Kuningas kun yhdytti siellä sen kultaorin linnoillansa, alkoi pyytää sitä kohta, sanoi: "Myö, poikarukka, minulle tuo hevosesi, ota rahatuhansia mitenkin lystännet!" Toinen vastasi nöyryydessä: "Teidän hevonen, teidän mies; en mielikaupassa, en äijään en vähään häntä möisi, kun ette väkeen ottane." — "No, rupea sitten minulle joutorengiksi", sanoi kuningas, "et työtä tarvitse mitään tehdä, kunhan hevosellasi annat minun kuninkaiden, keisarien kanssa kestilöissä vain käydä." Poika silloin suostui siihen; rupesi kuninkaalle joutorengiksi ja oli jouten, eli hyvästi niinkuin kuninkaan linnassa eletään. Toisetpa rengit kun näkivät sen, miten poika huoletonna eleli, ja heidän täytyi työtä tehdä, pitivät vihaa siitä pojalle ja valehtelivat kuninkaalle, sanoivat: "Armollinen haltija! Tämä teidän nuori renkinne sanoo teidänkin hevosenne saavansa tulevan yön pimeällä kullalle välähtämään niinkuin oma orinsa." No, kuningas uskoi puheen, astui pojan luokse ja sanoi: "Sinä kun olet kehunut saavasi tulevan yön pimeällä muutkin hevoset kullalle välähtämään niinkuin omakin orisi, niin leikkaan kulkkusi poikki semmoisesta puheesta, jos et saane asiata toimeen." Tästä tuli nyt poika pahoillensa hyvin, kun kuuli kuninkaan niin kovasti puhuvan, ja meni itkien orinsa luokse talliin. Hevonen silloin rupeaa haastamaan isännällensä, kysyy: "Mitä sinä, poikarukka, itket ja olet pahoilla mielin?" — "Sitä, kun toiset rengit valehtelivat kuninkaalle, sanoivat hänenkin hevosensa saavani niin kullalle välähtämään kuin sinäkin välähtelet", vastasi poika. Hevonen virkkaa hänelle: "Elä itke, isäntäni! Mene kuninkaan luokse, pyydä häntä toisia renkejänsä metsästä tultua käskemään vettä kantamaan viisikymmentä korvoa talliin. Sitten sillä kun holvaat sillä kultavastallasi hevosia — sitä vartenhan sen sait — niin ne muuttuvat kullankarvallisiksi niinkuin minäkin olen." Poika teki niin, kannatti toisilla rengeillä viisikymmentä korvoa vettä talliin, jotta siihen olivat uupua, ja holvasi kultavastallansa hevoset, seinät, laen ja mitä tallissa oli, niin ne kaikki tulivat kullalle välähtämään, ja poika sai siistin tallistansa.
Toiset rengit eivät kuitenkaan heittäneet vihaansa, vaan pyysivät yhä päätä pojalta pois ja kielivät toisen kerran kuninkaalle, sanoivat: "Tämä teidän nuori renkinne, armollinen haltija, sanoo tulevan yön pimeällä saavansa kaikkein parhainta kalaa merestä." Kuningas uskoi asian, meni pojan luokse, sanoi kuulleensa, mitä hän oli kehunut, ja lupasi päältä panna, jos ei saisi, mitä oli sanonut. Pojalle hätä käteen. Ei muuta, vaan meni hevosensa luokse itkien niinkuin viimeinkin. Hevonen kysyi: "Mitäs itket ja olet pahoilla mielin?" — "Sitä itken ja olen pahoilla mielin: toiset rengit niin valehtelivat kuninkaalle, sanoivat minun sanoneeni kaikkein parasta kalaa tulevana yönä saavani merestä; kuningas nyt tappaa minut, kun en saane vain." — "Elä itke", sanoi ori, "mene kuninkaan luo, kumarra kuningasta ja rukoile toisia renkejä tulevankin yötä unettomin silmin valvottamaan ja nuottaa vedättämään, sitä vartenhan sinulle annettiin se uusi nuotta sieltä vuoresta; katso itse päältä vain ja anna toisten hinata." Poika kävikin kohta kuninkaan puheella ja sanoi hänelle niinkuin hevonen oli neuvonut, josta kuningas samalla laittoi toiset rengit nuottaa vetämään, ja heidän täytyi valheuksensa tautta taas toinen yö valvoa. Vedettiin kaiken yötä nuottaa, ja poika katsoi vain laatua, miten toiset hiessä otsin työtänsä tekivät. Se kun oli uusi nuotta, jolla vetivät, niin saatiinkin siellä meren kalaa, lohta, lahnaa reellinen täyteen, että oikein kuningas ihmetteli, kun semmoisen kalajoukon nähdä sai; ja poika siitä sai hyvän siistin kuninkaalta taas.
Toiset rengit kuitenkin pyysivät hengen edestä vain päätä pojalta pois. Kuningas oli naimaton mies; hänellä oli morsian toisessa valtakunnassa, vaan ei saanut sitä sieltä, morsiamen vanhemmat olivat hänelle vihaiset, ja isä oli ilmoittanut, ettei hän sinä ilmoisna ikänä vihamiehellensä anna tytärtänsä. Tämän seikan tiesivät hyvin palvelijatkin ja kielivät kolmannen kerran kuninkaalle: "Tämä teidän nuori renkinne sanoo saavansa teidän morsiamennekin kotiin sieltä toisen kuninkaan valtakunnasta." Kuningas siitä astuu pojan eteen, sanoo: "Oletpa sinä sanonut minun morsiameni saavasi kotiin, jota minä en itsekään saa; mene nyt se hakemaan; kun et saa, niin minä leikkaan kaulasi poikki." Poika itkemään nyt sitä ja menee pahoilla mielin hevosensa luokse talliin. "Mitäs itket ja olet pahoilla mielin?" kysyy häneltä ori. "Sitä itken ja olen pahoilla mielin", sanoi poika, "kun toiset rengit valehtelivat kuninkaalle, sanoivat minun kuninkaan morsiamenkin saavani kotiin, jota ei itsekään kuningas saa, metsän petoja kun on noita ilkeitä tien vierellä, jotka tulevat menijätä syömään." — "Elä itke, poikarukka", lohdutteli häntä hevonen, "kumarra kuningasta, että laittakoon toiset renkinsä kolmekymmentä lehmää tappamaan. Ne lihat pane sitten minulle rekeen, kyllä minä ne jaksan vetää, ja lähdemme sitten kuninkaan morsianta hakemaan: pedot kun tiellä tulevat, mätä niitä lihoja reestä, niin jäävät niitä syömään." Mitäs siitä? Poika kun ilmoitti kuninkaalle, mitä hän tarvitsi, niin se tapatti hänelle ne kolmekymmentä lehmää, joita hän pyysi, ja poika läksi kultaorillansa ajamaan ja viskasi niitä lihoja pedoille, kun tulivat tiellä syömään, niin ne jäivät niiltä keskenänsä riitelemään, ja sillä tavoin päästiin morsiamen hoviin. Kysytään siellä: "Mitä asiata pojalla?" — "Kuninkaan morsianta läksin käymään", vastasi tämä. "No, et ennen saa morsianta, ennenkuin Valkeanvuoren rinnasta käyt valkean ruunan", sanoi kuningas, "kun sen saanet käsiisi, sitten saat kuninkaan morsiamen; me emme tiedä sitä vuorta, etsi itse."
No, hyvähän tätä oli äkkinäisen ruveta vuorta etsimään toisesta valtakunnasta, kun eivät itsekään tienneet; poika itkien pahoilla mielin meni hevosensa luokse eikä tiennyt, mikä tuumaksi. "Mitä itket ja olet pahoilla mielin?" kysyi taas ori. "Sitä", sanoi poika, "kun minun käskettiin Valkeanvuoren rinnasta valkea ruuna tuoda, ennen ei sanottu kuninkaan morsianta annettavan; nyt minulle hyvä tulee, kun tyhjiltäni kotiin tullen, päähän se nyt leikattaneen." — "Elä itke", virkkoi hevonen, "viskaa kauhtanasi minun selkääni ja nouse itsekin istumaan, kyllä minä Valkeanvuoren tiedän; lähtekäämme yhtenä sinne, niin saamme sieltä sen valkean ruunan, jota pyydetään." Poika teki neuvon jälkeen kaikki, viskasi kauhtanansa hevoselle selkään ja nousi itse ajamaan. Hevonen silloin läksi hyppäämään ja meni semmoista menoa edellensä, ettei kaukaa viivytty, kun oltiin jo Valkeanvuorella. Sieltä saatiin nyt toinen ruuna-ökötti jälkeen ja lähdettiin takaisin. Tullaan morsiustaloon, niin siellä pitoja pidetään parhaallansa; siinä on kuninkaita, siinä kuninkaallista herttuaa ja suuria sotapäälliköitä ruoalla. Astuu poika sisään, niin kysytään heti: "Mitä asiata?" — "Kuninkaan morsianta läksin käymään." — "Äsken saanet, kun tuntenet sen morsiamen tästä joukosta", sanoi kuningas. No, eihän se sitä toisen valtakunnan mies tuntenut. Meni siitä hevosensa luo ja sanoi suruissansa: "Ei anneta morsianta nytkään ennenkuin tunnen hänet muiden herrojen joukosta, vaan mistäpä minä outo sen tuntisin." — "Elä sure eläkä ole pahoillasi", vastasi ori, "mene jällensä sinne; se on kuninkaan morsian, jolla on kärpänen nenän latvalla, — ota se, kaapaise syliisi!"
No, poika teki niinkuin oli neuvottu ja sai siitä kuninkaan morsiamen viimeinkin ja läksi ajamaan oman kuninkaansa luokse hyvillänsä, kun nyt tämänkin asiansa toimeen sai. Vaan mitenkäs kävikään? Renkijoukko oli yhden miehen pannut tielle vahtimaan tiedustaaksensa, joko tuo poika tulee kuninkaan morsiamen keralla sieltä toisesta valtakunnasta. Se vahti kun keksi pojan morsian sylissä lähestyvän linnaa, hyppäsi siitä kuninkaan eteen heti ja sanoi: "Jo tulee nuori renkinne, ja morsiamenne on kanssa hänellä, akkanansa piti sitä ja ivasi, pilkkasi siinä teitä vain hänelle." Kuultuansa semmoiset puheet morsiamestansa ja pojasta kuningas suuttui vielä entistä pahemmaksi — se nyt oli arvattava — ja lupasi huomisaamuna panna pojan päältä pois. Poika ei tiennyt siitä mitään, tuli kotiin ja antoi kuninkaalle morsiamen; vaan kuningas oli vihainen hyvin, lukee hänelle tuomion ja sanoo huomisaamuna tapettavan. Toinen, joka oli toivonut kiitokset saavansa toimellisuudestansa, kävi tästä pahoillensa hyvin ja meni itkien taaskin hevoseltansa tuumaa ottamaan sanoen, että niin häntä nyt uhattiin. Hevonen siihen virkkoi: "Elä, poikarukka, itke eläkä ole pahoilla mielin! Mene kuninkaan eteen, kumarra, rukoile häntä, että toisilla rengeillänsä tuohon teettäisi somerikkoon sinulle tervahaudan, ja sano siihenkin ennen meneväsi, ennenkuin päätä antavasi leikata, vaan elä siihenkään ennen mene ennenkuin saat siihen pilliin, jonka sait Hiidenvuoresta, kolmasti puhaltaa." Menee tästä nyt poika kuninkaan luokse ja pyytää häntä tervahautaa kaivattamaan sanoen ennen tahtovansa siihen kuolla kuin että häneltä pää leikattaisiin, se olisi kuitenkin hänestä helpompi kuolema. No, mitäs; yhtähän se kuninkaasta oli, millä tavalla poika tapettiin, kunhan vain hänestä pääsi, ja rengit pantiin pimeällä metsästä tultuansa heti kohta haudan kaivantaan kuten poika oli pyytänyt; sen siitä saivat valheestansa. He kuitenkin hyvillä mielin kaivoivat hautaa ja siihen tervaksia pilkkoivat, kun se poikaa varten tehtiin, että nyt he muka vihamiehestänsä pääsevät. Saikin hauta valmiiksi, ja kaikki kuulutettiin kaupungin rahvas, herrat, talonpojat katsomaan, miten pahantekijätä poltetaan. Siinä ympäri seistiin sitten kaikki rengit, kuninkaat ja muut, ja poikaa ruvetaan viemään hautaan niinkuin tuomio oli. Tämä silloin sieppasi sen hiisien antaman vaskipillin olallensa, ja kun ruvetaan tervahautaan viskaamaan, sanoo samalla: "Armollinen majesteetti! Antakaa, vielä kolmasti puhallan tähän pilliini, sitten lähden." Se luvattiin, ja seisahduttiin pillin säveltä kuulemaan. Poika silloin kun ensi kerran puhalsi, niin jo polvillensa kaikki rahvas lankesi; siitä kun puhalsi toisen kerran, he jo pitkällensä viskautuivat; vaan puhalsipa kolmannen kerran, niin silloin hyppäsi kuningas renkeinensä ja kaikkine rahvainensa siihen tervahautaan, johon kuolivat. Poika vain jäi itseksensä siihen, pääsi kuninkaaksi ja sai senkin morsiamen itsellensä. — Sen pituinen se.
Tässä niinkun ensimmäisessäkin osassa painetut sadut ja tarinat ovat maamme tienoilla kansan suusta kerätyt ja Suomalaisen omaan kertomus-tapaan puhutut. Ainoastansa tarinoiden ulkonainen asu ja jär'estys lienee hiukan jossakussa toimittajan kautta muodostunut, vaikk'ei sentähden luonnostansa muuttunut; sillä kaikki kansansuisen kertomuksen omituisuudet on kaikella mokomin ko'etettu toimittaessa tarkkaan säilytellä.
Jos tarinat alkuudesta olisivat selvään ja ehyesti haastetut sekä sen mukaan sitte kerätessä tarkoin kirjoitetut, sopisi heidät semmoisinaan kentiesi painattaakin; vaan semmoinen ei ole asian jälki. Milloin ovat tarinat alkuansa vaellinaisina kerätyt ja virheellisesti sekä vi'allisesti kirjoitetut, eivätkä semmoisinaan ole päteviä, vaan sietävät tarpeellista korjuuta. — Milloin taas on yhtä tarinaa useammasta paikasta kirjoiteltu, vähäisen eri tavalla kustakin; ja missä kertomuksessa on tarinan alku, missä loppu, missä mikin puoli ehyempi ja somempi; toisista paikoin ei ole kun vähäisen tarinan katkelmaa vaan saatukaan. Näitä puutteellisia kertomuksia on toimittaessa täytynyt parsiella ja toisinansa, missä sen asia on vaatinut, useampaa toisintoa ja tarinan loh'elmaa sovitella toiseensa, toisinansa taas jotakuta liikapaikkaa tarinasta hyl'ätä. Tämä tämmöinen sovittelu ja järestäminen on ollut toimittajan pää-ko'e ja tarkoitus, missä lienee hän onnistunut, missä ei. Jos sitä vastaan toisinnot enemmän ovat eronneet toisistansa, olemme ne toistensa rinnalla kertoneet, vaikka heissä kertomuksen pää-juoni olisikin yksi; niin saapi siitä nähdä, miten samaa tarinaa eri tienoin aina eri tavalla puhutahan.
Mikäli tilaisuutta on ollut, olemme siinä sivussa muidenkin kansojen satukokouksia tutkineet ja missä vaan yhdenlaatuisia kertomuksia on löytynyt, ne aina vastaavaan suomalaiseen tarinaan verranneet. Nämä kunkin tarinan alkuun liitetyt vertaelmat näyttävät monenkin tarinan olevan lavealta maailmassa tunnetun ja useammallekin kansalle yhteisen; vaan elköön siitä syystä kukaan sentähden epäelkö tässä kerrottuiden tarinoiden todenperäistä suomalaisuutta. Ken erityisten kansojen synnyttämiä tarinoita aikansa tarkkuudella tutkii ja keskenänsä vertaelee, on kyllä havaitseva heissä jotakuta yhteyttä ja heimolaisuutta, vaan eroittaa myös hyvästi kunkin kansan omituiset kertomukset muista vierahista. Niin tapaa hän esimerkiksi Suomalaisilla ja Turjalaisilla useinkin taikka kohdastaan yhtäpitäviä eli joksensa toisiinsa vivahtavia tarinoita, vaan keksii heissä myös tähdellisen eroituksen; sillä peräksi pantu aine ja ajatus kyllä ovat alkuansa Suomalaisille sekä Turjalaisille yhteiset, mutta kumpikin kansa on ne omituisella tavallansa oivaltanut ja niistä miettimät ja rakentamat tarinansa kansallisen luonteensa ja taipumuksensa mukaan muodostanut. Puheeksi tulleilla kansoilla tosin on kansakäymistä ollut keskenänsä, varsinkin muinoisempina aikoina, ja monikin tahtoisi kentiesi tämän päähän syyttää koko heidän tarinoitensa yhtäpitävyyttä; mutta mainittu heimolaisuus tarinoiden suhteen on useinkin yhtä suuri kun ei suurempi vielä etäisempien kansojen välillä. Kun muka joku Karjalan periltä eli Vienanmeren ranteilta kerätty Suomalainen tarina tavataan pääjuonensa ja koko sisällisen rakennuksensa suhteen yhdenlaisena esimerkiksi Arapialaisilla ja Valakkialaisilla, niin eihän tätä enää käy keskenäisen kansakäymisen päähän väittäminen, totta asiaan muuta syytä lienee! — Näyttäisi piammastaan siltä, kun olisivat erityiset maailman kansat ensimäisestä alkuperäisestä kodistansa säilyttäneet joitakuita yhteisiä muistoja, joita sitte aikojen kuluessa kukin on mielessään vähäisen eri tavalla vaan kuvaellut. — Niinpä käykööt nämäkin rakkaasta isäimme maasta kerätyt tarinaiset tässä nyt julkisuuteen, näytiksi, mimmoisina Suomalaiset ensimäisen lapsuutensa muistelmia ovat säilyttäneet.
Elimäen Hämeenkylässä Lokakuussa 1853.
Eero Salmelainen.
Oli muinoin ukko ja akka. He eivät lasta saa iässään, siitä paha on mielensä hyvin. No, otetaan leppäpölkky, leikataan metsästä ja pannaan kätkyehen, siinä kolme vuotta tuuditellaan, niin syntyy henki siihen, lapseksi muuttuu se leppäpölkky. Isä on kynnössä, äiti lehmiä lypsämässä, niin sillä aikaa tuli poika henkiin, nousi omin voiminsa kätkyestä ja oli jo lattialla kävelemässä vanhempien tullessa kotiin ja pyysi leipää emoltansa heti. No, kului aikaa siitä muutaman, vuosi tuli, toinen meni, niin kasvoi poikakin suureksi, ja tuli mies hänestä hyvä, ettei voi virren veteä, saarnan sanoa, ylen oli vahva ja väkevä.
Katosipa kuu, päivä, päivänkoite maailmasta; kolme vuotta ollaan, yötä pimeätä pidetään, niin alkaapa ikäväksi käydä se semmoinen olo, ja ruvetaan neuvottelemaan, millä saada ne jällensä maailmalle loistamaan. Kuningas laatii piirut, kutsuu rujon, ramman, perisokean linnaansa, ja rahvasta kokoaa kaikensäätyistä paljon nähdäksensä, löytyisikö hänen valtakunnassansa niitä miehiä, jotka kuun, päivän, päivänkoitteen hankkisivat järillensä. Hänellä on juomiset väkevät ylen; kun löytyisi kolmen-pullon-juoja, se saisi koitteen; kun löytyisi kuuden-pullon-juoja, se saisi kuutaman; kun löytyisi yhdeksän-pullon-juoja, se saisi päivösen; moinen oli tietäjiltä ennustus — pääsisi aurinko kaikelle maailmalle paistamaan. No, aletaan rahvaan seasta niitä semmoisia miehiä nyt etsiä. Etsittiin, etsittiin, niin löytyi kolmen-pullon-juoja; etsittiin, etsittiin, niin löytyi kuuden-pullon-juoja; ei muuta kuin kolmas oli vielä löydettävä, joka yhdeksän pulloa joisi. Etsitään nyt, etsitään sitäkin; vaan ei löydy yhdeksän-pullon-juojaa, jos kuin etsittäisiin. Sanoopas siitä jo kuningas: "No, ei nyt muuta ole maailmassa kuin Leppäpölkky, joka yhdeksän pulloa sietäisi; käykää se tänne!" No, Leppäpölkky käytiinkin siihen kuten käsky oli, ja se kohta juoda karahutti yhdeksän pulloa perätysten eikä ollut tuosta millänsä vielä.
Kuningas antaa siitä nyt niille miehille hevosen joka ainoalle ja matkarahaa kullekin: kolme sataa kolmen-pullon-juojalle, kuusi sataa kuuden-pullon-juojalle ja yhdeksän sataa yhdeksän-pullon-juojalle, sille Leppäpölkylle. Vielä antoi heille sitten niitä väkeviä juomisiaan evääksi ja työnsi matkaamaan kaikki kolme, jotta hankkisivat kuun, päivän, päivänkoitteen maailmalle jällensä. Miehillä oli sitten hurtta hyvä kullakin, niin ottivat ne kerallansa ja saivat matkaamaan yhdessä. Ajoivat, ajoivat tuon pitkää, tämän lyhyttä, yötä pimeätä kulkivat, niin alkoi vahostua jo päivän koite vähäsen. He sitä koitetta kohdin ajamaan nyt; ajoivat, ajoivat kotvasen, niin alkoipa kuutama paistaa siitä. No, kun ajoivat tuon pitkää, tämän lyhyttä taas kuutamaa vasten, niin jo nousee päivönen kaikille heille sinne. Eihän muuta; saadaan päivää vasten ajamaan nyt; ajetaan, ajetaan, minkä ajettaneenkin suoraan yhä, niin tullaanpa pakanaan linnaan. Sinne päästyänsä menevät he Leskiakkaan heti, sanovat: "Ka, täällä, Leskiakkaseni, päivä on teillä." — "Ohoh, poikaseni!" vastaa Leskiakka, "ei ole päiväkultaa kaikin ajoin täälläkään! Pahasydäminen kun on kironnut päivää, kun on paistanut, niin yhdeksipäinen käärme on saanut päivösen; se kun mereen menee, niin päivän vie myötänsä; kun tulee maalle, meillä on päivä, vaan kun on meressä, meillä on pimeä. Pahasydäminen samatse on kironnut kuutamaa, varas näet kun ei kuun valolta ole varastaa saanut, niin kuusipäinen käärme on sillä saanut kuutaman; se kun maalle nousee, meillä on yö valoisa, vaan kun mereen menee, ihan on pimeä. Pahasydäminen taaskin on kironnut päivänkoitetta, se kun aivoin valkeni, ettei hän maata saanut, niin kolmipäinen käärme sillä on saanut päivänkoitteen valtaansa; se kun maalla on, meillä on päivä, valkea, vaan kun on meressä, päivä ei meille koitakaan."
Saatuansa tiedot tämmöiset läksivät miehet Leskiakasta ja saivat linnan pihoja kävelemään nähdäksensä, mitä tuosta verestyisi. Kulkiessaan siellä näkivät he outoja heti: puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa. Kummeksien tätä menee kolmen-pullon-juoja Leskiakkaan taas, kysyy: "Mitäpä, Leskiakkaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa?" Sanoi Leskiakka: "Sitä, poikaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa: kolmipäinen käärme kun merestä nousee, kuninkaan pitää viedä vanhin tyttärensä sen syödä; kun ei vietäne, käärme syö puolen linnaa, puolen väkeä, puolen kiiltäviä kiviä. Sen kun saisi nyt käärmeen tapetuksi, siitä päivän koite tulisi, pääsisi kaikelle maailmalle loistamaan." Mies kuultuansa tämän päätti vuottaa käärmeen tuloa ja alkoi tiedustella linnassa, mitä neuvoa kuningas pitäisi, nähdäksensä, voisiko hän apuna olla, vai miten tässä kävisi.
Siellä ommellaan nyt nahkapussiin kuninkaan vanhin tytär käärmeelle annettavaksi, ja suuri kun on kivi meren rannassa, josta käärme aina siltaa myöten maalle nousee, niin siihen viedään tyttörukka kiven luokse rannalle. Rupesipa ilta tulemaan siitä, niin otti kolmen-pullon-juoja pullonsa ja pani kolme pullollista niitä kuninkaansa antamia juomisia suuhunsa, josta pisti jo suitset suuhun hevosellensa ja läksi ajamaan rantaan sanoen toisille tovereilleen lähtiessänsä: "Jos tulee kenkä luoksenne, niin työntäkää hurtat avukseni!" Tultuansa meren rantaan tytön luokse laskeutui sitten hevosensa selästä ja sivalsi miekallaan nahkapussin halki sanoen tytölle: "Nousepa, etsi päätäni!" Tyttö säikähti sitä, arveli: "Jo tämä tuli nyt minun syöjäni!" vaan eihän tohtinut virkkaa mitään, vaan istuihe mättäälle pojan päätä etsimään. Tämä laski päänsä tyttären syliin ja käänsihe silmin rantaan päin, jotta näkisi, konsa käärme merestä nousee. Eipäs aikaakaan, niin jo meri lekahti, kerran ensin, siitä toisen, siitä kolmannen, kunne arvasi poika syyn ja kavahti seisaalle sanoen tytölle: "Mene, tyttökulta, peittäydy kiven taakse, käärme tulee." Tämä meni niinkuin käskettiin, ja tuskin saikaan kiven taakse pistäyneeksi, kun kohoaa kolmipäinen käärme merestä nousten siltaa myöten rannalle; vaan olipa kolmen-pullon-juoja päässyt hevosensa selkään sotiaksensa käärmeen kera. Hevonen kyllä säikähti käärmeen tuloa ja korskahteli, korskahteli peloissansa, vaan ratsastaja hallitsi hänet kannuksillaan sanoen: "Mitä korskut, konnan ruoka, hirnakoit, Häjyn hevonen!" ja ajoi käärmeelle vastaan. "Huh-huu!" sanoi käärme nähdessään miehen, "johan täällä ihmisen veri haisee; jopa tääll' on miehen luita syödäkseni: puhallapa puhtaasta hengestäsi vaskinen toratanner torataksemme!" — "Puhalla sinä pakanasta hengestäsi rautainen toratanner!" vastasi mies ajaen käärmettä lähemmäksi. No, käärme puhaltaakin pakanasta hengestään rautaisen toratantereen heti, jossa nousee heillä tora. Torataan, torataan, niin jo kaksi päätä saapi mies käärmeeltä poikki, vaan ei voi kolmatta saada millään. Ottaapa silloin kengän jalastansa ja heittää sen toveriensa luokse linnaan, niin he työntävät hurtat sieltä avuksi niinkuin puhe oli; ja koirat kun rantaan pääsivät, ne revittelivät koko käärmeen palasiksi, ja mies sai viimeisenkin pään siltä poikki. Siitä meni hän sitten linnaan toveriensa luokse ja rupesi maata, ja kun sai se yö kuluneeksi, niin pääsi päivänkoite kaikelle maailmalle loistamaan, ja rahvas kaikki rukoilee iloissansa: "Auta Jumala sitä miestä, kuka päivänkoitteen sai valkenemaan!" Mutta kuningas heräsi myöhään vasta aamusella eikä tietänyt asiasta mitään, vaan sanoi orjillensa: "Menkää meren rantaan ja puistakaa tyttäreni luuraiskat pussista, vielä se on tarpeen toisiakin viedä; käykää pussi kotiin!" Menivät orjat siitä täyttämään kuninkaansa käskyä, vaan kun rantaan tulivat, siellä tyttö vielä on elossa, kaunis ja terve kuin ennenkin. No, orjat vievät tyttären heti linnaan, jossa kuningas ihastuu ilmoiksi, kun tyttärensä elävänä kotiin tuotiin, jota luuli jo kuolleeksi. Ensinnä ei tiedä, kuhun saada iloissansa, niin on hyvä mielensä, vaan kun tointuu siitä järillensä, niin kutsuu orjat luoksensa ja käskee heidän selvittää hänelle kaikki. "Ka, emme, kuninkaisemme, muuta tiedä kuin minkä rannassa näimme", sanoivat orjat, "siinä oli tyttäresi terveenä kiven kupeella, mutta toisella puolen kiveä oli käärme kuoliaaksi revitelty illalla. Sen kun oli kolme päätä siinä vieretysten, ne niin raskaita olivat, ettei voinut kolme miestä liikuttaa yhtä päätä; vaan raatoa ei koko voinut kankiloilla kohotella."
Miehet päästyänsä makaamasta olla olettelivat kaiken päivää linnassa, kunne ilta tuli, niin jo taaskin puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa. Oudostuen sitä menee Leskiakkaan vuorostaan nyt kuuden-pullon-juoja, kysyy: "Mitä Leskiakkaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa?" — "Oi, poikaseni", sanoi Leskiakka, "sitä puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa, kun pitää kuninkaan viedä keskimmäinen tyttärensä käärmeelle syödä; kun ei vietäne, syö käärme puolen linnaa, puolen rahvasta, puolen kiiltäviä kiviä. Sen kun saisi nyt käärmeen tappaa kuka, siitä se kuutama tulisi."
Kuultuansa tämän lähtee mies sukkelaan siitä vuottaaksensa, mitä tuosta nyt kuninkaan kodissa tapahtuisi. No, eipäs aikaakaan, niin ommellaan kuninkaan keskimmäinen tytär nahkapussiin taas niinkuin eilen sisarensa ja viedään meren rantaan käärmeen otettavaksi. Kuuden-pullon-juoja silloin otti pullonsa ja ryyppäsi kuusi pullollista niitä kuninkaan antamia eväsjuomisia, josta hyppäsi jo hevoselleen selkään käskien toveriensa työntää hurtat hänelle avuksi jos hätä tulisi, ja ajaa karetteli tyttären luokse rantaan. Siellä hakkasi nahkapussin miekallaan taas niinkuin toverinsa eilen ja sanoi tytölle: "Nouse, etsi päätäni!" Tämä säikähti häntä, arveli: "Nyt tämä tuli minun syöjäni!" vaan ei virkkanut mitään, istuihan mättäälle ja rupesi etsimään pojalta päätä. Etsi, etsi päätä häneltä siinä, niin meri yht'äkkiä lekahti, kerran ensin, siitä toisen, siitä kolmannen. Tuosta heräsi poika, joka oli jo nukkua tyttären polville, kavahti seisaalle samassa sanoen itseksensä: "Jokos tulet, kuutaman-syöjä!" ja käski tyttären peittäytyä kiven taakse. Siitä kun tyttö kiven suojaan sai peittäyneeksi, ja meri vielä neljännen kerran lekahti, siitä viidennen, siitä kuudennen, niin jo nousee kuusipäinen käärme merestä, siltaa myöten kohoaa maalle. Istuen hevosensa selässä kuuden-pullon-juoja siinä vuottelee häntä. Peloissaan niin outoa elävätä hevonen korskahtelee, korskahtelee yhä, vaan mies hallitsee hänet kuitenkin sanoen: "Mitä korskut, konnan ruoka, hirnakoit, Häjyn hevonen!" ja ajaa käärmeelle vastaan. "Huh-huu!" sanoo käärme, "jopa tääll' on miehen luita syödäkseni." — "On", sanoi mies, "vaan et hyvällä syö." Käärme sanoo siitä: "No, puhalla puhtaasta hengestäsi tinainen toratanner torata!" — "Puhalla sinä pakanasta hengestäsi vaskinen toratanner torataksemme!" vastasi kuuden-pullon-juoja. Käärme puhalsi, ja siinä syntyi vaskisella toratantereella heillä nyt tora. Torataan, torataan, niin sai kolme päätä mies käärmeeltä poikki; torataan, torataan, niin sai neljännen; torataan, torataan, niin sai viidennen; vaan ei voi kuudetta saada millään. Potkaisipa silloin kengän jalastansa, että meni toverien luokse linnaan, niin he hurtat työnsivät hänelle avuksi; ne koirat revittelivät sitten käärmettä, kunne sai kuuden-pullon-juoja kuudennenkin pään siltä poikki. Sen tehtyänsä meni sitten maata toveriensa luokse; ja kuutama kohta pääsi kaikelle maailmalle loistamaan, josta kaikki rahvas taaskin rukoilee: "Auta Jumala sitä miestä, joka kuutaman sai paistamaan!"
Nouseepa pakana kuningas aamulla makaaamasta, niin sanoo orjillensa kuin viimeinkin: "Menkää, orjat, puistakaa luuraiskat pussista, vielä se on tarpeen viimeiselle tyttärelleni." Orjat menevät hakemaan pussia ja tulevat meren rantaan, niin täällä on tytär eleillä vielä, terve ja kaunis niinkuin ainakin. Eihän muuta; vievät tyttären kerallansa linnaan, jossa kuningas taaskin ihastelekse sitä, ettei tiedä kuin olla, miten eleä, niin on hyvä mielensä. Hänen käskystään kertovat orjat sitten asian, sanovat: "Käärme on kuoliaana rannalla, sen kun on päätä sillalla kuusi, ne niin jykeitä ovat, ettei voi kuusi miestä liikuttaa yhtä päätä; vaan raatoa ei koko voi kankiloilla kohotella."
Kuluupas päivä iltaan saati, niin linnassa taaskin toinen puoli rahvasta itkee, toinen puoli nauraa. Keksittyään tämän menee Leppäpölkky vuorostaan Leskiakkaan, kysyy: "Mitäpä, Leskiakkaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa?" — "Sitä puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa", vastasi Leskiakka, "kuninkaan kun pitää nuorin tyttärensä viedä yhdeksipäiselle käärmeelle syödä; kun ei vietäne, käärme syö puolen linnaa tulevana yönä, puolen väkeä, puolen kiiltäviä kiviä; sen kun saisi nyt sen käärmeen tapetuksi, siitä päivä pääsisi kaikelle maailmalle paistamaan."
Leppäpölkky pani sanat ne mieleensä ja sai linnan pihoja kävelemään joutessansa katsellen tarkasti kaikkea. Tuossa näkeekin outoja heti. Kuninkaan nuorin tytär ommeltiin nahkapussiin niinkuin ennen toisetkin sisarensa, ja kuninkaalliset passarit kantoivat hänet siinä pussissa rantaan. Keksittyään tämän sieppasi Leppäpölkky pullonsa, ja ryypättyänsä yhdeksän pullollista niitä kuninkaansa antamia eväsjuomia hyppäsi hän hevoselleen selkään ja ajoi siitä nyt rantaan päin sanoen lähtiessään tovereillensa: "Kun tullee minulle hätä ja näette kengän tulevan luoksenne, niin työntäkää hurtat avukseni." Tultuansa rantaan ja löydettyään nahkapussin kiven luota sivalsi hän sen miekallaan halki ja sanoi tytölle: "Nousepa, päätäni etsi!" No, tyttö ei muuta taitanut, vaan istuihe pojan päätä etsimään, vaikka kyllä oli peloissansa. Etsii, etsii vähän aikaa päätä nyt siinä, niin jo lähtee meri lensuamaan siitä, lekahti kerran, siitä toisen, siitä kolmannen aina yhdeksänteen kertaan asti. Poika arvasi tuosta käärmeen nyt tulevan, peitti tyttären kiven taakse ja nousi itse hevosensa selkään kiireesti. Hepo korskui, korskui käärmettä eikä olisi lähtenytkään edellensä, vaan Leppäpölkky kannusti häntä kovasti sanoen: "Mitä korskut, konnan ruoka, hirnakoit, Hiiden hevonen!" ja ajoi käärmettä vastaan. "Huh-huu!" sanoi käärme, "jopa tääll' on Leppäpölkky syödäkseni." — "Tääll' on", sanoi Leppäpölkky, "vaan et kovana syö!" — "No, puhalla puhtaasta hengestäsi kultainen toratanner torataksemme!" sanoi käärme. "Puhalla sinä pakanasta hengestäsi hopeainen toratanner torata!" vastasi Leppäpölkky pelkäämättä. No, käärme puhalsikin hopeaisen toratantereen pakanasta hengestänsä, ja siinä nousee heillä nyt tora. Torattiin, torattiin vähän aikaa, niin jo leikkasi Leppäpölkky käärmeeltä pään, siitä toisen, siitä kolmannen, kunne sai kuusi päätä häneltä poikki; vaan ei voi saada kolmea viimeistä, käärme niillä vielä keikkuu yhä. Puhuu siitä Leppäpölkky kauniisti hänelle: "Katso, päivönen nousee tuolta; niin on ruskea, käärmekulta, sinunkin kaulasi kuin on Jumalan luoma päivännousu." Käärme silloin katsahti syrjään vähäsen, ja Leppäpölkky sillä aikaa silpoi pään taas häneltä poikki; kahdelle päälle vaan jäi käärme enää, vaan ei voi Leppäpölkky niitä saada millään. Siitä rupeaa hän puhuttelemaan käärmettä taaskin, sanoo: "Katsopa, käärme, kotisi palaa!" Käärme kuitenkin oli varoillansa, kun muisti, miten viimein katsoessa oli käynyt, eikä katsonut vielä sillä, vaan Leppäpölkky ei sillä päästänyt, vaan sanoi vähän ajan päästä taaskin: "Katso, käärme, akkasi herjataan!" Tätä ei sietänyt käärme, vaan katsahti jo taakseen, ja Leppäpölkky taas pään silpoi häneltä. Yhdellä päällä on käärme siitä nyt vain; vaan ei voi Leppäpölkky sitä saada, käärme sillä keikkuu kumminkin. Potkaisipa kengän silloin jalastansa pyytääkseen tovereiltaan apua. Ne kun näkivät kengän tulevan luoksensa, työnsivät hurtat hänelle avuksi niinkuin puhe oli, ja niiden avulla sai Leppäpölkky yhdeksännenkin pään käärmeeltä poikki, ja hurtat revittelivät lopunkin. Siitä työstä päästyänsä meni Leppäpölkky hurttien kera toisien toveriensa luokse ja rupesi maata, mutta kuninkaan tytär jäi kiven luokse istumaan rannalle. Siitä kun yö kului, ja aamu tuli, niin päivönen pääsi kaikelle maailmalle paistamaan, ja kaikki rahvas sanoo rukoillen: "Auta Jumalainen sitä miestä maalla, mierolla, kuka päivösen sai järillensä!"
Kuningas ei linnassaan tiedä mitään, luulee tyttärensä kuolleeksi ja sanoo orjillensa: "Käykää luuraiskat puistamassa pussista, korjatkaa tähteet, mitä on, ja tuokaa minulle!" Nämä kuulivat käskyn, vaan löysivätpä meren rantaan tullessansa kuninkaan tyttären vielä terveenä ja toivat hänet sieltä linnaan, jossa ilo nousi nyt suuri, kun nuorinkin tytär käärmeestä pelastettiin. Kuningas käskee orjien kertoa asian kohdallensa, ja ne siitä haastavat, minkä olivat rannassa nähneet, sanoen: "Käärme oli kuoliaaksi revitelty rannalla; sen kun oli päätä sillalla yhdeksän, ne niin jykeitä olivat, ettei voinut yhdeksän miestä liikuttaa yhtä päätä; vaan raatoa ei koko voinut kankiloilla kohottaa."
No, kuningas laati linnassaan piirut, joihin kerää rahvasta paljon, ja astuu itse joukon keskelle, sanoo: "Ken lienee käärmeet tappanut, ken minun tyttäreni pelastanut, se kootkoon tukkuun niiden käärmeiden päät ja tulkoon minulta palkkaansa saamaan."
Kuultuansa tämän menevät ne kolme miestä meren rantaan. Kuka tappoi kolmipäisen käärmeen, se luo tukkuun kolme päätä; kuka tappoi kuusipäisen käärmeen, se luo tukkuun kuusi päätä; vaan kuka yhdeksipäisen käärmeen tuhosi, se taas yhdeksän päätä luo tukkuun, se Leppäpölkky, ja viepi kuninkaalle näkeeksi. Kuningas sanoo siitä: "No, kun minun tyttäreni sellaisesta pälkähästä päästitte, niin kunka tyttären kukin päästi, se hänelle naiseksi; ja puolen linnaa annan vävylleni, puolen väkeä, puolen kiiltäviä kiviä, ja itsensä panen hänet rinnallani elämään." Miehet kumarsivat kuningasta, sanoivat: "Eikä pidä tyttäriäsi eikä kivilöitäsi, kotiloitasi; kun antanet, anna eloa vähäsen, millä kotia pääsemme, muuta ei mitään." No, kuningas tuottaa nyt eloa siihen jos minkä määrin ottaisi, vaan miehet vähäsen vain ottavat, minkä ottanevat kaksi-kolmekymmentä mieheen vain, ja lähtevät kuninkaan linnasta pyrkimään omalle maallensa.
Ajavat, ajavat, minkä ajavat, niin onpa tien varrella, josta matkataan, pöksäraitat matalalla pahanpäiväiset, joista kuuluu heille pakina kuin kiivaasti väiteltäessä konsana. Sanoo silloin Leppäpölkky toisille: "Seisokaa toverit, minä lähden kuulustelemaan, mitä pöksässä pakistaan; tässä asuu Syöjätär, maammo niiden käärmeiden, kutka tapoimme." — "Ka, mene!" sanoivat toiset seisottuen tielle; ja Leppäpölkky laskeusi hevosensa selästä muuttuen sukkelaan tuoksi portimoksi ja pistihe siitä pinoon, mikä oli seinivieressä siinä, pakisevia kuulemaan. Hänen siinä kuunnellessaan sanoo Syöjätär tuvassa toisille: "Nyt minun poikani matkaavat ne tappajat tuossa, toivovat kotiin pääsevänsä, vaan syön minä heidät kuitenkin, minä heidät syön." — "Milläpä sinä syöt?" kysyivät toiset. "Sillä minä syön", sanoi Syöjätär, "jotta laadin ensiksikin sellaisen nälän, etteivät pääse mihinkään, ja siitä laadin pöydät sitten kahden puolen tiestä, jotta kun nälissään laskeutuvat syömään, niin minä heidät tavoitan. Vielähän voisivat siitäkin päästä, jos arvattaisiin niitä pöytiä kolmitse miekalla ristiin lyödä; siitä katoaisivat koko ne pöydät ja nälkä samalla miehistä; vaan kun siitäkin vielä pääsevät, niin en heitä heitä sillä. Laadin janon heille semmoisen, jotta siihen ovat tipahtamassa, ja laitan lammin tien viereen valmiiksi, siihen lipit, tuohiset varalle, jotta kun janoissansa rupeavat lammista juomaan, minä tapan heidät siinä. No, siinä olisi sama keino heillä vielä; kun osattaisiin kolmitse sitä lampia miekalla ristiin lyödä, niin katoaisi koko se laitokseni ja janokin läksisi miehistä; vaan jos siitäkin pääsevät, minä vieläkin neuvot tiedän. Laadin, näette sen, unen heille sellaisen, että ovat maahan putoamassa, ja siitä sijat panen kahden puolen tiestä, jotta kun maata paneutuvat siihen, niin minä heidät syön. Joshan sitäkin ennätettäneen nyt laitostani miekalla kolmitse ristiin lyödä, niin sitten päästäisiin koko pälkähästä, vaan mistäpä he sen tietänevät; ken minun sanani kerratkoon, se muuttukoon siniseksi ristiksi!"
Leppäpölkky, kuka oli Syöjättären puheen kuunnellut portimona pinossa, muuttui siitä nyt mieheksi jällensä ja tuli pahoilla mielin toveriensa luokse. Nämä alkavat kysellä häneltä, mitä Syöjättären pöksässä pakistiin, vaan Leppäpölkky ei raahtinut sanoa, kun tiesi siniseksi ristiksi muuttuvansa, vaan täytyi valehdella vähäsen, sanoa: "Ei mitään pakistu, ilman akat mitä tyhjää haastella lavertanevat keskenänsä." No, lähdettiin matkalle siitä, tehtiin taivalta vähäsen, niin jopa tuleekin heille nälkä sen käärmeen akan panema semmoinen, etteivät pääse liikahtamaan paikalta, niin käyvät huonoksi; vaan silloin ilmestyvät pöydätkin kahden puolen tiestä, joilla on ruokaverot valmiina hyvät. Ennätti kuitenkin Leppäpölkky hypätä hevosensa selästä ja miekallaan lyödä pöytiä kolmitse ristiin, niin pöydät samassa katosivat; mutta toiset miehet olivat vihaiset hänelle siitä, iskivät, puskivat sanoen: "Et antanut syödä, vaikka ruoat oli hyvät semmoiset; ka, miksi et antanut?" No, eihän se Leppäpölkky raahtinut syytä heille sanoa, kun olisi siniseksi ristiksi siitä muuttunut, vaan koki kierrätellä heidän kysymyksistänsä, vastasi: "Ka, mitäpä mieron ruoista, eihän meillä semmoista nälkää ole, syömme kotona, kun matkamme päässä olemme." — "No, ei tuosta tiedä nyt nälästä taas mitään", sanoivat toisetkin, ja saatiin ajamaan edelle.
Ajoivat, ajoivat aikansa, vaan eivätpäs etäälle päässeet, kun tuli jano heille semmoinen, että siihen olivat tipahtamassa; ja siihen laati nyt Syöjätär, käärmeen akka, vesilammin tieviereen heille, jossa oli lipit, tuohiset varoilla kaikki, sen juoda, ken halusi. Toiset kaksi miestä kiirehtivät rantaan heti nähtyänsä tämän, vaan Leppäpölkky ennätti edelle heistä ja sai lampia miekallaan kolmitse ristiin lyöneeksi, niin hävisi samalla koko se lampi lippineen päivineen siitä, ja janokin läksi miehistä. Toiset olivat siitä taas vihaiset hänelle, iskivät, puskivat sanoen: "Et antanut juoda, vaikka niin oli kaunis lampi tässä; ka, miksipä et antanut?" — "Mitäpä mieron lampiloista!" sanoi Leppäpölkky eikä ollut asiasta millänsä, "omaan maahan kun pääsemme, onhan vettä sielläkin ja parempata." Ei hennonut näet syytä sanoa, miksi hän lammin hävitti, kun muisteli Syöjättären ennustuksen: "Ken minun sanani kerratkoon, se muuttukoon siniseksi ristiksi!"
Matkattiin edelle yhä, kuljettiin mikä kuljettiinkin, niin alkaapa väsyttää miehiä, ja viimeiseltä tulee uni heille sellainen, etteivät pysy hevostensa selässä. Siinä kun ollaan nyt maahan nääntymässä ihan, tulee äkkiä ilmiin sijat kahden puolen tiestä, joissa on höyhensisukset, pielukset hyvät, ettei paremmista apua. Keksittyään ne hyppää Leppäpölkky hevosensa selästä ja lyödä sivaltaa yhtä sijaa miekallaan kolmitse ristiin, niin se tuossa paikassa katosi; mutta toiset toverit olivat sill'aikaa päässeet hevostensa selästä hekin ja viskausivat sijoillensa, jossa Syöjätär tuli ja tavoitti heidät. Leppäpölkyssä ei silloin muuta varaa ollut, hän läksi pakoon siitä eikä ennättänyt hevostaankaan saada, sekin jäi käärmeen akalle siihen. No, Syöjätär söi ne kaksi toverusta samalla; siihen kuolivat miesrukat surkealla surmalla, ja siihen jäivät heiltä hevoset, siihen kaikki, mitä oli muassa ollut! Syöjätär vie hevoset kotiinsa sinne, jossa laatii ne romuloihin, kulkusiin jokaisen, ja panee tanhuaan rautaisilla vitjoilla kiinni.
Leppäpölkky metsää kävelee nyt pahoilla mielin yksiksensä eikä tiedä, mikä neuvoksi, vaan itkee, itkee poloinen suruissansa, kun ei hevostakaan ole, millä kotiin pääsisi. Tuleepa väsymys kävellessä viimeinkin, ja istuutuu siitä kannon juureen lepäämään. Siinä istuessaan löytää hän silmän kannon päästä, tuon irtonaisen silmän semmoisen, ja kun katselee siinä, kummastelee sitä, niin kuuluu hänelle pakina metsästä. Ka, on yhdeksän tytärtä sokeata siellä; niitä ovat vanhempansa kironneet kerran, niin Syöjätär, käärmeen akka, sillä on valtaansa saanut ne tyttäret. Heiltä on poloisilta kiskonut silmät päästä se paha vaimo, ja yhden vain on antanut silmän, kaikille yhteisen, millä metsässä käydä; niin Leppäpölkky senkin nyt löysi, kun se kannon päähän heitettiin. Tyttäret hädissään sitä alkavat rukoilla silmäänsä takaisin, sanovat: "Ken lienetkin, sinä silmämme viejä, anna se meille takaisin; kun ollet taatoksi kelpaava, me taatoksi otamme; kun veikoksi kelpaava, veikoksi otamme; kun sisareksi, niin sisareksi myös otamme."
Leppäpölkky silloin heitäkse heille ja antaa silmän, sanoo: "Siin' on silmänne, minä häntä en tarvitse; teille ollee tarpeen hyvinkin!" Samalla sanoo myös seikkansa, kertoo, miten Syöjätär toverit tappoi ja häneltä hevosen vei, ettei neuvoa ollut kotiin päästä. No, tyttäret kun silmänsä saivat, neuvoivat siitä hyvästä nyt häntä, sanoivat: "Syöjättären tanhuassa on sinun sekä toveriesikin hevoset; se on ne romuloihin, kulkusiin asettanut, ja meitä aina käyttää niitä välistä katsomassa; vaan jos salaa käynet tanhuassa ja miekallasi ne vitjat poikki lyöt, joissa on heposi kiinni, niin me emme siitä ole tietävinämme mitään; sillä sinä hevosesi saat." Sanottuaan tämän läksivät tyttäret Syöjättären kotiin, ja yksi kulki edeltäpäin aina pitäen sitä irtonaista silmää kourassaan, jolla he katsoivat. Sillä keinoin tulivat he emäntänsä luokse niinkuin metsästä ennenkin, vaan Leppäpölkky kulki varoen jäljestä ja meni salaa Syöjättären tanhuaan. Siellä näki hän hevosensa ja lyödä helähytti miekallaan kerran niitä vitjoja, joissa se oli kiinni. Tästä kun romehtuivat nyt hevoset, niin kulkuset rupesivat soimaan ynnä, ja Syöjätär kuulee sen, sanoo tyttärille: "Menkää katsomaan, eikö vain Leppäpölkky hevosia ottane tanhuasta." Sen kun sanoo, antaa silmät heille kaikille, jotta paremmin näkisivät, ja tyttäret menevät katsomaan tanhuaan, vaan sieltäpä ei mitään näy; Leppäpölkky soimen alle oli pistäytynyt piiloon. No, kun eivät nähneet mitään, juoksivat Syöjättären luokse takaisin, sanoivat: "Siell' on hevoset tanhuassa, muuta ei mitään." Syöjätär tyytyi sillä kertaa siihen; vaan ei aikaakaan ollut, kun Leppäpölkky toisesti jo miekallaan helähytti hevosensa rautavitjoja, niin kulkuset uudelleen romeutuivat soimaan, ja Syöjätär tyttäret työntää katsomaan kuin viimeinkin antaen silmät heille kaikille. Ne käyvät siellä katsomassa niinkuin käskettiin, vaan tulevat kohta jällensä, sanovat: "Emme, emäntäisemme, nähneet liikaa mitään."
Leppäpölkky sillä aikaa tallissa on kuitenkin soimen alla yhä ja nousee taas tyttärien pois mentyä piilostaan sieltä ja sivaltaa jo kolmannesti miekallaan kahleita, niin ne siitä nyt poikki menevät, mutta hevonenkin romeutuu ynnä, ja kulkuset helähtävät soimaan. Kuultuaan tämän Syöjätär jo tyttöjen kera itse löyhähti tanhuaan, josta löysikin Leppäpölkyn soimen alta sanoen: "Puutuitpa tilaan!" ja rapautui syömään heti. "Elä, armas akkaseni, syö!" rukoili Leppäpölkky. "Syön valehtelijat", sanoi Syöjätär ja söikin ne yhdeksän tyttöä samassa; vaan Leppäpölkylle sanoi: "Kun saanet kaunoisen Katrinan kauniista Kiijoesta, niin en syö sinua, heitän eloon kuitenkin." — "Ka, saan", vastasi Leppäpölkky luvaten kaunoisen Katrinan tuoda hänelle, niin sillä ehdoin pääsi Syöjättären kourista.
Ei muuta, vaan suorittelihe Leppäpölkky nyt kaunoista Katrinaa saamaan. Syöjätär antaa ruuhen, tuon venheen emän semmoisen; ja sillä lähtee hän, sillä venheen emällä, merta myöten solauttelemaan. Souti, souti vähän matkaa sillä, niin huhuupa mies niemen nenässä, huutaa: "Kunne kuljet, Leppäpölkky? Ota minua matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" — "Tule vain", sanoi Leppäpölkky, laski niemen nenään venheensä ja otti miehen siitä matkaansa. Se kun pääsi venheeseen, laidan toi yhden tullessansa, ja lähdettiin soutamaan edelle. Kului matkaa vähäsen, niin jo toinen mies huhuu toisen niemen päästä, sanoo: "Otapa, Leppäpölkky, matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" — Leppäpölkky sen taas ottaa niemestä siitä, ja mies kun tulee venheeseen, laidan taaskin tuopi tullessansa. No, venheessä jo on kaksi laitaa nyt, ja lähdetään soutamaan uudellensa. Soudetaan, soudetaan, mikä soudetaankin, niin taas kolmannessa kohden mies niemen nenässä huhuilee, sanoo: "Otapa, Leppäpölkky, matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" Ja se kun otettiin venheeseen, se taas kolmannen laidan toi tullessansa. Taas soudetaan siitä, eikä kauaksi vielä päästä, kun taas muudan mies niemestä huhuu: "Tule, Leppäpölkky, ota matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" Se otetaan venheeseen kuin toisetkin matkaan pyrkijät; ja hän toi neljännen laidan tullessansa.
Soudetaan siitä nyt vähäinen, niin onpas vielä viides mies niemen nenässä huhumassa ja pyrkii matkaan sieltä hänkin. No, se kun otetaan vielä keralla siitä, se parraspuut tuo tullessansa, josta ruvetaan taas soutamaan. Alkaa nyt Leppäpölkky tiedustella niitä tovereitansa, kysyy ensimmäiseltä: "Mikä sinä miehiäsi?" — "Hurttien-hosuja", vastasi tämä. "No", kysyy Leppäpölkky toiselta, "mikäpä sinä miehiäsi?" — "Minä olen Unen-makaaja", sanoi toinen. "Mikäpä sinä?" kysyy Leppäpölkky kolmannelta. "Kylyn-kylpijä", vastasi tämä. "No, entä sinä, neljäs toveri, mikä sinä olet miehiäsi?" — "Minä olen Ruokien-syöjä kaunoisen Katrinan häissä kauniissa Kiijoessa", vastasi toveri. Vielä kysyy Leppäpölkky viimeiseltä toveriltaan: "Kenpäs sinä olet miehiäsi?" — "Veden-kantaja olen viralta", sanoi viimeinen.
No, kuljetaan edelle yhä, niin jo näkyy kaunis Kiijoki. Lasketaan venheellä valkamaan, ja maalle ruvetaan nousemaan, vaan talostapa silloin usutetaan koirat heidän päällensä. Ne vihaisia ovat ylen, venheen edessä pyörivät siinä ja päälle ovat tulemassa ihan; vaan Leppäpölkky silloin sanoo toverilleen, kuka ensiksi oli matkaan tullut: "Mene sinä, noita koiria kiellä, kun lienet Hurttien-hosuja!" Hurttien-hosuja kuultuaan tämän nousi venheestä ensiksi, ja kun hattunsa otti päästään, sen kera ei muuta kuin kahdapäin vipsutti vain, niin koirat menivät kylmiksi kaikki. Siitä kuljettiin miehissä sitten taloon kaikki ja istuttiin lavitsalle pirttiin. Mutta talossa oudostuttiin heidän tuloansa, sanottiin: "Eipä näitä vierahia ennen ole ollut, kuita koirat ovat päästäneet; ennenkuin pirttiin on päästy, koirat aina ovat syöneet." — "Emmepä me lähteneetkään tänne koirien kohduksi, villahäntien veroksi!" vastasi Hurttien-hosuja ja käännälsi pakinat toisaanne. Siitä kun sopeutui puheessa, alkoi Leppäpölkky tytärtä kosia, sanoi: "Läksimme kaunoista Katrinaa kauniista Kiijoesta, annettaneenko?" — "Emme vähemmällä anna, kun ette vain untamme maanne", sanottiin talossa. "Niinpä me unenne makaamme", vastasivat miehet, se Unen-makaaja puhui toisienkin puolesta.
No, miehille laadittiin siitä aittaan sijat ja käskettiin makaamaan siellä. Miehet menivätkin sinne niinkuin puhe oli, ja maata ruvettaessa peitti Unen-makaaja toiset toverit ruumiillansa ruveten päällimmäiseksi heistä. Yöllä kävi talonväki pistämässä sen aitan tuleen, vaan Unen-makaaja kun makasi päällimmäisenä miehistä, kypenet vain tippuivat heidän päällensä, vaan eivät vikaa saaneet tehdä mitään. Huonus vain sillä keinoin paloi tuhaksi; mutta miehet olivat terveitä kaikki ja astuivat aamulla tupaan, sanoivat: "Voipas teitä hupsuja, kun poltitte aittanne; emmehän me kuitenkaan palaneet, jos te huonuksen poltitte!" — "No, emme me anna tytärtämme, kun ette meidän kylyä kylpene", sanottiin talossa. Toiset sanoivat kylpevänsä, ja heille lämmitettiin rautainen kyly helmikuumaksi ihan, etteiköhän palettaisi nyt ainakin.
Mitäs siitä; meni Kylyn-kylpijä ensiksi kylyyn, jossa kun henkäisihe kerran, niin lumikulvehus tuli keskelle lattiata, kiukaan eteen vesilampi, ja kyly kävi kuuraan kaikki. Siinä tulevat toisetkin sitten kylyyn, kylpevät siinä kyllälteen ja kylvettyänsä menevät yhdessä tupaan, sanovat noituen: "Tepäs joukkoa olette! Sillä tavoin lämmitätte kylyn, ettei tule löylyä, mitä kylpeä yhden miehen." Alkaa siitä jo hätä tulla talossa, etteiköhän vietäne kaunista Katrinaa kumminkin, ja sanotaan miehille tuosta: "Emme anna tytärtämme, kun ette meidän ruokia syöne." — "No, me syömme", sanoivat miehet, "kantakaahan ruokianne!" Talon väki rupeaa nyt ruokiansa tuomaan siihen; kaikki kannetaan koolle, mikä heillä vain hengen takana ompi, lehmät tapetaan, lampaat tapetaan, ja kun alkaa evästä jo äijän olla, niin kutsutaan miehiä syömään. Meneepä silloin Ruokien-syöjä yksinään vain ruoan ääreen, jossa syö syömiset lopelle kaikki ja kysyy kuitenkin vielä: "Ka, tämäkö teillä ruokia olikin vain?" — "Ka, tämä", sanoi emäntä, eikä ollutkaan viljakultaa enempi mitä annettaisiin, kun jo eläimetkin tapettiin. Ruokien-syöjä silloin ottaa oman evässalkkunsa esiin ja käskee toveriloitaankin syömään sanoen: "Tulkaahan syömään näitä minun eväitäni, kun ei talossa ruokaa löydy, mitä vieraille pantaisiin." Toiset tulevat siihen, ristivät silmänsä ja istuvat syömään, niin omilta eväiltä toki vatsa täytyi kuitenkin.
Tytärtä sillä kuitenkaan ei annettu, sanottiin: "Emme anna tytärtämme, kun ette hänen kerallaan vettä seulassa kantane." Missä se vesi seulassa pysyy! Vastasivathan miehet kumminkin: "Kun annettaneen seula, no, me kannamme." Talon emäntä antaa siitä nyt seulan käteen tyttärelleen kaunoiselle Katrinalle ja toisen miehille, ja lähdetään sillä keinoin sitten vettä järvestä saamaan. Kaunis Katrina menee seulansa kera edeltä rantaan, mutta Vedenkantaja, kuka oli toveriltaan seulan ottanut, istui tuvassa vielä, siinä arveli lähtemistänsä. Sitä oudostuu talon väki, sanovat: "Lähde sinäkin, saat työsi toimeen!" — "Elkäähän kiirehtikö", vastasi Veden-kantaja, "lähden minä, jo lähdenkin", ja läksi liikkeelle hänkin. Kauaksi ei kuitenkaan kulkenut, vaan seisottui vajojen päähän vuottamaan seula kädessä. Sieltä tulee nyt kaunis Katrina jo veden hausta kotiin, vesiseula kädessä. Veden-kantaja, joka vuotteli häntä vajojen päässä, otti silloin ja tyttären seulasta veden kaasi omaan seulaansa ja meni sen kera taloon, sanoi: "Katso, minä jo vettä tuon seulassani, kaunis Katrina vasta menee." Oli näet kaunis Katrina kääntynyt rantaan takaisin tuodakseen vettä sieltä uudelleen.
Sanoo siitä jo talonväki keskensä: "Ka, ei ole se mies joutava, kun hän semmoiset työt tekee; emme voi millään häntä voittaa, pitänee antaaksemme, minkä lupasimme." Ja annetaankin jo Leppäpölkylle se kaunis Katrina morsiameksi, kuka niin kaunis on, niin kaunis, ettei maalla mointa eikä vertoa vedellä:
Vaatteen läpi hipiä näkyvi, hipiän läpi liha näkyvi, lihan läpi luu näkyvi, luun läpi ydin näkyvi.
No, Leppäpölkky ottaa siitä nyt morsiamensa ja ne toverit keralla ja lähtee kauniista Kiijoesta soutamaan takaisin. Matkataan, matkataan meritse, venheellä kuljetaan, niin kuka mies kusta niemestä menomatkalla tuli, se siihen nyt läksi. Ensimmäiseen niemeen nousi Veden-kantaja ja parraspuut vei mennessänsä; toiseen niemeen nousi Ruokien-syöjä ja laidan otti mennessänsä. Kolme laitaa on nyt venheessä jäljellä; vaan kolmanteen niemeen nousee taas kolmas mies, Unen-makaaja, maalle, ja laidan vie hänkin kerallansa. Samatse neljäs ja viides lähtee vielä toveri venheestä ja laidan vie kerallaan kukin, ettei jää kuin venheen emä vain jäljelle, millä matkata Leppäpölkyn kauniin Katrinan kera edelle. Sillä laskee hän kuitenkin, sillä venheen emällä, sujahuttaa meren selkää pitkin edellensä; vaan niin on kaitainen se heidän aluksensa, että kaunoisen Katrinan hameen helma vettä viistää piirtelee, siinä kun istuu kauniisti vaatteissansa. Leppäpölkky silloin sakarillaan helman nostaa vedestä, korjailee sitä vähäsen, ettei kastuisi. Oltiinpa silloin Syöjättären rantaan tulemassa ihan, niin paha vaimo keksi valkamoilla seisoessaan tämän, ja kun soutajat maalle nousevat, hän tervehtiessään kättelee morsiamen saajaa, ja Leppäpölkyltä sakarin puraisee siinä sanoen: "Kun lienet kukali tytärtä koskenut, sikäli sormesi katketkoon!" Tästähän suuttui nyt Leppäpölkky pahasti ylen, sieppasi miekkansa samalla sanoen: "Sinä kukali lienet niitä sokeita tyttäriä vaivannut, sikäli miekkani sinuun käyköön!" ja Syöjättären kymmeneksi kappaleeksi sivalsi.
Siitä pälkäästä päästyä sanoo kaunis Katrina saajallensa: "Ken minut lienee saanut, se minut pitäköönkin!" ja heitäkse omin tahtonsa Leppäpölkylle naiseksi. No, tämä kaivaa nyt rantaan siihen haudan, johon kokoaa puuta, pökkelöä pohjalle, sytyttää ne tuleen ja heittää Syöjättären raadon palamaan sinne. Itse käypi hän Syöjättären tanhuasta oman hyvän hevosensa, ja elosta ottaa kultaa, hopeata, minkä pitää, josta palaa jo morsiamensa luokse, sieppaa kaunoisen Katrinan syliinsä ja lähtee ajamaan omalle maallensa.
Ajetaan, mikä ajetaankin, niin jo päästään Leppäpölkyn kotimaahan, tullaan hänen syntymätaloonsa. Siellä vanhemmat vielä ovat elossa, vaan niin ovat vanhoiksi käyneet poikansa poikessa ollessa, että taatto kirvesvarressa polttaa tulta, emo värttinän päässä. Mutta kaunis Katrina kun tervehti, sepäili vanhuksia, ne puolen ikäänsä nuoristuivat siitä ja tunsivat samalla poikansa, jota jo ammon aikoja kuolleeksi uskoivat matkallensa.
Kuluu aikaa siitä muutaman. Leppäpölkky kauniin naisensa kera elää vanhassa kodissaan hyvästi, vaan rupeaapa kuningas ja linnanväki tiedustamaan häneltä, minne oli toiset toverinsa saattanut, kutka keralla olivat. No, Leppäpölkky ei sanoisi nyt sitä, pahahan oli sanoaksensa, kun tiesi siniseksi ristiksi muuttuvansa siitä; vaan kuningas kaikella mokomin kysyy vain asiata häneltä, sanoi: "Kunnepa saatoit toverisi? — tapoit"; ja ruvetaan viimein jo hirttämään häntä. Leppäpölkyn täytyi puhua seikkansa silloin, ei auttanut muukaan. Alkaa tuosta, yrittelekse: "Minä kun pistime portimona pinoon…" ja koko asian kertoo kohdallensa; vaan kussa kertomasta pääsi viimeinkin, siinä muuttui hän siniseksi ristiksi kalmistolla seisomaan. Kuningas ottaa hänen naisensa, sen kaunoisen Katrinan, ja vie morsiamekseen linnaansa, jossa eletään tänäkin päivänä, vielä kotva huomennakin, saadaan poikia hyviä, tyttäriä kauniita.
Olin minäkin häissä siellä. Annettiin minulle vahainen hevonen, nauriinen satula, herneinen ruoska. Kesti pitkältä pitoja, monta päivää pääksytysten. Tulin tuohon tullessani Riettilän riihen perään; riihi remehtyi palamaan, ja minä sammuttamaan sitä. Kuumeessa siinä suli minun heponi, satula meni paistiksi samalla, ja sen kylän äpäreet söivät. Minä ajamaan heitä; vaan koirat usutettiin päälleni, ja niitä kun aloin ruoskallani hosua, sen koirat pureksenteli pilalle. Siihen kaikki menneeksi! Minä poloinen vaivuksissa vetäydyn vasta; tulleeko miestä konsana! — Sen pituinen se.
Oli muinoin kolme veljestä: kaksi kauppiasta, kolmas Tuhkimo Muuritsa. No, sen maan kuninkaalla ei ollut muuta perillistä kuin yksi ainoa tytär. Tämä kun joutui täysiaikaiseksi, että oli aika naimisiin mennä, koki kuningas estellä sitä, kun oli vaikea erota ainoasta lapsestansa, ja kuulutti ympäri valtakuntansa ei antavansa tytärtään muille kuin sille, joka maalla ja merellä kulkijan laivan saisi.
No, laaditaan sitä laivaa ympäri koko valtakunnan, vaan eihän saada syntymään. Siitä jo rupeavat Tuhkimo Muuritsankin veljet laivan laadintaan. Vanhin veli palkkasi päiväläisiä paljon ja kulki niiden kera metsään sieltä laivan aineita saadaksensa. Mennessään sinne yhtyi hän tiellä vanhaan akkaan, joka pitkällään makasi liassa; akka elossa oli vielä, vaan ei ollut hänellä voimaisuutta päästä siitä ylös. Alkaapa silloin se akka pyytää poikaa avuksensa, sanoo: "Auta, hyvä mies, minut tästä!" No, olisihan se autettava ollut, vaan mies ei malttanut viipyä matkallansa, mutta kulki ohitse akasta sanoen: "En minä, akkarukka, jouda sinua nyt auttamaan, minulla päiväläisiä on paljon, niitä katsoa pitää." Mennen siitä edellensä ei kauaksi ennättänyt vielä, kun tulee ukko häntä vastaan, kysyy: "Minnepä menet, mies?" — "Laivaa menen laatimaan", vastasi toinen, "maan, meren kulkijata laivaa." — "Vai niin", sanoi ukko, "vai semmoinen sinulla on tehtävä; no, otapa minut päiväläiseksi!" Poika ei kuitenkaan ottanut häntä, sanoi: "En minä sinusta kahjuksesta huoli, on minulla päiväläisiä parempiakin", ja kulki kiireesti edelleen. Kotvasen käytyänsä tuli sitten päiväläisineen eräälle kankaalle metsään, jossa kasvoi kauniita puita hyvästi; niin ruvetaan siinä nyt laivan tekoon. Laaditaan, laaditaan laivaa, minkä keretään, vaan ei tahdo työnsä heiltä syntyä; ka, hyvähän tätä on tämmöistä laivaa saada, mikä sillä tavoin joka paikan kulkisi. Tuosta kun ei lisää lähtenyt heidän työstänsä eikä muuta neuvoa nähty, jätettiin koko laivan laadinta sillensä ja lähdettiin kotiin. Siellä toiset veljet kysyvät kohta: "Jokos syntyi laivan teko, kun sinä kotiin tulit?" — "Ka syntyihän se laiva, mikäs sen oli syntyessä, vaan eihän se maalla kulje", virkkoi työstään tulija, "mikä liekin nyt kuninkaalta mielen hupsentanut, kun hän perättömiä vaatii!"
Mitäs siitä; ei malta toinenkaan veli kotonaan olla, vaikka kuuli, miten oli veljelle käynyt, vaan laitakse laivan laadintaan hänkin ja palkkaa apulaisia paljon saadakseen työnsä toimeen. Sille kävi nyt samoin kuin toisellekin; laiva saatiin valmiiksi, vaan ei saatu maalla kulkemaan. Tuhkimo Muuritsa sillä aikaa asuu kotonansa, uunin rinnalla venyy rauhassa ajatellen mielessänsä: "Annahan toiset ensinnä koettelevat!" eikä ole asiasta ollaksensa; vaan kun tulee keskimmäinen veli kesken työnsä kotiin, tuumii jo vuoronsa Tuhkimo: "Annapa minä lähden koettamaan, eikö syntyisi se semmoinen laiva minulta!" Lähteekin tuosta nyt matkalle, päiväläistä ei mitään ota eikä evästäkään muuta kuin lihan luuta konttiinsa vähän ja leipää muutaman veron. Itsekseen vain menee, astuu, astuu, tietä pitkin kulkee, niin tulee sen vanhan akan luokse hänkin niinkuin toisetkin veljensä. Akka liassa makaa pitkällään yhä ja rukoilee apua sanoen: "Auta minut, hyvä mies, tästä!" — "Ka, auttaa pitää", sanoi Tuhkimo ja auttoi akan seisomaan jaloillensa. Tämä päästyään seisaalle antaa siitä hyvästä nyt Tuhkimolle vaskipillin semmoisen, sanoo: "Otahan tämä, vielä sen matkoillasi tarvitset!" — "Kiitokset antamastanne!" vastasi Tuhkimo, pisti pillin poveensa ja läksi astumaan edellensä. Siellä tulee nyt matkan päässä vanha ukko vastaan hänelle niinkuin veljillekin ja sanoo: "Minnepä menet sinä?" — "Menen laivaa laatimaan", sanoi Tuhkimo, "maalla, merellä kulkijata laivaa, millä kuninkaan tyttären saisi." — "No, ota minut päiväläiseksesi!" virkkaa siihen ukko. "Tule vain, vanha mies", vastasi Tuhkimo, otti ukon matkaansa; ja läksivät kahden miehen astumaan.
Kotvasen kuljettuansa tulivat sitten kankaalle semmoiselle, kussa kävi työhön rupeaminen, niin tekee Tuhkimo Muuritsa valkean saadakseen pataa tulelle, jotta ruoalle päästäisiin, kun oli nälkä käydessä tullut. Mutta ukko eroaa hänestä, sanoo: "Keitähän sinä rokka valmiiksi tässä, minä lähden metsästä kokkapuita katsomaan", ja menikin metsään samassa. No, Tuhkimo on keittämisen toimessa nyt kankaalla siinä, katsoo, korjailee valkeata, kunne on jo rokka valmiiksi saamaisillaan, niin rupeaa pataa nostamaan tulelta, kun tulee äkkiä purjelaiva semmoinen, kangasta myöten solottaa siihen, se vanha ukko isäntänä perässä. "Joko se on laiva valmiina?" kysyi Tuhkimo ukolta. "Ka, johan", vastasi ukko, "tässä sen näet." — "No, sepähän työ sinulta väleen joutui", sanoi Tuhkimo iloissaan siitä; "tule nyt, toverini, rokkaa syömään, kun olet semmoisen työn laatinut, lieneehän sinulla nälkä." Ukko seisahuttaa siitä laivansa ja menee Tuhkimon luokse ruoalle. Syödään siinä yhdessä ja tupakoidaan, lepäillään kotvasen, niin vasta menee Tuhkimo Muuritsa laivaa katsomaan, sanoo ukolle: "Emmekö lähde nyt kuninkaan tytärtä saamaan?" Ukko ei lähtenyt, sanoi vain Tuhkimolle: "Mene vain yksinäsi, mitä siellä minä vielä teen, eihän vanhoista kosiin."
No, Tuhkimo Muuritsa kun ei ukkoa matkaansa saanut, läksi yksinään laivalla purjehtimaan. Laski, laski maata merta suoraan vain, niin tulee vastaan mies, kysyy: "Minnepä matka?" — "Kuninkaan tytärtä saamaan", vastasi Tuhkimo. "Otapa minut keralla!" pyrki toinen. "Kukas sinä olet?" kysyi Tuhkimo. "Minä olen Lihan-syöjä, luun-purija", virkkoi mies, "ota toveriksesi, ehkä matkallasi tarvitset." — "Tule vain, kun mielesi laatinee!" sanoi Tuhkimo, otti miehen laivaansa, ja saatiin laivassa purjehtimaan edelle. Kuljetaan vähän matkaa yhdessä, niin tuleepa vastaan mies ja kysyy samoin kuin toinenkin: "Minnepä miehillä matka?" — "Kuninkaan tytärtä saamaan", sanoi Tuhkimo, "kukapas sinä olet?" — "Minä olen Oluen- ja viinan-juoja", vastasi tämä, "ota, mies, matkaasi!" — "Tule kun tulet!" sanoi Tuhkimo, "onhan laivassani tilaa"; otti senkin miehen siitä, ja pantiin laiva liikkeelle taaskin. Tehdään taivalta kolmen hengen siinä, minkä tehdäänkin, niin tulee jo mies niin ikään vastaan heitä, kysyy: "Minnepä miehillä matka?" — "Kuninkaan tytärtä saamaan", vastasi Tuhkimo entiseen tapaansa, "kenpäs sinä, minun matkojeni kyselijä?" — "Minä olen Kylmän-löyhyttäjä", vastasi mies, "ota kerallasi, ehkä tarvitset." — "Ka, kun mielesi laatii, niin tule", sanoi Tuhkimo Muuritsa, otti Kylmän-löyhyttäjänkin matkaansa, ja saatiin kulkemaan edelle. Eipäs kovin kauaksi keretty, kun tuli matkaaja vastaan taaskin ja kyseli, minne olivat menossa. Se mies oli nyt Pitkän-juoksija ja pyrki keralla hänkin. Mitäs, Tuhkimo Muuritsa kun oli hyvänsopuisa, herkkäluontoinen mies, ei tehnyt sillekään estettä enemmin kuin toisillekaan, vaan otti Pitkän-juoksijankin laivaansa, ja lähdettiin viiden miehen purjehtimaan edelle aina.
No, nyt ei tule miestä enää mitään, vaan kuljetaan rauhassa edelle, kunneka kuninkaan linnaan päästään. Siellä Tuhkimo Muuritsa laivansa seisahuttaa pihalle ja käypi itse kuninkaan puheelle niissä työvaatteissaan vain, joissa hän oli, sanoo: "Täällä se nyt, armollinen kuningas, olisi maan, meren kulkija laiva teidän pihassanne valmiina, joko lähtenee nyt tyttärenne minulle?" — "Eihän kiirettä ole semmoista", vastasi kuningas ja meni katsomaan laivaa pihalle, olisiko tuo asiaan päin vähäsenkään. No, ihmeeksensä löytää hän sen kaikella tapaa hyväksi, ettei kyllin voi kiittää rakennusta, vaan säälittää kuitenkin tytärtään antaa niin huonolle miehelle kuin hänestä Tuhkimo ompi, jonka tautta alkaa esteitä tehdä kaikenlaisia. Hänellä on kolmesataa syöttöjänistä linnassansa, niin sanoo tuosta Tuhkimolle: "Vasta annan tyttäreni, kun noita jäniksiäni päivän paimentanet." Mitenkäs, täytyihän Tuhkimon tyytyä tähän, kun ei muutoin palkkaansa saanut, vaan eihän se ollut hänelle mieleen kuitenkaan semmoinen kauppa.
Huomisaamuna lasketaan jänikset irrallensa kaikki ja käsketään Tuhkimo Muuritsan ne paimentaa ja iltasella kotiin tuoda, muutoin ei naimiskaupasta tulisi mitään. No, Tuhkimo laitakse heitä paimeneen, vaan tuskin pääsevätkään jänikset tanhuasta, kun hajosivat jo sinne tänne metsään kaikki, mikä minne, kuka kunne; menepä, niistä pidä selvä! Kun ei nähnyt enää päätäkään, läksi Tuhkimo hiljalleen jäljestä ja käydä huppuroi metsää joutessansa. Siten kuluu päivä iltaan saati, niin ottaa Tuhkimo sen akan antaman vaskipillin povestansa ja puhaltelee suotta aikojaan siihen, kun ei muutakaan tekemistä ollut. Vaan tästäkös nyt kummat synnyttelekse. Vaivoin saikaan kerran vain pilliinsä puhaltaneeksi, niin jänikset samalla tulivat hänen ympärilleen kaikki. "Onpas kalua tässä kalussa!" arvelee siitä nyt Tuhkimo, soittaa piipahuttaa välistä aina pillillänsä, kunne saa jänikset kerallaan linnaan, niin käypi suorastaan kuninkaan eteen, sanoo jänikset paimentaneensa ja pyytää häneltä tytärtä. Ei kuitenkaan annettu luvattua morsianta vielä sillä; kuningas tekee esteitä yhä, sanoo: "Äsken minä tyttäreni sinulle annan, kun sinä kaikki lihat syönet, mitä linnassani ompi; et saane vain syöneeksi, niin ei tule naimisestasi mitään." — "No, syönmähän lihanne, liekö noita äijän", sanoi Tuhkimo, muisti näet toverinsa, mitkä oli matkaansa ottanut, ja toivoi apua heiltä. Päästyänsä kuninkaan luota meni sitten toveriensa luokse, puhui asiansa siellä Lihan-syöjälle, luunpurijalle ja pyysi häntä niitä kuninkaan lihoja syömään. Tämä oli tähän vallan valmis ja meni kohta kuninkaan liha-aittaan, oli yötä siellä, niin aamulla katsomaan tultaessa viimeisiä luita jo imeksi ja nälkää huuti yhä.
Kerrotaan asia nyt kuninkaalle, että jo on liha-aitta tyhjänä typi; ja Tuhkimo Muuritsa menee perästä hänkin ja pyytää morsianta sanoen lihat jo syöneensä. "Äsken sen saat", sanoi kuningas, "kun sinä viinat, oluet kaikki juonet, mitä minun kellarissani löytyy." — "No, juonmahan", virkkoi Tuhkimo, "janopa tuo on tullutkin paljosta syömisestä, suolaista oli lihanne aitassa." Siitä meni hän toveriensa luokse, kertoi heille asiansa ja pani Oluen- ja viinan-juojan kuninkaan kellaria tyhjentämään. Toinen kuuli ilomielin tämmöistä käskyä, joi tynnyrit tynnyrien perään vatsaansa, ja aamulla, kun katsomaan tultiin, oli jo viimeisiä tappeja imeksimässä ja huuti janoansa vain. Tästähän nyt huolta kuninkaalle tuli, mitä työtä nyt Tuhkimolle määrätä, kun se kaikki näkyi aikoihin saavan, säälitti näet vieläkin semmoiselle miehelle antaa. Arveleehan, ajattelee asiata, niin luulee jo keinon keksineensä ja sanoo Tuhkimolle, kun tulee taas tytärtä pyytämään: "Jo nyt annan tyttäreni kuin annankin; käyhän miehinesi ensinnä saunassa kylpemässä, niin saamme häitä pitämään sitten." Varoilla oli kuningas kuumennuttanut vaskisaunansa niin variksi, että kymmenen sylen päästä vartijat oli polttaa, ja luuli Tuhkimo Muuritsan miehinensä sinne nyt sulavan; vaan mitenkäs kävikään?
Miehet kun läksivät kylpemään, niin Kylmän-löyhyttäjä meni edellä, astui ensiksi ovelle, ja kun henkäisihe vain, niin saunan seinät huuteeseen kävivät. Siitä tulivat sitten Kylmän-löyhyttäjän jäljestä toisetkin saunaan kaikki, jossa kylpivät nyt kyllälteen, kun oli löylyä nyt parhaaksi; mutta kylpemästä päästyään meni Tuhkimo Muuritsa tovereineen kuninkaan eteen ja sanoi: "Nyt me, kuninkaisemme, saunasi kylvimme, saa jo häitä laatimaan!" Kuningas ei usko puhetta; vaan kun saunaan tulee katsomaan, siellä jo on kylvetty ja oltu, ja kaikki ovat saunan seinät kuurassa yltänsä. Säälittää, säälittää kuitenkin kuningasta, eikä antaisi hän tytärtään mielikaupassa tuommoiselle kuojukselle kuin Tuhkimo oli, vaan sanoo päästäkseen hänestä: "Huomenna häitä pidämme, siksi pitää sinun elävätä vettä ulkomailta loittoa tuodaksesi; saanethen tuonkin toimeen, kun jo vaikeampia olet kokenut." Tuhkimolle annettiin siitä putelli käteen, johon hankkia sitä elävätä vettä hänen; vaan Tuhkimo kantoi putellin toverilleen Pitkän-juoksijalle ja käski hänen sillä vettä käymään. No, tämä kun matkaa teki joutuisasti, niin ei ollut yö vielä puolessakaan, kun tulla loikki jo putellineen veden haennasta linnaan takaisin. Mitäs; nostetaan kuningas siitä nyt kesken yönsä valveelle, ja Tuhkimo Muuritsa pistää sen putellin, jossa elävätä vettä oli, käteen hänelle. No, eihän se kuningas mitä temppua osaa Tuhkimolle enää panna, kun hän kaikki oli toimeen saanut. Ruvetaan jo häitä laatimaan viimeinkin; ja Tuhkimo Muuritsa saapi nyt kuninkaan tyttären naiseksensa niinkuin alusta lupa oli. — Sen pituinen se.
Ennen oli kolme veljestä. Yksi heistä oli Hölö, toiset hyvänymmärryksisiä molemmat. Siihen aikaan oli sitten valtakunnan kuningas luvannut ainoan tyttärensä ja puolen valtakuntaansa sille, joka venheen veistäisi semmoisen, jotta juoksisi maalla ja merellä. Ne kaksi viisasta veljeä lähtevät silloin neuvoja etsimään, joista kävisi sellaista venhettä tekeminen kuin kuningas oli vaatinut. Tulipa matkalla sitten ryysyissä kulkeva käypäläisukko vastaan heille ja kysyi: "Mihin te menette?" Veljet kun katsoivat tämän kyselijän huonoksi hyvin, eivät hyvää päivääkään tehneet, vaan pyrkivät kiireesti edelleen. Ukkopa ei huolinut tuosta, vaan kysyi uudelleen: "Mihinkä, miehet, menette?" Päästäkseen hänestä sanoivat silloin ne työhönsä matkaajat: "Menemme hankkimaan isolle ison lusikkaa, emolle maitomalkkia." — "No, sitähän se saa, ken mitä toivoo ja meneepi etsimään", virkkoi ukko ja kulki edelleen siitä, minne oli matkansa. Toiset menivät asialleen hekin, vaan mitenkäs kävikään? He kun venheen neuvoja etsivät, puutpa heidän silmissänsä kaikki olivat lusikka- ja malkkipuita, eikä tullutkaan heidän työnsä toimeen, kun eivät venheen neuvoloita saaneet, vaan täytyi kesken työnsä veljesten palata kotiinsa.
Tuli toinen päivä siitä, niin vanhemmat veljet uudelleen menevät venheen laadintaan. Heille tulee samainen ukko nyt vastaan kuin eilenkin ja kysyy entiseen tapaansa, minne olivat menossa; mutta veljet vastasivat häntä samoin kun eilenkin, ja heille kävi samatse kuin ensi kerralla: kaikki puut, mitä metsä kasvoi, olivat heidän silmissänsä vain lusikka- ja malkkipuita, eikä tullut työ toimeen nytkään.
Lähteepä kolmantena päivänä kolmas veli, se Hölöpoika, vuorostaan metsään niitä yksiä venheen neuvoloita hankkiaksensa hänkin. Hänelle ei kodista annettu evästä mitään, vaan Hölö ei tuosta huolinut, panihan kirveen vyöhönsä ja leipäpalan poveensa ja läksi hiljakseen astumaan. No, matkalla tulee se vanha käypäläisukko vastaan hänellekin, kysyy: "Minne sinä menet?" Hölö selvitti asian, sanoi: "Minä lähden venhettä laatimaan semmoista, joka juoksee maalla ja merellä." Sanoo ukko nyt siitä: "Ota minut kerallasi tekemään sitä venhettä!" — "Enhän minä miten ota", vastasi Hölö, "kun ei minulla evästä ole, mitä me söisimme; yksi ainoa on leivän kannikka povessani, muuta ei mitään." Ukko sanoi kuitenkin: "Ota vain kerallasi, tulemme me toimeen silläkin!" — "No, tule kun tulet!" sanoi poika silloin ja otti ukon kerallansa, josta kuljettiin yhtenä metsään venheen neuvoloita saamaan. Päästiin hyvään paikkaan viimeinkin, niin sanoo ensi puheekseen jo ukko: "Käykäämme syömään, nälkä on!" Poika ottaa leipänsä povestaan silloin, jakaa sen kahtia ja antaa ukolle puolen, toisen puolen pitääpi itse. Kun saadaan syöneeksi, sanoo ukko: "Käykäämme nyt maata!" — "Emme me jouda makaamaan", vastasi poika, "me emme sitten saa venhettä valmiiksi." — "Kyllä sen sittenkin saamme", sanoi ukko ja houkutteli poikaa, kunne sai hänet maata; vaan kun sai poika nukkuneeksi, nousi ukko makaamasta ja teki venheen, millä keinoin lienee tehnytkin, pojan maatessa semmoisen, että juoksi maalla ja merellä. Sen kun sai valmiiksi, herätti vasta pojan ja pani hänet sillä venheellä kulkemaan kuninkaan linnalle näyttääkseen toteen, että hän sellaisen venheen oli saanut, joka juoksee maalla ja merellä. Lähtiessä vakuutti ukko vielä poikaa, sanoi: "Ken tuleekin vastaasi, ota venheeseen hänet, kaikkia matkalla tarvitaan."
Poika ajaa nyt sillä aluksellaan maata ja merta myöten kohdastaan edelle, niin tuleepa ensiksi lihannälkäinen mies häntä vastaan matkalla. Sillä sääriluu on hampaissa, jota kaluaapi käydessänsä. Poika sanoo hänelle: "Käy tähän venheeseeni, onhan suojempi kalutaksesi!" Mies tuli, ja lähdettiin matkalle yhdessä; ajettiin, ajettiin edelle, niin tulipa vähän matkan päässä viinannälkäinen heille vastaan. Tällä oli putellin suu suussa, sitä imeksi hän käydessänsä. "Tule tänne venheeseeni, onhan suojempi ollaksesi!" sanoi taaskin Hölö ja otti miehen venheeseensä. Siitä kun vähän matkaa yhdessä mennään, tulee viluinen mies vastaan, jolla on seitsemän turkkia päällä, ja kuitenkin leukansa loukkua lyövät yhä. Sille sanoo Hölö entiseen tapaansa: "Käy venheeseeni, onhan suojempi ollaksesi!" Viluinen mies tuli, ja lähdettiin matkalle taaskin. Riennetään edelle yhä, eikä tule nyt enää miestä vastaan heille, vaan matkataan yhtenä aina kuninkaan kotiin. Siellä Hölö käypi kuninkaan puheelle, sanoo: "Tässähän on venhe nyt semmoinen, joka juoksee maalla ja merellä; joko antanette tyttärenne?" Kuningas katseli venhettä, joka oli hänen mielestään hyvä; vaan sanoo kuitenkin pojalle: "Et tällä vielä morsianta saa; minkä minä olen vuoden tarpeeksi lihaa varustanut aittaani, sen kun syönet, äsken saat tyttäreni." — "Ehkähän tuonkin teen", vastasi poika, "avatkaahan aittanne!"
No, kuningas käypi avaamassa aittansa ja käskee pojan sinne, vaan itse menee pois. Hölö siitä rupeaa huutamaan toveriansa, sanoi: "Joudu tänne, lihannälkäinen, nyt on lihaa syödäksesi!" Sai vain huutaneeksi, niin tulikin lihannälkäinen juosten jo aittaan, jossa kun vähän aikaa rujusi, niin vuoden tarpeet söi lopelle ja luut mätti keskilattialle röykkiöön kaikki. Tuosta meni hölöpoika uudelleen kuninkaan luokse ja sanoi lihat syöneensä kysyen: "Niinkö vähän teillä lihoja olikin?" — "Ka, ei ole lihaa enemmältä", sanoi kuningas, "vaan juohan kellaristani kaikki viina, minkä minä vuoden tarpeeksi olen varustanut!" — "No, ehkähän tuonkin teen", sanoi Hölö, "tulkaahan, avatkaa kellari!" No, ei muuta, kuningas aukaisee kellarinsa oven ja laskee Hölön sinne, vaan itse menee pois. Hölöpäs taaskin huutaa toveriaan avuksi, sanoo: "Tule tänne, viinannälkäinen, nyt on viinaa juodaksesi!" Toinen tuli samalla, eikä aikaakaan, kun joi viinat, imi suuhunsa kaikki ja mätti ankkurit tyhjinä keskilattialle kokoon. Siitä menee Hölöpoika sitten kuninkaan eteen taas, sano: "Nyt on viinanne juotu, vähänpä sitä olikin, kun ei kestänyt yhdelle miehelle!" — "Et saa vielä tytärtäni sillä", sanoi kuningas, "vaan kun vaskisen saunani kylpenet, äsken sen saat minulta." No, sauna oli varoilla lämmitetty niin variksi, että oli punainen ulkoapäinkin, ja sinne käskettiin nyt kylpemään. "Saanmahan tuonkin tehdä", vastasi poika ja kuninkaasta päästyään huusi sitä viluista toveriansa, sanoi: "Tule nyt, paleltunut, tänne, nyt sinä lämpiät!" Tämä oli valmis heti ja meni samalla saunaan niinkuin oli kutsuttu. Hänellä on seitsemän turkkia päällä, niin ensimmäisen kun oven suussa aukaisee, alkavat jo pihtipuoliset mustua kylmästä; toisen kun aukaisee, niin alkavat seinätkin mustentua; ja kolmannen kun avaapi, niin käyvät mustaksi ihan. Siitä neljännen turkkinsa avasi vielä, niin seinät alkoivat kylmettyä; ja viidennen kun aukaisi, olivat kylmät yltänsä; mutta kuudennen turkin aukaisulta kylmi jo vesi lattialla; ja seitsemännen turkkinsa kun sai viluinen mies avanneeksi, oli löylyä parhaaksi saunassa, jotta kävi hyvästi kylpeminen. No, saatiin kylpeneeksi, niin kävi Hölöpoika kuninkaan eteen, todisti vaskisaunassa kylpeneensä ja sai nyt kuninkaalta tyttären naiseksi niinkuin alusta oli kuulutettu. Vieläpä antoi kuningas puolen valtakuntaansa vävylleen ja pani hänet vierimmäiseksi mieheksensä, jossa elivät Hölö ja hänen naisensa kaiken aikansa hyvänä. — Sen pituinen se.
Kerran oli kolme poikaa, kaksi viisasta ja kolmas tyhmäpäinen. Kuninkaalla oli sitten kaunis, täysikasvuinen tytär, joka oli naitettava, niin pantiin kuulutus ympäri valtakunnan käymään semmoinen, että kuka kaikkein kummimman kalun voisi kuninkaalle hankkia, sen tulla hänen tytärtänsä naimaan.
No, koettelee nyt kukin tehdä, mitä vain kumminta maailmassa olisi, ja ne kaksi viisasta poikaa lähtevät puolestansa semmoista laivaa valmistamaan, joka purjehtisi maalla ja merellä, niin he sen veisivät kuninkaalle muka. Matkalla tulee metsänhaltija heitä vastaan ja kysyy, mitä menivät tekemään. "Sikoruuhia", sanoivat pojat piloillansa. "No, sikoruuhia tulkoonkin!" toivotti metsänhaltija, joka oli niinkuin vanha kerjäläisäijä vain näyltänsä, ja läksi matkaansa eroten heistä.
Mitäpä tästä? Pojat kun rupeavat työhönsä sitä aikomaansa laivaa yrittämään, siitä ei tullut kuin tuo huono ruuhi vain semmoinen, jolla ei päästy mihinkään, ja laiva jäi tekemättä. Menipä toisena päivänä sitten kolmas, tyhmäpäinen poika, vuorostaan metsään koettaakseen, eikä tuo syntyisi semmoinen laiva häneltä, ja tuli hänellekin se sama vanhus vastaan, kysyi: "Minnepä menet, poika?" Tämä sanoi menevänsä sitä semmoista laivaa tekemään, mikä juoksisi maalla ja merellä, ja äijä sanoi hänelle kuultuansa asian: "Minä lähden kanssasi." — "Lähde vain!" sanoi poika ja otti äijän matkaansa. No, kuljetaan vähän aikaa yhtenä ja istutaan siitä lepäämään kivelle, niin sanoo se vanha äijä pojalle: "Emmeköhän söisi tässä istuessamme nyt, onhan sinulla evästä?" — "Ka, syökäämme", sanoi poika ja otti eväskonttinsa käsille, mutta äijä kun pääsi ruokaan käsin, se söi pojan eväät sillä erää kaikki, ettei jäänyt mitään jäljelle. Poika kauhistui tätä, vaan ei siltä virkkanut mitään, vaan katseli ääneti eväänsä menoa. Ruokailtuaan sanoi äijä taas pojalle: "Emmeköhän rupeaisi maata?" — "Ruvetkaamme vain!" sanoi poika, "vanhemman sanaa tulee totella"; ja paneutuivat makaamaan molemmat. Poika nukkui sikeästi, vaan äijä nousi pojan maatessa makuukseltaan ja kulki itsekseen metsään, jossa teki laivan sellaisen valmiiksi, joka kulki maata ja merta, ja tulla purjehti sillä sitten makaavan toverinsa tykö, että metsä lakosi edessä. Tästä rytinästä heräsi poika, ja se vanha metsän äijä huusi laivastaan hänelle: "Nyt on, poikaseni, aikomasi laiva valmiina, lähde sillä purjehtimaan nyt ja ota matkaasi kaikki, mitä vastaasi tulee!" Sillä puheella jätti metsänhaltija laivan pojalle ja meni itse matkaansa, minne lienee pojan silmistä kadonnut.