Muinoin oli kolme veljestä. Ne kun olivat köyhiä hyvin, täytyi heidän lähteä palvelukseen työllänsä elatusta hankkimaan, ja vanhin veli läksi siis ensiksi paikan hakuun. Matkalla tuli häntä vastaan piru ja kysyi: "Minnekäs, mies, menet?" — "Paikan hakuun", virkkoi poika. "No tule sitten minulle!" sanoi piru, "minä tarvitsen palvelijan." — "Miksi ei, kun ottanet", sanoi poika ja oli kohta valmis lähtemään. Piru ehdotteli sitten pojalle: "Estääksemme joutavia riitoja ja toraa keskenämme tehkäämme nyt heti semmoinen kauppa, että joka meistä ensiksi suuttuu, siltä saakoon toinen anturanahan selästä ottaa." Poika suostui siihenkin ja läksi paikalla pirun kanssa hänen kotiinsa palvelijaksi.
Aamulla kysyi poika isännältänsä työtä, ja piru käski häntä rankaläjälle polttopuita hakkaamaan. Poika menikin työllensä ja rupesi hakkaamaan, vaan ei saanutkaan kirvestänsä puuhun pystymään, vaikka hän kuinka olisi heilunut. Tästä suuttui hän kohta, jätti koko työn sillensä ja läksi talosta karkuun. Mutta kauaksi ei päässytkään, sillä piru tuli jäljestä, esti hänet pakenemasta ja otti pojan selästä anturanahan niinkuin heidän välipuheensa oli.
Läksipä sitten nuorin veli taas paikan hakuun ja kulki tietä pitkin, niin tuli taas sama piru vastaan ja otti hänetkin palvelijaksensa samalla ehdolla kuin veljensäkin, että joka suuttuu ensiksi, siltä pitää anturanahka selästä otettaman. Taloon tultua pani piru taas palvelijansa puita hakkaamaan. Poika menikin lastukolle ruvetakseen työhön, vaan ei siltäkään kirves pystynyt puuhun, niin se suuttui samassa ja läksi tiehensä. Pahanen silloin läksi perästä, tapasi palvelijansa matkalla ja otti häneltä anturanahan selästä pois.
Nyt läksi keskimmäinen veli, Matti, vuoronsa työpaikan hakuun ja kohtasi taas hänkin tiellä pirun, joka pyysi häntä palvelijaksensa. Matti oli siihen valmis, ja tehtiin taas samanlainen kauppa kuin entistenkin veljien kanssa, että joka ensiksi suuttuu, siltä tuli anturanahka otettavaksi selästä. Kartanolle päästyä pani piru Matin taas niitä yksiä rankoja hakkaamaan, joita jo toisetkin veljet olivat koetelleet. Matti otti rangan esiin hakataksensa ja helisti siihen kirveellänsä, minkä jaksoi, vaan kirveen terä ei ottanutkaan pystyäksensä. Havaittuansa, mitenkä asian laita oli, rupesi Matti rankaläjää hajoittamaan, löysi sieltä kuopan ja siitä kuopasta harmaapään kissan. Siltä kissalta löi hän kohta kirveellänsä pään poikki ja heitti sen puuläjältä pois; sitten kun uudestansa taas koetti kirvestänsä, niin se pystyi puuhun hyvästi, ja hän sai kaikki rangat pieniksi. Kun sitten Matti tuli työstänsä pirttiin, kysyi piru kohta: "Jokos sait puut hakatuiksi?" — "Mene katsomaan!" vastasi Matti. Piru kävi katsomassa, tuli pirttiin takaisin ja kysyi Matilta: "No, löysitkö sinä rankaläjän alta mitään?" — "Löysinhän minä sieltä harmaapään kissan, ja sen heitin minä puuläjältä pois", sanoi Matti. Piru oli ystävällisesti puhuvinansa ja sanoi: "Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt tehdäksesi." — "No, no, isäntäkulta, ethän tuosta suuttune?" kysyi Matti. "Enmähän tuosta suutukaan", vastasi piru, ja asia jäi sillensä.
Toissa päivänä lähetti piru palvelijansa kahdella härällä metsään rankoja tuomaan, ja mustan koiransa pani mukaan sanoen Matille: "Kun sinä metsästä palaat, niin sinun pitää samasta lävestä tulla, kusta koirakin edellä juoksee." Matti kun oli saanut puukuormansa täyteen ja palasi härkinensä metsästä kotiin, juoksi koira edellä ja hyppäsi aidan lävestä pihaan. Mutta muistaen isäntänsä varoituksen, että hänen oli samasta lävestä tultava, mistä koirakin edellä meni, heitti Matti ensinnä kaikki rangat aidan lävestä pihaan, sitten särki rekensä pirstaksi ja heitti senkin samaa tietä, viimeksi tappoi vielä härät, leikkeli ne pieniksi palasiksi, että mahtuivat siitä lävestä menemään, ja syyti kaikki tyyni pihaan. Sitten meni hän siitä samasta reiästä itsekin pihaan ja astui tupaan. Piru siellä kysyi: "Joko nyt on kuorma pihassa?" — "Mene katsomaan!" sanoi Matti. Piru kohta juoksi katsomassa pihalla, tuli sieltä pirttiin ja kysyi Matilta kovasti: "Kuinkas sinä niin teit?" — "Ethän vain suuttune?" sanoi Matti, "niinhän minä tein kuin käsky oli." Pahanen ei tohtinut näyttää vihaansa, mutta sanoi: "Enmähän tuosta suutukaan", eikä sen kovemmin puhuttu koko asiasta mitään. Mutta akallensa sanoi piru salaa: "Tappakaamme tuo Matti ja viekäämme yöllä järveen, koska se niin kurjanjuoniseksi rupeaa." Sattuipa Matti itse kuulemaan tämän heidän puheensa, ja yöllä, kun piru ja hänen vaimonsa nukkuivat sikeästi, kantoi hän pirun ämmän omaan lavaansa ja rupesi itse pirun viereen, josta sitten vähän ajan perästä herätti makuukumppalinsa sanoen: "Nouskaamme nyt tappamaan Mattia hänen maatessansa!" Piru kun heräsi unestansa, sieppasi seinältä suuren piilunsa, ja mentiin sitten yhdessä siihen, missä Matin vuode oli, johon piru iski sillä suurella piilullansa, että makaaja kerran älähti vain, kun veri turskahti seinälle, ja kuoli; sitten toinen otti toisesta päästä lavaa, toinen toisesta, ja veivät ruumiin järveen. Heitettyään kannettavansa sinne rupsivat kumpainenkin maata taas ja nukkuivat sikeästi. Mutta aamusella, kun piru heräsi, rupesi hän kaipaamaan muijaansa ja kysyi viimein Matilta, jonka hän nyt ihmeeksensä keksi olevan eleillä. Matti sanoi: "Itsehän sinä veit sen yöllä minun kanssani järveen, mitä sinä sitä minulta kysyt?" Piru kun huomasi asian, tuli siitä sangen surulliseksi ja silmäili vihaisesti Mattia, vaikka ei sanoissa virkkanut muuta kuin: "Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt tehdäksesi." Mutta Matti sanoi vain: "Ethän tuosta, hyvä isäntä, suuttune toki?" Piru sanoi siihen: "Enmähän tuosta, velikulta, suutukaan", ja oli unohtavinansa koko asian.
Kuluipa aikaa vähäsen, niin piru läksi naimaan toista vaimoa, kun entinen muijansa niin onnettoman lopun oli saanut, ja käski lähtiessänsä Matin punata kartanon sillä aikaa kuin hän naimateillänsä on. Matti kun arvasi isäntänsä tulevan kotiin, pisti huoneet palamaan ja kävi isännällensä vastaan. Piru kohta kysyi: "Joko sinä teit niinkuin minä lähtiessäni käskin?" — "Jo", sanoi Matti vakavasti. Tultiin sitten yhdessä pihaan, niin oli pirun kartano tulessa. "Kylläpä on kartano punaisena!" sanoi piru. "Punaisena on, ja punaisemmaksi pitäisi tulla vielä", vastasi Matti. "Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt tehdäksesi", sanoi itkussa silmin piru. "Ethän tuosta suuttune?" sanoi Matti vain eikä ollut millänsäkään. Piru, joka muisti pidetyn välipuheen, rupesi nauramaan ja sanoi: "No enhän tuosta, velikulta, suutukaan."
Muutaman päivän päästä läksi piru taas morsiamensa luona käymään ja käski Matin sillä aikaa tehdä kolme siltaa salmen poikki, ettei tehnyt niitä puusta eikä kivestä eikä raudasta eikä mullasta. Matti ei työtänsä säikähtänyt; tappoi kaikki pirun karjan, teki yhden sillan eläinten päistä, toisen jaloista ja kolmannen kyljistä. Piru kun tulee kotiinsa ja näkee Matin työt, kysyy: "Kuinkas sinä, velikulta, niin teit?" — "Ethän tuosta, isäntäkulta, suuttune?" sanoi Matti, "itsehän sinä käskit siltoja rakentamaan, siitä minä tein, kusta minä sain." — "Niin vainen, velikulta", sanoi piru, "enmähän tuosta suutukaan."
Nyt piti pirun lähteä häitänsä pitämään, ja hän sanoi siis Matille lähtiessänsä: "Tule jäljestäpäin sinäkin, Matti, sinne silmäämään!" Matti totteli isäntänsä sanaa, tappoi härän navetasta, otti sen veriset silmät mukaansa ja läksi häihin. Hänen tultuansa häätaloon oli piru juuri morsiamensa vieressä hääruokia syömässä. Matti, joka oli pysähtynyt oven suuhun seisomaan, heitti sieltä verisellä härän silmällä isäntäänsä poskeen. Piru kun keksi Matin oven suussa seisovan ja arvasi härän silmän hänen viskaamakseen, tuli Matin tykö ja sanoi kiivaasti: "Kuinkas sinä niin teit?" — "Itsehän sinä kutsuit silmäämään", sanoi Matti ja heitti toisellakin härän silmällä vielä pirua naamaan. Suuttumaisillansa piru taas kysyi: "Minkätähden sinä niin teit?" — "Ka, ethän tuosta suuttune, kaksi silmäähän minulla onkin", vastasi Matti. "No, enpä tuosta suutukaan", sanoi taas piru ja oli olevinansa varsin ystävällinen Mattia kohtaan. Mutta tuotuansa nuoren vaimonsa kotiin haki piru kaikella väen Mattia tappaa ja keskusteli salaa vaimonsa kanssa. Mattipa, joka oli kuullut heidän tuumansa, että häntä aiottiin vuoteelle tappaa, tiesi olla varoillansa eikä mennytkään sinä yönä vuoteellensa makaamaan, vaan asetti vuoteellensa kirnun, siihen pani kiven pääksi, peitti ne hyvästi nahkasilla, että oli olevinansa siellä peitteiden sisällä, ja meni itse uunille yöksi. Sydänyön aikana, kun piru luuli Mattia nukkuneeksi, tuli hän piilu kädessä huoneeseen ja tapasi lyödä makaavata Mattia siinä vuoteellansa kaulaan, mutta piilu luiskahti kiveltä nahkakääryihin, niin että kolahti. "Kylläpä on juuttaalla kova kaula", sanoi pahanen katsellen piiluansa, "oikein terä tylsyi hänen niskaluuhunsa, vaan elähän huoli, kun paiskaan toisen kerran ja paremmasti, niin ehkähän tuosta viimeinkin loppu tulee." Samassa kohotti toisen kerran piiluansa ja pudotti kaikella voimin Mattia päähän. Siitäpä tuli löyhähti lyödessä, kun piilu kävi kiveen, ja piru säikähti niin, että hän ensi hädässänsä takana silmin hyppäsi huoneen ovelle, mutta kohta peräytyi hän sieltä taas ja paiskasi vielä kerran Mattia mahaan, niin että kirnun vanteet lentelivät pitkin seiniä. "Nyt taisi kuolla ruoja viimeinkin, koska kylkiluut seinillä lentelivät", sanoi piru itseksensä ja meni taas vaimonsa viereen sanoen: "Et sinä uskoisi, kuinka luja Matti oli! Ensi kerran kun löin, niin ei piilu pystynyt ollenkaan, ja kun toisen kerran häntä otsaan lasketin, niin tuli vain luusta löyhähti, mutta kolmannen kerran kun paiskasin, niin kylkiluut vain seiniä pitkin lentelivät; lieneeköhän nyt Matti kuollut viimeinkin?"
Aamulla kun piru heräsi unestansa, oli hän erinomattain hyvillä mielin luullen nyt iäksi päiväksi päässeensä Matista erillensä; mutta mitäs ollakaan, Matti, joka uunilla oli maannut yönsä rauhallisesti, tuli kohta suurukselle pirttiin niinkuin ennenkin eikä ollut tietävinänsä yöllisistä asioista mitään. Piru kohta kysäisi häneltä: "Kuinkas, velikulta, tänä yönä unta sait?" — "Hyvin vain kävi makuu", vastasi Matti, "olihan ikäänkuin kirppu muutamia kertoja olisi puraissut ruumistani, muusta en tiennyt mitään."
Nyt pitivät piru ja hänen akkansa taas tuumaa keskenänsä, millä kurin Matti saataisiin hengeltä pois, kun siitä heille niin paljon vastusta rupesi olemaan. Viimein sanoi akka miehellensä: "Koska siihen ei muu pysty, niin pankaamme Matti riiheen makaamaan ja sytyttäkäämme yöllä riihi tuleen, niin sillä siitä pääsemme, ruojasta, viimeinkin." Tämä neuvo oli pirusta mieleen, ja Matti pantiin riiheen yöksi maata. Mattipa, joka taaskin oli kuullut, mitenkä häntä tuumattiin tappaa yöllä, veikin lavansa pois riihestä muualle, ettei ollutkaan siellä riihessä, kun piru pisti sen tuleen, mutta kantoi vasta jäljestä päin, kun riihi jo oli palanut hiiliksi, lavansa taas samalle paikalle kuin ennenkin ja oli makaavinansa siinä, kun piru aamulla tuli katsomaan. "Mitenkä, veikkonen, yöleposi on ollut?" kysyi piru. "Varsin hyvä muuten", vastasi Matti, "mutta tahtoi olla vähän kylmä vain."
Kun eivät nyt muulla päässeet Matista erillensä, päättivät kaikki pahaset yksituumaisesti muuttaa yöllä saareen, että Matti sillä lailla jäisi heistä pois. Mutta Matti kuuli taas tämänkin tuuman edeltäpäin ja peittäysi pirun makuuvaatteisiin. Yöllä sitten soutivat kaikki pahakkaat saarelle tavaroinensa Mattia pakoon, ja kun aamulla olivat suuruksella, sanoi isäntäpiru toisille: "Jopahan nyt Matti kumminkin meistä jäi!" — "Tääll' on mies tallella vielä!" huusi samassa Matti nousten peitostansa ja astui suurukselle muiden kanssa yhdessä.
Ehtoolla puhui taas piru muijallensa: "Millä meidän nyt pitää saaman tuo Matti kuoliaaksi, ettei se enää edes tässä uudessa asunnossamme olisi meille vastukseksi? Ei se hyvällä meistä kuitenkaan erkane." — "En minä siihen muuta neuvoa tiedä", sanoi muija, "kuin että yöllä lyömme häneltä pään poikki maatessa, niin tottahan siihen jää." Mattipa kuuli tuuman, ja kun piru ja hänen vaimonsa olivat sikeästi nukkuneet, kantoi hän pirun muijan omalle vuoteellensa ja rupesi itse pirun viereen maata. Siitä herätti sitten isäntänsä vähän ajan päästä ja sanoi: "Menkäämme nyt Mattia tappamaan, jo se on nukkunut!" Piru silloin sivalsi suuren piilunsa seinältä ja löi sillä pään poikki omalta muijaltansa, jota hän aina vain piti Mattina. Mutta aamulla, kun piru heräsi unestansa, rupesi hän kaipaamaan muijaansa, jota hän nyt ei keksinytkään, ja kysyi Matilta, jonka hän ihmeeksensä vielä keksi eleillä. Matti sanoi: "Itsehän sinä yöllä tapoit muijasi, miksi sinä sitä minulta kysyt?" Piru nyt ei voinut enää kärsiä sitä, että Matti häneltä toisenkin akan oli saattanut hukkaan, vaan suuttui Mattiin kovasti ja alkoi häntä haukkua. Mutta Matti ei ollut siitä millänsäkään, vaan tarttui piruun kiinni, otti häneltä anturanahan selästä ja läksi tiehensä. Niillä pirunnahka-anturoilla käydä lipottaa Matti vielä tänäkin päivänä. — Sen pituinen se.
Metsässä oli vuori, jonka ympärillä oli erinomattain suuria ja ihania niittymaita; mutta vuoressa asui piru, ja sen vuoksi ei kukaan ihminen niillä laitumilla tohtinut käyttää eläimiänsä, vaikka ei muualla likimaillakaan ollut eläimille ruokamaata paljon missään. Likellä tätä pirun asuntoa asui muudan köyhä mökkiläinen, jolla ei ollut muuta perhettä kuin yksi ainoa poika, joka kävi isänsä lampaita paimenessa. Kun ei ollut mökin seudussa enää lampaille ruokaa, päätti poika, joka oli nimeltänsä Matti, mennä lampainensa pirun karjalaitumelle ja otti vain muutamia nauriita evääksensä. Vaan tuskin oli hän tullut vuoren näkyviin ja saattanut lampaansa parhaimpaan ruokapaikkaan, kun pirun poika keksi hänet siinä ja vihastuneena tuli häntä vastaan sanoen: "Mitä sinä täällä minun isäni laitumella teet?" — "Ruokaa etsin lampailleni", vastasi Matti. "Näitä maita et saa lähestyä lampainesi", sanoi pirun poika, "ja jos vasta rohkenet tälle laitumelle tulla, niin minä puserran sinut niinkuin tuon kiven." Samassa otti hän maasta suuren kiven ja muserti sen ihan palasiksi. Matti ei säikähtänyt sitä, oli myös ottavinansa maasta kiven, mutta sieppasi sukkelasti lakkaristansa nauriin ja pusersi sen, niin että siitä vesi kursui ulos, sanoen pirulaiselle: "Elä sinäkään lähesty minua, muuten minäkin puserran sinut niinkuin tuon kiven kädessäni." Pirun poika kun näki Matin olevan niin väkevän, heitti hänet lampainensa sillä kertaa rauhaan, meni kotiinsa ja sanoi isällensä: "Matti on mies väkevämpi minua, se pusersi kiven niin että vesi sormien välistä juoksi maahan." Isä sanoi: "No, jos hän vasta tulee meidän maallemme lampainensa, niin pyydä häntä minun kultanuijaani kilvalla heittämään taivaalle, kumpainen sen korkeammalle saapi."
Tulipa Matti huomenna taas lampainensa pirun karjalaitumelle, niin pirun poika kävi häntä vastaan kohta ja sanoi: "Kyllä minä eilen jo näin, että kovat kourat sinulla on, mutta oletkos yhtä vahva heittämäänkin? Koetelkaamme nyt heittää kilvalla tätä kultanuijaa taivaalle, kumpainen sen ylemmäksi saa!" Samassa heitti hän nuijan niin korkealle, ettei näkynyt kuin vähän vain toisen silmiin; sitten käski Matin viskata vuoronsa. Matti, joka tuskin jaksoi nostaa sitä nuijaa, seisoi vain ja katsoi taivaalle. Pirun poika sanoi: "Mitäs sinä katsot, heitä jo!" Matti sanoi: "Minä odotan, kun tuo pilven patsas tulee, niin heitän sen päälle." Pirun poika silloin sanoi: "En minä anna heittää isäni kultanuijaa sinne", sieppasi Matilta nuijan ja meni kotiinsa. Siellä puhui isällensä: "En minä Matille pitänyt heittämisessäkään, se olisi viskannut sinun kultanuijasi pilven päälle, mutta minä en toki antanut." Isä sanoi pojallensa: "No, pyydä sinä sitä Mattia meille palvelijaksi, koska se niin väkevä on, niin siinä saamme paraitse hänen voimansa nähdä."
Huomenna, kun Matti taas ajoi lampaansa pirun laitumelle, tuli pirun poika häntä siihen puhuttelemaan ja sanoi: "Etkös läksisi minun isälleni palvelijaksi, kun sinä niin luja ja väkevä olet?" Matti vastasi: "Jos minä tuon hatullisen hopeita saan palkastani, niin sitten tulen." Toinen lupasi sen, minkä Matti vaati. Matti heitti lampaansa metsään ja meni toverinsa kanssa yhtenä vanhan pirun kotiin.
Aamulla sanoi pirun poika Matille: "Lähtekäämme nyt metsään voimiamme koettelemaan, kuka meistä vahvempi on puita kaatamaan!" Matti sanoi: "Lähtekäämme vain, siinä se miehen voima tunnetaan." Tultiin sitten metsään, niin pirun poika valitsi kaksi yhtä suurta honkaa, jotka seisoivat lähetysten, ja sanoi Matille: "Koetelkaammepa nyt, kumpainen meistä honkansa ennen maahan saapi!" Kävivät nyt kumpainenkin työhön käsin, mutta Matti, joka hakatessa kohta keksi, että pirun poika olisi ennemmin puunsa kaatanut, ärjäisi hänelle kovasti: "Pois alta sukkelaan, puuni kaatuu päällesi!" Pirun poika silloin oikaisi syrjään, ja Matti sai sillä välillä puunsa maahan. "Kylläpä näyt olevan vahva kaatamaan", sanoi pirun poika Matille, "mutta oletkos yhtä luja kantamaankin? Koetelkaamme kuljettaa tämä sinun kaatamasi honka kotiin; kanna sinä latvasta, minä kannan tyvipuolesta!" — "Ei", sanoi Matti, "käy sinä vain latvaan, kyllä minä tyveen rupean, sitä et sinä kuitenkaan voi kantaa, mutta taaksesi et saa katsoa, muuten minä heitän kirveellä päähäsi." Pirun poika suostui siihen, ja kun kantamaan ruvettiin, istui Matti vain tyvellä ja laulaa loilotteli, mutta pirun poika veti honkaa vastakynteen latvasta, että oikein vesi kasvoilta tippui, vaan ei yhtähyvin uskaltanut katsoa taaksensa peläten Matin heittävän kirveellä tyvestä. Viimein, kun kantaminen alkoi käydä hänelle kovin vaikeaksi, huusi hän latvasta ähkäen Matille: "Eikö, velikulta, sinua jo ala väsyttää?" — "Ellös sitä pelätkö!" vastasi Matti, "nythän minulta vasta kantaminen alkaa oikein käydäkin, kun tottumaan rupean." Pirun poika ei juljennut Matille ilmoittaa väsymystänsä, vaan veti honkaa yhtä haavaa kotiin asti, että oli siihen paikkaan katketa. Sitten pihaan päästyänsä heitti hän hongan olaltansa maahan, mutta Matti oli juuri vähäistä ennen hypännyt tyveltä poikkeen ja oli nyt kantavinansa honkaa tyvestä. Pirun poika, joka väsymyksestä vähällä oli vaipua maahan, tuli nyt Mattia katsomaan ja sanoi: "Kyllä kaikitse sinulle, joka tyvestä kannoit, raskaaksi kävi, kun minullakin latvaa kantaessani semmoinen helle tuli." — "Mitäs se aikamiehelle tekee", sanoi Matti, "yhdelle tuossa parhaaksi olisi ollut kantaa." Pirun poika sitten meni puhumaan isällensä, mitenkä kantaminen oli käynyt, ja sanoi viimeksi: "Mies on Matti jos minäkin, tyveä kantoi ja lauloi."
Toissa päivänä meni pirun poika askareillensa, minne lienee mennyt, ja käski Mattia siivoamaan lasta. Matti aukaisi lapselta mahan, purki sisukset kaikki pois, huuhtoi lapsen joessa ja pani sitten seinälle naulaan kuivumaan. Tulipa pirun poika kotiin, niin kysyi kohta Matilta: "Joko sinä lapseni siivosit?" — "Jo", sanoi Matti vakaisesti, "lienenköhän oikein puhtaaksi saanut", ja vei samassa isäntänsä katsomaan. "Eihän, velikulta, niin olisi pitänyt tehdäksesi", sanoi pirun poika. "Ka, niin minä tein kuin käskitkin", vastasi Matti, "puhtaaksi minä koin sinun lastasi saada." Pirun poika, joka yhtäkaikki arvasi Matin tahallansa lapsen tappaneen, meni isällensä valittamaan ja puhui sille, kuinka Matti oli tehnyt. Mattipa meni perästä kuuntelemaan, mitä vanha piru sanoo. Se käski poikansa lyömään Matilta maatessa pään poikki sillä tavalla kostaaksensa lapsensa murhan. Kuultuansa tämän tiesi Matti olla varoillansa, pani iltasella lekkerin vuoteellensa, kaatoi sen vettä täyteen ja peitti hyvästi vaatteilla, mutta itse meni oven taakse piiloon. Yöllä tulee pirun poika häntä tappamaan ja paiskaa piilullansa lekkeriin niin että vesi roiskahti. Sitä menee sitten kertomaan isällensä ja sanoo: "Nyt on Matti hengettä, oikein veri roiskahti seinälle minun lyödessäni." Mutta Matti kun näki tappajansa menneen pois, rupesi vuoteellensa maata ja oli siinä vielä aamusella, kun pirun poika tuli häntä katsomaan. Tämä säikähti ja sanoi: "No, vielähän sinä olet elossa nytkin, vaikka minä sinut yöllä olin tappavinani!" — "Mitäs se miehelle tekee", sanoi Matti, "jos verta vähän vuotaakin", ja nousi vuoteeltansa ylös. Menee pirun poika taas isällensä sanomaan: "Matti vielä on hengissä, ei sille auta mikään." — "No, kun ei muu auta", sanoi isä, "niin pane yöllä Matin huone tuleen, niin tottahan siihen palaa." Matti kun kuuli tämän tuuman, ei ruvennutkaan huoneeseensa maata, vaan oli muualla paossa, kun huone yöllä poltettiin, vasta jäljestäpäin meni hän taas sinne, heitti vettä vähäsen hiillokselle ja rupesi maata. Aamulla kun pirun poika tulee katsomaan, on Matti siellä elossa. Pirun poika hämmästyi ja kysyi: "Etkös sinä yöllä palanut?" — "Mitäs se miehelle tekee, kuumensi tuo vähäsen kylkeäni", vastasi Matti. Pahoillansa menee taas pirun poika isänsä luokse ja sanoo: "Aina se Matti vielä hengissä on, ei sille auta tulikaan; kun minä tulin katsomaan, makasi hän vain hiilloksella, vaikka koko huone oli palanut ympäriltänsä." — "No, pane hänet sitten keskeltä vuoden palveluksesta pois, koska hän niin häjynmoinen ompi", vastasi vanha piru. "No, sen minä voin tehdä", sanoi poikapiru ja meni kohta käskemään Mattia talosta pois. Matti sanoi: "Tokihan minä tästä hennon lähteä, kun vain palkastani sen lakillisen hopeita annat, minkä sinä tullessani minulle lupasit." Tätä ei pirun poika olisi ruvennut antamaan, mutta lupasi kaivata isällensä, ellei Matti hyvällä hänestä erkanisi. Matti silloin meni metsään, leikkasi sieltä kuormallisen koivunvitsoja ja kantoi ne pirun eloaitan eteen. Niistä rupesi hän nyt takkavitsaa vääntämään liittäen useampia vitsoja yhteen ja mittasi aina toisinansa aitan ympärystä, tokko jo vitsa rupeaa ylettymään. Pirun poika, joka oli keksinyt tämän Matin tuumailemisen, tuli siihen Matin luokse ja sanoi: "Mitäs Matti nyt tekee?" — "Teenpähän takkavitsaa, että vien tuon eloaittasi mennessäni, koska et hyvällä mieli palkkaani maksaa", sanoi Matti. "Elä, velikulta, sitä tee!" sanoi pirun poika ja pyysi Mattia sovinnolle. "Voit aikoja maksaa!" sanoi Matti, "paljonpa tässä työtä on ollut näitä vitsoja liittäessä; kunhan takkavitsa rupeaa ylettymään, niin sillain aitta menee, että vonkuu." Pirun poika aina rukoili Mattia sopimaan ja sanoi: "Määrää itse palkkasi, se pitää sinulle maksettaman!" — "No, kun tuonet tuon minun lakkini täydeltä hopeita niinkuin lupa oli", sanoi Matti, "niin jääköön riita sillensä." Pirulainen juoksi kohta rahoja noutamaan ja varoitti vielä mennessänsä Mattia, ettei veisi aittaa sillä aikaa. Mattipa pirun poissa ollessa puhkaisi lakkinsa päälakeen reiän ja asetti sen onttopuun kannon nenään. Pirun poika koki siihen kantaa hopeita, minkä ennätti, mutta valitti viimein, ettei hän saanut lakkia täyteen. "No, en minä ole riitaisa", sanoi Matti, "tyydyn minä yhtäkaikki siihenkin, mikä siinä jo on", otti rahat mukaansa ja meni kotiinsa. Siellä eli sitten isänsä mökissä monta aikaa hyvästi; josko elänee vieläkin, sitä en tiedä. — Sen pituinen se.
Matti oli kerran metsässä kaskea kaatamassa ja kassaroitsi siellä yksinänsä. Piru, joka kuuli oudon jyskeen metsästä, tuli Matin luokse ja kysyi: "Mitäs, mies, puita revit?" — "Kaskea pitäisi kaataa ja halmeeseen jyvää kylvää, että pääsisi puuron syöntiin", vastasi Matti. "No, tehkäämme työ yhtenä ja kylväkäämme puolet halmetta kumpikin!" sanoi piru. Matti suostui tuumaan, ja piru rupesi heti metsää ruhtomaan ja puita kaatamaan, niin että kaski pian oli valmis. Matti olisi nyt mielestänsä heittänyt kasken kuivamaan, mutta piru ei antanut aikaa, vaan pani kasken paikalla tuleen, viersi ja perkkasi sen hyväksi. Sitten kylvivät siihen puolet kumpikin ja heittivät halmeen kasvamaan. Mutta kun leikkuuaika tuli, tahtoi piru olla ihmistä viisaampi ja sanoi Matille: "Tämä hyvyys, mikä tästä halmeesta tulee, pitää joutuman toiselle taikka toiselle; kumpainen vain viisaamman koneen näyttää, niin olkoon kaikki sille; koetelkaammepa sitä konetta, kumpainen meistä kalulla jos millaisella välemmin reiän puuhun saa!" Matti tyytyi siihen ja sanoi: "No, koska se nyt on sinulta niin sanottu ja määrätty, niin olkoon sitten minun sanani jälkeen ja niinkuin minä tahdon kaikki muu, mitä siihen asiaan tulee. Tulkaamme huomenna tänne metsään ja koetelkaamme kumpainenkin siihen puuhun, jonka minä määrään." Piru suostui taas siihen, ja he erosivat nyt kumpainenkin kotiinsa. Mutta yöllä meni Matti yksinänsä metsään ja otti mukaansa suuren napakairan, jolla hän kaivoi reiän suureen honkaan. Toisesta puusta repäisi hän sitten vähäsen kaarnaa ja pani sitä siihen hongan läpeen, että siitä tuli niinkuin terve puu, eikä reikää näkynytkään. Tehtyänsä tämän palasi hän metsästä kotiinsa ja rupesi maata. Mutta aamulla varhain meni hän pirun kotiin ja sanoi hänelle: "Jokos sinulla nyt on kalu katsottu?" — "Kalu on katsottu ammon aikoja", sanoi piru, "minä mies valmis lähtemään." Menivät siis yhtenä metsään, ja kun tulivat sen suuren hongan luokse, johonka Matti läven oli kaivanut, määräsi Matti reikää siihen tehtäväksi ja sanoi pirulle: "Koettakaammepa nyt tähän, tee sinä reikäsi, kuhun paikkaan tahdot, minä taas siihen, kuhun minä tahdon." No, siinä kun käytiin työhön käsin, niin Matti kun aukaisi sen entisen läven, oli hänellä työ valmis, vaan pirulla ei ollut vielä alullakaan. Matti katsoi sitten pirun työtä ja sanoi: "Ka, vieläkös sinulla on niin, katso, minulla on jo näin." Piru kun näki sen, sanoi Matille: "No, sinä sen nyt voiton sait tällä kertaa, mutta jos sinä voitit tällä kertaa, niin voitan minä toisella kertaa. Kunhan tulevat viljat korjatuiksi, niin kumpainen sitten vain ajaa oudommalla hevosella ottamaan, olkoot viljat sen kaikki." Matti tyytyi siihenkin, ja he korjasivat sitten yhtenä viljat halmeesta ja panivat närtteeseen. Sitten määräsivät he päivän, jona heidän piti tulla lyhteitä hakemaan, ja erosivat kumpainenkin kotiinsa.
Määrättynä päivänä antoi Matti aikaa enemmän ja meni kummaa syrjästä katsomaan, että millaisella hevosella nyt piru närtteelle ajaa. Hänpä näkikin pirun harakalla ajavan ja mietti mielessänsä: "Kustapas minä vielä kummemman ajettavan saisin?" Vähän aikaa ajateltuaan itseksensä läksi hän kotiinsa ja luuli nyt hyvän keinon keksineensä. Otti oman akkansa, voiteli hänet tervalla, tuppuroitti tuhassa, hötysti höyhenissä, sitoi nuoralla kelkan perään ja läksi sillä tavalla närtteelle matkaamaan. Päästyänsä likemmäksi närtettä käänsi hän kelkan ja pani emäntänsä takaperin menemään. Meni taas vähän matkaa, ja kun arvasi, että se alkoi näkyä pirulle, miten hän ajoi, niin hyristi hevosellensa, otteli sitä ohjaksilla ja pani ruoskalla selkään. Akka siitä rupesi vinkumaan, ja pirulle tuli pelko ja hätä. Viimein, kun Matti ajoi aina likemmäksi, rupesi piru huutamaan: "Mies, mies, pidätä hevostasi, syöpihän tuo minun tukkonansa", ja läksi samassa juoksuun. Senhän Matti vain näki pirua, se meni omaa tietänsä, mutta Matti vei viljat närtteestä kotiinsa.
Piru kuitenkaan ei vielä mielinyt heittää asiata sillensä, vaan odotti sitä aikaa, kun Matti rupeaisi puimaan elojansa, niin tuumaili hänkin silloin ottaa siitä osansa. Matille tulikin kohta elon puute, ja hän ahtoikin siis uudisviljoilla riihensä ruvetaksensa puimaan. Mutta kun Matti sai riihensä ahdetuksi, vietiin viljat aina yöllä riihestä pois. Matti, joka arvasi pirun käyneen niitä sieltä varastamassa, meni metsään, kiskoi siellä tuohia ja teki niistä syltä pitkät virsut, jotka hän kantoi kotiinsa. Sitten ahtoi riihen uudestansa ja pani ne syltä pitkät virsut riihen portaalle pystyyn. Yön tultua tuli piru taas viljan hakuun ja mieli astua riiheen, vaan kun näki niin suuret virsut riihen portaalla pystyssä, rupesi häntä pelottamaan, ja hän kääntyi riiheltä pois. Kotimatkalla tulivat toiset pirut, joita hän oli kutsunut avuksensa viljoja kantamaan, tiellä häntä vastaan ja sanoivat: "Miksi sinä tyhjänä kotiin palaat, etkö sinä riihessä käynytkään?" — "Ei sinne uskalla mennä", sanoi toinen, "siellä oli niin suuri äijä riihessä, että sillä oli syltä pitkät virsutkin." — "Voipa häjyä!" sanoivat toisetkin pirut hämmästyksissä, menivät kaikki kotiinsa eivätkä sen kovemmin enää käyneet Matin riihestä eloja varastamassa. — Sen pituinen se.
Toisella puolella lahden asui vuorenpeikko, toisella Suomen mies. Oli miehellä kolme poikaa, joista nuorin oli nimeltä Helli. Kerran puhui vanhus pojillensa: "Se on meidän tiellämme tuo vuorenpeikko, mitenkähän me saisimme sen hävitetyksi?" — "Kyllä sen minä hävitän", sanoi Helli. Mutta toiset veljet, jotka aina olivat pitäneet Helliä pilkkanansa, koska se oli heitä heikompi ja paljoa nuorempi iältänsä, nauroivat Hellin puheelle, mitenkä hän nyt oli puheessansa urhoollinen ja uskalias. "Ei sinusta taida paljon apua olla", sanoivat he, "vaan lähtekäämmehän kaikki yhtenä koettelemaan, jos voisimme jollakin tavalla vuorenpeikkoa petoksella hävittää." Helli suostui siihen, ja he läksivät nyt kaikki yhtenä vuorenpeikon majaan. Tultuansa sinne kysyivät he vuorenpeikolta nöyrästi, jos he hänen asunnossansa saisivat yötä olla. Vuorenpeikko lupasi sen mielellänsä ja sanoi: "Sepä oli hyvä, kun tulitte, otan teidät vävyikseni, sillä minulla on kolme naimatonta tytärtä." Pojat eivät tohtineet vastustaa mitään, vaan tyytyivät siihen, minkä vuorenpeikko oli määrännyt.
Illan tultua teki vuorenpeikko kolme vuodetta lattialle ja asetti pojat morsiantensa viereen maata, mutta pani punaiset lakit poikien päähän ja valkoiset lakit tytärten päähän erottaaksensa yöllä omat lapsensa pojista, jotka hän aikoi sinä yönä tappaa vuoteillensa. Hellipä oli salaa kuunnellut, mitenkä vuorenpeikko tuumasi sitä vävyjensä tappamista ämmällensä, ja tiesi siis olla varoillansa. Yöllä, kun kaikki muut olivat nukkuneet, nousi hän hiljaa vuoteeltansa, otti punaiset lakit veljiensä ja omasta päästään ja muutti ne tytärten päähän. Vaihdettuansa lakit rupesi hän maata vuoteellensa ja odotti vain vuorenpeikkoa tulevaksi. Sepä kohta tulikin ja löi niiltä, joilla oli punaiset lakit päässä, kaulat poikki tietämättänsä, että hän sillä tavoin tappoi omat tyttärensä. Mutta Helli herätti nyt veljensä, puhui niille asian ja pelasti ne vuorenpeikon luota kotiin, sillä vuorenpeikko ja hänen vaimonsa olivat nukkuneet sikeästi. Pojat puhuivat nyt isällensä, mitä he vuorenpeikolle olivat tehneet, ja sanoivat: "Nyt me jo hävitimme tyttäret."
Kului aikaa taas vähäsen, niin sanoi Helli isällensä: "Vuorenpeikolla on mahdoton hyvä hevonen, jolla on karva kultaa, toinen hopeata; nyt minä menen ja noudan sen sieltä pois." Isä oli surullinen, että jos vuorenpeikko Hellin saa käsiinsä, niin se sen tappaa, ja varotti poikaansa lähtemästä. Mutta Helli sanoi vain: "Ei se minua saa hengeltä pois", ja läksi noutamaan hevosta. Toisten veljien ei enää tehnyt mieli lähteä mukaan, vaan jäivät isänsä luokse kotiin. Hellin tullessa vuorenpeikon asuntoon oli ämmä vain yksinänsä kotona, itse oli vanhus kululla. Ämmä ihastui tunnettuansa Hellin ja koki viivyttää häntä siinä, kunne vuorenpeikko tulisi kotiin, että se muka kostaisi Hellin entisiä pahatöitä. Sentähden sanoi hän nöyrästi Hellille: "Olisi meillä hevonen juotettava, vaan minä en joutaisi ulkona käymään, etkö, Helli, menisi sitä juottamaan?" — "Kyllä minä lähden juottamaan", sanoi Helli, meni talliin, istui hevoselle selkään ja oli rantaan ajavinansa, mutta ajoikin sitä tietänsä kotiin. Tuleepa vuorenpeikko kotiin itse, niin kysyy ämmältänsä: "Missä minun on hevoseni?" Ämmä selvitti: "Helli kävi täällä, se sitä meni juottamaan, vaan taisi häjy viedä hevosen mennessänsä." Vuorenpeikko torui ämmäänsä kovasti siitä, kun oli laskenut Hellin hevosen kanssa pakenemaan, juoksi samassa rantaan ja huusi poikki lahden Hellille, joka jo oli toisella puolella: "Oletko sinä vienyt minun hevoseni?" — "Olen minä senkin tehnyt", huusi Helli vastaan.
Muutaman ajan kuluttua sanoi Helli taas isällensä: "Vuorenpeikolla on rahoja kovasti, pitäisi minun ne sieltä noutaa." Isä sanoi: "Kyllä kaikitse se hyvä olisi, jos sinä vuorenpeikolta rahat saisit, mutta katsohan vain, ettei se sinua kynsiinsä saa." — "Elkäähän pelätkö!" vastasi Helli, "kyllä minä tiedän olla varoillani, ei se minua ensi yrityksessä käsiinsä saa." Isä antoi nyt luvan, ja Helli meni vuorenpeikolta rahoja noutamaan. Vuorenpeikko oli itse taas poikessa, ja ämmä oli vain kotona leipiä paistamassa. Se tervehti Helliä nöyrästi eikä ollut hänen entisiä petoksiansa muistavinansakaan, saadaksensa sillä tavoin häntä siinä viipymään, kunne vuorenpeikko kotiin tulisi, että se kostaisi Hellille kaikki hänen juonensa. Mutta vuorenpeikko viipyi kauan, ja ämmä, joka oli työstänsä väsynyt, sanoi Hellille: "Etkö sinä rupeaisi näitä leipiä paistamaan, minä heittäytyisin mielelläni vähäksi aikaa levähtämään?" — "Kyllä minä senkin teen", sanoi Helli ja rupesi työhönsä, mutta kun ämmä ennätti nukkua, rupesi hän katsastamaan huonetta ja silmäili joka paikan tarkasti. Lavan alla oli vuorenpeikon rahalaukku, niin Helli sieppasi sen sieltä, meni hiljaa tuvasta ja kantoi laukun kotiinsa. Siellä kun aukaistiin laukku, oli se täynnä hopeita. Isä mittasi hopeat, ja niitä tuli koko nelikollinen. Tulipa vuorenpeikkokin kotiinsa, ja kun ei nähnyt rahalaukkuansa, vaan kuuli ämmältänsä että Helli oli heillä käynyt, juoksi hän kohta rantaan ja huusi poikki lahden Hellille: "Oletko sinä minun rahani vienyt?" Helli vastasi taas toiselta puolen: "Olen minä senkin tehnyt."
Jonkin ajan päästä puhui Helli taas isällensä: "Olisi sillä vuorenpeikolla kaunis sulkusta ja kullasta kudottu peite, se olisi nyt sieltä noudettava." Isä varotti ja sanoi: "Kunhan ei vain saavuttaisi itseäsi?" — "Elkäähän hätäilkö", sanoi Helli, "kyllä minä tiedän neuvotella." Hän läksi siis matkalle taas ja otti vintilän ja vähän hiivaa mukaansa. Tultuansa vuorenpeikon taloon nousi Helli kohta tuvan katolle ja kaivoi vintilällä reiän sille kohdalle, jossa vuorenpeikon vuode oli alhaalla. Siitä reiästä voi hän nyt nähdä kaikki, mitä tuvassa tehtiin. Illan suussa tuli vuorenpeikko kotiin, söi ensinnä hyvän iltasen ja rupesi sitten ämmänsä viereen maata, kullasta ja sulkusta kudottu loimi peitteenä. Kun nyt Helli arvasi niiden nukkuneen, tipautti hän tuvan lakasta hiivaa vuoteelle, siksi kun vuorenpeikko heräsi. Tämä havahti unestansa, koetteli peitettä ja tunsi sen märäksi. Samassa herätti hän myös ämmänsä ja sanoi: "Nouse ylös korjaamaan vuodetta, peite tuntuu märältä." Akka koetteli silloin peitettä ja sanoi: "Tuvan katto vuotaa, siitä se on peite kastunut." — "Eipä sen katon pitäisi olla hatara", sanoi vuorenpeikko, "eihän siitä koskaan ennen ole vuotanut, vaan on taitanut tuuli repiä sen, koska tähän on satanut, siltä se näyttää." Ämmä nousi nyt vuoteelta, heitti kultapeitteen orrelle kuivumaan, muutti toisen peitteen vuoteelle ja rupesi peikon viereen maata jällensä. Kun Helli näki heidän nukkuneen, isonsi hän vähäsen vintilän reikää, ja kun peite oli orrella reikää likellä kuivamassa, veti hän sen reiästä katolle ja vei kotiinsa. Isä ihastui ja sanoi: "Nyt sait sinä sulkusta ja kullasta kudotun peitteenkin; jo kaikki vuorenpeikon rikkaudet ovat nyt meillä." Mutta Helli vastasi: "Vielä sillä on kaunis kultatiuku, joka kuuluu mainion kauaksi, se minun pitää sieltä vielä hakea." Isänsä varottaa häntä taas ja sanoo: "Kunhan vain et joutuisi hukkaan; kyllä se vuorenpeikko sinua ei säästä, jos vain kynsiinsä saapi." — "Ei ole hätiä", sanoi Helli, "enhän minä ensi kertaa semmoisilla töillä ole."
Huomisaamuna kun vuorenpeikko heräsi, rupesi hän kaipaamaan kultapeitettä, jota ei enää orrella ollutkaan. Kohta arvasi hän, että Helli oli sen varastanut, juoksi siis lahden rannalle, ja huusi Hellille: "Sinäkö minun sulkusta ja kullasta kudotun peitteeni varastit?" Helli vastasi: "Olen minä senkin tehnyt." Nyt meni vuorenpeikko kotiinsa varsin pahoilla mielin ja sanoi ämmällensä: "Nyt on Helli varastanut kaikki, mitä meillä oli rikkautta, ettei ole muuta kuin tämä kultatiuku nyt enää, mutta jos hän vielä senkin viepi, niin sitten hän mies on." Tällä aikaa tuumasi vain Helli kotonansa, millä neuvoin hän vuorenpeikolta kultatiu'un saisi. Viimein otti hän sahan ja vääntimen mukaansa ja läksi matkalle. Kuitenkaan ei hän uskaltanut lähestyä vuorenpeikon kotia ennenkuin pimeä tuli, vaan iltasella, kun vuorenpeikko jo oli nukkunut, kävi hän hiljaa seinävierelle ja väänsi vääntimellä tiu'un kohdalle seinään reiän, sillä tiuku riippui sisäpuolella naulassa. Otti sitten sahan, sai sillä pölkynpalasen seinästä irti ja rupesi nyt siitä reiästä tavoittamaan tiukua, mutta tiuku rupesi soimaan, ja vuorenpeikko pääsi siinä Hellin käteen kiinni, veti sisälle ja sanoi: "Ahas, veitikka, jopa nyt sinut saavutin viimeinkin, vaikka tapoit tyttäreni, veit hevoseni, varastit rahani ja sait kultapeitteeni; nyt minä sinut tapan ja syön paistikseni." Helli koki rukoilla, minkä ennätti, vaan ei auttanut mikään. Vuorenpeikko sanoi ämmällensä: "Minä menen hakemaan vieraita pitoihin, lämmitä sinä sillä aikaa uuni ja tee Helli paistiksi."
Ämmä lämmittikin uunin kuumiin ja rupesi Helliä paistamaan sanoen: "Rupeapas nyt piakalle istumaan!" — "En minä nyt osaa ruveta siihen", sanoi Helli, "emännän pitää itsensä ensinnä ruveta siihen koettamaan." Ämmä rupesi nyt näyttämään, mitenkä sinä ollaan, ja kyyristyi piakalle, mutta Helli oli varoillansa, työnsi samassa ämmän uuniin ja tukki uunin suun. Kun muori oli paistunut kypsäksi, veti Helli sen uunista pois ja asetti pöydälle. Mutta ämmän vaatteet täytti hän oljilla, että siitä tuli ikäänkuin ihminen, asetti sen vaatekääryn ämmän vuoteelle ja läksi itse pois. Vuorenpeikko kun tuli kotiin, oli paisti pöydällä, mutta emäntää ei näkynytkään. Vaan kun vuorenpeikko näki oljilla täytetyt vaatteet lavalla, luuli hän akkansa makaavan ja sanoi vieraillensa: "Astukaamme vain ruoalle, muori on näemmä väsynyt ja nukkunut lavalle!" Ruvettiin nyt syömään, ja vieraat, muu vuoren väki, kiittivät paistia hyväksi, mutta vuorenpeikko kun rupesi leikkaamaan paistilta päätä poikki, niin veitsi kävi ämmän kaulassa oleviin helmiin. Vuorenpeikko tunsi nyt akkansa helmet ja sanoi: "Nyt on muori syöty, koska on helmet paistilla kaulassa!" Vieraat hämmästyivät ja älppivät syödessänsä, vaan vanha peikko sanoi: "Pankaa vain kaikki loppuun, koska kerran alulla on, ei siitä enää ole säästämistä!" Vasta syömästä päästyänsä meni vuorenpeikko rannalle ja huusi poikki lahden Hellille: "Oletko sinä minun akkani paistanut?" Olipa aurinko ikään nousemassa silloin, niin huusi Helli vastaan: "Tuolta se tulee takaisin!" No, vuorenpeikon sen ei kuulu saavan katsoa aurinkoon, mutta ei vuorenpeikko nyt sitä muistanutkaan eikä älynnyt, vaan vilkaisi aurinkoon päin ja rävähti samassa halki. — Sen pituinen se.
Yhdessä talossa oli kolme poikaa, joista kaksi oli varsin vahvaa ja väkevätä, mutta nuorin, nimeltä Niilo, oli vaivainen ja niin pikkuinen, että tuskin saattoi kulkeakaan, vaikk'ei iältänsä enää ollut lapsi. Toiset veljet eivät sentähden koskaan suvainneet Niiloa seuraansa, kun ei siitä heille ollut apua missään, vaan pitivät häntä vain pilkkanansa, missä ikään voivat.
Kerrankin läksivät vanhemmat veljet lintuun eivätkä olisi ottaneet Niiloa mukaan, vaikka se kyllä pyrki ja rukoili, mutta Niilo, kun ei päässyt muulla, meni toisten tietämättä vanhimman veljensä konttiin. Sattuipa nyt niin, että veljet eksyivät metsässä eivätkä millään tavalla osanneet kotiinsa. Viimein hyvän aikaa sinne tänne kuljettuansa, tuli metsässä heitä vastaan suuri, hirveä jättiläinen, joka koko päivän oli etsinyt jotakin syötävätä ja nyt ilolla tapasi pojat kiinni sanoen: "Nyt pääsen minäkin eineelle, olenkin jo kauan kävellyt nälissäni; kun teitä edes olisi kolme, niin en hennoisi teitä tappaa, vaan ottaisin vävyikseni, sillä minulla on kolme naimatonta tytärtä kotonani." Nyt katuivat veljekset ei ottaneensa Niiloa mukaan ja sanoivat jättiläiselle: "Olisi meillä kolmaskin veli vielä kotona, laske meitä sitä hakemaan, niin tuomme senkin tänne." Mutta jättiläinen ei päästänyt poikia irti, sillä hän arvasi, etteivät enää tulisikaan takaisin, jos kerran kotiinsa pääsisivät, vaan kuljetti heitä kotiinsa päin ja sanoi: "Parasta on, kun kotiini teidät vien, niin saan hyvän paistin eineekseni."
Tulivat siis jättiläisen kotiin, ja jättiläinen vei pojat pirttiinsä. Siellä oli näkyvillä kaikenlaisia murhakaluja ja suuri veriastia keskellä lattiata, niin sanoi jättiläinen pojille: "Noilla aseilla minä teidätkin tapan, ja tuohon sammioon teidänkin verenne pannaan." — "Ei ole hätiä, täälläpä Niilokin on!" huusi silloin pieni Niilo veljensä kontista. Vanhin veli aukaisi nyt konttinsa, ja Niilo otettiin sieltä näkyviin. Jättiläinen katseli Niiloa, nauroi ja sanoi: "Onpa sinua koko mies! Vaan koska teitä kumminkin on kolme henkeä, niin jätän teidät eloon niinkuin lupasin ja otan vävyikseni." Illan tultua pani sitten jättiläinen heidät eri huoneisiin tytärtensä viereen maata, mutta Niilon, joka oli niin pieni ja vähäinen, ettei hän osannut sitä pelätä, pani hän nuorimman tyttärensä kanssa omaan huoneeseensa, jossa kaikki hänen kalunsa ja aseensakin olivat. Yöllä kyseli Niilo morsiameltansa niitä jättiläisen kapineita siinä huoneessa: "Mikä tämä on?" — "Se on isäni miekka." — "Entä tämä?" — "Se on isäni väkeväisleili, josta hän juo itsensä väkeväksi." — "Entä jos minäkin joisin?" sanoi Niilo. "Juo vain!" sanoi tyttö nauraen. No, Niilo joi sitten jättiläisen väkeväisleilistä voimaa, että tuli hyvin väkeväksi ja saattoi jättiläisen suurta miekkaa helposti kuljettaa.
Toissa päivänä meni taas jättiläinen kululle ja toi sieltä miehen tullessansa, pani sen rautahäkkiin ja sanoi: "Tässä tulevat nyt suuret pidot kohta pidettäväksi, niin säästäkäämme tämä mies siksi ja tappakaamme hänet sitten paistiksi." Niilo, joka kuuli sen, odotti siksi, kun jättiläinen uudellensa meni metsään, sieppasi suuren miekan naulasta ja teurasti sillä sekä omansa että veljensä muijat, ettei jäänyt muuta kuin jättiläisen vanha ämmä eloon vain. Veljet päästivät nyt miesraiskan rautahäkistä pois, ottivat huoneista kaikenlaista tavarata, sillä jättiläisellä oli rikkautta paljon, ja menivät kotiinsa. Mutta tiellä muistui Niilon mieleen jättiläisen uljas ori, jonka hän oli nähnyt jättiläisen tallissa. Hän palasi siis sitä oria noutamaan ja oli ikään pois lähtemässä, kun jättiläinen tuli metsästä ja huomasi, mitenkä kotonansa asiain laita oli. Samassa juoksi hän talliinsa ja tavoitteli Niiloa kiinni. Niilo-parka hädässänsä konttasi ylisille heiniin, mutta jättiläinen löysi hänet sieltä ja pani rautahäkkiin säästettäväksi siksi kuin hän pidot laittaa. Meni sitten itse pois vieraita kutsumaan ja käski ämmänsä paistaa Niilon siksi kuin hän vierainensa kotiin tulee.
Ämmä lämmitti nyt uunin hyvin kuumaksi ja otti pienet rattaat lykätäksensä niillä Niiloa uuniin. Niilo, joka hyvin tunsi, että hän nyt oli joutunut pahaan pulaan, arveli: "Juonitella tässä täytyy, muuten paha perii." Sanoi siis jättiläisen ämmälle, joka kärtti häntä rattaille rupeamaan: "Kovin minun nyt on outo siihen ruveta, näyttäkää te, emäntäkulta, ensin, mitenkä siinä on istuttava, kyllä minä sitten rupean." Ämmä istui nyt rattaille näytiksi, mitenkä siinä ollaan, vaan Niilo oli heti valmis, lykkäsi ämmän samassa uuniin ja paistoi hänet siellä kypsäksi. Sitten pukihe hän ämmän vaatteisiin, kantoi paistin pöydälle ja oli siinä emäntänä, kun jättiläinen vierainensa tuli huoneeseen. Nämä kun paistin ääressä jo istuivat pöydässä, sanoi Niilo: "Ka, minä unohdin tuoda juotavaa, ehkä juoksen noutamaan", meni samassa talliin, istui orille selkään ja ajoi sitä tietänsä kotiin. Sillä kurin tuli sitten veljeksille kaikenlaista tavarata, ja elivät kaiken aikansa hyvin, mutta jättiläiset saivat syödä paistinsa ilman juomatta. — Sen pituinen se.
Rikkaalla talon isännällä oli köyhä mökkiläinen. Joulu lähestyi, ja mökkiläisellä ei ollut juhliksi itsellänsä sianlihaa, niin meni rikkaan isäntänsä luokse ja pyysi siltä porsasta velaksi sanoen: "Et siitä vahinkoon tule, minä kasvatan sinulle yhtä suuren porsaan sijaan." Rikas antoi kuin antoikin, ja mökkiläinen sai jouluksensa sianlihapaistin. Tulevaksi syksyksi kasvatti hän toisen samanlaisen porsaan ja vei sen rikkaan isäntänsä tykö niinkuin puhe oli. Rikaspa ei siitä huolinutkaan, sillä hän oli hyvin ylpeä, vaan sanoi mökkiläiselle: "Mene Hiiteen porsainesi!" Mökkiläinen läksi kohta porsastansa taluttamaan ja kulki kaksi päivää. Toisena ehtoona tuli muudan äijä häntä vastaan ja kysyi: "Mihinkä porsasta kuljetat?" — "Minun herrani ja isäntäni käski minut viemään tätä porsasta Hiiteen", vastasi mökkiläinen, "ei vieras taida tietää, mistä sinne tie menee?" — "Kyllä olet oikealla tiellä", neuvoi äijä, "ei tästä enää sinne pitkältä ole, tosin on tienhaaroja, mutta menehän vain sitä tietä, jota on valkoisilla ristoilla kylvetty, niin kyllä perille pääset." Mökkiläinen kulki nyt neuvottua tietä ja pääsi kohta Hiiteen. Siellä oli kaksi kuninkaan tytärtä oijeti ovella; toisessa oven pielessä mahdoton suuri miekka, toisessa iso pullo. "Ohoh!" sanoi mökkiläinen, "varsin suuri miekkapa onkin, kuka sitä voipi liikutella?" — "Se on isännän miekka", sanoivat tyttäret, "se ryyppää tuosta pullosta aina kaksi kertaa, niin että hyvin jaksaa miekkaansa heilutella." — "Entä jos minäkin ryyppään?" sanoi mökkiläinen, "ehkä rohkeaisin paremmin sitten astua isäntänne puheille." — "Ryyppää vain!" sanoivat tyttäret. Mökkiläinen kun ryyppäsi, tuli siitä miehuulliseksi ja meni edellensä monien suurten huoneiden kautta siksi kun tuli isännän huoneen ovelle. Siinä oli ovenlaskija, joka kysyi häneltä: "Mitäs, mies, tänne tulet?" — "Minun isäntäni ja herrani käski minut tätä porsasta tänne tuomaan", vastasi mökkiläinen. "No, kun sinä nyt tulet pääherran puheille", sanoi ovenlaskija, "ja hän tahtoo sinulle jotakin lahjastasi antaa, niin tiedätkö, mitä sinä siltä pyydät?" — "En", vastasi mökkiläinen. "Pyydä häneltä yhtä myllyä!" neuvoi ovenlaskija. Mökkiläinen meni nyt porsainensa Hiiden isännän pakeille ja toimitti asiansa sanoen: "Minun isäntäni ja herrani lähetti minut tuomaan tätä porsasta teille." Hiiden isäntä tuli siitä kohta hyvillensä ja sanoi: "Kiitos, kunnia isännällesi hänen lahjastansa; vaan pyydä sinä nyt tuomavaivoistasi, mitä paraitse mielesi tekee, ja se pitää sinulle paikalla annettaman." — "No, jos minä anoa saanen", vastasi mökkiläinen, "niin pyytäisin minä yhtä myllyä." Hiiden isäntä toi kohta pienoisen käsimyllyn ja antoi sen mökkiläiselle, joka kiitti ja läksi tiehensä. Kun nyt ovenlaskija näki, minkä lahjan mökkiläinen oli saanut, kysyi hän taas mieheltä: "Tiedätkö sinä, mitä teet tällä myllylläsi, jonka olet saanut?" — "En tiedä", vastasi mies. Ovenlaskija neuvoi: "Kun sinulle tulee nälkä ja jauhojen tarvis, niin pyöritä vain myllyäsi, siitä sinulle apu tulee." Mökkiläinen kiitti ovenlaskijata hyvästä neuvostansa ja läksi valkoisilla ristoilla kylvettyä tietä palaamaan kotiinsa. Mutta pimeä tapasi hänet matkalla, ja hän meni siis muutamaan tien varrella olevaan mökkiin ja pyysi siinä yösijaa. "Kyllä", vastasi mökin akka, "mutta ruokaa ei ole antaa, nälkä tahtoo tulla itsellenikin." — "Vähät siitä", sanoi mökkiläinen, "pankaa vain puurovettä tulelle, kyllä minulla puuron aineita on, vielä siitä tulee teillekin." Akka pani nyt puurovettä kiehumaan, mökkiläinen jauhoi myllyllänsä jauhoja, ja siitä keitettiin puuro, josta sitten söivät kumpainenkin yhdessä. Mutta akka kun näki, mitenkä helposti mies myllyllänsä jauhoja sai, rupesi hänen tekemään mieli saada myllyä omaksensa, ja kun mökkiläinen oli nukkunut, varasti akka yöllä sen myllyn ja pani toisen sijaan. Mökkiläinen ei tiennyt siitä mitään, vaan otti aamulla sen vaihdetun myllyn mukaansa ja läksi matkalle. Kotiin tultuansa puhui hän heti vaimollensa, minkä onnen hän oli käsittänyt, ja sanoi: "Ei meidän enää tarvitse nälkää nähdä, katso nyt, mitä minä porsaallani Hiidestä sain!" Samassa pyörittää hän myllyä näyttääksensä sen tapoja, mutta myllystä ei lähtenyt niin mitään. "Mitäs semmoisesta", sanoi vaimo, "vie Hiiteen takaisin mokoma mylly!"
Mökkiläinen kun itsekin havaitsi, ettei myllyyn tullut mitään, vaikka hän kuinka sitä pyöritti, läksi viemään sitä Hiiteen takaisin, ja kun tuli ovenlaskijan tykö, niin sanoi: "En minä tästä myllystä huolikaan, kerran se jauhoi minulle puurojauhoja, vaan nyt siihen ei tule enää mitään, jos sitä kuinka pyörittäisi." Ovenlaskija sanoi: "Isäntä käypi ehkä vihaiseksi, kun sinä niin useasti täällä käyt, mutta jos hän rupeaa antamaan, niin tiedätkö, mitä pyydät?" — "En tiedä", vastasi mies. "Pyydä sinä siltä yhtä pöytäliinaa, niin et kadu kauppaasi", neuvoi ovenlaskija. Mökkiläinen meni nyt Hiiden isännän puheille, antoi myllyn takaisin ja pyysi pöytäliinaa sijaan. Hiiden isäntä toi kohta miehelle, minkä hän oli pyytänyt, ja mökkiläinen läksi pöytäliinansa kanssa pois. Pois laskiessa kysyi häneltä ovenlaskija: "Tiedätkös, mies, mitä liinallasi nyt teet?" — "En", virkkoi toinen. "Kun sinulle tulee nälkä", neuvoi ovenlaskija, "levitä se liinasi pöydälle, niin siihen tulee kohta kaikkea, mitä ajattelet." Mökkiläinen kiitti ovenlaskijata hyvästä neuvostansa ja läksi matkaamaan. Tuli iltasella siihen mökkiin, jossa viimeinkin yötä oli ollut, ja pyysi yösijaa. Mökin akka taas vastasi: "Kyllä yötä saat huoneessani olla, mutta ruokaa ei ole antaa, sillä itsellänikään ei ole suuhun pantavata." Mökkiläinen silloin levitti liinansa pöydälle, ja siihen tuli ruokaa, mitä vain ajatteli. Syötyänsä rupesi hän maata, mutta akka varasti yöllä sen Hiidestä tuodun liinan ja pani toisen sijaan. Mökkiläinen ei tiennyt asiasta mitään, vaan kun heräsi aamusella, otti hän liinan mukaansa ja läksi matkalle. Kotiin tultuansa sanoi sitten vaimollensa: "Emme nyt enää tarvitse nälkää nähdä!" ja levitti liinan pöydälle, mutta ei tullutkaan siihen mitään. Vaimo sanoi taas: "Mitäs semmoisesta on, vie mokoma liina Hiiteen takaisin!"
Aamulla läksi mies kolmannen kerran Hiiteen ja sanoi ovenlaskijalle: "En minä tästä liinasta huoli, sillä ei tee mitään." Ovenlaskija sanoi: "Johan sinä käyt täällä joka päivä! Ei se nyt enää taida isäntäni antaa sinulle mitään, vaan jos antaisi, niin tiedätkö, mitä pyydät?" — "En tiedä", vastasi mökkiläinen. Ovenlaskija käski pyytämään yhtä pussia, ja mökkiläinen meni Hiiden isännän puheille. Vähän ajan päästä palasi hän sieltä pussi kainalossa ja lähestyi ovenlaskijata. Se kysyi kohta: "Tiedätkös nyt, mitä pussillasi teet?" — "En", virkkoi toinen. Ovenlaskija sanoi: "Kun sinulle tulee tarvis jokin, aukaise vain pussin suuta ja sano: 'Pois pojat pussista!' niin siitä tulee miehiä pussista, jotka toimittavat sinulle, mitä ikään tahdot, mutta sinun pitää niille aina työtä määrätä, muuten repivät ne sinua itseäsi." Mies kiitti ovenlaskijata hyvästä neuvostansa ja läksi kulkemaan kotiinsa. Tuli taas pimeä matkalla, niin meni siihen mökkiin taas, jossa kahdesti ennenkin oli ollut, ja pyysi lupaa yötä ollakseen siinä. Akka vastasi niinkuin ennenkin, että kyllä hän yösijaa antaa, vaan ruokaa ei ole. Mökkiläinen pani silloin pojat pussista ruokaa toimittamaan, ja ne toivat kohta kaikenlaisia herkkuja siihen, niin että oli syödä vielä akallekin. Kun sitten mökkiläinen yöllä nukkui, otti akka taas pussin ja vaihtoi toisen sijaan, mutta ei malttanut kauan olla sitä koettamatta, vaan sanoi kohta niinkuin oli kuullut mökkiläisenkin sanovan: "Pois pojat pussista!" ja aukaisi samassa säkin suun ilman mitään työtä määräämättä. Siitäkös nyt oikea meiske nousi; pojat tulivat kaikki pussista ja rupesivat repimään ja kiusaamaan akkaa. Tuskissansa huusi akka kohti kurkkuansa: "Heretkää jo pieksämästä! Annan minä vähemmälläkin myllyn ja liinan takaisin." Tästä jyrinästä heräsi mökkiläinenkin, käski pojat pois pussiin ja sai akalta myllynsä ja liinansa takaisin. Niine kaluinensa meni hän nyt kotiinsa ja sanoi vaimollensa: "Katsohan nyt, mitä minä Hiidestä sain!" Pyöritti myllyänsä, niin siihen tuli jauhoja; levitti liinan pöydälle, siihen ilmestyi kohta kaikenlaisia herkkuja; aukaisi pussin suuta ja huusi: "Pois pojat pussista!" niin siitä nousi samassa palvelijoita, jotka toimittivat kaikki hänen käskynsä.
Nyt ei akkakaan enää moittinut miestänsä, vaikka kohta ei oikein ymmärtänyt, mitenkä kaikki oli tapahtunut, mutta oli varsin hyvillänsä siitä, kun niin helpolle elämälle pääsi, että työttä vaivatta saatiin kaikkea, mitä ikään mieli teki. Äkisti tuli nyt entisestä köyhästä mökkiläisestä vallan rikas mies. Mielestänsä oli jo entinen asuntonsa kovin kehno ja vähäinen; aukaisi siis pussinsa suuta ja sanoi: "Pois pojat pussista kivikartanoa rakentamaan!" Heti nousivat pojat pussista ja tarttuivat kiivaasti työhön käsin, niin että mökkiläisellä kivinen kartano kohta oli valmiina. Kun nyt kaikki näin oli valmistettu, kirjoitti mökkiläinen kuninkaallensa kirjan, jossa pyysi nöyrimmästi, että armollinen kuningas tekisi hänelle sen kunnian, että kävisi hänen uudessa kartanossansa ja olisi siinä hänen kanssansa ruoalla. Kuningas kun sai mökkiläisen kirjan, suuttui siitä kovasti ja sanoi: "Olenko hänen nuttuveljensä, että hän sillä tavalla rohkeaa kuningastansa luoksensa kutsua!" Haetti samassa yhden sotaherroistansa ja käski sen välttämättömästi mennä miesjoukolla mökkiläistä hävyttömyydestänsä kurittamaan. Mökkiläinenpä tiesi olla varoillansa, ja kun keksi sotaväen lähestyvän kartanoansa, aukaisi hän kohta pussinsa suuta ja sanoi: "Pois pojat pussista tuota kuninkaan sotajoukkoa hävittämään! Päällikkö vain jättäkää henkiin sanaa viemään kuninkaallensa." Pussista nousi silloin lukematon joukko sotamiehiä, jotka vähässä aikaa tuhosivat koko kuninkaan sotaväen, ettei jäänyt muuta kuin päällikkö vain eloon. Sen myötä kirjoitti mökkiläinen uuden vaatimuksen, että armollinen kuningas ei pahastuisi hänen rohkeata anomustansa, vaan tulisi hänen kanssansa ruoalle.
Kuningas suuttui tästä aina pahemmin ja laittoi toisen joukon vielä uljaampia sotamiehiä, joiden piti mökkiläistä tylyydestänsä kurittaman. Mökkiläinenpä ei säikähtänyt tätä; kun näki sotaväen tulevaksi, aukaisi taas pussiansa ja huusi: "Pois pojat pussista isäntäänne puolustamaan! Tappakaa koko kuninkaan sotajoukko, paitsi päällikkö jättäkää vain henkiin saattamaan kuninkaalle sanaa." Siitä ilmestyi kohta mainion suuri joukko miehiä, jotka pian surmasivat koko kuninkaan sotajoukon, ettei muuta kuin päällikkö yksinänsä vain jäi eleille. Sen mukaan pani nyt mökkiläinen kolmannen vielä paremman kirjan, jossa pyysi nöyrimmästi kuningasta luoksensa ruoalle. Mutta kuningas kun kuuli, että koko sotajoukkonsa taas oli kaatunut, vihastui mökkiläisen pyynnöstä vielä kovemmin, keräsi suutuksissansa viimeisetkin sotamiehensä, mitkä hänellä vielä oli, ja laittoi ne mökkiläistä kukistamaan sanoen: "Olenko kissanpoika tähkäpäästä kuljetettava, että minun arvoani sillä lailla pilkataan!"
Sotamiehet läksivät nyt uppiniskaista mökkiläistä kurittamaan, vaan se kun keksi heidät, aukaisi taaskin pussin suuta huutaen poikia avuksensa, ja samassa oli kuninkaan sotaväki taasen tuhona, ettei jäänyt koko joukosta muuta kuin päällikkö vain henkiin. Sen laittoi mökkiläinen kuninkaalle takaisin ja pani vielä kerran semmoisen pyynnön kuninkaalle, että olisi armollinen ja kävisi hänen luonansa ruoalla. Kuningas, jolla ei enää ollut sotaväkeä, millä olisi mökkiläistä kukistanut, suostui hiljankin mökkiläisen anomukseen ja läksi hänen kotiinsa. Siellä tuli mökkiläinen jo kuningasta vastaan ja saattoi hänet kivikartanoonsa. Nähtyänsä, kuinka kaunis asunto täällä oli, ei kuningas hämmästyksissänsä tiennyt virkkaa mitään, vaan seurasi ääneti mökkiläistä, joka vei hänet ruokapöytään ja levittäen siihen liinansa sanoi: "Mitä ruokaa vain armollinen kuningas tahtonee ja ajatella osannee, sitä tulkoon nyt tähän pöydälle!" Samassa ilmestyi pöydälle kaikenlaisia herkkuja ja hyvänmakuisia juomia, joita vain kuningas paraitse rakasti. Siinä rupesivat nyt yhtenä ruoalle, ja kuningas, josta ruoat olivat varsin mieluisia, sanoi mökkiläiselle: "Olisinhan ennemmin tiennyt sinun näin hyvän ruoan pitäväsi, niin en tosin olisi sotajoukkojani tyhjään hävittänytkään." Syömästä päästyä kiitti kuningas vielä kerran isäntäänsä hyvin pidännästänsä, ilmoitti hänelle armollisen suosionsa ja läksi kotiinsa.
Kuluipa aikaa vähäsen, niin tuli kuninkaalle kova sota, ettei tiennyt, mitenkä vihollista vastustaa, ja oli siis hyvin hädissänsä. Juohtuipa viimein mieleensä, kuinka jalosti mökkiläinen oli häntä vastaan pitänyt puoltansa, ja kutsui siis tässä ahdingossansa sitä avuksensa. Mökkiläinen kuuli kuninkaansa käskyä ja tuli kohta pusseinensa sotatantereelle. Siellä oli tappelu kiihkeimmällänsä. Viholliset, joita oli suuri summaton joukko, ahdistivat kuninkaan väkeä kovasti ja mielivät sen miesjoukolla piirittää, mutta silloin tuli mökkiläinenkin kuninkaalle avuksi, ja se kun vain aukaisi pussiansa ja huusi: "Pois pojat pussista vihollisia tappamaan!" niin samassa hävisivät kaikki vihamiehet niinkuin tuulen pyyhkäyksellä, ettei niitä sen kovemmin nähty ei kuultu. Kuningas, joka jo oli pelännyt koko sotajoukkoinensa joutuvansa hukkaan, ihastui nyt tästä äkistä avusta suuresti, ja mökkiläinen sai siitä hyvästä kartanonsa verottomaksi. — Sen pituinen se.
Pihtiputaalta Pohjois-Hämeestä on kirjoiteltu pieni tarinainen, joka luonnoltansa on pian yhdenlaatuinen kuin edellisen tarinan alkupuoli. Tätä tarinankatkelmaa, jota varmaan on jostakusta ehyemmästä sadusta lohkaistu, kerrotaan seuraavalla tavalla.
Köyhä mies meni rikkaalta naapuriltansa pyytämään joulupaistia, mutta rikas ei tahtonut antaa eikä luvata. Köyhä rukoili yhä ja sanoi: "Anna edes se, mikä tänä yönä aittasi katosta putoaa!" Toinen kyllä tiesi sianjalkoja olevan aittansa katossa riipuksissa, vaan ei luullut sieltä putoavan mitään, kun ne vartaissa olivat, ja lupasi hiljankin köyhälle sen, mikä vain sieltä putoaisi.
Köyhäpä kävi yöllä rikkaan isännän aitalla ja pudotti sieltä sianjalan katosta lattialle. Aamusella meni sitten isännän puheelle ja kärtti siltä aitan katosta pudonnutta sianjalkaa, kuten eilen luvannut oli. Toinen kyllä empi, ettei muka antaaksensa vielä silläkään, mutta tuskastui viimein köyhän alituiseen kärttämiseen ja viskasi sille hiljankin siansäären aittansa ovelta sanoen: "Tuoss' on, he! Juokse nyt sen kanssa Hiiteen!" Köyhä mies teki kuten käsketty oli, sieppasi siansäären kainaloonsa, vei sen kohta Hiiteen ja vaihetti sillä siellä semmoisen myllyn, jolla kävi jauhaa mitä tahtonsa: ruokaa, rahaa ja mitä ikään ihminen tarvitsee. Kotiin tultuansa jauhatti mies kohta myllyllänsä kaikenlaisia tarpeita ja talon varoja, josta tuli niin rikkaaksi, että kuului ympäri seutuja tavaransa paljous. Saipa rikas isäntäkin kuulla, kuinka köyhä naapurinsa äkkiä oli suuresti tavaroilta hyötynyt, ja tuli häneltä kysymään: "Mitenkä sinä yht'äkkiä nyt olet rikastunut, ja olit ennen niin köyhä?" Toinen selvitti: "Se siansääri, jonka aittasi ovelta viskasit käskien viedä Hiiteen, se minut rikastutti." Samassa puhui hän myös, minkälaisen myllyn Hiidestä oli saanut, joka jauhoi hänelle kaikkea, mitä vain tarvittiin.
Rikas isäntä alkoi nyt rukoilla naapuriansa ja sanoi: "Annapa minulle tuo myllysi vähäksi aikaa lainaksi, niin saan minäkin koetella, mimmoinen tuo on." Toinen antoi, mutta ei neuvonut, mitenkä sitä seisotetaan; sitä seisottaessa piti sanoman ikäänkuin hevoselle: "Ptru, ptru!" Rikas isäntä kuljetti myllyn kotiinsa, ja kun teki mielensä sitä paikalla koettaa, niin vei sen saunaansa ilman muun perheen tietämättä. Työväki sattui juuri olemaan riihtä puimassa, niin käski myllyn jauhamaan puuroa riihiväelle eineeksi. Mitäs tästä? Mylly kun sai kerran jauhamaan, niin jauhoi koko saunan täyteen, että puuro joka reiästä kursui ulos, eikä seisahtunut millään tavalla. Viimein suuttui jo isäntä myllyyn, kantoi sen pellollensa ja kiljaisi vihassansa: "Jauha tuolla hongikoita, kallioita, muudan kapine!" Sepä totteli jauhattajansa sanaa ja jauhoi kohta rikkaan talon pellot hongikoita, kallioita täyteen, ettei kohta ollut muuta kuin raunioita ja sakeata metsää siinä, missä isännällä ennen viljamaata oli ollut. Viimein täytyi isännän kutsua naapuriansa ottamaan myllynsä pois. Se hakikin myllynsä kotiin, piti sen aina tallella ja pysyi kaiken aikansa rikkaana, ettei tarvinnut tehdä työtä muuta kuin huviksensa. Mutta naapurinsa, entinen rikas isäntä, jolla ei enää ollut peltoa missään, köyhtyi siihen paikkaan ja hävisi häviämistänsä yhä. — Sen pituinen se.