— Katsohan tätä! Kuulin puhuttavan tästä Daniel Medelplanin työstä ja nyt näen sen, virkkoi kirkkoherra Serlachius ojentaen aapisen toverilleen. — Tuossakin yksi pieni todistus siitä, että kansamme ei taitu, vaikka ylivoiman alla taipuu. Daniel Medelplan leikkaa puusta kirjaimet ja painaa yksitellen aapiskirjan lehdet, kun oikeassa präntissä valmistettuja ei ole saatavissa.
— Niin, minäkin kuulin, että tätä Daniel-papin aapista on sitten lainattu kylästä toiseen, virkkoi Jaakko Riz. — Tässä kyllä ei ole paljoa muuta kuin isämeidän rukous, mutta onhan sekin jotain. Kristinopin taito onkin näinä vuosina mennyt niin, että kaikki on aloitettava taas alusta.
— Niinkuin täälläkin, sanoi Serlachius viitaten tyhjää luentosalia. — Kuinka monta palannee yliopistomme opettajista, jotka ovat pakolaisina saaneet lähteä mikä minnekin, useimmat vieraille maille.
Toverukset jättivät aution luentosalin. Pohjoistuuli palasi jälleen kierreltyään tyhjässä kaupungissa ja alkoi käännellä Medelplanin aapisen lehtiä ikkunalaudalla, johon Pietari Serlachius oli sen jättänyt.
Piilopirtillä.
Yksinäisellä salolammella souteli nuori, noin kuudentoista vuotias tyttönen toukokuun tyvenen ja aurinkoisen aamun kirkkaudessa. Aamu oli lämmin ja tytön pyöreitä jäseniä verhosi vain lyhythihainen piikkopaita ja lyhyt hame, joka oli jo parista kohdasta pahasti risukoissa revennyt. Tyttö oli lähtenyt kokemaan katiskoita ja ahvenmertoja ja runsas saalis jo pyristeli venheen pohjalla. Muutamia pajumertoja oli vielä kaislikon rinnassa katsomatta, mutta eipä ollut kiirettä salolla, jos antoi venheen kellua siinä hetkisen melomatta ja nautti lämpimästä auringon paisteesta ja käkien kilvan helkyttämästä kukunnasta.
Yhtäkkiä tämä eräkorven hiljainen rauha häiriintyi, kun rantapajukossa kuului risujen murtuminen, niinkuin astujan askelten alla. Tyttö säikähti ja tarttui pelokkaana melaansa, luoden hätääntyneen katseen rannalle, Kotoisia se ropsaja ei saattanut olla. Olihan veli toisaalla rihmoillaan, eikä mitenkään ollut tänne ehtinyt eikä isä kyennyt metsäsaunalta liikkumaan, ja äidilläkin oli aamulypsy ja muut askareet.
Olisiko ehkä ryssä, koirankuonolainen, tänne korven kohtuun osannut?
Tätäpä tyttö ensiksi ajatteli ja pelosta vavahteli melaa pitävä käsi. Rannan pajukosta ilmestyi kuitenkin kotoiselta näyttävä mies, vaikka olikin meikäläisistä erilainen vaatteiltaan ja naamaltaan kokonaan parroittunut. Tulija katseli hetkisen pelästynyttä melojaa ja virkkoi sitten ystävällisesti:
— Älähän pelkää, tyttöseni, en minä vainolainen ole, vaan paossa kotitanhuvilta niinkuin ehkä sinäkin. Metsiä harhaillessani osuin tähän lammen rannalle ja ihastuin ikihyväksi ihmislapsen nähtyäni. Missä sinun kotiväkesi on?
Tyttö aprikoi, sanoisiko. Eihän tietänyt, vaikka mies sittenkin olisi joku maassa majailevista venäläisistä, jotka ryöstivät ja hävittivät.
— Tuolla vain… metsässä, sai tyttö tuskin äänensä kuuluville. —Kukas… te olette?
— Olen seurakuntamme sielunpaimen, joka jo toista vuotta on pakolaisena kierrellyt. Melohan, lapseni, lähemmäs, että näen, onko taivahinen siunannut pyydyksesi, joita varmaan olet kokemassa.
— Niin olen.
Pelonalaisena meloi tyttö lähemmäksi rantaa ja mies rannalla katseli tutkivasti häntä.
— Metsäkulman Laurin nuorin tytär, Kylli! Tunsinpas sinut, vaikka olet kasvanut ja pyöristynyt. Vieläkö isäsi ja äitisi elävät?
Tyttö uskalsi nyt jo tyrkätä venheen kokan aivan rantaan kiinni, kun oli varma, että vieras ei ollut vihollinen, koskapa tunsi hänet ja nimeltä puhutteli. Saattoipa olla pitäjän pappikin, eihän hän tuntenut, kun oli jo monia vuosia siitä, kun kirkossa oli käyty ja silloin oli hän nähnyt papin vain koreana messupaidassaan.
— Onpa sinulla ahvenia, onpa haukikin. Eipä muuten olisikaan jäsenesi noin pyöreät, ellette saisi täällä riistaa kyniksenne. Siitä on kolmatta vuotta, kun olen isäsi nähnyt. Vieläkö hän sairastelee venäläisten pahoinpitelystä? Kuulin, että olivat häntä rääkänneet.
— Vielä. Ei hän paljoa kykene liikkumaan.
— Olen ehkä mielivieras vanhemmillesi. Siispä saattanet, tyttöseni, minut asumuksellenne. Onhan hyvä, että pitkän ajan perästä näen rakkaita seurakuntalaisiani.
— Tulkaa venheeseen.
Pappi istui ruuheen ja alkoi soutaa.
— Olisi vielä joku pyydys… jos ei niin kiirettä ole… sanoi tyttö.
— Eipä niinkään. Tulkoonpa niistä nyt vielä nälkäisen kulkijankin varalta.
Saalis lisääntyi vielä puolella ja rantaan päästyä alkoi tyttö mättää ahvenia konttivakkaan. Se tuli puolilleen ja ripeästi nosti tyttö sen hartioilleen.
— Annahan, kun minä kannan vakkasi tällä kertaa. Se näyttää liian painavaltakin hennoille hartioillesi.
— Ei ne niin hennot ole, naurahti tyttö.
Vakka sovitettiin korentoon ja kannettiin yhdessä kiemuroivaa polkua joka väliin peittyi risukoihin, mutta joita tyttö taitavasti väisti. Kohta ilmestyi ahon laidasta metsäsauna ja sen edustalla tyttö pysähtyi.
— Tässä asumme. Jos tahdotte istua tuohon kivelle siksi aikaa, kun käyn vähän siivoamassa, sanoi tyttö. — Äitikään ei taida olla kotona ja isä tekee aina saunaan törkyä.
— Älähän välitä siitä, sanoi pappi ja työntäytyi ahtaasta ovesta tytön jälessä saunaan. Sauna oli hämärästi valaistu ja pienen ikkunan ääressä kapersi jotain tuohityötä entinen Metsäkulman vauraan talon isäntä, Lauri.
— Herran rauha majaan, toivotteli pappi ja istahti Laurin lähelle rahille, jonka Kylli oli tarjonnut. — Ei taida Lauri-naapuri enää tuntea?
— Kyllähän minä vähän… äänestä… arveli Lauri vierasta tirkistellen.— Eihän vain liene pitäjän kappalainen, Nicolaus?
— Onpa niinkin.
— No johan minä äänestä… kun on muuten niin muuttunut. Vaikka niinpä tässä on muututtu jokainen. Täällä sitä nyt mekin olemme, piilopirtillä.
Pappi Nicolauksen olivat venäläiset ottaneet vangiksi, ensin rääkättyään häntä niinkuin muitakin hengenmiehiä. Kuljeteltuaan Nicolausta Virossa ja sisä-Venäjällä, oli hän päässyt kuonolaisten kynsistä karkuun ja Ruotsin kautta kotimaahan. Oikoteitä myöten kulkiessaan kotipitäjätään kohti oli hän eksynyt lammen rannalle, jossa Kylli-tyttö oli kalastamassa.
Nicolaus-kappalaisen kertoessa seikkailuistaan Laurille, oli Kylli laittanut ahvenista muhevan keiton saunan edustalla olevassa pistekodassa. Lehmää laitumelle saattelemassa ollut Laurin emäntäkin palasi ja hämmästyi odottamattomasta vierailusta. Aho-aukean keskelle, keltakukkaa työntävälle nurmelle katettiin vaatimaton kala-ateria ja nälkäisenä kävi Nicolaus-pappikin sen kimppuun.
— Ja näin pieneksikö on perheenne supistunut? kysyi Nicolaus. — Simo ja Yrjöhän joutuivat sotaan ja sinne jäivät, sen muistan, mutta olihan vielä Alpo ja Mikko Metsäkulmalla ollessanne.
— Alpokin joutui sotateille ja Mikko vain on enää jälellä, virkkoi Lauri, leuka värähtäen. — Siellä on kotimme hävitettynä ja poltettuna ja kun Mikko siellä taannoin kävi, kertoi vain saunan olevan polttamatta ja senkin ovelle kuuluu pajupehko kasvaneen.
— Ja kirkkoa kuului ympäröivän jo sakea metsä, tiesi emäntä. — Papin talossa kuuluu tupa olevan jäljellä, mutta siitäkin katto sortuneen. Milloin tästä uskaltanee lähteä kotinurkille, jos heitä enää tarvinneekaan. Kovin on tuo Laurikin jo käynyt heikoksi.
— Onhan teillä nämä nuoret, jotka kyllä kodin jälleen rakentavat, sanoiNicolaus.
Mikko poika oli tullut metsästä hänkin aterialle ja vahvarakenteisempi näytti hänestä tulevan kuin isästään. Kyllä hän pian jaksaisi talon uudelleen rakentaa.
— Rauha on nyt jo maassa ja jokainen voi taas siirtyä kotikonnuilleen julman hävityksen jälkiä parantamaan, virkkoi Nicolaus. — Ehkäpä kaikkivaltias nyt jo vihdoinkin armahtaa maatamme ja antaa sen jälleen kehittyä vähitellen siihen, mihin jo menneet sukupolvet olivat vaivalla päässeet.
— Ei tiedä. Sodanhaluinen kuningas saattaa taas piankin keksiä uusia sotaretkiä, virkkoi Lauri.
— Milläpä miehillä hän enää sotaa käynee. Ainakin ne, mitä tälle puolle Pohjanlahden on jäänyt, tarvitaan tarkoin hävitettyjen kotien rakentamiseen.
Hetkisen tuijotti Nicolaus-pappi tulisijan hiillokseen, missä kalakeitto oli äsken kiehunut ja jatkoi:
— Luulenpa, että Ruotsissakin on jo lopullisesti kyllästytty Kaarle XII onnettomiin päähänpistoihin ja silloinhan hänestä saisimme täälläkin pian rauhan.
Nicolaus-papin ajatusta ei piilopirtin perhe käsittänyt. Mistäpä he olisivat voineet käsittää, että tämän huikentelevaisen hallitsijan suurimmaksi syyksi oli luettava tämäkin kärsimysten pitkä kausi, jota isonvihan nimellä jälkipolvet tulisivat muistelemaan. Venäläinenhän oli tosin maan hävittänyt, mutta ehkäpä tarmokkaampi hallitsija olisi sen voinut estää.
— Aion tästä käydä minäkin seurakuntaani hoitamaan, jonka saan nyt yksinäni tehdä, kun esimieheni kuuluu hänkin sodan kärsimyksiin sortuneen. Metsä on kaadettava kirkon ympäriltä ja rauhan evankeliumia taas saarnattava. Nyt levähdän täällä hoivissanne ja huomispäivänä lähdemme tästä joukolla hävitettyjen kotien raunioille.
Sitäpä lähtöä Metsäkulmalle olivat piilopirtin asukkaatkin juuri miettineet. Laurinkin koukkuun painuneet hartiat näyttivät suoristuvan, kun hän kohta topakasti virkkoi:
— Niinpä sitten huomispäivänä lähtekäämme ja koetan vielä minäkin uuden pirtin nurkkia kokoon liitostella. Ehkäpä tästä vielä elämä palautuu entiselleen, kun saadaan kylvöt tehdä ja karjaa lisääntymään. Ainahan niitä asumuksia kyhää, kun karjan ja kylvöt saa kuntoon.
Suloisena suviaamuna vaeltaa piilopirtin väki sielunpaimenensa kanssa rakentamaan, mitä sota ja vaino on heidän kohdaltaan hävittänyt.
Kodin raunioilla.
Kaksi miestä hiihtää verkalleen varhaisena huhtikuun aamuna asumattomien salojen, vaarojen ja pikku järven selkien poikki, pyrkien erään pienen järven rannalle Pohjois-Savon seuduilla. Eilen on lumi sulanut hellittävässä auringossa ja yöllä pakkanen kovettanut hanget kestäviksi ja joutuisata on nyt miesten taivallus kotitienoota kohti, josta muutamia vuosia sitten toinen on joutunut kuninkaan käskystä Puolaan ja toinen sen jälkeen Lybeckerin joukkoihin, jotka koettivat estää venäläisjoukkojen tunkeutumista Viipuriin ja sitä tietä koko maahan. Molemmat olivat veljeksiä samasta talosta, joka oli täytynyt jättää niinkuin monet muutkin kodit venäläisjoukkojen hävitettäväksi. Nuorempi, Yrjö, jäi Saunalahteen taloa pitämään kun vanhemman tempaisi sodan koura vieraalle maalle ja harhailtuaan molemmat aikansa sotavankina ja sittemmin karkureina, vei onnellinen sattuma heidät kotipaikoille pyrkiessä yhteen ja yhdessäpä nyt samaa matkaa jatkettiinkin.
Useita päiviä olivat veljekset hiihtäneet, ensin Virosta Suomenlahden poikki ja sitten suoraan keskimaata kohti, vanhempi, Hannu, edellä, Yrjön koettaessa pysyä kiihkeästi kotiin pyrkivän vanhemman veljensä kintereillä. Mistä lienevät Hannulla voimat riittäneetkin puskea vastatuuletkin yhtä vimmaisesti, vai tämäkö raikas kevätaamu niitä ehkä antoi; riittävästi eivät veljekset olleet kuitenkaan saaneet näinä päivinä ravintoa. Hannun selkärepussa heilahteli vielä kannikka leivästä, joka pari päivää sitten oli saatu ja siitä kannikasta pitäisi vielä riittää täksikin päiväksi. Olihan leivän höysteeksi tipauteltu aina yönuotiolle asetuttaessa metsopari Hannun piilukkoisella tussarilla, jonka hän oli saanut jostain otetuksi mukaansa. Ase olisi hyvä Saunarannallakin, jossa ei tiettävissä ollut muuta syötävää kuin metsän riista ja luodikolla olisi hyvä metsästää hirviä ja muita sellaisia isompia otuksia..
Hannu oli hiihtänyt kiivaasti muutaman korkean vaaran jyrkän rinteen ja pysähtyi kaatuneen hongan tyvelle levähtämään. Yrjö eli jäänyt vähän jälkeen ja hengästyneenä kipusi rinteen harjalle.
— Huonoksipa se Lybeckerin kaalisoppa vei miehen, virkkoi Yrjö veljensä viereen istahtaen. — Monta metson reittä saa popsia, ennenkun tässä voimat ovat entisellään.
— Vähinä ne ovat minultakin, virkkoi Hannu. — Tämä kevätaamu ja kodin raunioiden näkemisen toivo minulle voimia antavat.
— Nepä minullekin, ja ennen iltaahan olemmekin jo Saunarannalla.
— Miten jaksanemme; hiihtää. Tänään tulee taas lämmin päivä.
Aurinko nousikin hehkuvan punaisena metsän takaa ja lämmitti hiihdosta hiestyneiden miesten selkää. Olisipa tehnyt mieli pitemmältäkin levähtää, kun sopiva tulenpitopaikkakin oli vieressä.
Vaaran harjulle näkyi etelän ja vähän taaempaa idän puolelta hävitetyt kylät, joissa vain tupien hiiltyneet rauniot ja muutamissa saunat olivat talon paikkoja näyttämässä. Muutamiin oli jo pakosalla ollut väki palannut töihin ja kirveen iskut kalkahtelivat raikkaassa kevätaamussa, kun tupia jälleen rakennettiin. Kuinka monennen kerran niitä saatiin sotien ja vainovalkeiden jälkeen rakennella, ei kukaan voinut tarkalleen sanoa. Varhaisempina aikoina olivat karjalaiset käyneet monet kymmenet kerrat talot polttamassa ja sodan jaloissa olivat ne taas sortuneet, nyt viimeksi perinpohjin koko maassa. Olisipa voinut jo luulla, että talonpaikat jäävätkin autioiksi, mutta näytti taas tänäkin kauniina huhtikuun aamuna, että maassa asuu sitkeä kansa, joka pahimpienkin iskujen jälkeen kykenee kotinsa ja kontunsa jälleen rakentamaan.
Talon jälleen kuntoon rakentaminen oli ollut Saunarannan veljeksilläkin mielessään ja hetken levättyään vaaralla antoivat he suksiensa luistaa rinnettä alas ja koettivat pysytellä samassa vauhdissa vielä tasasellakin maalla. Vasta kun päivä korkealle kohoten oli ehtinyt paahtaa lumen upottavaksi, pysähtyivät veljekset levähtämään, varsinkin kun Hannu oli muutaman mäen kupeesta pälvessä kylpevän urosmetson lävistänyt luodikollaan aamiaispalaksi.
* * * * *
Lukuisien, autioksi jääneiden talojen raunioiden ohi hiihtäen ovat veljekset viimein päässeet kotikyläänsä. Saunanrannalle on Yrjön sotaan lähtiessä jäänyt talo kuntoon, mutta läävän ja vaateaitan tapaavat veljekset nyt vain talon paikalta. Venäläisiä vastusteleva talon vanha vaari on saanut surmaniskun näiltä omalla pihallaan ja Hannun ja Yrjön nuorimman sisaren, Inkerin, ovat he vieneet mukaansa. Naapuritalon, Juurikorven, isäntä näitä pojille kertoo, kun nämä kotiin päästyään käyvät Juurikorpeen saunomaan ja omaisiaan tietämään.
— Onhan niitä ennenkin eletty vaikeita aikoja, mutta eipä vielä tällaisia, että kokonaisista perhekunnista vain muutama olisi jäänyt jälelle, haastelee Juurikorven Mikko saunan jälkeen tuvan penkillä tarinaa jatkettaessa. — Ei riittänyt tämä sodan hävitys, kun piti vielä voittajan raastaa tuhansittain miehiämme ja naisiamme orjiksi Venäjälle. Sinne meni minultakin ainoat pojat, eikä tässä tiedä, kehtaanko enää taloa ryhtyä rakentamaan yksinäni. Jos sattuisi sellainen onni pojille, että pääsisivät karkaamaan.
— Minustakin tuntuu, että Lauri ja Juha eivät jää sinne kauaksi aikaa, virkkoi Hannu. — Ovat ne pojat siksi neuvokkaita, että eivät suostu ryssän orjiksi.
— Kunpa Inkeri-siskokin pääsisi heidän kynsistään karkuun, sanoo Yrjö alakuloisesti siskoaan muistellen.
— Ei tiedä… naisten karkuun lähtö on toista kuin miesten, sanoo siihen Hannu.
— Kyllä sen tempun osaavat naisetkin, kun niikseen on, virkkoi Mikko veljeksiä puolestaan lohdutellen. — Montapa tyttöä kipaisi ennen Karjalastakin kotiin, kun vainolaiset sinne veivät, eivätkä saaneet suostutelluksi omikseen.
Talojaan ryhtyivät rakentamaan Saunarannan veljekset niinkuin Mikkokin. Kevätkylvöjä olisi pitänyt käydä tekemässä, mutta siementä puuttui. Yksi ja toinen oli kotiin palatessaan ampunut otuksia ja nahkakiihtelyksillä käytiin vaihtamassa Raumalla ja Kokkolassa siementä, jota sinne hyvänä kauppatavarana laivurit toivat. Selkärepuissakin sitä tuotiin, sillä harvoille oli sodan hävitys hevoset jättänyt ja hevoskuormallisiin ei olisi useammankaan talon varat riittäneet. Muiden siementen noutajien mukaan oli Saunarannan Yrjökin lähtenyt ja hänen kiihtelyksensä olivat niin saksan suosimia, että kaksitoistakappaisen säkin laski Yrjö olaltaan siemenohraa Hannun iloiseksi hämmästykseksi Saunarannan aitan kynnykselle. Yrjöäkin odotti vuorostaan iloinen yllätys, kun tuvan salvokselle ilmestyi Inkeri-sisko sammalsäkkeineen, joita hän veljensä avuksi oli jo pari päivää tuvan tarpeiksi kantanut.
— Miten sinä pääsit? puuskahti Yrjö vapautuen murheesta, joka oli häntä painanut Inkeri-siskon takia.
— Karkasin tietysti ja kun satuin osumaan toisten kotimaahan pyrkivien mukaan, niin mikäpä oli sitten tullessa, sanoi tyttö.
— Eivätkä saaneet kiinni.
— Eivät. Liikuin vain öillä ja päivät piileksin pellon ojissa ja milloin missäkin.
Uusilla voimilla käytiin Saunarannalla rakentamaan kotia; Olihan saatu siskokin takaisin kotiin ja sitten vielä runsaasti siementä. Veljekset kävivätkin kiireesti kevätkylvöihin ja ohrahalmeen lisäksi raivattiin vielä aikamoinen naurispalokin. Kesällä kun tehtäisiin heinää, olisi silloin jo lehmäkin taloon hankittava ja ehkäpä senkin onnistuisi jostain saamaan. Olihan sentään muutamilla osa karjasta säilynyt, kun se sodan syttyessä oli korpien keskelle ajettu ja sinne piilopirtin viereen turvemajat sitä varten laitettu.
Juurikorven Mikkokin oli alkanut rakennella taloaan. Olihan hänelle jäänyt kuitenkin viisivuotias pojanpoika, joka äitinsä kanssa oli kylän piilopirtille jäänyt, mutta Mikon palatessa oli orpo, kun tauti oli äidinkin ottanut. Turhaan poikiaan tulevaksi vuotellen, jäi Mikko tästä talonpitäjää ja vanhuuden varaa odottelemaan…
Salonkävijä.
Yrjö Pietarinpoika oli saanut sanoman kaukaiselle salosaunalleen, että venäläinen on tehnyt rauhan Uudessakaupungissa. Häneltäkin oli vihollinen polttanut talon, vienyt nuoremman veljen ja siskon mukanaan. Vanha äiti oli ryöstäviä vihollisia vastustaessaan tupertunut hankeen ja siihen jäänyt. Yksin oli Yrjö näinä raskaina vuosina elellyt metsäsaunallaan, paettuaan sodan alussa kykenemättömän Lybeckerin joukoista. Nyt oli jo alkanut palailla muitakin pakolaisia salosaunoiltaan ja Yrjö Pietarinpoikakin muutamana helmikuun päivänä koputteli puoliksi palaneen pirttinsä nurkan päitä kirvespohjallaan. Talo olisi pitänyt panna kuntoon, mutta tällä kertaa tuntui olevan siihen kovin vähän halua. Veljen vankinaolo ja sisaren ryöstö oli vielä mieltä painamassa. Miten voisi yksin yrittää, kun ei ollut ketään sukulaisia edes auttamaan ja nuorikkoakaan ei käynyt mieliminen tyhjään taloon. Vainolainen oli vienyt karjan. Yksi poloinen vasikka oli jäänyt ja sen oli naapuri ottanut hoiviinsa salonavetalleen.
Yrjö Pietarinpoika ryhtyi kuitenkin purkamaan palaneita hirsiä tupansa kehästä. Kolme hirsikertaa oli jäänyt ehjäksi ja ne veisteli Yrjö molemmin puolin puhtaalle puulle, odottamaan toisia uusia hirsikertoja siksi, kun keväiset päivät alkaisivat herätellä kodin rakennusintoa.
Haukattuaan tupansa kinostuneella portaalla palan mustaa leipää, nousiYrjö suksille ja lähti hiihtämään naapurikyliin.
Yhtä toivotonta ja masentunutta oli elämä sielläkin. Hävitettyjä koteja olisi pitänyt rakentaa, mutta ei ollut monellakaan tietoa leivästä. Nälän kanssa taistellen kyhättiin kokoon asumuksia poltettujen talojen raunioille ja odotettiin hartaasti kevättä, joka toisi uusia elämisen mahdollisuuksia, kun pääsisi kevätkalaan.
Louhivaaran pihaan pysäyttää Yrjö suksensa ja käy tupaan, joka tässä syrjäisessä paikassa on jäänyt sydänmaita samoilevalta viholliselta huomaamatta ja polttamatta.
— Vielähän olet hengissä pysynyt, sanoo Louhivaaran Tuomas tupaan astuvalle Yrjölle.
— Vieläpä tuota sinäkin näyt olevan. Ja perheesikin on taitanut säilyä viholliselta.
— Sattui kuin vahingossa säilymään. Naiset sattuivat olemaan palohalmeella leikkaamassa, kun vihollisparvi kylällä liikkui ja joku oli käynyt tässäkin nuuskimassa, olisiko mitään ryöstettävää. Lienee näyttänyt tämä asumus ryssästä liian vähäiseltä, kun jätti rauhaan ja j rauhassa tässä sitten olemme saaneet ollakin.
Naurishuttu kiehua porisi Louhivaaran tuvan liedellä ja kohta alkoi emäntä täytellä vateja ja kantaa niitä pöytään.
Viimekesänä oli ollut Tuomaalla valtavia naurishalmeita ja nyt oli hänellä varaa auttaa hätääntyneitä naapureitaankin nauriilla. Olipa ruis- ja ohrahuhtakin auttanut niin, että niistäkin vähän liikeni siemenviljaksi naapureille ja vähän leipäavuksikin.
— Minulta meni kaikki, virkkoi Yrjö raskaasti huoahtaen. — Jos olisi kaikki muu mennytkin, mutta kun meni sisko ja veli.
— Monelta ne ovat menneet. Rajantakainen on aina harjoittanut naisenryöstöä, mutta nyt niitä on raahattu laumottain näinä surkeina vainon vuosina. Palannevatko sitten enää milloinkaan kotiperukoilleen.
Tuomas kehoitti Yrjöäkin aterialle:
— Tulehan suurukselle. Ei se elämä suremalla parane. Täytyy vain yrittää jokaisen alusta.
— Kunnes on saatu kaikki jälleen rakennetuksi ja taas tulee vihollinen hävittämään.
— Voihan se käydä niinkin. Kaarle-kuningasta me saamme tästä häviöstä kiittää. Omat miehemme ovat saaneet olla vierailla mailla taistelemassa ja oman maamme kuningas jätti vihollisen jalkoihin.
— Talo pitäisi minunkin jälleen panna kuntoon, mutta eikö tuo jääne, virkkoi Yrjö hetken kuluttua.
— Ettäkö jättäisit talosi siihen, kun nyt rauha on vihdoinkin tullut, sanoi Tuomas. — Ei se vetele. Kevään tullen autan sinua talosi rakentamisessa ja siitä palkkioksi saisit nyt lähteä Turkuun, suolaa hakemaan. Saimme sitä äsken viisi ruokalusikallista muutamalta kaupungissa kävijältä, mutta nyt on enää puolet jälellä. Sitä tarvitset itsekin ja noilla sinun hartioillasi ei viidenkään leiviskän kontti paljoa paina. Lähde siis matkalle ja parin, kolmen viikon perästä olet jo takaisin.
Jos oli saloilla leipä vähissä, niin suolasta oli sitä suurempi puutos. Mitä vähän satuttiin saamaan, säilytettiin kuin kultaa, mutta se kului kuitenkin. Tämä äsken saatu vähäinen määrä oli Louhivaarastakin lopussa eikä ollut ajattelemista kevätkalaankaan ilman suolaa.
— Samapa se, vaikka lähdenkin, virkkoi Yrjö. — Eipä näillä talvisilla päivillä ole väliä, miten nämä saa kulumaan.
Kookas tuohikontti selässä lähtee Yrjö Pietarinpoika hiihtelemään etelää kohti. Tuomaan emäntä on laittanut riittävästi evästä konttiin ja pohjimmaiseksi riepuun käärityt äyrityiset, joilla suolat oli ostettava.
Hiihtäessään asuttujen seutujen ja kirkonkylien ohitse, kohtaa salonkävijää sama hävityksen surkeus kaikkialla. Toisissa talot kokonaan porona, muutamissa katot palaneina ja seinät hiiltyneinä ja harvoissa vain asukkaat toivottomina ja alakuloisina rakentelemassa jälleen kuntoon asumuksiaan.
Viikon päivät hiihdeltyään, näkee Yrjö Tuomaanpoika tuomiokirkon tornin metsäniemekkeen takaa, ja tietää nyt olevansa perillä. Tultuaan kaupunkiin, josta hävityksen jäljet eivät vielä ole ehtineet peittyä, etsii Yrjö muutaman tuttavansa kauppaporvarin taloa, mutta löytää vain hiiltyneet rauniot. Pienissä kivipuodeissa, joissa ennen Turun loistoajoilla käytiin niin vilkasta kauppaa, olivat luukut suljettuina. Yrjö koetti tiedustella muutamilta harvoilta kujasilla liikkuvilta, missä Turun suolaporvarit nyt majailivat.
— Ei täällä mitään suolaporvaria ole sen jälkeen, kun venäläiset puhdistivat tarpeisiinsa Kivi-Matin suola-aitan.. Ei kukaan uskalla ryhtyä suolakauppaan koirankuonolaisten takia, selitti muuan mies Yrjölle ja pujahti kuin arka otus loukkoonsa.
Yrjö Pietarinpoika tuskitteli turhaa matkaansa. Olipa Turku tosiaankin tullut köyhäksi, kun ei suolakouraa saanut salonkävijä täältä konttiinsa. Mikä neuvoksi? Tyhjiltään ei olisi käynyt lähteminen paluumatkalle. Louhivaaran emännän suolattomat eväät hiukoivat miehisen miehen sydänalaa. Olisi saanut edes kourankaan suolaa hiukovaan nälkäänsä.
— Kuulehan, äijä, virkkoi Yrjö muutamalle kepin varassa lyykkäävälle miehelle, jonka tapasi Napaturun kadulla. — Mistä täällä salolaisille suolaa annetaan?
— Häh? suolaako? Ei sitä ole liioin itsellämmekään, sitten kun ryssän upseerit veivät suolakauppiaamme varaston kuitiksi. Uudestakaupungista sitä on haettu ja sieltä kuuluu saavan vaikka leivisköittäin, kellä äyrityisiä on.
— Vai saa sieltä, virkahti Yrjö ja käänsi heti suksensa, lähteäkseen kaupungista. — Hyvästi sitten, köyhä Turku. Enpä toista kertaa hiihtäne tänne enää suolan hakuun.
* * * * *
Kolmisen viikkoa myöhemmin palasi Yrjö matkaltaan ja laski täysinäisen suolakontin Louhivaaran pirtin penkille. Tuomas perheineen ihastui kuin suuresta saaliista ainakin.
— Saitpas sittenkin suolaa. Nythän ei enää hätää mitään. Pankaa sauna lämpiämään Yrjölle ja saattakaa sanaa naapureille, että saavat tuopin suolaa hiukaansa, puheli Tuomas hyvillään ja jatkoi vilkkaasti samaan menoon:
— Täytyyhän naapureitaan auttaa minkä vain voi. Mielellään tulevat tupaasi nostamaan, Yrjö, kun tässä autoit meitä yhteisesti. Täytyy vain jokaisen alottaa juurevasti elämäänsä, niinkuin alusta ainakin. Kyllä siitä vielä hyvä tulee.
— Niin, alusta kai sitä saamme taas aloittaa, vaikka emme tiedä, miten kauan rauha säilyy ja kotimme vihollisen hävitykseltä, virkkoi Yrjökin.