— Arvaan, että olet saanut huonoja uutisia, tullenevatko sitten lännestä vai idästä, virkkoi piispa.
— Mistä arvaat, isä, uutisten huonouden. Yhtähyvin niitä voisi sanoa hyviksikin.
Ja tähän kiirehti Eerikki-ritari lisäämään:
— Hyviä ne ainakin minun mielestäni olisivat siinä suhteessa, että niiden johdosta voitaisiin haarniskaan pukeutua ja heilauttaa vähän Kristofferin istuinta.
— Eivätkä sittenkään ole hyviä, virkahti piispa pyytäen lähemmin kertomaan asioista.
Marski kertoi kuninkaan kirjelmästä ja halusi kuulla minkälaista vastausta piispa-vanhus piti parempana. Aseellistako, vai jyrkkäsanaista kirjettä, jossa muistutettaisiin kuninkaan antamista lupauksista.
Piispa-vanhus mietti jonkun aikaa ja virkkoi sitten harvakseen:
— Ystäväsi, Eerik-ritari tahtoisi antaa heti korvalle valapattoa, mutta sinä haluaisit vielä muuten häntä muistutella. Parasta on lähettää kirje ja purjehtia heti perästä kunnollista vastausta vaatimaan. Tämä on minun neuvoni ja sitten vielä sekin, että panet lujille sen vanhan ketun Viipurissa. Hänen punomiaan juonia nämä ovat kaikki.
— Sen hyvin arvasinkin, virkkoi marski hymyn häivähtäessä hänen kasvoillaan. — Hän koettaa sotkea Suomen aatelisiakin juttuun, eikö niin?
— Niinpä kaiketi ja sinun asiasi on pitää huolta, ettei hän saa juoniaan sen pitemmältä jatkaa.
Kun piispa oli poistunut, tuskaili Eerikki Akselinpoika:
— Kuinka kauan tässä pitää oikein vitkastella. Kettu pitäisi pistää ensin häkkiin Viipurissa ja sitten lähteä »pikku baijerilaisen» puheille.
— Älähän hätäile. Pian saat toimintaa tarpeeksesi, virkkoi marski. — Nyt lähetämme kuitenkin heti kirjeen nukkekuninkaalle ja muutaman päivän perästä nostamme purjeet ja viiletämme antamaan pontta vaatimuksillemme.
Ja muutamien päivien perästä saikin Turun rantalaiturille paltoutunut utelias väki nähdä komean näyn. Kaarle Knuutinpojan uljas laivasto oli lähtövalmiina ja muita komeampana keikkui marskin valkoiseksi maalattu johtajalaiva, jonka kannella seisoi marski hopealta hohtavassa haarniskassaan, rinnallaan teräsvarusteinen Eerikki Akselinpoika. Eniten rakastamaansa hallitsijaa — olihan hän Suomessa syntynyt — tervehti kansa riemukkaasti toivotellen onnea hänen matkalleen.
* * * * *
Muutamana kauniina toukokuun aamuna tähysteli Olavintornin vartija Viipurin linnassa meren selälle, eikö jo näkyisi Kaarle Knuutinpojan valkopurjeita kaukaisesta etäisyydestä pilkottavaksi. Äsken oli Eerikki Akselinpoika, joka oli viikkoa aikaisemmin tullut linnaa kuntoon laittamaan, käynyt kyselemässä vartijalta, eikö mitään näkynyt siintävältä selältä. Marskin laivue oli jo Turusta lähtenyt muutama päivä sitten ja pitkäksi alkoi odotus käydä Viipurissa ja etenkin linnassa, jossa viikon ajalla oli saatu ihmeitä aikaan Eerikki-ritarin taitavalla johdolla. Valmiina olivat linnan lukuisat suojat valtijataan vastaan ottamaan. Verhoilijat ja muut käsityöläiset olivat siellä liehuneet yötä päivää siistien Krister-ukon jälkiä. Tämä Kaarle Knuutinpoikaa vastaan vehkeilevä äijä oli äsken nukahtanut viimeiseen uneensa ja eilen oli laiva lähtenyt viemään hänen tomumajaansa pois Viipurista. Hänen marskia varten linnaan varaamansa tykit saisivat nyt lausua ukon puolesta odotetun vieraan tervetulleeksi toisella tavalla.
Olavintornissa käyskelevä vartija ihmetteli kevätaamun kirkkautta. Näkyipä nyt laajalle merenselkiä ja hienosti vihannoivia metsäselänteitä. Auringon yletessä alkoi eteläinenkin henkäillä ravakammin ja kohta näkyikin salmen suussa jo ensimmäinen valkoinen purje ja kohta lasketti koko marskin laivasto satamaa kohti.
Tähystäjälle tuli kiire töräyttämään torveensa ja linnassa ja kaupungissa alkoi vilkas liike. Krister-ukin tykit jymähtelivät ja kaupungin porvarit kiirehtivät rantakatua verhoamaan äsken lehdittyneillä koivuilla ja punaisella veralla. Vähitellen kertyivät kaikki Viipurin asukkaat rantalaiturille juhlapukuisina ja vanha pormestari tummanpunaisessa viitassaan sorvaili vielä muistissaan saksankielistä tervehdyspuhettaan. Molempien luostarien päälliköt, mustainveljesten laiha ja pitkä priori ja harmaidenveljesten hyvinvoipa guardiaani tungeksi etualalle, lausuakseen latinankieliset tervehdyksensä marskille.
Marski saapui johtajalaivasta perheineen, laiturille ja vastaili kohteliaasti tervehdyksiin. Vanha, vapiseva linnanvouti Björn Deden sai kuitenkin Kaarle Knuutinpojan unohtamaan virallisuutensa, ja hymyilemään ukolle, joka oli liian uskollisesti palvellut herraansa ja aneli nyt nöyränä uuden isännän suosiota.
— Mitäpä vanhoista muistelemaan. Nyt aloitetaan uutta aikaa Viipurissaja koko maassa, sanoi marski ja taputti vanhusta ystävällisesti olalle.— Onhan tämä syntymämaani ja tahdon tehdä kaikkeni sen ja rakkaanViipurini hyväksi.
Ja siepaten syliinsä voutivanhuksen takana tämän nuoren, punastuneena ja lapsekkaana polviaan notkistavan tyttären, virkkoi marski iloisena:
— Näin minä syntymäseutuani tervehdin.
Väkijoukon läpi kävi innostunut humahdus ja marskia vastaan kajahti välitön riemuhuuto. Ensinäkemältä valloitti marski näin kaikkien sydämet.
Ylempänä rannassa odotteli ratsujen luona marskin ystävä, Eerikki Akselinpoika ja pujotteli sieltä väkijoukon läpi marskin luokse, iskien tätä innoissaan olalle.
— Terve, Kaarle, valtakuntaasi. Näet, että jokainen täällä sinua rakastaa niinkuin ei koskaan ennen ole hallitsijaa rakastettu. Katso, miten tänne kaukaa saloiltaan saapuneiden erämiestenkin kasvot loistavat.
— Näen kyllä ja tahdon tehdä kaikkeni heidänkin hyväkseen.
— Täällä onkin heidän rajankäyntiä anova lähetystönsä sinua odottamassa.
— Käske heidätkin linnaan vieraikseni. Nyt juhlimme oikein kelpotavalla ja sitten taas työhön ja maan asioihin käsiksi.
Muutamat Sysikankaan miehet olivat lähteneet anomaan marskilta pikaista rajankäyntiä ja jääneet odottamaan marskin Viipuriin saapumista. Olipa nyt kovin yllättävää saada linnan voudilta käsky heidänkin saapua linnaan juhlimaan, ja itsekseen päättelivät miehet, että suotta ei Kaarle Knuutinpoikaa pidetä hyvänä hallitsijana, parhaimpana kaikista, kansan miehenä ja heidän auttajanaan.
Jo seuraavana päivänä kutsuukin marski heidät puheilleen ja kun saa kuulla talonpoikien raja-asian, niin kiireellisesti antaa heti määräyksen rajankäynnin alkamisesta. Ja kääntyen Olavi Tavastin, Hämeenlinnan voudin puoleen, virkkoi marski:
— Sinä tunnet tietysti erämaariidat ja talonpoikain takamaataistelut ja sinun on otettava tämä asia selvitettäväksesi ja tehtävä se oikeudenmukaisesti. Juhannuksen aikaan on teidän kokoonnuttava ja sitten käydään raja etelästä pohjoiseen, niinkuin asianomaiset itse ja valitut lautamiehet sopivat. Rajakirja tuodaan sitten maakuntakäräjille vahvistettavaksi. Saadaan vihdoinkin rauha riitelevien heimojen välille.
Kelpasipa tätä marskin puhetta talonpoikien kuunnella. LähtiessäänViipurista, silmäsivät he mielissään talonpoikien ystävänä uuttaViipurin herraa, joka näin heidän asioistaan ja tarpeistaan pitiisällistä huolta.
Viimeinen Vesperamessu.
Vespera, ehtoomessu oli kaareillut Turun luostarikirkon holveissa ja saarnaajaveljet olivat kokoontuneet ehtooaterialle yhteisten, suurten pöytien ääreen. Ruokapöytä olikin tänään, melkein kuin juhlan kunniaksi runsaampi ja senvuoksi kaiketi Isä-Tapanin ruokasiunauskin pitempi ja hartaampi. Tänään oli palannut veljeskunnan kiertelevät saarnaajat viimeiseltä almujenkeräysmatkalta. Kustaa Vaasa oli jo vuosi sitten kieltänyt ne kokonaan, mutta Turunlinnan käskynhaltijan suopeuden vuoksi olivat munkkikunnan jäsenet saaneet siellä keräystään jatkaa. Mutta nyt oli linnan asemies aikonut jo vangita viimeksi almuretkiltään palaavat ja laskenut vain sillä ehdolla vapaaksi, etteivät lähtisi enää toistamiseen liikkeelle.
Taisipa tämä ehtooateriakin olla viimeisiä, sillä uusi uhkaava luostarien hajotuskäsky oli tullut uskonpuhdistajakuninkaalta ja toteltava sitä oli tällä kertaa. Äsken kovuutta jauhanut asemieskin oli sanonut, että elleivät munkit pian lähde tiehensä, rupeaa kiviä ja soraa satamaan heidän niskaansa.
Kaipa sekin teko näille kiivaille Lutherin oppilaille ja kannattajille oli sopiva ja mahdollinen.
Piispa Martti Skytte oli koettanut järjestää niille, jotka halusivat, papinvirkoja eri haaroilla Suomen erämaissa ja melkein kaikki olivatkin suostuneet tutkimaan Lutherin oppia ja sen mukaan saarnaamaan sydänmaaseurakunnissa.
Heitä olikin vain rippeitä jälellä suuresta veljeslaumasta. Muutamia oli lähtenyt ulkomaille ja osa jo aikaisemmin papiksi muutamiin uusiin rannikkoseurakuntiin.
Veljeskunnan ruokatuvassa oli tänään hiljaisempaa ehtooaterian aikana kuin ennen. Vihdoin sai kuitenkin vahva olut, jota tällä kertaa maisteltiin vähän runsaammin, kielenkannat norjenemaan ja ensimmäisenä aloitti keskustelun Isä-Johannes, veljeskunnan guardiaani, virkkeen vierustovereilleen:
— Taidammepa viimeistä kertaa napastella suihimme näitä emäntien antimia.
— Miten niin? kysyi vierustoveri, viiltäen aimo lihapalaa lampaanreidestä suuhunsa.
— Oletko muukalainen, joka et tiedä kuninkaan käskyä: kaikki luostarit hävitettämän ja uutta Kristuksen oppia saarnattaman.
— Heh, kyllähän tuon… — laskepas, noviisi, uusi haarikka olutta — mutta eipä siitä täälläkään Turun mustien veljesten majassa ole vielä sen tiukempaa tullut.
— Mutta nyt tulee. Aamulla lähden taivaltamaan uuteen seurakuntaaniPohjois-Hämeeseen ja toiset seuraavat esimerkkiäni.
— Sinne Lapinkorpeen, virkahti nuori Henricius-veli, vetäen naamansa kureeseen.
— Mielelläni lähden salolaisille saarnaamaan ja parasta olisi sinullekin kun menisit piispalta jotain kappalaisen paikkaa anomaan.
Kalat, lihat ja leivät olivat huvenneet pöydästä. Joku kantoi vielä kuin palan painikkeeksi vasta uunista vedetyn, höyryävän kinkun, ilmoittaen sen erään Turun laivaporvarin emännän viimeiseksi lahjaksi luostarille.
Veljet kävivät kinkun kimppuun ja raatelivat sen tuokiossa suihinsa, jääden katselemaan, eikö vielä joku hyvän emännän lahja ilmestyisi pöytään.
Kun sitä ei kuulunut, nousi Lehtori-Olavi, joka Mikael Karpalaisen jälkeen oli koko ajan ollut luostarin priorina, lukemaan siunauksen. Sitten istuttiin vielä oluthaarikoiden ääreen keskustelua jatkamaan.
Pian tapahtuva veljeskunnan hajaannus ei tuntunut veljistä erikoisen masentavalta. Se oli Pietari-maisterin ansiota, joka oli niin hyvin saanut teroitetuksi mustien veljesten ummehtuneisiin mieliin uuden ajan ja opin vaatimuksia ja vapaammat katsantokannat.
— Mihin tuota tästä sitten minä joutunen, sanoi Henrikki-veli nähtävästi jo tuiman oluen vaikutuksesta vähän rennommalla päällä.
— Sinä Johannes varmaankin elelet siellä hämäläisten parissa kuin porvari ja otat jonkun nuoren, ilosilmäisen talontyttären vaimoksesi.
— Niin on aikomukseni. Pietari-maisteri suorastaan kehoittaa meitä siihen ja hänellä itselläänkin on sievä saksatar emäntänä.
— Ja mitä piispa tästä sanoo?
— Mitäpä se siitä… taipuu uuden ajan tahtoon.
Oli aika mennä completariuimiin, toiseen ehtoomessuun ja veljet kokoontuivat tähän viimeiseen hartaudenharjoitukseensa hiljaisina ja vakavina. Messun jälkeen menivät toiset veljistä makuulle, toisten jäädessä vielä tarinoimaan ja suunnittelemaan tulevaisuuttaan.
Seuraavana päivänä ennen matkalle lähtöä meni Isä-Johannes Martti-piispan luokse, sanoakseen jäähyväiset. Metsäkulman kyytipoika odotti jo häntä hevosineen piispan talon portilla.
Martti Skytte tutki parhaillaan äsken saamaansa kuninkaan kirjettä, jossa peruutetaan kirkolta entisten lisäksi yhä lukuisampia maatiloja ja muuta omaisuutta. Pyytääpä kuningas hänelläkin, piispalta, lahjaa, jotain suurempaa maakartanoa, joita hänellä ei olekaan enää monta jälellä.
Piispa huokasi kirjeen luettuaan. Tosinhan tanskalaiset olivat ryöstäneet Ruotsin niinkuin Suomenkin köyhäksi, mutta jos kirkolta kaikki omaisuus riistettäisiin, niin vaikeatapa sen olisi uutta oppia istuttaa ja juurruttaa kansaan ja varsinkin saada siihen sopivia työntekijöitä koulutetuksi.
Isä-Johanneksen tulo keskeytti piispan mietteet.
— No, sinä olet matkalle lähdössä, Johannes?
— Niin, tulin vain sanomaan hyvästit ja kiittämään. Mikä paperi sinulla on käsissäsi?
— Kuninkaan kirje, joka määrää taas kirkonomaisuutta kruunulle.
— Hm… Luther vastusti paavin nylkemistä. Nyt vie kuningas ja aatelisto kaikki kirkolta.
— Kuningas näkee sen kai hyväksi, vaikka varojahan mekin tarvitseisimme, että voitaisiin lähettää nuorukaisia Saksaan oppimaan. Emme me vanhat miehet enää paljoa jaksa. Uusia voimia pitäisi kasvattaa valistustyötä tekemään.
Erään pöydän ääressä istui kirjoittelemassa muuan nuorukainen Mikael Agricola, ja tämä kuunteli hartaasti piispan ja Isä-Johanneksen jatkuvaa keskustelua tulevasta ajasta. Hänen kirkkaissa silmissään näyttikin loistavan uuden ajan ruskotus.
Kustaa Vaasa Suomessa.
Juuri äsken Suomeen purjehtinutta Kustaa Vaasan laivuetta keinutteli lounaistuulen maininki Taivassalon lahdessa. Venäläisten yhtämittaiset rajakahakat olivat vihdoinkin kiinnittäneet Kyösti-kuninkaan huomiota ja poikansa, prinssi Juhanan hoputtamana lupautunut vihdoinkin lähtemään Suomeen, jota hän metsäläismaaksi kuvitteli ja pelkäsi, mutta jossain määrin pitikin. Olihan Suomen aatelisissa hänen vankimmat valtansa kannattajat ja ehkäpä kyvykkäimmätkin kuninkaan miehet ja neuvonantajat. Näistä oli viimeksi Antti Niilonpoika pitänyt ryssää kurissa ja kuvaillut Kustaa-kuninkaalle, mitkä mahdollisuudet olisivat sodalla Venäjän tsaaria vastaan. Avuksi joutui hänelle Klaus Horn, Suomen sotaväen päällikkö, ja näin kaikki langat yhteen punoen saatiin vihdoin jo vanhaksi ja väsyneeksi käypä, kunnioitettu, ihailtu ja peljättykin Kustaa-kuningas tänne metsäläisten maahan, joksi hän tapasi rajamaata nimittää.
Nyt oli kuitenkin kova aallokko tehnyt ukon sairaaksi ja äreänä kuin pesästään ajettu karhu, ärjähteli kuningas Klaus Kristerinpojalle:
— Nytkö ollaan Suomen Turussa?
— Ei vielä, mutta sen läheisessä saaristossa, vastasi Horn varovasti.
— Hä, mitä sanot…? Saaristossa…? Mihin sinä sitten meitä ja poikaamme kuljetat?
— Halusimme ohjata laivaston pois merenkäynnistä, ettemme pahentaisi teidän majesteettinne meritautia.
Maan vaari, joka väljässä turkisviitassaan oli kopeloinut laivan kannelle, näytti tästä tiedosta yhä ärtyvän ja jatkoi kiukkuisesti.
— Laskekaa sitten meidät maihin, olkoonpa vaikka Turjan rannikkoa..Meritautia, hä…? Kuka on sanonut, että tässä sitä sairastetaan…?Ja tällainenko on Suomen ranta, johon kerrankin tulemme. Mitä ovat nuorähmäiset olennot, jotka liikkuvat tuolla rannikolla?
— Ne ovat kalastajia.
— No missä on sitten Simo Tuomaanpoika, Turun käskynhaltija, kun ei ole kuningasta vastaanottamassa?
— Hän ei ole ymmärtänyt saapua tänne saaristoon vastaamme, mutta kyllähän tästä selvitään, sanoi Svante Stuure, mukana seurannut Ruotsin valtioneuvos.
— Eivät ymmärrä suomalaiset mitään… vai selvitään…! No miten, sanokaa se minulle?
— Pienempiä saaristoselkiä myöten päästään pian Turkuun.
— Mitä hittoja, eikö tämä ole edes mannerta ja vieläkö te aiotte minut merelle kiikuttaa. Eikä minkäänlaista vastaanottoa. Täällä Suomessa ei ymmärretä mitään. No, miks'ette laske meitä maihin?
— Tästä täytyy soutaa maihin venheellä.
— Ja noita nuoratikkaitako myöten pitäisi meidän laskeutua ruuheen.Mitä? Poikamme Juhanako jo meni alas. No, auttakaa sitten minuakin.
Suuttumuksesta ähkien tarttui kuningas nuoratikkaisiin ja hissaus alkoi. Miesvoimalla koetettiin auttaa venheeseen ärtynyttä maan vaaria, joka huohotti ja sadatteli, että hänet aiotaan nyt varmaankin tähän paikkaan lopettaa.
Päästyään maihin, koetti kuningas tervehtiä mahdollisimman ystävällisesti rahvasta, jota oli keräytynyt rannalle töllistelemään, mutta nämä ymmärtämättä ruotsinkieltä, eivät osanneet vastata mitään. Tästä puuskahti taas kuningas uuteen äkäilyyn Hornille:
— Miksi nämä tomppelit eivät vastaa kuninkaan tervehdykseen?
— Ne eivät ymmärrä ruotsia, teidän majesteettinne.
— Olemme siis joutuneet metsäläisten seuraan, niinkuin sitä jo sanoinkin.
Kuningas yski, sylki ja puhisi kiukuissaan.
— Minne tästä nyt sitten joudutaan, hyvät herrat? Tokko täällä on minkäänlaista majapaikkaa lähellä?
— On Viaisten kartano, jossa asuu Taivassalon kirkkoherra, MikaelKarpalainen.
— Häh… mestari Mikael, entinen Turun luostaripriori. Viainen? Miksei hän asu pappilassaan?
— Siellä asuu apulainen. Mikael Karpalaisen luona on nyt muitakin pappeja, onpa piispakin.
— Se suuri kirjanoppinut Agricola! Sittenhän täällä kuitenkin tapaa ihmisiäkin. Kuka opastaa Viaisiin? Heti paikalla matkaan!
— Täällä on muuan piispa Agricolan oppilas. Haluaako teidän majesteettinne hevosen, kun matkaa on kokonainen neljännes.
— Mitä… heidän kyntökoneillaan en halua ratsastaa… Kävelen mieluummin tämän hirmuisen matkan jälkeen. Missä on poika?
Odottamatta toisia seurueensa jäseniä, alkoi kuningas kääkertää pojan rinnalla, joka pelosta varpaisillaan sipsutteli tien näyttäjänä. Kuningas kyseli pojalta yhtä ja toista piispa Agricolasta, ja tämän täsmälliset vastaukset saivat hänet lauhtumaan.
— Kenen poika sinä olet?
— Pietari Sillan.
— Hän oli Turun pappeja, vai mitä?
— Niin, teidän majesteettinne, arkkiteini.
— Vai arkkiteini. Niin, se oli niitä Skytte-vainajan itsepäisyyksiä, sekin, että piti sellaisia kirkollisia virkoja, vaikka me olimme ne lakkauttaneet. Isäsi kai oli sitten Pietari Särkilahden työtoveri?
— Niin, ja sitten Agricolan.
— Ja mikä on nimesi? Toimesi kyllä arvaan, olet kouluteini.
— Martti.
— Heh… Lutherin kaima. Ja sinulla on kirkon peruja perintönä, joku talo?
— Ei mitään. Ne on otettu kaikilta pois.
— Vai on otettu, naurahti kuningas. Meidän määräyksestä ne on peruutettu kruunulle. Niillä vanhoilla kirkonmiehillä oli ruhtinaalliset tulot… elivät ylellisyydessä… taloja joka paikassa. Ja onhan niitä vieläkin, kun ovat osanneet pitää puoliaan. Sukulaisiako sinulla täällä Viaisissa?
— Ei ole, mutta vietän kesää mestari Karpalaisen tilalla. Hän on isäni ystävä.
Punakkana astui poika kuninkaan rinnalla ja oli ylen onnellinen tästä kunniasta. Olihan hänelle Kustaa Vaasan urotyöt tunnetut ja piispa Agricola sanoi Kustaa-kuningasta suurimmaksi mieheksi, mitä Ruotsin maa on koskaan päällään kantanut.
Kuningaskin huohotti palavissaan ja heitti turkisvaippansa huovilleen kannettavaksi, alkaen taas jurnutella valtaneuvoksille tästä rasittavasta matkasta.
Viaisiin oli saatettu sana kuninkaan tulosta ja piispa Agricola oli lähtenyt Mikael Karpalaisen kanssa häntä vastaan. Kuningas unohti taas pahan tuulensa ja reipastui kokonaan ystävällisestä ja kunnioittavasta vastaanotosta.
Talon toimelias emäntä — ylhäistä Ille-sukua — oli varustanut runsaan ruokapöydän ja kursailematta kävi siihen kuningas seurueineen käsiksi.
— No te tahdotte täällä päästä ilmitappeluun ryssän kanssa, virkkoi yhtäkkiä kuningas, tahtoen udella hengenmiesten mieltä valmistettavasta sodasta. — Ennenhän täältä on kuulunut ruikutuksia sotien ja rajakahakoiden surkeudesta.
Tähän vastasi vilkkaasti piispa Agricola:
— Emme me halua sotaa vaikka valitammekin rajakahakoista. Rukoilemme täällä aina rauhan puolesta.
Kuningas kääntyi Klaus Hornin puoleen sanoen tälle:
— Miten tämä sitten on ymmärrettävä? Minullehan olette kertoneet aivan toista.
— Se mitä olen kertonut, pitää paikkansa. Rajarauha on kymmeniä vuosia vähän väliä särkynyt ja mielestämme on viholliselle kerrankin annettava sellainen isku, että pysyy puolellaan. Muuta sotaintoa en luule olevankaan.
— Mutta kansa toivoo rauhaa, kivahti Ericus Härkäpää, Turun koulun rehtori, terävä pappismies.
— Kansan mielialoja ei sellaisissa tarvitse kysyä, ärähti kuningas.
— Mikä on mestari Mikaelin mielipide tästä asiasta?
— Hengenmiehenä en voi tarttua aseisiin ja siispä tehkööt muut mitä tahansa. Hoitelen hiljaisuudessa hiippakuntaani ja kirjallisia töitäni, lausui piispa rauhallisena.
— Papeilla on pelkurikanta, murahti Antti Niilonpoika. — Ja sillä ei koskaan valtakunnan turvallisuutta säilytetä.
Väittely alkoi paisua isoääniseksi, kunnes sen kuningas yht'äkkiä katkaisi.
— Te suomalaiset olette riitaisia keskenänne, olemme sen ennenkin panneet merkille ja mitä näihin asioihin tulee, päätän niistä itse.
Haluamatta jatkaa keskustelua, nousi kuningas ruokapöydästä, kävellen ulos.
Klaus Eerikinpoika Fleming oli ollut kuninkaan hovissa oppimassa hieman sievistelevämpää käytöstä, jota tämä raju ja parikymmenvuotiaaksi harvinaisen voimakas aatelisnuorukainen ei äitinsä avulla oppinut. Nyt oli hän saanut seurata kuninkaan mukana ja kuningas antoi hänelle määräyksen lähteä Turkuun viemään sanaa Simo Tuomaanpojalle kuninkaan tulosta.
Äskeinen Martti-teini seisoi pihamaalla ja hänet kutsui kuningas puheilleen.
— Oletko valmis rupeamaan kuninkaan airueeksi, poika?
— Olen, teidän majesteettinne, sammalsi poika arvelematta.
- Hyvä. Saat mennä tämän nuoren ylimyksen kanssa Turkuun ja pitää huolta siellä, että saamme kunnollisen vastaanoton. Ymmärrätkö?
— Kyllä, kuningas.
— Mars, matkaan sitten. Pyytäkää vaikka mestari Karpalaiselta hevoset.
Jurona, sanaakaan lausumatta itseään ympäröiville herroille, meni maan vaari lepäämään, jatkaakseen matkaa seuraavana päivänä.
* * * * *
Saatuaan sanoman kuninkaan tulosta, säikähti Turun linnanvouti SimoTuomaanpoika pahanpäiväiseksi.
— Ettäkö kuningas on Taivassalossa ja huomenna täällä? Jo sinä nyt…
— Niin on, ja äkäisellä päällä. Tietäkää valmistaa juhlallinen vastaanotto ja linna juhlakuntoon.
— Herra siunaa…! huomenna… ! Mistä minä otan tarpeellisen väen. Nyt tuli tupenrapinat.
Vanha Tuomaanpoika työnsi saappaita vääriin jalkoihin, ensin sotkeutuen housuihinsa, samalla hokien yhtämittaa:
— Huomenna… itse Kustaa Vaasa… se on Simo Tuomaanpojan elämän loppu! Hiiret ja hämähäkit ovat pesineet juhlahuoneisiin. Ei ole vuoteita, ei vaatteita ja mitä hänelle suuhun pannaan. Voi jumala sitä puuhaa!
Kaupungista kerättiin väkeä ja kohta oli linnassa sellainen touhu, ettei oltu vuosisatoihin nähty. Luudat heiluivat, vasarat paukkuivat, huudettiin ja sadateltiin. Martti-teini, kuninkaan airut, kulki komennellen, rehevänä uudesta virastaan.
Ja kun kuningas suurin vastaanottajaisin oli saatettu linnan saleihin, alkoi tämä heti ärähdellä:
— Tällainen koloko tämä onkin, kostea ja kylmä. Kuka vastaa, jos täällä vaikka sairastuisin. Olet varmaankin, Simo, valinnut linnan kolkoimmat huoneet meitä varten.
Linnan suojissa kuiskuteltiin kuninkaan pahan tuulen johdosta. Äsken oli Klaus Eerikinpoika mellastellut kaupungin kellarissa olutkannujen ääressä ja hänen käytöksestään oli sanoma saapunut kuninkaankin korville. Hänet tahtoi nyt kuningas ensiksi äitinsä kanssa puheilleen ja ärisi pojalle:
— Te suomalaiset aatelisjunkkarit luulette olevanne suuriakin ylimyksiä ja saavanne täällä mellastaa niinkuin itse haluatte, mutta sepä ei vetele. Talonpoikia sorratte ja ärsytätte porvareita. Mikä sinäkin luulet olevasi, häh?
— Olen Eerik Fleminginpoika, vastasi Klaus ylevästi tietäen isänsä suuret palvelukset kuninkaalleen.
— Vai olet, mutta isäsilaista miestä sinusta ei tuolla tavoin tule. Räiskit kapakoissa ja hätyyttelet porvarien tyttäriä. Voiko sinua edes sotaan käyttää.
— Olen kantava miekkaani kunnialla, ja…
— Mitä, junkkari?
— Ja olen kuullut sanottavan, että ketä Flemingit palvelevat, on heistä suurta hyötyä, mutta vastustajinakin jonkunveroiset.
— Kuulehan poikaasi! kivahti kuningas tulistuneena kääntyen HeblaSparren, hänen äitinsä puoleen.
Tämä nousi hätääntyneenä pyytämään anteeksi poikansa puolesta.
— Saat lähteä Klaus Kristerinpojan mukana Viipuriin.
— Pyydän päästä sotaan.
— Sinnehän sinut juuri lähetänkin ja siellä olet paikallasi aseharjoituksissa, etkä täällä säikyttelemässä rauhallisia porvareja. — Ja te, lisäsi kuningas Hebla-rouvaan kääntyen, saatte sakoilla sovittaa kapakoitsijalle särjetyt astiat.
Kuninkaan viittauksesta poistuivat molemmat ja kuningas keräytyi ylimysherrojen ja seurueensa kanssa neuvottelemaan alotettavasta sodasta.
Nytkin kirkonmiehet koettivat varovasti vastustaa sotaa, mutta tästä kuninkaan ärtynyt mieli vain paheni.
— Te papit pelkäätte omaa nahkaanne ja etujenne menetystä, mutta vähän välitätte, mitä kansa saa kärsiä alituisista ryssän vierailuista.
Ja kuuntelematta enää vastaan mukisevia hengenmiehiä, antaa Kustaa Vaasa kiukkuiset määräykset joukkojen siirrosta Viipuriin ja sotatoimien alkamisesta, luvaten heti itsekin lähteä sinne antamaan parempata pontta yritykselle.
Kuninkaan apua anomassa.
-Hämäläiset olivat koettaneet Kustaa-kuninkaan ja hänen käskynhaltijansa Savonlinnan voudin, Kustaa Fincken mieliksi siirtää muutamia kymmeniä perhekuntia heiltä riistetyille takamailleen, joita Savon erämiehet olivat niin kovin halukkaita asuttamaan. Jokaisesta suuremmasta talosta valmistettiin vävy tahi joku nuorimmista pojista entisille erämaille talon tekoon ja heille miehiä avuksi tupia ja saunoja rakentamaan. Kaikenlaista tarpeellista tavaraa ladottiin venheisiin, jotka vedettiin maataipaleiden yli miesvoimalla, solutettiin salmivesiä ja virtoja myöten takamaan riistamaille ja vesille. Monesti kävi niinkin, että Savon sukkelakielinen erämies oli jo ehtinyt ennemmin ja näytteli ilkkuen talonkirjoja tulijoille. Silloin täytyi venheet soudella ja sauvoa taas toisille vesille ja ainapa löytyi asuinpaikka jostain salmen ja lahden poukamasta, kun vielä Fincken apulainen oli auttamassa ja opastamassa.
Juurikorven Tanu Tasainenkin oli jo osan monilukuisesta perheestään saatellut emätalosta Hollolan Juurikorvessa näille hänen hallitsemilleen takamaille, mutta vielä oli näillä rintamailla vara vähentää lukuisasta poikalaumasta lähettämällä heitä uusia asuinpaikkoja hakemaan. Muutamat pojanpojistakin olivat putkahtaneet huomaamatta miehiksi ja alkoivat vaatia vaariaan toimittamaan heille uudistalon paikkaa Savon vesille.
— Taitaa olla jo siellä jokainen lahden sopukka anastettu, arveli Tasainen. — Tietäisin kyllä vielä yhden paikan siellä, jossa olisi hyvät peltomaatkin ja lahnavesi erinomainen. Keväällä sitä ei ollut vielä otettu, mitä lienee nyt, kun Fincke siellä alituiseen häärää ja nuuskii talon paikat.
— Jos mentäisi katsomaan, pyytelivät pojat.
Muutaman viikon mietti Tanu asiata ja sanoi kerran saunatiellä pojille:
— Vieläkö se erämaa mielessänne askartaa?
— Vielä, vielä toki… lähtekää vain vaari oppaaksi. Venhekin on jo veistetty siltä varatta.
— Vai on venhekin… enpä tuota ole nähnyt.
— Salaa on tehty, kun isä olisi murissut.
— Heh, vai murissut… onhan teitä täällä liikoja kuitenkin.
— On, on, ja meidän niin mielemme tekisi. Jos se paikka olisi vielä ottamatta, niin tehtäisiin yhdessä tupa. Jäisit, vaari, meitä auttamaan.
— Joutaa kai tästä lähteä katsomaan, kun kasketkin on vierretty.
Ja niinpä muutamana kesäisenä päivänä lähti Tasainen viemään jänteriä miehen alkuja salolle.
Paikka jonka vaari oli sopivaksi pojille miettinyt, oli jo Fincken asutuskartalla, ja luvattu Simo Samulinpoika Hakkaraiselle. Taloa ei oltu ehditty rakentaa, mutta hirret oli jo kevätkelin aikana vedetty valmiiksi paikalle.
Muutamien päivien kuluttua saapui Tasainen poikien kanssa Lahnajärven rannalle ja huomasi sen jo vallatuksi. Kauan siinä ukko mietti ja murisi, viimein kipakasti kirahtaenkin:
— Kuka kelvoton jo tähänkin osasi. En luullut kenenkään silmään pistävän tuota kapeata, metsän varjossa olevaa salmea, josta tänne päästään. Kelin aikana täällä ovat savolaisjuipit samoilleet ja erämaan pikku järven huomanneet.
— Mikäs nyt neuvoksi? kyselivät pojat.
— Ei muuta kuin setänne luokse, tähän muutaman peninkulman päähän siksi ajaksi, kun käyn Savonlinnassa Kyöstin puheilla.
Ihmeteltävän pian teki Tanu-ukki tällä kertaa päätöksensä. Paikka oli ollut hänelle vuosikymmenet mieluinen ja pikkujärvestä oli aina suurimmat suolakalatynnyrit lähteneet syksyllä Tasaisen taloon. Kauan oli ukko tätä paikkaa pojanpojilleen miettinyt ja niinpä sen luiskahtaminen hänen kynsistään sapettikin ukkoa.
Soudeltiin siinä sukulaisiin ja sielläpä ihastuttiin ukin tulosta.
— Tulitpa parhaiksi… tässä tarvitaankin neuvojasi. Ei tahdo näiden savolaisnaapurien kanssa tulla elämästä mitään. Nokan edestä ne vievät parhaimmat apajat, vaikka itsekullekin on Kyösti-herra alueensa neuvonut.
— Vai vielä se ainainen rähinä jatkuu, jurahti Tanu-vaari. — Aionkin tästä lähteä Kyösti-herran pakinoille.
— On sitten itselläsikin asioita?
— On. Ovat riistäneet näille pojille säästämäni talon paikan.
Tanu-ukki tallustaa Finckelle valituksia tekemään ja jos ei sieltä lähde apua, päättää vaari painella Turkuun asti, toivoen varmasti jonkun avun lähtevän. Miehissä sitä on ukilta pyydetty ja onhan hänellä vielä tallukoissa siksi hyvät jäntereet, että jaksaa taivaltaa yksin tein Turkuunkin.
Fincke ei voi asialle mitään, että on ukin Lahnajärven rantamaineen luvannut Simo Hakkaraiselle.
— Hän on näes parhaita asemiehiäni ja viimetalvisessa rajakahakassa hakkasi yksinään monikymmenisen ryssälauman vaivaisiksi. Siitä otti nimensäkin ja palkinnoksi hänelle se talonpaikka annettiin.
— Mutta kun minä olin säästellyt sitä pojanpojilleni, tiukkasi ukki.
— Olisit viime kesänä ottanut. On niitä vielä siellä paikkoja, kun katselette. Kuningas, joka muuten on nyt itsekin Suomessa, tahtoo, että kaikki sopivat paikat asutetaan.
— Mitä sanoit, onko Kyösti-kuningas Suomessa? kysäisi vaari uteliaana.
— On ja hän on vihainen niistä alituisista riidoistanne. Jos ne kaikki kuninkaan korville toimittaisin, saisitte rökkiinne.
— Turussako kuningas asustaa?
— Niin, ellei jo ole Viipuriin lähtenyt.
— Vai käy Viipurissakin. No, tavotanpa hänet sieltäkin.
Tasainen lähtee taipaleelle ja jopa seuraavalla viikolla alkaa matkamies tarkastella, milloin Turun linnan tornit ja kaupungin tuulimyllyt alkaisivat tien mutkasta näkyä. Taipaleet olivat tuttuja ja kärsivällisinä niitä tarpoiltiin näin valitusmatkoja tehdessä.
Tasainen menee ensiksi piispan puheille ja punakkanaamainen, valkopartainen ukko lasketaan Agricolan työhuoneeseen.
— Olet erämaa-asialla, virkkoi piispa, jolle oli kerrottu Tanu-vaarin tulosta.
— Niin, pitäisi siilien tässä jokin selvyys saataman. Savolaiset ahdistelevat meikäläisiä, eikä heiltä saa rauhassa pitää edes kuninkaanmiehen antamia apajia.
— Merkillisen riitaista väkeä te olette siellä. Eikö voisi itsekukin sovinnossa pitää omaansa. Käyttekö siellä edes kirkossakaan, jonka juuri kuningas on teille teettänyt? kysyi mestari Mikael, koettaen puheen kääntää kirkollisiin asioihin.
— Itsepä se tehtiin… eikä tuolla ole joutanut käymään.
— Apaja riioiltanne, tokaisi piispa..
— On sitä muutakin tekemistä, henkielossa hilomista. Kun vielä meiltä vietiin tuottavat takamaamme.
— Mutta ymmärrättehän, että ihmisiähän ovat toisetkin, savolaisetkin, ja tarvitsevat maasta ja vedestä saada ravintonsa niin kuin tekin. Koko maan etua kuningas tarkoittaa, kun asutusta erämaihin lisää.
— Siitäpä hyväkin etu…
— On siitä, kun asutus tihenee ja väkiluku lisääntyy ja sitten kun vielä tämä väestö saadaan oppimaan, toimitetaan sille omakielisiä kirjoja.
— Kyllä meillä on opit, kun annatte vain meidän möyriä rauhassa korpiamme.
— Sitähän saatte, kun vain keskenänne rauhaa rakennatte, sanoi Agricola jo tuimasti. — Vieläkö siellä taikuutta harjotetaan?
— No, aina omiksi tarpeiksi. Kukapa siltä kirkon haltijalta lähtee joka tarpeeseen manauksia hakemaan. Jos lienevät sen parempia kuin omammekaan.
Piispa Mikael Agricola, kansanopetuksesta ja valistuksesta haaveileva kirjanoppinut huokasi raskaasti. Tuossa seisoi nyt hänen edessään visapäinen ja kylmäsydäminen Suomen kansa.. Hänen suunnittelema työnsä tulisi olemaan vain tien viittomista. Toiset pystyisivät sitä aukomaan ja vasta pitkien aikojen perästä voisivat tulevat sukupolvet sitä käydä.
— Sitten toinenkin asia minulla olisi, virkkoi Tanu-vaari korvallistaan kynsien. — Säästin näes pojanpojilleni hyvän kalapaikan takamailla ja sen on nyt Savonlinnan ontuva ukko antanut jollekin Hakkaraiselle. Se oli huono teko.
— Siitä, samoin kuin muistakin erämaa-asioistanne saatte puhua kuninkaalle, joka vielä on Turussa, mutta saattaa pian lähteä sieltä, sanoi piispa.
— Jos teiltä saisi ensin jonkun suosituksen eli puolusteen, niin olisihan parempi sen kanssa mennä kuninkaan puheille.
— Ei se mitään auta, varsinkaan tässä asiassa.
— Saan siis sanoa siellä kotipuolessa, ett'ei hengenmies auttanut asiaamme, virkkoi Tanu Tasainen ja lisäsi:
— Mitä tehnee nyt Kyösti-kuningas. Onhan häntä kiitetty hyväksi auttamaan talonpoikia.
Tanu-vaari poistui ja piispa Agricola jäi mietteisiinsä. Sellaisia ne ovat, visapäitä. Pitävät pappiaankin vain tietäjänä, jolta haetaan apua vain silloin kun ei omat taikuudet riitä. Heidän laajojen takamaavaltaustensa asuttaminenkin on muka vääryyttä.
Agricola hymähti, tietäessään mitä Kustaa Vaasa tulisi sanomaan tälle jänterälle Juurikorven vaarille, joka ei hätäillyt asioita esittäessään.
Kustaa-kuningas ei kiireessäänkään jättänyt kuulematta, mitä hämäläisvaarilla oli valittamista. Kirjuriteinilleen hän kyllä jo kivahteli, arvaten Tanun asian:
— Ne on niitä sinun maamiehiäsi, jotka alituiseen hyppäävät valituksilla takamaistaan. Niille pitäisi antaa keppiä!
Uteliaana tarkasteli kuningas Tanua ja tämä kuningasta. Ei ollut Tanun veret pahasti heiluneet ennenkään, tiukemmissakaan paikoissa ja nytkin hän katsoi kuningasta rauhallisesti silmiin.
— No, mitä sinne Pohjois-Hämeeseen nyt kuuluu? Ainako siellä vain tapellaan kalavesistä? kysyi kuningas.
— Ainahan sitä… ne savolaiset ovatkin oikeita tappelupukareita.
— Häh, pukareita, sanot… eikä muka hämäläiset osaa tapella. Vikaa teissä on molemmissa, mutta sovussa teidän on siellä maitanne viljeltävä.
— Kyllähän me, kun eivät ne savolaisveitikat…
— Häh? keskeytti kuningas. — Älä syytä savolaisia, äijä. Syytä on molemmissa, mutta kyllä Fincke teidät siellä kurissa pitää.
— Tuota… olisi omaakin asiaa, murahti Tanu.
— No mitä? Sano se asiasi pian.
Kuningas oli nähtävästi kiihtyvällä päällä, koskapa ryki ja syljeskeli.
— Olen siellä muuanta pientä takamaapalasta säästellyt pojanpojilleni jo vuosikymmeniä ja nyt sen on Savonlinnan ukko antanut jollekin Hakkaraiselle.
— Mikä Hakkarainen se on?
— Joku ryssien mykyttelijä kuuluu olevan.
— Mykyttelijä?
Kuningas ei käsittänyt oikein sanan merkitystä ja tulkki selitti:
— Ryssien pieksääjä.
Kuningas hörähti hytkyvään nauruun ja lauhtuneena jatkoi:
— Olisit sinäkin pieksänyt ryssiä, niin olisit saanut talon.
— On niitä pieksettykin, aivan näillä nyrkeillä. — Tanu näytti suuria kouriaan kuninkaalle. — Neljä poikaanikin on niissä tappeluissa kaatunut ja kaksi pojanpoikaa. Kaksikymmentäkuusi miestä on vielä jälellä sukuani, jotka kyllä kuningasta ja maata puolustavat.
— Ja nyt kahdelle heistä olisit antanut Hakkaraisen maapalan. Onko se suurikin?
— Pieni se on ja järvi siinä onkin paras osa.
— Etkö heille saisi sieltä muualta yhtä mieluista talonpaikkaa?
— Mistäpä sen… joka lahdenpoukama alkaa olla asuttu.
— Saat kääntyä vielä Savonlinnan voudin puoleen, jos hän tahtoo auttaa sinua.
— Ei siis kuningas auta minua. Turha siltä nilkulta ukolta on apua pyytää.
Tanu-vaarin suoruus huvitti kuningasta. Tanu kääntyi jo lähteäkseen ja sanoi surkeasti:
— Kertoivat, että Kyösti-kuningas on oikeudenmukainen ja auttaa kuinUkko ylinen, mutta turhiapa puhuivat.
— Häh? Minäkö en voi auttaa, jos tahdon. Yhdellä ehdolla teen sen, jos sovitat savolaisten ja hämäläisten riitoja ja autat siten käskynhaltijaamme, niin määrään sinut kihlakunnan vanhimmaksi ja käsken Fincken tarjoamaan toista taloa Hakkaraiselle. Silloinhan saisit haluamasi paikan. Mikä sen nimi on?
— Lahnajärvi.
Kuningas saneli sihteerilleen kirjeen Kustaa Finckelle, painoi sinettinsä ja antoi Tasaiselle, virkkoen:
— Mutta muista nyt, mitä olen sanonut. Erämailta ei saa kuulua hiiskaustakaan.
Kustaa-kuningas laski useimmiten oikein. Tanu-ukonkin hän näki mieheksi, jota heimonsa kuuntelee ja kunnioittaa ja näin vähällä voi ainakin yhdeltä Savon kulmalta vähentää maariidat.
Tasainen kiitti ja raapaisi jalallaan moneen kertaan, virkkoi vielä partaansa puhaltelevan kuninkaan huviksi:
— Eipä sitä sittenkään suotta kiitetä Kyösti-kuningasta. Hyvät henget häntä vain suojelkoot.
Tästä toivomuksesta tuli kuningas niin hyvilleen, että käski tulkkinsa viemään Tanu-vaarin vielä linnan tupaan ja antamaan siellä ukolle kunnon kestityksen.
Riita apajasta.
Tavallista aikaisemmin oli päästy tänä kevänä ohra- ja nauriskaskia siementämästä Pohjois-Hämeen Palojärvellä. Muutamissa paikoin vielä lopeteltiin naurispalojen harausta, kun jo toisissa korjailtiin venheitä ja pyydyksiä takamaille lähtöä varten. Väliin oli takamaille lähtö jäänyt juhannuksen jälkipäiviin, kun tämä kaunis kotihaltijain juhla tahdottiin viettää kotoisilla pihoilla. Nyt kuitenkin oli vielä pitkä taival Johanneksen päivään ja kotoisilla apajilla ei saalis paljoa houkutellut. Parastahan oli kerrankin lähteä hauki- ja lahna-apajille hyvissä ajoin. Silloinpa varmasti ehtisi runsaamman saaliin kesän pitkään koota kotiin vietäväksi.
Palojärven Vahvaniemen juureva Tuomas puhelikin kotikylänsä miehille:
— Sinne takamaan saunoille tästä jo mieli vetää. Ehditään sinne vielä ruoholahnan kutuun, kun kiireesti lähdetään. Kaskia siellä on viimekesäiseltään kaadettuna ja laitetaanpa ne kerrankin ajoissa kylvöön samalla kun tarkataan entisten kasvua.
— Mikäpä siinä… joutaa kai tästä lähtemään.
Niinkuin juhlaan valmistauduttiin tähän jokakesäiseen kalasaunoille lähtöön. Kiireellä viimeisteltiin verkon pauloja ja muuta mukaan otettavaa. Venheet lykättiin vesille suurella riemulla ja piloja pakisten soudeltiin tyveniä, jopa väliin tuulisiakin vesiä koskien alle, joissa väliin lohiapaja vetäistiin nuotalla, ja keiteltiin koskien kauniit kalat ennen yönuotion hauteeseen laskeutumista..
Nyt, kun näin aikaisin lähdettiin, pyrki naisväkeäkin mukaan.Ensimmäisenä alkoi Vahvaniemen nuorin tytär Kylli pyytää isältään:
— Ottakaa minutkin kerran mukaan kalasaunoille.
— Ja minut, tomahti Aino, seuraava sisaruksista.
— Sinä olet jo kerran käynyt. Nyt on minun vuoroni. Voutilan Irokin kuuluu pääsevän.
Tuomas murahteli. Ei kieltänyt, eikä vielä aivan myöntänytkään.
— Mitä te tyttöräpiskät siellä. Satutaan siellä vielä savolaisten kanssa tappeluun, niin olette vastuksina.
— Tottapahan riitapukareita sovitellaan. Keitämme ja paistamme siellä teille. Kuuluitte viime kesänäkin suurukset paistamatta syöneen.
Ja kaunis, keltakutrinen tytön tyllerö helähtää iloiseen nauruun.
— Jäätte sinne vielä savolaisten morsiamiksi, sanoo joku.
— Sittenpähän riidat loppuisivat, kun tultaisiin sukulaisiksi.
Ei vastustanut enää Tuomaskaan ja Kylli pujahti sanomaan Irolle, että hänkin tulee. Iro tiesi vuorostaan Kauppilan Kaarinankin lähtevän.
Ja kun venhekunta sovitteli airoja hankaimiin valmiina lähtöön, keikkui venheessä puolenkymmentä ilosilmäistä ja naurusuista tytön häilävää. Vanhat vaarit pyrkivät mukisemaan mokomien mukaan ottamisesta.
— Joutavathan olemaan kalasaunojen vahteina, jollei muutakaan, urahtiTuomas.
— Ja saalista perkaamassa. Hyvin tehty, tyttäret, kun mukaan lähditte.
Kesälämmössä lekottelevia järven selkiä ja vipajavia virran suita soudeltiin ja olipa Palojärven monikymmenmiehisen matkueen kulku moninverroin rattoisampaa, kun nuorten tyttärien iloinen sälpätys ja helähtelevä nauru kohenteli mieliä.
Ja kun viimeinen matkalla oleva virta soudettiin, olikin siinä jo ensimmäiset kalasaunat ruohikkorantaisen lahden poukamassa.
Ehjinä olivat, ei ollut vainolainen käynyt niitä tänä kevänä polttamassa, niinkuin usein ennen.
— Jopa täällä on mukavaa, ihasteli Voutilan Iro.
— Sanos muuta, tänne tulemme joka kesä, lupasi Kauppilan kaunis Kaarina.
— Sepä ihme, kun eivät miehet ole ennen meitä mukaansa ottaneet, ihmetteli Vahvaniemen Kylli.
— Heh… on täällä ollut miehilläkin täysi työ… savolaisten kanssa tapellessa, urahtaa Tuomas.
Kalastellaan siinä ja ihaillaan viimekesäisten ruislaihojen koreutta.Joku kiertää vielä nauriskaskenkin ja ihanaa on olo korpien keskellä.
Ollaan jo pääsemässä juhaninpäivään, kun yhtäkkiä ilmestyy savolaisia, Nilakan ja Niiniveden rantalaisia ja vastakkain kyyräillään pahaenteisesti. Tyttäretkin sattuvat olemaan mansikka-ahoilla ja niinpä onkin parempi vaihtaa hämäläistenkin puolelta vähän tiukempia sanoja Savon miesten kanssa, vaikkapa vähän tapella katistaakin.
— Johan olette tulleet taas tänne meidän apajia verottamaan, kivahtiNiiniveden Haapalahden Lassi Mikonpoika.
— Eivät ole teidän. Omaamme vain on tultu ottamaan niinkuin ennenkin, virkkoi Vahvaniemen Tuomas.
— Vai omaanne! Meidän nämä apajat ovat ja pystytään kyllä hämäläisrähjäkkeet heittämään omalle puolelleen.
— Joko taas tekisi mielenne tappelemaan, jurahti joku hämäläisten vaareista.
— Osataan sitäkin tehdä, jos tarvitaan.
— Osaamme mekin.
— Niinkuin toissakin kesänä, että jäi miehiänne Uniluotoon. Kyllä olisi jo parasta jättää riidat ja soutaa sovussa, kun on kerran vesiä täällä riittämiin teillekin.
Yhä siinä sanailtiin, ja kiihdyttiin jo molemmin puolin aseitakin katselemaan, kun metsästä pyrähti tyttöliuta riitelevien keskelle. Nämä jäivät hämillään, mutta uteliaina katselemaan savolaisia, jotka olivat melkein nuoria poikasia kaikki muut, paitsi Lassi Mikonpoika.
Riita jäi kesken ja savolaisten sana katkesi. Nuoret töllistelivät molemmin puolin toisiaan ja Vahvaniemen sorea Kylli tokaisi:
— Jopa olitte miehet taas täällä riitelemässä. Mökä kuului marja-aholle ja me suinpäin katsomaan mikä täällä on meteli.
Hymyilevät, vuoroin totisiksi karahtavat tyttäret marjatuohisineen olivat somia katsella. Niinpä Haapalahden nuori Jukka nykäisikin toveriaan hurstipaidan hihasta, virkahtaen:
— Onpa kataloilla kauniita tyttäriä.
— On… mitäs jos kopataan mukaamme, sanoi Uhrivaaran Jolppi kyyräten kulmiansa alta Voutilan Iroa, joka häntä eniten miellytti.
Tyttäret olivat kuulleet tämän ja Kylli tokaisi:
— Oho, ei meitä vain niin kopata.
Savilahden salskea Yrjö siirrähti vähän lähemmä tyttöparvea ja sanoi hiljaa:
— Tulettekos sovinnolla?
Siihen virkkaa Voutilan mesihuuli:
— Miten tuumataan.
Tuttavuuden teko olisi pian ollut parhaimmillaan, mutta LassiMikonpoika karahti miehilleen:
— Vai sanaleikkiin lempojen kanssa… joutuin venheille.
Siksi oli kuitenkin vanhankin miehen mieli pehmeäksi herahtanut vereviä veitikoita katsellessaan, että unohti sanoa nasevat lähtösanansa, jotka oli jo varannut valmiiksi.
Hymähti hämäläistenkin vanhin kalavaari ja virkkoi:
— Tarpeenpa olivat taas tyttäret kalasaunoilla… olisi kohta muuten tapeltu.
Jo saunannurkkaan kalaimia sovitellessaan jupisi vanha tietäjä:
— Näiden tyttösten lumoilla siitä vielä sovinnot syntyy eri heimojen välillä. Sen sanoi jo arpakannuskin.
Vierähti taas muutama viikko ja juhanijuhlakin oli mennyt menojaan.Hupaisa se olikin lehditetyissä kalasaunoissa ja koivumajoissa.Lahnaakin oli jo suolassa monet tynnyrit talvea varten ja haukiariippui kuivumassa saunojen päivänpuoleiset seinät täytenään.
Ollaan sitten muutamana päivänä heinälahnaa nuottaamassa, kun taas savolaisia ilmestyy rannalle ja rähäkkä on taas alkamassa. Osaksi samoja kuin edellisellä kerralla, osaksi uusia ovat nämä rauhanhäiritsijät ja molemmin puolin ollaan tavallista tiukempia.
Miesten joukossa on Savilahden Yrjö ja Uhrivaaran Jolppi, ja kaihoisina nämä katselevat, sanasotaan yhtymättä, eivätkö hämäläisten tyttäret taas ilmestyisi lehvien lomasta riitapaikalle.
— Vetäkää muilla apajilla, mutta tämä on meidän ja siitä on lähdettävä.
— Kyllä olette erehtyneet tästä apajasta. Joutaahan tämä taas meiltä, kun kotiin palataan.
Savolaiset vetäytyivät metsään ja Palojärven miehet luulivat jo heidän kokonaan poistuneen. Rauhassa laiteltiin lahnanpääkeitto kiehumaan ja oltiin aterialle asettumassa, kun Niiniveden miehet hyökkäsivät metsästä ja Lassi Mikonpoika kehaisi:
— Näytetään nyt, eikö apaja ole meidän!
— Tähän kalakeittoon olemme mekin osallisia!
Yksi jo ehti tarttua padan sankaan ja pyyhkäistä sen sisältöineen rantakiviin säpäleiksi, kun marjamatkoiltaan palailevat tyttäret olivat paikalla.
— No, mitäs tämä?
— Hyvä isä, kuka löi padan palasiksi?
— Joko täällä taas jauhetaan.
— Hyi mokomia, kun kehtaattekin!
Viimeisessä oli moitetta molemmille ja neuvottomaksi ja hiljaisiksi kävivät savolaiset. Joku aikoi vielä hyökätä, mutta Yrjö siirsihe eteen ja sanoi kipakasti:
— Nyt ei tapella! Koetetaan kerrankin muuten selvittää asioita. Joka kesä on miehiä kaatunut näihin kalakahakoihin ja se riittäköön. Minä puolestani ojennan rauhan kämmentä hämäläisille.
Yrjö tarjosi kätensä Vahvaniemen Tuomaalle, joka siihen ystävällisesti tarttuikin, samoin kuin tietäjävaarikin.
Mutta toiset luimistelivat ja kyyräilivät. Hämäläisistä tuntui oudolta savolaisnuorukaisen puhe ja savolaisten vanhimmat miehet katselivat vihaisesti sovinnonhierojata.
Yrjö läheni Vahvaniemen Kylliä arastellen ja sanoi tälle:
— Eikö mekin lyötäisi kättä sovinnon merkiksi?
Kylli vilkaisi vähän arasti isäänsä ja sanoi naurahtaen:
— Samahan tuo on?
Voutilan Iro katseli veitikoivin silmin Uhrivaaran Jolppia ja kysäisi tältä:
— Mikä sinun nimesi on?
Nuorukainen vähän arveli ennen kuin jurahti:
— Jolppi.
Irolta pääsi ilakoiva nauru.
— Noin salskealla miehellä sellainen nimi!
— Ei nimi miestä pahenna. Saanko tuosta tuohisestasi jonkun marjan?
— Saat, mutta yhden vain.
— Miks'ei useampia?
— Ei kannattaisi antaa sitäkään, kun tällä tavoin tulette… tappelemaan.
— Eihän enää tapellakaan.
Tämä oli tapahtunut tuokiossa, niinkuin hyökkäyskin ja vanhemmat miehet katselivat vielä vihaisina toisiaan.
— Vähästäpä menee mieheltä sisu, kun hämäläiskakaroiden näkemisestä, pisteli Lassi Mikonpoika Yrjölle.
Niiniveden miehet vetäytyivät metsäpolulleen, mutta Yrjö istahti rauhallisena, niinkuin vanha tuttava hämäläisten kalatulille ja haasteli Vahvaniemen Tuomaalle:
— Turhaa näistä apajista on rähistä ja tapella, kun kerran näitä on jokaisella riittävästi. Isäni, joka keväällä kuoli, sanoi minulle viime hetkillään: »Koeta saada sovintoa Hämeen ja Savon miesten välille kala-apajoista. Ei siitä hyvä seuraa, että joka vuosi kalajärvillä tapellaan.»
— Riita vie viljan maasta, kateus kalan vedestä, sanoi Tuomaskin. Kyllä minunkin puolestani saisi nämä riidat loppua.
— Ja ne lopetetaan, tomahti Yrjö, silmäillen tyttärien, varsinkin Kyllin liikkeitä, kun nämä sukkelina puuhasivat uutta kalakeittoa tulelle.
— Nythän kruunukin tahtoo, että nämä teidän entiset takamaat on asutettavat. Tulkaa siis sieltä Hämeen perukoilta tänne taloja tekemään. On täällä tilaa ja halmemaita. Itselläni on tässä neljänneksen takana talo, iso onkin, enkä yhtään kadehti uusia naapureita.
— Onhan niitä tullut sanoja sinnekin Palojärvelle, että jos aikoo täällä kalastella, on talotkin tehtävä, virkkoi Tuomas. — Ja onhan sitä jo suunniteltukin yhtä ja toista, että joku näistä nuoremmista jäisi jo tänä kesänä tänne tupiaan tekemään, kun saataisiin ensin vähäinenkään sovinto eri heimojen välille.
— Se saadaan. Tulkaa miehet käymään talossani, niin puhutaan tästä enemmän. Tuota tieuraa — Yrjö viittasi tielle, joka lähti poukamasta — kun seurailette, niin löydätte Savilahteen.
— Eipä ole tiedetty, että ollaan niin lähellä savolaisten asumuksia, sanoi joku Palojärven miehistä.
— Olet varmaankin näinä vuosina sen talosi rakennellut, virkkoi Tuomas.— Eipä näillä seutuvilla vielä sitä ennen taloja kuulunut, eikä näkynyt.
— Me on marja-aholla nähtykin se talo, sanoi Kylli.
— No sittenpä sinäkin osannet joskus sinne, vanhan äitini vieraaksi.Hän onkin sieltä Hämeen perukoilta ja mielivieras olisit hänelle, sanoiYrjö tytölle.
— Eipä tiedä, vaikka joskus kävisinkin, lupasi Kylli.
Yrjö löi kättä miehille ja lähti reippaasti astumaan. Kääntyi vielä sanomaan:
— Niinpä muistakaakin sitten pian tulla vierahiksi. Liikenee sieltä karjanantiakin Palojärven miehille.
Miehet asettuivat uudelleen aterialle. Joku potkasi syrjään särkyneen padan kappaleita.
— Se oli se Jolppi, joka tuon padan särki.
— Iron mielitietty, pilaili joku.
— Häh… koputtelen niillä kappaleilla sitä heittiötä päihin, virkahti punastuva Iro.
— On niitä mekin särjetty savolaisten patoja, sanoi Tuomas sovinnollisesti. — Hyvähän olisi jos nämä joutavat riidat kerrankin loppuisivat. On kylliksi jo tapeltu ja miehiäkin menetetty näissä riidoissa.
— Kyllä ne loppuvat siitä… tämän kesäinen tyttärien kalajärville tulo sen saa aikaan, jurahti tietäjävaari. — Kun heistä saadaan savolaisten emäntiä, niin eivätpä kehtaa sukulaistensa kanssa tapella.
Tyttäret tirskuivat ja punastelivat. Joku koetti tosissaan karahtaa, vaikka tekikin sen leikillä:
— Hyh… mokomille emänniksi… millä sitten keittäisi, kun padat särkevät.
Mutta miesten kuorsaillessa ruokalavoillaan, suunnittelivat jo tyttäretSavilahdessa käyntiä, ja taisipa olla muutamilla salaisena unelmanaSavon maille jäänti.
Suomen herttua.
Pyhän Olavin messu ja juhlalliset teininvihkiäiset olivat juuri päättyneet Turun tuomiokirkossa. Kustaa Vaasan kuninkaallinen juhlakulkue poistui kirkosta piispan taloa kohden, jossa tänään oli määrä pitää tavallista komeammat piispanpidot, kun kuningaskin Juhana-poikansa kanssa suostui niihin vieraaksi tulemaan.
Turun ahtaita kujia hellitti oikea kuninkaan pouta, joksi Turun porvarit olivat tänä kesänä alkaneet nimittää yhtämittaisia helteitä. Seurueensa etupäässä astuvan kuninkaan täytyi siristää heikot silmänsä melkein kiinni ja nojata Juhana-poikansa käsivarteen. Ahtaissa solissa oli päivän hautoma ilma ummehtunutta ja melkein löyhkäävää, josta kuningas tuli hieman huonotuuliseksi. Juhlallinen kirkkotoimituskin oli sitä osaltaan herättänyt. Kustaa-kuningas vainusi aina sellaisissa juhlallisuuksissa katolisuuden jätteitä.
— Meidän aina vain täytyy viipyä täällä päivästä toiseen tämän maan asioita järjestelemässä, emmekä pääse kotiin, oli hän juuri sanonut Juhanalle.
— Mutta tämä maahan on niin kaunis, ja minä tahtoisin jäädä tänne kokonaan, sanoo nuori Juhana, etsien katseilllaan piispan kartanon pihalta väkijoukosta muuanta neitosta, joka osaltaan teki Suomessa-olon hänelle mieluiseksi.
Ja siellähän näkyikin olevan Kaarina Hannuntytär, muuan turkulaisten porvarien lapsia, muita somempana ja kauniimpana, odottamassa korkeata ystävätään. Ohikulkiessaan Juhana nyökkäsi hymyillen tälle punastuvalle immelle ja kuningas kysäisi:
— Ketä tervehdit, poikani?
— Turun väestöä, kansaa, joka pitää minusta ja minä heistä.
Koko Suomessa oloaikansa oli Juhana, varsinkin sen jälkeen, kun tapasi eräissä juhlissa tämän Turun kukkeimman tyttären, pyytänyt isältään saada jäädä Suomeen Suomen herttuaksi, mutta kuningas ei ollut vielä antanut mitään varmaa lupausta. Hänenkin ajatuksiaan se oli askarruttanut, sillä hän olisi mielellään tahtonut eroittaa toisistaan Juhanan ja Eerikin, jotka eivät yhtään sopineet keskenään. Nythän olisi sopiva tilaisuus eroittaa heidät, kun vain olisi voinut jättää rakkaan poikansa tänne suomalaisten hallitsijaksi ja auttajaksi.
Piispan talossa kuiskailtiin, että tänään ehkä kuningas nimittää nuoren prinssin Suomen herttuaksi ja tyytyväisenä sitä julistusta odotettiin. Alavana ja sydämellisenä nuorukaisena oli Juhana voittanut kansan ja myöskin katolisten suosion.
Piispa Agricola vei kuninkaan työhuoneeseensa, jossa katseltiin Mikaelin uusimpia käännöksiä, joita hän äsken Tukholmassa oli painattanut.
— Aiotko sinä kääntää kaikki kirjat suomeksi? kysyi kuningas leikkisästi piispalta.
— Tärkeämmät vain ja siinäkin on paljon vaivaa ja kustannuksia.Näihinpä tuloistani suurin osa hupeneekin.
— Ja luuletko Suomen kansan oppivan lukemaan?
— Kyllä aikaa myöten. Ensin on se oppi pappien saatava ja heidän vuorostaan opetettava kansa lukutaitoiseksi.
— Sinulla on suuret suunnitelmat, Mikael, enkähän tahdo mitenkään niitä vastustaa, mutta nyt meidän on suunniteltava ja puhuttava eräästä toisesta asiasta. Mitä sanot, Mikael-mestari, jos me annamme poikamme Juhanan Suomen herttuaksi?
— Kannatan sitä lämpimästi, vastasi piispa. — Olisihan meillä täällä silloin joku, jonka puoleen voisimme kääntyä asioissamme ja tarpeissamme.
— Mutta kenet valita pojallemme tänne neuvonantajiksi?
Herroja oli kokoontunut piispan työhuoneeseen ja heille kaikille yhteisesti teki kuningas tämän kysymyksen.
Neuvoteltiin ja suunniteltiin näistä tärkeistä henkilöistä. Tämä vei aikaa ja piispan suurtuvassa yleisö, joka odotti tätä kuninkaan päätöstä, alkoi käydä levottomaksi. Eikä vähimmin Juhana prinssi, joka jo pelkäsi isänsä peruutuvan osittaisesta lupauksestaan.
Juhana astuikin huoneeseen ja kävi isälleen kuiskaamaan:
— Rakas isä, järjestä nyt pian se asia. Ethän vain aikone jättää sitä tekemättä?
— Tulemme täältä pian sinne vierasten pariin. Odota nyt siellä. Koetanhan tässä asiata valmistaa, vastasi kuningas ja viittasi poikaansa menemään.
Iloisena riensi Juhana vieraiden joukkoon ja alkoi jotain kuiskutella Kaarina Hannuntyttären kanssa, koskapa tämä katseli kainosti maahan, posket palavina.
Jo aukeaa piispan työhuoneen ovi ja tutisevin askelin, kiirettä pitämättä käy kuningas esiin. Nojaa pöydän päähän ja viittaa poikansa siihen vierelleen. Entistä vanhemmalta ja hauraammalta näyttää kuningas nyt, kun hänen on ilmoitettava luopuvansa lemmikkipojastaan suomalaisten hyväksi.
Jännityksellä odottaa väkijoukko kuninkaan puhetta, jota hän nähtävästi aikoi pitää. Moneen kertaan täytyy kuninkaan yrittää ja viimein saa hän hiljaisella äänellä sanoiksi: — Kun nyt lähdemme tästä maasta, jossa olemme jo kohta vuoden oleskelleet, käytämme tätä tilaisuutta lausuaksemme jäähyväiset teille kaikille. Olemme huomanneet tämän maan köyhäksi ja monien puutteiden alaiseksi ja kun nyt olemme tutustuneet tähän kansaan ja nähneet sen jäykkyydessäänkin ansiokkaaksi ja…
Kuningas väsähtää, nielasee jotain ja jatkaa ääni värähtäen: —… ja senpävuoksi olemme sen tarpeita ja kehitystä ajatellen tehneet päätöksen, joka on vaatinut meiltä paljon uhrautuvaisuutta. Tämän päätöksemme nyt ilmaisemme, vaikka se tuntuukin meistä raskaalta. Helpottaaksemme tämän maan eteenpäin pyrkimyksiä ja hallintaa, olemme päättäneet jättää tänne rakkaan poikamme Juhanan Suomen herttuaksi.
Väkijoukossa kävi humahdus, eikä monikaan huomannut kuninkaan valkoiselle parralle vierähtävää kyyneltä.
Mielenliikutuksesta väsähtäneenä istahti kuningas, ja selitti vielä kuinka vaikeata hänen oli erota pojastaan ja sanoi toivovansa, että suomalaiset pysyisivät uskollisina herttualleen ja tämän kanssa sovinnossa maan yhteistä etua harrastaisivat. Hän tahtoo edelleenkin olla Suomen kuningas, mutta kaikissa asioissa on heidän kuultava ruhtinastaan Juhanaa, Suomen herttuata.
Kansleri astui nyt pöydän ääreen ja luki julistuksen, joka oli myöskin kirjallisesti laadittu.
Väen täyteisessä tuvassa remahti äänekäs tervehdys ja piispa sekä valtaherrat kävivät kiittämään kuningasta, ja onnittelemaan Juhanaa.
Olipa nyt iloisten äänten sorinaa tuvassa, kun Turun porvarien ja muiden läsnäolevien onnittelut jatkuivat nuorelle hallitsijalle.
Yksi oli kuitenkin joukossa, joka karsain mielin seurasi suurta tapahtumaa ja viimeiseksi tuli kuningastakin tervehtimään, tahallaan sivuuttaen Juhanan. Se oli Klaus Fleming, nuori Kuitian ylimys, jolla oli ollut jo kohta isänsä kuoleman jälkeen salaisia vallanhimoisia suunnitelmia Suomeen nähden.
— No nythän voit jäädä Turkuun, jossa poikamme tarvitsee apulaisia, sanoi kuningas.
— En tiedä. Teidän majesteettinnehan on sanonut, ett'ei minusta ole hovimieheksi. Haluaisin vetäytyä maatiloilleni ja palvella sen ohella vain kuningasta miekallani.