The Project Gutenberg eBook ofSuomen apostoliThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suomen apostoliAuthor: Hilda HuntuvuoriRelease date: November 14, 2024 [eBook #74740]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1923Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMEN APOSTOLI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suomen apostoliAuthor: Hilda HuntuvuoriRelease date: November 14, 2024 [eBook #74740]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1923Credits: Tuula Temonen
Title: Suomen apostoli
Author: Hilda Huntuvuori
Author: Hilda Huntuvuori
Release date: November 14, 2024 [eBook #74740]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1923
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMEN APOSTOLI ***
language: Finnish
Kirj.
Hilda Huntuvuori
Tutkimukset tätä teosta varten on suoritettu Alfred Kordelinin yleisen edistys- ja sivistysrahaston avustuksella.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.
Äitini muistolle
I. Poikanen.II. Nuorukainen.III. Sukulaisuudet.IV. Yorkissa.V. Kotona.VI. Kultaiset kannukset.VII. "Maa on niin kaunis".VIII. Pyhässä maassa.IX. Levähdyspaikassa.X. Taaskin kotona.XI. Yö.XII. Sarastusta.XIII. Lapsuuden mailla.XIV. Jumalan tie.XV. Matkan varrella.XVI. Linköpingissä.XVII. Kohti Upsalaa.XVIII. Upsalassa.XIX. Kaukaisia vieraita.XX. Lähtö.XXI. Odinin tietäjä.XXII. Laulu merelle.XXIII. Ensimäinen saarna Suomessa.XXIV. Poljettuja polkuja.XXV. Isä Pietari.XXVI. Kylväjä.XXVII. Talvinen ilta.XXVIII. Säveleitä.XXIX. Aattona.XXX. Kevätjuhla.XXXI. Juhlatie.XXXII. Via Lacrimosa.XXXIII. Päätös.XXXIV. Syyspäivä.XXXV. Sananviejä.XXXVI. Ristiretkellä.XXXVII. Kuninkaitten kokous.XXXVIII. Ilta.XXXIX. Kultainen tie.XXXX. Aamu.
Kivinen linna, harmaa ja jylhä, sijaitsi korkealla vuoren rinteellä. Pienet akkuna-aukot olivat kolmessa kerroksessa, ja vakavina kohosivat tornit linnan neljältä kulmalta. Vartija tornin tasaiselta katolta voi nähdä Kanaalia kyntävän laivan valkopurjeet, jos vain ilma oli kyllin kirkas. Kerrottiin, että roomalaiset olivat alkuaan rakentaneet tämän linnan. Mutta sittemmin se oli päässyt perinpohjin rappeutumaan. Vasta kun pohjan viikingit alkoivat tehdä julmia hävitysretkiään Englantiin, korjattiin linna. Vuoren juurella kauniissa laaksossa olivat linnaan kuuluvan kartanon eli manorin maat, ja kummulla joen varrella matalamökkinen alustalaiskylä. Toisella töyräällä sijaitsi hautuumaa ja kirkko, jota ikivanhat orapihlajat uskollisina vartioivat. Laakson vastaisella rannalla siintivät laidunmaat, tammistot ja niityt.
Linnan porttiholvista astuu nuorekas nainen. Hän pysähtyy, katselee laaksoon kuin jotain odottaen. Siitä lähtee taas, kulkee vähän matkaa kiemurtelevaa tietä alaspäin ja istahtaa vihdoin vanhalle vallitukselle. Yhä katselee hän laaksoon. — Missä kummassa viipyi Henrik? Niin missä? Siinä odotellessa alkavat ajatukset kiertää tuttua latuaan: Hän muisti ne monet onnelliset vuodet, jolloin hän kaikessa rauhassa eleli tuossa linnassa rakkaan puolisonsa kanssa. Mutta vuosi sitten julma tuoni korjasi pois linnan uljaan kreivin, ja silloin suru otti asunnokseen koko vanhan, roomalaisaikuisen linnan. Jos ei hänellä olisi poikaansa, tuota rakasta Henrikkiä, kuinka hän jaksaisikaan elää! — Mutta missä kummassa viipyi nyt poika, Henrik pikkuinen? — — —
Jopa vihdoinkin näkyi kylästä tulevan muutamia poikia. Vuoren juurelta palasivat muut takaisin, mutta Henrik jatkoi matkaansa linnaan. Siinä hän jo oli äidin edessä. Vaaleat kiharat valuivat alas harteille, ja silmät loistivat syvän sinisinä kuin meri.
Äiti lempeästi: "Missä kummassa olet viipynyt? Aurinko jo pian vaipuu tuonne tammisalon syliin."
Henrik: "Et usko, äiti, miten hirveän hauskaa meillä oli! Ensin me leikimme kylän suurella hyrrällä. Mutta sitten rupesivat naapurikylän miehet ja meidän väki ottelemaan hyrrästä. Piiskat vain vinkuivat ilmassa, ja hyrrä pyöri kuin tuulessa piiskojen iskusta. Mutta niin siinä sittenkin kävi, että naapurikylä sai ison hyrrän ensi viikoksi. On niillä siellä nyt hauskaa. Mutta ensi pyhänä voittavat meidän miehet hyrrän takaisin, se on varma se."
Äiti: "Vai hyrrätaistelua siellä katselit. Kovin kauan se vain kesti."
Henrik: "Ei siinä pitkääkään aikaa mennyt. Mutta me olimme sen jälkeen oikein lujasti pallosilla ja lopuksi sokkosilla. Nyt ne leikkivät siellä pukkia. Minäkin ennätin olla jo sepän harteilla ja sanoa kymmenesti: Pukki, pukki sanohan, montako sormea kohotan? Mutta kertaakaan ei seppä arvannut, vaikka onkin tietäjä."
Äiti: "Mitä sanot, onko seppä tietäjä?"
Henrik: "On niinkin. Hän tietää tulevia tapahtumia — tai oikeastaan hyrrä tietää. Näes, ennenkuin kylän miehet veivät ison hyrrän pois, piirteli seppä siihen hiilellä ihmeellisiä merkkejä. Sitten hän asetteli pieniä kiviä maahan ja alkoi hiljaa piestä hyrrää, joka aina kallisteli ja kaatueli. Seppä mumisi ja katseli hiilimerkkejään. Vihdoin hän lopetti ja kertoi totisena, että kohta tulee kova aika. Sota ja hävitys, rutto ja nälkä vaeltavat yli Englannin, ja ihmiset itkevät silloin kyyneleensä kuiviin. Mitä luulet, äiti, tulevatko ne tänne meidänkin laaksoomme?"
Äiti: "Älä nyt ajattele sellaisia asioita, en usko, että seppä tietää tulevista tapahtumista?"
Henrik: "Ei seppä tiedäkään. Mutta hyrrä, kylän hyrrä, se se kertoi tulevia asioita. Ja hyrrä tietää, niin sanoivat kaikki."
Äiti: "En usko hyrrän tietoihin. Eivätkä nuo vaeltajat ainakaan tänne asti joudu, niin luulen. — Mutta mennään nyt sisälle. Sinulla on tietysti hirveä nälkäkin."
Henrik: "Eipä olekaan. Minä söin myllärin lasten kanssa puuroa ja vuohen maitoa."
Ruokakammiossa asetteli rouva itse päivällisruuan tähteitä poikansa syötäväksi. Henrik söi hyvällä halulla. Mutta äkkiä hän keskeytti ja kysyi: "Äiti, miksi myllärillä leipä on mustaa ja puurokin mustaa, mutta meillä leipä valkoista ja puuro valkoista?"
Äiti joutui ymmälle. Mitä hänen piti vastata! — Vihdoin hän sanoi: "Katsos, myllärin pojista tulee kaikista mustan pellon kaivajia, siksi puurokin saa olla mustaa. Mutta sinusta tulee linnan kreivi. Sinun pitää oppia paljon ja kerran ratsastaa valkealla orhilla kuninkaan hoviin. Siksi leipäkin on valkoista."
Henrikistä tämä asia oli vähän ihmeellinen, mutta hän ei kysynyt enempää, sillä hän muisti, että hänen vielä tänä iltana piti käväistä linnan puistossa. Tuo ihana puisto oli linnan takana, ja sen keskellä oli pieni kumpu, joka aina oli ollut Henrikin mieluisin leikkipaikka. Jo palleroisena vieritti hän isän kanssa kiviä sen rinteiltä. Ja sittemmin se oli ollut milloin Siinai, milloin Tabor, öljymäki tai Golgata, aina sen mukaan, kuin hänen opettajansa, isä Markus ennätti jutella hänelle pyhiä kertomuksia. Tällä kummulla oli Aabraham toimittanut uhrinsa, Mooses saanut laintaulut ja Jeesus seisonut oppilaineen. Olivatpa siellä käväisseet Pyhä Genoveva, Ursula, Katariina, Hieronymus, Augustinus ja kymmenet muut. — Mutta nyt näytti pyhimysten aika menneen, ja Henrik rakensi ahkerasti linnaa kummun korkeimmalle kohdalle, puhellen: "Huomenna tulee meille naapurilinnan pikku Eedit ja silloin pitää meillä olla hauskempaa kuin koskaan ennen. Minä tiedän jo, mitä leikimme. Tulisipa vain pian huomen."
Mutta sill'aikaa kun Henrik puistossa laitteli linnaa, istui hänen äitinsä isä Markuksen kanssa tammisen pöydän ääressä neuvottelen pojan kasvatuksesta. Rouva virkkoi: "Ei kai liene vahingoksi, vaikka Henrik on niin paljon alhaalla kylässä leikkimässä kylän lasten kanssa?"
Isä Markus: "Jalo kreivihän — Jumala hänen sieluaan armahtakoon — itse niin järjesti, että poika alkoi käydä kylässä leikkimässä. Kun Henrik ei kerran viihtynyt naapureitten poikien kanssa, keksi kreivi kylän, jotta hän miehistyisi kylän poikien leikeissä."
Rouva: "Mikä kumma siinä, ettei meidän Henrik ollenkaan tule toimeen vertaistensa poikien kanssa, naapurilinnan herttainen Eedit on ainoa, jonka kanssa hän mielellään leikkii?"
Isä Markus: "Luulen, että siihen on kaksikin syytä. Ensiksikin on Henrik kehityksessä paljon ikäisiään edellä. Hän hallitsee nyt jo täysin latinaa ja on aivan itsekseen lukenut monta kirjaa. En aina tahdo keksiä hänelle kylliksi luettavaa, vaikka autuaasti kuolleen kreivin kirjasto on suuri. Mutta naapureitten pojat eivät tiedä lukemisesta mitään. Heillä on retket ja hevoset, aseet ja haukat kaikki kaikessa. Kun Henrik kertoo lukemiaan, eivät he häntä ymmärrä. Kun pojat puhuvat hevosistaan ja muista, ei Henrik siitä välitä. Mutta pikku Eedit, hän kuuntelee hartaana, mitä Henrik kertoilee. — Sitten luulen syyn olevan siinäkin, etteivät nuo toiset kuulu anglien heimoon, kuten Henrik. Hehän ovat tummatukkaisia, mutta Henrik on vaalea, ja luonteeltaankin he ovat hyvin erilaisia. En pidä tuota Henrikin erikoisuutta ollenkaan vaarallisena. Jalo kreivitär voi pojan suhteen olla levollinen. Hän on niin lahjakas, että voimme odottaa hänestä paljon. Taistelevia ritareita on yllinkyllin, mutta oppineita ei nimeksikään. Ja niitäkin tarvitaan."
Rouva: "Kiitoksia neuvoistanne. Ehkäpä pojastani vielä mies tulee. — Oletteko hyvä ja noudatte hänet puistosta sisälle. Iltamessun aika joutuu."
* * * * *
Seuraavana päivänä seisoivat Henrik ja pikku Eedit puiston kummulla. Henrik kertoi siinä vilkkaasti ihmeellistä ritarikertomusta: Muuan ylhäinen herttua lähtee sotaretkelle kaukaiseen maahan ja jättää poikansa naapurilinnan ritarille, joka, kautta Pyhän Neitsyen, lupasi suojella lasta. Mutta pian saapui herttuan verivihollinen ritarin luo ja vaati lasta itsellensä. Ritari ei anna, ei ehdolla millään. Herttuan vihamies käy yhä uhkaavammaksi, hänellä on vahva joukko mukanaan. Vihdoin täytyy ritarin taipua. Mutta hän tuokin oman poikansa tuolle vihamiehelle ja pelastaa siten herttuan pojan. Kamalat ovat ritarin tuskat, kun hän katselee poikansa surmaa. Mutta kirkkain otsin voi hän astua herttuan eteen, hän oli pitänyt lupauksensa ja suojellut lasta. — Nyt piti heidän leikkiä tämä tarina. Eedit on ritari, joka asuu tuossa kummun linnassa ja Henrik herttuan vihamies, joka tulee vaatimaan lasta. Pian on leikki lopussa, mutta silloin on Henrikillä jo toinen. Kaikki puut muuttuvat nyt uljaiksi ritareiksi, kaikki pensaat ja kukat ihaniksi neidoiksi, jotka henkeään pidättäen katselevat, kuinka pyhä ja täydellisesti nuhteeton ritari Parsifal suorittaa muille kuolevaisille mahdottomia tekoja ja löytää siten pyhän Graalin, astian, josta Jeesus oli jakanut ehtoollis-viinin kiirastorstain iltana. — Eedit kuunteli posket hohtaen. Kun Henrik vihdoin oli lopettanut, sanoi hän: "Osaan minäkin jotakin. Osaan laulun Tristanista ja Isoldesta melkein kokonaan. Monet illat olen naistentuvassa kuunnellut, kun sokea Maud-mummo kehrätessään sitä laulaa."
Lapset istuivat nyt kivelle tammen alle, ja Eedit lauloi monta katkelmaa tuosta ihmeellisestä laulusta. Vasta kun äidin kutsuva ääni kaikui portailta, juoksivat he sisälle. Sinne vanhojen puitten varjoon jäivät satujen suloiset olennot laulamaan kehtolauluja pienille kukkalapsille, ja iltatuuli säesti hiljaa heidän laulujaan. Mutta kummun sammaltuneelle kivelle istahti linnan harmaa haltija ja alkoi miettien sukia maahan asti ulottuvaa partaansa.
Toinen toisensa jälkeen vierähtivät vuodet. Henrik varttui. Pituuskin lisääntyi melkein silmin nähden. Isä Markus oli sangen tyytyväinen opetustyönsä tuloksiin. Henrik ei osannut ainoastaan latinaa, hän hallitsi myöskin täydellisesti ranskaa ja kirjallisuutta hän harrasti melkein liiaksikin. Se vain oli ihmeellistä, että naapurilinnojen poikien kanssa ei hän vieläkään viihtynyt, vaikka ikää karttui. Eedit oli yhä mieluisin leikkikumppani. Linna, kylä ja metsä näytti antavan Henrikille aivan riittämään vaihtelua. Yhtenä ainoana iltana ennätti hän käydä naistentuvassa, miesten työhuoneessa, taputella tallissa kaikkia hevosia, pistäytyä voudin asunnolla ja haukkamestarin luona ja loppujen lopuksi vielä suuressa ritarisalissa räiskyvän takkatulen ääressä lukea äidille ihmeellisiä kertomuksia. — Kylässä hän tunsi joka ikisen ihmisen, vieläpä eläimetkin koirista kilipukkiin, sillä joka päivä hän kävi siellä.
Mutta metsä se sittenkin oli Henrikille mieluisin. Siellä hän tunsi polut ja notkelmat, kivet ja kalliot. Tuntikausia saattoi hän siinä samoilla. Mutta harvoin hän tuli mitään ampuneeksi, sillä hänestä tuntui vaikealta surmata eläintä. Joskus hän istui kauan sammaltuneella kivellä ja kuunteli metsän hiljaista huminaa. Se aivan kuin puheli hänelle, mutta mitä se puhui, ei hän oikein ymmärtänyt. Jotakin ihmeellistä se tuntui olevan.
Pian yleni Henrik nuorukaiseksi, ja minkä ylenmääräisen elämänrikkauden se toikaan tullessaan! Nyt täytyi hänen lähteä äitinsä kanssa jokaiseen lähiseudun linnaan, milloin vain viestiratsu lennähytti kutsun. Ja kerran vuodessa tapasi hän koko seudun Rougemontin linnan suurissa joulupidoissa. Usein saapui vieraita heillekin, Dartmoorin kauniiseen vuoriseutuun.
Mutta tämä kaikki ei luonut nuorukaiseen tuota yli äyräittensä hersyvää elämän intoa ja riemua. Muualta se tuli — oi muualta! Katsos, tuontuostakin poikkesi linnaan joku kuljeksiva trubaduuri, ja silloin oli Henrikillä riemun suuri täyttymyshetki. Hänen sielunsa jano sai kerrankin tyydytyksensä. Jokainen laulu, jokainen taru, jokainen sävel tuntui menevän hänen sielunsa pohjaan asti. Silloin kutsuttiin linnaan vieraita, silloin juhlittiin. Ja kun laulajaritarit huomasivat, kuinka tervetulleita he olivat Dartmoorvuoriston vanhaan linnaan, poikkesivat he sinne usein ja viipyivät kauan.
Mutta vieläkin ihmeellisempää tapahtui. Eräs trubaduuri oli Henrikille lahjoittanut luutun, soittimen, jommoisia käytettiin vain etelämaissa. Pian oppi Henrik sillä soittamaan muutamia lauluja, ja uusi, ennenaavistamaton riemu täytti hänen sielunsa. Hän sai siis itsekin aikaan jotain samanlaista ihmeellistä kuin nuo kuljeksivat soittajaritarit. Ja äkkiä välähti hänelle jotakin. Ehkä hän voisi itse sepittää laulutkin ja tarinat! Kiireesti hän riensi metsään, kauas metsään, minne ei kuulunut ainoatakaan ääntä ihmisasunnoilta. Siellä hän heittäytyi pitkäkseen puun alle ja alkoi silmät ummessa kuunnella metsän ikuista soittoa. Kuva toisensa jälkeen kulki hänen ohitsensa. Ja ihmettä! Syntyi säe, toinen — oi, koko säkeitten sarja. Hän kertasi sen yhä uudestaan ja uudestaan. Sitten hän ponnahti pystyyn ja riensi kuin siivin linnaan. Tuossa jo syöksyi kirjastoon. Ja noin — nyt oli laulu pergamentilla, oi hänen laulunsa, hänen laulunsa! Henrik ei tahtonut uskoa silmiään. Oliko tuossa todellakin hänen laulunsa. Oi, oli, oli! Henrik kulki kuin unessa. Mitä, oliko hänelläkin trubaduurin ylevä lahja. Pyhä Neitsyt, sehän oli enemmän kuin ihme! — Mutta ensimäistä yritystä seurasivat toiset. Ennen oli hän huolellisesti jäljentänyt pergamenttivihkoonsa kaikki mielilaulunsa. Siellä oli tarina kuningas Arturista ja pyöreän pöydän ritareista, siellä laulu Tristanista ja Isoldesta, kertomus Floiresta ja Blanchefleurista, laulu lyhytnenäisestä Vilhelmistä, sikermä Troian sodasta ja Aleksanteri Suuresta ja paljon muuta. Nyt hän alkoi kirjottaa omia laulujaan ja tarinoitaan niin paljon, että linnan vouti kerran kautta rantain huomautti jalolle kreivittärelle, kuinka pergamenttia kuluu liian paljon.
Aina kun uusi laulu oli pergamentilla, tulvehti Henrikin sydän ilosta. Joskus hän sai laululleen syntymään säveleenkin luutustaan, vaikka se tuntuikin paljon vaikeammalta. Tarinat syntyivät kevyesti, vaivattomasti, kuin itsestään — luuttu oli itsepäinen, se antoi vain harvoin säveleen tarinalle. Mutta kun se sen kerran antoi, voi Henrik tuntikausia soittaa ja hyräillä hiljaa omaa lauluaan, hiljaa, ettei vain kukaan sitä kuulisi.
Kerran näytti Henrik erään lauluistaan trubaduurille, joka majaili linnassa, mutta ei maininnut, että laulu oli hänen tekemänsä. Laulajaritari ihastui siihen niin, että heti kirjoitti sen itsellensä, ja pian oppi hän sen säveleenkin. Kun sitten vietettiin Rougemontin suuria joulupitoja, lauloi trubaduuri uuden laulun, jota kaikki ihastuen kuuntelivat. Yhä uudelleen ja uudelleen piti ritarin laulaa tuo ihana laulu. Henrikin päätä aivan pyörrytti — miten hyvä, ettei kellään ollut aavistustakaan, kuka oli tuon uuden laulun sepittäjä. Oi, hänellä oli salaisuus, ihmeellinen salaisuus! — Mutta kotimatkalla virkkoi äiti: "Sitä laulua sanottiin uudeksi, mutta minusta tuntuu, kuin olisin sen kuullut jossakin ennen."
* * * * *
Linnan vouti oli sitä mieltä, että nuoren kreivin piti vähitellen tottua isännän tehtäviin, ja hän jätti sentähden yhtä ja toista Henrikin huostaan. Mielellään Henrik mukautuikin, varsinkin kun äiti oli samaa mieltä, ja täytyihän hänen kuitenkin joskus ottaa linna ja koko manor hoitoonsa.
Kävi sitten kerran kummasti. Vouti oli ottanut vuoristosta salametsästäjän kiinni ja toi hänet linnaan. Sitten hän ilmoitti, että nuoren kreivin oli tutkittava rikollinen ja määrättävä rangaistus, sillä täytyihän hänen kohta ruveta istumaan kartano-oikeuttakin ja siinä tuomita koko seudun asiat. Henrik totteli ja lähti linnan käräjähuoneeseen, joka sijaitsi alakerrassa vankityrmän vieressä. — Mutta mitä ihmettä! Käräjäsalissa seisoikin myllärin Egbert, jousi olalla ja muutamia lintuja kädessä. Henrik ei voinut olla nauramatta nähdessään lapsuutensa parhaan leikkitoverin. "Sinäkö täällä?" virkkoi hän.
Egbert: "Minä."
Henrik: "Olet käynyt kartanon metsässä."
Egbert: "Olen."
Henrik: "Teki mielesi lintupaistia."
Egbert: "Niin."
Henrik: "Hyvä on sulla jousi."
Egbert: "Hyvä."
Henrik: "Riittää kai niitä lintuja siellä metsässä?"
Egbert: "Riittää."
Henrik: "Älä tule toista kertaa niin lähelle, että vouti saa sinut kiinni."
Egbert: "En."
Henrik: "Kiirehdi nyt kotiin, että äitisi ennättää vielä tänään valmistaa linnut!"
Egbert teki tahallaan syvän kumarruksen ja sanoi: "Kiitoksia, jalo kreivi." Mutta Henrik nauroi: "Ole siinä kreivinesi senkin vekkuli! Kiirehdi nyt vain kotiisi!"
Vouti oli kuitenkin oven takaa kuullut koko keskustelun ja päätti hammastaan purren: "Toista kertaa en jätä salametsästäjiä nuoren kreivin tuomittavaksi."
* * * * *
Kun Henrik oli 18-vuotias päätettiin, että hänet lähetetään kouluun Yorkiin asti. Isä Markus oli kyllä sitä mieltä, että Henrikin olisi pitänyt mennä joko Oxfordiin tai Pariisiin. Mutta jalo kreivitär piti lujasti kiinni siitä, että pojan oli lähdettävä Yorkiin ja hänellä oli siihen omat syynsä. Kun sitten Henrikille kerrottiin näistä tuumista, kysyi hän vain: "Onko Yorkissa paljon kirjoja?" Isä Markus vastasi: "On. Hyvin paljon." — Silloin oli poika tyytyväinen. — — —
Eedit saapui ratsain linnan pihaan, heitti ohjat palvelijalle ja juoksi sisään. Hänkin näytti jo jättävän lapsenkengät, vaikka olikin Henrikkiä nuorempi. Jalo kreivitär oli lähtenyt kastelemaan kirkkomaan ruusuja, siksi lähti Eedit ominpäin samoilemaan linnan saleja. Vihdoin hän tuli kirjastoon, jossa Henrik järjesteli kirjoja matkaansa varten. Omat tarinansa ja laulunsa oli hän päättänyt ottaa mukaansa, jotta niitä ei vain kukaan näkisi, samoin muutamia muita kirjoja.
Henrik nosti ihmeissään päänsä, kun Eedit astui sisään: "Mitä ihmettä, aijotko sinä lähteä aina Yorkiin asti tänä rauhattomana aikana", sanoi Eedit ennättämättä edes tervehtiä.
Henrik: "Aijon niinkin. Tuntuu oikein hauskalta. Siellä on paljon kirjoja."
Eedit: "Vai hauskalta! Semmoisia ovat pojat! Et ajattele yhtään, että minä jään tänne. Mitä hauskuutta minulla on, kun et sinä kerro tarinoita?"
Henrik tuli hämilleen. Hän oli kertonut Eeditille paljon omiakin tarinoitaan, vaikka ei tietysti koskaan maininnut, mistä ne olivat lähtöisin. Miettien hän virkkoi: "Tuntuu ikävältä, kun jäät tänne yksin. Olisitpa poika, niin läksisit kanssani Yorkiin."
Eedit: "Kun olisinkin poika — kissa vieköön! — — — Tai — en minä sentään tahdo olla poika. — — — Kuka mulle nyt kertoo tarinoita. Oh, ikävä täällä tulee. Sinä et ole oikein kiltti poika, etkä mikään ritari. Oikea ritari tekee aina niinkuin nainen tahtoo. Mutta sinä jätät minut noin vain ilman tarinoita."
Henrik: "En minä olekaan mikään ritari, mutta et sinäkään ole mikään nainen. Kuules, minä tiedän. Sinähän osaat aika hyvin lukea, vaikka ei kukaan veljistäsi osaa tuota jaloa taitoa. Olen kirjoittanut vihkooni suuren joukon trubaduureilta oppimiani tarinoita. Ota sinä tämä vihko siksi aikaa, kun olen poissa. Silloin voit itse lukea noita ihmeellisiä tarinoita."
Eedit: "Tämä on mainiota! — Mutta, tiedätkö, minä luen vielä vähän huononlaisesti."
Henrik: "Silloin isä Markus auttaa sinua. Hän voi joskus oikein opettaakin sinua, jos vain tahdot."
Eedit: "Niin juuri! Sinä olet sittenkin kiltti poika ja paras ritari. Minä rupean oikein lukemaan isä Markuksen johdolla, nyt kun et sinä enään kuluta hänen aikaansa."
Henrik: "Ja sitten kun opit vähän enemmän, niin lue tämä Geoffroyn kirjoittama 'Brittiläisten historia.' Se on ylen ihmeellinen. Ajatteles, että Ascaniuksen poika Brutus perusti uuden Troian tänne Britaniaan, ja Artur kuningas, hän se puolusti viimeiseen asti brittien ikivanhaa vapautta. Sitten luet tuosta Orosiuksen historian. — Olipa se hyvä, kun isä — Jumala hänen sieluaan siunatkoon — harrasti lukemista ja hankki meille näin paljon kirjoja. Isä minua ensin opettikin."
Eedit: "Sinulla on ollutkin aivan ihmeellinen isä, niin kertoo äitini. — — Meillä ei ole juuri mitään kirjoja, eikä isä osaakaan lukea. — — Hän vain metsästää ja ratsastaa. — — — Kuules, kuinka sinä uskallat matkustaa? Kuuluu olevan paljon rosvoja liikkeellä, vaikka eivät ole tänne Dartmooriin vielä ennättäneet. Isä kertoi tänään, että tuo kruununtavoittelija Maud onkin päässyt pakenemaan Oxfordista ja kokoaa taas uusia joukkoja. Hän aikoo itsepäisesti kukistaa kurjan Tapani-kuninkaan ja nousta isänsä valtaistuimelle."
Henrik: "Äiti sanoo, että on turhaa odottaa rauhallisempia aikoja. Henrik-kuninkaan onnelliset ajat eivät enään milloinkaan palaa, ei, vaikka hänen tyttärensä Maudkin saisi vallan käsiinsä. Lähdemme Yorkiin meritietä, sillä siellä ei kuulu olevan rosvoja nykyään."
Eedit: "Viivytkö kauankin siellä?"
Henrik: "Pari vuotta, arvelee äiti."
Eedit: "Sehän on pitkä aika kuin kiirastuli. — Ei, ei, en saa sanoa kiirastuli, isä Markus on minua siitä varottanut. Kaksi vuotta on pitkä aika kuin meidän vouti."
Henrik: "Eihän kaksi vuotta niin pitkä ole. Pian aika kuluu."
Eedit: "Puhut kuin pappi, paha poika! Et puhuisi, jos minä läksisin ja sinä jäisit tänne yksin, eikä kukaan kertoisi sinulle tarinoita."
Henrik aikoi vastata, ettei hänelle nytkään kukaan kerro, mutta silloin juuri astui äiti sisään. Eedit juoksi vastaan, kietoi kätensä äidin vyötäisille ja kertoi kyynelsilmin, miten surkeaksi jäi maailma, kun Henrik lähti. — Heti sovittiin siitä, että tästä lähin käy Eedit joka päivä äitiä tervehtimässä, ja samalla isä Markus opettaa häntä.
Kun oli jo myöhäinen, nousi Henrik ratsunsa selkään ja lähti saattamaan Eedittiä metsän läpi. He ratsastivat aivan ääneti tuon lyhyen matkan. Henrik ohjasi ratsunsa Eeditin hevosen viereen ja ojensi kätensä hyvästiksi. Mutta kun hän näki Eeditin silmissä kyyneleitä, alkoivat hänenkin silmäluomensa polttaa. Hän taivutti hiukan päätään, ja Eedit silitti hiljaa hänen poskeaan.
Henrik oli koko päivän ratsain kierrellyt lähiseutua. Hän oli käynyt kylässä hyvästillä, seisonut pitkän aikaa kirkon luona vanhojen orapihlajien alla ja vihdoin kulkenut laitumen ja tammisalon kautta vuoristoon. Täällä hän kierteli kaikki lapsuutensa paikat. Tuntui niin omituiselta ajatella, että hänen huomenna täytyi jättää nämä kaikki — jättää ensi kerran elämässään. Linnut lauloivat puissa, vuoripuro hyppelehti kohisten kivien yli, ja metsän voimakas tuoksu täytti koko ilman. Henrik pysähdytti hevosensa. Yhtäkkiä hän tunsi, kuinka äärettömästi hän rakasti tätä vuoristoa, lapsuutensa ihanaa vuoristoa, Dartmooria. Oi, hän olisi tahtonut syleillä jokaista puuta, jokaista sammalmätästä ja tuohikiveä. Jospa hän edes voisi kutsua jokaisen metsäneläimen vieraisille linnaan täksi päiväksi. — — —
Vasta illan tullen kääntyi Henrik kotiin. Illallista syötäessä vallitsi melkein painostava tunnelma. Puhelias hovimestari ei sanonut yhtä halkaistua sanaa, ja juomanlaskijan kokkapuheet eivät nyt höystäneet ruokaa, kuten ennen. Kamaripalvelijat olivat liikutettuja, ja linnahovin naiset pyyhkisivät salaa kyyneleitään.
Illallinen päättyi. Äiti ja Henrik astuivat kirjastoon. "Poikani, minun täytyy kertoa nyt jotakin sinulle, uskoa sinulle sukumme salaisuudet, ennenkuin lähdet Yorkiin", sanoi äiti.
Henrik katsoi ihmetellen äitiään. Mitä, oliko heidän suvullaan joitakin salaisuuksia.
Äiti lukitsi kirjastohuoneen oven ja istahti Henrikin viereen rahille. Hetken päästä alkoi hän hiljaa kertoa: "Sinä et tiedäkään, että sukumme juuret eivät ole täällä etelän lauhkeassa vuoristossa, vaan ne ovat kaukana pohjoisessa, Northumberlannin lumisilla lakeuksilla. Täällä olemme kuin juurettomia puita. Siellä pohjoisessa on sukumme ja oikea maamme. Niin sukumme! Et tiedä vielä, kenen verta virtaa suonissasi. Olet Wessexin vanhaa, kuuluisaa kuningassukua."
Henrik: "Mitä! Samaako sukua kuin suuri Alfred?"
Äiti. "Niin. Samaa. Sukumme vaiheita voidaan seurata vuossatoja taaksepäin, aina siihen asti kuin heimomme, anglien suuri heimo, tuli meren takaa tähän saarimaahan. Silloin eräs mahtava päällikkö tunkeutui kauas pohjoiseen ja valloitti itselleen sieltä laajan alueen. Ja tuo päällikkö oli sukumme kantaisä. Hänen jälkeläisensä olivat meidän esi-isiämme ja hallitsivat sitten tuota suurta aluetta kymmenissä polvissa. Ja hyvin he hallitsivatkin. Heillä oli elämässään vain kaksi johtotähteä: Tehdä aina ehdottomasti oikein ja varoa, ettei ainoakaan vierasheimoinen tunkeudu sukuumme. He tahtovat olla ja pysyä puhtaina angleina. Ja niin he pysyivätkin. Katso, kuinka sinunkin kiharasi valuvat keltaisina harteillesi, ja silmäsi ovat siniset kuin meri. Olet angli, täydellinen angli. Iso-isäni oli jaarlina silloin tuolla pohjoisessa, kun Normandian Vilhelm hyökkäsi tänne Englantiin. Mutta hän oli haavoittunut Stamford Bringen voittoisassa taistelussa, jossa hän oli heiluttanut säiläänsä kuningas Haraldin rinnalla. Kun sitten taisteltiin Hastingsin tulinen taistelu, ei iso-isäni ollut silloin kuninkaansa rinnalla taistelemassa, vaan oli haavoistaan vuoteenomana. Vilhelm Valloittaja julisti sittemmin kapinoitsijoiksi kaikki ne, jotka olivat taistelleet häntä vastaan Hastingsissä ja riisti ilman muuta heidän maansa. Lapsuudessani kertoivat vielä vanhat ihmiset, kuinka hullunkuriselta näytti, kun anglien ja saksien hienoihin linnoihin tuli isännäksi leipuri, teurastaja tai olueenpanija, joka kaikessa kömpelyydessään koetti esiintyä kreivinä tai paroonina. Vanhojen linnojen koko rikas henkinen elämä ja kauniit tavat pyyhkäistiin kädenkäänteessä pois, ja sijalle tuli raakuus ja tietämättömyys. Mutta isoisäni sai pitää komean linnansa ja suuret maansa, sillä eihän hän ollut taistellut Vilhelmiä vastaan. Hänen sairautensa oli pitkällinen, ja kun hän vihdoin toipui, kykeni hän liikkumaan vain kainalosauvojen varassa. Kun sitten siellä pohjoisessa puhkesi kaksikin kapinaa Vilhelmin sortoa vastaan, ei isoisäni voinut yhtyä kapinallisiin, vaikka hän sydämessään heitä kannattikin. Vilhelm vainusi kuitenkin pahaa ja poikkesi kerran Skotlanninmatkallaan meille. 'Jos olisit ollut terve, olisitko seisonut vihamiesteni riveissä Hastingsissa?' kysyi hän isoisältäni.
"'Laillisen kuninkaani vihamiesten riveissä en seiso milloinkaan. Mutta te ette vielä silloin ollut Englannin laillinen kuningas, siksi olisin luonnollisesti seisonut heimoni miesten kanssa kuningas Haraldin rinnalla', vastasi isoisäni. — Vilhelmin silmät leimahtivat, ja hän riisti puolet isoisäni maista. Mutta sitten tapahtui vielä pahempaa. Nuo kuuluisat vapauden sankarit Edvin ja Morkar jatkoivat metsien kätköissä yhä taistelua Vilhelmiä vastaan. Kerran myrskyisenä syysyönä kolkuttivat he isoisäni linnan portille ja pyysivät yöksi suojaa. Portti aukaistiin, ja vapaussankarit saivat yömajan. Tapaus joutui jollakin tavalla Vilhelmin korviin. Heti hän kutsui isoisäni luokseen ja sanoi: 'Ovatko Edvin ja Morkar majailleet luonasi?' Isoisäni vastasi: 'Ovat. Heimoni keskuudessa on tapana antaa suojaa sille, joka sitä myrskyisenä yönä etsii.' — Vilhelm suuttui silmittömästi. Isoisäni mestattiin paikalla ja röyhkeä, kuningas lahjoitti sukuni vanhan linnan ja laajat alueet eräälle normandialaiselle. Tyhjin käsin, vain pienin poikansa käsivarrellaan, ajettiin isoäitini kodistaan talvisiin kinoksiin. — Pian tämän jälkeen sairastui kuningas Vilhelm ankarasti. Hän luuli jo viimeisen hetkensä tulleen. Omantunnon tuskissaan hän lahjoitti isoäidilleni tämän linnan täällä etelän vuoristossa ja antoi takaisin irtaimiston, minkä hän oli riistänyt entisestä linnasta. Tänne tuli isoäiti, ja täällä varttui hänen poikansa — minun isäni — mieheksi. Puolisonsa toi isäni sieltä kaukaa pohjoisesta omasta heimostaan. Muistan, kuinka äitini minulle usein kertoi noista pohjan lumisista lakeuksista. Kun sitten vihdoin Henrik I nousi valtaistuimelle, antoi hän isälleni suuria maita entisten lisäksi ja kreivin arvon, jotta unohtuisi vanha viha. Ja kun minä sitten ylenin immeksi, nouti isäni mulle puolison pohjolasta, vaaleatukkaisen, sinisilmäisen. Se oli sinun isäsi, Henrik, mies, jonka hyvyyttä ei voi sanoin ilmaista. — Kohta tulee sinun vuorosi, poikani. Sieltä pohjoisesta on sinunkin etsittävä itsellesi puoliso, anglien heimosta, kuten itsekin olet. Tiedätkö, nyt on käynyt niin ihmeellisesti, että tuo sukumme vanha linna on joutunut uudelleen anglien heimolle, miehelle, joka on kaukaista sukua sinun isällesi. Ja ajatteles, tuolla kreivillä on vain yksi ainoa tytär, Maria, joka on aivan sinun ikäisesi. Isäsi jo eläessään keskusteli sukulaisensa kanssa siitä, että sinusta tulee Marian puoliso, ja silloin tuo sukumme vanha linna ja alue jää sinulle. Ajatteles, saamme takaisin vuossataisen linnamme ja pääsemme sinne, missä ovat sukumme juuret ja heimomme maa, missä valkeat hanget leviävät silmänkantamattomiin."
Henrik: "Äiti, minä rakastan tätä meidän vuoristoamme — oi, koko tätä maata, jota Tamar, Exe ja Axe halkoilevat. Täällä lounaistuuli on niin lauhkea ja lehtimetsä koko vuoden vihreänä."
Äiti: "Oi, älä puhu noin, Henrik! Vielä sinä ihastut pohjolaan. Siksi sinut juuri lähetetään Yorkiin kouluun. — Lupaatko, että silloin tällöin käyt vanhassa sukulinnassamme? Se ei ole varsin kaukana Yorkista."
Henrik: "Sen lupaan, äiti."
Äiti: "Sitten vielä, poikani, kerron sinulle jotakin. Meillä on äärettömät rikkaudet salakammiossa, jonka olemassaolosta nyt vasta kuulet. Tule, niin näytän sen sinulle!"
Äiti otti nurkasta pois pienen kiven. Sen alla oli monta nappulaa ja hihnaa. Kun äiti niitä hetken pyöritti, soljui kiviseinän paasi hitaasti syrjään, ja siinä oli heidän edessään pieni kammio. Iki-ihmeissään astui Henrik äitinsä jälessä sinne. Perällä ammotti musta aukko, ja äiti kertoi, että se oli salakäytävän suu, joka kulki maan alta vuoren juurelle. Sitten hän näytteli pojalleen kammion suunnattomat aarteet. Eniten ihmetteli Henrik niitä kalliita helmiä, joita eräs suvun piispa oli tuonut Intianmatkaltaan. Kun kaikki oli katseltu, sanoi äiti. "Ymmärrätkö nyt, että suvullamme on pyhät, vuossataiset salaisuudet ja lisäksi äärettömät aarteet?"
Henrik: "Kyllä, äiti."
Äiti: "Mutta muista tarkoin, että nämä pysyvät meillä vain niin kauan, kun seuraamme sukumme suurta sääntöä: Puhua aina totta, tehdä oikein ja pysyä angleina. — Poikani, puhutko aina totta ja teetkö aina oikein?"
Henrik suoristui äkkiä: "Varmasti, äiti."
Äiti: "Muuta en sinulta nyt pyydä. Polvistu, niin saat sukumme vanhan siunauksen!"
Henrik polvistui. Äiti pani kätensä hänen päälleen ja sanoi: "Viheriöitse kuin Aaronin sauva! Kulje tietäsi kuin Mooses, jumalanmies! Puhu totta! Tee oikein! Silloin Pyhä Cuthbert rukoilee sinulle siunausta, Pyhä Wilfred vie huokauksesi Kaikkivaltiaan eteen, Pyhä Pietari aukaisee sinulle kerran taivaan oven, Pyhä Neitsyt ojentaa sinulle voitonpalmun, ja Kristus itse siunaa sinut tästä hetkestä iankaikkisuuksiin asti."
Henrik kulki kuin unessa. Tämä oli ihmeellistä, ylen ihmeellistä. Kirjoja, kirjoja ja taas kirjoja. Vaikka lukisi sata vuotta, ei konsana lopu kirjat Yorkin tuomiokirkon suuresta kirjastosta. Kun Henrik lausui ihastuksensa opettajalleen, vanhalle munkille, sanoi tämä: "Niin katsos, tämän kirjaston ja koulun perusti piispa Egbert jo neljä vuosisataa sitten. Hän hankki elinaikanaan tähän kirjastoon kaiken, mitä Roomalla oli, kaiken ihanan, mitä Kreikanmaa oli latinalaisille antanut ja kaiken, mitä hebrealaiskansa oli korkeudesta saanut. Ja vuosien vieriessä on kirjastomme yhä kasvanut. Olen itse opiskellut Canterburyssä, Parisissa ja Bolognassa, mutta en missään ole nähnyt tällaista kirjastoa. — Poikani, älä yritäkään ahmia kaikkia. Parempi, että luet vähän, mutta hyvin. Olen ajatellut, että nyt ensin lukisit tämän Orosiuksen maailman historian ja sitten Bedan kirkkohistorian."
Henrik: "Minä olen ne molemmat lukenut jo aikoja sitten."
Isä Samuel: "Jo lukenut nämä suuret teokset? Mitä sanot, poika?"
Henrik: "Niinpä niin, lukenut."
Ihmeissään rupesi vanha isä Samuel nyt tiedustelemaan, mitä kaikkea Henrik oli lukenut. Pian hän joutui aivan ymmälle. Kun hän sitten vielä huomasi, että Henrik hallitsi täydellisesti paitsi äidinkieltään, myöskin latinaa ja ranskaa, ei hän sanonut enään mitään, työnsi vain Henrikille anglosaksien kroniikan ja läksi kiireesti itse Yorkin arkkipiispan luo. — Tälle hän kertoi: "Kouluumme on saapunut ihmenuorukainen, ihmeellisempi kuin koskaan ennen. Hän on 18-vuotias, osaa latinaa ja ranskaa kuin äidinkieltään ja on lukenut enemmän kuin kukaan tuomiokirkkomme papeista. Hän on kaukaa, tuolta lounaisesta vuoristosta, ihme, että hän on lähtenyt tänne opiskelemaan, Canterbury ja Oxford kun ovat paljon lähempänä."
Arkkipiispa hymyili kuunnellessaan. Ei ollut ensi kertaa, kun isä Samuel tuli kertomaan hänelle oppilaistaan, jotka kaikki olivat vähin ihmelapsia isä Samuelin mielestä. Mutta nyt heräsi arkkipiispankin mielenkiinto niin paljon, että hän päätti tutustua tuohon ihmekreiviin, joka oli tullut lounaisesta vuorimaasta. Ja suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän kuuli, että Henrik oli suuren jaarlin, tuon laulujen ylistämän "maan isän" jälkeläisiä, oikea Northumbrian poika.
Pian tiesi koko kaupunki kertoa Henrikistä. Ja kaikki tahtoivat tutustua häneen. Arkkipiispan asunnossa liikkui hän kuin kotonaan, ja moniin lähiseudun linnoihin häntä kutsuttiin. Kun seudun kansa sitten kuuli, että Henrik oli "maan isän" jälkeläinen, alkoi se katsella häntä kuin ilmestystä yläilmoilta.
Useimmin kävi Henrik sukunsa vanhassa linnassa, vaikka se sijaitsikin verrattain kaukana Yorkista. Mutta pianhan sinne ratsasti. Olihan äiti pyytänyt, että hän kävisi usein siellä, ja olivathan linnan rouva ja herra hänelle ystävällisiä kuin vanhemmat ikään. Sinisilmäinen Maria tuli lisäksi joka kerran kovin iloiseksi, kun Henrik ratsasti linnaan. Sillä näes, ei kukaan osannut kertoa niin hyvin tarinoita kuin Henrik — ei kukaan!
Aika riensi kuin siivin. Syksy meni, tuli talvi. Henrikistä kaikki tuntui melkein liian suloiselta. Hän sai kerrankin kyllikseen lukea, kerrankin riitti kirjoja. Ja kyllä hän lukikin, luki niin paljon, että isä Samuel alkoi jo rajoittaa aikaa, jonka Henrik vietti kirjastossa. Sillä hän pelkäsi, että ihmekreivin terveys aivan menee. Mutta useimmin sentään hykerteli isä Samuel tyytyväisenä kämmeniään, sillä katsos, ei kellään ollut sellaisia ihmeoppilaita kuin isä Samuelilla. Hän se on kasvattanut maan suuret miehet. Tästä etelän kreivistä tulee varmaan uusi Dunstan, joka kerran ylevällä opillaan täyttää koko Englannin. Silloin loppuu tuo alituinen kalpojen kalske, joka on karkoittanut täältä kaikki runottaret. Silloin hengenvoimat pääsevät taas oikeuksiinsa, ja runottaret heräävät huilun soittoon. Näin haaveili isä Samuel.
Ja Henrik itse! — Oi, hän ei ainoastaan nauttinut opin kultaisesta maljasta täysin siemauksin, hän tunsi myöskin syvästi, että täällä oli hänen heimonsa, täällä virtaili kaikkien suonissa samaa verta kuin hänenkin, täällä esi-isien muistot täyttivät koko ilman. Nyt hän vasta oikein ymmärsi, kuinka hän oli tuolla etelässä kuin juureton puu, joka ei voinut imeä ympäristöstään elämännesteitä. Mutta sittenkin kammoksui hän täällä noita suuria autioita hankia ja kylmyyttä, tuota kylmyyttä, jota hän ei voinut sietää. Hänen sydäntään aivan värisytti, kun hän katseli alastonta lehtimetsää talven pakkasessa. Ja yht'äkkiä oli hänen edessään koko etelän kaunis vuoristo: alativiheriöivät lehtipuut, lauhkeat lounaistuulet ja satakielen laulu myrttipensaassa. Oi, ja siellä oli linna, uljas linna vuoren rinteellä, laaksossa pellot, kummulla kylä ja ristiharjakirkko, jota satavuotiset orapihlajat vartioivat. Vuoristossa solisi puro ja humisi tuuli, ja metsän halki kulki tie Eeditin linnaan. Sanomaton koti-ikävä täytti Henrikin mielen. Hän oli sittenkin kiintynyt kotiseutuunsa koko sielullaan.
Tuli kevät. Henrik iloitsi äärettömästi sen tulosta, olihan nyt täälläkin lämmintä ja vihreyttä. Hän oli päättänyt opiskella yhteen menoon koko kesän ja vasta seuraavana talvena lähteä takaisin kotiseudulleen. — — —
Oli lauantai-ilta. Henrik oli päättänyt pyhäksi mennä ystäviensä luo sukunsa vanhaan linnaan. Hän hypähti hevosensa selkään, otti ohjat palvelijalta ja aikoi juuri lähteä. Silloin karautti kaksi ratsua pihaan.
"Mitä ihmettä! Meidän väkeä etelästä! Sinäkin Egbert", huudahti Henrik.
Egbert: "Niin, niin. Rouva äitinne, jalo kreivitär lähetti meidät tuomaan tätä kirjettä ja odottamaan, mitä käskee jalo kreivi."
Henrik otti kirjeen, käski palvelijansa pitämään huolta miehistä ja hevosista ja lähti kiireesti huoneeseensa. Täällä hän aukaisi sinetöidyn pergamenttikirjeen ja luki:
"Rakas poikani!
Et varmaankaan ole iloinen, kun näin tulen häiritsemään sinun lukujasi, joista niin äärettömästi pidät, ja pyydän sinua tulemaan kotiin. Niinkuin tiedät, on maassamme jo vuosia ollut rauhatonta, kun prinsessa Maud taistelee kuningas Tapanin kanssa Englannin kruunusta. Meidän lounainen kolkkamme on kuitenkin tähän asti saanut olla rauhassa — kiitos Pyhän Neitsyen. Mutta nyt kutsui kuningas Tapani varusväkensä pois Rougemontin linnasta, ja heti ilmestyi rosvoilevia parvia tännekin. Olemme päättäneet, että kukin manor aseistaa joukon miehiä vuoristoamme varjelemaan. Ja sinun luonnollisesti täytyy tulla meidän miesten päälliköksi. Raskasta sinun on tietysti vaihtaa kirjasi kalpaan, mutta se on välttämätöntä, sillä muuten tulee tänne sama kurjuus kuin muuallekin. Katsos, näin kirjoittaa minulle Oxfordin piispa: "Rosvojoukkojen johtajat rakentavat linnoja ja täyttävät ne piruilla ja pahoilla miehillä, panevat ihmisiä riippumaan päästä, jaloista tai peukaloista ja sytyttävät rovioita heidän alleen. Nälkä ahdistaa kansaa, ja toisia paleltuu kuoliaaksi. Ihmiset sanovat, että Kristus pyhimyksineen nukkuu." — Eikö olekin kamala kuvaus. Kuka olisi uskonut, että hyvän Henrik-kuninkaan jälkeen tulee tällainen aika. Kiirehdi siis kotiin, poikani. Parasta kai, että lähdet meritietä etelään. Rukoilen Pyhää Neitsyttä varjelemaan sinua matkalla.
Omakätisesti Äitisi."
Henrik istui hetkisen aivan hiljaa. Sitten hän nousi ja suoristui. Hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä tullut täyskasvuiseksi mieheksi. Hän meni miesten luo ja sanoi näille: "Minä tulen nyt kotiin. Rouva äitini kehottaa meitä palaamaan meritietä, mutta maata myöten pääsisimme pikemmin. Jos palkkaisin täältä pari ratsumiestä lisää, luuletteko, että silloin uskaltaisimme lähteä taipaleelle?"
Egbert: "Ei auta vaikka paikkaisitte kaksikymmentä. Mutta hankkikaa itsellenne niin nopea juoksija kuin voitte, niin silloin uskallamme lähteä kolmisinkin. Jos rouva äitinne ei olisi antanut meille linnan nopeimpia hevosia, olisimme aikoja olleet rosvojen käsissä. Kuljimme kuin tulessa ja ilmassa vaaran uhatessa."
Henrik: "Kiitos neuvostanne. Hankin ratsun. Pelkäättekö matkaa?"
Egbert: "Emme."
"En minäkään", vastasi Henrik ja nosti ylpeästi päätään.
Kuinka sykkikään Henrikin sydän hänen nähdessään kotilinnan jylhät tornit ja niitten takana kukkuloitten kauniit ääriviivat. Tässä kylä ja kirkko, tuolla laitumet ja tammisalot. Ja kohta hän oli hyvän äitinsä luona.
Äiti oli iki-ihmeissään, kun Henrik tuli. Hän ei ollut osannut vielä odottaa. Itse Pyhä Neitsyt oli varmaan tuonut hänen poikansa kuin siivin kotiin. Isä Markus piti heti kiitosmessun linnan kappelissa, ja Pyhän Neitsyen kuvan eteen sytytettiin seitsemän kynttilää.
Vain ensimäisen illan saivat äiti ja poika olla yhdessä. Kuinka paljon heillä olikaan puheltavaa! Äiti tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi, kun sai kuulla sukulaisistaan tuolla rakkaassa pohjolassa. Henrik oli äidin mielestä paljon miehistynyt vuoden aikana, parranhaiveniakin jo näkyi poskilla. Avomielisesti hän kertoi kaikesta, kirjastosta, isä Samuelista, piispasta ja monesta muusta — Mariastakin. Niin, Mariasta — ja äidin sydän sykki ilosta.
Jo seuraavana päivänä täytyi Henrikin nousta ratsunsa selkään ja lähteä miehineen vartioimaan lounaiseen tuovia teitä, sillä taas oli nähty rosvoja liikkeellä. Tällä kertaa eivät ne tosin tulleet. Mutta toisten ne tulivat, jopa niin tiheään, että kerrankin oli Henrik koko viikon yhtä mittaa ratsun selässä, hevosta vain vaihtoi välillä. Monta taisteluakin siinä taisteltiin. Ja kaikki sanoivat, että Henrik osasi käyttää aseita yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Eikä hänen rohkeudelleen löytynyt vertoja. Miehet häntä ihailivat rajattomasti, ja kansa antoi hänelle nimen "hyvä kreivi," koska hän aina oli iloinen ja hyvä.
Taistellen kului koko kesä ja sitä jatkui vielä talvellakin, niin että aseissa piti yhä olla. Mutta kun tuli kesä toinen, ei rosvoja enään liikkunut näillä mailla. Kuitenkin oltiin yhä varuillaan, sillä tiedettiinhän, että prinsessa Maud oli joukkoineen vielä maassa. Nyt voi Henrik sentään usein oleskella kirjastossaan. Se vain tuntui ikävältä, ettei hänellä siellä enään ollut luettavaa, sillä kaikki kirjat oli hän jo käynyt läpi useampaankin kertaan. Ja tuo ainainen aseissaolo vaikutti, ettei hän itsekään tullut tarinainkirjoittamistuulelle. Kun aika alkoi tuntua pitkältä, ratsasti Henrik silloin äitinsä kanssa naapurilinnaan. Siellä oli Eedit jo ylennyt immeksi, mutta yhtä luonnollinen ja lapsekas hän oli kuin ennenkin. Mielellään katseli Henrik hänen tummia kiharoitaan ja kuunteli hänen kaunista ääntään. Eedit pani Henrikin aina kertomaan tarinoita, joita muutkin kuuntelivat halulla ja jännityksellä. Kohta alettiin Henrikkiä kutsua muihinkin linnoihin lyhentämään pitkiä iltoja, eikä aikaakaan niin oli hän saanut "kertojakreivin" kunnianimen. Mutta kukaan ei aavistanut, että Henrik kertoi omia tarinoitaan, vaan kaikki luulivat, että hän oli ne lukenut tai kuullut kuljeksivilta laulajilta. Usein sai Henrik kuulijansa lämpenemään ja silloin hän aina ajatteli: Jos osaisin soittaa, niinkuin osaan kertoa, niin läksisinpä todentotta trubaduurina kiertämään maailmaa.
Saapui taaskin talvi. Nyt kierteli enään vain joku yksinäinen ratsastaja teitä vartioimassa. Ja kun tuli kevät, riisuttiin aseet kokonaan, sillä kuultiin että prinsessa Maud oli noussut kevään ensimäiseen laivaan ja purjehtinut Kanaalin yli Normandiaan. Hän oli vihdoinkin jättänyt Englannin rauhaan, ja kaikki huokasivat helpotuksesta. Pian nyt palautuvat vanhat hyvät ajat, ajateltiin. Ja Henrikkin kertoi heti äidilleen lempituumansa: Nyt kun rauha oli palautunut, halusi hän käväistä Yorkissa. Hän oli jättänyt kaikki ostamansa kirjat sinne ja pyytänyt munkkien kopioimaan monta kirjaa tuomiokirkon suuresta kirjastosta. Hän tahtoi mennä noutamaan kirjansa ja samalla käydä tervehtimässä ystäviään. — Mitäpä äidillä olisi ollut tätä vastaan. Mutta silloin sanoi Henrik: "Äiti, lähde sinäkin mukaan Yorkiin! Sinä jaksat kyllä ratsastaa, ja otetaan kymmenkunta vankkaa miestä mukaan, niin ei ole meillä mitään pelättävää matkalla. Ne aina puhuivat sinusta siellä pohjoisessa, kuinka iloiseksi he tulisivatkaan, jos lähtisit mukaan."
Äiti hämmästyi suuresti tätä ehdotusta. Mutta mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä mieluisammalta se tuntui. Ja kauniina kevät-aamuna ratsasti linnan portista äiti poikineen pienen seurueen kanssa kohti kaukaista Northumberlandia.
Tuskin olivat äiti ja poika päässeet Yorkiin, kun heidät yllätti iloinen uutinen. Kuningas Tapani oli päättänyt, että koko maan piti nyt iloita hänen kanssaan, koska hän taas oli yksin kuninkaana vanhassa Englannissa ja tuo kruununtavoittelija Maud ajettu ikipäiviksi Kanaalin taakse. Ja hänen kansansa sydän sykkikin ilosta. Ei siksi, että heikko Tapani oli voittanut — he olisivat yhtä mielellään nähneet prinsessa Maudin valtaistuimella — vaan siksi, että vihdoinkin oli loppunut tuo kauhea sota. Erikoisesti tahtoi kuningas Tapani hyvitellä maan pohjoista puolta, sillä tämä oli kiivaimmin taistellut häntä vastaan. Yorkin arkkipiispalle ja kirkolle hän lahjoitti suuria alueita ja paljon etuuksia. Sitten hän määräsi, että parhaat nuorukaiset oli lyötävä ritareiksi. Itse hän lahjoitti näille kultaiset kannukset. Yorkin piispan piti yhdessä muitten kanssa määrätä, ketkä katsottiin kelvollisiksi kantamaan kultaisia kannuksia. Kun Henrik astui arkkipiispan suojaan, huudahti tämä: "Kas, siinä ensimäinen, jonka kannukset vaihdetaan kultaisiksi." — Sitten hän kertoi Henrikille koko asian.
"Vai sillälailla", tuumi Henrik. "Tulin tänne kokoilemaan kirjojani ja nyt saankin ruveta valmistautumaan ritarilyöntiin."
Mutta arkkipiispa vastasi: "Kenen sydän on kultainen, se ansaitsee kultaiset kannukset ilman valmistuksiakin."
* * * * *
Äiti oli sanomattoman onnellinen astellessaan sukunsa vanhassa vuossataisessa linnassa. Elämä näytti lahjoittaneen hänelle pelkkää onnea ja hyvyyttä. Huomenna lyödään Henrik ritariksi, ajatteli hän astuessaan tuossa käytävällä ikivanhojen puitten alla. Kenellä olikaan Henrikin vertaista poikaa! Oppineempi kuin kukaan muu, parempi kuin kukaan muu ja kuitenkin yhtä uljas kuin konsana nuo, jotka eivät tiedä muusta kuin miekan mittelöstä. Ja kuinka kaunis olikaan nuorten suhde! Joka kerta kun Henrik viipyi Yorkissa, odotti Maria häntä. Ja kuinka iloisesti ja hauskasti osasikaan Henrik sitten jutella. — Kihlaus voitanee julkaista jo ritarijuhlien aikana, kun Henrik on saanut kultaiset kannukset. — Äiti tunsi itsensä ihmeellisen reippaaksi, jalat nousivat kevyesti kuin ennen nuorena. Tuossa tuli linnanherra vastaan. Hän pysähtyi ja virkkoi: "Luulen, että Henrikin täytyy lähteä. Käskin satuloida hevoset. Lähden itse saattamaan häntä Yorkiin, jossa hänen täytyy viettää yönsä tuomiokirkossa."
Äiti: "Kiitos. Sinä pidät liian hyvää huolta pojastani."
Linnanherra: "En yhtään. Toivon, että hän pian on minunkin poikani. Mitä sanot, eiköhän voitasi Henrikin ja Marian kihlausta julkaista juhlan aikana? Oikeastaan juuri sentähden järjestinkin nämä ritarijuhlat ja turnajaiset meille."
Äiti: "Sitähän minäkin tässä juuri ajattelin. Oletko puhunut asiasta joMarialle ja Henrikille?"
Linnanherra: "Marialle kylläkin, mutta en Henrikille, sillä hänenhän pitää pyytää minulta Mariaa kaikkien sääntöjen mukaan."
Äiti: "Minä kyllä olen aikaisemmin puhunut Henrikille, mutta en nyt.Tekisinkö sen nyt vielä ennen, kun hän lähtee Yorkiin?"
Linnanherra: "Ei, ei. Henrik on paastonnut siitä asti, kun aamulla tuli kylvystä, ja nyt on hänellä yövalvonta edessään. Emme nyt häntä rasita, sillä huominen päivä kysyy paljon voimia pojaltamme. Sitäpaitsi nuoret näyttävät pitävän huolta asiasta. Ennättää siitä vielä sanoa. — Kumpiko meistä antaa Henrikille sukumme siunauksen?"
Äiti: "Sinä tietysti. Se sopii paremmin."
Äiti ja linnanherra astuivat ylös tornihuoneeseen, jossa Henrik oliviettänyt yksin päivänsä, ilmoittamaan, että lähtöhetki oli tullut.Äidin silmät täyttyivät kyyneleillä, kun linnanherra laski kätensäHenrikin päälle ja alkoi vakavana: "Viheriöitse kuin Aaronin sauva.Kulje tietäsi kuin Mooses, jumalan-mies." — — —
* * * * *
Henrik oli neljän muun ritari-uusikon kanssa viettänyt yönsä Yorkin tuomiokirkossa. Aamun sarastaessa tuli itse arkkipiispa pappien ja muutamien ritareitten kanssa alottamaan päivän juhlallisuudet. Kukin uusikko — Henrik ensimäisenä — polvistui piispan rippituolin eteen, joka sijaitsi alttarin takaisessa komerossa, ja tunnusti syntinsä. Piispa julisti kullekin synninpäästön. Sitten vietettiin pyhä ehtoollinen. Nyt pukivat kummiritarit ja papit kunkin uusikon valkeaan pukuun puhtauden merkiksi. Vain kengät olivat mustat muistuttamassa hautaa. Harteille heitettiin punainen viitta merkiksi, että ritarin oli vuodatettava verensä kristinuskon puolesta.
Vasta nyt aukaistiin tuomiokirkon ovet. Ja mikä komea joukko siellä odottikaan. Kohta oli kirkko täynnä loistavasti puettuja miehiä ja naisia. Näkyi, että koko pohjoisen Englannin korkein ylimystö oli liikkeellä.
Juhlallisen hitaasti saattoivat vanhemmat ritarit uusikot alttarin eteen. Arkkipiispa astui nyt alttarille ja toimitti messun. Sitten hän siunasi ritariksi aikovien miekat. Nyt pukivat ritarit uusikkojen päälle kypärin, haarniskan, säärystimet, kintaat, vyön miekkoineen ja viimeiseksi kultaiset kannukset. Henrik polvistui nyt vanhan sukulinnan omistajan eteen. Tämä löi häntä kädellään harteisiin ja sanoi: "Lyön sinut ritariksi nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen. Ole ylevämielinen, ankara ja rohkea ritari!" Henrik nousi ja teki ritarilupauksen: Hän lupasi puolustaa kristinuskoa, taistella vääryyttä vastaan, suojella leskiä ja orpoja, kunnioittaa naista ja olla uskollinen, oikeamielinen ja hurskas.
Kun muut oli samanlaisin menoin lyöty ritareiksi, lähtivät kaikki ylistyshymnin kaikuessa kirkosta. Ja loistavampaa joukkoa ei oltu koskaan nähty kulkevan Northumberlandin lakeuksilla kohti vanhaa sukulinnaa. Hattujen töyhdöt ja hevospeitteiden kultatupsut liehuivat tuulessa. Naisten pukujen väriloisto aivan häikäisi silmiä. Itse arkkipiispa seurueineen oli yhtynyt joukkoon, ja tuomiokirkon pyhä lippu liehui kulkueen etunenässä. Tien varrella oli koristeltuja salkoja, ja keskeymättä soivat airueitten torvet.
Linnassa oli juhla-ateria odottamassa. Kun paistettu härkä kannettiin pöytään, nousi arkkipiispa puhumaan. Ensin hän puhui muutamia sanoja uusille ritareille. Sitten hän kohdisti sanansa heidän pohjoisen isänmaansa, ihanan Northumbrian ylistykseksi. Tämä maa ja sen anglinen kansa oli aina kokoontunut vapauden lipun ympärille, viimeiseksi yhdeksän vuotta sitten. Säilykööt täällä esi-isien ihanteet! — Arkkipiispa oli hetken ääneti. Sitten hän rupesi hiljaisemmalla äänellä kuvailemaan, mihin onnettomaan tilaan Pyhä maa taaskin oli joutunut. Milloin hyvänsä voivat kristittyjen pyhät paikat joutua uskottomien käsiin. — Piispa aukaisi käärön ja luki bullan, jossa paavi kehoittaa kaikkien maitten ritareita ja talonpoikia lähtemään uudelle ristiretkelle Pyhään maahan. Sitten hän aukaisi toisen käärön. Se oli Benhard Clairvauxlaisen tulinen kirje saman asian hyväksi. Miten elävästi siinä kuvattiin Pyhän maan hätää ja vedottiin Englannin kansan lämpimään sydämeen! Kun piispa oli lopettanut, kysyi hän, tahtoiko kukaan läsnäolevista tulla ottamaan pyhää ristinmerkkiä olkapäähänsä.
Salissa vallitsi haudan hiljaisuus. Kaikki olivat liikutettuja, mutta kukaan ei sentään noussut. Henrik oli koko päivän ollut ihmeellisessä hurmiotilassa. Nyt hän sulki silmänsä, ja siinä oli hänen edessään koko itäinen maa ruusunhohteisena. Hän muisti kuinka hän jo kauan oli tuntenut, että hänen rinnalleen aijottiin asettaa vaalea Maria. Eihän hänellä oikeastaan ollut mitään sitä vastaan, olihan se luonnollistakin. Mutta joka kerta kun hän ajatteli itseään Marian rinnalla, ilmestyi siihen välille mustakiharainen tytön pää ja poskea silittävä lapsen käsi. Henrik sulki uudestaan silmänsä, ja kangastuksena aukenivat hänen eteensä itäiset maat aina satuiseen Intiaan asti. — Piispa uudisti vakavana kysymyksensä. Henrik nousi, astui piispan luo, ja kohta loisti hänen rinnassaan punainen ristinmerkki. — — —
Naiset saattoivat Henrikin äidin huomaamatta pois salista, sillä hän oli pyörtymäisillään. Linnanherra tuijotti kalpeana eteensä, ja Marian silmäluomia poltti. Mutta muut eivät tätä huomanneet. Hilpeänä jatkui juhla, ja maljoja kohotettiin vuoroin naisten, ritareitten ja Northumbrian kunniaksi. Trubaduurit, laulajat ja soittajat tekivät parastaan.
Suuret turnajaiset olivat vasta ylihuomenna, mutta Henrik ja hänen äitinsä läksivät paluumatkalle jo seuraavana päivänä, sillä arkkipiispa oli sanonut, että hänen piti kiirehtiä ennättääkseen kuningas Ludvigin joukkoihin Ranskassa. Äiti ei sanonut Henrikille moitteen sanaa, mutta hänen murtunut olentonsa puhui liian selvää kieltä. Ah, ihana pilvilinna oli pirstoutunut yhdellä iskulla! Henrikkiin tuo äidin suru koski sanomattomasti, ja lohduttaen hän sanoi yhä uudelleen: "Minä palaan, äiti, pian, ehkä jo vuoden kuluttua."
Mutta äiti vastasi aina: "Paljon sinne on menneitä, vähän takaisin tulleita."
Silloin tuntui Henrikistä kuin olisi keskelle ruusunhohteista itää langennut tumma varjo ja kerran välähti hänelle: Teenköhän oikein, kun lähden. — Mutta heti karisti hän päältään tämän tunnelman, ja itäiset maat loistivat taas purppuraisina.
Pian päästiin kotiin. Alkoi lähtötouhu. Oli ilta, kevään ihana ilta. Linnut lauloivat, ja ilma oli täynnä kukkien raikasta tuoksua. Henrik palasi kylästä hyvästiltä. Höllin ohjaksin kulki hevonen laitumien ja tammisalon kautta metsään. Melkein huomaamattaan käänsi Henrik hevosen naapurilinnaan vievälle tielle. Kun hän pääsi perille, ei hän tavannut muita kuin palvelijoita. Vihdoin tuli Eedit puutarhasta ja kertoi, että pojat olivat metsällä ja isä ja äiti laidunmaalla uusrotuisia lampaita katsomassa. Seurasi sitten pitkä äänettömyys. Vihdoin sanoi Eedit: "Milloin lähdet pitkälle matkallesi?"
Henrik: "Huomen aamulla."
Eedit: "Jo huomenna!"
Henrik: "Niin. Tulinkin tänne vain hyvästille."
Eedit sai kyyneleet silmiinsä: "Jo huomenna lähdet — palanetko milloinkaan!"
Henrik: "Ihan varmasti, ehkä jo vuoden kuluttua. — Mutta äiti odottaa kotona, minun täytyy kiirehtiä. Hyvästi nyt Eedit ja sano hyvästini vanhemmillesi ja veljillesi!"
Eedit ojensi ääneti kätensä. Mutta äkkiä hän muisti jotakin. "Kuules", sanoi hän, "tämä minun rukousnauhani tekee kantajansa haavoittumattomaksi, sillä tähän on kätketty pyhän Cuthbertin hiuskarva". Ja sen enempää kysymättä irroitti hän nauhan kaulaltaan ja rupesi sitomaan sitä Henrikin kaulaan. Kun se vihdoinkin oli tehty, jäivät hänen kätensä Henrikin kaulalle kuin huomaamatta. Henrik sulki silloin värisevän tytön syliinsä, ja onnellisina yhtyivät heidän huulensa.
Vihdoinkin irroitti Henrik hellät kädet kaulaltaan, nousi ratsunsa selkään ja lähti. Mutta hän ei tuntenut itseään, ei ymmärtänyt itseään. Rajattoman onnen huumeessa ratsasti hän kirkastettua tietä kohti autuaitten asunnoita. Varjo lankesi taaskin yli itäisen maan ja toisen kerran välkähti Henrikille: Teenköhän oikein, kun lähden.
Viimeisessä hetkessä ennätti Henrik laivaan, joka kuljetti ristiretkeilijöitä Kanaalin yli Ranskaan. Korkealla laivan kokassa oli ristiinnaulitunkuva, ja ylhäällä isossa mastossa liehui ristinlippu. Läheisestä luostarista tuli joukko nuoria munkkeja, jotka olivat kiinnittäneet kaapuunsa ristinmerkin. Koko muu luostari ja suuri ihmisjoukko oli tullut rannalle saattamaan lähteviä. Laiva irroitettiin laiturista. Apotti antoi lähteville siunauksensa, ja munkit laivassa alkoivat laulaa:
"Maa on niin kaunis,Kirkas Luojan taivas,Ihana sielujen toiviotie.Maailman kauttaKuljemme laulain,Taivasta kohden matka vie."
Tyynenä ja ihanana avautui meri heidän eteensä. Pyhä tunnelma liikuttiHenrikin mieltä, kun munkkien laulu verkkaisena jatkui:
"Vuossadat vaihtuu,Vuossadat haihtuu,Miespolvet vaipat unholaan.Kirkasna ainaSielujen laulunTaivainen sointu säilyy vaan."
Juuri tällaista suurta ja pyhää oli hän kuvitellutkin tapaavansa tällä retkellä. Matka yli Kanaalin oli ihanaakin ihanampi. Nuoret munkit olivat täynnä uskonintoa ja täynnä lumousta oli se kuva, jonka he yhdessä loivat Pyhästä maasta ja matkastaan sinne. Uskottomien valta on pian murrettu, ja Kristus itse johdattaa ristijoukkonsa voittoon. Nuo äärettömän pyhät paikat jäävät silloin ikuisiksi ajoiksi kristityille.
* * * * *
Oli sovittu niin, että laiva kuljetti ristijoukon Seinevirtaa myöten aina Pariisiin asti. Kun vihdoinkin lähestyttiin kaupunkia, alkoivat munkit uudelleen laulaa:
"Maa on niin kaunis,Kirkas Luojan taivas,Ihana sielujen toiviotie."
Rannalla oli ristilaivaa vastassa joukko munkkeja ja pappeja. Näiltä sai Henrik kuulla, että Ranskan kuningas Ludvig VII oli jo lähtenyt Metziin, jonne ristijoukkoja oli kerätty kaiken kevättä. Hyvin piti kiirehtiä, jos tahtoi vielä ajoissa ennättää, sanottiin. Henrik lähti sentähden heti kiertelemään Pariisin mutkikkaita ja likaisia kujia ostaakseen itselleen oivan ratsun. Kun hän vihdoin löysi mieleisensä, alkoivat kirkonkellot kumista iltamessuun. Henrik meni Pyhän Genovevan luostarin vierasmajaan yöksi. Aamulla varhain hän lähti Englannista tulleitten ritareitten ja munkkien kanssa kohti Metziä.
Ylevä, suloinen tunnelma täytti Henrikin mielen, sillä olihan hän menossa täyttämään ritarin korkeinta velvollisuutta: taistelemaan ristinvihollista vastaan. Ilma oli kaunis, jasminien tuoksu ihana, ja hänen povensa hersyi ennenaavistamatonta lämpöä. Ah, yhäkö arka lintu värisi hänen sylissään! Henrik koetti, oliko rukousnauha tallella. Olihan se, ja Henrik sormieli sen solmuja. Hänen olisi pitänyt ehkä lukea rukouksensa. Mutta eihän hän voinut, koko sielu kun tuntui sulaavan keväänsointuihin ja liitävän lintujen kanssa korkeuteen. Oi, hän tahtoi kuitenkin olla jalo ritari ja Kristuksen pyhä soturi! Vain silloin tällöin heräsi Henrik unelmistaan, kun kuuli kansan kiroovan Ludvig VII:ttä, sen raskaan veron takia, minkä kuningas oli kiskonut kansalta retkeään varten.
Henrikin pieni matkue pääsi Metziin parahiksi, kun suunnaton ristiarmeija teki lähtöä. Ihmeekseen näki Henrik, että myöskin Ludvigin puoliso, ihana Eleonora, ylhäisten naisten kanssa lähti ristiretkelle. Raskaat kuormavankkurit rämisivät, hevoset korskuivat ja kuninkaalliset airueet puhalsivat torviaan. Kuului huutoja ja melua. Vihdoin kaikki suli yhdeksi pauhinaksi, joka muistutti myrskyävää merta. Henrikille tämä oli pettymystä, sillä hän oli odottanut juhlallista hartautta, pyhiä lippuja ja pyhää soittoa.
Vihdoinkin oli kuninkaallinen seurue, kuormasto ja sotajoukko suoriutunut matkalle. Henrik ystävineen odotteli sopivaa paikkaa yhtyäkseen tuohon loppumattomaan jonoon. Jopa tuli tilaa heillekin. Ja särkynyt tunnelma tuli taas eheäksi; kun jonoon yhtyi suuri joukko munkkeja, jotka kantoivat edellään ihmeitä tekevää Pyhän Neitsyeen kuvaa ja lauloivat hartaina:
"Maa on niin kaunis,Kirkas Luojan taivas,Ihana sielujen toiviotie."
Ah, aavistiko heistä kukaan, että tuleva aika sai kerran laulaa heidän haudoillaan tuolla auringonnousun maassa:
"Vuossadat vaihtuu,Vuossadat haihtuu,Miespolvet vaipuvat unholaan."