvokset tuijottivat häneen kuten äskenkin ja edellinen alkoi jälleen lukea plakaatista: "Me Klaus ensimäinen j.n.e."
Tällä kertaa oli hänellä kuitenkin hämärä tietoisuus siitä, että tämä onkin vain unta ja että hän jo toisen kerran näkee saman näyn edessään. Hän alkoi vääntelehtiä sekä ojennella jalkojaan ja heräsi lopuksi. Sydäntään tunsi hän kiertävän ilkeästi ja koko ruumis oli lyöttynyt hikeen. Seuraavassa hetkessä puistattivat häntä kuitenkin jo vilunväreet.
"Sairautta se tiesikin, että sama unennäkö tuli kaksi kertaa eteeni", sanoi hän itsekseen. "Taisin lähtiessäni syödä liian vahvasti."
Hän kohenteli peitteitä ympärillään ja koetti löytää mukavimman asennon. Aurinko oli jo laskenut ja ilma viilentynyt. Vaalea taivaankansi tummui ja tähti toisensa jälkeen tuikahti näkyviin. Huohottaen juoksivat hevoset metsäistä tietä ja täysikuu, joka kohosi taivaanrannalle, seurasi reen kohdalla hyppien puunlatvalta toiselle. Marskista tuntui kuin se olisi ilkkunut hänelle ja nauranut vasten silmiä.
Hänen päätään rupesi pyörryttämään ja sydäntä kiersi yhä pahemmin, niin että hänen yhtäkkiä täytyi antaa ylen. Renki huomasi sen ja pysäytti huolestuneena hevoset. Marski käski kuitenkin ajaa edelleen, mutta aina kun reki kolahti tienlyöppeissä, voihkasi hän ääneensä ja sen johdosta uskalsi renki-vanhus ehdottaa, että pysähdyttäisiin ensimäiseen taloon. Siihen antoi marskikin suostumuksensa ja puoli tuntia vielä ajettuaan saapuivat he Pohjan pitäjän kirkolle.
Matkue poikkesi nimismiehen taloon kirkkomäellä ja välskäri riensi yhdessä kappalaisen kanssa taluttamaan marskia sisälle. Hän horjahteli ja taluttajilla oli täysi työ saadessaan tuon vahvan miehen pysymään pystyssä.
Kun he olivat saaneet hänet vaivalla riisutuksi ja vuoteeseen, ryhtyi välskäri iskemään suonta. Sen tehtyään antoi hän potilaalle vahvistavaa rohtoa sekä asetti kääreen hänen päähänsä.
Muutamia hetkiä makasi marski liikkumattomana ja silmät ummessa. Huoneessa olevat luulivat hänen vaipuneen uneen. He puhuivat kuiskien ja hiiviskelivät varpaillaan, mutta yhtäkkiä avasikin marski silmänsä ja viittasi kappalaisen luokseen.
"Luulenpa, että ylimmäinen tuomari kutsuu minua luokseen", lausui hän voipuneella äänellä. "Ja silloin on ripitys paremmin paikallaan kuin välskärin toimet."
Kappalainen ryhtyi antamaan kuolevalle viimeistä lohdutusta. Marski lausui synnintunnustuksen selvällä ja virallisella äänellä kuin olisi hän lukenut jotakin välttämätöntä asiapaperia. Kun hän oli nauttinut ehtoollisen, ummisti hän uupuneena silmänsä ja vaipui jonkunlaiseen horrostilaan.
Unikuvien keskeltä selkeni hänen eteensä jälleen tuo sama näky: herttua ja valtaneuvokset tuijottamassa häneen kuin syytettyyn. Herttua alkoi nytkin plakaatista lukea: "Me Klaus ensimäinen, Jumalan armosta Suomen, Lapin ja Karjalan kuningas…" Siihen päästyään pysähtyi hän kuitenkin äkkiä ja repäsi plakaatin kahtia. Sen tehtyään alkoi hän pilkallisesti nauraa hohottaa ja koko valtaneuvoskunta hohotti täyttä kurkkua mukana…
Marskin seuralaiset ja talon isäntä, jotka hiljaa kuiskutellen seisoivat huoneessa, näkivät sairaan vääntelehtivän vuoteessa ja suurten hikihelmien kohoavan hänen otsalleen. Sitten avasi hän silmänsä ja vaikeasti hengittäen tuijotti eteensä tyhjyyteen.
"Sinä voitit, Kaarle, ja minun suuri unelmani jäi jälkipolvien toteutettavaksi", kuulivat lähinnä seisovat hänen katkonaisesti lausuvan, minkä jälkeen hän uudelleen ummisti silmänsä, ojentaen samalla itsensä suoraksi.
Kaikki huomasivat kuolinkamppailun alkaneen. Sitä ei kestänyt kauan. Avaamatta enää silmiään, suorana ja äänetönnä veti rautamarski viimeisen henkäyksensä juuri sydänyön hetkenä.
"Hän on nyt mennyt ylimmäisen tuomarin luo", kuiskasi kappalainen."Herra olkoon armollinen hänen sielulleen."
Hän alkoi puoliääneen lukea rukousta vainajan puolesta, samalla kuin talon isäntä asetti palavan kynttilän marskin vuoteen viereen.
* * * * *
Räystäistä tippui vettä ja sulavat hanget humahtelivat, kun matkue lähti jälleen liikkeelle Pohjan pitäjän nimismiehen talosta. Marskin ruumis oli nostettu entiselle paikalleen hänen omaan rekeensä, jonka rinnalla vanha tallirenki ohjaksia pidellen asteli verkalleen ja allapäin. Päivä paahtoi raukeasti ja hanget häikäsivät silmiä. Hevoset astelivat hitaasti ja laskivat päänsä riipuksiin, aivankuin nekin olisivat tienneet, että maan itsevaltias käskynhaltia oli poistunut elävien joukosta ja että hänen maalliset jäännöksensä olivat nyt heidän kuletettavanaan.
Kaksi henkivartiahuovia oli edeltäpäin lähtenyt viemään sanaa Turkuun. Matkallaan levittivät he sanomaa marskin kuolemasta, ja kun vanha tallirenki vihdoin ajoi sisälle Turun kaupunkiin, jossa kellot alkoivat kaikissa kirkoissa soida, oli tieto tuosta suuresta ja odottamattomasta tapauksesta levinnyt jo kulovalkeana ympäri maakunnan. Kaikkialla hengähtivät ihmiset helpotuksesta, sillä heistä tuntui kuin joku suunnattoman raskas paino, joka oli heidän elämäänsä rasittanut, olisi äkkiä siirtynyt sijoiltaan, niin että päiväkin pääsi jälleen kirkkaammin paistamaan.
Kyösti Wilkuna.
Kynä, joka on piirrellyt muutamain muinaisajan suomalaisten soturien tuokiokuvia, pyrkii siirtymään keveämpään kertomatyyliin, joutuessaan kuvailemaan liminkalaisen Hannu Krankan "sankaritöitä." Ei niin, ettei tämäkin talonpoikaissoturi olisi kylläkin urheasti taistellut kotiseutunsa puolesta ja kovia kokenut Pohjanmaan miesten päällikkönä nuijasodan melskeissä ja kahakoissa vienalaisten kanssa. Mutta näistä hänen sotaisista toimistaan ja touhuistaan pilkistää tuontuostakin esille vähän arkipäiväisempi, hienoa hymyilyä herättävä luonteenpiirre, joka vaikuttaa, ettei miehestä voi kertoa yksinomaan vakavalta kannalta. Ei niin, että maineen loistokehä häneltäkään olisi kiellettävä. Vaan olosuhteet nostivat hänet toisinaan asemiin ja tehtäviin, joissa tavallisen pikkueläjän heikkoudetkin tulivat näkyviin ja joihin hänen mittansa ei aina riittänyt.
Mutta käykäämme jo kertomaan Hannun "elämästä ja töistä."
* * * * *
Voi melkein sanoa, että sodan tuohukset paloivat Hannu Krankan kehdon ääressä. Ainakin niiden hohde punasi koko hänen lapsuutensa vuosikymmenen. Se oli tuota läpi vuosisatojen kestänyttä pohjolaisten ja vienalaisten välistä taistelua, jonka laineet usein vyöryivät aina Limingan rannikkolakeudelle asti, missä Hannu kasvoi kotitalossaan Krankkalassa. Hänen isänsä, Erkki Krankka, oli Hannun syntymisen aikoina 1560-luvun lopulla rantalaisten karjalaisvainoa vastaan asettaman rajavartioston päällikkönä alituisesti aseretkillä, vuoroin puolustamassa kotiseutuja, vuoroin kostomatkoilla vienalaisten maissa. Oliko hän alkujaan aivan suomalaista juurta, sitä panee hieman epäilemään sekä sukunimi, joka on germaanilainen, kaiketi suomenruotsalainen, (Etelä-Pohjanmaan ruotsalaisseuduissa on hyttysen nimi "krancka"), että suvun edustajain tavallista vilkkaampi luonne ynnä heidän todenmukainen ruotsinkielentaitonsakin. Mutta ilmeisesti oli Krankan suku näihin aikoihin jo vakinaista suomalaista, liminkalaista, talonpoikassukua. Tämä suku johti nyt siis rantamaalaisten taisteluja maanseläntakaisia vihollisia vastaan sitkeästi ja urheasti.
Kerran näkyvät pohjolaiset kuitenkin kyllästyneen näihin alituisiin rajaotteluihin ja tekivät senvuoksi v. 1577 sydänmailla, Oulunjärvellä, rauhanliiton ainaisten vihollistensa kanssa, sopien, etteivät enää toistensa asuinmaille hyökkää. Mutta näihin aikoihin olivat itse valtakunnat, Ruotsi ja Venäjä, ilmisodassa keskenään ja sen vuoksi suuttui Ruotsin kuningas Juhana kolmas kovasti Erkki Krankkaan, joka niin ominpäin oli vihollistensa kanssa rauhan solminnut; uhkasipa kuningas rangaistakin häntä siitä. Mutta sellaisesta rangaistuksesta ei tainnut tulla mitään, sillä jo seuraavana vuonna oli rajarauha taas rikki ja vienanpuoleiset kulkivat kaikista sopimuksista huolimatta ryöstämässä Pohjanmaan rannikkoa. Näihin taisteluihin kaatuikin rajapäällikkö Erkki Krankka vuonna 1578.
Hannu lienee silloin ollut noin kymmenvuotias eikä siis vielä lähivuosina kyennyt rajaotteluihin. Mutta niiden jatkuessa seuraavalla vuosikymmenellä oli Krankkalan nuori perijä epäilemättä jo kyläläistensä mukana "haukijärvillä" ja sai siellä jossakin kahakassa vienanpuoleisia ryöstäjiä vastaan tulikasteensa. Tämän vuosikymmenen lopulla ulottui sodan tuho taas merenrannikollekin, Limingan rintamaatkin silloin hävitettiin, sen kirkko poltettiin, — tuskinpa säästivät vienalaiset vanhan vihamiehensä Erkki Krankan taloakaan. Isän nimi ja maine varmaankin silloin jo nuorta Hannua sekä velvoitti että kannusti kotiseutuaan puolustamaan ja oli hän siten tiettävästi jo liminkalaisten edustajana mukana niillä kuuluisiksi käyneillä kosto- ja valloitusretkillä, joita vuoden 1590 seudussa tehtiin kiiminkiläisen talonpoikaissankarin Vesaisen johdolla Jäämerelle ja Vienan vesille ja joita Ruotsin hallituksen Oulun uuteen linnaan asettamat virkamiehet avustivat.
Näiden vuosien vainosodissa ei tosin vielä Hannu Krankan nimeä mainita, ne olivat kai nuoren miehen oppivuosia, mutta kentiespä on hänen toimintaansa tavattavissa jo jossakin sen ajan muistotaruna säilyneessä tapauksessa. Niinpä kertoo muuan vanha tarina, että liminkalaiset kotikyliään puolustaakseen kostavain vainolaisten raivolta olivat tähän aikaan rakentaneet Linnukkamäelle pienen linnan, jonne olivat hankkineet puisen, nahalla päällystetyn tykinkin. Sillä he kerrankin puolustivat menestyksellä hirsilinnaansa ryntääviä vihollisia vastaan, kunnes lopulta tykki ei lauennutkaan. Hätä käteen. Missä vika? Tykkimestarissa. Kiireessä oli näet putkeen tullut pannuksi luoti alle ja ruuti päälle — tietysti se ei lauennut. Ryssä ryntäsi ja linna oli menetetty. Eipä kukaan voi tietää, oliko juuri nuori Hannu tässä tykkimestarina, mutta aivan vieras ei sellainen tapaus ehkä olisi ollut hänen kekseliäisyydelleen eikä hänen vilkkaalle luonteelleenkaan.
Mitä erehdyksiä lie sattunutkin, taidolla ja tarmolla on nuori Hannu joka tapauksessa isänsä arvon ja aseman perijänä hoitanut kotikulmansa puolustamista. Sillä ainakin muutamia vuosia myöhemmin hän oli, niinkuin Erkki-vainaja, Peräpohjan nostoväen päällikkönä, siis kotiväkensä parhaana luottamusmiehenä.
Täyssinässä Venäjän ja Ruotsin välillä (1595) tehty rauha tuotti vihdoin joksikin ajaksi keskeytyksen pohjan perukoillakin katkerasti käytyihin rajakahakoihin. Mutta pian siellä silloin alkoivat toiset ja vielä katkerammat kahakat: Nuijasodan sisäiset melskeet. Niissä tuli Hannu Krankan nimi kuuluisaksi, — siksi vie tarinamme nyt sinne.
* * * * *
Eteläpohjolaisten talonpoikain "kapinan" olivat Klaus Flemingin ryttärit veriin tukahuttaneet; heidän johtajansa olivat vangitut, teilatut ja hirtetyt, masennettu oli oikeutensa puolesta nousseiden kansanmiesten vapauden taistelu. Vasta tuon ensiottelun päätyttyä saattoi sen nostama kare pohjoisen Pohjanmaan miesten mielet kuohuksiin. Uhkaahan jo Flemingin voitto heidänkin vanhaa vapauttansa. Sulku on murrettu, sortovalta laajenee, silmukka kiristyy, — niin kertoivat hätääntyneet pakolaiset ja ennustivat peräpohjan miehille, että pian on heidänkin sorruttava sortoryttärien jalkoihin, elleivät ryhdy ase kädessä puoltaan pitämään.
— Sorrummeko mielisuosiolla, vai koetammeko torjua vaaran? — siitä neuvoteltiin pohjolaisten pirteissä syksyllä 1596 yhä vilkkaammin.
— Taisteluillamme rajantakaisia vastaan olemme itsellemme hankkineet vapautuksen linnaleiristä, luovummeko nyt siitä kalliista vapaudestamme?
Ja kannustava vastaus tuli Ruotsin puolelta Pohjanlahden, Klaus Flemingin vastustajan, Kaarlo-herttuan, lähettämäin virkamiesten taholta:
— Luokaa ies niskoiltanne! Taistelu Noki-Klaun sotilasvainoa vastaan ei ole ainoastaan oikeutenne, vaan velvollisuutennekin!
— Idän vainot torjuitte, alistutteko nyt etelän sortoon?
Nämä yllyttäjät ajoivat tietysti omiakin asioitaan, vaan heidän kehoitussanansa upposivat joka tapauksessa syvälle Pohjolan miesten mieliin.
Uudenvuoden päivänä 1597 neuvoteltiin näistä asioista oikein yleisessä, järjestetyssä kokouksessa Limingan nimismiestalossa. Vanhemmat varottivat, vedoten Jaakko Ilkan ja Pentti Poutun verekseen, veriseen kohtaloon, mutta nuorempia miehiä houkutteli seikkailuhalu ja innosti sorron viha, minkä eteläisten pitäjäin heimomiesten kärsimys oli heidän sydämeensä kylvänyt.
Krankan Hannu oli kuten sanottu tähän aikaan jo liminkalaisen nostoväen päällikkönä ja hänen suhtautumisensa esilläolevaan kysymykseen oli sen kautta ikäänkuin jo ennakolta ratkaistu. Asema häntä velvoitti, maineen himo veti. Vesais-vainajan urotöistä lauloivat jo lapset ja partasuut urhot pitkin laajaa Pohjanmaata, — se maine miestä kiihoitti! Hannu ei ollut ehtinyt silloisilla retkillä soturikunniaa paljokaan niittää, ennenkuin katkesivat siksi kertaa vienalaisvihat. Mutta nyt oli tilaisuus Krankkalan pojallakin astua suurten tehtäväin etunenään, käydä mahtavalle sotaretkelle maakuntansa puolesta. Hän oli jo sitäpaitsi Oulun linnassa usein ja paljo puhutellut Kaarlo-herttuan miehiä, jotka siellä nyt ruunun puolesta isännöivät, hänelle oli linnasta luvattu aseita, tykkejä, pyssyjä, ruutia, hän oli innostunut ja innostutti vuorostaan sodanherkkiä tovereitaan, jotka vuoden pari olivat saaneet otteluista levätä ja siihen lepoonsa jo melkein olivat ikävystyneet.
— Maakunnan rajalle, ryttäreitä vastaan, — hitto heitä tänne odottaakoon!
— Ilkan nimi soi minunkin korvissani, vaan ei peloksi, — se haastaa kostoon!
Näin nuoret uhmasivat. Näin Hannukin puhui pitäjänmiehilleen Limingan nimismiestalossa ja sen puheen pohjalla siellä olikin pian päätös tehty. Ennen pitkää panivat rantakylien emännät taas eväitä keihäsmiehille, joita niinkuin monasti ennen läksi mies talosta hiihtämään, mutta nyt ei pohjoiseen eikä itään, vaan etelän asuttuja seutuja kohden. Kellot kumahtivat jokivarsien kirkoista, kutsuen koolle taatut rajavartijat, joiden nyt oli asetuttava varjelemaan maakuntansa suvista rajaa. Viestit lennähtivät kirkolta kirkolle ja pian suhahtelivat suksijoukot näreikköjen halki ja soitten poikki.
Johtomiehet ajoivat edeltä resloissaan ja nostattivat matkan varrelta yhä uusia joukkoja yhteiselle retkelle. Arvonsa tuntevana ajoi Krankkalan Hannu kulkusvempeleisellä hiirakollaan, majavannahka päässään, siinä etuparvessa, neuvotellen aina syottöpaikoissa vakavasti voutien ja kirjurien kanssa retken suunnitelmista ja järjestelyistä. Tuleppas meidän maakunnan rajalle, Noki-Klaus sontaryttäreinesi, taidatpa löytää miehiä vastassasi! Näin hän toisten joukossa kehahti. Hänen varmuutensa paisui ja äänensä karkeni, — hän ylpistyikin siinä matkan varrella jo toveriensa mielestä, jotka pienellä harmilla katselivat, miten Krankkalan poika aina perätuvassa, herrain parissa, pöyhistelihe.
* * * * *
Kokkolan pitäjässä saatiin sanoma, että Klaus-herran vouti oli tulossa etelästä pienen huovijoukon kanssa peräpohjolaisia nuhtelemaan ja kurittamaan. Pidettiin kiireinen sotaneuvottelu ja iltasella asettui talonpoikaisjoukko Tarharannan vesakkoon Krankan Hannun johdolla väijytyksiin, odottamaan saapuvaa kurittajaa. Tuleppas näppeihimme…!
Oli pureva tammikuun pakkanen. Kylmäksi kävi vaanivain miesten kyyköttää kinoksessa pimeällä alangolla, jossa tuulen viima tunki läpi lammasnahkaturkkien, läpi luitten ja ydintenkin. Hannu hyöri lämpimikseen pienissä, lyhyissä polviturkeissaan edestakaisin, neuvoen ja kehotellen miehiään, jotka kyllä tehtävänsä muutenkin tiesivät, kunhan vain se vaanittava roikka olisi saapunut. Mutta se viipyi. Ja pakkanen puri.
— Maatkaa vain kinoksessa kuin hiiret jauholaarissa, kehotteli Hannu.
— Makaapas itsekin, huusivat pojat, ja Hannu pistihe silloin hänkin pensaan taa.
Vihdoin kuului kaukaa kulkusten kilinä, joka terävänä kajahti viiman keskeltä. Saapuva saattue kuului ajavan hyvää vauhtia niityn poikki, kaiketi kiirehtiäkseen yöksi kylään, jossa huovit ehkä toivoivat vilusta tullessaan vielä saavansa kuuman kylyn. Kyllä täällä kylpy annetaankin…! Hiljaista kuin haudassa oli Tarharannan vesakossa, jonka päällä kiiluivat kylmät tähdet. Mutta kykkiväin miesten mielet rupesivat jo kinoksessakin lämpenemään, kun he kulkusäänen lähetessä ennakolta nautinnolla kuvittelivat, mikä sauna siinä saapuville tosiaankin oli lämmitetty.
Jo laski matkue hölkäten vesakkoon. Ensimäisen reen kulkunen värähti ja vaikeni; tiepuolesta ponnahtanut mies oli tarrannut hevosen kuolaimiin, kääntänyt reen tien poikki, ja toisia karkasi samassa käsiksi sen ajajiin. Syntyi ruuhka kapealla tiellä, saattue seisahtui. Kylmissään taljojen alla istuneet matkamiehet eivät aluksi ymmärtäneet, mikä siinä piteli, miksi tähän autiolle luhdalle pysähdyttiin, ja suuriin susiturkkeihin puettu marskin vouti kuului jo taampana kiroavan ja karjuvan, että tie auki! moukat hankeen! — hän luuli kai joidenkin talonpoikaistolvanain ajaneen vastaan kapealla tiellä.
Mutta pian oivalsivat voudin miehet seisahduksen syyn. Pimeästä vesakosta kohosi kuin maan sisästä rivittäin aseellista naapukkaväkeä, joka hihkasten ryntäsi seisahtuneisiin rekiin. Nämä nousukkaat kaatoivat resloistaan ryömiviä matkamiehiä kinokseen, tuikkivat heitä tuurillaan, iskivät tapparoillaan. Siinä soi jo tuokion kuluttua sanomaton melu ja mylvinä ja ylinnä kaikui Hannun varmaintoinen ääni, kun hän miehiään kannusti ja komenti rynnäkköön:
— Juuri niin iskekää!
— Lyömmekö heidät hengettömiksi? kysyi joku talonpoika tapellessaan.
— Lyökää säälittä, vastasi Hannun yhä vahveneva ääni.
— Voudille vain jättäkää vähän henkeä, sillä hänet me tarvitsemme kylään vietäväksi.
Mutta samassa näkikin Hannu itse huovimatkueen päämiehen juuri kapuavan esille saarnireestään suurissa susiturkeissa, ja silloin hänen mieleensä yhtäkkiä välähti ajatus, että nuopa ovat todella lämpöiset ja mahtavat matkatamineet ja komeat päällikön pitää. Kiireesti karahti hän kohti, kiskasi turkit hankeen tupertuneen herran selästä ja pujottausi kuin airokas niiden sisään. He-hei, kun häntä nyt hymyilytti…
Mutta toisetkin talonpojat olivat samaan aikaan tunteneet vihatun voudin hänen pekunastaan ja turkeistaan ja muistivat heti, että juuri tämä saalishan se on etupäässä pyydystettävä herttuan herroille kylään vietäväksi. Äkkiä tapahtunutta nahkanvaihtoa he sitävastoin eivät olleet yön hämyssä nähneet ja miesjoukko kävi nyt äkäisesti rotevan turkkiniekan kimppuun, Silläaikaa kuin nahoistaan riisuttu vouti väristen mekkosillaan lymysi vesakkoon ja pelasti hetkeksi päänsä. Kuta tiukemmin turkkiniekka tenäsi vastaan, sitä vihaisemmin he hänet viskasivat suulleen lumeen, sitä armottomammin he häntä löivät — Elkää hemmetissä lyökö…! — Lyömmepä, saas tästä, talonpoikain nylkyri! Krankan Hannun omilta miehiltään saama selkäsauna Tarharannan luhdissa on käynyt kuuluisaksi historiassa, joka siitä kertoessaan aina ivan hymyllä lisää, että hänen kylkiään ei enää syyhyttänyt, kun erehdys vihdoin tuli ilmi ja kylvetys lakkasi. Ahneus ja ylvästyshalu oli vienyt viisaan vipuun, siksi on tätä erehdystä aina enemmän naurettu kuin sen uhria säälitty.
Kaiketi Krankan Hannukin sen jo heti oivalsi ja sydämessään tunsi, kun hän vihdoin sai liminkalaisensa ymmärtämään, ketä he siinä olivat pieksäneet. Hänen ei sopinut heitä pahasti soimata ja siksi hän ei myöskään ollut mustelmistaan tietääkseenkään, kun vihdoin selviydyttiin ajamaan vihollisten hevosilla pois Tarharannan vesakosta, jonne kolmattakymmentä huovia jäi veriinsä makaamaan.
Luita kyllä kolotti ja silmissä iski tulta, mutta mies puri hammasta ja koetti nauraa. Ja ehkäpä johtui lämpöinen sauna sillä hetkellä Krankan Hannun mieleen ainakin yhtä vilkkaasti, kuin äsken voudin väelle. Vaan hän ei puhunut siitä saunastakaan mitään, hän koetti vain lyödä leikiksi koko asian, kehahdellen:
— Nämä susiturkit sieltä sittenkin pelastin!
— Vaan pakoon päästit voudin, jonka puolesta selkääsi otit.
— Kylmempi hänellä nyt varmasti on kuin minulla.
— Niin on — kummalle lie lopultakin vaihdoskauppa ollut mieluisampi!
Hannu ei voinut olla kuulematta seuralaistensa äänestä peitettyä vahingoniloa. Liiaksi oli Krankkalan poika ruvennut ylpistymään; Limingan talonpojat, jotka eivät vertaistaan yleensä ylemmäkseen suvainneet, soivat ehkä senvuoksi kernaasti hänelle tuon luihin tuntuvan kolttosen, jonka hänelle oma turhamaisuutensa ja komeiluhalunsa aiheutti. Vaan samalla he kai ajattelivat, että onni sillä Hannulla sentään aina on matkassaan, eivätpä lyöneet oman kylän miehet häntä toki raajarikoksi, eivät nahkaakaan repineet eikä luita katkoneet.
— Nuo samaiset, tuuheat susiturkit ne miehen sittenkin pelastivat!
* * * * *
Kokkolasta laskeusi jo tuhatpäiseksi kasvanut talonpoikaisjoukkue alaspäin Etelä-Pohjanmaalle. Se ei tyytynyt alkuperäiseen aikomukseensa puolustaa vain omaa maakuntaansa sen rajalla ja tehdä sinne sitä varten varustuksia. Mielet olivat kiihtyneet, sotainto kasvoi. Sanantuojat kertoivat, että Klaus Fleming itse huoveineen on tulossa Pohjanmaalle, ja kuumenneet kansanmiehet tahtoivat senvuoksi viipymättä hyökätä suursortajaa vastaan, työntämään hänet takaisin jo etäältä maakuntansa ääriltä.
Historioitsijat soimaavat tästä talonpoikia malttamattomiksi, kun he näin varomattomasti etenivät kauas ja aavoille maille, syöksyivät suotta pakotta suden kitaan. Mikäli siihen moitteeseen on syytä, kohdistuu se ehkä isolta osalta Krankan Hannuunkin, joka oli pohjoispohjalaisten päällikkö ja sellaisena otti sotasuunnitelmiin ja päätöksiin osaa. Kentiespä hänen nuoret verensä olivat malttamattomammatkin ja mielensä kärsimättömämpi kuin vanhempain ja kokeneimpain miesten. Intoa ja voimaa oli Krankan Hannulla ilmeisesti yli jäämäänkin, mutta kylmää harkintaa ja malttia hänellä tuskin oli riittävästi. Hänen mielensä oli liian herkkä liekitsemään, hän kuvitteli voiton liian helpoksi, — hän aikoi yllättää ja tuhota Klaus Flemingin sotajoukon sen leposijoilla yhtä helposti ja äkisti, kuin ennen vainolaisten partioparvet kotikorpien kalajärvillä.
— Eteenpäin vain, minkä sivakoista ja kavioista lähtee!
Sellainen oli komento, kun talonpoikaisjoukko yötä myöten katkasi laajan metsätaipaleen, jonka takana oli vihollisen leiri.
Niin jouduttiin Ilmajoelle, niin syntyi Santavuoren tappelu. Sen merkitys ja meno on ennen jo monasti kuvattu, — siellä sai Krankan Hannu kokea, miten ankarasti todellisuus usein särkee lennokkaan mielen liian utuiset kuvitelmat. Tuo verinen talvipäivä, jolloin taistelu soi talonpoikain ja huovien välillä virran kahta puolta ja lopulta keskittyi Santavuoren loiville rinteille, minne marskin ratsumiehet ajoivat pakenevia nuijamiehiä, se päättyi näet talonpoikain täydelliseen tuhoon. Heitä kaatui tuhatkunta lumiselle tantereelle, heitä vangittiin umpisaartoon ajettuina ainakin puoli tuhatta ja talvi-illan hämärä peitti vereen ja suruun masennetun lakeuden. Huovien ottamain vankien joukossa olivat molemmat talonpoikaispäällikötkin, Palon Perttu ja Krankan Hannu.
Minkälaista oli talonpoikaisjoukon johto ollut itse taistelussa, jouduttiko siinäkin johtajain maltittomuus tai erehdys johdettaville turmiota, sen ovat aikakirjat unohtaneet. Ja tutkijat lausuvat siitä erilaisia arveluita. Taistelu oli ilmeisesti tuima Santavuoren kinoksissa, mutta asemiesten taito ja kokemus peri piankin voiton. Huovijoukot kiersivät tappelevan talonpoikaislauman eivätkä sen johtajat kyenneet enää pelastamaan miehiään umpiperästä. Mutta pelkuruudesta ei näitä päälliköitä kuitenkaan voi syyttää, pakosalle he eivät joukostaan lähteneet, vaikka tiesivätkin Ilkan esimerkistä, mitä marskin vangiksi joutuminen johtajille merkitsee. Vaimennut oli melu ja aseiden melske. Siellä seisoi nyt taistelupäivän iltana Ilmajoen nimismiestalossa liminkalaisten nuori sankarikin vanhan, ankaran ja äreän Klaus-herran edessä, joka oli miltei yhtä kuulu talonpoikain haukkujana kuin heidän sortajanaan. Ne nuhteet ja manaukset, jotka hänelle, talonpoikaiskapinan johtajalle, nyt annettiin, olivat tietysti esivallan kannalta katsoen hyvinkin ansaitut eikä tainnut sillä erää sotamaine eikä sankarilaulu tuntua Krankkalan äsken vielä ylvästelevästä pojasta enää kovinkaan suuriarvoiselta.
— Repikää nyt hampainenne rikki tuo tuvan uuni, niinkuin olette uhanneet hajoittaa Turun linnan. Repikää!
Niin karjui kiukustunut marski ja polki raskasta jalkaa tuvan petäjäiseen permantoon. Ja taas tuokion kuluttua hän ilkkui:
— Kaivakaa sentään ensin esille Ilkkanne luut ja katsokaa, monestako kohdasta ne ovat poikki. Ehkä älyätte silloin, mikä on kapinannostajain kuri!
Äänetönnä kuunteli sitä tuvan täyteinen kansa, eikä se enää KrankanHannun henkeä paljoksi arvostellut.
Mutta hengen hänelle kuitenkin säästi Kuitian ankara herra. Tämä oli edellisestä kapinasta jo ottanut oppia ja nyt hän Santavuoren jälkeen jo oivalsi viisaammaksi olla liialla julmuudella aiheuttamatta kansassa yhä uusia kapinoita. Taas oli siten Hannulla onni mukana onnettomuudessa, sillä vuosi sitten vei marskin voitto Ilkan ja hänen toverinsa suoraan hirteen.
Mutta jos lie Krankan Hannu Limingasta lähtiessään uneksinut voiton ja kunnian kulkua Suomen Turkuun asti, niin haihtuneet olivat nyt tyyten ne unelmat. Turun matkalle hän tosin pääsi lähtemään, mutta sinne hän ei tottatosiaankaan saanut ajaa hiirakollaan eikä susiturkeissaan. Toisten vankien rinnalla ja heihin kytkettynä sai hän nyt astella pitkät, autiot taipaleet Pohjanlahden rannikkotietä pitkin tuota unelmiensa linnaa kohden, mielessään yhäti kalvava, mutta salattava, kiukku ja kintereillään alituisesti ilkkuvain huovien pertuskat. Siinä taipui uljas varsi ja läksi tarkoin kaikki liika ylpeys. Ja perillä vihdoin aukesi Limingan urhon asunnoksi umpinaisen linnan pohjasta umpinainen tyrmä.
— Täälläkö ihmisiä pidetään! huudahti Hannu kauhistuneena, silmäten alas kylmänkosteaan koloon, jonne jostakin raosta vain pieni viiru valoa pilkisti.
— Tämä on Turun linnan parempia vierashuoneita, vastasi irvinaama vartia ja rämäytti pilkkanaurun. — Tästä vielä alempana on se huone, jonne Pentti Pouttu äsken elävältä märkäni. Sinne pääset sinäkin pian, jos mukiset.
— Olisipa ollut kuolema parempi, huokasi nuori talonpoikaissoturi kuin itsekseen.
— Varro vain, sekin tulee kyllä, jahka ehtii, lohdutti vartia. — Meidän ei ole tapana täällä vuoskaupalla elättää yksiä vankeja, — meillä on Turussa hirsipuita paljo…
Siellä sai nyt Krankan Hannu miettiä lyhyttä loistoretkeään, muistella kotoisia vapauden maitaan, nuorta vaimoaan, lapsiaan ja edessä olevaa kohtaloaan. Eivätkä häneltä jokapäiväiset kokemukset salanneet, että Klaus Fleming ei sääli sitä, joka on häntä vastaan noussut. Usein hän, niitä miettiessään, kadehti Santavuorella kaatuneiden toveriensa osaa.
Mutta onni seurasi Krankan Hannua yhä yksinpä tässä viimeisessä surkeudessakin. Oli jo kevätpuoli käsissä, kun hän Turkuun ehti, aika meni lämpenevillä säiliä sentään helpommin vankilassakin, — talven koleus se oli Poutun tyrmäänsä tappanut. Ja sitten eräänä huhtikuun päivänä saapui Turkuun tyrmistyttävä sanoma, josta ei huhu voinut olla tunkeutumatta alas vankien komeroihinkin: Klaus Fleming on kuollut! Kaatunut Suomen valtias ja sen vallasluokan tuki! Niin ylhäällä linnassa voivoteltiin. Sortunut sen rahvaan sortaja! niin hihkaistiin hiljaa takapihoilla ja alhaalla tyrmässä.
Tämän patsaan kaatuminen vaikutti kohta Turun linnassa kaikkiin olosuhteisiin, se ulottui pian talonpoikaisiin vankeihinkin, joita ruvettiin vähän helpommalla pitämään. Hannukin pääsi vähitellen linnan töissä liikkumaan ja sen vartioita ja nihtejä vapaammin puhuttelemaan. Silloin hän kummakseen huomasi, että he eivät kaikki suinkaan sydämmestään olleet niinkään armottomia kansanmiesten vihaajia, kuin miksi marski vainajan komento oli heidät tehnyt, hekin olivat olleet pakkovallan alla ja sen laukeaminen oli helpotus heillekin.
Niin meni kesä. Turun linnaan tuli uusi, leppoisampi isäntä, joka heti helpotti Suomen talonpoikain vero- ja majoitusrasituksia ja joka ei kapinan vangittuja johtajiakaan mieskohtaisesti vihannut. Ja kun syksy ehti, niin jo saapui eräänä päivänä linnaan viesti, että Kaarlo herttua Ruotsista on laivastollaan saapunut Turun edustalle, vallatakseen haltuunsa sen linnan ja koko Suomen maan. Se oli iloisten toivojen viesti pohjolaisille talonpoikaisjohtajille, jotka juuri tämän ihailemansa "furstin", talonpoikain ystäväin, puolesta ja liittolaisina olivat Flemingin valtaa vastaan taistelleet ja sen liittonsa uhreiksi sortuneet. Hän nyt tulossa Turkuun, — se sanoma idätti taas uusia, rohkeita toivoja Hannun herkässä mielessä eikä hän linnalaisia puhutellessaan voinut enää näitä toiveitaan salatakaan.
Turun linna valmistautui sillävälin kiireellä saapuvaa valloittajaa vastustamaan. Niissä töissä ahertaessaan huomasi Krankan Hannu kuitenkin yhä selvemmin, etteivät linnanmiehet hetikään kaikki olleet mieleltään Kaarlo-herttuaa vastaan. Siellä kävi heidän keskensä monenlaista kuisketta ja supatusta ja kun piiritys vihdoin alkoi, pakeni linnasta miesjoukkue toisensa perästä herttuan puolelle, liittyäkseen hänen väkeensä. Tyrmät suljettiin taas kaiken varalta, mutta vankien kellariin asti kuului tykkien pauke ja taistelun melu, joka äärimmilleen jännitti herttuan voittoa toivovain tyrmäläisten vaivaantuneita mieliä.
Eräänä päivänä kumisi sitten laskusilta tavallista rajummin, — ihan selvästi sieltä ajoi uutta väkeä linnasaareen. Vartiat katosivat vankilan ovelta, uusia tuli tilalle, ja päivän, parin perästä kutsuttiin Krankan Hannu yhtäkkiä tyrmästään linnan yläsuojiin kuulusteltavaksi. Häntä oli kevään ja kesän kuluessa jo ennen usein kuulusteltu, häneltä oli yhä uudelleen udeltu talonpoikaiskapinan syitä ja vaikuttimia, joista Suomen aatelisherrat nähtävästi olivat tahtoneet päästä pääsyyllisen — herttuan — perille. Mutta nyt oli tutkijana aivan toinen mies, Kaarlo herttua itse, Turun linnan vallottaja.
Kalvenneet olivat Krankkalan pojan posket sitten viime talven, jolloin hän Limingasta läksi hiirakollaan ajamaan, hoikennut hän oli ja ikäänkuin kutistunut, — sen verran oli häneenkin toki pystynyt tyrmähoito. Mutta vaikka hän kurjassa tilassa, takkuisin parroin ja risaisin vaattein, astuikin linnan valoisaan, komeaan kuninkaansaliin, niin terveinä säteilivät silti hänen silmänsä ja reippaana hän vartensa ojensi, käydessään ensi kerran rakastettua ruhtinastaan kohden. Ystävänä astui tanakkavartinen Kaarlo herttua nyt risamekkoa vastaan, jonka hän tiesi puolestaan taistelleen kaukana Pohjanmaan lakeuksilla, ja virkkoi:
— Sinäkö olet Krankan Hannu, terve mieheen! Taisi olla rokka kotonaLimingassa rasvaisempaa kuin täällä?
— Kaikki on hyvin, kun te, ruhtinas, olette täällä!
— No, pitihän tulla auttamaan auttajiaan, ja ajoissapa toki ehdimmekin tänne teitä pelastamaan hiirenloukusta. Nyt olet vapaa, pääset taas Pohjanmaalle, jossa me sinulle vielä annamme uusia tehtäviä.
— Olen niihin aina altis.
— Sen tiedän, hyvä on. Talosi toimitan verottomaksi, jahka tästä Tukholmaan joudun. Nyt mene rauhassa omaistesi luo, — olet minun turvissani.
Taas oli Krankan Hannun onnenpyörä kierrähtänyt ja kierrähtänyt kaikkien kärsimysten jälkeen koko pyöräyksen ympäri. Hän sai herttuan erikoisena suojattina Turun linnasta uudet vaatteet, sai hyvät eväät ja runsaat matkarahat. Eikä hänen tarvinnut lähteä jalkapatikassa kotikulmalleen taivaltamaan, sillä hän pääsi Pohjanmaan uuden voudin upeassa laivassa purjehtimaan Saloisten kauppasatamaan asti. Pää pystyssä, mieli reippaana, astui hän sieltä kepein, keikkuvin askelin Krankkalan törmälle, jossa häntä jo oli kuolleeksi surtu. Hän oli lopultakin retkellään päässyt voittajaksi, — ne tuuheat susiturkit vain olivat jääneet marskin huovien saaliiksi Ilmajoelle.
Noussut armonpäivä paistoi nyt edelleenkin Krankan Hannulle. Herttua ei lupaustaan unhottanut: Kevättalvella 1598 saapui häneltä Krankkalan tilalle verovapauskirja ja vuotta myöhemmin Hannusta tehtiin kuninkaallinen lohivouti, siis ruunun luottamusmies ja palkannostaja. Paljo touhua oli nyt Krankan isännällä uudessa virassaan. Kesät hän hääräsi virkatoimissaan Iijoella, talvet hommaili tilienteossa toisten ruununmiesten kanssa Oulun suussa, jonka uutta linnaa yhä varustettiin. Siellä nyt herrain seurassa moni kannu kallistettiin, kun kerrottiin kestetyistä kohtaloista.
Tuon tuostakin tuli hallitukselta kirjeitä, joita piti pikaisesti totella, tuli Ouluun uusia virkamiehiä, joita piti neuvoa ja opastaa, — vähän ehti Krankkalan isäntä enää asua kotoisilla Limingan mailla tai tarinoittaa oman kylänsä isäntiä. Tämän johdosta pian talonpoikain kesken kuiskittiinkin, että jopa on Hannu taas ylpistynyt, kun pääsi noin herrain pariin, — sille ei saattaisi tehdä pahaa uusi löyly samaa lajia, joka annettiin Tarharannan luhdissa.
Mutta ei ollut hänen sotamiesuransakaan vielä lopussa.
Kuusitoistasataluvun ensimäisellä kymmenellä sekausi Ruotsin hallitus särkymistilassa olevan Venäjän valtakunnan sisäisiin asioihin ja Suomen sotaväkeä retkeili nyt Venäjällä milloin avustus-, milloin valloitustarkoituksissa. Hannu Krankan suosijasta Kaarlo herttuasta oli sillävälin tullut Ruotsin kuningas ja näiden tapausten yhteydessä rupesi tämä yritteliäs ruhtinas taas käyttämään aina valmiin Hannunkin palveluksia valtiollisissa suunnitelmissaan.
Siten uskottiin Hannulle nyt eräs hyvinkin merkillinen luottamustoimi. Kuningas lähetti hänet v. 1610 lähettiläänään Oulusta Vienan rannoille, Suman linnaan ja Solovetin monasteriin, viemään kirjeitä ja tekemään sikäläisille johtomiehille tärkeitä tarjouksia. Kaarlo tarjosi näet oman nuoremman poikansa hallitsijapulassa olevan Venäjän tsaariksi ja tahtoi nyt tietää, miten varsinkin Solovetin sananvaltainen igumeni suhtautuisi tähän suunnitelmaan.
Tämä oli Krankan Hannun lähetystoimen näkyvä ja virallinen tarkoitus. Mutta sen ohessa hänellä oli siellä toinen, salainen, mutta ilmeisesti varsinainen, tehtävä: Hänen tuli ottaa selko, minkälaiset olivat sotavarustukset Vienan puolessa ja minkä verran siellä oli sotaväkeä, sillä Kaarlo oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin tehdäkseen valloitusretken Pohjois-Venäjälle ja siepatakseen haltuunsa Vienan ja Jäämeren rannikot, jotka tämä tarmokas ruhtinas erityisesti halusi liittää valtakuntaansa.
Arvaa sen, millä innostuksella Krankkalan puuhakas Hannu puuttui näihin suuriin valtiollisiin luottamustoimiin ihailemansa kuninkaan puolesta, arvaa sen, että hänen niskansa vieläkin jäykkeni ja kerran masennettu itsetuntonsa mahtavasti kasvoi. Talonpoikainen valtiomies, — ei siihen joka poika kelpaa! Ja siekailematta hän parin taatun miehen seuraamana teki tuon tärkeän hiihtomatkansa vaikeiden taipaleiden taa, jotka kuitenkin olivat hänelle tutut nuoruutensa päiviltä, jolloin hän siellä kulki Vesaisen retkikunnan ja liminkalaisten partiomiesten mukana. Hauskapa oli nyt verestää vanhoja muistoja, kutkuttavampaa kuitenkin kulkea kuninkaan erikoisena luottamusmiehenä. Suur-Suman linnasta hiihti hän Valkeanmeren selkiä pitkin Solovetin kuuluisaan luostariin, jonne ei muuten vieraita eikä vierasuskoisia laskettu, tapasi siellä vanhan igumenin Antonijn, viipyi siellä kestivieraana ja sai vastauskirjeet vietäviksi kuninkaalleen, jolla ovat, — niin hän monastikin heille uskotteli, — parhaat rauhan aikomukset. Ja sitä kaikkea tehdessään piti hän koko ajan silmänsä auki, tarkasti seudun sotavoimat, tutki mistä maa on avoin ja kulku helpoin. Terveenä ja reippaana hän vihdoin palasi Oulun linnaan kertomaan sikäläiselle kuninkaan käskynhaltijalle:
— Vähät ovat varustukset Vienan rannoilla, eikä siellä aikeistamme mitään aavisteta. Mutta monasteri on lujaksi muuritettu, sitä et hevillä valloita.
— Voimme siis sinne rannikolle vaikeuksitta päästä ja vallata sen? uteli käskynhaltija, joka tosiasiassa oli haluton koko tuollaiselle erämaanretkelle.
— Niin, jos heti lähdetään, vakuutti Hannu. — Mutta täällä liikkuu paljo vienalaisia, he voivat helposti keksiä hankkeemme ja viedä kotipuoleensa varottavan sanan. Lähtekää siis ajoissa matkalle!
— Täytyy tuota tuumata…
Sitä tuli tuumatuksi liiankin kauan. Toiset yritykset myöhästyivät vuodenaikaan nähden, toiset muuten raukesivat. Vihdoin alkuvuodesta 1611 saatiin kuin saatiinkin sotaretki toimeen Oulun linnasta Vienan rannoille. Rajan taa samosi salojen halki pieni joukko säännöllistä sotaväkeä, jalka- ja ratsumiehiä, mukanaan tykkejäkin ja piirityskojeita, mutta sen lisäksi kuului siihen valloitusjoukkoon noin 400 talonpoikaista suksimiestä, joista toinen puoli hiihti vanhan nuijapäällikön ja teiden tuntijan Hannu Krankan johdolla.
Voittoretkelle ei Hannu kuitenkaan nytkään päässyt, menestys oli taaskin huono. Kun keväthankia myöten ehdittiin Vienaan, Suman linnan edustalle, oli sinne jo saapunut sanoja ruotsalaisten valloitusaikeista.
Linnaa oli lujitettu, sitä ei saatu valloitetuksi, ja lähikyläin väki oli tavaroineen lähtenyt pakosalle, joten nälkä oli eväiden loputtua tappaa koko piirittävän sotajoukon. Varsinaisen sotaväen oli siten pian pakko kiireellä palata talvikelin tähteitä myöten omalle puolelleen rajaa hukkaan huvenneelta matkaltaan.
Ainoastaan pohjolaiset talonpoikaisjoukot jäivät laajemmalle kulkemaan ja kauemmin vierailemaan vanhojen vainolaistensa pitäjiin. Taisipa olla heillä vielä vanhoja kalavelkojakin kuittaamatta. Eikä lie Krankan Hannunkaan tehnyt mieli jättää matkaansa aivan maineettomaksi ja jäljettömäksi. Hän moitti kovasti sotaväen poistumista, yrittipä yksin suksimiehineen päästä kevätjäitse Solovetin edustalle saakka, erakkoja pahasti pelotellen. Sitten hylkäsi hän joukkoineen suksensa Vienan rannalle ja retkeili suven tultua jokivartisten venheillä laajalti ryöstellen yli Karjalan maan aina Aunuksen rantoja myöten. Saalista kertyi, kauhua jäi käynnin muistoksi.
Mutta kun tämä matkue vihdoin syyspuolella kesää palasi Oulunjärvelle, oli siellä jo vienalainen käynyt kostamassa. Vanhat eleet uudistuivat: verityö ei milloinkaan jäänyt verellä maksamatta, vienalaiset eivät tahtoneet koskaan jäädä velallisiksi enempää kuin pohjolaisetkaan. Koko sisämaan köyhä asutus oli taas hävitettynä ja Hannun ensi tehtäväksi tuli nyt miehineen jäädä sinne Iijoen latvoille rajaa vartioimaan vainolaisten uudistuvain hyökkäysten varalta.
Hän lopetti siis soturitoimensa siihen, mistä oli sen alkanutkin: rajavartioston päällikkönä hän vaani vienalaisia jokivarsilla ja samosi erämaan suuria saloja, suojellakseen kotipitäjänsä rintamaita hävitykseltä. Se oli sangen epäkiitollista ja maineetonta sotilastointa, joka tuskin tyydytti Hannun kasvanutta kunniahimoa. Mutta kentiespä hän sentään siellä syrjäisillä Siuruan saloilla, sääskilehdoissa ja kontion kotikorvissa, nyt viipyikin mieluummin, kuin palasi nololta sotaretkeltään suoraan rannikkokyliin, missä hänellä olisi voinut olla vastassaan kotikyläläistensä uusi pistävä pilkan hymy.
Mutta olipa sentään kaikesta huolimatta onni ollut Hannun mukana tuolla kaukaisella Karjalan matkallakin; toinen Pohjanmaan lohivouti, joka johti suksimiesten suurempaa puoliskoa, kaatui kahakoissa vienalaisia vastaan ja jäi sinne makaamaan vieraalle maalle. Hannu taas palasi terveenä kotiinsa, jossa hänellä edelleen oli monia ruunun luottamustoimia, paljo hyörinää ja touhua, kunnes hänen vaiherikas elämänsä toistakymmentä vuotta myöhemmin kaikessa rauhassa päättyi kotona Limingan Krankkalassa.
Santeri Ivalo.
"Viel' elää Ilkan työt, kenties kauanki, kansan suussa. Hän eli niinkuin Suomen mies ja kuoli — hirsipuussa."
Kaarlo Kramsu.
"Meillä pohjalaisilla on jo vanhastaan ollut vapaus linnaleiristä ja tämän oikeutemme on herttua äskettäin vahvistanut."
"Kuinka monta kertaa sinä, h—tin moukka, toitotat sitä samaa asiaa minun korvaani!" ärjäsi marski vihan vimmassa, kavahtaen seisaalleen ja survaisten jalkansa lattiaan, niin että molemmat sotamiehet ovensuussa säikäyksestä miltei kohoksi hypähtivät.
Mutta pohjalainen talonpoika, jonka pystyä vartaloa verhosi sarkapuku, ei värähtänytkään. Tähdäten harmaista silmistään lujan katseen marskiin lausui hän hätäilemättä:
"Meidän täytyy toitottaa sitä niin kauan kuin laillinen oikeutemme meille palautetaan."
"Kapinannostaja, niskuri, kyllä minä sinut höyhennän herttuoinesi, höyhennän ja korvennan, senkin kansanyllyttäjä!" huusi marski ja nosti molemmat nyrkkinsä pystyyn kuin aikoen siihen paikkaan musertaa tuon pelottoman sarkatakin.
Omin käsin ei hän kuitenkaan kajonnut edessään seisovaan mieheen, vaan äyhkäsi sotamiehille:
"Viekää alas se lurjus ja suomikaa aluksi, niin että häneltä sisu pehmenee."
Mutta sisempiin huoneisiin johtavasta ovesta oli tällä välin marskin selän taakse ilmestynyt Ebba-rouva. Hän antoi kädellään merkin sotamiehille, jotka epäröiden jäivät ovensuuhun, sekä kääntyi sitten tulistuneen miehensä puoleen. He alkoivat keskustella ruotsinkielellä. Lopuksi marski, jonka ääni sananvaihdon kestäessä oli hieman lauhtunut, sanoi sotamiehille:
"Viekää se suoraapäätä hiidenkirnuun."
Kursailematta tarttuivat he nyt talonpoikaa toinen toisesta käsipuolesta ja taluttivat ulos.
"Hittoko sen naispuolen siihen lähettikin", pahoili toinen sotamiehistä, "minulla kun jo kämmenet syyhyivät päästä tätä munsööriä roikuttamaan."
"Hauskapa häntä on hiidenkirnuunkin hilata", lohdutti toinen.
He taluttivat vankinsa linnankirkkoon. Toinen kumartui lattiaan ja väänsi saranoilla kääntyvän pienen luukun auki. Musta syvyys ammotti sieltä vastaan.
"Siellä sinä, munsööri Ilkka, saat mainion kortteerin", ivaili toinen sotamiehistä, pujotellen köyttä vangin kainaloiden alle. "Eikä sinun tarvitse siellä yksinäsi olla, sillä siellä on riittämiin asti pääkalloja, rottia ja sammakoita."
"Ja kun olet tarpeeksi siellä kypsynyt", lisäsi toinen, "niin kohtaa sinua virkaylennys."
"Pääset maan ja taivaan välille hamppunuorassa roikkumaan."
He alkoivat hilata häntä aukosta alas. Se tapahtui hyvin hitaasti, sillä sotilaat tahtoivat mahdollisimman kauan nauttia tästä hauskuudesta. Joka nytkäykselle, jonka he laskivat vankia alemmas, evästivät he häntä rivoilla pilkkasanoilla.
Kostea ja tunkkainen ilma löyhähti sieltä vastaan. Tavattuaan vihdoinkin pohjan jalkainsa alle, arvioitsi Ilkka holvin syvyyden kolmeksi syleksi.
Sotilaat vetivät ylös köyden, joka ilkeästi kutittaen juoksi hänen kainaloidensa alatse. Hauskaa oloa toivottaen löivät he luukun kiinni.
Ilkka seisoi pilkkosen pimeässä. Aluksi tunsi hän itsensä aivan herpaantuneeksi, sillä tällaista päätöstä ei hän valitusmatkalleen ollut osannut kuvitellakaan. Sitten valtasi hänet hampaita kiristävä raivo marskin kaikki tallaavaa sortovaltaa vastaan. Nyrkkiin puristetut kädet kohotettuina vannoi hän vapauttavansa itsensä marskin kourista, vaikka hänen olisi päänsä murskattava näihin muureihin. Jahka hän jälleen on kotonaan Pohjanmaan tasangoilla, niin… Vihan salamoiden valossa kangastui hänen eteensä ensi kerran suuri kansannousu, joka vapauttaisi maan sotilasten väkivallasta.
Mutta kun viha sekä tuon näkemyksen aiheuttama hurmio olivat asettuneet, oli hän uudelleen joutua masennuksen valtaan. Oliko mitään mahdollisuutta päästä pois tästä kuoleman kuilusta, jolle linnalaiset olivat antaneet sattuvan nimen "hiidenkirnu"?
Mutta miehelle ei saanut olla mikään mahdotonta. Yrittää ainakin piti. Ilkka muisti, että sotilaat eivät innossaan olleet muistaneet ottaa pois hänen puukkoaan eikä tulivehkeitä. Nopeasti otti hän siis esiin tuluksensa, iski tulta ja kytevään taulanpalaseen puhallellen tarkasteli olinpaikkaansa. Sen tiilistä ja kivenlohkareista muuratut seinät kohosivat suorina ja homeisina ylös pimeyteen. Ja ainoana ulospääsytienä oli keskellä kattoa oleva pieni luukku!
Mutta kun miehellä kerran oli puukko, niin kivien ja tiilien välistä täytyi voida poistaa muurilaasti, niin että sormensa ja varpaansa saisi väliin. Ja kattoon päästyä — no, siellähän täytyi löytyä joku keino luukulle pääsyä varten. Oli kai lankkujen alla niskat ja niistä täytyi aina jotakin tukea saada.
Ei siis muuta kuin kursailematta työhön. Huomenna saisivat he jo nähdä, ettei vapaata pohjalaista pidetä kuin hiirtä satimessa.
Muurilaasti karskui herkeämättä toimivan puukonterän edessä ja hiljalleen kohosi mies kuin hämähäkki pitkin holvin nurkkaa. Aina väliin täytyi hänen laskeutua ales leväyttämään äärimmilleen pinnistettyjä raajojaan. Mutta ennen iltaa kolahti hänen päänsä kattolankkuihin. Kiihkeästi alkoi hän tunnustella pimeässä. Siinä oli kuin olikin vahva lattianiska ja eräästä kohti löysi hän sen ja lattian välistä kämmenen mentävän raon. Tyytyväisyydestä huoahtaen laskeutui hän alas ja kyyristyi nurkkaan levähtämään.
Nyt olisi tarvinnut köyden. Pujottelemalla sen lattianiskan alitse ja solmiamalla siitä silmukan, saattaisi hän päästä luukulle sekä työntää sen auki. Ja köyttä tarvitsisi hän edelleenkin, päästäkseen linnanmuurien ulkopuolelle. Mutta olihan hänellä vahva sarkatakki — ja puukko. Tokihan silloin piti saada köyttä syntymään. Ei siis muuta kuin työhön käsiksi. Vaan entäpä häntä käytäisiin katsomassa ennen yön tuloa. Parasta siis vartoa toistaiseksi ja koota voimia.
Kului pari tuntia. Sitten alkoivat ylhäällä tömistä raskaat askeleet. Luukku kolahti auki ja kuilua valaisi tulisoihdun punertava loiste. Vanginvartian parrakas naama ilmestyi aukolle. Silmiään varjostaen tirkisteli hän alas ja keksittyään vihdoin nurkassa kyyröttävän vangin, irvisti hän tyytyväisenä.
"Hyvinkö siellä aika kuluu?" kysyi hän sekä vastasi itse samaan henkäykseen: "Mikäpäs siellä on kelliessä omissa rauhoissaan. Ja kun minä annan täältä monttumia, niin ei vatsallakaan ole mitään valittamista, he he!"
Hän laski nuoralla alas vesikannun ja kovan leipäkannikan.
"Ei tarvitse hiukaa pelätä, sillä leivässä on tavallista kovempi suola", lohdutti hän vielä ja toivottaen hyvää yötä kolahutti luukun jälleen kiinni.
Kun hänen askeleensa olivat vaienneet, riisui Ilkka takkinsa ja alkoi puukkoaan sekä hampaitaan apuna käyttäen viillellä siitä kolmen sormen levyisiä suikaleita. Parin tunnin kuluttua oli hän niistä solmeilemalla ja punomalla saanut kestävän köyden. Liotettuaan leipäkannikan vedessä ja syötyään sen suuhunsa, kiinnitti hän saappaansa vyöhön, otti köysivyyhden käsivarrelleen ja alkoi sormin ja varpain kiivetä ylös.
Suurella vaivalla ja ollen välistä putoamaisillaan sai hän köyden silmukalle lattianiskan ympäri. Helpotuksesta hengähtäen heittäysi hän silmukan varaan ja kiikkui siinä vähän aikaa voimiaan kooten. Juuri ja juuri ylti hänen kätensä luukun reunaan. Hän sai sen kohoamaan ylös sekä molemmat kouransa kiinni lattianreunaan. Purren hammasta niin että silmät tulta iskivät sai hän punnerretuksi kyynärpäänsäkin ylös lattialle. Sen jälkeen ei ollut keino eikä mikään hilata itsensä kokonaisuudessaan ylös kirkon permannolle. Köydensilmukka oli seurannut hänen jalkojaan ja läähättäen ryhtyi hän avaamaan sen solmua.
Kirkossa oli lähes yhtä pimeä kuin alhaalla hiidenkirnussakin. Syvällä ulkomuurissa olevat akkunat vain hiukan häämöttivät. Saatuaan köytensä selville ja saappaat jalkaan hiipi Ilkka yhteen ikkunasyvennyksistä. Puukollaan mursi hän ikkunalyijyt ja poisti puolikymmentä pientä ruutua.
Hän pisti päänsä aukosta ulos. Oli pimeä ja kylmänkostea ilma. Tuuliviiri narahteli jossakin, mutta muutoin ei kuulunut merkkiäkään minkään elävän olennon läheisyydestä.
Välimatkaa ikkunasta maahan ei voinut mitenkään arvioida. Ilkka kiinnitti köyden toisen pään ikkunankynnykseen ja laski toisen alas syvyyteen. Yltikö se maahan vai ei, sitä oli mahdoton tietää. Mutta yritettävä oli, vaikka pää murskautuisi. Kursailematta alkoi hän käsivoimin laskeutua köyttä alas.
Yhtäkkiä loppui köysi, mutta hänen jalkansa roikkuivat vielä tyhjässä ilmassa. Hetkisen riippui hän alallaan, mutta puri sitten hampaansa yhteen ja hellitti kätensä. Muutaman hetken huimaava putous, sitten roiskis jäiseen tantereeseen! Tuskin sai hän pidätetyksi tuskanhuudon, sillä vasemman jalkansa oli hän pahoin satuttanut kivenkulmaan. Seisaalleen noustessaan tunsi hän, ettei voinut sillä kävellä. Mutta aikaa ei ollut hukkaaminen ja hän lähti ryömien ulkonemaan muurin juurelta.
Oli onni, että viime päivien suvi-ilmat olivat sulattaneet lumen, niin että maanpinta oli musta, joten ylhäällä torneissa käyskelevät vartiat eivät voineet häntä erottaa. Mutta luultavasti oli sama suvi saanut aikaan senkin, että vallihauta oli ajautunut vettä tulvilleen. Sen saikin hän pian todeta, ehdittyään sen partaalle.
Mutta pidättäisikö vesioja, vaikka leveäkin, miestä, joka oli kiivennyt "hiidenkirnusta" ja tunkeutunut ulos sylen vahvuisten muurien sisältä! Arvelematta soluttausi hän vallihautaan, niin että jääkylmä vesi vain huljahti hänen päänsä yli. Muutamalla voimakkaalla vedolla saavutti hän vallikaivannon toisen reunan. Vettä valuen ja kylmästä väristen kiipesi hän ylös, sai siitä läheltä käteensä liekautuneen kangen ja sitä tukenaan käyttäen alkoi kuukkia Kakolan mäkeä kohti.
Synkeänä jättiläismöhkäleenä kuvastui linna öistä taivasta vasten.Pakolainen heristi sille nyrkkiään ja mutisi hammastensa välitse:
"Kun minä toisen kerran ilmestyn muuriesi sisälle, niin silloin sinä,Noki-Klaus, et pistäkään meitä enää hiidenkirnuihisi!"
Vaivaloisesti edistyi matka, mutta pysähtymättä ajoi häntä eteenpäin miehen tahto. Kakolanmäen juuritse kiertäen pääsi hän Aningaisten vainioille sekä viimein niiden takaisiin metsiin. Valjun, tuulisen aamun valjetessa osui hän lopen uupuneena yksinäiseen metsätorppaan, jonka nokisen saunatönön lauteille hän jäi siksi päivää lepäämään ja jalkaansa hoitamaan.
* * * * *
On kulunut suunnilleen puolitoista vuotta edellisestä. Väsymättä on Ilkka tämän kuluessa kierrellyt ympäri laajaa kotiseutuaan, yllyttäen kansaa kapinaan marskin sortovaltaa vastaan. Monta kertaa on hän ollut joutumaisillaan vainoavien huovien käsiin, mutta aina on hän sentään päässyt ansasta. Yksi ainoa aate on häntä lakkaamatta kannustanut eteenpäin: vapaus linnaleiristä ja irstasten huovijoukkojen mielivallasta.
Mutta ylen hitaasti nousee hedelmä hänen kylvöstään. Onhan niitä kyllä paljon niitäkin, jotka ovat kärsineet mieskohtaista vääryyttä sotilasten puolelta ja jotka sen vuoksi ovat valmiit tarttumaan aseisiin. Mutta suuri enemmistö kynsii vielä arvellen päätään. Käsi kyllä käskee, mutta toinen vielä lujemmin kieltää. Askel on ylen pelottava ja rautamarskin kanssa ei ole leikkiminen, sen he ovat jo tulleet huomaamaan. Parempi koettaa saada apua herttualta, siltä kansan ystävältä, ja hänenpä luokseen lähetetään vieläkin kerran asiamiehiä.
Kun nämä palaavat retkeltään, on Isonkyrön kirkolla koolla paljon kansaa ja sotamiehiä, jotka ovat kerääntyneet kirkkomarkkinoille Pyhän Katariinan päiväksi. Lähettiläät ovat saaneet Ruotsin retkellään tuulta purjeisiinsa ja tuittupäisin heistä, Pirin Pentti, joka on kumonnut jo naamaansa useita oluttuoppeja, selittää äänekkäästi ympärillä seisoville miehille, miten herttua oli heidän käskenyt menetellä huovien kanssa. Sattuupa sitten juuri tällöin joukko viimemainittuja, puoli hutikassa jo hekin, kulkemaan heidän ohitseen. Kyrääviä silmäniskuja heitetään puolelta ja toiselta, haukkumasanat alkavat risteillä ilmassa ja Pirin Pentti ärjäsee: "Eipä haittaisi, vaikka niiltä suolet revittäisiin, senkin ryttäreiltä!"
"Tulepas ja revi, senkin moukka!" huudetaan huovien puolelta.
"Niin ettemmekö uskalla?" ja siinä tuokiossa riehahtaa tappelun nujakka ilmituleen. Tuima mäikytys, kiroukset ja ähellys täyttävät ilman ja korkealle pöllyää hieno vitilumi. Ihmishenkiä ei sentään menetetä, vaan revityin vaattein, mustelmin ja pörröttävin hiuksin erkanevat tappelijat. Pirin Pentti seuralaisineen lähtee Yrjö Kontsaan taloon kirkon luo juominkia jatkamaan, sotamiesten mennessä omalle taholleen.
Ahkerasti kiersi Kontsaalassa vaahtoava oluttuoppi kädestä käteen, suuria suunnitelmia punottiin ja lausuiltiin rohkeita sanoja. Mutta illan hämärtyessä ympäröivät sotamiehet päällikköjensä johdolla talon, tunkeusivat sisään ja vangitsivat Ruotsissa käyneet lähettiläät sekä joukon muita miehiä, toimittaakseen heidät marskin kynsiin Turkuun. Meluten ja hoilaten kuljettivat he vankinsa yhdessä Kontsaalan oluttynnyrien kanssa nimismiehen taloon, jossa he vuorostaan rupesivat juominkia viettämään.
Nolona ja kynsille lyötynä parveilivat rahvaan miehet kuin lampaat, joilta susi on paimenet tappanut.
Silloin saapui kylään suihkavin suksin Jaakko Ilkka. Kuultuaan mitä täällä oli tapahtunut, leimahtivat hänen silmänsä, ilmaisten sekä synkeätä vihaa sotilaita kohtaan että iloa siitä, että nyt vihdoinkin oli toivo saada syttymään yleinen kapina. Kutsumatta kokoontuivat nyt hänen ympärilleen rohkeimmat markkinamiehistä ja silmät palaen kysyi heiltä Ilkka, tahtoivatko he jättää lähettiläänsä huovien käsiin kuin pyöräpäiset akat.
Ei, ei, sitä he jumaliste eivät aikoneet tehdä. — No, aseet käsiin sitten ja eteenpäin!
Ja ennenkuin puoliyön hetki oli käsissä, oli nimismiehen talolla noussut ankara nujakka, joka päättyi siihen, että Ilkka miehineen vapautti huovien vallasta vangitut talonpojat. Kahakka oli paljon vakavampi kuin päivällä sattunut, sillä yksi sotamiehistä menetti henkensä ja useat saivat pahoja vammoja.