Vihdoinkin taivalten takaa oli päästy ensimäiseen matkan määrään: Nidarosiin [nykyinen Trondhjem]. Ihmeellinen oli ollut matka, ihmeellistä oli täällä perilläkin. Henrik ei osannut sanoiksi sommitella, miltä tuntui, kun hän tapasi kardinaali Nikolauksen, ja he tervehtivät toisiaan anglien kielellä, sillä kardinaali oli kotoisin Englannista, kuten Henrikkin. Ja koko tuolla määrättömällä matkalla, kuinka hän olikaan ruvennut kunnioittamaan ja ihailemaan tuota heimonsa miestä, jonka kanssa keskustelu luisti kuin leikkien. Koko matkaseurue ihaili suurta kardinaalia. Ja kun sitten vihdoin päästiin tänne Nidarosiin, näytti koko ikuisten tuntureitten Norja joutuneen kardinaali Nikolauksen lumoihin, niin lempeä ja hyvä hän oli. Kansa rakasti häntä, papit aivan jumaloivat ja ylimyksetkin taivuttivat syvästi kunnioittaen päätään hänen edessään. Aivan kuin luonnollisena asiana suostuttiin Norjassa kaikkeen, mitä kardinaali ehdotti. Nuo riitaiset kuninkaat, Harald Gillen kolme poikaa, eivät aina olleet edes selvillä, mistä oli kysymys. Mutta kun kardinaali julisti, että Norja oli saava oman arkkipiispan, silloin iloitsi koko tuntureitten maa. Ja ilo suureni yhä, kun kuultiin, että kardinaali oli määrännyt arkkipiispan olinpaikaksi Nidarosin, jossa säilytettiin Pyhän Olavin luut. Mutta huippuunsa kohosi riemu vasta silloin, kun Nikolaus vihki arkkipiispaksi Stavangerin piispan Jon Birgerinpojan.
Henrik seurasi vain sivultakatsojana suuren kardinaalin töitä. Jo matkalla oli kardinaali antanut Henrikille monta hyvää neuvoa. Hänen piti koko ajan Norjassa viivyttäessä ahkerasti seurustella kansan kanssa, jotta hän oppisi käyttämään näitten pohjoisten maitten kieltä ja tutustuisi itse kansaan. Henrikin on paljon helpompi ryhtyä tehtäviinsä, jos osaa maan kieltä. Näin selitti kardinaali. Ja Henrik noudatti neuvoa. Kohta oli koko Nidaros hänelle tuttua ja pian hän alkoi kulkea kauemmas ympäristöön. Kielen oppimisessa ei hänellä ollut paljoakaan vaivaa, sillä se muistutti suuresti hänen kotoista kieltään, anglien kieltä. —
Aamu oli mitä ihanin. Henrik seisoi Nidarnesin pohjoisella rannalla, jota vuonon leppoiset laineet huuhtelivat. Meren voimakas, suolainen tuoksu täytti ilman, ja Henrik hengitti syvään. Hän tunsi nuoruuden, elämän ja voiman virtailevan suonissaan. Oi, kuinka hän ikävöikään jo uutta työmaataan! Millä tarmolla hän tarttuisikaan kaikkeen. Ensin alussa oli luminen pohjola häntä pelottanut. Mutta päästyään tänne oli hän joutunut kokonaan tuntureitten lumoihin. Tämä ihana vuono tässä, humisevat metsät tuolla ja pohjan valoisat yöt. Ihan ne suurensivat sielua, ihan ne toivat ennen tuntematonta elämänvoimaa. — — Siellä lapsuuden maillakin oli vuoria, vihreitä vuoria. Murheenmuistot puistattivat sielua. Oi, hänen täytyi antaa kaikkensa, ihan kaikkensa Herralle. — — —
Henrik nosti päätään. Siinä leikkivät aavan vuonon laineet auringon säteitten väreillä. Henrik suoristautui. Ah, hänen mielensä teki ratsastamaan. Metsä täällä pohjolassa oli niin kumman juhlallista. Kun siellä kulki, tunsi tulleensa kuin Jumalan temppeliin, jonka kupu oli korkealla ja seinät vihreitten köynnösten peitossa. Ja Jumala oli siellä lähellä, niin lähellä, että aivan voi vaipua Häneen ja unohtaa kaikki maiset murheet. Oi, hän oli viettänyt monen monta autuasta hetkeä tuolla Jumalan temppelissä. Sinne nytkin hänen mielensä kaipasi. Henrik kulki reippain askelin Nidarnesin eteläpuolelle kuninkaan kartanoon, jossa koko kirkollisella seurueella oli asuntonsa. Hetken päästä tömistivät ratsun kaviot palkkisiltaa, joka vei yli Nidelvenin. Ja ratsu vei yksinäisen vaeltajan Jumalan temppelin vihreään saliin. — — —
Henrik oli ratsastanut kauan. Vihdoin hän laski hevosensa tunturinurmikolle syömään. Itse hän kulki jalan vielä ylemmäksi. Kuinka kevyttä ja raikasta olikaan ilma täällä korkeudessa. Varmaankin täällä oli taivasta lähempänä. Ei ihme, jos Jeesus aina nousi ylös vuorelle rukoilemaan. Oi, täällä sai olla yksin Kristuksen kanssa, katsella hänen kasvojaan ja vaipua kokonaan, kaikkineen Häneen. Silloin loppui rukouskin, ja Kristus täytti koko olennon.
Henrik heräsi kuin unesta. Läheiseltä tunturilta kuului paimenpojan laulua ja karjan kellojen kalkatusta. Henrik tarkisti kuuloaan. Hän kuuli ensin vain joitakin sanoja, mutta sitten kokonaisen säesarjan:
"Ah jumalat kutsuu,Mua kuolema vartoo,Pois kiiruhtakaamme,Jo valkyrjat kotihin viittoo.Ja salissa OdininKilvet kultaiset välkkyy,Ja juhlassa aasainJuon olutta kohta.Elonretkeni loppu on tullut,Hymyhuulin mä kuolen."
Henrik läksi paimenpojan luo. Ensin katseli poika ihmetellen vierasta.Mutta pian hän rupesi iloisesti juttelemaan.
"Etkö pelkää susia ja ilveksiä? Näin aamulla ilveksen puussa", puheliHenrik.
Poika: "Enkä pelkää. Minulla on hyvä jousi ja keihäs."
Henrik: "Ovatko ne sinua ahdistelleet milloinkaan?"
Poika: "Ovat kylläkin. Kerrankin ne ryöstivät multa vuohen. Mutta tavallisesti ne pakenevat, kun lähetän nuolen. En lähde kovin kauas, sillä siellä on petoja enemmän. Olen tässä lähempänä ja laulelen, niin ne pysyvät kauempana karjastani."
Henrik: "Mitä sinä äsken lauloit?"
Paimen: "Bjarkamalin."
Henrik: "Mikä se on?"
Paimen: "Laulu Ragnarin kuolemasta."
Henrik: "Laulapa se minulle!"
Ja paimen alotti:
"Iskimme miekoin,Ei viipynyt kauan,Kun göötien maallaLohikäärme sai surman."
Kun poika vihdoin lauloi viimeiset säkeet: "Elonretkeni loppu on tullut, hymyhuulin mä kuolen", istui Henrik kauan vaieten. Vihdoin hän virkkoi: "Uskotko sinä vielä Odiniin ja noihin toisiin aasajumaliin?"
Poika: "En oikein tiedä. Hauska niistä ainakin on laulaa. — On minut kastettu."
Henrik: "Luuletko, että ihminen todella kuoltuaan joutuu Valhallaan jumalten pitoihin?"
Poika: "En, sitä en luule, sillä osaan laulun sielun matkasta manalaan."
Henrik: "Minkälainen on se laulu?"
Poika lauloi ihmeellisen laulun sielun matkasta. Ensin vajoaa sielu suuren pimeyden syliin, ja naristen aukeaa Helheimin portti. Nyt kulkee sielu Gjallar-sillan yli, ja molemmin puolin nostavat hirviöt uhmaillen päätään. Sitten tullaan Kvalheimiin, tuskien kotiin. Siellä ne, jotka ovat riistäneet köyhiltä, kantavat lyijyvaippaa. Myrkylliset käärmeet pistävät varkaita, ja tuonelan korpit ahdistelevat valehtelijoita. Mutta jos sielu on ollut hyvä, saa hän jättää tämän tuskien kodin ja kiiruhtaa edelleen valon valtakuntaan, jossa pyhät neidot pesevät hänet synneistä puhtaaksi.
"Sinun laulusi on ihmeellinen", sanoi Henrik. "Mistä olet sen oppinut?"
Poika: "Laulu-Björniltä."
Henrik: "Kuka on Laulu-Björn?"
Poika: "Mikä sinä olet, kun et sitä tiedä. Laulu-Björn on Laulu-Björn."
Henrik: "Missä hän asuu?"
Poika: "Tuolla laaksossa on hänen pajansa."
Henrik: "Löydänkö minä sinne?"
Poika: "Minä tulen sinua saattamaan, koska näytät olevan vähän tyhmänlainen."
Käsikädessä kulkivat he laaksoa kohti. Kun he pääsivät niin kauas, ettäLaulu-Björnin maja näkyi naavakuusen alta, palasi paimen takaisin, jaHenrik jatkoi yksin matkaansa. Mutta tunturilta kuului kohta paimenlaulu:
"Ja vastasi tyttö:En uskalla ottaaKirjokangasta tuota,Mi Toora-HirveääKaunisti kerran.Mun nimein on KraakaJa pukunain sarka,Kun paimennan vuohiaKivillä rantain."
* * * * *
Tunnin toisensa jälkeen istui Henrik Laulu-Björnin kynnyspuulla ja kuunteli lauluja tämän maan ihmeellisestä muinaisuudesta. Ah, se oli aikaa, jolloin lohikäärmelaivat palasivat myrskyisiltä matkoiltaan äärettömien aarteitten kera. Silloin kaikuivat laulut sankaripirtin loimuavan tulen ääressä, silloin soivat harput, silloin kuohuivat maljat, ja ilo nousi yli pilvien. Itse Odin ja Tor tuntuivat astelevan ihmisten iloissa. Mutta sitten muuttui kaikki. Jumalten hovit poltettiin, pyhät puut kaadettiin, ja sankarilaulajat saivat surmansa. Kuitenkin viihtyi ilo täällä tuntureitten maassa niin kauan, kun täällä oli onnen kultainen kannel. Mutta sitten sekin meni meiltä. Tunsbergin suurissa soittojuhlissa siitä kilpailtiin. Suomalaiset sen silloin voittivat ja veivät koko kanteleen Suomeen. Ja sen mukana meni meiltä laulu ja ilo ja onni. — — —
Henrik keskeytti ihmetellen: "Suomeen. Missä on sellainen maa? En muista koskaan kuulleeni Suomen nimeä."
Laulu-Björn: "Oi, se on kaukana, hyvin kaukana, vielä Svitjodista paljon itään. Ja ihmeellinen maa se kuuluu olevan. Siellä asuu yhä laulu ja soitto, ja niitten seurassa viihtyy aina onni. Ja mikäs on viihtyä, kun onnen kultainen kannel on siellä, vaikkakin sirpaleina. Oli sekin ihmeellinen tapaus, kun tuo kannel särkyi. Kuningas Olavi Pyhä lähti Suomeen muka ristimään maata. Todellisuudessa hän etsi onnen kannelta. Hän löytääkin sen. Syntyy hirvittävä taistelu kanteleesta. Siinä särkyi koko onnen soitin. Vain pienen pirstan sai Olavi siitä. Sen hän toi iloiten tänne ja pääsi heti koko tuntureitten maan kuninkaaksi. Mutta silloin suuttui Dovren tuhatvuotinen tietäjä. Mitä, uskalsiko Olavi särkeä onnen kanteleen ja tuoda pirstan siitä Vikeniin, vaikka suomalaiset olivat sen voittaneet Tunsbergissä! Ja Dovren tietäjä meni ja vei kanteleen pirstan kalliolinnansa syvyyksiin. Mutta Olavi menetti heti valtakuntansa."
Keskiyö laski hämärvaippansa yli seudun. Henrik ratsasti kiemurtelevaa metsäpolkua kohti Nidarosia. Yökehrääjän ääni kuului tuntureilta, ja lehdossa lauloi rastas. Jostakin kaukaa kuului vuoripuron kumea kohina. Henrik oli kummallisessa mielentilassa. Tuo Laulu-Björn oli loihtinut hänen silmiensä eteen ihmeellisen satumaailman. Se oli kuin tuulahdus lapsuuden vuorilta. — Oi, hän taisi sittenkin vielä rakastaa noita laulun ja sadun maailmoita. Eikö hänen sydämensä ollutkaan puhdas? Eikö hän kuulunutkaan kokonaan Kristukselle? Ja yksinäinen vaeltaja kesäyön tummassa hämärässä risti kätensä ja rukoili hiljaa: "Kristus, ristinmies! Anna minulle anteeksi, jos olen laskenut maailman sydämeeni! Anna minun tuntea armosi ja rakkautesi äärettömyys!" — Vaeltaja nosti päänsä. Kaukana taivaanrannalla välkähti valo. Oi, se oli vastaus hänen rukoukseensa. Ja yön yksinäinen kulkija tunsi taas vaipuvansa Kristuksen rakkauden pohjattomaan mereen. Vasta kun kaviot kumahtivat siltapalkkeihin, havahti vaeltaja ja huomasi kulkevansa yli Nidelvenin. Vartija sillan portilla tunsi hänet heti ja laski tiedustelematta Nidarosiin. Kellot Pyhän Olavin kirkossa soivat yömessuun. Mutta muuten lepäsi öinen rauha matalakattoisten majojen yllä.
Pitkä ja vaivaloinen oli matka Nidarosista Linköpingiin. Syksyn myrskyriipi jo lehtiä Holaveden suurista metsistä. Vihdoinkin avautui eteenStångejoen tasanko ja kuljettiin metsien kätkössä olevaan kauppakylään,Linköpingiin.
Kardinaali Nikolaus seurueineen oli kuin mikäkin taivaallinen ilmestys näillä pohjan mailla. Ja hänet otettiin vastaan kuin itse paavi. Kellot Pyhän Laurin kirkossa kumisivat. Papit tien varrella lauloivat juhlallista hymniä. Kardinaalin toisella puolella ratsasti kuningas Sverker, toisella kuningas Eerik. Ja kaiken yllä leijaili pilvi pyhää savua. Mutta Henrik ei huomannut, mitä ympärillä tapahtui, sillä hän tarkasteli kuningas Eerikkiä kiireestä kantapäähän. Siinä nyt oli sen maan kuningas, jonka piispaksi hänet oli määrätty. Ah, mitä tuonnee tuo maa hänelle! Iloako vai surua, onneako vai kärsimystä! — — —
Paitsi noita kahta kuningasta oli Linköpingiin saapunut kaikki Sveean ja Göötan suurmiehet, jopa monta mahtajaa Skånestakin, muiden muassa Lundin etevä arkkipiispa Eskil. Munkkeja ja pappeja oli tullut pohjolan kaikilta kolkilta. Kardinaali Nikolaus pani täälläkin kaiken taitonsa liikkeelle, mutta tuo järeä joukko ei ollutkaan täällä taivutettavissa yhtä helposti kuin Nidarosissa. Kardinaali oli päättänyt järjestää Ruotsiinkin oman arkkipiispan istuimen. Mutta tyhjiin raukesi kardinaalin unelma, kun kokous ei päässyt yksimielisyyteen arkkipiispan asuinpaikasta. Göötalaiset tahtoivat sitä Linköpingiin, sveealaiset Upsalaan, ja kummatkaan eivät luopuneet ehdotuksestaan. Muut ehdotuksensa sai Nikolaus toki toteutetuksi: Koko Ruotsi lupasi tästä lähin maksaa veroa Roomaan, hyväksyttiin aseittenkantokielto ja monta muuta kirkollista määräystä. — — —
Oli ilta, pimeä syysilta. Henrik astui nopeasti taitekattoiseen majaansa, heitti kauhtanan harteiltaan ja sytytti talikynttilän. Sen valossa aukaisi hän vapisevin sormin pergamenttikirjeen. Nuo tutut koukerot saattoivat hänet aivan suunniltaan ilosta. Oi, hän oli saanut kirjeen isä Bernhardilta Clairvauxsta. Ja Henrikin silmät aivan juoksivat riviltä riville. Mutta hän ei ollut vielä päässyt loppuun, kun ovi äkkiä avautui ja Lundin arkkipiispa Eskil syöksähti sisään. Sanatonna sulki hän Henrikin syliinsä. Henrik joutui aivan ymmälle. Mutta piispa Eskil hymyili, istahti rahille ja sanoi:
"Henrik poikani, älä ihmettele käytöstäni. Sain juuri kirjeen pyhältä Bernhardilta, ja siinä hän kertoi niin paljon sinusta, että läksin heti sinua etsimään. Nyt saan oikein paljon kuulla tuosta ihmeellisestä miehestä, tulethan sinä suoraan sieltä, niin kirjoitti isä. En milloinkaan unohda aikaa, jolloin oleskelin tuossa kauniissa laaksossa. Sinne halajaa sieluni yhä, siellä tahdon kerran päättää eloni retken luostarin rauhallisten muurien suojassa. Kerro nyt, poikani, isä Bernhardista ja tuosta ihmeellisestä luostarista."
Ja Henrik kertoi. Mutta mitä enemmän hän kertoi, sitä enemmän halusi piispa Eskil kuulla. Illan tunnit kuluivat. Taaskin aukeni ovi ja samassa oli koko pieni maja täynnä munkkeja. Heidät oli aikanaan isä Bernhard lähettänyt tänne pohjan perille, siksi hekin tulivat tiedustelemaan Clairvaux'n oloja, kuultuaan Henrikin lähteneen sieltä. Ja taas kertoi Henrik, kertoi suuret ja pienet tapahtumat. Vasta sydänyön aikana lähtivät munkit, mutta piispa Eskil jäi vielä hetkeksi istumaan. Henrik sanoi silloin hänelle: "Isä Bernhard kirjoittaa kahdesta pappismunkista, jotka hän on lähettänyt minulle työkumppaneiksi eräästä Saksan luostarista. Oletko kuullut mitään noista papeista?"
Eskil: "Olen niinkin. Hehän juuri toivat nämä isä Bernhardin kirjeetkin. Jo viikon päivät ovat he täällä Linköpingissä odotelleet sinua. Haluatko, niin lähetän heidät jo aamunkoitossa luoksesi?"
Henrik: "Tietysti. Olen iloinen, kun saan pian nähdä isä Bernhardin miehet. Kyllä tuo suuri apotti on sittenkin ihmeellinen mies."
Eskil: "On totisesti. Hänen suuruutensa käy joskus aivan yli ymmärryksen. Hän se oikeastaan johtaa koko kristikuntaa, sillä paavitkin tottelevat nöyrästi hänen käskyjään. — — Tulen sinun luoksesi, poikani, joka päivä puhelemaan isä Bernhardista." — — —
Henrik lopetti juuri aamuhartautensa, kun kaksi nuorta pappia astui hänen majaansa. Henrik nousi heitä tervehtimään ja kysyi ystävällisesti: "Kumpiko teistä on Johannes, kumpiko Coppmannus?"
Pitempi papeista vastasi: "Minä olen Johannes. Olen angli niinkuin sinäkin, vaikka olen oleskellut jo jonkun vuoden Saksassa."
Lyhempi ja hartiakkaampi sanoi vain: "Minä olen Coppmannus."
Henrikin sydän vavahti. Siinä mies hänen heimonsa saarelta, vaaleatukkainen, sinisilmäinen. Liikutettuna hän kysyi: "Mikä sai teidät lähtemään tänne kauas pohjoiseen?"
Coppmannus: "Isä Bernhardin kehoituksesta annoimme vihkiä itsemme papeiksi, ja sitten läksimme. Olimme olleet munkkeina samassa luostarissa."
Henrik: "Vai isä Bernhard teidätkin on saanut liikkeelle."
Johannes: "Ei yksin. Kristuksen rakkaus oli toisena käskijänä. Kukaan ei tahtonut lähteä tänne pohjoiseen, jossa niin monet vaarat odottavat, siksi päätimme me lähteä, nuoria ja voimakkaita kun olemme. — Mikä odottanee meitä tuolla Sveeassa?"
Henrik: "Niin, mikä?"
Coppmannus: "Paljon ne meitä peloittelivat siellä kotona luostarissa. Mutta tuo sveealaisten kuningas Eerik tuntuu hyvin hurskaalta mieheltä, ja Sveean miehet ovat ihan samannäköisiä kuin Göötankin, vaikka heitä on kuvailtu aivan hirviöiksi. En minä pelkää lähteä."
Henrik: "Clairvaux'n luostarissa luin Aadam Bremeniläisen kronikan, jossa kerrottiin Upsalan suurista uhrijuhlista. Siellä uhrattiin ihmisiäkin jumalille, ja komeana seisoi kullanhohtoinen epäjumalantemppeli. Mutta siitähän on jo vuoskymmeniä. Aikojen kuluessa kai on kaadettu Odinin, Torin ja Frejn patsaat temppelistä, valkea Ansgariushan siellä jo saarnasi evankeliumia."
Coppmannus: "Ja on siellä käynyt muitakin. Meidän luostarista on lähtenyt monta saarnamiestä Sveeaan asti, jopa joskus kauemmaksikin, aina Suomeen."
Henrik: "Mikä oikeastaan on Suomi. Jo Norjassa kuulin ihmeitä tuosta maasta. En ole kuullut tuota nimeäkään ennen, sillä Aadam Bremeniläinen ei mainitse Suomea. Hän puhuu vain Kainuunmaasta, jossa ihmiset syntyvät hienon, valkean villan peitossa ja kaikilla miehillä on koiran pää. Olisikohan se sama maa?"
Johannes: "Sitä en luule, sillä Suomessa asuu ihan oikeita ihmisiä. Luostarissamme pidetään erikoista kirjaa pohjoisista maista, ja siihen ovat lähetysmatkailijat aina kirjoittaneet kokemuksiaan. Olen tuosta kirjasta lukenut, että Suomi on meren takana, Sveeasta itään. Siellä asuu paljon kansaa, ja se on levähdyspaikkana vielä kauemmas itään matkustettaessa. Kerran — kauan sitten — oli luostarissamme majaillut Helkky-niminen suomalainen, joka oli kastettukin ennen lähtöään. Parikymmentä vuotta myöhemmin läksi luostaristamme pappismunkki Liudolf Suomeen ja kastoi siellä koko Helkyn heimon. Näin kertoo tuo kronikka. Vielä myöhemminkin, siihen aikaan, jolloin kuningas Stenkil hallitsi täällä Ruotsissa, lähti Hiltin-Johannes luostaristamme Suomeen ja saarnasi siellä kauan evankeliumia."
Henrik: "Onpa tuo kaikki ihmeellistä. Isä Bernhardkaan ei tiennyt mitään Suomesta ja kuitenkin tunsi hän nämät pohjoismaat niin hyvin. Luulenpa, että meidän täytyy ulottaa vaikutuksemme Suomeenkin, tuonne laulujen ihmeelliseen maahan. Paljon työtä meille tulee."
"Mutta olemmehan nuoria", hymyili Johannes.
* * * * *
Viikko oli vierähtänyt. Oli yö, ja myrsky vonkui nurkissa. Henrik istui valvoen majansa nurkassa. Ihmeellinen tunnelma täytti hänet, sillä hän tunsi taas olevansa elämän merkkipylvään edessä. Sen toiselle puolelle jäi menneisyys, toiselle puolelle aukeni tulevaisuus. Huomenna aikoi kardinaali vihkiä hänet Upsalan piispaksi. Näin oli hän ennen valvonut jo kahdesti. Oi, mitä tiesi hän elämästä silloin, kun hän valvoi kultaisten kannusten tähden! Vasta kun hän valvoi papiksi tullakseen, oli suru jo paljastanut hänelle elämän syvät sammiot. Ja Henrikin sydän vavahti. "Oi, äiti, äiti", huokasi hän. "Minä tahdon antaa kaikkeni, koko olentoni Kristukselle." Hän vaipui polvilleen ja hänen sydämensä yhtyi sanoitta Häneen, joka on julistanut murheelliset autuaiksi. Miten kauan hän oli ollut vaipuneena Kristuksen haavoihin, ei hän tiennyt. Hän havahtui vasta, kun tunsi jotain lämmintä kädessään. Äkkiä hän nousi ja aukaisi kätensä. Ja katso! Molemmissa oli punaisia hikipisaroita. Henrik vaipui melkein tiedotonna maahan. Oi, hän oli saanut suurimman lahjan, mitä kuolevaisen osaksi koskaan voi tulla. Hän oli saanut Kristuksen pyhät merkit käsiinsä. Sanoin sanomaton riemu vavistutti hänen olentoaan. Hän tahtoi tehdä työtä Herran viinimäessä. Kunpa hän voisi nostaa sadat ja tuhannet ylös maan tomusta sinne, missä puhaltavat Jumalan tuulet, sinne missä Kristuksen pyhä rakkaus täyttää koko ilman, ja sielu lepää Hänen haavoissaan. — Oi, hänelle oli tänä yönä tapahtunut salaisuuksien salaisuus, jonka hän kätki sydämensä syvyyteen.
* * * * *
Oli vielä varhainen aamu. Vakavana astui Henrik Pyhän Laurin kirkon pääalttarille, jonka yläpuolelle oli kohotettu purppurainen baldakiini. Tuohukset ja kynttilät antoivat kirkolle lämpimän, salaperäisen valaistuksen. Henrik näki edessään kirkossa kuningas Sverkerin ja Eerikin seurueineen ja paljon muita. Kardinaali Nikolaus toimitti vihkimisen arkkipiispa Eskilin ja kymmenien pappien avustamana. Henrik tunsi koko ajan olevansa ihmeellisten taivaan voimien kannattamana. Paastosta ja yövalvonnasta huolimatta, jaksoi hän tyyneenä seurata juhlaa. Vasta toimituksen lopulla, kun papit panivat siunaten kätensä hänen päälleen, saattoi pyhyyden ylenmääräinen läsnäolo hänet melkein tiedottomaksi, horjuvin askelin kulki hän kardinaali Nikolauksen tukemana kirkosta. Hän ei kuullut enään piispa Eskilin ylevähenkistä lähtösaarnaa kokouksen jäsenille, eikä pappien laulamaa ihanaa hymniä: "Jesu dulcis memoria."
Kohta tämän jälkeen täytyi Henrikin erota ystävästään Nikolauksesta, joka oli ollut kuin tuulahdus Clairvaux'n leppoisesta laaksosta. Kardinaali oli alakuloinen. Hänen työnsä ei ottanut menestyäkseen täällä Ruotsissa. Hän ei ollut voinut järjestää tänne arkkipiispanistuinta, ja kuitenkin oli kirkko ainoa, joka voisi pitää yllä järjestystä täällä pohjan äärellä. Lisäksi oli hän tehnyt kaikkensa säilyttääkseen rauhan Tanskan ja Göötan välillä. Mutta turhaan oli mennyt sekin puuha, sillä Tanskan kuningas Sven Grade oli taipumaton, hän tahtoi välttämättä kostaa sen loukkauksen, minkä kuningas Sverkerin poika oli tuottanut kahdelle ylhäiselle Tanskan naiselle. Ei muistanut Sven Grade enään Fotevigin kamalaa taistelua, jossa tanskalaisilta kaatui muitten lisäksi viisi piispaa ja kuusikymmentä pappia. Silloin alkoi tämä pohjolan pappispula, mutta sitä ei muista kuningas Sven sotainnossaan. — Näin valitteli kardinaali Nikolaus. Mutta sitten hän pyyhkäisi otsaansa ja entinen valoisa hymy leikki taas hänen kasvoillaan. "Kaikki on Jumalan kädessä", virkkoi hän, "sinunkin työsi tuolla pohjan äärimmällä äärellä. Luota vain Jumalaan ja kylvä, Kristus kyllä pitää huolen kasvusta."
Kardinaali siunasi Henrikin, ja sitten he erosivat, toinen lähteäkseen pohjoiseen, toinen etelään.
Pakkanen jysähteli metsässä ja lumi narisi kavioitten alla. Henrik kietoutui lujemmin turkkeihinsa. Tämä oli sitä pohjan kovuutta, jota hän oli pelännyt Clairvaux'n lämpimässä laaksossa. Kuinka hän kestäisi täällä! Minkälainen maa ja kansa häntä odottikaan tämän loppumattoman Kolmårdin metsän takana. Savusiko siellä vielä epäjumalan alttari ihmisuhreineen, ja kuljetettiinko siellä vielä epäjumalien kuvia juhlasaatossa yli peltojen siemenen aikana? — Näin ajatteli Henrik ratsastaessaan suunnattoman Kolmårdin halki. Matkaseurue oli suuri, sillä kaikki Sveean miehet palasivat nyt kuninkaansa mukana kokouksesta. Kun ilta alkoi pimetä ja susien ulvonta rupesi säestämään pakkasen pauketta, kiirehdittiin hevosia ja niin päästiin erämaan matalaan yömajaan "sivuhuoneeseen". Sen oli joku uskova sielu rakentanut tänne keskelle mittaamatonta metsää levähdyspaikaksi matkamiehille. Ihmeissään astui Henrik majan korkean kynnyksen yli. Tässäkö piti heidän olla yötä — tähdet kiiluivat katon läpi ja nurkissa oli lunta. Mutta pian loimusi nuotio tuvan keskellä kivialustalla, ja sen suloisessa loisteessa syötiin illallinen. Ihmeeksi luisti keskustelukin tässä nuotion ääressä. Kuningas Eerikkin, joka alussa oli ollut kovin jäykkä, laski nyt leikkiä loppumattomiin ja oli hyvin ystävällinen Henrikille. Kardinaali Nikolaus oli kertonut Henrikille, että kun Eerik kuuli Sveean uuden piispan tulevan Clairvaux'sta, oli hän tehnyt aika tenän. — "Göötit pitäkööt clairvauxlaisensa ja heidän uudistuksensa, minä tahdon piispan oikein vanhaa tekoa", oli kuningas Eerik sanonut. Mutta kun Nikolaus oli sanonut, että Henrik on englantilainen, oli Eerik heti taipunut. Ja tässä he nyt yhdessä olivat. Miten hyvältä tuo Eerikin ystävällisyys tuntuikaan! — — —
Hetken vielä tarinoi miesjoukko iloisen valkean ääressä. Mutta sitten kellistyivät he yksi toisensa jälkeen tuoreelle havuvuoteelle nukkumaan. Viimeiseksi jäivät siihen kuningas Eerik, Henrik, Johannes ja Coppmannus. Vartijan askeleet kuuluivat ulkoa, ja Eerik kertoi, miten näissä suurissa metsissä joskus piileili rosvoja, jotka hätyyttivät matkamiehiä. Siksi piti olla varuillaan, ja siksi miehet nukahtivat keihäs kourassa. — Henrik olisi mielellään tahtonut kysyä, vieläkö Upsalan kullanhohtoisessa temppelissä uhrattiin epäjumalille, mutta ei hän sentään sitä tehnyt — sittenpähän näkee, kun sinne tulee. Viimein nukahti kuningas Eerikkin. Mutta kauan istuivat valveilla nuo kolme muukalaista jumalanmiestä puhellen niistä tehtävistä, jotka odottivat heitä tuolla suurien metsien takana.
Vielä havuvuoteeltaankin katseli Henrik kauan katon läpi loistavia tähtiä. Hevoset rouskuttivat jyviään, vartijain askeleet narisivat, ja silloin tällöin kuului suden ulvahdus. Hiilos hiipui. Henrik nukahti.
* * * * *
Aamun valjetessa lähdettiin taas matkalle. Yöt vietettiin nuotion ääressä paljaan taivaan alla. Vihdoinkin päästiin asutuille maille. Ja Mälarin rannalla sai Henrik istua kuninkaan viereen rekeen. Lähdettiin kirkasta jäätä myöten matkalle. Kuninkaan hird ratsasti, mutta useat suurmiehet ajoivat reellä. Vasta Sigtunassa levähdettiin kunnollisesti. Kuninkaalla tuntui olevan kiire kotiin. Siinä jo tultiin Ekoln-lahteen ja ajettiin Fyrisjoen jäätä ylös Itä-Årosiin eli Uuteen Upsalaan.
Hevonen pysähtyi kuninkaan talon eteen, ja reippaana nousivat Eerik ja Henrik reestä. Hirnahtelevien hevosten ohi astuivat he jykevistä hongista rakennettuun tupaan. Henrik katseli ihmetellen ympärilleen. Tupa oli tavattoman suuri, ja avonainen takka oli nurkassa — ei keskellä lattiaa, kuten joka paikassa muualla oli ollut. Ja savukin meni kiviuomaa myöten ulos, niin ettei sitä hiventäkään ollut tuvassa, vaikka iloinen tervasvalkea paloi takassa. — Katto-ikkuna oli peitetty ohuella nahalla, jonka läpi valo himmeänä virtaili tupaan. Kaappeja seinillä, arkkuja tässä ja juhlallisen jykevä tammipöytä tuossa. Siihen keskeytyi Henrikin katseleminen, kun kuningatar Kristiina miehensä seurassa ryhdikkäänä tuli tervehtimään Henrikkiä, Johannesta ja Coppmannusta. Kristiina loi läpitunkevan katseensa Henrikkiin, kuin yhdellä silmäyksellä nähdäkseen, mikä hän oli miehiään. Sitten hän viittasi palvelijoille, jotka heti täyttivät simalla hopeahelaiset sarvet. Vanha, isiltä peritty tapa oli näet sellainen, että tervetulijaismalja juotiin aina matkaturkit päällä. Kuningas Eerik nousi nyt kunniaistuimen korokkeelle, nosti sarvensa korkealle ja puhui: "Terve valtakuntani, voimakas Sveea! Terve heimoni maa, Uplanti! Terve kotoiset pirtit ja polut! Teidän ylistykseksenne tyhjennän sarveni." Ja kuningas tyhjensi ensimäisen simasarven, samoin muut. Heti täyttivät palvelijat ne uudestaan. Kuningas kohotti taas sarvensa ja sanoi: "Terve sinulle Henrik, Sveean uusi piispa! Terve teille hengen miehet Coppmannus ja Johannes! Teidän kunniaksenne tyhjennän sarveni!" Vielä kolmannen kerran täyttivät palvelijat sarvet, ja Eerik sanoi: "Kohotan kuohuvan simasarveni rakkaan puolisoni Kristiinan ja poikani Knuutin terveydeksi!" — Vasta nyt riisuivat tulijat turkkinsa ja istuivat tammisen pöydän ääreen aterioimaan.
Iltapuolella lähti kuningas Eerik vieraineen Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Niin somalta tuntui Henrikistä astella mutkaista kujaa ja katsella, kuinka savu sakeana kohosi matalien pirttien räppänäreiästä tai seinäaukosta kapealle kujalle.
Ihmeissään jäi Henrik katselemaan Pyhän Kolminaisuuden kirkkoa. Ja tyytyväisenä Eerik virkkoi: "Osataan täällä Sveeassakin jotakin tehdä."
Henrik: "Mutta piispan talo ja kirkko ovat Vanhassa Upsalassa, miksi on tuo komea kirkko rakennettu tänne?"
Eerik: "Se on nyt niin, että siellä Vanhassa Upsalassa — siellä nyt on — — — sinne ei nyt tahdottu rakentaa näin komeata kirkkoa. Tähän satamapaikkaan kaupunki kuitenkin kerran siirtyy. Ja sitten — siellä on vielä tuo vanha lehto, jossa ihmiset joskus salaa uhraavat vanhoille jumalille. On siellä vielä tuo vanha temppelikin 'Korkeat salit', vaikkakin rappeutuneena. Ja taikakummutkin siellä ovat — minne ne siirtäisi kummut ja lehdot. Siksi rakennettiin tuo kirkko tänne, vaikka minunkin suuri kartanoni on Upsalassa."
Henrik: "Vai on siellä vielä tuo kuuluisa epäjumalien temppeli. Sen me pian maahan sorramme."
Eerik: "Varovaisuutta ystäväni! Ei siellä enään uhrata. Mutta kansa katselee hartaudella tuota vanhaa pyhäkköä, jossa esi-isämme ovat vuossatoja jumaliaan palvoneet. — Minä en ole tahtonut sentähden ärsyttää kansaa. Mahdollisesti sinä voit sortaa temppelin maahan. Mutta ole varovainen. Pystyyn sen jätti kuningas Stenkilkin aikoinaan."
Henrik aikoi sanoa jotakin, mutta Eerik aukaisi kirkon oven ja he astuivat komeaan pyhäkköön. Heitä vastaan tulivat Pyhän Kolminaisuuden kirkon molemmat papit, Upsalan kaikki kolme pappia ja muutamia lähiseudun hengenmiehiä ja munkkeja. Kunnioittaen tervehtivät he uutta päämiestään. Kauan he sitten yhdessä neuvottelivat kirkon oloista. Päätettiin, että Coppmannus ja Johannes saivat mennä Henrikin kanssa Upsalaan ja muodostaa siellä entisten pappien kanssa tuomiokapitulin, niinkuin pyhä isä Roomassa oli määrännyt. Mutta nämä Pyhän Kolminaisuuden kirkon papit saivat edelleen jäädä tänne Itä-Årosiin.
Iltamessuun saapui kansaa tavallista enemmän, sillä kulovalkeana oli kaikkialle levinnyt tieto uuden piispan saapumisesta. Ja sanomaton oli hämmästys, kun Henrik messun jälkeen nousi puhumaan kansalle. Vähän oudosti hän äänsi kansan kieltä, mutta joka sanan he kuitenkin ymmärsivät. Saarnan sisältö oli heistä hyvin kummallista. Paljon eivät he siitä ymmärtäneet, mutta sen he ymmärsivät, että jotain uutta ja ihmeellistä oli tullut tuon miehen mukana vanhaan Sveeaan.
Seuraavana päivänä lähti Henrik puolen peninkulman päässä sijaitsevaan Upsalaan ja asettui Johanneksen ja Coppmannuksen kanssa asumaan tilavaan piispantaloon. Heti alkoi hän tutkia uuden hiippakuntansa asioita. Upsalan vanhat papit kertoivat, että koko maa oli jo kastettu ja että kaikkialla oli jo kirkkoja ja pappeja. Jossakin syrjäseuduilla tietenkin uhrattiin vielä vanhoille jumalille, sillä hidas on kansa luopumaan tavoistaan. Pian sai Henrik kuitenkin huomata, ettei kaikki ollut niin valoisaa, kuin nuo herttaiset vanhukset kuvailivat. Vain kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun viimeiset ihmisuhrit toimitettiin "Korkeissa saleissa", ja pappien tietämättömyys oli suuri. Laajana avautui sentähden Herran viinimäki hänen eteensä. Työtä oli äärettömästi, mutta työmiehiä vähän. Kuinka kiitollinen hän olikaan isä Bernhardille siitä, että tämä oli lähettänyt hänen avukseen miehet sellaiset kuin Johannes ja Coppmannus.
Ja kuningas Eerik sitten! Kuka olisi luullut Linköpingissä, että tuo jäykkä ja jörö mies oli niin lämmin kristitty. Ahkerasti hän rukoili, paastosi ja toimitti kaikki hartauden harjoitukset, ja Henrikille hän oli mitä uskollisin auttaja ja ystävä. Yhdessä he suunnittelivat monet illat, kuinka ulottaa Sveean valta yli koko vanhan Svitjodin ja samalla luoda järjestynyt ja voimakas kirkko, joka voi seistä lujana ajan kaikissa myrskyissä. Ja yhdessä he laativat monta hyvää lakia, jotka hyväksyttiin ilman muuta maakuntien käräjillä kuninkaan esityksestä. Niinpä tuli nyt naisen asema ja perintöoikeus järjestetyksi uuden lain mukaan. Vaikka ei kansa täällä pitänyt uudistuksista, otettiin kuitenkin kaikki Eerikin ja Henrikin säädökset mielihyvin vastaan, sillä niin viisaita ne aina olivat. Ja se rakkaus, jolla kuningas otettiin kaikissa maakunnissa vastaan, kohdistui aivan huomaamatta myöskin hänen seuralaiseensa Henrikkiin, jonka ihmeellisiä saarnoja kuunneltiin sydämen halulla. Jo ensimäisenä talvena tutustui Henrik lähes koko hiippakuntaansa kierrellessään kuninkaan kanssa talvikäräjillä. Ja milloin asiat vaativat, teki hän matkoja yksikseenkin. Pohjan pakkaset eivät häntä enään pelottaneet, niihin oli hän jo tottunut.
Henrikin ollessa melkein aina matkoilla hoiti Coppmannus tuomiokapitulin ja kirkon juoksevat asiat. Hän olikin kuin luotu siihen toimeen. Levollisena ja tyynenä harkitsi hän kaikki asiat perinpohjin. Siksipä Henrik kotonakin ollessaan jätti kirkon käytännöllisen puolen Coppmannuksen hoitoon. Itse oli hän suuren innoituksen mies, joten nuo kirkon arkiset huolet tuntuivat rasitukselta. —
Heti Upsalaan saavuttuaan oli Henrik perustanut sinne koulun, ensimäisen Sveean-maassa. Johannes oli tuon koulun opettajana, mutta aina, kun vain aikaa riitti, antoi Henrik itsekin opetusta noille nuorille kansanmiehille, jotka aikoivat papeiksi heimonsa keskuuteen.
Mitä lämpimämmäksi kevät tuli, sitä suuremmat joukot riensivät kuuntelemaan Henrikin saarnoja. Usein oli väkeä niin paljon, että Henrikin täytyi jättää ahdas kirkko ja puhua kuulijoilleen Jumalan kirkkaan taivaan alla. Kerran sitten sattui kummia. Oli toukokuun ilta ja juuri se aika, jolloin ennen vanhaan kuljetettiin epäjumalien kuvia yli siemennettyjen peltojen. Henrik puhui suurelle kuulijakunnalle kirkon ulkopuolella. Kevään raikas tuoksu täytti ilman. Äkkiä keskeytti Henrik puheensa ja kysyi: "Kuka uskaltaa lähteä minun kanssani hävittämään tuota rappeutunutta pahanhengen temppeliä, sillä tänä iltana se hävitetään! Niin on Valkea Jumala käskenyt." — "Minä ja minä ja minä", kuului loppumattomiin kansan seasta. Eikä aikaakaan niin oli "Korkeat salit" hävitetty ja osa lehdon pyhistä puista kaadettu.
Seuraavana päivänä sanoi kuningas Eerik ihmetellen: "Henrik, sinä teet ihmeitä joka päivä. Vuosi sitten olisi kansa lyönyt kuoliaaksi sen, joka olisi uskaltanut koskea 'Korkeisiin saleihin'. Nyt sinä panit kansan itsensä sen hävittämään. Miksi sinä vielä muutatkaan tämän Sveean heimon!"
Henrik: "Jumalan työtä tuo oli eilen, ei minun. Olin pyytänyt, että näin tapahtuisi, ja Kristus oli kuullut rukoukseni. Paljon on täällä vielä pakanuutta kansan sydämessä, paljon on täällä Herran työtä. Mutta onhan Hän voimakas, vaikka työmiehiä onkin vähän."
Eerik: "Vähänhän niitä on ja eloa on paljon. Mutta sinä, ystäväni, vastaat ainakin sataa. Varmaan ei Jumalan enkeli saarnaisi paremmin kuin sinä. Toisinaan kun kuuntelen sinua, tuntuu minusta, kuin voisit taivuttaa vaikka kivetkin, jos tahtoisit."
Henrik: "Liioittelet, ystäväni. Ei minulla itselläni ole mitään. Jumala vain käyttää minua tarkoituksiinsa, antaa minun julistaa pelastavan rakkauden ihmeellistä sanomaa syntisille."
Sigtunan markkinoilla oli paljon väkeä. Kaksi vierasta purtta lähti markkinoitten päätyttyä pohjoiseen. Ja pian astui kolme matkamiestä Upsalan piispantuvan kynnyksen yli. Hämmästyneenä katseli piispa Henrik tulijoita. — Ketä he olivat? Mitä he etsivät? Vihdoin rohkaisi muuan miehistä mielensä ja alkoi: "Olemme tuolta itäisen meren ääriltä, Ahvenanmaaksi kutsutaan syntymäsaartamme. Kerran on heimomme jo kastettu, mutta uusi pakanuus meitä taas uhkaa, jos emme saa saarellemme pappia. Meillä on siellä puolivalmis kivikirkkokin Lembötessä, mutta Odinin tietäjä sen läheisyydessä nyt uhreja toimittaa. Kun kuulimme, että täällä on uusi piispa, tulimme pyytämään pappia saarellemme. Veisimme hänet jo mennessämme, merenkulkijat kun aina kyselevät, miksei ole pappia Lemböten levähdyspaikassa."
Henrik ei ennättänyt sanoa vielä mitään, kun toinen miehistä alkoi puhua. "Sama on meidänkin asiamme. Olemme vielä kauempaa, itäisen meren toiselta rannalta, Suomesta. Kastettuja on meilläkin paljon, mutta pappeja ei ole muita kuin yksi ainoa, valkohapsi vanhus. Nuoren papin mekin ottaisimme purteemme."
Henrik tunsi sydämensä sykähtelevän ilosta. Miten suureksi tuleekaan Herran viinimäki. Hän käski miesten levähtää ja riensi neuvottelemaan ystäviensä kanssa. Johannes ja Coppmannus innostuivat äärettömästi. Mutta kun ruotsalaiset papit ja kuningas Eerik saapuivat, laimeni innostus. — "Ei ole ensi kertaa, kun sinne pappia pyydetään", sanoi Eerik. "Mutta sen sanon, että henkensä kaupalla sinne lähteä saa. Ah, paljon on sinne mennehiä, mutta vähän palanehia. Meillä ei ole liikoja pappeja, ei." — — —
Samaa mieltä olivat muut, paitsi Henrik, Johannes ja Coppmannus. Mutta Henrik ei voinut lähteä, sillä tänä ensimäisenä kesänä piti hänen tehdä paljon matkoja niille seuduille, jonne talvella oli vaikeampi päästä kuin kesällä. Coppmannus ei myöskään voinut jättää työtänsä. Mutta Johannes! Osa hänen oppilaistaan oli jo vihitty papeiksi ja muut olivat lähteneet kotiseudulleen palatakseen talven tullen. Niin hyvin voisi Johannes mennä kesäajaksi Lemböteen ja palata talveksi Upsalaan. Ja Johannes oli valmis lähtemään. Kuningas Eerik kyllä yritti estää hänen lähtöään. Mutta Johannes vain hymyili, nousi vieraitten purteen ja lähti. Suomen miehet saivat kuitenkin ilman pappia palata, vaikka Henrikin into olikin ollut suuri. "Vielä minä teillekin papin lähetän", sanoi hän lohdutellen Suomen miehille, joita hän koko ajan oli mielenkiinnolla katsellut. Vihdoinkin oli hän omin silmin nähnyt tuon laulun ja sadun maan asukkaita.
Kesä kului. Henrik teki työtä melkein yöt päivät. Kun syksy alkoi sirotella kultalehtiään paimenten poluille, tunsi hän hiippakuntansa jokaisen kolkan, ja kansa tunsi hänet.
Suurta iloa Henrikille tuotti isä Bernhardin kirje, joka saapui syksyn tullen matkamiesten mukana. Syvästi liikutettuna luki Henrik noita koukeroita, joita vanhus vapisevalla kädellään oli piirtänyt. Henrikin ei pitäisi peljätä, ei murehtia, Jumala on voimakas, Jumala on rakkaus. Hän — isä Bernhard — tunsi itsensä hyvin väsyneeksi, tunsi loppunsa lähenevän, siksi tahtoi hän vielä kerran siunata rakasta poikaansa Henrikkiä ja rukoilla siunausta hänen työlleen. Niin kirjoitti tuo suuri apotti.
Syksyn kuluessa luki Henrik uudestaan ja uudestaan tuon rakkaan kirjeen, ja aina se täytti hänen sielunsa pyhällä ilolla. Mutta tuli sitten päivä, jolloin ilo pakeni Henrikin sydämestä. Se oli päivä, jolloin Upsalan piispantaloon tuli taas kaukaisia vieraita, ei pappia pyytämään kuten keväällä, vaan ilmoittamaan, että Johannes ei palaa milloinkaan — hän oli jo lähtenyt ijäisyyden matkalle. Odinin tietäjä oli hänet salaa surmannut.
Henrik sulkeutui huoneeseensa. Isku tuli liian äkkiä, ja se oli kova. Ensin oli hän murtua murheeseen. Mutta sitten hiipi hänen sieluunsa epäilyksen kyy. Mitä, eikö Jumala tahtonutkaan suojella omiaan. Herran viinimäessä on muutenkin liian vähän työmiehiä, miksi Hän antaa pahan voittaa! — Yhtäkkiä nousi hänen sieluunsa sitten koko syytösten sarja. Miksi ei hän estänyt Johanneksen lähtöä? Miksei hän kuunnellut Eerikin varoitusta? Ja syystuuli alkoi heti vonkua nurkissa: Sinun syysi, sinun syysi, kurja mies! Kauhistuneena pakeni Henrik rukouskammioonsa. Koko elämän syysarja painoi hänen olentoaan. Koko yön oli hän polvillaan Ristiinnaulitun edessä, ja hänen sielunsa kamppaili kuoleman hädässä. Mutta kun aamu vaikeni, nousi hän tyyneenä ja vakavana. Hän oli saanut voiton. Varmoin askelin hän astui sanantuojien luo ja sanoi totisena: "Yhden papin te vielä saatte saarellenne." — Ja koko hänen olentonsa huokui lujuutta ja päättäväisyyttä.
Luminen talvi oli mennyt. Uusi kevät kylvi kukkiaan kunnaille, ja kottarainen vihelti rantatammissa. Piispa Henrik kulki Itä-Årosin mutkikkaita kujia Fyrisjoen rannalle, jossa laiva oli lähtövalmiina. Alakuloisena asteli kuningas Eerik hänen rinnallaan ja totisia olivat saattamaan lähteneet papitkin. Kun päästiin rannalle, virkkoi kuningas: "Ystäväni Henrik, ajattele nyt vielä kerran tarkoin aikeitasi ja peruuta tämä mieletön matka! Muista Johanneksen kurjaa kohtaloa! Se sama kohtalo odottaa sinuakin, Odinin tietäjä elää siellä yhä."
Henrik: "Jumala on suurempi kuin Odinin tietäjä. Hiuskarvaakaan ei putoa päästäni Hänen tahtomattaan. Minä luotan Jumalaan koko sydämestäni."
Eerik: "Häneen luotti Johanneskin. Ja sittenkin vei hänet surma."
Henrik: "Uskon senkin tapahtuneen Jumalan tahdosta. Joka paikassa, minne Herran viinimäki on istutettu, on taimia täytynyt alussa kastella marttyyrien verellä. Ilolla ovat Herran miehet antaneet elämänsä evankeliumia saarnatessaan, ilolla tiedän Johanneksenkin kuolleen. Elämänsä uhrasi meidän Herrammekin ristillä toisten hyväksi. Miksi siis me pelkäisimme kuolemaa."
Eerik: "Mutta täällä Sveeassa on sinulla kyllin työtä, täällä sinua tarvitaan, täällä sinua kaivataan. Juuri kun olet saanut kaiken järjestykseen, lähdet. Ah, liian kova on kohtalomme. Emme varmaan ole olleet sinulle kyllin hyviä, sinä jumalanmies."
Henrik: "Oi, olette, olette. Täällä on minulla aivan liian hyvä, täällä on tie tasoitettu, polku tehty helpoksi kulkea. Siksipä tahdonkin lähteä sinne, missä kukkulat ovat alentamatta, Herran viinimäki istuttamatta."
Eerik: "Mutta jos surma yllättää sinut jo ennen, kun pääset tuonne kaipaustesi maahan, Suomeen. Ei päässyt Johanneskaan kuin Ahvenanmaalle."
Henrik: "Kaikki on Jumalan kädessä."
Eerik: "Mutta sanonpa sen, että jos aika olisi toinen, jos ei Tanskan kuningas Sven Grade nyt hätyyttäisi Göötanmaata, niin läksisinpä laivoillani sinun kanssasi Ahvenanmaalle ja verottaisin kaikki saaret, kuten esi-isäni ennen. Ja sitten kastettaisiin kaikki asukkaat yhdellä kertaa, itse Odinin tietäjäkin."
Henrik: "Herran viinimäen istuttaminen ei ole miekan työtä. Tuuleen kylvi aikanaan Olavi Pyhä käydessään ristiretkellä Suomessa. Turhaan levitti Sigurd Jerusaleminkävijä kristinuskoa Smålantiin, miekan kylvö ei itänyt. Turhaa työtä samoilla seuduilla miekkoineen teki Knuut Lavard. Mutta valkean Ansgariuksen kylvö iti täällä Mälarin rannoilla, samoin Pyhän Davidin, Pyhän Eskilin ja monen muun. Ja niin on vieläkin: Herran sanan kylvö ei ole miekan työtä, siksi lähden mieluummin yksin tuon suuren meren yli."
Eerik: "Mutta onhan itse pyhä isä Roomassa kehottanut tarttumaan miekkaan, ja samaan suuntaan puhui kardinaali Nikolaus Linköpingissä."
Henrik: "Pyhä isä ja piispa Nikolaus kehoittavat taistelemaan kirkon vihollisia vastaan. Se, joka ei tiedä pyhästä kirkosta mitään, ei vielä voi olla kirkon vihollinen. Ensin on kylvettävä kristinopin siemen, ja jos ilmestyy vihollinen, joka kitkee pois taimet, silloin on lupa tarttua miekkaan ja kukistaa tuo vihollinen. Yksin lähden meren äärelle. Jos ilmestyy ristinvihollinen, silloin saat vetää miekkasi huotrastasi, kuningas."
Eerik: "Aivan yksin et lähde. Kymmenen parasta miestäni tulee mukanasi Ahvenanmaalle, sillä olen päättänyt, ettei ainakaan Odinin tietäjä lähetä sinua tuonelaan."
Henrik: "Kiitoksia huolenpidostasi. Miehet voivat valmistaa Lemböten keskeneräisen kirkon. Odinin tietäjää en pelkää, sillä kohtaloni on Jumalan kädessä."
Kuninkaan kasvot värähtelivät, kun Henrik sanoi hyvästi. Papit vuodattivat kyyneleitä, ja yksin lujaluontoinen Coppmannuskin, jolle nyt jäi hiippakunnan hoito, oli liikutettu.
"Hoitakaa rakkaudella Herran viinimäkeä", sanoi Henrik vielä purrestaan rannalla seisoville papeille.
* * * * *
Monta päivää oli soudettu. Vihdoinkin avautui Itämeri aivan rannattomana laivamiesten eteen. Henrik vaipui omituiseen surunvoittoiseen tunnelmaan. Hän muisti matkojaan yli Kanaalin, yli Välimeren. Siitä siirtyivät ajatukset Claivaux'n kauniiseen laaksoon. Ja viimein oli edessä lapsuuden vihreä vuoristo. Hänen sydäntään värisytti. — Oi, hänen täytyi antaa kaikkensa Kristukselle. Hänen täytyi viedä ristinsanoma yli maan äärien. Sveeassa tiet olivat liian tasaisia. Mutta täällä! Mikä odottikaan häntä tämän meren takana? Ensin Ahvenanmaa ja puolivalmis kirkko Lembötessä ja Odinin tietäjä. Mutta sitten! Hän lähtee Suomeen, tuonne laulujen lumottuun maahan, jonne onnen kannelkin kerran vietiin tuntureitten maasta. Laulu-Björn siitä ensin kertoi, ja sitten oli hän tutustunut Corveyn luostarin vuosikirjan kuvauksiin tuosta kaukaisesta maasta. Mutta vasta Upsalassa sai hän oikeat tiedot Suomesta, olipa hän tavannut monta suomalaistakin siellä. Nyt hän tiesi, että Suomessakin on jo paljon kastettuja, oli ennen vielä enemmänkin, mutta kaatunut on sieltä ristinvalta. Oi, kuinka hän halusikaan mennä pystyttämään sen uudestaan. Siitä asti, kun hän ensimäisen kerran kuuli tuosta maasta, ovat hänen ajatuksensa vastustamattomasti rientäneet sinne — ihmeellistä.
Tasaisesti soutivat miehet. Hiljaa, hyvin hiljaa huokaili meri. Kaukana taivaanrannalla häämötti saaren sininen ranta. Yksinäinen mies veneen keulassa tunsi tuulen vienossa hyminässä Jumalan äänen. — — —
Kesäilta oli lämmin, sanomattoman lämmin. Henrik istahti kivelle Lemböten kirkon seinämälle. Käki kukkui jossakin kauempana, ja lokit leijailivat meren yllä. Henrikin katse solui verkkaan mäen metsäistä rinnettä alas merelle, josta nousi suolan voimakas tuoksu. Tuossa hänen edessään kummulla oli mahtava merimerkki, joka näkyi kauas ulapalle. Tuolla oli pakanoitten pyhä lähde ja sen ympärillä pyhä lehto, jossa Odinin tietäjät vuosisatoja olivat asustaneet. Tässä hänen vierellään oli Lemböten kivinen kirkko valmiina, ihan valmiina. Ja sunnuntaitunnelma täytti Henrikin sielun. Kirkko oli hänen saapuessaan ollut vain päätykohokkeja ja kattoa vailla. Mutta kokonainen kuukausi heiltä sentään meni, ennenkuin kirkko oli valmiina, vaikka ponnisteltiinkin yötäpäivää. Odinin tietäjää ei oltu kuultu, eikä nähty, vaikka seudun asukkaat varmoina vakuuttivatkin:
"Ken kirkkoa korjaa,Sen tietäjä surmaa.Ken kirkkoa kattaa,Sen tietäjä kaataa."
Ja niin oli kansa peloissaan, ettei kukaan uskaltanut tulla heitä auttamaan, vaikka monen mieli teki. Yksin teki Henrik miehineen työtä, ja valmiina on nyt kirkko. Sitä ihmiset vain suuresti ihmettelivät, ettei Odinin tietäjä ollut heidän työtään keskeyttänyt. Ja eilen, kun ensi kerran pidettiin jumalanpalvelus uudessa kirkossa, oli se ääriään myöten täynnä kansaa, jo aikaisemmin kastettua kansaa. Monta kauempaa tullutta oli hän kastanut ja jatkanut opettamista vielä tänään koko aamupäivän. Oi, täällä oli muokattu maa Herran kylvölle. — Johannes, Johannes ja te muut, teidän kylvöänne saan minä niittää! Miksi pitääkin minun aina astua tasoitettuja teitä. Miksi Herra minua säästää, vaikka olen näin nuori ja voimakas? Ehk'ei sieluni ole vielä niin kirkas, että Herra voisi minua käyttää vaikeisiin tehtäviin! Herran miesten on aina täytynyt paljon kärsiä. Mutta minä! — Oi, Jumalani, sinä tiedät, että sieluni aina värisee, kun muistan lapsuuteni vihreitä vuoria. — — —
Askeleita kuului metsästä, ja Henrik heräsi mietteistään. Siinä astui hänen luokseen pitkä, rohdinpaitainen mies, jonka harmaa tukka valui alas harteille ja parta ulottui polviin. Mies pysähtyi ja katseli tutkien Henrikkiä. Vihdoin hän virkkoi suorasukaisesti: "Olen Odinin tietäjä. Tahdotko kastaa minutkin?"
Henrik vavahti. Välähdyksenä lensi häneen ajatus huutaa luoksensa miehet, jotka häärivät verkkojensa ääressä rannalla. Mutta samassa hän muisti, että Jumala on toki suurempi kuin Odinin tietäjä. Tyyneesti hän sentähden vastasi: "Sinua on mainittu ristin suurimmaksi viholliseksi. Viime vuonna surmasit Kristuksen uskollisen palvelijan, Johanneksen. Kuinka tulet nyt pyytämään kastetta?"
Tietäjä: "Olen saanut kokea, että Kristus on suurempi kuin Odin."
Henrik: "Kuinka sen olet kokenut?"
Tietäjä: "Keväällä, kun tulit tänne, kävin monena yönä tuon kivirakennuksen luona särkeäkseni, mitä te olitte päivällä rakentaneet. Mutta kivet tuntuivat liikkumattomilta, ja jos jonkun irti sain, putosi se aina päälleni, loukaten minua. Silloin päätin surmata sinut. Lähestyin yöllä majaasi, mutta silloin tarttuivat jalkani maahan. En voinut ottaa askeltakaan eteenpäin, takaisin kyllä pääsin. — Tästä minä tiedän, että Kristus on suurempi kuin Odin."
Henrikin sydän tulvehti ilosta, kuullessaan miten ihmeellistä huoltaJumala oli pitänyt hänestä. Kuinka tuli hänen osakseen tämä armo!Jumala, Jumala, kaikkivaltias Jumala!
Kauan puheli sitten Henrik Odinin vanhan tietäjän kanssa. Ja kun suvinen yö levitti hämärhuntunsa yli aukean meren ja vihreän maan, kastoi Henrik Odinin tietäjän vanhan uhrilähteen reunalla.
Kulona kulki sanoma tästä yli seudun, ja iki-ihmeissään tulivat ihmiset omin silmin katsomaan, kuinka Odinin vanha tietäjä päivät päästään kuunteli Henrikin opetusta.
Lemböten tuulensuojaiseen satamaan poikkesi usein kauppalaivoja, milloin tuuli oli epäsuotuisa tai milloin purjehtijat kaipasivat lepoa. Juuri näitä merenkulkijoita varten olikin tänne ensin saapunut pappi. Sattui taaskin tulemaan kokonainen laivue. Ja nämä matkamiehet kertoivat samaa, jota niin monet muutkin olivat kertoneet, että tuolla kaukana idässä oli saari, jonne poikkesi vielä paljon enemmän merenmatkaajia kuin tänne Lemböteen. Siellä on aina kaivattu pappia. Siellä, jos missään, on Jumalalle otollinen työmaa.
Henrik vietti koko yön valvoen. Uusi, ihmeellinen ajatus täytti hänen sielunsa. Kun aamu sarasti, oli hän tehnyt päätöksensä. Hän lähetti kuningas Eerikin miehet kauppalaivueen mukana takaisin Sveeaan. Sitten hän vihki Odinin tietäjän ja kaksi nuorukaista, joita hän oli opettanut, papeiksi. Odinin vanha tietäjä jäi Lemböteen merenkulkijoille sielunpaimeneksi. Mutta nuorukaiset lähtivät kauemmas Ahvenanmaalle herranpalvelijoiksi.
Henrik aherti aamusta iltaan. Oli saapunut laiva, joka oli matkalla itään, ja Henrik oli päättänyt nousta siihen. Mutta sitä ennen piti hänen saada valmiiksi tärkeä työnsä. Lemböten kirkon seinämällä oli suuri kivilaatta. Henrik kalkutteli siihen viimeistä kirjainta. No, nyt se oli vihdoinkin valmiina. Hän astui pari askelta taaksepäin tarkastellen kiven latinankielistä kirjoitusta. Hitaasti hän luki rivi riviltä:
"Minä Liudolf laskin Jumalan avulla kirkon perustuksen. MinäHiltin-Johannes rakensin perustukselle meidän Herramme avulla. MinäJohannes jatkoin… Minä Henrik valmistin kirkon Kristuksen erikoisenrakkauden suojelemana."
Henrik nyökkäsi päätään ja virkkoi: "Hyvä on. Tuosta saavat tulevat polvet lukea, kenen kautta Jumala on rakentanut tälle saarimaalle ensimäisen kirkon." — Sitten hän astui odottavaan laivaan. Odinin tietäjä — Lemböten uusi pappi — jäi rannalle kyynelsilmin katselemaan laivan loittonemista. Mutta Henrikin silmät lepäsivät itäisen ulapan autereessa. Mitä auennee hänelle tuon taivaanrannan takana. Yhäkö vain tasoitettuja teitä, vai joko vihdoinkin orjantappurapolku?
Rannattomana avautui meri Utön edustalla. Jo toista vuorokautta raivosi hirvittävä myrsky. Henrik pysähtyi mäen töyräälle ja katseli kuohahtelevaa merta. Vuoren korkuisina nousivat vaahtoiset laineet meren synkästä sylistä ja syöksyivät vihasta pärskyen vasten kallioita. Ulvonta, pauke ja kaamea kumina täytti ilman, aivan kuin kaikki maailmanlopun raivottaret olisivat päässeet irralleen.
Henrik hengitti syvään. Tuo meri oli mahtava, sanomattoman mahtava. Ja uusi tunne täytti hänen sielunsa. Monet yksinäiset illat oli hän tällä aavojen ulapoiden saarella katsellut rannatonta merta, ja omituinen surumielisyys oli täyttänyt hänen olentonsa. Asuttu maailma tuntui häipyneen olemattomiin — hän oli kuin hyljätty lastu elämän aavalla merellä. Mutta nyt, tuo mahtava meri sai hänen rintansa uhkumaan nuoruutta ja elämää. Oi, hän oli nuori ja voimakas. Uljaana kuin merien kotka tahtoi hän nousta aina pilviin asti ja siellä laulaa laulun merelle, mahtavalle merelle. — Kerran lauloi hän lauluja nuoruutensa vihreille vuorille. Mutta nyt! Tuo mahtava meri ja valkeat kuohupäät herättivät uusia säveleitä hänen sielussaan. Oi, hän tahtoi laulaa laulun tuolle merelle, laulun niin suuren ja syvän, että vain meri sitä ymmärtää! — Henrik vavahti: "Sielunvihollinen", sanoi hän ja lähti kiireesti kohti ristiharjaista puukappelia, joka vastikään oli valmistunut. Hän astui pyöreäpuisen kynnyksen yli pihkantuoksuiseen kirkkoon ja polvistui alttarille. "Sielunvihollinen", läähätti hän tuskaisena. Vasta pitkän ajan kuluttua muodostui hänen rukouksensa sanoiksi: "Kristus, ristinmies, sielunvihollinen on käynyt minua kiusaamassa. Katso, minä seisoin myrskyisen meren äärellä ja näin siinä vain voimaa ja nuoruutta, ja tahdoin laulaa laulun vaahtoiselle merelle, jonka usva tuntui kantavan minut aina pilviin asti. Mutta se oli sielunvihollinen, joka minulle tuon kaiken kuiskasi. Armahda minua Kristus! Minä tiedän, että ken tuossa myrskyssä on jäänyt ulapalle, se on jäänyt sinne ijäksi. Minun olisi pitänyt rukoilla noitten onnettomien puolesta, mutta minäpä tahdoinkin vain laulaa laulun mahtavalle merelle ja nuoruuden voimalle, mikä tulvehti rinnassani. Kristus, ristinmies, anna minulle anteeksi! Toisten olen varuillani, ettei vihollinen saa vietellyksi sieluani. Tahdon pitää ylimääräisen paastopäivän ja muistella silloin Sinun sanomatonta kärsimystäsi. Ja myrskyn tauottua tahdon lähteä sinne, minne sinä olet viitoittanut tieni. Lähden Suomeen, laulun ikuiseen maahan. Tule tällekin matkalle turvakseni! Ihmeellisesti olet sinä, Ylimmäinen, siunannut työtäni. Lembötessä itse Odinin tietäjä taipui ristin edessä. Ja täällä! Valmis on tämä merenkulkijoitten kappeli, ja eilen sai papiksivihkimyksen nuori kalastaja, jota koko ajan olen opettanut. Kuinka vastaanottavaisia ovatkaan olleet näitten kaukaisten saarien yksinäiset asukkaat. Yhdellä kertaa kastoin koko Uhrimaan [Juuremaa, Jurma, Jurmo.]. Sinun armoasi se oli, Kristus. Kristus, sinun tiesi oli orjantappurainen, minua sinä kuljetat kukkaispolkua. Saan niittää, mitä muut ovat kylväneet. — Ole, Herra, minun turvani nyt ja ijankaikkisesti!"
* * * * *
Vastavihitty pappi, tuo nuori kalastaja, aikoi astua kirkkoon, mutta kun hän näki siellä piispan polvistuneena, vetäytyi hän hiljaa takaisin ajatellen: "Tuo jumalanmies ennätti ennen minua rukoilemaan myrskyyn joutuneitten puolesta. Ihmeellinen mies, kuukaudessa tekee hän enemmän kuin muut vuodessa. Kaikki saaret on hän kastanut, mutta isoäitini näkikin yöllä unissaan pyhien kruunun hänen päässään. Jumala itse on valinnut hänet aseenkantajakseen, kuten ennen Paavalin. Saa nähdä, kastaako hän Suomenkin yhtä pian kuin nämä kaukaiset saaret. — Jumalanmies hän on, sen me kaikki tiedämme." — — —
Seuraavana päivänä vaimeni myrsky. Henrik nousi silloin odottavaan uiskoon ja lähti Uhrimaan ja Korpoon kautta Suomeen.
Koroisten markkinat olivat loppumassa. Hiljaisena kerääntyi kansa taivasalle pystytetyn alttarin ympärille. Odotus kuvastui kaikkien kasvoilta. Oli kyllä markkinoilla usein ennenkin ollut pappi, joka oli lukenut messun markkinaväelle ja siunannut ulapalle lähtevät laivat. Mutta nyt! Kerrottiin, että täällä oli vallan piispa, etelästä tullut, itse paavin tai Jumalan vihkimä. Se oli jo jotain tavatonta. Ja odotus muuttui jännitykseksi, kun Henrik piispallisessa puvussaan astui alttarille. Juhlallisen vakavana toimitti hän jumalanpalveluksen kaikkine messuineen ja rukouksineen. Mutta mitä ihmettä! Piispa ei poistunutkaan alttarilta messun päätyttyä, vaan katseli vakavana kuulijoitaan. Syntyi haudanhiljaisuus. Monen polvet vavahtivat, kun Henrik saaristolaisten kielellä, jota useimmat ymmärsivät, alotti:
"Rakkaat ystäväni! Mistä lienettekin kotoisin, läheltä tai kaukaa, suuri Jumala rakastaa teitä kaikkia, ihan kaikkia." — — Ihmiset tunkeutuivat lähemmäksi. Mitä, mitä ihmettä! He olivat tottuneet kuulemaan vain käsittämättömiä sanoja — Valkean Jumalan lukuja — mutta nyt he ymmärsivät joka ikisen sanan! Ja tuo kumma mies puhui heille, juuri heille, merienmatkaajille! Hämmästyneinä kuuntelivat miehet tuota voimakasta ääntä, joka aivan värisytti heidän sydäntään: "Moni teistä on palvellut kotoisia jumalia, uhrannut vainajille, merenhaltijoille, myrskynhengelle tai pyhille puille ja lähteille. Mutta, ystäväni, ei ole olemassa muuta kuin yksi Jumala, suuri ja mahtava. Hän on tehnyt taivaan ja maan, veden ja ilman, kasvit ja eläimet. Ja myöskin meidät ihmiset, sinut ja minutkin. Me olemme saaneet henkemme ja elämämme tuolta suurelta Jumalalta. Siksi me olemme Hänen sukuaan, olemme Hänen lapsiaan ja siksi hän rakastaa meitä ja tahtoo varjella meitä vaaroista. Katsos, suuri Jumala hallitsee koko maailmaa. Hänen kädessään ovat myrskyt ja päivänpaisteet, sateet ja tuulet, kesät ja talvet. Hänen kädessään on myöskin meidän kohtalomme. Hän rankaisee meitä, jos teemme pahoin. Mutta hän antaa meille siunauksensa, jos teemme oikein. Hän, suuri Jumala, merten ja myrskyjen herra, rakastaa meitä, rakastaa sanomattomasti. Oi, kuulepa nyt, kuinka äärettömän suuri on tuon Jumalan rakkaus: Näes, pahan valta maailmassa oli sanomattoman suuri. Kaikkien ihmisten olisi pitänyt sentähden syöksyä tuohon kauheaan kiirastuleen. Mutta suuri Jumala tunsi ääretöntä sääliä ihmisiä kohtaan. Siksi Hän päätti lähettää oman ainoan poikansa Kristuksen tänne maan päälle pelastamaan ihmisiä pahan vallasta. Ja Hän, Kristus — olethan kuullut Valkeasta Kristuksesta — tuli maan päälle, eli täällä ihmisen kaltaisena, siksi kunnes hän uhrasi oman henkensä pahan voittamiseksi. Niin suuri oli Jumalan rakkaus, että hän antoi uhriksi oman poikansa, uhriksi, joka sovittaa meidän pahuutemme. Niin rakasti Jumala meitä ja niin rakasti Kristus meitä, että hän iloiten meni kuolemaan, kun pahat ihmiset ripustivat Hänet ristille." — — —
"Olisinpa minä ollut siellä, olisin totisesti kostanut noille, jotka naulasivat hyvän miehen ristinpuuhun", huudahti muuan nuori mies. Mutta Henrik vastasi:
"Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra. — Se oli Jumalan tahto, että Kristus noin kärsi meidän pahuutemme sovittamiseksi. Kristus tahtoo, että me tulisimme yhtä hyviksi kuin Hän itse on. Kristus toi jumalanvaltakunnan, korkeuksien ajatukset, tänne maan päälle. Kristus osotti, kuinka pientä ja turhaa on tämä maallinen elämä verrattuna siihen elämään, joka odottaa sielua kuoleman jälkeen tuolla korkeuksissa suuren Jumalan luona. Tuota ihanaa paikkaa me nimitämme taivaaksi. Mutta sinne pääsevät vain ne, jotka uskovat suureen Jumalaan, rakastavat Valkeata Kristusta ja toisiaan. Ei riitä, että rakastamme ystäviämme, meidän tulee rakastaa myöskin vihollisiamme."
"Mutta minä vihaan Pitkäselkä-Eerikkiä, joka surmasi mun parhaan koirani", kuului taaskin ääni kuulijoitten joukosta. Ja Henrik vastasi:
"Silloin et ole vielä kelvollinen pääsemään tuonne kirkkauden maahan.Koeta antaa anteeksi vihamiehellesi."
"Vai anteeksi vihamiehelle! Hulluko tuo piispa on! Kostamaan minua on aina neuvottu", mumisi taaskin joku. Henrik aivan kuin arvasi kuulijoittensa ajatukset ja jatkoi: "Sinun on vaikea antaa anteeksi, näen sen kasvoistasi. Kuule siis, mitä sinulle kerron: Kun pahat miehet olivat naulanneet Kristuksen puuhun, kärsi hän sanomattomia tuskia. Ja kuitenkin Hän rukoili ensi sanoikseen ristillä: 'Isäni, anna noille pahoille ihmisille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he ovat tehneet.' Niin rakasti Kristus vihamiehiään ja niin rakastaa Hän meitä kaikkia. Suurempaa iloa emme voi Kristukselle tuottaa, kuin että luovumme kaikesta pahasta ja tulemme Hänen palvelijoikseen. Silloin Hän antaa meille lahjaksi rakkautensa. Hän tekee meidät hyviksi. Hän ottaa meidät lapsikseen. — Ystäväni, kuka lienetkin, älä vastusta Kristuksen rakkauden kutsua! Tule Hänen omaksensa, tule vielä tänä iltana! Tuossa virtailee ohitsemme kirkas joki. Kuka uskoo Kristukseen ja luopuu pahoista hengistä, hänet minä kastan suuren Jumalan palvelijaksi. Oi, tulkaa ystäväni! Oi, tulkaa, kun Kristus itse teitä kutsuu!"
Illan hiljaisuudessa kastettiin monta. Ja Jumalan rakkaus leijaili laaksojen yllä.
Markkinoitten päätyttyä laski Henrik, että hän voi vielä hyvin viipyä kuunkierron Suomessa ja sitten syksyn viimeisten laivojen kera palata talveksi Sveeaan. Mutta minne hän nyt ensiksi lähtisi, häntä kun monelle taholle pyydettiin? Ah, Nousiaisiin tietysti, siellähän isä Pietari oli jo kauan odottanut. Ei sopisi Kultarantaakaan unohtaa, sillä sieltähän oli tullut uisko Utöhön häntä noutamaan. Kumpaanko hän nyt lähtisi?
"Voit lähteä molempiin yhtaikaa, jos vain astut purteeni", virkkoi Kultarannan isäntä Markku hymyillen. "Vesitie Nousiaisiin kulkee näet ohi Kultarannan."
Ja Henrik astui Kultarannan purteen, joka kohta soljui alas Aurajoen suulahtea. Ihaillen katseli Henrik metsäisiä rantoja. Siellä-täällä näkyi jo syksyn kultaisia lehtiä, ja pihlajan marjat olivat puoleksi punaisia. Ah, tämä oli Suomea, hänen unelmiensa maata. Mikähän odotti häntä täällä? — Mutta miksipä miettiä tällaista. Hänhän on kaikkineen Jumalan kädessä — hän kulkee, kunne kuljetetaan, puhuu, mitä annetaan puhua. Kristus, Herra, ihmeellisiä annoit minun kokea eilen illalla. Kastoin, kastoin myöhäiseen yöhön. Ja keltaisena nousi kuu taivaanrannan takaa. Näinkö on kevyttä kulkuni täälläkin? Tallattuja polkujako yhä saan astua? — Sinun tiesi oli orjantappurainen, mutta minun — —! Oi, Kristus, lähetä minullekin ristini! "Joka tahtoo minun askeleitani seurata, hän ottakoon ristinsä — —." Anna se minulle!
Kultarannassa huomasi Henrik kummia. Hän ei enään ymmärtänytkään ihmisten puhetta, outoa ja ihmeellistä se oli. Vain isäntä Markku ja hänen poikansa Helkky olivat kauppamatkoilla oppineet sveeankieltä ja heidän kanssaan voi Henrik vapaasti jutella. Ja ihmeitä hän saikin kuulla. Jo monen monta miespolvea sitten oli koko Luonnonmaa ja läheinen rannikko kastettu. Etelästä oli tullut pappi Liuto uutta oppia levittämään ja kastamaan kansaa. Heillä oli ollut oma pieni kirkkokin, mutta kahdesti olivat ristinviholliset sen polttaneet, siksi ei sitä oltu enään uudelleen rakennettu. Tuolla salmen toisella rannalla Kuparivuoren juurella oli heillä pieni, pyhä pirtti, jossa kävivät rukoilemassa. Pappeja on täällä käynyt silloin-tällöin, niin että lapset on toki saatu kastetuksi. — — —
Ihmetellen kokoontui Luonnon kansa kuuntelemaan Henrikkiä, jota he katselivat kuin taivaallista olentoa, sillä olihan tämä pappia pyhempi, pappia suurempi, oikea piispa. Henrikistä tuntui vain painostavalta. Tässä oli Herran lauma ilman paimenta, ja hän ei voinut puhua heille yhtä lohdutuksen sanaa. Ja kuitenkin kuuntelivat he niin hartaina latinankielistä messua.
* * * * *
"Luottehia lukee hyvin, kierosilmän kirot pois manaa, mutta puhua hän ei meille osaa", sanoivat ihmiset kotiin mennessään. — Illan tullen läksi Henrik salmen toiselle rannalle kastamaan lapsia. Täällä oli semmoinen vanha tapa, että kastevesi nostettiin lehdon pyhästä lähteestä ja kastaminen toimitettiin pyhässä pirtissä. Syvä hartaus täytti Henrikin mielen, kun hän katseli pirtin perällä riippuvaa ristiinnaulitunkuvaa. "Tasoitettu tie, poljettu polku — ilman ristiä", tuli taas hänen mieleensä.
Kastaminen oli toimitettu, ja Henrik piti kiitosmessun pienessä uhripirtissä. Taaskin nousi kuu keltaisena metsän takaa, ja hartaana humisi satavuotias metsä.