Poika pyysi nyt kuninkaan tytärtä odottamaan häntä linnan ulkopuolella olevassa lystimetsässä, josta, kun susi taaskin maahan heittäytymällä oli tyttäreksi muuttunut, hän sen kanssa meni kuninkaan linnaan. Kuningas hovinaisineen ihanteli tyttösen kauneutta, ja ilo nousi linnassa suuri, kun nyt kauan toivottu, kuninkaan kaipaama neito linnaan saatiin. Ihastuksissaan antoi kuningas pojalle sen ihmeellisen orin, jonka oli luvannut, ja muita lahjoja vielä päälliseksi. Poika otti nöyrästi vastaan, mitä hänelle annettiin, lähtien linnasta pois, ja tytöksi muuttunut susi pantiin linnan komeisiin huoneisiin asumaan. Tässä hän ei kauan kuitenkaan viihtynyt, vaan kävi surevan näköiseksi ja pyysi huoneista päästä johonkuhun hauskaan puistoon ilmailemaan. Sitä ei kuningas kummeksinut, koska ymmärsi outojen ja vierasten parissa olemisen käyvän nuoren ihmisen mielestä ikäväksi; laittoi hänet siis palvelijoiden seurassa kauniiseen hedelmikköön ilmailemaan ja toivoi hänen mielensä siitä käyvän iloisemmaksi. Vartijoistaan ja seurastaan oli nyt tytöksi muuttuneella sudella paljon vastusta, sillä nämä eivät usein häntä jättäneet silmistänsä, mutta muutaman tiheän pensaan suojassa ennätti hän kerran kuitenkin heittäytyä maahan ja kolmasti pyörähtää ympärinsä, josta samassa uudelleen muuttui sudeksi ja vartijoiden nähden hypätä loikahti yli muurin ja heidän silmistänsä katosi. Siitä juoksi sitten pojan ja kuninkaan tyttären piilopaikkaan, otti heidät selkäänsä molemmat ja läksi viemään heitä toisen kuninkaan linnaan, jolle poika sen älykkään ja ihmeteltävän hevosen oli hankkia luvannut, joka nyt tyhjänä juoksi heidän jäljessänsä. Linna alkoikin jo etäällä näkyä, ja poika taaskin kävi surulliseksi muistellessaan sitä, että hänen nyt täytyi hyvästä, suurella vaivalla ja vaaralla hankkimastaan orista erota; mutta susi lupasi apunsa tuohonkin. "Kun tullaan linnaan", sanoi hän, "niin minä taaskin muutan muotoa ja rupean hevoseksi, ja sinä saat jättää minut sinne, kyllä minä sieltä jollakin tavalla taas pakoon pääsen. Muistuta kuitenkin kuningasta, että hän vuorokauden päästä viimeistäänkin päästää minut pihalle jaloittelemaan." Poika jätti nyt kuninkaan tyttären ja hevosensa taas lehdikköön odottamaan hänen palaamistansa ja ajoi oriksi muuttuneen suden selässä linnaan, jossa orin antoi kuninkaalle. Tämä tästä ihastui suuresti, sillä ori puheli niinkuin ihminen, hyppi ja näytteli monenlaista mahtia ja täydellistä taitoa. Lupansa mukaan antoikin kuningas sentähden pojalle kultalinnun häkkeinensä ja vielä muuta hyvyyttä päälliseksi, jonka kanssa poika palasi kuninkaan tyttären luokse lehdikköön niinkuin oli luvannut. Kauaksi ei orikaan linnaan jäänyt, sillä kun huomissa päivänä päästettiin ulos pihalle, laskeusi hän piehtaroimaan pihamaalle ja pyörähti kolmasti ympärinsä, niin samassa muuttui taas sudeksi ja soilahti yli muurin linnasta pois. Siitä sitten lehdikköön tultuansa otti hän taas mukaansa matkatoverit, joiden kanssa riensi edelleen, kunne vihdoin tultiin samalle kedolle, jossa poika ensin oli tavannut suden. Siellä oli pojan eväslaukku vielä kivellä, ja vanhan hevosensakin löysi hän heinää syömästä nurmella. Eväslaukustaan syötti poika nyt sutta niinkuin ensi kerrankin, jolloin tutuiksi tulivat, kiitti häntä kaikesta hyvyydestä ja avun osoittamisesta, jonka jälkeen jätti hyväiset kuninkaan tyttären kanssa laittautuakseen matkalle. Susi, joka tänne jättämänsä pojat löysi, teki samaten, mutta neuvoi poikaa vielä lähtiessänsä ja sanoi: "Kun matkalle lähdet, niin istu itse vanhan sotahevosesi selkään ja anna kuninkaan tyttären istua nuoren, kauniin ja älykkään orisi selässä. Varo myöskin, ettet matkalla missään lepää ja viivyttele, josko olisitkin vähän väsyksissä, ja vältä varsinkin sitä, ettet nuku, sillä jos nukut, voipi onnettomuus vieläkin saavuttaa sinut ja tuottaa sinulle surman ja kuoleman." Poika lupasi neuvon pitää mielessänsä sanoen sudelle kerran vielä kiitokset ja istui itse vanhan sotahevosen selkään; mutta kaunis kuninkaan tytär istui lintuhäkki kädessä sen nuoren ja komean orin selässä, jonka poika oli kuninkaalta saanut. Kun jonkin aikaa näin oli kuljettu, tultiin siihen tienhaarapaikkaan, jossa ne kolme taulua olivat. Näistä näki poika, että hänen veljensä vielä olivat matkallansa, koska heidän nimiänsä ei vielä tauluissa näkynyt. Tuosta ei kuitenkaan paljoa huolinut, kirjoitti nimensä onnettoman tien tauluun, että sieltä hän on palannut, ja läksi ajamaan edellensä. Tiellänsä tuli sitten kauniille, viheriäiselle vainiolle, jossa hevostansa päätti lepuuttaa ja itsekin tovereinensa tuuhean puun siimeksessä vähän aikaa istua. Nukkua hän ei kuitenkaan aikonut, vaikka kyllä oli matkastaan väsynyt, mutta huomaamattansa alkoi uni painaa häntä, ja silmänsä ummistuivat. Sattuivatpa silloin vanhemmat veljensä kotiin mennessään kulkemaan siitä ohitse ja kun näkivät, mikä saalis heidän veljellänsä oli — kuninkaan tytär oli myöskin uinahtanut pojan olkapäätä vasten nojaten päänsä — tappoivat he makaavan veljensä sekä hänen vanhan sotahevosensa leikaten päät kummaltakin poikki ja heittivät kuolleet raadot hautaan, jonka hyvästi ummistivat; mutta veljensä morsiamen samoinkuin kultalinnunkin ja orin ottivat he myötänsä ja pakottivat kuninkaan tyttären valalla vannomaan, ettei hän heidän isällensä ilmoittaisi heidän rikostansa, mutta sanoisi heidän sekä hänet että kultalinnunkin ja hevosen suurella vaivalla ja vaaralla ansainneensa.
Kun vihdoinkin vanhemmat veljet täten isänsä kotiin palasivat, kävi vanha kuningas ylen iloiseksi, varsinkin kun sai kultalinnun häkkeinensä ja sitten vielä sen kauniin tyttären ja komean orin keksi. Ei muuta kuin alkoi häitä valmistuttaa vanhimmalle pojallensa, joka kuninkaan tyttären sanoi saaneensa. Vaan eipäs käynytkään kaikki niinkuin pojat olivat toivoneet. Kuninkaan tytär muuttui surulliseksi ja alakuloiseksi, kultalintu lakkasi laulamasta ja hevonen haastelemasta sekä ilveitään tekemästä, eikä saatu tätä surunalaisuutta millään tavoin poistetuksi. Susi, joka sillä aikaa kaukaisissa maissa vaelsi, alkoi hänkin mielessään aavistella, että kyllä pojalle hänestä erottua on jollakin tavalla pahasti käynyt, ja päätti sentähden uudestaan etsiä hänet, mistä vain löytäisi. Ei aikaakaan, niin jo matkallaan tulikin sille kedolle, johon poika hevosineen oli kuoppaan haudattu. Tästäkös nyt susiraukan mieli karvaaksi kävi. Kynsillänsä heitti hän soran ja mullan haudalta pois, aukaisi hevosen vatsan ja meni sinne suremaan ja murehtimaan. Hänen jonkin aikaa siellä oltuansa tuli korppi poikinensa haaskaa nokkimaan ja asettui istumaan hevosen mahalle. Susi sai tuossa yhden korpin pojan jalasta kiinni siepatuksi ja korjasi sen luoksensa. "Laske poikani irti", rukoili vanha korppi. "En laske, jollet minulle sitä elävätä vettä tuo, joka hengettömiä henkeen saattaa." — "Kyllä minä tahtosi täyttäisin, vaan milläs minä sitä vettä tuonkaan, kun minulla ei ole astiata", vastasi korppi. Oli pojan takissa sitten isoja vaskinappeja, niin susi otti yhden niistä, kiskoi siitä kuoren irti ja sitoi sen korpille kaulaan sanoen: "Tuoss' on sinulle astia, lähde nyt matkaan ja joudu kiiruusti takaisin." Korppi otti käskyn korviinsa lähtien lentämään heti, eikä kovin kaukaa poikessa viipynytkään, kun tuli jo matkaltaan takaisin ja sanoi: "Nyt on minulla elävää vettä napin kuoressa, anna jo poikani minulle." Susi ei siihen virkkanut mitään, vaan katkaisi korpin pojalta kaulan poikki. "Miksikäs nyt poikani tapoit?" sanoi suruissaan korppi, "senkö minulle palkkaa annoitkin?" — "Elähän huoli", sanoi susi, "onhan sinulla elävää vettä, anna se tänne, niin koetan, kelpaako tuo mihinkään." Sai siitä napin kuoren korpin rinnasta ja voiteli elävällä vedellä kuollutta korpin poikaa veden voimaa koettaaksensa. "Klank", äänsi korpin poika samassa ja läksi lentämään. "No, hyvää on vesi", virkkoi tämän kuultuansa susi, "jo sen nyt näen, että veden olet oikeasta lähteestä tuonut." Otti sitten kuolleen pojan haudasta, asetti sen nurmelle makaamaan ja voiteli kaulaa elävällä vedellä. Tuosta virkosi kuollut elämään, ja susi kun tämän näki, voiteli hevostakin samalla tavalla, että sekin eloon heräsi, josta sanoi pojalle: "Niinkuin edeltäpäin pelkäsin, jouduit minusta erottuasi uudelleen onnettomaksi, mutta minä en raskinut sinua vielä avutta jättää, vielä saatin hengettömän ruumiisi eloon. Kulje nyt kiireimmittäin kotiisi; eikö jo vietettäne parhaallansa häitä siellä sinun morsiamellesi; jos mielinet estää hänen naimistansa, niin elä viivyttele. Minua et vasta enää tarvitse, sillä onnettomalle tielle et toiste enää lähtene." Tämän puhuttuaan katosi susi yht'äkkiä, mihin lienee kadonnut, ja poika nousi hevosensa selkään ja ajoi kotiinsa matkalla missään viipymättä. Täällä isänsä linnassa pidettiin parhaallansa häitä niinkuin susi oli ennustanut, mutta kaunis kuninkaan tytär oli aina vielä murheissaan, lintu ei laulanut eikä hevonen puhunut. Äkkiä tuli muutos kuitenkin koko kuninkaan kartanossa. Nuorin poika kun astui ovesta sisään, kävivät kaikki iloisiksi. Morsian unohti surunsa hymyillen niinkuin ennenkin, kultalintu alkoi häkissään laulaa viserrellä; ja hevonen hyppi, hirnui pihamaalla niinkuin entinen tapansa oli. Kun vanha kuningas tätä kummasteli, alkoivat sitten kaikki yht'aikaa selittää ja kertoa, kuinka asian laita oikeastaan oli ja miten vanhemmat veljet olivat petoksella nuoremman veljensä kaiketta syyttä tappaneet ja maahan kuopanneet. Kuningas tämän kuultuansa vihastui kauheasti ja määräsi jo vanhemmat poikansa hengen rangaistukseen, vaan kun nuorin veli samoin kuin kuninkaan tytärkin anoivat rikoksenalaisille armoa, leppyi isän sydän siksi, että ei poikiansa kuitenkaan kuolettanut, vaan ajoi heidät kotoa pois, maata maailmaa kiertämään. Nuorin poika sai nyt monen vaivan ja vastuksen perästä kauniin kuninkaan tyttären vaimoksensa, ja kun isänsä ikänsä päivät päätettyään kuoli, pääsi hän hänen sijaansa kuninkaaksi. — Sen pituinen se.
Oli ennen vanha talonpoika, varakas ja työssään toimellinen mies, mutta vaikka hän oli rikas, ja kaikki häntä kohtelivat kunnialla, ei hän kuitenkaan missään valloissa vieraana käynyt, eli vain omin voiminsa kotonaan. Kuninkaasta oli hän kuitenkin niin paljon puhuttavan kuullut, että viimein alkoi mielensä tehdä tätä hallitsijataan kerran maailmassa nähdä. Teetti siis talkkunajauhoa koko reellisen viedäkseen muka kuninkaalle jotakin lahjaksi ja läksi ajamaan siihen kaupunkiin, jossa kuningas asui ja eli. Sinne tultuaan ajaa sitten katua myöten hiljalleen, niin tulee kuninkaan upseeri häntä vastaan ja kysyy: "Mitä sinulla kaupan, talonpoika?" — "Ei niin mityyttä", vastasi mies. "No, mitäs sinulla tuolla reessäsi on?" kysyi upseeri. "Talkkunajauhoa on", vastasi mies, "ne antaisin ja hevoseni päälliseksi, jos ken saattaisi minut tämänilmaista jumalaa näkemään, hänestä kun ikäni olen kuullut niin paljon puhuttavan." Upseeri, joka luuli miestä hupeloksi taikka taas ylen viisaaksi veitikaksi, ei sanonut joutavansa häntä liehtaroimaan, ja läksi muuta virkkamatta edellensä astumaan.
Mies ajaa taas katua myöten edelleen, niin tulee muutamassa kohdin kenraali vastaan ja kysyy niinkuin upseerikin: "Mitä sinulla kaupan, talonpoika?" — "Ei mitään ole kaupan", vastasi talonpoika, "vaan nämä talkkunajauhot, mitkä reessäni on, ja hevoseni vielä päälliseksi antaisin sille, joka minut saattaisi tämänilmaista jumalaa näkemään." — "No, tänä päivänä sen saat nähdä", sanoi kenraali ja vei miehen kotiinsa, jossa talkkunajauhot korjattiin aittaan ja hevonen talliin. Sitten läksi kenraali miestä saattamaan ja vei hänet linnan portille, josta kuningasta odotettiin kirkkoon lähteväksi, sanoen: "Tässä tämän nyt kohta sillään näemme." Samassa ajoikin kuningas portista kadulle, ja kenraali näytti, osoitteli häntä miehelle ja sanoi: "Tuo, tuo se nyt kuningas on! Katso häntä tarkkaan nyt!" Mies koki katsoa, vaan tuskin ennätti vähän vilaukselta nähdä koko kuningasta ennenkuin se jo oli pitkän matkan päässä. Tätä pahoillaan sanoi hän kenraalille: "Ei tämä katsanto ollut hyvä ja mieltäni tyydyttävä, näin pitäisi saada häntä katsoa kuin tässä nyt sinun silmiisi katson." — "No, kun et sillä katsannolla ole tyytyväinen, niin käykäämme häntä tarkemmin katsomassa", sanoi kenraali ja vei miehen siihen kirkkoon, johon kuningaskin oli mennyt.
Kun siellä nyt mies kuninkaan kerran muista erotti, katsoi hän kuninkaaseen kaiken jumalanpalvelusajan, itse ei jumalanpalvelusta pitänyt venäjäksi eikä ruotsiksi, katsoi vaan yhtäänne päin, etteivät silmät muuanne rävähtäneet. Kuningas näki sen. Kuitenkaan hän ei jumalanpalveluksen aikana ollut siitä ollaksensa, vaan kun jumalanpalvelus sai pidetyksi, meni hän miehen luo ja sanoi: "Mintähden sinä et Jumalaa palvele et suomeksi etkä venäjäksi, minuun vaan kaiken aikaa katsot?" Pelästymättä vastasi mies: "Ka, tuonilmaista Jumalaa minä iän kaiken olen palvellut ja kerkiänhän minä sitä vieläkin palvella, mutta tämänilmaista jumalaa vasta tänäpäivänä ensi kerran näin, niin sitä piti katsoakseni." — "Mistäs sinä minut tunsit?" kysyi kuningas. "Minulle yksi kenraali teidät osoitti", vastasi mies. "Ottiko tuo mitä osotantaa?" kysyi kuningas. "Ei ottanut äijää, talkkunajauhoa, reen ja hevosen vain", virkkoi mies.
Kuningas, jonka mielestä miehen vastaukset olivat viisaita ja somia, vei hänet kotiinsa, jossa tarkemmin tutkiakseen hänen älyänsä kysyi häneltä kolme kysymystä. Ensiksi: "Kuinka ylhäällä on taivas?" — "Ei ole kovin ylhäällä", vastasi mies, "kaikki kuuluu sinne, mitä haastat, haasta kuinka hiljaa tahdot." Toinen kysymys: "Kuinka syvä on maa?" — "Syvä taitaa olla, syvä", vastasi mies, "minulta poika on jo kaksitoista vuotta kuollut, vaan ei ole vielä niin mityyttä viestiä hänestä tullut." Kolmanneksi kysyi kuningas: "Kuinka leveä on maa?" Talonpoika pyörähti kuninkaan edessä huoneen lattialla ympärinsä ja sanoi: "Minä sitä viisaammaksi en saa."
Tämä tutkinto kun oli päättynyt, noudatti kuningas kaikki kenraalinsa kokoon ja ilmoitti heille, että jos kuka heistä ei voi niitä kyselmyksiä vastata niinkuin ukko, niin siltä tuli viisikymmentä ruplaa rahaa maksettavaksi ukolle, joka talkkunajauhonsa ja hevosensa kaupungissa käydessään oli kadottanut. Kenraalit kyllä olivat vastaamisen hommassa kaikki ja aprikoivat, ajattelivat, mitä muka kuningas kysymyksillään tarkoitti, vaan mitäs siitä läksi, eihän niistä yksikään voinut oikein vastata, jonka tähden jokaisen täytyi määrätty rahasumma toimittaa ukolle kuten kuninkaan käsky oli. Kun raha niin oli kokoon saatu, kysyi kuningas ukolta viimeinkin: "Kuka kenraali sinulle minua osoitti?" Mies meni sen kenraalin luo, joka häntä oli kirkkoon saattanut, ja sanoi: "Tämä, tämä herra se osoitti." Ukko tuskin sen sai sanoneeksi, niin lentta jo samassa reväistiin kenraalin kaulasta pois, ja kuningas pani sen ukon kaulaan sanoen: "Tämänilmaista jumalaa pitää osoittaa jokaiselle ilman talkkunajauhotta ja hevosetta, ei pidä kenenkään siitä palkkaa ottaa niinkuin tämä kelvoton kenraalin kekkula teki." — Sen pituinen se.
Oli kerran kauppias ja sillä poika. Kuoli sitten isä, ja pojalle jäi äijän hyvyyttä perinnöksi. Hän elää siinä isänsä vanhassa talossa hyvästi, ei ole hänellä huolta, surua mistään. Kuitenkin käypi aikansa pitkäksi näin yhä yksin eläessänsä, jonka tähden meni muutaman tietäjän luokse ja sanoi: "Mieleni tekisi naida, mistähän päin tuota hyvän vaimon kohtaisin?" — "Se on sinulle yhdentekevä, kunne päin kosimaan lähdet, sillä syntymähetkenäsi on jo sallittu ja suotu, että sinun pitää naida kolmisarvinen akka." — "Minkätähden minä en saa sarvetonta naista, kun minulla elonainetta ja tavaraa on kyllin, vieläpä enemmän kuin tarvitsenkaan koko elinaikanani?" sanoi kauppiaan poika. "No, siitä sinä et pääse, semmoinen nainen pitää ottaaksesi", vakuutti tietäjä. "No, nythän on kumma", arveli kauppiaan poika, möi kaikki kodit, konnut, elot, elämiset ja läksi toiseen maahan arvellen lähtiessään: "Tulenhan minä toimeen muuallakin, kun rahaa on muassani kyllin."
Ulkomaalle tultuaan hyyräsi hän huoneen itselleen ja piti kauppaa siinä; isältään perimillään rahoilla näet varusti itselleen kaikenlaista tavaraa runsaasti. Muutamana päivänä sitten päätti hän siellä uudessa asumaseudussaan kirkkoon mennä, jossa ei vielä ollut käynytkään. Kun nyt kirkon ovelle tuli, niin siinä kuollut oli kirkon seinään naulattuna, ja kaikki rahvas, mikä siitä kulki, sylkee kuollutta silmiin. Pidetään jumalanpalvelusta jonkin aikaa kirkossa sitten, niin poislähtiessä taaskin kaikki sylkevät sitä ruumista silmiin niinkuin kirkkoon mennessäkin. Tämän nähtyänsä kysyy mies kirkosta tulijoilta: "Mikä mahti tämä on tässä maassa, kun kuolijata näin pilkataan?" Väki vastasi: "Se oli kauppamies tämä kuolija, joka velkaa määrättömän summan mieroon jätti." Mies sanoi: "No, eikö tuota pantaisi maahan niinkuin muitakin kuolleita, jos ken hänen velkansa maksaisi?" — "Kenpä ne maksanee, vaan kyllähän se maahan pantaisiin, kun joku hänen velkansa maksaisi", vastasi väki. "No, kun niin lienee", sanoi mies, "pankaa kuolija maahan, minä maksan ja suoritan hänen velkansa."
Kuolija haudattiin nyt niinkuin ruumiit ainakin, ja mies kävi hänen velkojaan maksamaan. Siihen tuodaan, tuodaan kirjoja yhä, joita kuolija eläessään oli veloistaan antanut, ja mies lunasti ne kaikki; vaan siihen menikin koko hänen omaisuutensa, jonka isältään oli perinyt. Viimein möi viimeistä velkaa suorittaakseen jo hevosensakin, eikä jäänyt enää kuin yhdeksän hopeakopeekkaa itsellensä. Tästä tulee mies pahoille mielin, sanoo: "Kaikki isäni hankkimat elämiset olen nyt menettänyt, hupsu kun tänne tulinkin! Parasta lienee, kun lähden omaan maahani." Lähteekin astumaan siitä, niin yhtyy matkalla häneen muudan toveri, sanoo: "Minne sinä menet, mies?" — "Niin ja niin on asia", selvitti kotiinsa menijä ja kertoi toiselle, mitä oli tapahtunut. "No, ota minua kasakaksi", sanoi toinen. Mies vastasi: "Millä minä, veikkonen, kasakan elättäisin? Ei ole itsellänikään kuin yhdeksän hopeakopeekkaa oman henkeni elättämiseksi." — "No, otahan kumminkin, elämme me sillä", sanoi toinen ja pyrki vain palvelijaksi. Mies viimein suostuikin tuumaan ottaen toisen seuraansa, ja lähdettiin siitä nyt yksissä astumaan. Päästiin sillä tavoin muuan päiväys, niin kauppias jo ruoan ja voiman puutteesta vaipui tielle. Sanoo silloin kasakka hänelle: "Makaa sinä tiepuolessa tässä, minä lähden ruokaa hankkimaan." Sillä puheen erosikin isännästään. Astuu vähän matkaa, niin siinä onkin kylä ihan vierellä, vaikk'eivät he olleet sitä keksineet. Siihen meni hän, tuli kestikievariin ja sanoi isännälle: "Laitas hyvä ruoka sekä juomatkin kunnolliset, ulkomaan herra on ikään tulemassa." Kestikievari silloin lampaan tappaa, piiraat teettää ja ruoan toimittaa mitä parhaimman. Tämän ruoan laittamisen toimeen saatuansa palaa matkatoveri kauppiaan luo ja sanoo: "Nouse pois, siellä jo ruoka on valmis, meitä vain odotellaan." Käydäänkin kahden miehen kestikievariin siitä, vaan kauppiaalla kun oli huonot vaaterytäleet päällä niinkuin köyhtyneellä ainakin, kysyy kestikievari siltä hänen toveriltaan: "Tässäkö sinulla herrasi onkin nyt?" — "Siinä sitä herraa täksi kerraksi on kyllältä", vastasi matkatoveri talon isännän närkästyksestä lukua pitämättä. Käydään siitä syömään sitten, ja syötyä sanoo matkatoveri kauppiaalle: "No, anna nyt kolme kopeekkaa, niin ruoan sekä juomat maksamme." Kestikievarilta taas pyytää kappaa sanoen sitä tarvitsevansa, ja kappa kun tuotiin, viskasi ne kolme kopeekkaa siihen. Tästäpä tulikin kappa täyteen hopeata, jolla maksaa ruoat, juomat, ja lopuskan panee salkkuun talletettavaksi. Siitä yön makasivat vielä talossa, ja aamulla läksivät matkalle taas.
Matkattiin päivä, niin jo iltapuoleen kauppias vaipui väsyksissä maahan niinkuin ensimmäisenäkin päivänä, ja matkatoverin taaskin täytyi kylästä hankkia ruokaa ja syömistä virkistääkseen isäntänsä voimia. Samoin kävi vielä kolmantenakin päivänä; mutta vaikka ruoista ja juomista kussakin kohdassa aina hyvä maksu annettiin, hopeat eivät sillä vähenneet, ne vain pussissa turposivat. Neljäntenä päivänä lähdettiin astumaan taas ja päästiin viimeinkin kauppiaan omaan taloon, josta hän oli kotoisin. Siinä kun yötä oli maattu, sanoo matkatoveri isännälleen: "Matkalla olen sinulle apuna ollut ja sinut onnellisesti kotiin saattanut, vaan nyt pitää sinun naidaksesi kolmisarvinen nainen; se on kerran sinulle niin sallittu, etkä muuten kyllä toimeen tulisikaan." — "No, kun kerran kaikki elot, elämiset ovat hävinneet, niin sinun olkoon valtasi, vaikka minut minne viet." — "Niinpä lähdemme kuninkaan tyttären sulhasiksi", sanoi matkatoveri, "siellä on kolme tytärtä, ja kaikki ovat kolmisarvisia. Kun linnaan tulemme, kuningas ensin tuopi vanhimman tyttärensä katsotukseen. Sillä on pitkät sarvet, ja kun vain tupaan tulee, hönkäisee hän kohta: 'Ota minut!' vaan sinä sanot vakavasti: 'En ota sinua'. Siitä tuopi kuningas luoksesi toisen tyttärensä, jolla on vähäistä lyhyemmät sarvet. Se sanoo niinikään: 'Ota minut!' vaan sinä älä sitäkään ota. Vasta nuorin kun tuodaan, jolla on lyhyiset, pienet sarvet vain, ja se kun hiljakkali vienolla, hyvin kauniilla äänellä sanoo: 'Ota minut!' niin sinä ota se."
Näin asiasta sovittua mennäänkin kuninkaan linnaan ja kysytään tytärtä kuninkaalta. Kuningas sanoo: "En tiedä, miksi näkynee, kunhan tässä lepäillään, tuumaillaan ensin." Niin tehtiinkin, ja kun jonkin aikaa oli pakinoitu, toi kuningas ensin vanhimman, sitten toisen tyttärensä katsotukseen. Nämä olivat käytöksessään semmoiset kuin matkatoveri edeltäpäin oli sanonut, ja sanoivat kauppiaalle hönkyen kumpikin: "Ota minut!" vaan kauppias ei heitä ottanut. Siitä tuli viimein nuorin tytär, lähestyen hänkin sulhasta kuiskasi vienolla, hyvin kauniilla äänellä: "Ota minut naiseksesi!" Kauppias ottikin sen nuorimman tyttären niinkuin oli tuumattu, josta lähdetään vihille kirkkoon ja hääpidot laaditaan, joita kesti viisi päivää pääksytysten. Kun sitten häät olivat loppumaisillaan, sanoi se matkatoveri, joka kosiomiessä oli ollut, sulhaselle: "Mene, käy metsästä hienoja vitsoja tukkunen." — "Miksikä niitä?" kysyi kauppias. "Menehän vain, tarvitaan ne morsiamesi kanssa maataksesi", sanoi kosiomatkatoveri. Käskyä kuullen kävi sitten kauppias metsästä hakemassa yksivuotisia ohuita varpuja, pehmeitä ylen ja hyviä, ja toi ne matkatoverille. Kohta sen jälkeen veikin jo kuningas nuoren pariskunnan morsiushuoneeseen maata, ja kaikki vieraat hälvenivät. Tulipa silloin se sulhasen matkatoveri sinne, hän kun näet kosiomiessä oli ollut, ottaa sen isäntänsä nuoren, mutta sarvekkaan naisen ja alkaa niillä varvuilla häntä selkään panna, pani, hauteli häntä niin, ettei viimein kuin vähän verta vain jäänyt jäljelle. Sen veren nosti miekkansa terällä sulhaselle viereen sitten, ja tuskin olikaan sen ennättänyt tehdä, kun sulhasen viereen ilmestyi ylen ihana ja kaunis neiti, sarvet olivat kadonneet kaikki, ja muotonsa sekä muu vartalonsa oli niin viehättäväinen, ettei maalla moista.
Kuningas, joka yöllä oli tämän metelin morsiushuoneesta kuullut, sanoi aamulla herättyänsä: "Annas, lähden nuorta parikuntaa katsomaan, johan se sulhanen taisi tyttäreni tappaa tykkönänsä." Tulikin huoneeseen tuosta, vaan kun niin ylen kauniin mutson näki morsiusvuoteella venyvän, ihastui hän vävyynsä niin, että hänet kohta ylimmäiseksi kenraalikseen korotti. Kosiomies puolestaan katosi samassa, ettei huomattukaan. Jumala oli näet itse köyhälle kauppiaalle kosiomieheksi ruvennut ja auttanut häntä elämään, kun hän syyttömästi pilkatun kuolijan edestä velat maksoi ja hänet kunnialla hautautti.
Oli ennen tuhlarikuningas, joka ylellisyydellä ja juonnilla menetti koko valtakunnan käsistään pois, vaikka hän vielä oli ihan nuori mies. Häpeissään pakeni hän sitten toiseen valtakuntaan, eikä ollut hänellä enää muuta omaisuutta jälellä kuin kolme markkaa ja vanha tammahevonen. Siinä kaupungissa oli sitten semmoinen tapa, että kun köyhä kuoli jättämättä jälkeensä tavarata, niin se sai maata kadulla jokaisen jaloissa. Köyhä kuningas, joka kaupunkia katsellessaan näki näitä ruumiita montakin kaduilla, surkutteli niitä ja hautautti yhden kuolijoista niillä kolmella markallaan. Nyt, kun oli viimeisetkin rahansa menettänyt, läksi hän surullisena sillä vanhalla tammallaan pitkin tietä ajamaan. Tulipa tuossa huonoihin ryysyihin puettu, kasvava poika hänelle vastaan ja kysyi: "Kukapa ja kusta olet?" — "Kuningas olen", vastasi tammallaan ajaja. "Kuinkas kuningas niin yksinään ajaa?" kysyi vastaantulija. "Minä olen niin köyhä, etten voi palvelijoita pitää", sanoi kuningas. "No, ei kuninkaallisen miehen kumminkaan sovi ihan yksinään matkustella; ottakaa minut palvelijaksenne, minä lähden mielelläni." — "Sinäpä tarvitset ruokaa ja palkkaa, mutta minulla ei siihen ole varoja", sanoi kuningas. "Kyllä minä ruokani itse katson, ja kyllä me palkasta sovimme", tuumasi poika ja tarjoutui yhä vain palvelijaksi. "No, seuraa jos seuraat", sanoi kuningas viimeinkin, "vaan kyllä minusta pian erkanet, kunhan nälkä tulee, sillä minulla ei niin markkaa ole taskussani."
Ajettiin aina iltapuolelle päivää yhdessä sitten, niin sanoo illan tullessa kuningas: "Iltakin tulee, iltakin tulee! Minkähänlainen yösija saataneen?" — "Elkää hätäilkö", sanoo poika, "kyllä minä neuvon tiedän, tässä on kylä ihan lähellä, minä lähden edeltäpäin sinne yösijaa ja ruokaa valmistamaan teille." Sillä puheen erosikin poika kuninkaasta jättäen hänet huonolla hevosellaan kulkemaan jäljestä, meni kylään ja poikkesi muutamaan taloon, jossa ovesta tultuaan sanoi kohta: "Hyvää iltaa, isäntä, saadaanko tässä yösijaa? Minun herrani tulee jäljestä." — "Mikä mies se on?" kysyi isäntä. "Se on etäinen kuningas", vastasi poika toimessaan. "Oi, oi!" sanoi isäntä, "kuinkas me otamme niin isoa vierasta vastaan? Ei ole meidän vierashuoneemmekaan puhdas eikä lämmin." — "Kunhan vain yösijan lupaatte, kyllä minä saan huoneen puhtaaksi", sanoi poika isäntää lohdutellen; lämmitti, lakaisi ja havutti huoneen, josta juoksi herraansa vastaan maantielle, vei hänet majataloon, riisui hevosen ja toimitti hyvästi kaikki.
Talon isäntä, jonka luona nyt kuninkaallinen mies ensi kertaa kävi vieraana, sanoi kahden kesken, kuninkaan kuulematta, pojalle: "Kyllä meillä, hyvä vieras, olisi kaikenlaista ruoan ainetta, mutta emme osaa niistä semmoisia ruokia laittaa kuin kuninkaalliset ovat tottuneet syömään." — "Antakaa avaimet minulle", sanoi poika, "kyllä minä ruoat valmistan, olkaa huoletta." Avaimet annettiinkin kuninkaan palvelijalle, ja tämä laittoi herralleen kauniin ruokapöydän iltaseksi, teki siitä tilan ja toimitti kaiken passuun hyvästi ja jalosti. Aamulla laittoi niinikään taas eineruoan ja toimitti herransa tielle, vaan itse jäi vielä taloon sopimaan yösijasta isännän kanssa. Tulikin isäntä saapuville tuosta, niin kysyi isännältä poika: "Mitä yösija maksaa?" — "Voi vieraskulta", sanoi isäntä, "kuinka vain olette tulleet toimeen, niin sillä olen tyytyväinen." — "Hyvästi on toimeen tultu", sanoi poika. "No, ei se maksa teille mitään", sanoi silloin isäntä, "mutta minä olen maksava teille, kun olette niin korkean vieraan sillä lailla palvellut, ettei talolle häpeätä tullut; mitä nyt tahdotte, niin sen annan mielelläni." — "Käydäänhän tuonne aittaan", sanoi poika. Isäntä vei hänet sinne, käski siellä olevista tavaroista valita, mitä mielensä teki. Oli hyvin vanha huopahattu aitan naulassa siellä, ja muitakin uusia hattuja oli paljon, niin poika osoitti sitä vanhaa hattua, sanoi: "Tuon minä tahtoisin." — "Mitä turhaa!" sanoi isäntä, "onhan tässä uusiakin, ottakaa näitä", vaan poika ei uusista huolinut, pisti sen vanhan hatun päähänsä siitä ja sanoi isännälle: "Suuri kiitos, jääkää hyvästi!" Meni siitä matkalle sitten, tapasi herransa ja sanoi hyvillä mielin: "Jo minä siellä isännän sovitin." — "Se hyvä", sanoi kuningas, "vaan milläs sinä sen sovititkaan?" — "Kaikki on hyvällä pohjalla", sanoi poika, "vieläpä antoi minulle isäntä tämmöisen hatunkin päälliseksi." Kuningas katseli hattua, sanoi: "Eipä tuosta paljon ole, kun olisi edes paremmankaan antanut, kun kerran antamaan rupesi." Poika puolestaan oli lahjaansa tyytyväinen ja sanoi: "Kyllä se paikassaan paljonkin maksaa, olkaa huoleti!" johon taukosi sillä kertaa heidän puheensa.
Matkustivat siitä toisen päiväyksen, niin iltasella kuninkaalle taaskin tuli huoli, minkälaiseen yöpaikkaan nyt satuttaisiin. "Kyllä minä taas menen edeltäpäin yösijaa tiedustamaan, olkaahan huoletta", sanoi palvelija, meni kylään, jossa keksi hyvästi raketun talon, ja virkkoi sinne tultua isännälle: "Löytyykö talossa huonetta vieraalle?" — "On huonetta siksi", sanoi isäntä, "mikä mies teidän herranne on?" — "Se on kuningas", vastasi poika toimessaan. "Oho! Kuinkas me sellaista vierasta saatamme vastaan ottaa, meillä kun on siivoamattomat huoneet ja muut varat laittamattomat", tuumasi talon isäntä. "Elkää hätäilkö", sanoi poika, "kyllä minä huoneet siivoan ja ruokavarat laitan, valmistelen." — "No, jospa te niin hyvä olisitte", sanoi isäntä, "tässä on avaimet, ottakaa talon varoista vaikka mitä, että tuo noin ylhäinen vieras täällä oloonsa tyytyisi."
Poika kun tämän vallan isännältä sai, lämmitti, lakaisi ja siivosi huoneet kaikin puolin välttävästi, josta juoksi jo herraansa vastaan maantielle ja ajoi hänen kanssansa sieltä taloon. Täällä laittoi herralleen hyvän iltasen sitten — mikäs laittaessa, kun kaikki talon varat olivat hänen hoteellansa. Talon väkeä ei näkynyt ei kuulunut, ne olivat näin ylhäisen vieraan tuloa paenneet toiseen taloon kaikki.
Yötä talossa oltua valjasti poika taas aamun tullen herrallensa hevosen ja toimitti hänet edeltäpäin tielle, vaan itse jäi isäntää odottamaan kotiin tulevaksi sopiakseen hänen kanssansa maksusta. Odottaa, odottaa jonkin aikaa siinä, niin jo näkeekin isännän tulevan kylästä ja käypi puhuttelemaan häntä, sanoo: "Herrallani oli kiire matkalle, se läksi jo ajamaan edeltä. Mitä nyt, hyvä isäntä, olemme velkaa niin yösijasta kuin muustakin?" — "Velassa ette ole missään", sanoi isäntä kohteliaasti, "kunhan vain olisitte hyvin toimeen tulleet minun vähäisessä majassani; vaan mitäs saan minä nyt teille maksaa siitä, kun ylhäisen herranne olette minun puolestani vastaan ottaneet ja passanneet, sillä siinä olette vaivaa nähneet paljonkin?" — "No, käykäämmehän tuonne aittaanne, koska niin on tahtonne", sanoi poika, "kenties löytäisin sieltä jotakin muistoksi otettavaa, jota ehkä itse ette havaitsekaan."
Katsasteltiin aittaa sitten. Siellä riippui kolme sapelia seinällä, ja muuta tavaraa oli myöskin paljon, mutta yksi sapeleista oli katkennut ja ruosteessa hyvin. "Tuon aseen minä tahtoisin", sanoi poika osoittaen vanhaa ruostunutta sapelia. "Mitä joutavia", vastasi isäntä, "ottakaa tästä parempi ja ehyempi." — "Kyllä tämä on minulle hyvä", sanoi poika, otti sen vanhan sapelin kuin ottikin, jätti isännälle hyväiset ja läksi herraansa tavoittamaan. Tämä kun puolestaan oli odotellut maantiellä häntä, niin pojan ei pitkälle tarvinnut kulkeakaan ennenkuin jo keksi herransa, jolle iloissaan puheli: "Nyt on taas majatalossa kaikki maksettu, ja tuommoisen sapelin vielä sain isännältä päälliseksi." — "Voi poikaparka", sanoi kuningas sapelia katsellen, "mitä sinä tuolla teet? Kun olisi edes parempi ollut!" Poika ei herransa moitteesta huolinut. "Kyllä se paikoissa paljonkin maksaa", sanoi hän vain ja sitoi sen sapelin vyöllensä, että hän näytti miehuulliselta niinkuin kuninkaan palvelija ainakin.
Kulkivat siitä kolmannen päiväyksen yhtenä niinkuin ennenkin, niin kuningas illan pimetessä alkaa jo yöpaikasta olla huolissaan kuten edellisinäkin iltoina ja sanoo surullisena: "Missähän tätäkin yötä vietettäneen?" — "Olkaa huoletta, ehkä tästä vielä hyvänkin yösijan löydämme", tuumasi poika, "minä käyn teidän tässä levätessänne semmoista paikkaa tuolta kylästä tiedustamaan." Sillä puheen läksikin sanotulle asialleen ja tuli muutamaan taloon, jossa kävi puhuttelemaan isäntää sanoen: "Muudan herra pyytäisi yösijaa, tokko isäntä sitä antamaan suostuisi?" — "Mikä herra se on?" kysyi talon isäntä. "Onpahan etäältä matkustava ruhtinas", vastasi poika. "Kyllä teidän täytyy mennä toiseen taloon", sanoi tämän kuultuaan isäntä, "ei meidän käy semmoista vierasta vastaan ottaminen." — "Mitäs teiltä puuttuu?" kysyi poika. "Huoneet ovat kylmät ja ruoat valmistamattomat." — "Antakaa vain minulle avaimet, niin kyllä minä ruoat ja muun kaiken valmistan", sanoi poika. Isäntä antoi avaimet mielellään ja läksi itse kaiken perheensä ja väkensä kanssa kylään näin ison ja mahtavan vieraan tieltä pois. Poika silloin siivosi huoneet, teki tilat ja valmisti kaikki hyvästi, että herransa oli siinä hauska ja hupaisa yön seutua viettää. Aamulla toimitti herransa taaskin matkalle, vaan jäi itse taloon odottamaan isäntää kotiin tulevaksi, ja tämä kun aikanaan kylästä joutui, niin kävi hänelle vastaan ja kysyi: "Mitä, hyvä isäntä, yösija maksaa?" — "Ei, vieraskulta, se teille maksa mitään", vastasi tämä, "mutta minä olen teille velkapää maksamaan, mitä vain palkoistanne tahdotte; tulkaa minun kanssani aittaan tuonne, kukaties siellä jotakin mielenne mukaista tavaraa löytyisi." Poika seurasi isäntää ja katseli aittaan tultua ympärilleen; siellä on tavaraa kaikenlaista, mutta seinällä riippuu kolme silkkikukkarota: yksi vanha, vaan toiset olivat uusia. Poika osoitti sitä vanhaa silkkikukkarota, sanoo: "Tuon minä tahtoisin, tuon." — "Onhan täällä uusiakin, ottakaa niitä", houkutteli isäntä, vaan poika otti sen vanhan kukkaron, kiitti ja läksi tiehensä. Matkalla pani sitten kukkaron käsivarteensa riippumaan, josta juoksi herransa luokse ja huusi iloissaan: "Kas, tuommoisen lahjan minä isännältä taaskin sain." — "Voi, miesrukka, kun olisit edes paremman saanut", sanoi kuningas säälien, mutta poika oli yhtä iloinen vain ja sanoi: "Kyllä se minun kukkaroni paikoissa paljonkin maksaa, saattehan nähdä."
Neljännen päivän matkattuansa pääsivät siihen kaupunkiin sitten, jossa sen valtakunnan kuningas asui. Kaupunki oli muutoin kaunis ja komea, mutta kuninkaan linna oli mustalla veralla peitetty. Tästä ihmeissään meni tuhlarikuningas tovereineen muutamaan kaupungin ulkopuolella olevaan taloon, jossa olivat yötä aina huomeneen.
Aamulla vasta, kun matkastaan oli levännyt, meni poika kuninkaan linnaan tiedustamaan, minkätähden se niin oli mustaksi peitetty. Siellä kuuli hovipalvelijoilta, että julma, pitkäkarvainen ja monisarvinen peto, jota ei näkynyt muuten kuin yöllä, uhkasi hävittää koko kuninkaallisen linnan, ellei kuningas antaisi tytärtään hänelle vaimoksi. Tähän vaatimukseen eivät kuningas eikä tyttärensä vielä olleet suostuneet, vaan joka ilta pimeän tultua täytyi kuninkaan tyttären aina jonkin aikaa käydä häntä puhuttelemassa ja rukoilla, ettei hän uhkaustaan vielä täyttäisi. Tämän tiedon saatuaan meni poika viivyttelemättä kuninkaan eteen ja puhui siellä suoraan, että hän oli vieraan valtakunnan kuninkaan palvelija, ja että herransa mieli tulla kuninkaan tytärtä naimaan. Kuningas tämän kuultuaan käski pojan kutsumaan isäntäänsä, sitä vierasta kuningasta, siksi päivää päivälliselle. Poika toimitti kutsumuksen herrallensa, ja tämä läksi puolipäivän aikana linnaan, jossa ruokapöydässä istuttaessa selvitti asiansa, että hän muka aikoisi kuninkaan tyttären naida, jos kuninkaallinen perhe hänet vävykseen ottaisi. Vanhemmat kyllä suostuivat siihen, mutta tytär pudotti sormuksensa lattialle ja sanoi sulhasellensa: "Jos tämän sormuksen huomenna tähän ruokapöytään tuot, niin sitten sinä minut saat." No, eihän se kuninkaan poika juljennut sitä sormusta sieltä pöydän alta kurkistella eikä etsiä, se jäi sinne, ja kuninkaan poika palasi majataloonsa. Täällä kysyi palvelija: "Mitä nyt kuninkaan linnaan kuuluu?" — "Kuuluuhan sinne hyvää sekä pahaa", vastasi tuhlarikuningas, "kyllähän minä siellä olisin naimiskaupan toimeen saanut, mutta tytär pudotti sormuksensa pöydän alle, ja se pitäisi minun nyt löytää ja huomenna ruokapöytään tuoda."
Huomenna ei olisi kuninkaan pojan mieli tehnytkään päivälliselle linnaan mennä, kun ei hänellä sitä sormusta ollut, mutta palvelijapoika kehoitti häntä lähtemään, sanoi: "Menkää vain rohkeasti, ja kun sormusta kysytään, niin koettakaa vain lakkarianne!" Tuhlarikuningas meni nyt kuin menikin linnaan, jossa kohta ruvettiin ruoalle. Syömästä päästyä koetteli hän lakkariaan, löysi sieltä sormuksen ja laski sen kaikkien nähden kuninkaan tyttären pöydälle. Kuninkaan tytär otti sen, vaan sanoi samalla: "No, sitten sinä minut saat, jos huomenna tänne päivälliselle tullessasi sanoa voit, kenelle minä tänä iltana ennen maata menoani suuta annan."
Huolissaan meni vieras taikka tuhlarikuningas tämän kuultuansa majataloon palvelijansa luokse. Tämä kysyy niinkuin viimeinkin: "Mitäs kuninkaan linnaan kuuluu?" — "Kuuluupa sieltä hyvää sekä pahaa", vastasi tuhlarikuningas, "kyllähän sormus lakkaristani löytyi, vaan nyt pantiin toinen temppu eteen: pitäisi muka huomeneen arvatakseni, kenelle kuninkaan tytär tänä iltana ennen maata menemistään viimeiseksi suuta antaa." — "Se ei ole mikään vaikea asia", sanoi palvelijapoika, "ketä hän muita suutelisi kuin vanhempiansa; mutta voin minä asiasta paremman selvän saada. Se vanha huopahattu, jonka majatalon isännältä lahjaksi sain, on semmoinen näet, että sen kun päähänsä panee, niin kulkee näkymättömänä vaikka missä; minä lähden sen avulla asian laitaa tiedustamaan." Sillä puheen pisti hän sen vanhan huopahatun päähänsä, josta kohta kävi näkymättömäksi, ja läksi kuninkaalliseen linnaan. Siellä oleskeli kaiken päivää sitten näkymättömässä tilassa ja seurasi kuninkaan tytärtä, mihin ikään hän meni, nähdäksensä kaikki, mitä hän teki ja toimitti, vaan ei mitään erinomaista huomannut. Viimein iltasella myöhään erosi hän kuitenkin muusta hoviväestä lähtien linnan suuresta salista ulos. Poika silloin pistäytyi hänkin huoneesta ulos nähdäkseen, jos kuninkaan tytär vanhempiaan suutelee levolle mennessään, vaan tämä ei sitä tehnytkään, mutta kulki suoraan linnan edustalla olevaan saarnipuistoon, johon hetkeksi seisahtui. Samassa alkoi maa järistä kauhealla tavalla, ja sen sisuksesta nousi julma ja hirmuinen peto, jolla oli pitkät pahannäköiset korvat ja monihaaraiset sarvet päässä. Tämä lähestyi nyt kuninkaan tytärtä ja syleili, suuteli häntä. Poika, jolla oli se matkalla saatu sapelin tynkä ja vanha silkkikukkaro muassa, lähestyi näkymättömänä petoa, silpaisi sapelillaan häneltä pään poikki ja pisti sen kukkaroonsa, jonka vei kotiinsa ja pani talteensa. Aamulla antoi hän sen kukkaronsa herralleen sitten ja sanoi: "Kun linnaan tultuanne teiltä kysytään, kenelle kuninkaan tytär illalla suuta antoi, niin tyhjentäkää kukkaronne pöydälle ja sanokaa kuninkaalle: 'Tuossa on sen pedon pää, jota tyttärenne illalla suuteli'."
Tuhlarikuningas teki niinkuin palvelijansa oli neuvonut, ja kun päivällisellä oltiin linnassa, pudisti hän pedon pään kukkarosta pöydälle. No, tuostakos nyt ilo yleinen linnassa nousi! Kuninkaan tyttären oli näet vasten tahtoansa täytynyt käydä sitä petoa suutelemassa, ettei se suuttuisi ja koko linnaa hävittäisi, mutta nyt ei hänestä enää pelkoa ollut, kun pää kerran pöydällä makasi. Kuningas laittoi heti miehiä katolle mustaa peitettä vetämään pois, ja siihen vedettiin uusi punainen verka sijaan, josta laitettiin tuhlarikuninkaalle ja hänen pelastuneelle morsiamellensa suuret ja komeat häät, joita kesti monta päivää perätysten.
Palvelijapoika pysyi siinä nuoren kuninkaan ja hänen kauniin vaimonsa palveluksessa aina eteenpäin vielä, kunne heillä jo oli iso, lattialla kävelevä lapsi. Silloin tuli hän herransa puheelle kerran ja sanoi: "Nyt alkaisi aika olla minun lähteä pois." Kuningas sanoi: "No, sitä en sinulta kieltää voi, vaikka kyllä mielelläni pitäisin sinua, kun niin hyvästi minua olet palvellut; vaan koska niin on, että erota tahdot, niin puhukaamme nyt palkastasi." — "Saankos minä palkoistani mitä tahdon?" kysyi poika. "Saat", vastasi kuningas. "Niinpä palkoistani lyön tuolta lapseltanne kaulan poikki", sanoi poika. "Kyllä paljon tahdot, mutta paljon olet ansainnutkin", vastasi kuningas mielipahoissaan. Poika silloin löi samassa lapselta kaulan poikki, joka kyllä näytti hirmuiselta, ja sanoi: "Jääkää hyvästi", mutta se oli vain äkki silmäin muutos; lapsi jäi terveeksi ja elämään kuitenkin. Nuori kuningas, vaikka hän omaisuutensa oli tuhlannut, oli näet semmoisen suojelushengen saanut avukseen, kun hän siinä kaupungissa, johon hän ensin tuli, ainoalla rahallaan sen kuolijan hautautti, joka turvatonna kadulla makasi kaikkien jaloissa. Nyt kun ei häntä enää tarvittu, hävisi tämä henki taas pois ja tuli entiseen olentoonsa. — Sen pituinen se.
Oli ennen talonpoika, joka muutamalle kaupungin porvarille oli luvannut lehmän myydä. Aikoi siis lähteä sitä ostomiehille viemään, mutta vaimo, joka oli viisas olevinansa, nurisi tätä ja sanoi: "Sinä vain rahasi kulutat sillä matkallasi, parasta kun itse lähden lehmääni myymään." — "No, kun mielesi tehnee, lähde vain", sanoi mies nurkumatta eikä ollut asiasta milläänkään. Vaimo ei ollut ennen kaupungissa käynyt, vaan luuli kuitenkin siellä toimeen tulevansa ja osasikin kuin osasi sen porvarin taloon, joka lehmän oli tingannut. "No, itsekö nyt emäntä kaupunkiin tuli?" sanoi hänet nähtyään porvari. "Niinhän minä tulin", vastasi emäntä, "en laskenut isäntää lehmääni myymään, se niin paljon kuluttaa aina kaupungissa käydessään, ettei koskaan kaikkea rahaa kotiin tuo." Porvari, joka hyvin tiesi, että isäntä oli ylen tarkka mies eikä koskaan matkoillansa liikoja kulutellut, päätti akalle tehdä pienet kepposet, koska se niin viisas oli mielestään eikä omaa miestänsä uskonut. Näissä mielin laitatti hän hyvät, herkulliset ruoat vieraallensa ja samoin tuotatti makeita viinoja runsaasti hänen juotavakseen. Emäntä, josta niin ruoat kuin juomatkin olivat varsin hyviä, nautitsi kumpiakin hyvällä halulla, vieläpä liiankin halukkaasti, niin että viimein kävi juovuksiin ja nukkui pöydän ääreen penkille, jossa makasi tunnotonna niinkuin kuollut lavalla. Isäntä riisutti nyt talonpoikaiset vaatteet hänen päältänsä pois ja puetti hänet sitten komeisiin valtaväen vaatteisiin, josta läksi itse huoneesta pois jättäen hänet makaamaan.
Kun emäntä sitten aikansa maattuaan viimeinkin heräsi, koetteli hän itseänsä kummastellen ja luuli silmänsä käännetyiksi. Kun ei asiasta muuten selvää saanut, meni hän porvarin tykö ja kysyi: "Tiedättekö, kuka ja mistä minä olen, sillä nyt en tunne itseäni?" — "Teitä en tiedä, en tunne", vastasi porvari. "Ei minulla pitänyt näin komeita vaatteita oleman", puheli emäntä, "minä toin tänne kaupunkiin lehmän myytäväksi, enkä tiedä nyt, missä se onkaan edes, oletteko te sitä nähneet jossakin?" — "En ole lehmääsi nähnyt", vastasi porvari. Nyt rupesi emäntä itkemään ja sanoi: "Tokko lienen sama ihminenkään kuin ennen, koska minulla näin oudot vaatteet on päälläni; minulla olisi pitänyt musta hevonenkin olla, mutta mistä sen nyt löydänkään, olisikohan tuo teidän tallissanne?" — "Siellä on maalaisten hevosia paljon, joita suinkaan en kaikkia tunne", vastasi porvari. "No, siitä minä tiedän, jos minä olen se mikä ennen", tuumasi emäntä, "kun menen talliin hevosen luo, niin jos muuksi olen muuttumaton, se ei minulle ole vihainen, mutta vieraille on se hyvin äkäinen." Sillä puheen menikin talliin, mutta siellä oli paljon muidenkin matkamiesten hevosia, niin hänen täytyi tunteakseen omansa odottaa siksi, kun kaikki muut matkamiehet läksivät hevosineen pois. Sitten vasta lähestyi hän jäljelle jäänyttä hevostansa, mutta tämä, josta emännän puku oli outo, hyppäsi kohta kahdelle jalalle ja oli tulla emännän päälle. Vaimo taaskin itkemään ja sanoi: "En totta tiedä, jos olen sama ihminenkään kuin ennen, vaan kun asiata oikein arvelen, voihan siitä kuitenkin tietoon päästä; meillä on kodissa koira, joka on ylen äkäinen kaikille vieraille, mutta ei koskaan minulle; jos nyt kotiin menen, ja se ei minua tullessani hauku, niin tuntee se minut omaksi emännäksensä; ja jos en siitäkään tietoa saisi, niin onhan minulla paljon lapsia kodissa, ne ujostelevat kaikkia vieraita ja hyppäävät niiden tullessa pataloukkoon, sängyn kujaan ja mihin ikään pääsevät, mutta minua tulevat ne aina iloissaan tervehtimään; ja jos en siitäkään vielä omasta olostani selvää saa, niin onhan minulla hyvä ja leppeäluontoinen mies, ja minä kun kylästä kotiin tulen, se kohta ottaa minut polvellensa, mutta vieraille hän ei paljon mitään puhu."
Näissä tuumin läksikin emäntä matkalle, vaan kun tuli kotipihaan, niin koirat olivat hänen tykkänään repiä, ja kun työn tuskin siitä kuitenkin tupaan pääsi, niin lapset kohta juoksivat pataloukkoon ja sängyn kujaan piiloon häntä. Kun sitten isäntä huoneeseen tuli, istui hän nyrryksissään penkille eikä virkkanut sanaakaan vaimollensa. Tästä rupesi vaimo taas itkemään ja sanoi: "En kyllä liene se ihminenkään, mikä ollakseni pitäisi, hyvä Isä, mikä minut on muuttanut!"
Isäntä kyllä oli kohta tuntenut vaimonsa, vaikk'ei sentähden kohta puhunut mitään, kun se oli niin oudoissa pukeissa, vaan kun vähitellen huomasi, missä hulluuden vimmassa eukkonsa oli, otti hän hänet polvellensa ja sanoi: "Kyllä tämä sinun kotisi on, ja kyllä sinä olet minun vaimoni!" Vaimo ei kuitenkaan tahtonut uskoa sitä, kun eivät omat lapsensakaan tulleet hänen tykönsä, mutta isäntä sanoi: "Kunka lapset tuntisivat sinut, kun olet niin oudoissa vaatteissa; mistä olet sinä ne saanut?" — "Sitä en ainakaan tiedä", vastasi vaimo, "kun kaupungissa kävin ja siellä unestani heräsin, niin nämä vaatteet olivat päälläni, enkä suinkaan tiedä, jos olen sama ihminenkään kuin kaupunkiin lähtiessä." — "Ole vaiti", sanoi isäntä, "kyllä minun vaimoni olet, vaan missäs sinun hevosesi ja lehmäsi ovat?" — "En surmaksenikaan tiedä, mihinkä ne siellä joutuivat. Porvarin talossa tarjottiin minulle makeita ruokia ja viinoja. Niitä nautittuani nukuin minä sikeästi, ja kun viimenkin heräsin, en tuntenut itseänikään, sen vähemmin sain selvää muusta omaisuudestani." — "No, aika hupakko sinua onkin", sanoi mies, "ja yhä hupsummaksi taidat tulla", mutta mielessään arveli hän: "Ei tämän vaimon kanssa toimeen tule, pitää lähteäkseni maata, mieroa kuljeksimaan; jos siellä näen ja löydän muita yhtä hupsuja vaimoja kuin oma eukkoni on, niin sitten palaan takaisin, muuten jään sille tielleni iäksi päiväksi."
Näissä mielin lähteekin kotoansa ja tuli jonkin aikaa käveltyänsä muutamaan taloon. Tässä kysyy emäntä, joka oli puusniekka taikka toisessa naimisessaan, tupaan tulleelta vieraalta, mistä hän oli kotoisin. Mies vastasi: "Taivassalosta." Emäntä, joka oli vähäkuuloinen eikä oikein miehen vastausta erottanut, sanoi: "Vai taivaan salista! No, oletkos tuolla minun miesvainajatani nähnyt?" — "Kyllähän sen siellä olen nähnyt, ja hyvä tuttu olenkin hänelle." — "Onkos tuolla minkäänlaisia puutteita sielläkin?" virkkoi emäntä. "Kyllä siellä on puutteitakin", vastasi mies. "No, olisitkohan hyvä ja veisit hänelle täältä lahjaa, mitä antaa voin?" — "Kyllähän se muassani menee", vastasi mies. Emäntä sen kuultuansa antoi nyt miehelle syömisen puolta niin paljon kuin tämä kantaa jaksoi ja sanoi vielä antaessaan: "Kyllähän minä sille miesvainajalleni rahaakin lähettäisin, jos sinä ne hänelle veisit." — "Kyllä minä vien, jos niin tahdotte", sanoi mies, ja emäntä antoi nyt hänelle rahaa niin paljon kuin talossa oli, jonka jälkeen vieras läksi matkaansa sitä hyvyyttä muka emännän miesvainajalle viedäksensä.
Eipäs aikaakaan, kun tuli talon isäntä kotiin, niin emäntä kohta kertoi hänelle asian, sanoi: "Täällä kävi muudan mies taivaan salista; minä annoin sille ruoka-aineita ja kaikki mitä talossa rahaa oli, ja se lupasi ne viedä myötänsä miesvainajalleni taivaaseen." — "Voi sinua, hupakko! Kuka taivaasta tänne tulee?" sanoi isäntä, otti samassa parhaan orinsa ja läksi ajamaan takaa sitä miestä. Tämä kun havaitsi isännän tulevan, nakkasi pussinsa metsään ja läksi astumaan jäljelleen takaa-ajajataan vastaan. Isäntä kun kohtasi hänet, kysyi heti: "Tuliko mitään miestä vastaasi tavaraa kuljettaen kanssansa?" — "Tuli, mutta kun kuuli rattaiden jytinän jäljestänsä, niin läksi metsään tuonne", vastasi mies ja osoitti ihan toisaanne päin kuin hän pussinsa oli viskannut. "No, pidä velikulta, vähän aikaa tätä minun hevostani tässä, minä lähden jalkaisin ajamaan häntä perästä", sanoi isäntä hädissänsä ja juoksi sen puheensa metsään. Mies puolestaan jäätyänsä yksikseen tielle otti pussinsa tiepuolesta ja läksi menemään hevosineen päivineen paikalta pois. Isäntä taas kauan aikaa tyhjään juostuansa metsää tuli maantielle takaisin, vaan kun ei hevostaan nähnytkään siinä, läksi hän jalkaisin sen viejää vuorostaan tavoittamaan. Pitkältä hän ei kuitenkaan jaksanut juosta, sillä miten olisi hän hevosen saavuttaa voinut; täytyi siis jättää koko takaa-ajaminen sillensä ja kulkea kotiin, vaikka mielensä kyllä oli paha, ja hän päälliseksi vielä häpesi omaa tuhmuuttansa. Kotona kysyi emäntä: "No, missäpä hevosesi on?" — "Kun minä oikein sain asian kuulla, että totuudessa se täällä käynyt vieras oli, niin minä vielä hevosenkin annoin hänelle taivaaseen vietäväksi", vastasi isäntä vakavasti ja toimessaan. Emäntä silloin hyppäsi miehensä kaulaan, halaili häntä ja sanoi: "Nyt minä vasta sinua oikein rakastan, kun vielä muistat ensimmäistä miestäni, Pekka-vainajatakin."
Mies, joka akkaansa oli pakoon lähtenyt ja nyt viimeinkin toiselta hevosen vienyt, matkustaa siitä edelleen ja tulee muutamaan taloon, jossa on vasta rakennettu uusi tupa, vaan jossa ei ikkunaa ollut yhtäkään, jonka vuoksi huoneen sisällä oli pilkkosen pimeä. Tätä vikaa parantaaksensa oli emäntä teettänyt nahkaisen säkin. Sen kanssa juoksi hän, minkä ennätti, pihalla yhä ja paistatti päivää sen sisälle niin paljon kuin siihen sopi, josta sitten säkin suun kipakasti vetäisi kiinni ja säkin töytyytti tupaan. "Mitäs emäntä tuossa tekee?" kysyi taloon tullut mies. "Minä vain vähäsen päivää kannan uuteen tupaamme, vaan en oikein tajua, mikä tässä on vikana; kun pihalle menen, saan kyllä auringonpaistetta pussiini, mutta kun tupaan tulen, on päivä pussista poikessa, ja kuitenkin oli vanhassa tuvassamme, jossa ennen asuimme, päivää kyllin, vaikk'en sitä pihalta koskaan kantanut. Kun joku niin viisas olisi, että siihen neuvon tietäisi, miten tähän uuteen tupaan auringonvaloa saataisiin, sille minä satamäärän suorittaisin." — "Ehkä tuohon minä keinon keksin", sanoi mies, otti kirveen käteensä ja hakkasi tuvan seinään ikkunat, joista tuli huoneeseen valoa kyllin. Iloissaan tuli nyt emäntä kiittämään häntä ja antoi hänelle rahoja satamäärän palkoista.
"Ei tämänkään talon emännällä tunnu mieltä ja ymmärrystä liiemmäksi olevan, hullu hupakko on hänkin", mietti mies mielessään. Ottihan kuitenkin emännän antaman palkinnon vastaan ja kulki siitä edelleen. Onpas tien varrella sitten rikas linna, tuo suuri herrashovi semmoinen, jota seisahtuu katsomaan. "Eläs huoli", arvelee hän, "lähden tuostakin koettelemaan, ovatko siinä ihmiset niin hulluja kuin oma eukkoni on", ja lähenee hovia. Siinä sattuu sika olemaan pihalla, niin lankeaa kohta sen eteen polvilleen ja sanoo rukoilemalla: "Anni, armas ainoiseni, täti Tiina, tuttuiseni, lähde meille kestiin." Sitä tehden haastattelee hän sikaa rukoilevilla sanoin yhä, kunne tulivat hovin piiat tätä heidän mielestään hullua miestä katsomaan ja kysyivät: "Mikä mies sinä olet, joka tuolla tavoin sikaa kunnioitat ja rukoilet?" Siihen ei mies vastannut mitään, jonka tähden piiat menivät asiasta puhumaan emännälle, sillä herra ei itse kotiin sattunut. Tulee tuosta rouvakin pihalle, katselee syrjästä miestä, kuuntelee hänen puhettansa ja kysyy tuosta: "Mikä mies sinä olet?" Mies ei puolestaan virka hänelle mitään, vaikka kyllä kysymyksen kuuli, haastattelee vain tätiänsä. Tästä närkästyen sanoo rouva sikaa osoitellen: "No, koska hän on tätisi, niin vie hänet kotiisi kestiin." Sen sanoi hän katsoakseen, mitä mies tekisi, kun sian sai, mutta tätiään haastattelija sieppasi samassa sian ja läksi ajamaan, minkä ennätti. Ajoi vähän matkaa maantietä, niin jo poikkesi puutielle metsään, pani siellä toiset vaatteet päällensä — hänellä muka oli vaatteita keralla niin hyviä kuin huonojakin — jätti hevosensa sinne ja tuli maantielle takaisin. Kävelee vähän matkaa ajatuksissaan siinä, niin keksi sontiaisen maantiellä matelevan. Heti sieppasi hän hatun päästänsä, pani sen sontiaisen päälle ja rupesi itse keppi kädessä sen viereen vartioimaan.
Sill'aikaa oli hovin herra kotiinsa tullut, ja rouvansa oli ensi puheekseen hänelle kertonut: "Täällä kävi poikessa ollessasi hupelo mies ja vei meiltä sian." — "Voi teitä, kun sian annoitte!" sanoi hovin herra ja läksi sian viejää ajamaan perästä. Jo keksiikin tiellä etsittävänsä, vaan tämä, joka keppi kädessä yhä vielä hattunsa ääressä seisoi, viittaili jo kaukaa hovin herralle ikäänkuin käskien hänen hiljaa tulla, ettei hatun alla oleva saalis säikähtäisi. "Mitä sinä siinä vahdit?" kysyi hovin herra likelle päästyänsä. "Sattui kultahöyheninen lintu lentämään tästä, niin minä sen saavutin ja hattuni alle peitin; sitä tässä vartioin", sanoi vakavasti ja toimessaan mies. "No, kulkikos tässä mitään miestä sinun ohitsesi?" kysyi hovin herra. "Kulki tästä tuo huonoissa vaatekutaleissa oleva mies semmoinen, joka ajoi sikaa reessä", sanoi mies. Herra, vaikka tämän kuuli, jäi kuitenkin sitä lintua ostelemaan siihen, se kun on herroista kallis semmoinen elävä, ja sika unohtui hänen mielestään pois. "No, mitenkä se lintu sieltä hatun alta saataisiin, ettei se lentoon pääsisi?" kysyi hän mieheltä. "Kun olisi nuo verkot semmoiset, jotka ympärille panisi, äsken sen varmaan sieltä korjuuseen saisi", vastasi mies. "Niinpä mene sinä, käy verkot tuosta minun hovistani, minä sen aikaa vartioin sinun saalistasi tässä." Mies lähteekin käsketylle asialleen, tulee herran hoviin ja sanoo: "Voi rouvarukka, mikä nyt tuli! Rosvot saivat teidän herranne kiinni, se on siellä heidän vankinaan, vaan kun näki sivu kulkevan, niin lähetti minut tänne teiltä rahoja käymään, joilla hän päänsä, henkensä lunastaisi." — "Mikä lienet petturi, samanlainen kuin sekin, joka vasta täältä sian vei", vastasi rouva hänelle. "Ka, en ole mikään petturi", virkkoi mies, "näettehän, että minulla on herran hevonen ja värkit ajettavina." Rouva kun tämän todeksi näki, läksi rahaa hankkimaan kohta, keräsi kaikki, mitä talossa oli, vieläpä lainasi rengeiltään, piioiltaan, kasakoiltaan ja mistä suinkin sai, vieden kaikki, mitä oli koonnut, herransa lähettämälle asiamiehelle. Tämä rahat saatuansa lähtee ajamaan heti, poikkeaa sinne puutielle omoisensa luokse, valjastaa kaksi hevosta eteensä ja kiirehtii hyvää kyytiä kotiinsa päin.
Hovin herra sill'aikaa pysyy hatun ääressä maantiellä yhä, vahtii siinä, vahtii tuokion aikaa, vaan eihän sitä verkon kävijää kuulukaan, ja odottajalle alkaa jo vilu ja ikävä tulla. Viimein ei herra enää malta mieltänsä, vaan nostaa jo hattua. Ohoh! Täällä ei muuta hatun alla kuin tavallinen sontiainen, josta päälle päätteeksi paha haju höyrähtää hänen nenäänsä. Petetyksi nähtyään itsensä lähtee hovin herra nuivalla nenin omaa tuhmuuttaan häveten kiireimmittäin kotiinsa viikompaa viivyttelemättä. Siellä rouva tulee iloissaan häntä vastaan ja sanoo: "Voi toki, kun oli hyvä, että rosvojen käsistä pääsit, ystäväiseni." — "Missä rosvoloiden käsissä minä olen ollut?" kysyi herra. "Ka, täällä kävi mies sinun omaa hevostasi ajaen, se kertoi sinun rosvojen käsiin joutuneesi ja vei täältä rahaa pääsi lunastimeksi." — "No, niinhän tuo onnettomasti kävi", sanoi hovin herra häpeissään eikä puhunut koko asiasta sen enempätä.
Emäntätään pakoon lähtenyt mies, joka niin hovin herralle kuin muillekin oli nämä kepposet lystikseen tehnyt, tuli sillä aikaa rauhassa kotiinsa ja sanoi omaan tupaan päästyänsä: "Täällä elän tästä lähtien oman akkani keralla, tosin on hän vähän hupsu ja hupakko, vaan onpa noita muitakin niin hupsuja, vieläpä hupsumpiakin kuin hän." Sen kovemmin ei isännän ja emännän välillä mitään riitaa ollutkaan, vaan elivät rauhassa ja rakkaudessa kaiken ikänsä yhtenä, kunne heidät karvas kuolema viimeinkin kohtasi. — Sen pituinen se.
Tätä tarinaa kerrotaan vähän eri tavalla eri seuduissa maatamme; niin esimerkiksi muistellaan tätä kertomusta Toholammin kappelissa Pohjanmaalla seuraavassa sadun katkelmassa:
Yhdellä miehellä oli härkä ja härkinkuorma, jota läksi kauppiaan tavalla kuljettamaan tienatakseen härkkimillään jotakin, sillä hänellä oli ruoasta puute. Tällä matkallaan tuli hän muutamaan taloon, jossa emäntä alkaa puhutella häntä, ja härkkimien paljoutta ihmetellen kysyy: "Minne noita tuommoisen joukon kuljetat?" — "Taivaaseen", vastasi mies. "No, eihän tuolla ruokaa tarvittane, taivaassa", sanoi emäntä. "Voi hyvänen aika! Ei sielläkään ruoatta eletä enemmän kuin muuallakaan; tuonvertaiset härkkimet eivät kaukaa toki kestäkään, sinne kun paljon karttuu väkeä." No, emäntä kun tästä tunsi vieraansa viisaaksi mieheksi, haastatteli häntä yhä ja sanoi: "Minulta on kaksi tytärtä kuollut, olisitkohan niitäkin sattunut siellä näkemään?" — "Hyvänen aika, joka päivähän minä ne olen nähnyt", vastasi mies. Emäntä arvelee asiata, sanoo: "Vai näet sinä ne useinkin siellä; menisiköhän tuonne sinun myötäsi, jos mitä vähän heille laittaisin?" — "Miksi ei, kyllä minä myötäni vien, mitä ikään lähettää tahdotte." Tätä ihastui emäntä, kokosi kuormallisen kaikenlaista tavaraa, ruokaa sekä rahaa, ja antoi miehelle kaikki taivaaseen vietäväksi.
Kohta miehen lähdettyä tuli isäntäkin kotiin, niin alkoi pariskunta keskenään tuumata, että olikohan tuo nyt totta, mitä vieras täällä käydessään kertoi ja puheli, ja viimein läksi ukko papin luokse asian perustusta tietämään. Pappi sanoi kohta: "Se on ollut suuri petturi, se teillä käynyt vieras; ei taivaaseen ruokaa eikä rahaa viedä, se on mahdotonta." Isäntä sen kuultuansa läksi nyt miestä ajamaan perästä, vaan tämä oli jo arvannut edeltäpäin, että kyllä häntä kohta tavoitellaan, jonka tähden oli kuormansa tien viereen varustanut ja hevoselta leikannut hännän. Kun sitten isäntä tuli pettäjätä tavoittamaan, oli mies maantiellä, siinä hyppieli verinen häntä kädessä ja hoki hokemistansa: "Kunpahan pääsisin, kunpahan pääsisin!" — "Mihinkä pääsisit?" kysyi isäntä karsaasti. — "Ka, taivaaseen, taivaaseen!" vastasi mies, "tästä jo kuormani meni, ja itsekin sain hevosen hännästä kiinni yht'aikaa mennäkseni, mutta häntä käteeni katkesi." Isäntä sen kuultuaan läksi tyytyväisenä kotiinsa ja sanoi siellä vaimolleen: "Kyllä ne sinun lähettämäsi tavarat jo ovat perillä, ole huoletta, eukkoseni!" — Sen pituinen se.
Ilmeen pitäjästä Karjalassa on niinikään saatu seuraavainen tähän Kertomukseen soveltuvainen sadun katkelma:
Muudan laahtari läksi lehmän ostoon maalle ja tuli taloon, jossa ei ollut muita kuin emäntä kotona. Tältä tinkasi nyt lehmän määrätystä hinnasta, vaan ei siitä rahaa antanut, sanoi: "Minä kun näin hyvän hinnan olen tarjonnut, antakaa minulle pantti, niin sitä vastaan käyn sitten teille lehmän hinnan suorittamassa." Emäntä, josta laahtarin tarjooma hinta oli runsas, antoi lehmän ja pantin vielä päälliseksi. Kun sitten ostomiehen talosta lähdettyä isäntä tuli kotiinsa ja vaimoltaan kuuli, mitä oli tapahtunut, arvasi hän petoksen ja päätti lehmänsä periä takaisin millä keinoin hyvänsä sanoen itseksensä: "No, jos hän oli kaupungin laahtari, joka meiltä vei lehmän rahatta panttia vastaan, minä rupean sitten taivaan laahtariksi, niin saadaanhan nähdä, mitenkä vielä käypi." Näissä mielin ottikin pitkän vavan käteensä ja läksi kaupunkiin. Sinne tultuaan alkoi sitten pitkin katua astua ja häilytteli sillä vavallaan toiselle ja toiselle puolelle katua sanoen itsekseen, niin että muutkin kuulivat: "Auttaahan toinen, jos ei toinen." Muutamassa kaupungin kartanossa istui ikkunassaan sen laahtarin rouva, joka miehen vaimolta oli lehmän vienyt ja vielä pantin ottanut päälliseksi. Tämä kun näki miehen pitkin katua astuvan ja pitkää vapaansa kahdakäteen heiluttavan, sanoi ikkunastaan: "Eilen tapasi minun mieheni hupsun akan, vaan nyt näen minä vielä hullumman miehen."
Mies kun kuuli sen, ajatteli mielessään: "Sielläpä se onkin minun lehmäni tuon rouvan tallella, siltä se kuuluu hänen puheestansa", eikä muuta, vaan meni sinne sen rouvan taloon. Täällä kysyy häneltä rouva: "Mikä mies sinä olet?" — "Minä olen taivaan laahtari", vastasi mies, "tällä vavallani karjaani ohjailen." — "No, elähän mitään! Vai sieltä sinä olet, hyvä vieras, oletko sattunut siellä näkemään minun poikaani? Sen on ruumis jo kauan mullassa virunut." Mies vastasi: "Useinkinhan minä sen siellä näen." — "Tokkohan tuo tuolla miten jaksaa ja elää?" kysyi taas rouva. Tähän vastasi mies: "Poika eläisi kyllä hyvästi siellä, kun vain hyvin lihaa ja rahaa olisi, vaan niistä tahtoo olla puute." — "Me saimme eilen lehmän hyvästä hinnasta ja pantin vielä päälliseksi", sanoi tämän kuultuaan rouva, "minä annan sen lehmän, vie se minun pojalleni sinne." Päälliseksi keräsi hän kaikki rahat, mitkä talosta löysi, ja laittoi nekin miehen myötä, sanoi: "Viehän nämäkin, me saamme toista, mieheni on toimellinen ja tavaraa hankkiva mies." Vieras meni siitä nyt saaliineen matkaansa kulkeakseen kotiinsa.
Eipäs aikaakaan, niin tuli kaupungin laahtari kotiinsa ja meni suorastaan läävään eilen saatua lehmäänsä katsomaan, vaan tätäpä ei enää siellä ollutkaan. Kävi siitä rouvansa puheelle ja sanoi: "Minnepä meidän lehmämme sai?" Rouva selitti nyt miehelleen, mitä tämän poikessa ollen oli tapahtunut, että muka hän oli lähettänyt lehmän ja kaikki, mitä talossa rahaa oli, taivaan laahtarin kanssa poikavainaallensa taivaaseen. "Voi sinä hupsu, kun annoit pettää itsesi", sanoi laahtari kohta ja läksi lehmäänsä sekä rahaansa etsimään. Toinen kun jo etäältä kuuli, että herra ajaa häntä perästä, vei lehmänsä lehtoon, pani sen puuhun kiinni ja leikkasi hännän poikki, josta meni maantielle taas ja heittihe siihen selällensä kädessä lehmän häntä, jota hän piti taivaaseen päin pystyssä yhä.
Herra kun pääsi paikalle ja miehen siinä näki semmoisessa tilassa, kysyi häneltä: "Mitäs, naapuri, siinä teet?" Mies vastasi: "Hupsu maankulkijain, mikä lienee ollut, vei tästä lehmää taivaaseen; minä estääkseni sitä tartuin häntään kiinni, mutta häntä käteeni katkesi, tähän jäin selälleni makaamaan." — "No, sepä se sitten olikin taivaan laahtari, joka meidän lehmämme vei", sanoi kaupungin laahtari ja kääntyi häpeissään kotiinsa päin. Taivaan laahtari puolestaan kääntyi kotiinsa hänkin ja ajoi lehmänsä läävään, vaan ei sitä taivaaseen vienytkään. — Sen verta sitä.
Metsällä käydessään ajoi kuningas muutamaan mökkiin ja olisi hevosineen päivineen tullut sisälle tupaan, vaan oli ovi niin ahdas ja alhainen, että täytyi kumarruksissa ollen oven kohdalla seisahtua, pää vain huoneen sisällä. Tästä kurkisteli nyt tupaan ja kysyi: "Onko täällä ketään huoneessa?" — "On puolitoista miestä ja hevosen pää", vastasi samassa mökin poika, joka sattui yksin olemaan kodissa. "No, missäs sinun isäsi on", kysyi kuningas. "Se on vähästä paljoa pyytämässä", vastasi poika. "Entäs äitisi, missä se on?" kysyi kuningas. Poika vastasi sanoen: "Se on menneenvuotisia leipiä leipomassa." — "No, missäs veljesi on?" kysyi taaskin kuningas. "Se on metsällä", vastasi poika, "ja sen linnun, jonka saa, sen heittää metsään, vaan jota ei saa, sen hän tuo kotiin." — "Missäs sinun sisaresi on?" tiedusti kuningas yhä. Poika vastasi toimessaan: "Se on menneenvuotisia naurujaan itkemässä."
Kuningas, joka ei näitä vastauksia ymmärtänyt, vaan puuttuvaista älyään ei kuitenkaan tahtonut ilmoittaa, oli pojan selityksiin tyytyvinänsä ja ajoi mökistä matkaansa; mutta kotiinkin tultua arveluttivat nämä pojan vastaukset kuningasta yhä, jonka tautta päätti kutsuttaa pojan luoksensa sanoistaan selvää tekemään. Pojan täytyi nyt lähteä linnaan, jossa kaikki hovin viisaimmat miehet kutsumuksesta olivat koolla, ja kuningas, käskien pojan eteensä, kysyi häneltä: "Missä sinun isäsi silloin oli, kun se vähästä paljoa oli pyytämässä?" Poika vastasi: "Se oli naurista kylvämässä; kun siemeniä muutamankaan lusikan sylkee, niin niistä jo monta hevoskuormaa tulee nauriita nostoaikana syksyllä." Kuningas kysyi taas: "Missäs sinun äitisi silloin oli, kun hän menneenvuotisia leipiä oli leipomassa?" Poika selvitti asian, sanoi: "Meidän otettiin mennä vuonna leipiä velaksi, niin niitä on nyt äitini sijaan leipomassa." — "No, mitenkäs", kysyi kuningas, "sinun veljesi silloin metsää kävi, kun sen linnun, jonka sai, metsään heitti, vaan jota ei saanut, sen kotiinsa toi?" Poika vastasi: "Se kampasi päätään, ja sen täin, jonka sai, sen tappoi hän ja metsään heitti, vaan jota ei saanut, sen toi hän päässänsä kotiin." Kuningas kysyi taas: "Missäs sinun sisaresi silloin oli, kun se menneenvuotisia naurujaan oli itkemässä?" Poika sanoi: "Se mennä vuonna nauroi ja oli iloinen, vaan tuli raskaaksi, niin nyt itkee ja valittelee, kun on lapsia saamasa."
Kuningas sanoi siitä nyt pojalle: "Sinun kujeelliset ja kierteleväiset vastauksesi vihastuttivat minua suuresti, ja aikomukseni oli sinua siitä rangaista, vaan jos nyt vielä taidat oikein siihen kysymykseen vastata, minkä eteesi panen, niin annan tylyn puheesi sinulle anteeksi. Sano nyt, päiväkö on valkoisempi vai maito?" — "Päivä valkoisempi on kuin maito", vastasi poika. "Etpäs nyt tiennytkään oikein vastata; jos päivänpaiste näkyy tuvan lattialla, ja toiseen kohtaan taas maitoa on läikähtänyt, niin maitohan ainakin näyttää valkeammalta", sanoi kuningas ja panetti pojan tulevaksi päiväksi pimeään huoneeseen, johon ei annettu hänelle kuin vähän maitoa vain kaukaloon ruoaksi. Aamulla läksi sitten kuningas poikaa katsomaan sinne huoneeseen, vaan kun oven aukaisi, hän ei pimeässä tiennytkään olla varoillansa, mutta astui maitokaukaloon, jonka poika oli täysinään asettanut kynnyksen eteen pyöriville puukapuloille, ja kaatua räiskähti siihen selällensä. Kuninkaalle näin käytyä sanoi poika: "Ettekös nyt näe, että päivä on maitoa valkoisempi? Jos olisi päivä ollut, niin ette, armollinen kuningas, olisi maitokaukaloon astuneet."
Mitäs, eihän se kuningas totuutta tämmöisen vastustajan suusta suvainnut, vaan käski pojan linnastansa pois sanoen: "Nyt minä tylystä puheestasi panen eteesi semmoisen rangaistuksen, että sinun pitää tulla minun linnaani niin, että et tule päivällä etkä yöllä, et tietä etkä tien viertä, et hevosella etkä jalan, et vaatteissa etkä alasti, et sisään etkä ulos."
Käskyä kuullen läksi nyt poika linnasta pois ja teki vuohennahoista itsellensä peitteet, ettei ollut vaatteissa eikä alasti, josta päätti koetella kuninkaan pyyntöä täyttää. Kulki muka linnaan mennessään maantienojan pohjaa, niin hän ei silloin kulkenut tietä eikä tien viertä, ollen toisessa jalassa hänellä seula, toisessa harja, ja vasta kun päivä rupesi hämimään aamulla, meni sitten kuninkaan kujasta pihalle. Unesta herättyään tuli kuningas linnastaan ulos ja keksi oudot jäljet pihamaalla, kun oli pitkin matkaa näet seulan ja harjan jälki. Oudostuen sitä käydä kierrätteli kuningas jälkiä myöten ja tuli sillä tavoin viimeinkin aina porstuaan. Täällä seisoi poika porstuan ovella, toinen jalka sisällä, toinen ulkopuolella. "No, kuinkas nyt tänne olet tullut?" kysyi kuningas pojalta. "Minä tulin nelinryömin maantienojan pohjaa", vastasi poika, "niin silloin en tullut jalan eikä hevosella. Ja sitten kun tulin, ihan päivän valjetessa linnaa lähestyin, niin en tullut päivällä enkä yöllä, ja kun taas oli semmoinen tuomio, etten sisässä enkä ulkona saanut olla, niin seison tässä seinän kohdalla, toinen jalka rappusilla, toinen sisäpuolella." Tällä lailla vapautti poika itsensä, ja kuningas käski hänen mennä tiehensä, mutta huomenna tulla takaisin. Poika tulikin huomisaamuna linnaan jällensä, ja kuningas oli varsin päästänyt kahlekoiransa irti niillä hätyyttääkseen häntä, jonka vuoksi portinvartija kielsikin poikaa lähestymästä sanoen: "Elä tule, koirat repivät, tappavat sinut." Mutta poika, jolla oli nuttunsa alla varoilla jänis, vastasi: "Käydä käsketyn pitää", ja kun linnan pihalle tuli, ja koirat hänen vastaansa töytäsivät, päästi hän nuttunsa alta jäniksen pihamaata hyppäämään. Koirat kohta unohtivat koko pojan ja läksivät ajamaan jänistä, joka juoksenteli heidän keskellänsä hypäten pienempien ylitse, isompien alatse, kunne siitä viimeinkin semmoinen ilve nousi, että kuningas tuli asiata kuulustamaan ja kysyi: "Mitä ne nuo koirat ajavat?" — "Sitä, joka edellä juoksee!" huusi poika kuninkaan puhetta vastaten. "No, mikäs se on, joka edellä juoksee?" kysyi kuningas. "Se, jota koirat jäljestä ajavat", sanoi poika nauraen ja meni koko linnasta matkaansa.