Seuraavassa loitsussa nähdään erikseen puhuteltuna ensin Herra JumalaKristuksen merkityksessä ja sittenitse Isäjumala.
Anna Herra henkeäsi, suutasi sula Jumala! — Sinä itse Isä Jumala, tehkös vielä terveheksi!
Jumalan pojanja Jumalan olemme edellä tavanneet toistensa kertosanoina. Kristuksen yleinen nimittäminenLuojaksi, kuten moniosaisessa "Luojan virressä", on selvimpänä osoituksena kolminaisuuden ensimäisen persoonan yhdistämisestä toiseen persoonaan: kolmatta persoonaa runoissamme hyvin harvoin mainitaan.
Kristilliseksi Luojaksi Jumala tietysti käsitetään, kun päivää, kuuta tai muita luontokappaleita puhutellaan mainesanallaJumalan luoma. Yleinen Puunsynnyn alku kuuluu:
Puu puhas Jumalan luoma,vesa Jeesuksen vetämä,kanto Herran kasvattama.Kaikki puut Jumalan luomat.
Jumalan luomaa ajatellaan silloinkin, kun lyhyesti mainitaanJumalanpäivä eli Herran kehrä,Jumalan taikka Herran Jeesuksen ilma,Jumalan suuri suvi eli Jeesuksen kesä. Aivan raamatullinen on kuvaJumalan, kun on kysymys luodusta ihmisestä.
Anna marjan maalle tulla,kulkea kuvan Jumalan.
Mainituista sanayhdistyksistä saavat selityksensä myöskoi-jumalajapuu-jumala.
A. Ennen päivän nousemista, koi jumalan koittamista. B. Eip' oo tammi kasvanunna, juurtununna puu jumala.
Edellisen säeparinkoi jumalantapaamme myös muodossakoin jumalan, joka on selvästi muodostunut runoissa tavallisen metateesin kautta alkuperäisestäJumalan koin. Jälkimäiseen säepariin voi liittyä kolmantena: "Vesa Jeesuksen vetämä", joka osoittaa, ettäpuu jumalajohtuu tämän pääsäkeestä: "puu puhas Jumalan luoma".
Siirtyessämme tarkastamaanjumalasanan käytäntöä yleisessä jumaluusolennon merkityksessä, on ensinnäkin eroitettava semmoisia tapauksia, joissa se määreellisenäkin on käsitettävä erikoisnimeksi. Paitsi niitä lukuisia tapauksia, joissa Jumalan määreenä ontaivahan eli taivahallinen, ilmojen eli ilmainen tai pilven päällinen, huomattakoon seuraavat näytteet:
A. Tule puuta purkamahan, tule säätä särkemähän puuta purkaja Jumala, säätä särkijä Jumala! B. Matkanpäällinen Jumala, tule säitä särkemähän, katehia kaatamahan! C. Sa[te]en Jumala, tuulen Jumala, tee pahoa ilmoa, revi kattoja, tapa akkoja! D. Kuro Jeesus, kuro Jumala, kuro kuusinen Jumala, kuro kuusi perkelettä, ettei maito maahan juokse!
Erikoisnimeksi on Jumala käsitettävä silloinkin, kun se vastakohtaisuuden lain vaikutuksesta on joutunutPahan, Pirun eli Hiidenkertosanaksi.
A. Piru päätyi kuulemassa,Jumala tähyämässä.B. Jumalan sysimäkiä.Hiien hiilikankahia.
Kysymyksenalaista on myös, eikö silloin, kun ihmisen omanhaltian eli onnenkertosanana onJumala, haltiatakin ole käsitetty kristilliseltä kannalta (vrt. s. 226).
A. Jumalani jukkeroinen,haltiani kekkeroinen!B. Kun näkisin onneni,Jumalani huomajaisin.
Haltiannostatus on nähtävästi vaikuttanut seuraavaan Karjanlukuun, jossa "halliparta" on "haltiani" jaJumala"luontoni" asemella.
Metsän hiili halliparta! Nouse notkosta Jumala, haon takoa halliparta, anna rauha raavahille!
Yleisessä merkityksessä käytetty onjumalatietysti silloin, kun se on toisen jumaluusolennon määreenä. Mutta useimmiten on sen pääsanana kristillisen pyhimyksen nimi. Runoissa onMaaria"puhas jumala" tai "maahinen jumala",Jyrki"karjan kaunis jumala",Tahvanus"soimen suomija jumala" tai "jumala hevosten herra" ja häntä tarkoittavaTeppo"tiejumala", Johanneksesta vääntynytJuonetaron "metsän jumala". Pyhimyksistä olemme nähneet puhekielessäkin käytetyn nimityksiä, joiden jälkiosana on jumala: "kalajumala", "lehmien jumala", "lammasten jumala", "ruttotaudin jumala". Pyhimyksiä lienee myös silloin ajateltu, kun on rukoiltu:
Saakohon jumala jokukaikki päästöt päästämähän![160]
Myöhempitekoiselta tuntuu vetehisen nimitys: "Karjalan kalajumala".Maanhaltia tavataan pari kertaa nimitettynämaanjumalaksi.
A. Maan, manteren jumala!B. Maan maahinen jumala!
Lapsenpäästössä on Ukon asemella joskus rukoiltu:
Puunjumala, maanjumala, kuusenjuurinen jumala!
Siikasenluvussa välistä lausutaan päätesanoina:
Pellonpäällinen jumala, kuusenjuurinen jumala!
Castrén erikoisesti huomauttaa, ettäjumalanimitystä on voitu käyttää Kalevalan sankareista, viitaten Lemminkäisen laivaretkeen vanhassa laitoksessa, mitenkä Pohjolan emäntä (VK 18: 456-7):
Aikoi kylmeä jumalan,itse veitikan verevän.
Vastaavassa Pakkasen luvussa esitetään kuitenkin sankari Ahdin jaJumalan kylmäminen kahtena eri tapauksena.
Kun kylmit Ahen merellä,vatsahan hevosen varsan —Aikoi hän Jumalan kylmää,Keritsi kiveltä villat.
EttäJumalatässä tarkoittaa Kristusta, joka suomalaisen runon mukaan syntyi "jouluyönä pakkasella", näkyy seuraavista toisinnoista:
A. Kylmit silloin suuret kylmät, kun kylmit Ahin merehen, pirttihin pojan pätöisen. B. Läksi merta kylmämähän — ei kylmä meren napoa. Läksi Luojan kylmäntähän.
Näennäisesti myösVäinämöistänimitetäänjumalaksi. Ilomantsilaisen Simana Sissosen Kantelejaksossa tavataan kaksi semmoista kohtaa.
Puuttui pursi Väinämöisen, takeltui veno Jumalan. — Itse vanhan Väinämöisen vesi juoksi silmosista — tinasuille kukkaroille, jalan juurehen Jumalan.
Viimeksimainittu säe on kuitenkin loitsuista lainattu raamatullinen mielikuva Jumalasta. Ensimäisen säkeen kertosäe on jäännös Luojan laivaretken alkuperäisestä muodosta, jossa Jumala tietysti tarkoittaa Kristusta.
Lisäksi huomattakoon Raudansynnyssä ilmaantuvaIlmori jumala.
Itse Ilmori jumala istui Ilmorin pajassa.
Se ei kuitenkaan ole muuta kuin muunnos säeparista:
Itse ilmoinen jumala,itse istuvi pajassa.
Tähän on sekaantunut Kultaneidontaonnasta Raudansyntyyn siirtynyt: "itse seppä Ilmarinen".
Että päinvastoin sankarinimiä, kuten Kalevaa, Vetrikkaa, Lemminkäistä ja Väinämöistä, on käytetty kristillisen Jumalan kertosanoina tai sijaisina, on ennen osoitettu.
Jumala sanan monikollinen esiintyminen ei ole runoissa aivan harvinaista. Mutta suurelta osalta sekin käytäntö on myöhempiaikaista. Pyhimyksistä on ilmeisesti puhe silloin kuin Johannes nimitetään jumalien papiksi. Samoin on ymmärrettävä Metsänluvun säe: "ihastu jumalten ilma!" Sääksmäen kirkon pyhäinkuvia tarkoittanee Ritvalan Helkalaulujen alkuvirren loppu:
Jumaloihin mennäksemme, jumaloihin puhtahisin.
Tähän verrattava on Päivölän pitoihin liittynyt kerto: "Jumalisten eli Jumalistonjuominkihin", jota joskus seuraa "Suuren synnyn (s.o. Kristuksen) syöminkihin". "Taivaallisiin" pyhimyksiin viittaa myös apua tarvitsevan loitsijan kysymys:
A. Liekö maalla ihmisiä, jumaloita taivahassa? B. Onko ilmalla imeistä, jumaloita taivosessa?
Samalla tavoin käsitettäviä lienevät vienanpuolisissa Karhulauluissa ne säkeet, joissa karhunkaato esitetään tapahtuneen:
C. Imehiksi ihmisille,jumalille kunnioiksi.
Niinikään monikollisten paholaisten vastakohdaksi asetetut jumalat eivät voine olla muuta kuin pyhimyksiä.
D. Hiietkin yhen urohon, jumalatkin taivosessa, sovissansa suojelevi. E. Hiietkin hikoelevi, jumalatkin lämpiävi. Ei sanat sanoihin puutu.
Vielä on huomattava monikollisen jumalan rinnastaminen paikallisenHiiden eli Hiitolankanssa.
A. Joka on Hiiessä hiottu, jumaloissa kuuraeltu. B. Tuli Hiisi Hiitolasta, jumaloista jukkaselkä.
Monikollisuus paikallissijoissa voi kuitenkin olla vain muodollinen. Tietäjän tai noidan luona olosta tai sen luokse menosta voidaan lausua: "oli Lapinmaassajumaloissaparantelemassaan", tai "tuli sen (siis yhden noidan) luokse jumaloihin".
Hauska esimerkki monikollisesta ja apellativisestajumalasanan käytännöstä on Ison sian runossa, jossa tappoyritykseen osalliset jumaluusolennot säikähdyksissään pakenevat:Ukkokuuseen,Ryönikkäraitaan,Visakanta(= Virankannos) vaahtereen ja muut jumalat muihin puihin. Tämän vanhoista jumaluusolennoista pilaa tekevän runon ikää ei kuitenkaan voi varmuudella siirtää pakanuuden aikaan. Leikillinen on myös Kukon oluenkeiton toisinto, jossa lintuja jumaliksi nimitetään:
Kutsumme kuret, kutsumme käret, kutsumme kuusesta jumalat. petäjästä pienet herrat.
Vaikkajumalansanan käytäntö apellativisessa merkityksessä pakanuuden aikaan nähden on vaikea todistella runojen avulla, ei tätä kuitenkaan päättäen yleisestä kielenkäytöstä suomessa ja sukulaismurteissa voi epäillä. Luultavaa on, ettei bjarmilaistenjómaliollut minkään erikoisjumalan nimitys, vaan ettäjómalin-kuvalla tarkoitettiin "jumalankuvaa" yleisessä merkityksessä.
Pikemmin voi asettaa kysymyksen alaiseksi, ovatko pakanalliset suomalaiset tunteneetjumalanmuuna kuin apellativisena sanana, ennenkuin rupesivat sitä käyttämään kristittyjen Jumalasta.
Oletettua aikaisempaa taivaan merkitystä puoltaisivat seuraavat runopaikat:
Miss' on tulta tuuiteltu? — Ylisessä jumalassa, alaisessa maanemässä. — Tuolla saunat lämpiävät, ylisellä jumalalla, alaisella maanemällä.
Mutta jälkimäisen säkeistön toisinnossa mainitaan saunojen lämpiävän:
Ylisillä jumalilla, alisilla maammoilla.
Alkuansa on nähtävästi ollut personallinenjumalamonikollisessa ja paikallinenmaaemäyksiköllisessä paikallissijassa, vaikka sitten ovat toisiinsa yhtäläistyttävästi vaikuttaneet.
Viimeksi mainittakoon eräs kohta inkeriläisestä Karjanluvusta, jossa paimen kuvailee seisovansa: "alla taivaisen jumalan". Mutta tämäkin saa selityksensä sanojen järjestyksessä tapahtuneesta takaheitosta, jonka runomitta on vaatinut. Säe tulee ymmärrettäväksi lukemalla: "allaJumalan taivaisen eli taivaan."
Jumalasanan paikallista merkitystä ei myöskään todista sen johtopääte -la, jonka Castrén pitää paikkaa osoittavana. Siinä tapauksessa, että sen kantasanajumaon alkuaan merkinnyt taivasta, jossa merkityksessä se vielä tavataan tsheremissin kielessä, onjuma-laselitettävä samoin kuinvesisanasta johtuvavete-läja merkitsisitaivaallista.
Mutta yhä jäisi kysyttäväksi, onko tämä yhteissuomalainen johdannainen ollut erikoisen taivaanhaltijan nimitys, joka sittemmin on kehittynyt palvottavan olennon yleisnimeksi, vai onko päinvastoin "taivaallinen" ollut henkiolentojen yleinen mainesana, jota myöhemmin on voitu käyttää ilmaisemaan korkeamman uskonnon Korkeimman olennon käsitettä.
Kysymys luonnonpalvonnasta ja sen suhteesta vainajainpalvontaan on uskontotieteen vaikeimpia ratkaistavia. Suomalaisten runojen uskontoa tarkastaessamme olemme kaiken aikaa havainneet, kuinka varovasti on käsiteltävä niitä näennäisesti ylen runsaita esimerkkejä luonnon personoimisesta, joita vanhat runomme tarjoavat. Suuri osa niistä on puhtaasti runollisia mielikuvia, joilla ei ole minkäänlaista uskonnollista merkitystä. Melkoinen määrä on Neitsyt Maarian tai muiden pyhimysten mainesanoista tai toiminta-aloista aiheutuneita. Pakanuudenaikainen luonnonpalvonta liittyy osittain ihmiselle ravintoa antavaan kasvullisuuteen, kuten muutamiin viljelyskasveihin ja marjojensa vuoksi pyhään pihlajaan, sekä maankasvua edistäviin luonnonvoimiin, erittäin ukkoseen, joka antaa hedelmöittävää sadetta. Osittain on luonnonpalvonta kehittynyt vainajanhenkien paikallistuessa, s.o. kiintyessä määräpaikkoihin niiden "väeksi" ja yksiköllisesti käsittäen niiden haltiaksi, mikä saattoi siinä määrin sulautua paikkaansa, että tätä paikkaa voitiin puhutella yhtä personallisesti kuin sen alaista asujaa. Edellinen palvontamuoto ei kuitenkaan ole suomalaisille alkuperäinen, kuten selvästi näkyy palvottujen jumalain nimistä, joista useimmat ovat vierasperäisiä. Myös jälkimäisessä kehityksessä on lukuunotettava vieras vaikutus, mikä ilmeneehaltia- ja rådare-uskonnon yhtäläisyydessä.
Sitävastoin on vainajainpalvonnalla todellisessa kansanuskossa vanhat ja syvät juuret. Nämä ulottuvat suomalais-ugrilaisen yhteisajan taakse, jolloin suomalaisten ja samojedien esivanhemmat puhuivat samaa kieltä. Koska kaikilla naapurikansoillakin, joiden kanssa suomalais-ugrilaiset kansat ovat joutuneet kosketuksiin, on vainajainpalvonta ollut uskonnon perusmuotona, voimme yhtäjaksoisesti jatkaa sen toteamista indoeurooppalaisissa, indoiranilaisissa, liettualaisissa sekä eriaikuisissa gernianilaisissa ja slaavilaisissa lainasanoissa. Viimeisenä lisänä tuo katolisuus pyhät vainajansa, joita on sekä yhteisesti Pyhäinmiesten päivänä että erikoisesti yksityisten pyhimysten nimikkopäivinä palvottu.
Vainajainpalvonnasta kehittynyt on se sankarillisten esi-isien kunnioitus, josta suomalaiset runot ja tarinat ovat muiston säilyttäneet. Se siveellinen aate, isän ja äidin kunnioittaminen, joka vainajainpalvontaan perustuvaa uskontoa kannattaa, on kansan sankarien jumaloimisessa laajentunut ja kirkastunut. Tällä kalleimmalla perinnöllä, mikä meille on säilynyt pakanallisesta muinaisuudestamme, on arvioimaton merkitys kansalliseen tulevaisuuteemmekin nähden.
Mutta tälle täysimmän arvon antaessamme emme saa unohtaa pakanallisen uskontomme todellista laatua. Pakanuudenaikainen palvonta ei ollut muuta kuin huolenpitoa palvottavien olentojen luulotelluista elintarpeista ja sen tarkoituksena oli heitä taivuttaa pitämään samaa huolta palvovain ihmisten yhtä aineellisista tarpeista.
Niinkuin olemme nähneet, ovat ne käsitykset väärät, ettei suomalaisten uhreja veri tahrannut, ettei heillä ollut kuvainpalvelusta ja että heidän tietäjänsä luottivat yksinomaan sananvoimaan. Mikäli nämä käsitykset perustuvat siihen, että runomme eivät kuvaile veriuhreja, kuvainkumartamista ja loveenlankeamista, on meidän muistaminen, että suomalaisten runojen uskonto kuvastaa pakanuuden ja katolisuuden vaiheaikaa.
Yhtä suuresti erehdymme, jos pelkästään runojen nojalla teemme päätelmiä pakanallisten esi-isäimme uskonnollisista aatteista. Jos ilman tarkempaa tutkimusta Kalevalasta muodostamamme ihannekuvan yritämme siirtää tosioloiseen pakanuuteen, niin tämä kuva tulee aivan epähistorialliseksi. Täysin nurinpuolinen tulee kuva, jos kristinusko, vaikkapa katolisaikaisessa muodossaan, käsitetään jonkinlaisena taantumuksena tästä pakanallisesta ihanneuskonnosta. Sillä siinä, mitä Kalevalan runoissa ihailemme, olemme tutkimuksen valoa käyttäen pitkin matkaa tavanneet runollisesti verhottua kristinuskoa.
Viiteselitykset:
[1] Esim. Ebrardi Bethuniensis Graecismus, cap. VII, de nominibus Musarum et gentilium. Tätä 1212 kokoonpantua, kokonaan kuusimittarunoon puettua kielioppia käytettiin yleisesti keskiajalla; se ilmestyi painosta 1480 tienoilla. —
[2] Islantilaisen Snorri Sturluson'in 1200-luvulla käytännöllisessä tarkoituksessa sepittämä jumalaistarullinen selostus, suorasanaisen Eddan eli runo-opin ensi osa (äskettäin suomeksikin julkaistu), tuli vasta 1600-luvulla tunnetuksi.
[3] Kolmas Maanviljelystaikoja käsittävä ilmestyi 1912 A.V. Rantasalon toimittamana.
[4] Tähän taas liittyneesatalauan(kirkon?): "tulen turjalappalainen satalauan lappalaisis[t]."
[5] Tässä käy kuitenkin säe: "tulit itse Luoja loihtijaksi" ja seuraa "kaikenlaisille vioille."
[6] Mitenkä se on muodostettu, näkyy VK:n Lisistä (6:316-8): Katsoi Pohjolan tupahan, p. p., siellä miehet mettä juovat; vastaavassa kansanrunossa: Meni P. t., täällä m. m. j. (VKA 236).
[7] Suomenkarjalaisessa tarinan muunnoksessa auttaja tuo suuren tiinun sisään, panee vettä melkein täytten ja käskee sukeltaa veden alle. Ampujan luoti menee läpi ammeen pitkin veden pintaa koskematta mieheen.
[8] Kursivoidut säkeet ovat runon kirjoitettua lisättyjä.
[9] Myöskin nimitystä kuningas loitsija käyttää toisesta tietäjästä, mutta ikäänkuin siirtämällä oikeastaan itselleen kuuluvan mainesanan: "toisenko oot tietäjän tekemä, toisen kuninkaan koittelema?"
[10] Käsikirjoituksessa on sen jälkeen vielä kirjoitettu N:I:P:P:H: (Nimeen Isän, Pojan, Pyhän Hengen) jaKaikkein syntyin summa.
[11] Toisin: arpojan l. taikurin.
[12] Muistettakoon kuitenkin se mainitun mummon taintumiskohtaus, johon liitty selitys: "kun ei noidan sanat auta, lankee hän loveen".
[13] Vrt. myös: "tämän noian noituessa,lapitessalappalaisen."
[14] Kerran esiintyviä muunnoksia ovat:Laviatar(Gananderilla ilman oheen liitettyä runotäytettä),Luovatar, Lokahatar, ja Launavatar. Myös Ampiais-luvuissa tavataanLoviatarkyyn kertosanana: "kytke kyikeri poikiasi, Loviatar lapsiasi"; eräässä toisinnossa viimeksimainitun sanan vaikutuksestala-alkuisena ja muutenkin vääntyneenä:Laverta.
[15] Sitäpaitsi Tulenluvussa esiintyy pari kertaanoian neito.
[16] Kerran Lauhiatar.
[17] Vrt. myös kansanpuheesa: "jotka kulkivat lovessa, panivat louheen (lovheen) ja siinä sitten saivat niitä tietoja" (Sodankylästä).
[18] Vrt.patahurjat.patavalaelipattovala(patto = rikos, rikoksellinen).
[19] Tämän sanan ovat lappalaisetkin suomalaisilta lainanneet muodoissalovejaloge(J. Fellman, Anteckningar II s. 118 ja Det skand. Litteraturselsk. Skr. VI s. 450).
[20] Kuten esim. Kant. I 42: "minä marras maan rakohon, minä toukka Tuonelahan". Inkerissä merkitseekoloruumisarkkua.
[21] Vrt. myös rukka sanan merkityksiä karjalanmurteessa 'vainaja' ja suomenkielessä 'raukka'.
[22] Menningeiset muoto Agricolalla, e:n ensitavuussa e:ksi lukien, on yhdistetty muinaisskandinaavilaiseenminning'(vainajain) muistojuhla'.
[23] Kalevalassa Kullervo pitää huolta äitinsä hautajaisista muun muassa määräämällä, "itkuvirsin vietäköhän, laulaen lasettakohon" (UK 36: 229-30). Näitä säkeitä vastaa yhdessä kansanrunon kirjaanpanossa: "itkien maahan pankaa, laulaen katelkaa". Tämä kohta on kuitenkin pohjoisaunukselaisen kreikanuskoisen laulajan tilapäisesti lisäämä eikä runoon alkuansa kuuluva, joten se ei muinaissuomalaisten itkulauluista mitään todista.
[24]Martaaksisanotaan pohjois-Suomessa tavatonta kalaa tai muuta outoa otusta, jonka luullaan ennustavan pyydystäjälleen kuolemaa.
[25] Samoin on Viron runoissa tavattu Mana(n)tytäredellä käyvien paikallisten omantomuotojen mukaan muodostunut. Kalevipoeg runoelmassa (2: 283) ilmaantuvaMana tarkei liene kansanomainen.
[26] Kalevalan säe: "Ikenistä Kalman immen" (UK 26: 750) on Lönnrotin muuntama kansanomaisesta "Tuonen neion" (VKL 17: [157]).
[27] Inkerissä kesän ensimäiset mansikat poimittiin kivelle ja jätettiin syömättä; niiden uskottiin joutuvan kuolleitten sukulaisten nautittaviksi.
[28] Samoin kuvailtiin metsänneitoakin Ruotsissa.
[29] Samoin Suomen ruotsalaiset uskovat näkin ilmestyvän opettajaksi soittajalle kolmantena yönä.
[30] Tämäkin taika on sittemmin sovitettu myöhemmälle itäsuomalaiselle soittokoneelle, harmoonikalle.
[31] Päinvastoin on Manalaisesta muunnettu Manulainen: "Jos sinä Manulainen maasta lienet, Tuonelainen turpehesta".
[32] Tästä lienevät johtuneet yhtäläiset maan ja vedenhaltiain pituusmitat.
[33] Inkerissä on myös paikoittain tapana sanoa "hyvää huomenta" vainajalle, kun ruumista mennään aitasta tuomaan.
[34] Tätä käytetään välistä myös metsän ja veden haltioista:salon l. saaren vanhin, veden vanhin.
[35] Nimittäin kotoinen; alkuperäinen "kitkantuli" on siunaamaton.
[36] Tanskassa uskottiin vainajain polkevan tien läpi viljan.
[37] Skandinaavilaiset tuntevat sekä "metsänpeiton" (skogen håller) että yleensä vainajat eksyttäjinä.
[38] Yhteisen koron sanoja yhdistäessä saattoi edellisen o ääntiö mukautua seuraavan a ääntiön kaltaiseksi.
[39] Pelkästään yhtenä enkeleistä esittää Ukon säepari: "Herran enkeli ylinen, paras Herran palvelija".
[40] Hiiden honka on karhun "syntymänimi".
[41] Veden valtakunnassa sitä vastaa nimitysMutalinna.
[42] Kuitenkin on lukuun otettava mahdollinen slaavilainen kansantavan vaikutus, samoin kuin suomalaisenPekkanimen käytäntöPietarintoisintona.
[43] Viittaisiko siihen, että kielellisesti vielä selittämätön Ägräs sana olisi pyhimysnimienkin joukosta etsittävä?
[44] SkandinaavilaisenFreyantoisintorunoissaHornnimitys oli luultavasti alkuaan pellavanjumalattaren. Virossa mainitaanIina emä, joka pidetään vaatekirstussa että pellavat menestyisivät.
[45] Vironmaa-emoCastrénin mukaan ei pitänyt huolta ainoastaan maan kasvuvoimasta, vaan myös naisten hedelmällisyydestä ynnä heidän syntyneistä ja syntymättömistä sikiöistään. Peterson, jonka tiedonantoon hän viittaa, lausuu kuitenkin vain sen, että Ukko antamalla sadetta ja lämpöä auttoi maaemää tälle uskottujen lasten menestymiseksi; eikä tämä lausunto ole muuta kuin arvelua.
[46] Runoissa tavataan: "mesikämmenin kävijä" ja "metsän käyjä". Sanakontiaon kuitenkin myös toisin selitetty.
[47] Yhtäläinenhiirenpuhuttelu tavataan sekä suomalaisilla että germaneilla.
[48] Vrt. myösmetsän herra höyhenhattujasuuri sulkain emuu.
[49] Lisätään, että palokärki on ihmisen sukua samoin kuin karhukin.
[50] Oluenkeiton unohduttua voitiin ruveta vakkoja juomaan heti, kun karhu oli kotiin tuotu, ja samalla lihoja keittämään ja syömään. Toiselta puolen on lihoja suolaamalla kauemminkin säilytetty ja syöty merkkipäivinä: mikkelinä, laskiaisena, pitkänä perjantaina tai pääsiäispäivänä. Karhunlihan suolaaminen on kuitenkin myöhäisempää. Viimein on säästeliäisyydestä karhunlihoista suurin osa lähetetty myötäväksi, itse syöty vain palanen. Vanhempi tapa oli lahjoittaa karhunlihoista köyhillekin, jotka eivät vain saaneet sanoa suurta kiitosta, koska siitä pyytäjän onni paheni.
[51] Vrt. Vienan läänin runoissa karhuntuojain kysymystä pihalla: "Onko miestä ottamahan, urosta utelemahan?"
[52] Siellä ei ole muita menojakaan noudatettu, kuin että tapettu karhu aina tuotiin tupaan.
[53] Siellä ei ole muita menojakaan noudatettu, kuin että tapettu karhu aina tuotiin tupaan. Suomessa on leikattu jänikseltäkin ensin kirsio (turpa) ja pantu sille sijalle, johon oli kuollut; myös on jäniksen korvaan pistetty kolmikanta havu.
[54] Ruotsinkielinenkin painajaisen nimitysmaraon suomalaisille tunnettu, mutta etupäässä eläimiä ahdistavan merkityksessä.
[55] Vrt. vielä: "Neitonen metsän emäntä!" ilman Annikki nimeä.
[56] Eräässä Jäniksenluvussa tavataan puhuteltuna "puhas muori puhtukainen,Santa Pietarin emonen, metsän valkoinen emäntä." Kajaaninpuolisessa Kontionsynnyssä luetaan: "Niin sanoviSaaren vanhin, puhas Taaria(= pyhä Daria) puhuvi yheksältä yösijalta, sa'an taipalen takoa".
[57] Kertosäkeeksi on eksynyt: "Louhi Pohjolan emäntä" Pohjolan ja Metsolan sekaannuttua. Lönnrotin Loitsurunojen muotoRaunikkoon hänen muuntamansa kertovaisessa runossa tavattavanRaunikkinimen mukaan.
[58] Ganander tuntee "suden kasvatusäitinä" myösVaahettaren, joka pikemmin puolustaisi Kuolattaren alkuperäisyyttä jälkimäisessä syntyrunossa. Mutta ainakin alkuosassa on "paha" Kuolatar tilapäinen ja myöhempi kuin "hyvä" Nuoratar.
[59] Verrattakoon myös seuraavaa Pässinsyntyä: "Pässipä kipokaponen, tule luota katsomahan!"
[60] Tämä männikkö lienen ollut pyhän paikan jäännös; ainakaan ei siitä saanut ottaa puuta puikkoakaan, ei edes havuneulasta, vaan kaikki sai mädätä paikoilleen.
[61] Toinen nimitysUku vakkon epäiltävä, kuten yleensä Ukko nimen esiintyminen Virossa.
[62] K.F. Karjalainen huomauttaa, että tässä voisi olla Phalloksen eli siitinelimen palvontaa, johon myös ihmisen tai elukan syntyessä vakkaan pantu uhri viittaisi.
[63] Virosta aikoinaan lainattu nimitys; miehennimenä käytetään venäläisperäistä Mihhal.
[64] Kuten Virossa lausuttuna eri tavoin kuin tavallista "isäntää" merkitsevä sana (ezänd).
[65] Vrt. vielä: "jok' olet Aatamin avio" ja "Eeva ensimäinen lapses".
[66] Venäjän Karjalassa vieläkin palvotaan pyhää Pohrotsaa "lehmien emäntänä".
[67] "Voidesarvi" tavataan Neitsyt Maariasta hartauskirjallisuudessa käytettyjen vertauskuvien joukossa.
[68] Joskus myös Neitsyt Maarian. Gananderilla esiintyy rautaa lypsävien Luonnottarien äitinä "itse raudan emuu",Helka vaimo Hempeätär, jota vielä kuvaillaan mainesanoin: "hyvä, priski, varsin valittu vaimo". MahdollisestiHelkaei tässä merkitsekään "Helenaa", niin kuin Gananderin mukaan on selitetty, vaan "pyhää" (vrt.helka- eli helatorstai), tarkoittaen Neitsyt Maariaa.
[69]Vaivottaren ja Vammottarenvälinen erehdysmuoto onVaimottaren(vanttuihin).Vaivattarenväännös, sitä seuraavan sanan vaikuttama, onVarvattaren(varpaihin). Gananderilla on muodot:Vaavutar, Vaiviotar ja Vauvutar. Näihin kuulunee vielä Kipuvuorella istuva "akka vanha vampallinen".
[70] Joskus päinvastoin: "ei ole", kuten Kalevalassa.
[71] Täistä sanasta lienee johdettava sukeajaa Luojaa merkitsevä (?)Sukeus: "oisi Luojalta (? laajalta) luvattu, Sukeukselta suvaittu, Tapiolta toivoteltu, saalis suuri saa'akseni."
[72] Lönnrotin siitä muodostama on U'utar (VK 42: 337).
[73] Uudessa Kalevalassa (19: 137) on sillä muoto Terhenetär.
[74] Vrt. myös: "Läävän akka, lämmin (< lännen?) akka, sie viisas vihanta akka" ja "Läävätär on hyvä emäntä, tallin pampar (sel. miekankantaja) on parempi".
[75] Vrt. vielä "Ihanainen viljan muori, ehyt Maaria emonen", ja "Viljan tytti, viljan neiti, viljan antaja vihanta, anna vilja puuttumaton!"
[76] Tämä on voinut edelleen muuntua Paajattareksi Ähkynluvussa: "Vyölappu joentakaisen, Paajattaren paian helma. Syöjättären kulkuntorvi"; jollei tätä ole pidettävä Maajattaren väännöksenä.
[77] Kalevalassa (UK 24: 83-4) lisätään: "Otavattaren osaama, Tähettären täyttelemä". Tämä säepari on kuitenkin Lönnrotin muodostama.
[78] Eräässä Lönnrotin muistiinpanossa näyttää siltä, kuin tämän neitosen nimenä olisi Pellervotar: "Itki ennen Pellervotar, nuori neitonen norolla". Mutta alkuaan hän on kirjoittanut: "Itki neitonen norolla"; korjaus on hänen omatekemänsä.
[79] Verrattakoon myös päätään sukiva akka salmen korvallinen Gananderin esittämässä Läävämadonsynnyssä.
[80] Nimeksi kerran muodostettuKosketar"komea neiti" ei tarkoita Maariaa, vaan koskesta tarttunutta vesikalmaa: "Tule työsi tuntemahan, pahasi parantamahan!"
[81] Ensin on kirjoitettu:kielelläsi, ja sitten nähtävästi heti näin korjattu.
[82] Agricola tuntee vielä hämäläisten tarun kapeista (s.o. eläimistä), jotka "myös heiltä kuun söit". Tämä tieto viittaa yleiseuroppalaiseen kansankäsitykseen kuun pimenemisestä, kun sen nielee takaa ajava susi; vrt. skandinaavien Mánagarmr, johon jo Castrén on viitannut.
[83] Oletetusti muodostakarilaz, josta johtuu ruotsinkarl, 'mies'.
[84] Lappalaiseen on Väinämöisen ammunnassakin kerran liittynyt Karilainen: "Lappalainen poika laiha, Karilainen poika kaita".
[85] Säe: "Ritikaisen rintasolki" on vuorostaan sekamuodostus Käärmeensynnyssä tavallisemmasta "Syöjättären rintasolki" ja Onnimanni-luvun säkeestä: "ritikasta rintasolki". Ahikaisen muoto on siis myöhäsyntyisenä pidettävä. Myöhäisiä muunnoksia ovat myösAhtokaisen, Ähkiläisen, Ahkalaisten ja Ahkolaisenetelä-Pohjanmaalle, Satakuntaan ja Inkeriin eksyneissä itäsuomalaisissa Käärmeensynnyissä, kuten kertosanojenkin väännökset osoittavat.
[86] Mahdollisesti on näihin esimerkkeihin vielä liitettäväRaparyyty Hiien poika, joka kerran esiintyy nuotannostajana Tulensynnyssä.
[87] Tämän on Lönnrot Kalevalassa (UK 15: 580) runomitan vuoksi muuntanut:lapokyyn on, jota on sitten väärin selitetty:lapoi kyyn.
[88] Etelä-Pohjanmaan suomalaisalueelta Lappajärvellä.
[89] Eikä muuallakaan länsimurteen alalla, lukuunottamatta paria kappaletta Laihialta etelä-Pohjanmaalta, joissa käsittämättömästä Syöjättärestä on tehtySyöttiläinen; "Syöttiläisen syötinpala". Tässä yhteydessä on vielä huomattava vienanpuolinen Käärmeenpuhuttelu: "Vyöttären vyön nahka, pahan hengen paian nauha", jossaVyötärvoi olla alkusoinnun vaikuttama väännös Syöjättärestä tavattavaa supistusmuotoaSyötär.
[90] Vrt. nn:n ja mm:n vaihtelua nimissä Mannotar ja Mammotar eli Mammatar s. 140, sekä Manausluvuissa: "mannu l. mammamaasta noussut — maahan —".
[91] Toista alkuperää onKammon, s.o. Kalman,karsinaTulenluvussa. Onko Gananderin verensulkijana mainitsemaHomma Kimmain kuningasymmärrettäväKilkain kuningas, on vaikea päättää, niin kauan kuinHommasana on selittämättä. Tästä sanasta johtunutHommalainenilmaantuu Tulensynnyssä: "Akka vanha Hommalainen otti ropehella vieäksensä, kipunata vieäksensä Pohjan pitkälle perälle".
[92] Toisintoineen:maan ratio, ravia, ranio, rasia, ja osittain muista runoista lainattuine sijaisilleen:maan valio, käviä, venyjä, katala.
[93] Tästä väännöksiä ovatImpola ja Ilpola, johon liittyyIlpotar.
[94] Siten on ymmärrettävä uhkaus: "johon panen painajaisen, hiiret kuolihat kovat l. hiien koiran kuollen."
[95] Onko metsänpetojakin nimitettyhiisiksi, kuten Lencqvist väittää, sopii epäillä. Tapion tyttärelle osoitetussa pyynnössä panna "hiidet hirsipuuhun", eli "otukset orrelle", onhiidetnähtävästi tullut alkuperäisemmänhirvetsanan sijaan.
[96] Mahdollisesti personallinen merkitys on Väkiturilasta muistuttavalla Väkivuorella suuren Hiiden kertosanana: "Suuren Hiien tyttärehen, Väkivuoren vunukkahan (lapsenlapseen)"
[97] Kylmän paikan vastakohtana on ennen mainittu "lämmin maa". Että tämä tarkoittaa taivasta, todistaa Pakkasensynty, jossa Kuljukseksi ristityn pakkasen Luoja vie ensin taivaaseen. Mutta Kuljuksen mielestä on: "läylö olla lämpimässä, palavassa pakko suuri".
[98] Yhtäläinen käsitysvirolaisista Viron noidistalienee aiheuttanutVironkäyttämisenhelvetinkertosanana: "Tuos viikate Virosta, heinärauta helvetistä." Samoin on selitettäväViron akka eli tyttöyhdeksän taudin synnyttäjänä. Luultavasti kuitenkin onViro ja pirusanojen äänteellinen läheisyys myötävaikuttanut. Niinikään Käärmeen puhutteluissa: "Virolaisen virsunpaula" ja "Kyröläisen kyntöruoska", edellinen nimi voi ollaViholaisenja jälkimäinenKytöläisensijainen.
[99] Kurimuksen eliKurmuksentoisintomuotoonKurjuson ilmeisesti vaikuttanut paholaista merkitseväKuljus.
[100] Tarkoittaako Tuonelan jokea kilpakosintarunossa Väinölän vesien rinnalla kerran mainittuSurmolan joki, minkä Lönnrot on muuttanutSuomelan joeksi(UK 18: 59), on vaikea ainokaisesta esimerkistä päättää.
[101] Kalevalassa (UK 16: 157) mainittuManalan saarion otettu Lemminkäisen Saareen paon kuvauksesta, johon Tuonelassa käynnin säkeistö on tilapäisesti sekaantunut: "Jo näkyvi Manalan saari, saari kulta kuumoittavi. Laski tuohon saaren päähän." (Sijankysyntä) Tuonen tyttäret sanovat: "Onpa —". Samalla tavoin on tämä saari toisessa kappaleessa saanut nimenPohjan saari.
[102] Tuonelan kukon nimenä mainitaanNärimysRutonluvussa: "NärimysTuonelan kukko, Tuonettaren tuuittama, Jeesuksen kirjan kantaja". Tämä nimi ilman kukkoa tavataan yleisesti Rutonsanojen alkusäkeessä, jota tavallisesti seuraa: "Jeesuksen kirjankantaja, kultanuolen kallitsija (s.o. takoen teroittaja)". Alkusäkeen muoto vaihtelee:Närimys kantruu, tai eutruu, Närimys Narimonpoika,Näls kolst rom, Järtti pruutai pelkästäänkantruu tai kapraali. Välistä seuraa tätä alkusäettä tai ilman sitä alkaa loitsu: "Närimys isäsi, N. äitisi, N. poikasi, N. tyttäresi, N. muu sukusi, N. valtavanhempasi, N. tuhat tulinen perkele". Viimeksimainitun kaltainen säkeistö on myös Sammakonlumouksena muistiinpantu. Verrattakoon vielä Puunluvussa:Närönen Nirosen poika.
[103] Kreikkalaisen legendan mukaan Heroodiaan tytär sortuu jokeen läpi jään kaulaa myöten. Jään poikki leikkaama pää ja muu ruumis jatkavat tanssia.
[104] Muita määreitä mainittakoonirvihammas, harvahammas, kierosilmä, kiero-korva, vääräleuka ja rautaparta.
[105] Pari myöhempää kirjaanpanoa ovat ilmeisesti tämän kirjasta opittuja mukaelmia.
[106] Marketan runon suomenkarjalaisessa muodostuksessa tavattava seitsemän tyttären äidin nimitys: "Lokka luopuisa emäntä. Kajovatar vaimo kaunis", joista edellisen Setälä on yhdistänyt Loki nimeen, on syntynyt siten, että säepari: "lokki luopuisa lintu, kajajainen kaunehempi" on sekaantunut alkuperäisempään nimitykseen: "Helena hyvä emäntä, vaimo kaunis Katrinainen"; välimuotona tavataan: "lukki luopuisa emäntä, kajajainen vaimo kaunis";. Kajovattaren sijalle on Lokka viimein saanut kertosanakseen Osmottarelta otetun Kalevattaren muodossa Kalovatar. Lokin toisintonimeen Löbur verrattu Luovus ilmaantuu yhdistyksessä: "Luovus Luonnotar pakana" eli "Luovus luonnoton pakana" joka "itse risti poikiansa". Tämä on kuitenkin tilapäisesti tekosanasta nimisanaksi siirtynyt, kuten todistaa säkeen tavallinen esiintyminen manauksissa: "luovus luonnoton pakana, häpeä hävytön koira" tai "luo'os pois paha pakana syömästä kaluamasta!"
[107] Voiko Loviattarella osoittaa säilyneen puun merkityksen, riippuu siitä, mitenkä säepari: "perin tuulehen makasi, kalten kaarna pohjosehen" on käsitettävä, onko kaarna erillinen Loviatarta tarkoittava sana vai seuraavan sanan kanssa yhteen luettava. Tässä kohden on huomattava mainittujen säkeiden välillä tavattava kolmas säe: "lonkamoksin luotehesen" sekä edellisen säkeen sijaisena esiintyvä: "perin istuvi itähän". Jälkimäinen säeyhdistys on verrattava Karhunrunojen loppusäkeihin: "istutan itähän rinnoin, kaiten kaarnapohjosehen". jossa ei saata olla epäilystäkaarnajapohjonensanojen yhteenkuuluvaisuudesta: kaarnapohjonen merkitsee hongan kaarnasta nähtävää täyttä pohjoista ilmansuuntaa.
[108] Jälkimäistä täysin vastaavaTuonisokkoyhdessä Hammasmadonluvussa: "Tuonisokko Tuonen toukka rautaisessa riehtilässä". on väärin kuultu tai kirjoitettu, kuten ilmenee saman säeparin toisinnoista:turpuisikko, turiseeko tai tura'akkos(s.o. turajatkos)Tuonen toukka.
[109] Vrt. myös: "Piru piiliä takovi — isä piiliä takovi, poika nuo sulittelevi".
[110] Johannes Wier Pseudomonarchia Daemonum.
[111] J. Mikkola on huomauttanutJumanimisestä liettualaisesta viljavuuden jumalasta.
[112] Kirjoitettuorasta, mutta epäilemättä lausuttu:oraasta.
[113] Anglosaksilaisessa Beowulf-runoelmassa käytetään ruotsalaisista nimitystäScylfingas.
[114] Toisin:Sillervon s.v. tai Hellervo heleäviitta eli hopeaviitta, Sillervoon on verrattavaSämpsä poika Sillervoinenilomantsilaisessa Puunsynnyssä. Virossa on Kalevi poegin kertosananaSulevi poeg. Suomen puolella tavataan keskipohjanmaalaisessa Käärmeensynnyssä Kalevan sijalla kerran Sulava: "Sulavan miekan terästä" (kieli). Aunukselaisessa runossa mereen pudonneesta suasta ilmaantuu harjaajanaIsakkoinen Sullervoinen.
[115] Sama nimi liittyy joskus kuninkaan poikaan eli kuninkaaseen, jolla yleensä kultainen on tavallisin mainesana: "Kulleri kuninga noorem poega"; "Kulleroinen mies kuningas".
[116] Myös suomalainen kukannimi kullero (Trollius europaeus) on voinut saada nimensä joko keltaisesta väristään tai nupunmuotoisuudestaan. Virolainenkuller- eli kulderkuppon verrattava keltalumpeen (Nupher luteum) nimitykseenkuldsed veekupud.
[117] Hiidenväen ja jättiläisten kera rinnastettuihin nimityksiin, joille on etsitty historiallista perustusta, vaikka epäiltävällä menestyksellä, kuuluvat myös pohjois- ja itä-SuomessaMeteliläiset. Kajaanin puolella mainitsee E. Castrén v. 1754 kansan kaikkialla kertovan Metelinväestä, metsissä ja erämaissa muinoisin asuneesta rosvojoukosta. Inkerin puolella muistellaanMetelinmiesteneläneen ennen nykyistä kansaa ja olleen paljoa suurempia sitä. RunoissaMetelion saanut pahan merkityksen. Länsi-inkeriläisessä Luojan virressä lauletaan: "Kunis julki Juuta käynyt, vaelsiMetelikansa (l. -valta), paha rahvas pois pakeni." — "Ei tänne ole Jeesus tarve, tänne tarve Juuttaan polkka,Metelin Motelinpolkka." Suomenkarjalaisessa Käärmeensynnyssä tavataan alkusoinnun vaikutuksesta vääntynyt muoto Netelin: "neuloista Netelin neion".
[118] Joskus on Osmolaisen sijallaOllervikko, joka muistuttaa Virossa Kalevin rinnalla esiintyvääOlevia, s.o. Olavia.
[119] Luultavasti oikaistava: "Niityn kantehen Kalevan."
[120] Eteläpohjanmaalaisessa Raudanluvun säkeessä: "vietiin viimein Vismarin pajaan", voi edelleen alkusoinnun vaikutuksestaIsmariolla vaihtunut paikannimeenVismar. Tämä Hansakaupunki kuului 30-vuotisesta sodasta alkaen vuoteen 1803 Ruotsin valtakuntaan ja oli tunnettu rautatehtaistaan, joihin Suomestakin vietiin harkkorautaa. Eräässä kappaleessa, jossa tosin huono runomitta on epäilyttävä, esiintyy personallinen "seppä"Vismari. — Suomen Kaijalassa on vielä huomattava raudanpuhuttelu Ismioksi "itse" sanan seuratessa. "Ismio itses viikon vikastele, etkä kauvan karvastele, multahan vihas viskoan".
[121] Myös säkeissä: "Rauan synty suon navoilta, isä Vojolan navoilta",Vojolalienee luettavaVuojola.
[122] O. Koistinen on Lyylikin yhdistänytLyytikkänimeen. A.V. Koskimies johtaaVilminnimestä Vilhelm (alasaks.Vilm) ja huomauttaa, ettäKauppinimeä on käytettyJaakopinasemesta.
[123] Loitsurunojen painoksessa muunnettu:Ruopahatar.
[124]Lehi (lehe, lei)sanaa voi tietysti pitää "tanssi"-käskyä vastaavana tekosanana, mutta mahdollisesti se on yhdistettävä inkeriläisessä Lemminkäisrunossa tavattavaan:lehen Lemmykkäinenja kenties vielä Lemminkäisen yleiseen mainesanaan Suomen puolellalieto tai lieto poika; vrt. myös virolaistaLemmik leina ('surun') poisike.
[125] Säkeen toisinto:Ainoota Ahin tytärtä, on aunuksenpuoliseen Ahdin meriretkeen eksynyt muodossa:Ainikki Ahin tytär, josta Lönnrot sai Ahdin sisaren nimen kansanomaisenAnninsijalle:Anni oli sisar Ahilla. Vrt. myös suomenkarjalaisen Läävätoukanluvun alkua:Annikki Ahimon, (s.o. Ahin on),neiti.
[126] Luultavasti siitä vielä eroitettava on sillan mereen rakentaminen yksiöisistä vesoista, jonka suorittajana useammassa kirjaanpanossa mainitaan: "Jumalaisen aino poika, Kiesuksen käpeäkäsky".
[127] Siitä on joskus johdettu paikannimi Joukola Kilpalaulannassa; vrt. samassa kappaleessa: "ajetaan Joukolan joelle" ja "lauloipa Joukosen joelle l. jokehen".
[128] Vedellä kastamisen nimeä lapselle annettaessa ovat germanit aikoja ennen kristinuskon virallista tunnustamisin tavakseen omistaneet.
[129] Votjakkien taru vetehisestä, joka miehen ampumana kaatui veteen, mikä tuli punaiseksi hänen verestään, voidaan tuskin yhdistää suomalaiseen runoon ainoan yhteisen ampumapiirteen nojalla.
[130] Yhtäläisessä Tautiensynnyn johdannossaukko Poitolan(< Pohjolan?)sokea,Väinölän vähänäköinenkulkee kahdesti Pohjolaan, missä ensin loukkaa jalkansa ja sitten joutuu tuulen käsiin.
[131]Uppi eli Upposanan merkitys ilmenee Sisiliskonpuhuttelusta:Uhon Uppu Äijän(= paholaisen)poika, Upottaren poian poika, ja äänteellisesti vastaavasta muinaissaksalaisestauppi, 'pahantekijä' (vrt. nykyissaksan übel). Uppo sanan määreUhonesiintyy itsekseenkin vaihtelevissa nimentömuodoissa:Uhmo, Kuhmu. Humonen, Umo ja Umotar; ensinmainitulla, josta toiset ovat johdettavissa, lienee uhmomisen eli uhmaamisen merkitys.Uh[m]on uppusiis tarkoittanee uhman eli uhmaavaa paholaista.
[132] Loitsijan "Ukon pojan" mainesanana, kts. s. 248. Vrt.akka vanha Vankamoinen > Vänkämöinen < Väinämöinen. Vankamoisesta tavataan myös lyhyempi muotovangasja sen ohellavingas. Sisiliskonluku alkaa tavallisesti: "Vingas Vankahan makasi". Räähkätaudille lausutaan: "ota vinkamo vihasi".
[133] 1860-luvulla kysyttäessä Suomen rajakarjalaiselta, ketä hän palveli, mainitaan saadun vastaukseksi: "kah! Neitsyt Maariaa ja Ilmarista".
[134] Tähän verrattakoon myösVäinämöisen väkikirkonväen merkityksessä. Ruumista pysyttääkseen haudassa on lausuttava: "Tule yhdeksän kirkon vanhan Väinämöisen väen paino."
[135] Niinikään Riidensynnyssä päätänsä sukivana "sinisillan liitoksessa päässä portahan punaisen".
[136] Vrt. myös Käärmeenpään syntyä välisestä Väinämöisen tai Väinättären l. Väinöttären.
[137] Huomattakoon vielä tautiensynnyttäjä "Vesi veitto Vellervoinen".
[138] Vrt. myös Ampiaisenlukua: "Sinä vanha Väinämöinen, kun teit huorin kolmiöissä", sekä Väinämöisen tuomitseman lapsen syytöstä: "kun nauroit oman emosi".
[139] Verrattakoon vielä kyytä kehräävä: "Sana Ryttö (salarutsa?) Väitön poika" ja "oh sä Ryttö Räitön poika".
[140] Setälän huomauttama: hän ei kuitenkaan annaVäinä-sanalle paikallisnimen merkitystä.
[141] Tavallinen sana tällä paikalla on salohon, jonka sijalle seuraavan säkeen vaikutuksesta on pujahtanut lähelle, edelläkäyvän määreen jäädessä muuttumatta. Samoin koin Lapinmaalle laajat salot ovat Väinölälle väljät vedet kuvaavia.
[142] Toinenkin selitys on tekeillä.
[143] Edellä esitetyssä Koiransynnyssä olemme nähneetUntamalantavallisenUlappalansijalla, mutta silloin on myös pääsäkeessä alkuperäisenVäinölänpaikallaPohjola.
[144] Uljas sanaa, jonka myösUntamoisen uuhisaa määreeksi, käytetään vanhimmassa Raamatunkäännöksessä vaihdellensankarisanan kanssa, 1685 vuoden käännöksen asettaessa molempien sijalleKalevan pojan. Paholaisen merkityksessä esiintyyU[l]jamoineneräässä Käärmeensynnyssä: "Ujamoisen miekan tuppi".
[145] Vrt. myös Kivenpuhuttelua: "Vanhan Vuolahan(= Vuolaisen, Vuojolaisen?) vanuma, Vuolahattaren vanuma."
[146] Viimeksimainittua muotoa lähinnä ovat venäjänkarjalaisissa toisinnoissa tavattavat:Teukamoinen, Teutamoinen ja Teltamoinen. Yleisenä kertosäkeenä on: "kuulit kultainen omena".
[147] Tästä on edelleen muuntunut: "m. t. tervahiiri, ojanrotta t. o." ja "mistä tiesit tuhma tulla, tervanhiiri tien osasit?"
[148] Raamatullinen sankarinimi lieneeIstervo, (Istero, Istor, Isversko, y.m.), jotka käy sotia kolmen poikansa ja kahden tyttärensä seurassa ja sylkyttelee keihästänsä Kallervon eli Lallervon mäen laella; keihään murtuessa kolmeksi muruksi syntyy kolme käärmelajia. Tämä nimi tavataan myös omantomuodossa: "itseIstervänkuningas". Yhdessä toisinnossa esiintyy: "itseIsraelinkuningas". Että Israelista on voinut muodostua Istervo, osoittanee Israel nimen kansanomainen toisinto Isto. Istervo nimen loppuosaan on voinut vaikuttaa sotaan lähtevä Kullervo Kalervon poika, jonka sekaannuksesta Istervo on toisinaan muuttunut sodankävijästä sotaanlähtijäksi, jopa saanut mainesanakseenKalevan poika, ja jonka tieltä hänen välistä on täytynyt kokonaan väistyä. Israelin kuninkaitten joukosta johtuu helposti mieleenSaul, jonka poikia luetellaan: Jonathan, Isvi ja Malchisva, sekä tyttäriä: Merab ja Michal, ja jonka mainitaan sodassa kuolleen kolmen poikansa kera. Saul esitetään keihäineen monet kerrat, sitä kädestään syöksevänä ja lopulta siihen itse syöksyvänä. — Nimen muotoIstaratavataan Raudanluvussa: "Rauta Istara tekevi, Kuupalkki (s.o. Tuubal-Kain) parahin seppä, Istara rautain emue". Hammasmatoa puhutellaan: "Isterisinun isäsi,Ästerisinun äitisi". Huomattakoon vieläistarat eli inttarattaikojen eli loihteitten merkityksessä.
[149] Esiintyy myös Pukinlorussa: "Soini meni metsään". A.V. Koskimiehen ja E.N. Setälän mukaanSoinijohtuu ruotsalaisestasveinn(sven), 'nuori mies'.
[150] Samoja aiheita esittää myöhemmin sepitetty saksalaisten kertomaruno Nibelungenlied.
[151] Nämä vielä selittämättömät nimet on Lönnrot muuttanut Tieraksi ja Kuuraksi.
[152] Saattaa kuvailla skandinaavisista nenämuodostusta. Vrt. kuitenkin Veitikan (< Vetrikan) mainesanaa: "nenä nykerä".
[153] H. Ojansuun on äskettäin onnistunut osoittaa Varsinais-Suomelle ja Pärnun maakunnalle yhteisiä paikannimiä.
[154] Runollisesti personoitu, vrt. "tuulest' on penuen synty, ahavasta koiran alku".
[155] Yhtäläinen vanua sanan vaikuttama väännös tavataan Ampiaisenluvussa: "Syöjättären synnyttämä, vuoran vattaran (< huoran hattaran) vanuma".
[156] Mitenkä helposti isännimi muodostuu, osoittaa etelä-Hämeen Luteensanoissa nimentapaisenLatikaisenkehittyminen.
A. Luteet lateet, kirput kateet!B. Lutukainen, latukainen!C. Lutikka Latikan poika!D. Lude Latikaisen poika!
[157] Samoin puhuteltu karhu on: "Villomussinä itsekin".
[158] Kansanlaulajain runollista nimensepittelyä on Lönnrot sekä Kalevalassa että Kantelettaressa jonkun verran jatkanut. Ennen huomautettujen lisäksi mainittakoon Aallotar (UK 48: 130) sekä Suometar ja Sorsatar (Kant. III 1: 13) ynnä itse Kanteletar.
[159] Vrt. myös: "Jo tulevi naimakansa maapuolenSilosalosta, selänpuolenLuuvenlahta".
[160] Kirjaaapano on Lönnrotin, joka on säkeitten väliin myöhemmin kirjoittanut: "tulkoon vanha Väinämöinen".
End of Project Gutenberg's Suomalaisten runojen uskonto, by Kaarle Krohn