— Millä oikeudella te täällä rehentelette? Muonituksenne olette saaneet ja jollette hyvällä mene matkoihinne, juhlarauhan häiritsijät, niin paha teidät perii!
Huovit naureksivat isännän kiukulle.
— Koskapa kihlajaiset kuuluu olevan, niin juomme mekin morsiamen maljan. Pitänet, Ylönen, meidät vain suosiolla vierainasi tahi muuten halkaisemme tuon hauraan pääsi juhlan kunniaksi.
Huovit täyttivät uudelleen haarikat. Voimakas juoma oli jo kihonnut miesten päihin ja Henrikinpoika kävi kihlajaisväen eteen teutaroimaan.
— Missä morsian on? Lienee nurkassa itkemässä kosk'ei näy.
Anna istui karsinapenkillä sulhasensa, Olavi Martinpojan vieressä katsellen pelokkaana huovien elämöimistä. Henrikinpoika kävi hänen eteensä ja tytön juhlavaatteet ja kihlakaunistukset nähtyään arvasi morsiamen löytäneensä.
— Täällähän se ilolintu on. Ja tuoko on sulhanen, joka allapäin röhjöttää kuin variksenpelätin. Ja noin komean tytön on saanut ansaan, hyväkäs. Mutta morsianta on nostettava.
Henrikinpoika kävi käsiksi tyttöön, joka pelästyneenä rimpuili vastaan, nosti syliinsä ja kantoi ympäri tupaa. Toiset huovit tekivät samoin.
Sulhanen oli noussut seisomaan ja kuohuvin mielin katseli, miten huovit raastoivat tyttöä. Hän tarttui jo seinällä olevaan kirveeseen, mutta kädet herposivat. Nythän oli rauhan juhla eikä sopinut aseisiin tarttua.
Ja nyt saunaan miehet, komensi Henrikinpoika. Ja oluttynnyri mukaan. Juhlailo tänä yönä vielä nousee, saat uskoa Ylönen, lisäsi hän purevasti isännälle, joka murjottaen istui peräpenkillä.
Huovit menivät saunaan, riisumatta pirttiin aseitaan ja költereitään.Oluttynnyri raahattiin mukana huutaen ja meluten.
Miehet istuivat vaieten, mutta heidän vääristyneet kasvonsa osoittivat rajua mieltenkuohua.
— Joulurauha tässä nyt särkyi, virkkoi Ylönen. Luulimme tässä, saavamme rauhassa juhlaa jatkaa, mutta jo piti hurttain joutua.
— Miksemme aja heitä ulos, kuohahti Olavi Martinpoika. Onhan meitä enemmän kuin huoveja ja näkyypä tuolla seinillä aseitakin olevan.
— Tarttuisitko rauhan juhlana aseisiin, virkkoi paheksuvasti Ylönen tulevalle vävypojalleen. Se ei saa tapahtua. Rauhallisina meidän on nyt kestettävä, tulkoon mitä tahansa.. Olisinhan jo kirveeseeni tarttunut, jollei olisi juhlailta.
— Ovi meidän on kumminkin pantava salpaan, etteivät tänne enää pääse reuhaamaan.
Ja Ylötär painoi salvan oveen.
Raskas mieliala jatkui yhä pirtissä. Pakkanen paukahteli ulkona, ja huovien melu kuului törmän alta saunasta. Pöydältä oli jo ruuan tähteet korjattu pois ja kynttilä paloi keskellä pöytää.
— Pitikin sen nyt sattua sinun taloosi, johon huovit tulivat elämöimään, virkkoi joku vieraista isännälle.
— Olenhan noista jo saanut minäkin osaltani kärsiä, puhui Ylönen alakuloisesti. Kahdenkertaiset verot olen saanut maksaa tänä vuonna niinkuin muutkin, ja linnaleirin miehet käyvät tiheään vierailemassa.
Vieraille oli jo vuoteet laitettu olkipahnoille ja miehet vaipuivat jo pitkäkseen, naisten vielä karsinanurkassa supatellessa. Ylönen avasi uuden testamenttinsa ja alotti äsken keskeytyneen lukunsa. Hän oli jo rauhoittunut ja hänen kasvonsa kirkastuivat sitä mukaa kun hän lukuansa jatkoi.
Kun Ylönen lopetti lukunsa, oli kynttilä palanut jo karrelle ja takkatulikin hiiltynyt. Väki nukkui jo raskaasti, kun hän kynttilän sammutti ja painui vuoteelleen aamuyöstä noustakseen herättelemään kirkkoonlähtijöitä.
* * * * *
Huovit mellastelivat saunassa ja maistelivat voimakasta olutta, joka pian teki tehtävänsä. Syntyi kiista, kuka heistä saisi tupaan mentyä ensimmäiseksi kaapata morsiamen syliinsä. Käytiin käsikähmään ja seinän raossa palava päre putosi olkiin ja sauna syttyi palamaan. Kiireesti keräsivät huovit vaatteensa ja varustuksensa ja juoksivat alastomina tupaan.
Ovi, joka oli salvattu, pysyi kumminkin tiukasti kiinni. Henrikinpoika potki ovea uhkaillen, mutta pirtistä kuului jyrkkänä Ylösen ääni.
— Ovea ei avata. Menkää saunaan.
Pakkanen puraisi huovien ruumiita, kiukku nousi ja römähtäen aukeni tuvan ovi, josta salvan oli murtanut raskaat iskut. Huovit kävivät räyhäten tanssimaan lattiapahnoille, ja joku heistä lienee horjahtanut nukkujien päälle, koskapa vuoteilta alkoi kuulua synkeitä kirouksia. Henrikinpoika avasi ikkunaluukun ja tupa valastui palavan saunan hehkusta.
— Katsohan saunaasi, Ylönen. Siitä tuli komea kokko. Se vain oli pahinta, kun oluttynnyri jäi palavaan saunaan, vaan nostakaa miehet permannon alta uusi.
Ylönen oli puhaltanut liedestä tulen päreeseen ja kiinnitti sen pihtiin. Hänen kasvolihaksensa värähtelivät, mutta hän pidätti vielä kiukkunsa. Miehet seisoivat ikkunan ääressä ja katselivat liekkien raukenemista. Naiset olivat pelästyneinä nousseet vuoteiltaan ja pukeutuneet, peläten pian kahakan syntyvän.
Muutamat miehistä jo katselivatkin aseita seinältä, vaan Ylönen kävi estelemään heitä, samalla varoittaen huoveja.
— Näette, että kohta syntyy verinen leikki, jota minä en kykene hillitsemään, jos reuhaamisenne vielä jatkuu.
Huovit olivat vaatehtineet ja kiinnittäneet miekat vyölleen ja kävivät nyt nostamaan uutta oluttynnyriä permannon alta. Ylönen aikoi vastustaa, mutta painui penkille pää käsien varaan. He saivat jatkaa reuhaamistaan, miesten heitä synkästi silmäillessä.
Kohta kävi Henrikinpoika tahtomaan ruokaa itselleen ja miehilleen. Nyt loppui jo Ylösen kärsivällisyys ja hän kivahti:
— Ei tule murenaakaan! Vai pitäisikö minun juhlapäivänä lähteä perheineni kerjäämään. Suoriutukaa heti toisiin taloihin tahi muuten tartumme aseisiin ja silloin painutte tuohon paikoillenne, ettekä siitä ikinä nouse.
Huovit eivät käyneet vastarintaan, nähtyään, että se olisi käynyt heille vaaralliseksi. Tyytyivät ilman ruokaa, vaikkakin muristen, avaamaan äsken nostamaansa oluttynnyriä.
Ulkona, seesteisellä taivaalla näytti otava jo aamua, ja osa talonväestä ja vieraista valmisteli joulukirkkoon lähtöä. Olavi Martinpoika oli jo hevosensa valjastanut ja kiirehti pirtissä lähtöön morsiantaan, joka oli huoveja peläten piileksinyt läävässä.
— Pian, huovit kohta sinut huomaavat.
Mutta Henrikinpoika oli jo huomannut lähtijät.
— Kas, siinähän se morsian on, enkä ole tuota ennemmin huomannut. Kyllä, pahus vie — ja Henrikinpoika kävi Olavi Martinpojan eteen — tuollainen rähjä olisi saanut tyytyä huonompaan. Parempi olisi tuo tyttö minulla kainaloisena kanana.
Martinpoika silmäili seinälle, jossa oli aseita, mutta halliten yli reunojen kuohuvan kiukkunsa kääntyi ovelle mennäkseen.
— Ei niin saa mennä, ja Henrikinpoika tarttui tyttöön ja nosti syliinsä — yksi suukko ensin…
Isku Martinpojan nyrkistä putosi raskaasti huovin naamaan, josta pirskahti veri lattiapahnoille. Tyttö pääsi pakoon. Huovit paljastivat miekkansa aikoen hyökätä miesten päälle, mutta samassa oli miehilläkin aseet käsissä ja huovit saarrettiin joka puolelta. Aseet kohosivat, lyöntiin valmiina molemmin puolin. Silmänräpäyksen harkitsivat huovit aseet kohotettuina voimiaan, mutta huomasivat ne vähäisiksi vastustajiinsa verraten. Aseet painuivat ja humalaiset huovit horjuivat ulos, lähtien pian talosta.
— Veri jäi tällä kertaa vuotamatta, mutta jääneekö kauaksi aikaa. Aseisiin tarttumatta ei heitä jaksane kauan kärsiä, virkkoi Ylönen, hänkin valmistellen kirkkoonlähtöä.