Oli ukko muudan ja akka. Akka suulas on ylen; minkä saa kodissaan tietää, sen sanoo kaikille kylässä. Ukko taas metsimies ja kalastaja on hyvä. Sattuupa kerran sitten pyydyksillään kävellessään löytämään aarteen metsästä ja alkaa miettiä mielessänsä, millä nyt aarre hiljaisuudessa kotiin saada, hänellä kun akka on suulas, että minkä kuulla vain saapi, sen muille kertoo heti. No, ei muuta; oli ukko sinä päivänä hauen löytänyt rysästä, ja metsässä taas oli metso käynyt ritaan, niin ne vaihetti keskenänsä, metson pani rysään ja hauen muutti ritaan. Siitä kulki kotiinsa ja sanoi akallensa: "Minä aarteen löysin metsästä, niin huomenna käymme rahat tuomassa sieltä." — "No, elähän mitään, vai sinä aarteen löysit!" sanoi vastaan akka, ja hänen jo mielensä alkoi hehkua kylään sanomaan sitä, vaan ukko ei laskenut, vaan rupesi akkansa kera maata, ett'ei se muudanne päässyt mihin.
Kului se yönseutu siten, niin suoritaan huomeneksella sitten kantamaan rahoja aarteesta ja mennään yhdessä metsään. Täällä kun lammin rannalle tullaan kävellessä, ukko virkkaa akallensa: "Vuotahan vähäsen, olisi pyydys minulla tässä", ja kun katsotaan saalista, täällä metso on rysässä! Kuljetaan vähän matkaa tuosta, kunnekka linnunpyydyksille päästään, ja katsomaan niitäkin, niin täällä taas hauki on ridassa! Se otetaan siitä ja käydään aarteelle tuosta, josta rahat pannaan takkoihin kaikki ja lähdetään kantamaan niitä kotiin. No, päästään kylään, käydään, astutaan pihoja myöten, niin jo laatisi akan mieli taloloihin sanoja viemään, vaan ukko taas estäisi menemästä häntä. Eihän aikaakaan tuosta, niin jo moniaassa kohdin poikkeaa akka kujaan lähteäksensä taloon, vaan sattuvat koirat siinä paikoin tappelemaan keskenänsä, missä älissevät, ärissevät pihalla, niin huutaa akalleen ukko: "Elä mene, akkaseni, etkös kuule, miten siinä talossa akka miestään lyöpi, että äläjää toinen käsissä." Akka säikähti sitä, ei tullutkaan häneltä talossa käyneeksi, ja ukko sai aarteen kotiinsa kyläkunnan kuulematta.
No, maattiin yö taaskin, vaan kun päivä tuli, akka ei kauempaa kotonaan pysynyt, vaan juoksi jo huomeneksella kylään, siihen taloon pistäysi, kuhun eilen oli menemässä, ja alkoi kerrota asiataan kaikille, sanoi: "Me aarteen löysimme, löysimme metsästä aarteen, minun ukkoni sen jo toissa päivänä iltasella sieltä löysi ja tuli sanomaan minulle, vaan myöhä oli jo, eikä tullut sinä päivänä vielä rahoja otetuksi, vasta eilen yhdessä paikalla kävimme, sieltä kaksi takallista rahaa kannoimme, ne niin suuria ne takat…" — "Ka, mistäpä aarteen löysitte?" kysyi isäntä. "Tuolta, tuolta, metsästä tuolta", selvitti hädissään akka, "Matti ja minä yksissä saloa kuljimme ja katsoimme pyydyksiä ensin, niin rysässä oli metso ja ridasta saatiin hauki, me ne ensinnä otimme, siitä etemmäksi mentyämme…" — "Valehtelet", sanoi isäntä, "valehtelet ainakin, milloinka käypi rysään metso tahi ritaan hauki, tuot'ei usko hullutkaan!" — "Usko pois", kiisteli akka, "löysimme me aarteen, löysimme, kaksi takallista kannoimme rahaa metsästä eilen, ja tästä kylän kautta vielä siihen aikaan matkasimme, kun sinua täällä naisesi pieksi…" — "Ole valehtelematta!" huusi suuttuen isäntä ja sieppasi akkaa korvalle, "missä ja milloin minua on naiseni lyönyt! Kaikki valehtelet tässä, ei ole mitäkään puheessasi perää! Mene matkaasi, taikka…!" Akka ei muuta neuvoa nähnyt, vaan juoksi joutumiseen kotiinsa eikä sen kovemmin enää huolinut ukkonsa asioita kylässä ilmoitella, vaan oli toimellinen ja tarkka kaikissa puheissansa. — Sen pituinen se.
Oli ukko muinoin ja akka. He pahoin elivät keskenänsä, eikä saanut ukko rauhaa akaltansa, se kun riiteli yhä ja oli äkäinen. No, pakenee kerrankin ukko sitä äkäistä akkaansa ja astua huppuroipi metsää suruissansa, niin keksii kävellessään siellä kahden kallion lomassa haudan, joka niin on syvä semmoinen, ettei silmä pohjaa näekään. Siihen oli jo heittäytymässä ukko, niin oli mielensä apea, vaan siitä kun taas taivasta katsoi ja Jumalan luomaa maailmaa ympärillänsä, mikä lienee ajatus siinä mieleen juossut, hän ei hautaan hyppääkään, vaan pakenee koko paikkaa ja lähtee kiiruusti kotiinsa. Siellä tupaan tullessa kuulee akkansa äittelevän yksiksensä yhä, vaan ei huoli nyt tuostakaan, astuu vain rohkeasti edellensä ja sanoo torujalle: "Lähde rahaa kantamaan, minä metsässä käydessäni aarteen löysin." Akka herkeää torumasta. "Vai löysit sinä aarteen", sanoo, "ka, mistäpä, ystäväiseni, löysit? Pitää sieltä meidän se kotiin saada, ettei muut viene kutka." No, lähdetään metsään siitä, rauhassa kuljetaan yhdessä kuin ystävykset konsana, ja akka kaiken matkaa miehelleen haastelee, miten nyt vasta olla, kuin eleä, kun aarrerahat saadaan. Tullaan haudalle tuosta, niin virkkaa akalleen ukko: "Täss'on nyt haudassa rahat, käy reunalta katsomaan itse." Akka hyppää siihen ja kurkistakse katsomaan pohjaa, vaan ukko on takaapäin pitelevinään häntä, ettei muka putoaisi, ja samassa survaisee hänet hautaan alas — itse astuu rauhassa kotiinsa.
No, elää muutaman vuorokauden ukko yksikseen kotona, niin alkaapas jo pitkästyä aikaansa, kun ei toveria ollut ketään, ja arvelee, ajattelee tuosta: "Paha oli elää pahan akan kera, paha pahattakin akatta!" Niissä tuumin paalikan sitoo nuoraan ja lähtee haudasta saamaan akkaansa, joshan vielä eleillä olisi. Tulee haudalle tuosta, ja tuskin saapikaan nuoransa hautaan laskeneeksi, niin jo tarttuu kuka köyden päähän sieltä. No, ei muuta, vetää ukko, vetää nuoraansa ylös, vaan kun sieltä tulijan haudan reunalle saapi ja häntä katsoo siinä, eipäs olekaan se hänen oma akkansa köyden perässä, mikä lienee muu vieras. Ukko hämmästyi sitä, arveli: "Mitäpä minä mieron akoista huolin!" ja rupesi jo puukollaan leikkaamaan nuoraa, vaan toinen surkeasti rukoili häntä: "Elä, veikkonen, velikulta, nuoraa katkaise, auta minut täältä!" No, sääli on ukosta, kun näki miten toisella hätä oli, eikä hennokaan leikata köyttä, vaan nostaa haudasta akan. Tämä kun maalle pääsi ylös, iloissaan oli ylen ja alkoi ukolle kiitoksia lukea tuosta. "Hyvä", sanoi, "kun, velikulta, haudasta autoit, sinne tuo paha akka eilen tuli semmoinen, en voinut minä hänen kerallaan elää siellä." — "Vai niin sinun oli vaikea ollaksesi, raukka!" virkkoi haudasta nousseelle ukko, "no, kunnepa tästä nyt käkeät?" — "Ka, en tiedä", sanoi eukko, "ruvetkaamme yhdessä elämään ja saakaamme maailmaa kulkemaan kahden." — "Olisi tuo sitä", vastasi ukko, "ikävätä on itsekseenkin eläminen, vaan milläpäs me elämme?" — "Elähän hätäile, kyllä minä neuvot tiedän", sanoi eukko, "rupea sinä, ukkoseni, tietäjäksi, minä rupean taudiksi, niin kun ketä minä läsitän, sinä tulet auttajaksi siihen, ja sillä tapaa elämme." — "Ka, pitänee sitä jotakin virkaa olla", arveli puolestaan ukko ja rupesi siitä nyt tietäjäksi, vaan akka rupesi taudiksi kuten puhe oli.
Aletaanhan matkata tuosta, elää, eletellä yksissä: akka saapi läsittämään ihmisiä, ukko taudista päästämään heitä, ja kun yksin tuumin sitä tekoansa tekevät, sairaat paranevat aina, ja ukko saamista palkinnoistaan hyötyy rikkaaksi ylen. Mikäs, hyvähän oli pohattana elää, vaan kun aikoja myöten tauti häntä joka paikassa käytti eikä rauhaa antanut vähääkään, vaan ukkoa yhtäläiseen tietäjänä talutettiin, alkoi jo se työ hänestä vaikeaksi käydä. "Onhan", arveli, "rikkautta minulla jo kyllin, otan eron kuin otankin koko virastani!" Niissä tuumin tuon äkäisen puritsijakoiran etsi semmoisen ja pani nassakkaan äräjämään, josta, kun tauti taas erästä miestä läsitti ja ukkoa käytiin tietäjäksi, hän lähtee sairaan luokse heti ja sanoo taudille, sille haudasta tulleelle akalleen muka: "Herkeä jo ihmisiä läsittämästä! Kun et herenne hyvällä, minä tästä nassakastani lasken sen akan, mikä sielläkin haudassa vaivasi sinua." Tätä sanoessansa härkitsi sauvalla äräkkätä koiraa nassakassa, niin tämä alkaa häristä. Tauti kuulee sen ja alkaa hädissänsä rukoilla miestä sanoen: "Elä, velikulta, sitä akkaa irti päästä! Minä herkeän sairaita vaivaamasta, ja saat rauhassa elää sinäkin." — "No, kun heittänet koko toimesi etkä tyhjään ihmisiä läsitä, jääköön akka nassakkaan", sanoi ukko ja kulki säkkeineen kotiinsa. Sillä tavoin pääsi pahasta toveristaan erillensä eikä sen kovemmin tarvinnut tietäjänä mierolla käydä, vaan asettui vanhaan taloonsa ja alkoi siinä elää entistään myöten. — Sen pituinen se.
On ukko ja akka, ja heillä on tytär; vaan surma tuosta vie äidin, niin ukko kun toiste naipi, Syöjättären saapi eukoksensa. No, eihän mitään; eletään, ollaan muutaman aikaa yksissä, niin jopas lapsen tekee Syöjätär, tyttären muka hänkin, ja siitä päivin ukon tytärtä alkaa vihata. Mitäs, kasvavathan lapset toistensa rinnalla kuitenkin ja saavat täysiaikaisiksi; vaan siitäkös vasta alkaa nyt emintimä ukon omaa tytärtä vaivata jos jollakin ja pyytää vain hengeltä saada, se kun on kaunis ja suloinen, vaan oma tyttärensä rietas ja ruma.
No, mitäs ollakaan tuosta; joutuipa syksy, ja järvet kävivät jäihin, niin Syöjätär tuuralla rantaan jyysti avannon ja siihen tyttäret asetti kehräämään reunalle; omalle tyttärelleen sulkkukuontalon laati sorean, vaan ukon tyttärelle ilman sammalia vain pani kuontaloon. "Istukaahan", sanoi, "kehrätkää nyt siivolla tässä: keltä kirvonnee kuontalo järveen, se sitä hakemaan sieltä." Tyttäret jäävät istumaan siihen ja kehräävät, kehräävät avannolla yhdessä, vaan jopas ukon tyttäreltä kuontalo avantoon kirposi, eikä muuta, käsketään hänen se järvestä käydä. Tyttö itkee, itkee, itkee nyt sitä, eikä voisi hän järveen kylmään lähteä, kovin on hirveätä hänestä, vaan eihän mikä auta, käsky on kova ja toteltava kohta. No, ei muuta, hyppäsi tytär avantoon tuosta, vaan kun jään alle solahti, siellä tuo kaunis tie levesi semmoinen, reimahti eteen hänelle, ettei paremmasta apua. Tytär sitä saapi astumaan, kulkee, kulkee edelleen kotvasen, niin tulevatpas huonukset vastaan, nuo melkoiset jotenkin, linnaksi pienet, taloksi suuret. Siitä ihastuu tyttö, ei kaukaa arvele, vaan astuu ovesta sisälle ja hyvän päivän tekee tullessansa. Tuvassa ei eläjiä ole muita kuin vanha väkäleuka akka vain yksinänsä. Se kuulee tervehdyksen, niin alkaa leppeästi puhutella tytärtä, kysyy: "Kenpä ja kusta sinä, lapsirukka, olet?" — "Olenpahan tyttöriepu pahainen, tuolta yläilmoista tullut", sanoi vastaan tyttö, kertoi akalle asiansa, miten kehrätessä häneltä kuontalo avantoon kirposi, jotta piti etsiä nyt sitä, ja pyysi työtä ja ruokaa talosta. "Ka, tarvitsisin minä piian, kun vanha jo olen", sanoi akka, "enkä paljon enää työhön pysty, vaan oletkos sinä töitä oppinut mitä?" — "Olenhan minä niitä näitä vähän toki toimitellut", vastasi tyttö, "tekisin nytkin, minkä voisin." — "No, kun sinä työhön kyennet", virkkoi siitä jo akka, "käyhän ensinnäkin, suomi puhtaaksi läävä."
Tyttö menee työlleen siitä ja alkaa suomia läävää niinkuin käsky oli; käsillään nostelee lehmien jalat, kopistelee, pakahuttelee sorkat, helmoillaan pyyhkielee kaikki, ja koko sen läävän niin siivoaa hyvästi, ettei paremmasta apua. Siitä kun työnsä oli tehnyt ja läävä oli puhdas, palasi tupaan takaisin ja pyysi taas emännältään työtä. "No istuhan, lepäile tässä, minä ulkona käyn vähäsen", vastasi akka ja sitä tietänsä meni läävään, omin silminsä näkemään muka, onko tuolla siivottu miten. Eukko siellä nyt läävän näki, että oli puhdas ja siisti, niin kysyi jo itsiltään lehmiltä, sanoi: "Mitys oli piika?" — "Hyvä", sanoivat lehmät, "ka, hyvä, semmoista meillä ei ole iässä ollut, kaikki sorkkamme, jalkamme käsillänsä nosteli, pyyhki ja puhdisteli hyvästi, semmoinen oli piika." Akka kuultuansa tämän kävi hyvillensä heti ja kulki tupaan siitä, virkkoi tyttärelle: "Hyvästi olet lääväni suominut; menepä nyt, pane lämmitä kyly."
Mitäs; tyttö meni, lämmitti kylyn, hautoi vastat, haalisti vedet, ja kun kaikki oli valmistanut hyvin, kävi sanomassa emännälleen sitten. Tämä silloin sisiliskoja koko ropeellisen antoi tytölle. "Mene", sanoi, "kylvetä nämät." Tyttö meni tyytyen työhönsä eikä suuttunut tuosta, vaan kylvettää mosutti sisiliskot hyvästi, yksin yksitellen pesi, valeli saunassa, josta kaikki latoi ropeelle taaskin ja vei emännälleen käteen. Akka heti kysyy sisiliskoiltaan siinä: "No, mitys olikaan piika?" — "Ka, ei ole meidän iässämme niin hyvää vielä ollut", vastasivat yhtä suutansa sisiliskot silloin, "tämä niin siististi, somasti meidät yksin yksitellen lämpimillä vesillä kylvetti kaikki." Kuultuansa tämän akka tyttärelle antaa lippaan käteen, toisen toiseen ja sanoo: "Nyt saat, tyttöseni, kotiisi mennä, pidähän vaivoistasi nämä." Tyttö sanoi kiitokset emännälle päästäksensä matkalle, ja samassa aukeaakin kaunis, leveä tie taas järvessä, jota saapi tytär astumaan. Kulkee, kulkee sitä myöten kotvasen, niin jo avannon suulle pääsi lippainensa ja läksi astumaan talolle. Täällä Syöjätär kakkaraa paistaa kodissa, kun alkaa haukunta kuulua pihalta; haukkuu näet koira avannolta tulijata. Syöjätär kuullessaan tämän juoksee tuvasta pihalle ja kokee asettaa koiraa, vaan tämä ei kiellosta huoli, haukkuu vain yhä: "Kiukaa, kaukaa, ukon tytär tulee, lipas kultaa, toinen hopeata olkapäillä." Syöjättärellä säylä on kädessä, niin sillä lyödä napautti koiraa, sanoi: "Mitä horajat, etkös hauku: 'Ukon tytär tulee, lipas tulta, toinen tervaa olkapäillä'." Koira vain älähti kerran, vaan ei totellut kuitenkaan, haukkui vaan ehtimiseensä: "Kiukaa, kaukaa, ukon tytär tulee, lipas kultaa, toinen hopeata olkapäillä."
Pääsi tyttö jo kotiinsa siitä ja vei lippaat aittaan, jossa kun aukaistaan kannet, näissä kultaa on toisessa, toisessa pelkkää hopeata niinkuin koira oli haukkunut. Mitäpä tästä; Syöjätär kun tämän näki, vei toisesti tyttäret avannolle ja reunalle asetti kehräämään taaskin; omalle tyttärelleen panee sammalia kuontaloon, vaan ukon tyttärelle sulkkua, sanoo: "Istukaahan, kehrätkää nyt tässä, kumpaiselta kuontalo järveen kirvonnee, se sitä käymään sieltä."
No, siihen jäävät tyttäret avannolle, istuvat, kehräävät yhdessä; vaan ei aikaakaan ollut, niin jo akan tyttäreltä kuontalo kirposi avantoon, eikä muuta, vaan tuli järvestä hakea nyt se. Tästäkös tytölle hätä; lähteä pitäisi, vaan pelottaa toki järveen kylmään mennä. Hädässänsä hiivistelee, hyvistelee aikansa ensin, vaan jo hypähtää siitä avantoon kuitenkin, ja siellä taas jään alla tie leviäksen eteen kuin ukonkin tyttärelle taannoin. Sitä kun astuu edellensä ja kulkee, kulkee kotvasen, tulevat huonukset vastaan hänelle, nuo hyvät semmoiset, linnaksi pienet, pirtiksi suuret. Niihin menee tyttö sisälle, vaan ei hyvää päivää tehnyt tullessansa, kävi vain istumaan lavitsalle.
Tuvassa akka on eläjänä yksinänsä kuin toisenkin tyttären käydessä. Hän alkaa puhutella vierasta, kysyy: "Kenpäs ja kusta sinä, lapseni, olet?" — "Olenpahan yläilmoista tuolta", vastasi tyttö, "tänne läksin palveluksen etsintään, etkö ottaisi piiaksesi minua?" — "Ka, tarvitsen minä palvelijan", sanoi vastaan akka, "vaan mitäpäs taidat sinä töitä?" — "No, ne minä tehnen, mitkä toinenkin", pakisi tyttö, "panehan työtä jos mitä." No, akka tyttären otti piiaksensa, kun niin kuuli toimellisen olevan, ja antoi hänelle työtä, sanoi: "Käyhän, suomi puhtaaksi läävä."
Tytär meni työllensä siitä, vaan oli muka se toimitus hänestä halpa, niin alkoi äissänsä telmää, ryskiä läävässä, löi hangolla, rönkytti lehmiä päähän, eikä luonut edes siltaa, sillensä jätti kaikki, vaan itse juoksi jällensä tupaan ja kävi joutilaana istumaan rahille kuin työnsä toimittanut ainakin. Emäntä näkee tämän, niin virkkaa puheeksi tuosta: "Vai sait sinä jo, piikaseni, läävän suomineeksi; no, pitääpä käydäkseni työsi alaa katsomassa." Sen sanoi ovesta mennessään siinä ja kulki suorastaan läävään tiedustaaksensa asiata. No, tuleehan ovesta sisälle vain, niin jopas oudot kuulee täällä, lehmät kun itkevät, mölyävät, monkuvat vaivoissansa kaikki. Emäntä silloin tutkielee asiata itsiltänsä heiltä, kysyy: "Mitys oli piika?" — "Ka, vielähän kysyt koko piikaasi", vastasivat lehmät, "huono oli heittiö, kaikki pieksi vaivaisiksi meidät: päät löi, jalat katkoi, silmät puhkoi, sellainen oli piika."
No, emäntä kuultuansa tämän meni tupaan takaisin ja virkkoi siitä taas tyttärelle: "Menepä nyt, pane lämpiämään sauna, olisi kylyssä käytettäviä minulla." Tyttö meni, vaan ei huolinut kelvollisesti valmistaa kylyä, savuineen päivineen salpasi vain saunan ja kävi siitä tupaan sitten, sanoi valmistaneensa kylyn. No, ei muuta; emäntä siitä ropeellisen sisiliskoja antaa käteen tytölle, käskee hänen kylvettää ne, lämpimillä vesillä valella hyvästi. Tytärpä närkästyy tätä. "Onpas", sanoo, "nämä kylvetettäviä toki, enpäs mokomia kylpijöitä vielä ennen ole nähnyt." Ottihan ropeen käteensä kuitenkin ja vei sisiliskot saunaan kerallansa, vaan ei suosiolla kylvettänyt heitä, kaikki heitti yht'aikaa ämpäriin, siinä kylmässä vedessä vastan tyvellä sotki, survoili vähäsen ja loi ropeelle takaisin, josta vei emännälleen sitten. Tämä tutkii taas asiata entistään myöten ja hiljaisuudessa kysyy sisiliskoilta itsiltänsä: "Mitys oli teistä kyly, millainen piika?" — "Vielä kysyt", vastasivat itkien, ruikutellen äpäreet kaikki, "kehno oli piikasi ylen, hännät katkoi, päät puhkoi vihoissaan meiltä, eikä lämminkään ollut edes kyly, katkua, savua täyteen oli ruoja salpanut senkin."
Mitäs; emäntä kun tämän kuuli, kävi tupaansa takaisin ja sanoi tyttärelle: "Tulepa palkkaasi saamaan, nyt en enää tarvitse sinua." Samassa lippaan pani tyttärelle käteen, toisen toiseen ja sanoi: "Pidähän palkoistasi nämä, vaan kun kotiisi tulet, elä aittaan kanna, ukon tytär ne vain ilman vaihtaisi sinulta." No, sai tytär akalta palkkansa ja läksi lippainensa astumaan, niin hänelle taas järvessä avautui tie, joka vei avannolle asti. Siitä kulkee hän sinne ja saapi avannolta astumaan talolle, niin koira talon pihalla alkaa haukkua heti, sanoo haukkuessaan siinä: "Kiukaa, kaukaa, akan tytär tulee, lipas tulta, toinen tervaa olkapäillä." Sen kuulee Syöjätär tuvassa ja hyppää jo pihalle, jossa seipäällä hosuu koiraa, sanoo: "Mitä horajat siinä, etkös hauku: 'Akan tytär tulee, lipas kultaa, toinen hopeata olkapäillä'." Mitäs; koira älähti kerran, vaan ei sillä totellut, haukkui vain yhä: "Kiukaa, kaukaa, akan tytär tulee, lipas tulta, toinen tervaa olkapäillä." Samassa joutui tytärkin pihaan, näytteli äidilleen lippaat, mitkä oli järvestä saanut, ja sanoi: "Nämä minulle sieltä palkoistani annettiin, vaan kiellettiin aittaan viemästä, ukon tytär muutoin vaihtaisi muka." — "Jopa niin", sanoi akka, "ei pidä aittaan viedä, koska kielto on, täss' on olkiriihi, viekäämme lippaat sinne." Sen neuvoi Syöjätär siinä, ja vietiin lippaat riiheen, vaan ei maltettu olla sisusta katsomatta, ja kun avattiin kannet, sieltäkös tulta, tervaa loi silmille kohta, ja he päin päätimysten kaatuivat lattialle, siinä olkien sekaan paloivat kumpikin. Ukon tytär vain isänsä kera eloon jäi talossa, jossa rauhassa asuivat sitten, kunnekka kuolema korjasi heidätkin viimein. — Sen pituinen se.
Yhdessä mökissä asui äijä, jolla oli yksi ainoa tytär, ja lähellä heitä oli toinen mökki, jossa taas asui ämmä, ja sillä niin ikään oli tytär; mutta äijällä oli kaunis tytär, ja ämmän tytär oli jolsa ja ruma. Se äijä nai sitten ämmän, joka tyttärineen muutti siihen äijän mökkiin, ja ruvettiin elämään yhtenä. No, ämmä kun sitten siinä miehensä kodissa ensi kertaa leipiä leipoi, niin omalle tyttärelleen teki rukiista leipää ja toiselle teki sekaista, ja pisti kypsymään uuniin. Sielläpäs alkaa sekaleipä palaa, kun uuni oli kuuma, ja äijän tytär nähdessään tämän käypi äitipuolelleen valittamaan sitä, sanoo: "Äiti hoi, kakkuni palaa!" Äitipuoli silloin sieppasi kakkaran uunista ja sen vihoissaan viskasi tytölle, ärjäisi: "Tuoss'on, moniahta, osasi, vie nyt jos Hiiteen se!" Tyttö läksi viemään kohta tehdäksensä niinkuin oli käskettykin, ja sai kakkarataan kantamaan tullakseen Hiiteen tuosta. Jo oli vähän matkaa kulkenut kotoa, niin putosi kakkara häneltä helmasta maahan ja läksi vierimään edellä näyttäen tietä. Tyttö sillä lailla teki matkaa sitten, ja kakkara pyöri edelläpäin aina; vaan ei kovin kauaksi kerennyt, kun tuli äijä vastaan häntä ja sanoi: "Hyvä piikaseni, etsi päätäni vähäsen." — "En jouda, äijärukka", vastasi tytär, "kakkarani edellä pyörii, jättääpi minut." — "Elä siitä huoli", sanoi silloin se äijä, "kyllä kakkarasi pysähtyy, kun sinäkin pysähdyt", ja samassa istuutui jo tiepuoleen kivelle. Tytär kun neuvon kuuli, ei enää kiirettä tehnyt, vaan taukosi kulkemasta kohta ja istuutui kivelle hänkin etsiäkseen siinä sen vanhuksen päätä. No, hän kun tieltä poikkesi, kakkara pysähtyi pyörimästä myöskin, vaan kun äijän pää oli etsitty, ja tytär nousi istuiltaan siitä, niin kakkara läksi pyörimään taaskin. Menihän tytär, matkusti kakkunsa perässä sitten, niin jopas toisessa kohdin tulee olkilyhde vastaan tiellä ja alkaa pakinoida sekin, sanoo: "Kiristäs, piikaseni, minua." — "En jouda", sanoo tytär, "kakkuni jättää minut, tuolla jo juokseepi edellä." — "Elä siitä huoli, kyllä kakkusi pysähtyy, kun sinäkin pysähdyt", vastasi olkilyhde taas niinkuin taannoin äijäkin, ja tyttö siitä pysähtyikin sitten ja kiristi olkilyhdettä siinä ja sitoi uudestansa niinkuin pyyntö oli. Vaan sen kun sai tehneeksi, läksi matkustamaan taaskin, ja kakkukin samalla rupesi pyörimään edellä. Eihän kaukaa kuitenkaan astunut, kun tuli vastaan lähde, jonka oli ympärillä pieniä lintuja joukko. Ne kohta alkavat laulaa viserrellä hänelle, sanovat laulaessaan siinä: "Piikakulta, piikakulta, juotas lähteestä meitä." — "En jouda, kakkuni jättää", vastasi tyttö entistään myöten nytkin, vaan linnut tiesivät neuvon taas siihen, sanoivat: "Elä, tyttökulta, siitä huoli, kyllä kakkusi pysähtyy, kun sinäkin pysähdyt." Tyttö tämän vastauksen saatuansa seisahtuikin kohta, istuutui lähteelle, siinä hyväili, puhutteli lintusia ja kädestään juotteli heitä. Vasta joka-ainoan kun oli sillä tavoin juottanut, läksi astumaan taaskin, ja kakkara sai pyörimään samalla. Sitä neuvoansa meni edelleen sitten ja seurasi kakkunsa jälkiä aina Hiiteen asti. Täällä kartano on aituuksen sisällä komea, ja pihalla kasvaa suuri summaton tammi, josta haarat ulottuvat joka puolelle aituukseen asti. Siihen kun tulee tytär nyt pihalle, Hiiden isäntä seisoo tuvan edessä portaiden päässä ja sanoo siitä tammellensa: "Tammi, lyö oksilla, tammi, lyö oksilla tytärtä!" että näet hiukset löisi pois tytöltä päästä, vaan tammi kun oksillaan rupesi lyömään häntä, se olkilyhde, jota tyttö tiellä oli kiristänyt, tuli väliin siihen ja suojeli tytärtä, että pääsi toki kauniine hiuksineen tupaan siitä.
Tuvassa tekee tyttö hyvän päivän sitten ja pyytää talosta työtä. "No, kehräätkös tänä yönä leiviskän villoja langaksi?" kysyi pirun emäntä silloin, "kun sen tehnet, saat huomenna palkan mieltäsi myöten." — "No, koetanmahan", vastasi tyttö, "antakaa villat ja rukki." No, villat tuotiinkin siihen, ja tyttären piti ne huomisaamuun langaksi saada määrää myöten, vaan kovin annettiin hänelle huonoinen rukki, ettei sillä käynyt kehrääminen paljon ikään. Yö jo sillä tavoin oli puolessa kohta, eikä työ kuin vasta alulla, niin kävi tyttörukka pahoillensa ja alkoi itkeä suruissansa. Hänen vielä itkiessään tuli vieras ovesta tupaan, ja kun tyttö tunnusteli häntä, tämä olikin se äijä, jonka päätä hän tiepuolessa tullessaan oli etsinyt. Äijällä oli kaunis, somatekoinen rukki kainalossa, niin sen antaa tytölle, sanoo: "Kovin on, tyttökulta, kelvoton tuo rukkisi, jolla kehräät, koetahan tätä." Tyttö ihastui lahjaansa ja olisi kiitokset sanonut antajalle, vaan se oli jo poikessa, mihin lienee äkkiä siitä kadonnut, eikä muuta, vaan asetti tyttö rukin eteensä ja rupesi kehräämään, minkä ennätti. No, sekös nyt oiva rukki oli vasta! Tyttö kun kerran vain sai koskeneeksi ratasta, se pyöri polkematta itsestänsä, ettei tarvinnut muuta kuin lankaa vain hyppysissään pidellä, ja sillä tavoin tulivat sinä yönseutuna kaikki villat vielä kehrätyiksi, ja aamulla oli koko leiviskällinen lankaa tytöllä.
Nouseepas aamulla sitten Hiiden emäntäkin valveelle ja näkee villat lankana kaikki, niin kehuu uutteraksi tytärtä, sanoo: "Kylläpä olet sukkela kehräämään, tule nyt minulta palkkasi saamaan." Samassa vei jo tyttären kanssansa ulos, kantoi aitastaan koko joukon kirstuja pihalle ja sanoi: "Ota nyt näistä, minkä haluat." Tyttö katseli kirstuja tietääkseen, minkä hän ottaisi, vaan kun kaikki olivat kauniita hänestä, niin ei pitemmältä aprikoinut, vaan kääntyi sattumalta yhtä kohdin, että sen hän ottaa muka. Eihän kuitenkaan ennättänyt tavoittaa sitä, kun koko lintuparvi lensi pihalle siihen ja asettui toiselle kirstulle istumaan, josta laulaa visersivät yhdessä: "Elä sitä ota, tyttöseni, ota tämä, ota tämä, jolla istumme." Tyttö kun linnut kuuli, otti sen kirstun, jonka neuvoivat, ja vei myötään kotiinsa. Siellä pyytää äidiltään sitten ylistuvan avainta, että hän kirstunsa talteen panisi, vaan ei äiti antanut avainta, käski tytön sikolättiin viedä se saaliinsa. Tyttö veikin kirstunsa sikolättiin sitten, ja kun siellä kannen avasi, se olikin kultaa täynnä se hänen kirstunsa ja niin kaunista vielä ja kirkasta, ettei muualla semmoista. Mitäs, hän niitä kultiansa levitteli sikolättiin sinne ja kutsui toisiakin katsomaan.
Ämmä kun sen näki nyt, päätti omallekin tyttärelleen mokoman rikkauden hankkia, joshan mikä olkoon; eikä muuta, vaan rupesi leipiä leipomaan taaskin, ja tytärpuolelleen teki nyt rukiista leipää, vaan omalle tyttärelleen teki sekaista. Se taas leipien paistuessa meni äitinsä tykö sitten ja valitti: "Äiti hoi, minun kakkuni palaa." — "Vai palaa", vastasi äiti siepatessaan kakkaran uunista ja heitti sen kädestään tytölle, sanoi: "Tuoss'on kakkarasi, juokseta nyt Hiiteen se!" Tytär läksi matkalle kohta mennäkseen sinne, kunne äiti oli käskenyt, vaan ei pyörinytkään kakkara itsestään edellä, sitä piti kantamalla myötään viedä. Jo oli vähän matkaa sitä kakkuaan kantanut, niin tuli vanha äijä häntä vastaan tiellä ja sanoi: "Hyvä piikaseni, etsi päätäni vähäsen." — "En jouda", vastasi tyttö, "pitkä on matka edessäni vielä", ja sillä puheen sivuutti äijän ja meni menoansa yhä. Eihän etäälle kuitenkaan päässyt, kun tuli olkilyhde tietä kulkien vastaan häntä ja pakisi: "Kiristä, piikaseni, minua, tähän olen hajoamassa tielle." — "En jouda", sanoi tyttö ja meni menoansa yhä niinkuin kiireinen ainakin. No, kulkihan, matkusti vähän matkaa taas, niin tuli vastaan lähde, ja siinä pieniä lintuja istui ympärillä joukko. Ne laulaa visertävät siinä lähteellä, sanovat: "Piikakulta, piikakulta, juotas lähteestä meitä", mutta tyttö tuskin katsoikaan lintusia, meni vain menoansa edelle. Sillä tavoin joutui Hiiteen viimeinkin ja tuli aituuksen sisälle pihaan; vaan Hiiden isäntä taas portaiden päässä seisoo siinä ja huutaa tyttären tullessa tammelle, joka kasvoi pihalla: "Tammi, lyö oksilla, tammi, lyö oksilla tytärtä!" Tammi pitkillä haaroillaan silloin hosaisikin häntä ja kaikki vei hiukset tyttäreltä päästä, että pahanpäiväisenä ja vähissä hengin tuli tupaan siitä. Siellä kun pyytää hän työtä, sanoo Hiiden emäntä kohta: "No, voitkos leiviskän villoja tänä yönä langaksi kehrätä? Jos sen voinet työsi toimeen saada, niin saat palkankin mieltäsi myöten." — "Kyllä kehrään", vastasi tyttö, "tuokaahan villanne tänne!" No, emäntä villat toi siihen, vaan rukin antoi huonon, eikä puoliakaan villoja tytär saanut kehrätyksi, kun jo aamu tuli, ja päivä valkesi. Hiiden emäntä silloin tuli katsomaan tyttären työtä ja näki villat kehräämättä, vaan eihän kuitenkaan torunut tytärtä, sanoi vain toimessaan hänelle: "Tule nyt palkkaasi saamaan", ja vei hänet myötänsä pihalle. Siihen kantoi aitastaan sitten kirstuja paljon ja käski tyttären niistä ottaa, minkä halusi. Mitäs; tytär kyllä ihastuksella katseli kirstujen paljoutta, vaan ei tiennyt, minkä ottaa, minkä jättää heistä, kauniita kun olivat kaikki. Tuossa hänen vielä aprikoidessaan asiata lensi suuri parvi lintusia pihaan, jossa laskeutuivat yhdelle kirstulle istumaan ja alkoivat laulaa siinä: "Ota, piikaseni, tämä kirstu, ota tämä, jolla istumme." No, tyttö kun ei itsestään valita tietänyt, ottikin kirstuista nyt sen, jonka linnut neuvoivat hänelle, ja läksi viemään kotiinsa sitä. Perille päästyään sinne meni äitinsä puheelle sitten ja sanoi: "Annas, äitikulta, ylistuvan avain minulle, että kirstuni talteen panisin." Äiti antoi avaimen mielellänsä ja kulki tyttären kanssa ylistupaan kohta, siellä katsoakseen näet, mitä kirstussa olisi. No, mitäs ollakaan tuosta, kirstu kun avattiin siellä, se olikin tulta ja tulikiveä täynnä, ja se ylistupa syttyi tuleen siitä, jossa paloivat nyt ämmä ja tytär kuoliaiksi, ja koko se talokin meni tuhiksi. Ainoastaan sikolätti, joka muista huoneista oli etempänä erillänsä, säilyi tulelta hyvästi, ja se kun jäljelle jäi vielä, äijän tyttärellä rikkautta oli kyllin, jolla isäänsä voi elättää ja itseänsä aina kuolemaan asti. — Sen pituinen se; loppuuhan se tarina siihen.
Yhtenä ihmisten kanssa ja heidän rinnallansa liikkuvat ja asioitsevat eläimetkin suomalaisissa saduissa ja tarinoissa, ja tuskin lienee yhtäkään kertomusta, jossa ei joku eläin ole sadun tapauksissa ja tempuissa jollakin tavalla osallisena. Tavallisesti on heidän ja ihmisen väli ystävällinen, ja useinkin auttavat eläimet ihmistä hädässä ja ahdingossa. Tähän asti ilmauntuneissa Suomen kansan saduissa ja tarinoissa ei eläimillä tavallisesti kuitenkaan ole kuin joku vähäisempi sivu-toimitus. Ainoastaan muutamassa sadussa "Kettu Kosiomiehenä" tavataan kettu eli repo sadun milt'ei päämiehenä ja ylläpitäjänä siten että hän, isäntänsä puhemiehenä ollen, oikeastaan on se, joka sadun eri tapaukset ja seikat sommittelee, ja jonka nojassa koko kertomuksen juoni juoksee loppuun asti. Tässä niinkuin muissakin saduissa, missä vaan muutoin eläimille siaa ja vaikutusalaa on suotu, on hänelle myöskin annettu ihmisellinen mielen laatu ja tahto sekä täydesti ymmärrettävä kielikin. Vieläpä on heille ihmiselliset nimetkin annettu, niin että kertomuksessa sanotaan repoa "Mikoksi", jänistä "Jussiksi" ja sutta "Pekaksi", jotka ovatkin suomalaisten tavallisimpia nimiä tänäkin päivänä. — Muutoin eivät eläimet kyllä olisi voineet runomaiseen kertomukseen sopiakaan; sillä ainoastaan tämän kautta taisi ihmisen ja eläinten välillä jonkinlaista likempää yhteyttä syntyä.
Vaan ei sillä kaikki, että eläimille kansan saduissa on oikeus suotu ihmisen rinnalla toimittaa jotakin vähäisempää sivuasiaa ja askaretta. Niinpian kuin mainittu ihmisen ja eläinten välinen suhde ja tila joutui sadun ja runon kuvailtavaksi ja samalla muinaisuuden omaan eloon ja oloon jällensä peruutetuksi, syntyi vähitellen itsestään ihan tietämättömästi kokonainen juonta omituisia, kansan miettimiä kertomuksia, joissa eläimet ovat päätoimen täyttäjinä, ja ihmiset ainoastaan silloin tällöin eläinten rinnalla tulevat, sadussa kuvailtuin seikkain tapahtuessa, näkyviin.
Tämmöisiä meidän kansamme synnyttämiä, eläinten keskeistä eloa ja oloa kuvailevia satuja eli juttuja ilmestyy tässä nyt vähäinen kokous. Useimmat satujen keräilijät ovat muiden kertomusten muassa kansan suusta kuulleet ja kirjoittaneet pienempiä eläinsadunkin kappaleita ja katkelmia. Nämä niinkuin nekin, jotka itse olemme kansan suusta kuulleet ja sen mukaan kirjoittaneet, olemme tässä teoksessa kokeneet yhteen sommitella sen mukaan kuin mainitut sadun katkelmat luonnollisesti toisiinsa soveltuvat, ja siinä järjestyksessä esitellä, kuin lapsuudesta pitäen olemme kuulleet kansan itsensä niitä kertovan. Useammat näistä kuvailevat karhun, suden ja revon yhteistä elantoa Ilvolan eli Ilmolan taustalla, jonka vuoksi olemme kertoneet ne perätysten, sovitettuina toinen toiseensa. Pienemmät sadun katkelmat taaskin, jotka mielestämme eivät tähän kuulu ja sovellu, ovat eriksensä kerrotut. Vertailemisen vuoksi olemme tähän vielä suomentamalla liittäneet Virolaistenkin eläin-sadut, sen mikä heitä tiettävästi on. Ne ovat otetut 8:sta vihostaJ.H. Rosenplänterinaikakauskirjasta "Beiträge zur genauern Kenntniss der Ehstnischen Sprache", Pernau 1817, sivut 120 — 142. Muutamat näistä ovat tieteelliselle maailmalle sen kautta jo ennestään tutut, että mainio äskettäin kuollut kielentutkija ja satujen kirjoittaja Jacob Grimm kirjassaan "Reinhart Fuchs" saksaksi on kääntänyt eräitä; mutta täydellisesti ne eivät tietääksemme vielä ole muille kielille käännetyt.
Kuopiosta 16 päiv. Lokakuuta 1863.
Eero Salmelainen.
On ukko ja akka, talossaan elävät, niin heiltä portimo käy eloksia syömässä. Tätä estääkseen laati ukko pihdit pirtin päälle, lautaset ladon eteen pyytääksensä portimoa. Vaan kun muutaman päivän päästä kävi pyydystänsä katsomaan, itse puuttuikin pihtiinsä, latsistihe lautoihinsa ja siihen kuoli. Vasta myöhemmin tulee portimo paikalle, ja kun ukon näkee siinä kuoliaana, niin ottaa hänet pyydyksestä ja lähtee saalistaan kelkalla vetämään. Veti, veti ukkoa aikansa, niin tuli orava vastaan ja sanoi: "Jumal'apu, kuomaseni, mitäs niin väkeen vedät, jäljessäsi jytkyttelet?" Portimo selitti seikan ja sanoi: "Et ole kuullut kummempata, kun tuo vanha äijäkäni pani pihdit pirtin päälle, lautaset ladon eteen meille metsän juoksijoille, huutehessa huksajille, hämärässä häksäjille, pimeässä pilkkojille, kastehessa kahlaajille, rahakarvan kantajille, vaan itse puuttui pihtiinsä, latsistihe lautoihinsa. Haukkaa pala, käy vetämään!" Orava haukkaa palansa, ja lähdetään ukkoa yksissä kuljettamaan. Viedään, viedään kelkalla häntä, niin tulee jänis vastaan ja kysyy: "Mitäs, ristiveikot, niin väkeen vedätte, jäljestänne jytkytätte?" Portimo kertoo jänikselle asiansa niinkuin äsken oravalle ja pyytää häntä avukseen, sanoo: "Haukkaa pala, käy vetämään!" Jänis lähtee kyllä mielellänsä, ja kun vähän matkaa on kuljettu, tulee tiellä vastaan repo, joka niinikään palan ukkoa haukattuansa yhdistyy matkueeseen. Samoin joutuu siitä edelle mentäessä hukkakin ja kontio heidän seuraansa, ja kun aina välistä kukin aina haukkaa ukosta palan, tämä kohtakin on puhtaaksi syöty. Kuljetetaanhan tyhjää kelkkasta kuitenkin, vedetään eteenpäin yhä, niin hukka jo alkaa nälästyä ja kysyy toisilta: "Mitäs nyt, veikot, syömme, kun ukolta partakin loppui?" — "Pienin meistä syötävä", sanoo karhu, ja siltä sopivat useimmat matkueesta. No, orava on pienin ja portimo, nämä syötävät siis; vaan orava hyppää puuhun, portimo kiven alle pistäksen — heitä ei saada. "Mitäs nyt syödään?" kysyi hukka. "Syödään tuo mölkösilmä", sanoo karhu, ja aiotaan siitä jo jänikselle niskaan juosta, se kun kaikista on pienin; mutta Jussi ei sitä odotellut, vaan juosta tomahti metsään, ettei nähty ei kuultuna. Nyt repo on joukosta pienin, ja hukka ja karhu määräävät hänet syötäväksi, kun heistä Jussi karkuun pääsi. Mikko vaikka tämän kuuli, ei toisten tuumaa vastustellut, sanoihan vain: "Ikävä laaksossa syönti, mäen päällä mieluhumpi." Sen myöntävät susi ja karhukin, ja aletaan yksissä mäelle nousta. Repo on pelotta olevinansa, vaan alkaa mäen kuvetta kuljettaessa kuitenkin puhutella sutta kysyen muun muassa: "Mitäs, Pekka, sitten syötte, kun olen minä syötynä?" Asiata arvellessansa muistaa susi olevansa karhua pienempi ja sanoo tuosta jo revolle ja karhulle: "Emmeköhän, veikot, sopisi keskenämme ja saisi yksissä elämään niinkuin ystävysten ja tuttavien tulee?" Revosta on tämä tuuma varsin sopiva, ja kun suden sai puolellensa, täytyi karhunkin tyytyä heidän päätökseensä, vaikka hänestä ruoalle rupeaminen olisi ollut paljoa parempi.
Rauhaliiton tehtyänsä saavat repo, susi ja karhu yhtenä astumaan, ja tullaan sillä tavoin Ilvolan taustalle, johon tekee kukin itsellensä talon. Karhu pitää taloutta ihan eriksensä, hän kun ei oikein sovi toisten kanssa, vaan susi ja repo saavat yhteistä viljamaata raatamaan. Niissä mielin mennään ensiksi kaskea kaatamaan, ja työhön lähdettäessä ottaa kumpikin heistä astiallisen voita evääksensä. Revosta käypi kasken kaataminen kuitenkin vaikeaksi, eikä kuin vähän aikaa vain hakannut, niin poikkesi jo metsään jollekulle asiallensa ja tuli sieltä, sanoi hukalle: "Minun täytyy Ilvolaan mennä ristiäisiin; tuolla kun metsässä olin, niin käytiin sinne kutsumassa." Sen puheensa erosikin hukasta, vaan ei sen edemmäksi mennyt kuin suden voiastialle, josta kyllin syötyänsä palasi kaskelle takaisin. "No, mikä nimeksi pantiin lapselle?" kysyi hukka. "Kerta Ensimmäinen", vastasi repo ja oli työhön rupeavinansa, vaan ei kaukaa kuitenkaan raatanut, kun taaskin pistihe metsään ja tuli sieltä, sanoi toverilleen: "Minua taas Ilvolaan haastettiin ristiäisiin, siellä nyt tytär sai lapsia." — "Mitä sinne yhtenään menet", sanoi hukka, "ole koko pitoloista poikessa, veikko, hakatkaamme nyt kaskea vain!" — "Ei velikulta veikkonen, ei sieltä käy poikessa oleminen, kun kerran on kutsumassa käyty", vastasi repo, "naapurinsa kanssa tulee jokaisen ja varsinkin uudisasukkaan sovinnossa ja ystävyydessä elää." — "Niinpä mene häntä sitten", virkkoi hukka, "vaan elä kovin kauan siellä viivy, ei edisty meidän työmme, jos vain minä yksinäni kaskea raadan."
Repo meni, vaan ei sen edempänä käynyt kuin suden voiastialla vain, ja palasi vähän ajan päästä kaskelle takaisin. "Mikä pantiin lapselle nimeksi?" kysyi taas ristiäisistä tulijalta hukka. "Kerta Toinen", vastasi repo ja sai kassaran käteensä niinkuin työhön rupeava ainakin. Hakattiin vähän aikaa kaskea sitten, niin repo taas kaskelta syrjässä käytyänsä tuli hukan puheelle ja sanoi: "Jo taas käytiin minua Ilvolaan kutsumassa ristiäisiin, siellä miniä kuulemma on nyt lapsia saanut." — "No, mikä ristiäisten pito siellä Ilvolassa yhtenään on!" sanoi äreästi hukka, "ole veikkonen, tällä kertaa menemättä, eihän alinomaa tule pitoloissa käydä." — "Kuulutaan minua kummiksi tarvittavan", vastasi repo, "täytyy siellä käydäkseni." — "Niinpä käy häntä vielä kerran sitten", tuumasi hukka, "vaan sano talon väelle, ettet vasta enää jouda kummiksi tulla, meillä kun on yhteinen työ ja kesäiset kiireet." Repo läksi käyden hukan voiastialla niinkuin sitäkin ennen, eikä ennen sieltä palannut kuin voin oli kaikki syönyt. "Mikäs tällä kertaa lapselle nimeksi pantiin?" kysyi pidoissa käyneeltä toveriltaan hukka. "Kerta Kolmas", vastasi repo toimessansa ja sai puita oksimaan hukan kanssa yhtenä. Ei kaukaa kuitenkaan työssä oltu, kun tuli hukalle nälkä, tämä kun oli työtä tehnyt uutteraan. Lähdettiin siis yhtenä murkinalle, vaan kun evästen luo tultiin, ja hukka voiastiansa aukaisi, tämä olikin vallan puhdas. Siitä suuttuu hukka ja alkaa repoa syytellä, sanoo: "Sinä, heittiö, olet voini syönyt!" — "En ainakaan", väitteli repo, "voistasi, eväästäsi en tiedä tuon enempätä, vaan kun et, kuoma, sanaani uskone, pian sen näemme, kummassa meissä vääryys on. Käykäämme tuonne kalliolle ja ruvetkaamme siihen yhtenä päivänpaisteeseen maata, niin tottahan sen suusta voi tirisee, joka meistä voin söi." Niin tehtiinkin, kun ei asiasta muutoin selvää saatu, ja ruvettiin päivänpaisteeseen kalliolle maata. Hukka, joka tiesi itsensä syyttömäksi, nukkui auringon helteessä sikeästi, mutta repo, jossa syy oli, pysyi kaiken aikaa valveella ja kävi eväsastiastaan voita, jota juoksutti hukan kuonoon tämän maatessa. Siinä herätti jo hukkaa sitten ja huusi: "Nouse katsomaan, kuoma, miten suustasi rasva valuu kalliolle!" Tästä havahtui hukka, ja kun kuononsa kohdalta keksi kallion rasvassa olevan, niin ei asialta enää kiistänytkään, vaan sanoi revolle: "Kyllä, kuomaseni, olet syytön kuin oletkin, minussa ainakin lienee syy." Niin sovittiin koko riita hyvältä pois, hukka kun voin syönnin otti syyksensä, ja ruvettiin työhön taas kuin ennenkin.
Oli kaski jo hakattu, niin saatiin sitä polttamaan, ja työ oli yksissä tehtävä, vaan repo ei paljon ollenkaan raataa huolinut, makasihan joutilaana pensaassa vain. "Tule kaskea polttamaan!" huusi hänelle hukka, "mitäs siinä makaat, retvana?" — "Poltahan sinä, kuomaseni", vastasi repo, "minä tässä kuloa varjelen, ettei valkea metsään pääse." Luullen revon täydessä työssä olevan, se kun kuloa sanoi varjelevansa, raatoi hukka kaiken aikaa itseksensä, kunne koko kaski saatiin poltetuksi, josta ruvettiin jo kylvämään. Repo tätäkin tehtäessä salli hukan yksikseen kylvää ja olla niinkuin hän muunkin työn oli tehnyt, ja lepäsi itse palon liepeellä metsässä. Tätä närkästyi hukka ja sanoi metsässä makaajalle: "Nouse pois, tule kylvämään, yhteinenhän meillä on työ, miksi et, kuoma, mitään raada?" — "En jouda täältä niin kuhun, kuomaseni", vastasi repo, "minä metsässä täällä linnun rajaa teen, etteivät taivaan lintuset siemeniä syökö." — "No, ole vain, kuomaseni, kussa olet, koska sinä linnun rajaa teet ja siten yhteistä etuamme edistät, luulin sinun jouten siellä jotkottavan", vastasi hukka ja kylvi yksikseen koko maan.
Täten huhta saadaan nyt hyvä, eikä aikaakaan, niin nousee jo kylvös oraalle. Sitä ihailee hukka kehuen työnsä alaa kauniiksi, vaan repo ei tuota varsin ihastu, sanoohan huhtaa katsellen: "Siihen kurki kuolee, kun suo sulaapi, muut keinot tässä on pidettävä, jos mieli syksyyn elää." — "Niinpä saakaamme saaliille!" arvelee puolestaan hukka, ja repo kun tuumaan suostui, lähtevät siitä nyt eri haaralleen kumpikin ruoan hankintaan.
Repo metsää kävellessään keksi eräässä kohdin puun, jossa on harakalla pesä ja pojat. Mikko mielevä mies asettuu kohta puun alle siihen ja alkaa sitä joka puolelta tarkkaan katsastella. "Mitä katsot, Mikko?" kysyi puun latvasta harakka. "Katsonmahan tätä puuta suksekseni", vastasi repo. Sitä säikähtäen rukoili harakka: "Elä, veikkonen, tätä puuta ota, minulla tässä on pesäni ja pesässä pojat." — "No, yhden pojistasi kun antanet", virkkoi repo, "niin en pesäpuutasi ota, vaan käyn suksipuuta etsimässä muualta." Hädissään suostui harakka toisen vaatimukseen ja heitti puun latvasta yhden pojistaan revolle, joka siepaten saaliinsa läksi sukkelaan tiehensä. Tätä ihastui harakka luullen vallan viisaasti tehneensä, kun siten muut poikansa revolta säilytti; vaan toissa päivänä tuli repo jällensä ja asettui niin ikään puun juurelle taas. "Mitäs siinä istut?" kysyi harakka. "Katson tätä puuta suksekseni", vastasi repo. "Elä, veikkonen, tätä ota", rukoili harakka, "johan me eilen sovimme siltä, ettet tätä puuta kaataisi, vaan katsoisit suksipuuta muualta." — "Taisihan se välipuheemme semmoinen olla", vastasi repo, "vaan katso, minä en niin sopivaa suksipuuta löydä koko metsästä kuin tämä ompi. Täytynee minun siis tämä sinun pesäpuusi kumminkin kaataa, ellet minulle pesästäsi vielä toista poikaa anna." Mikäs neuvoksi? Harakkarukan täytyi vielä toinenkin poikansa antaa revolle, joka hyvillään läksi matkaansa. Suruissaan istuu siitä nyt pesässään harakka, niin tulee varis hänen luoksensa vieraaksi ja kysyy pesää katsellen: "Mihin, ystäväiseni, kaksi poikaasi on joutunut?" — "Minä ne revolle annoin", vastasi harakka, "repo näet kaksi päivää perätysten on minun pesäpuutani käynyt suksekseen katsomassa, niin sille täytyi kaksi poikaa antaa, ettei hän koko pesääni sortaisi." — "Ei sinun olisi pitänyt revolle mitään antaa, ei poikaa, ei muuta, eihän hänellä ole veistä, ei kirvestä, millä hän puuta kaataisi", tuumi varis. Tämän neuvon pani harakka tähdelle ja päätti toiste olla varovampi, jos repo vasta vielä häntä kohtaan viekastelisi.
Jo tuleekin toissa päivänä repo pesäpuun juurelle taas ja alkaa sitä suksekseen katsastella saadakseen sillä keinoin kolmannen pojan harakalta, vaan tämä on jo entisestään viisastunut eikä enää repoa pelkää, mutta sanoo pilkaten: "Saat, repo reuhkana, matkaasi mennä, ei sinulla ole veistä, ei kirvestä, millä minun pesäpuuni kaataisit." — "Ken sinua juohatti?" kysyi repo kummastellen. "Varis vieraana kävi, se minua juohatti", sanoi harakka nauraen. "Vai varis sinua opasti", tuumi repo, "no, viisas hän on olevinansa, vaan maltahan aikaa, vielä minä hänetkin petän." Sen sanottuansa läksikin Mikko mielevä mies harakan pesäpuulta matkaansa ja kulki aukealle kedolle, johon heittihe kuoliaana pitkällensä ojentaen kielen suustansa pitkälle. Ei aikaakaan, niin varis lentomatkoillansa keksi revon tässä ja laskeusi hänen päällensä luullen kedolla makaajata hävinneeksi. Ikään rupesikin jo kieltä kuolijan suusta noukkimaan, mutta repo, joka tätä varsin odotteli, kavahti samassa eleille ja sieppasi variksen kiinni sanoen: "Nyt ei sinua, variskulta, viisautesi auta, etkä kynsistäni ennen pääse kuin minun vatsaani täyttelet." — "Elä, velikulta, niin pahalla tapaa syö, syö hyväisesti", rukoili varis, "työnnä tuonne törmän alle, niin kuhun jääpi siipi, kuhun jalka kiviin, risuloihin, josta ihmisetkin näkevät, miten olet minua rangaissut." Repo teki neuvoa myöten ja variksen työnnähytti törmän alle, mutta tämäpä ei maata myöten mennytkään, vaan levähti lentoon ja sanoi mennessään revolle: "Oli sinulla neroa pyytääksesi, vaan ei ollut neroa saalistasi syödä!"
Pahoilla mielin, kun hänet varis sai petetyksi, kulkee repo metsää yksikseen eikä tiedä, mitä neuvoa pitäisi elatusta saadakseen, koska sattumalta kohtaa häntä vanha tuttavansa karhu. Tältä näet on sillä aikaa akka kotona kuollut, niin sille on täytynyt ukkorukan lähteä itkijätä etsimään. Kulkee, kulkee aikansa, niin tulee häntä vastaan hukka ja kysyy: "Kunne menet, kuomaseni?" — "Itkijätä etsimään." — "No, ota, kuomaseni, itkijäksi", sanoo hukka. "Mahdatkos itkeä?" kysyy karhu. "Mahdan, kuomaseni, mahdan", vastasi hukka, vaan karhu tahtoo ensin ääntä kuulla, sanoo: "Itkehän koetteeksi ensin, mahdatko vai ei." Hukka tuosta itkemään, sanoo: "Hu, hu, hu, huu, huh!" Tähän itkuun ei karhu mielisty. "Et mahda itkeä, mene matkaasi!" sanoo hän hukalle ja kulkee hänestä edelleen. Siitä vähän matkaa mentyänsä kohtaa hän jäniksen, jolle sanoo asiansa, ja tämä niin ikään pyrkii hänelle itkijäksi kehuen ääntänsä hyväksi. "No, itkehän koetteeksi ensin, että saan äänesi kuulla", vastasi karhu. Jänis itkemään siitä: "Pu, pu, pu, puu, puh!" vaan ei mielly karhu hänenkään ääneensä. "Et kelpaa itkijäksi", sanoo hän Jussille, "kovin olet tottumaton." Saapi siitä astumaan edellensä, niin tulee repo tiellä vastaan häntä ja kysyy niinkuin toisetkin: "Minne menet, kuomaseni?" — "Itkijätä etsimään", vastasi karhu, "Saat minusta itkijän", sanoo siihen repo. "Osannetko tuota itkeä", tuumaa karhu. "Osaan", vastasi repo ja alkaa karhun kuullen siitä itkeä, sanoo: "Luu, luu, luu; ukolta akka kuoli, suuren hurstin kehrääjä, väkivärttinän vääntäjä, pitkän piiraan paistaja, suuren sultsinan ajelija, kaatui kakkaraveroset sekä pankolta pataset." — "No, olet, näen minä, kutakuinkin taitava itkemään", sanoi tämän kuultuansa karhu ja otti revon vaimovainajalleen itkijäksi kulkien hänen kerallaan kotiinsa. Siellä vei vieraansa tupaan sitten, jossa akkavainajansa laudalla makasi, ja käski revon siinä nyt kuolijan kaulassa itkeä. Tämä ei revosta ole mieleen. "Ei käy pirtissä itkeminen, kovin on äkeä täällä", sanoi hän karhulle, "vie, kuomaseni, aittaan kuolija, siellä on itkeä parempi." Karhu oli vieraalleen mieliksi ja kantoi aittaan kuolijan, vaan itse pirttiin läksi huttua keittääkseen itkijälle. Tätä tehdessään kuunteli hän aika välistä aina lengollaan olevasta ovesta, kuuluisiko itkun ääntä aitasta, vaan ei kuulu tuonpäiväistä. Karhu viimein oudostuu asiata ja juoksee kesken kiireensä tuvan ovelle, josta huutaa aitassa olijalle: "Minkätähden et itke, kuomaseni? Eihän sinun ääntäsi erota!" Repo, joka parhaallansa koki kuolijata syödä, minkä ennätti, vastasi itkien aitasta: "Jo olisivat kinnersuonet kitsustettavat, kantasuonet katsustettavat, kun vain vatsani vetäisi, syönnin aikaa suvaittaisi." Karhu kun tämän kuuli, läksi huttuhärkkimellä kurittamaan repoa, vaan kun aitan oven aukaisi, repo samassa hänen jalkainsa välitse mennä pujahti pellolle. Häntään vain sai karhu häntä jauhoisella huttuhärkkimellä hätäiseltä lyöneeksi, ja siitä on revolla hännän nenä vieläkin valkea.
Karhun kodista metsään paettuansa kohtaa repo matkallansa yksinäisen kissan ja alkaa sitä puhutella sanoen: "Mikä sinut, serkkuseni, yksinäsi tänne metsään saatti?" — "Mökissä palvelin muutamassa", vastasi kissa, "vaan köyhtyi isäntäväkeni kovin, eivätkä enää ruvenneet elättämään minua, kun en vanhoillani enää jaksanut hiiriä pyydellä. Ruoan puutteessa alkoivat he jo tappaa eläimiänsä ja olisivat viimein ehkä tappaneet minutkin, sillä lapset kun eilen kysyivät vanhemmiltansa, mitä nyt syötäisiin, kun leipää ei ollut, sanoi isä kaikki urosat syötävän eläimistä. Sen kuultuani pakenin minä heidän luotansa metsään tänne, ettei minuakin syötäisi." — "Niinpä rupea minulle palvelijaksi, minä syötän, elätän sinut", tuumasi repo. Kissa, joka ei muutakaan elatuksen keinoa tiennyt, vastasi revolle: "Kyllä mielellänikin läksisin sinulle palvelukseen, vaan kun vanha olen enkä niin sukkela liikunnolle kuin ennen nuorempana, joudun ehkä muiden eläinten syötiksi, jos sinun kanssasi yhä täällä metsässä asuskelen." — "Ole siitä huoletta", virkkoi repo, "isännässäsi saat sinä turvan tukevaisen, minussa vahvan varjelijan." Kissa kun revon rohkeuden kuuli, rupesi hänelle palvelijaksi, ja lähdettiin yhtenä kävelemään. Matkalla alkaa repo sitten uutta palvelijataan puhutella, sanoo: "Mitäs neuvoa pitäisit, jos sinä yksin olisit enkä minä tienoilla, ja vihamies vastaan tulisi?" — "Tietäisin minä yhden neuvon", vastasi kissa, "minä puuhun kiipeäisin." — "Vai sen sinä tietäisit", virkkoi repo, "minä taas en yhden nojaan jäisi, vaan tietäisin edes satakin neuvoa enkä paljon peljästyisi, josko itse karhu kohtaisi." Revon tätä vielä puhellessa tulikin metsän rinteestä kontio, joka varsin oli repoa lähtenyt ajamaan, se kun oli itkijänä ollessaan häntä pettänyt. Kissa karhun tuskin keksikään, niin kiipesi puun latvaan pakosalle, ettei häntä tavoitettu, mutta revon sai karhu niskasta kiinni. Nyt luuli kissa isännälleen pahasti käyvän ja virkkoi puun latvasta, missä hän oli: "Sataneuvo saatiin, yksineuvo säilyttiin." Mutta repopa ei vieläkään neuvottomaksi jäänyt, vaan keksi keinon kumminkin. Rupesi näet purevaista karhua puhuttelemaan ja sanoi: "Elä, kuomaseni, noin minua pahasti runtele, ainahan minun käytökseni sinua kohtaan on ollut nöyrä ja kaunis." — "Vai kaunis?" sanoi karhu repoa jätkytellen, mutta sitä sanoessaan tuli hän aukaisemaan suunsa, ja samassa pääsi repokin hänen hampaistansa eikä viikkoa viivytellyt, vaan juosta vilisti metsään, minkä kerkesi. Vasta karhun muualle kuljettua tuli hän kissan luo takaisin ja meni hänen kerallaan kotiinsa Ilvolan taustalle.
Kodissaan työt, toimitukset määrättyään kissalle niinkuin palvelijalleen ainakin, lähtee repo tavallisille matkoillensa ja kohtaa kävellessään tuttavan hukan. Tälle tekee hän hyvän päivän, kysyy: "Miten jaksat, kuomaseni?" — "Yksin päivin, Mikko-kulta", vastasi hukka, "tosin olivat jo hampaani naulaan käydä, vaan sain toki viimeinkin hyvän härän tappaneeksi." Sen kuultuansa antausi repo hukan seuraan toivossa päästä hänen saaliistaan osalliseksi ja alkoi hänen kanssansa pakinoida, sanoi: "Et usko, kuoma, minkälaisen elävän minä äskettäin löysin; ei se ole hyvin suuren suuri, vaan on niin sievä ja kapera, että söisi sinutkin, jos sattuisit saapuville." — "Vai niin, no, pitäisipä minunkin nähdä, millainen elävä se ompi", virkkoi revolle hukka. "Kyllähän sen nähdä saat", tuumasi repo, "mutta elä pahasti lähene häntä, muuten syöpi hän sinut." Hukka sai nyt matkalle tätä ihmettä katsoakseen ja kulki hiljaa ja hiipien revon asuntopaikalle. Sinne tultuansa rupesi hän pesän suusta kissaa katselemaan, vaan tämä kun hukan turvan siinä näki, luuli sitä hiireksi ja töytäsi hukalle kuonoon. Tämä, jonka turpaan kissan kynnet koskivat kipeästi, säikähti pahanpäiväiseksi luullen kissaa isoksikin eläväksi ja pakeni metsään minkä ennätti. Siellä selitti sitten revolle seikkansa, sanoi: "Nyt siellä sinun asunnollasi kävin, vaan en, kuomaseni, saanut koko elävää nähdä; kun vain turpani kolon suuhun pistin, niin kipakasti raapaisi sitä, että vihavoipi nytkin vielä." — "Ilmankos sinua mennessäsi varoitin! Taisit tuhmasti lähestyä häntä, kun sinulle niin pahasti kävi", vastasi repo, "kiitä kinttujasi, ettei hän sinua kiinni saanut ja peräti tappanut." Käyvät hukka ja repo yksissä metsää sitten, niin yhtyy siellä heihin karhu, mistä lienee matkoiltaan tullut. Repo, joka entisistä petoksistaan pelkäsi häntä, mieli ensi hämmästyksessään pakoon lähteä, vaan kohta kävi tuosta kuitenkin rohkeammaksi, kun saivat hukka ja karhu pakinoimaan keskenänsä. "Et usko", sanoi hukka karhulle, "minkälaisen elävän Mikko on kotiinsa saanut; ei se ole hyvin suuren suuri, vaan söisi se sinutkin, jos kynsiinsä saisi. Varsin nähdäkseni häntä kävin minä vasta ikään Mikon asunnolla, vaan en saanut kuin vilahdukselta koko petoa nähdä, se kun niin vihainen oli, että vähällä oli silmät päästäni syödä." Hukan kertomuksen kuultuansa alkoi karhunkin mieli tehdä tätä näin ihmeellistä elävää nähdä. Vanhan vihansa unohtaen sai hän siis puhuttelemaan repoa, sanoi: "Etkö, Mikko, veisi minua sitä sinun vierastasi näkemään?" — "En jouda nyt kanssasi lähtemään", vastasi repo, "minulla on metsässä täällä vähän asioimista, vaan lähde sinä yksinäsi, kuoma, kulje minun asunnolleni, niin kyllä sen minun vieraani siellä näet. Karta kuitenkin sitä, ettet kovin rohkeasti lähesty häntä, muuten ehkä hänen kynsissään henkesi heität." Neuvoa myöten kulkee nyt karhu hiljaa ja varovasti revon asunnolle, jossa asettuu kolon suulle katsomaan; vaan kissa kun siitä taas vähän tirkistelijän turpaa näki, luuli hiiren kolon suulla olevan ja tavoitti karhun kuonoa kynsiinsä. Tätä pelästyen läksi karhu pötkimään pakoon koko paikalta ja tuli toisten luo, sanoi: "No, sehän elävä lie, se Mikon kodissa asuja, kun vain kolon suuta likenin, tulla täytti hän päälleni pitkä keihäs olalla." Karhu kissan häntää näet luuli keihääksi. Kuultuansa, miten karhullekin oli revon asunnolla käynyt, sanoi puolestaan hukka: "Pitäisi meidän se Mikon kodissa asuva eläin tarkemmin nähdä; mitä tuumaa pitäisimme?" — "Kyllähän sen tarkoinkin nähdä saatte, kun tahtonette", vastasi repo, "laatikaa pidot ja kutsukaa hänet vieraaksi, niin uskon minä sen tulevan." Tämä tuuma oli kaikista hyvä, ja hukka lupasi vasta tappamansa härän pitoruoiksi, kun hän vain sen revon kodissa olijan nähdä saisi. Repo lupasi siitä huolen pitää ja läksi kutsumaan kissaa pitoihin sanoen toisille lähtiessään: "Minä kun vieraan seurassa tulen ja hänen kanssaan ruoalle rupean, niin olkaa jossakin piilossa ja katselkaa syrjästä häntä, ettei hän päällenne tulisi, muuten olette pahan perittävät." Revon neuvoa seuraten jäivät hukka ja karhu haaskan luo metsään, ja kissan seurassa tulevaa vierasta piillen kapusi karhu kuuseen, hukka taas hongan murtoon peittäysi. Ei aikaakaan, niin tulikin repo kissan kanssa haaskalle, ja rupesivat ruoalle. Tätä ei kuitenkaan hukka nähnyt, kun ei piiloon mennessään muistanut asettua haaskaan päin. Repo keksi sen ja nykäisi käpälällään kissaa vähän, että se syödessään vihaisesti murista marmatti. Hukka kun näin oudon äänen kuuli, halusi itseään eläintä nähdä, vaan kun sitä nähdäkseen kääntymään rupesi, häntänsä risuloissa vähän rusahteli, ja kissa, joka hännän nenää hiireksi luuli, hyppäsi kesken syöntinsä sitä tavoittamaan. Sitä säikähti hukka ja juosta tomahti hongan murrosta pois. Kissa puolestaan säikähti hukkaa taas ja kiipesi siihen kuuseen, jossa karhu oli piilossaan. Tämä, joka pelkäsi kissan tulevan päällensä, hyppäsi kuusesta alas ja taittoi pudotessaan kolme kylkiluutansa. Vaikka näin oli ruumiinsa rikkonut, ei kuitenkaan hirvinnyt haaskalle jäädä, vaan pakeni peloissaan koko paikalta, ja niin jäi haaska revon ja kissan syötäväksi.
Haaskalta paettuansa lähtee hukka ruokaa saadakseen kävelylle taas ja kuljeksii metsää kotvasen. Kun ei täältä saalista saaksentele, lähenee hän Ilvolan taloa katsoakseen, eikö tuolta edes kanaa taikka sikaa saisi, vaan ei satu kanaa ei sikaa saapuville, vanha, voimaton koira vain on tadetunkion helmalla makaamassa. Sen tavoitti hukka nyt siitä, koira kun oli sikeästi nukkunut, ja rupesi saalistaan viemään kerallansa, mutta koira alkoi häntä rukoilla, sanoi: "Elä, veikkonen, minua vie, yksiä volonaamojahan me olemme kumpikin, etkähän minusta saisikaan muuta kuin paljaat luut, kun näin olen laiha ja lamassa. Tehkäämme sovinto! Kun et minua viene, niin juotan putellin viinaa sinulle." — "Mitenkäs minä sen putellin perisin?" kysyi hukka koiralta. "Tule yötä vasten pimeällä tänne meidän talollemme, niin lasken sinut tupaan", vastasi koira. Siihen oli hukka tyytyväinen ja läheni yön tullen taloa, jossa tupaan päästäkseen ovella hiljaa vingelsi muutaman kerran. Tästä ymmärsi koira, että se se on hänen velkamiehensä nyt viinaputelliaan perimässä, ja aukaisi salaa hänelle oven. Siitä tulee nyt hukka koiran jäljessä tupaan ja alkaa vaatia velkaansa, sanoo: "Onko sinulla se viinaputelli jo varustettu?" — "Elähän huoli, malta aikaa vähäsen", vastasi koira, "isäntä näkyy tuolla penkin alla pölkyn takana pitävän putelliansa, minä käyn ja otan sen salaa sieltä!" Sen puheensa noutikin isäntänsä viinaputellin piilostaan saapuville ja toi sen vieraansa hoteelle. "Ryyppää, hyvä perheenmies, sinä ensiksi", sanoi putellin saatuansa hukka. Koira oli hänelle mieliksi ja ryyppäsi itse ensinnä, josta antoi putellin vieraalle. Tämä otti siitä vuoroonsa nyt kunnon ryypyn, josta käypi hyville mielin ja alkaa koiraa varsin ystävällisesti kohdella. No, mitäpä tuosta. Ollaan jonkin aikaa putellin ääressä siinä, venytään, mönkyröidään lattialla ja ensin pientä urinaa pidetään, niin kysyy jo hukka isännältään koiralta: "Laulanko ma, lanko, laulanko?" — "Elä laula, lanko", vastasi koira, joka pelkäsi isäntäväen heräävän, ja saikin sillä erää hukan hillityksi; vaan tämä kun toisen ryypyn oli suuhunsa saanut, nousi hänessä aina hartaampi laulun halu, jonka vuoksi uudelleen kysyi viinaveikoltaan koiralta: "Laulanko ma, lanko, laulanko?" — "Elä, lankoseni, laula!" varoitti koira, "sinun äänesi tutaan, ja isäntäväki herää, meille pahoin käypi." Hukka tämän kuultuansa näki parhaaksi olla laulamatta, ja koira, tyydyttääkseen vierastansa, kaasi hänelle vielä kolmannen ryypyn. Hukka, joka oli viinalle perso, ryyppäsi kyllä mielellänsä, mutta kolmannesta pullosta kävi jo humalaan eikä enää pitänyt lukua varoituksista ei muista. "En perhanaks' salli, etten laula!" möyrysi hän itsekseen eikä pitemmältä toveriansa totellut, vaan sanoi: "Laulan, lanko, laulan, laulan kuin laulankin!" ja alkoi huutaa kohdin kulkkuansa: "O — o — oh — oo — oh!" Tästä makaava perheen väki heräsi. "Kuka hukan tupaan toi?" huusi talon isäntä; ja kuka sai härkintäraudan, kuka hiilinkoukun, kuka kapustan, joilla alettiin hukkaa kaikin voimin pieksää, mutkia. Vähissä hengin pääsi hukkaraukka viimeinkin käsistänsä ja putkahti ovesta pellolle, ettei toki kuoliaaksi pieksetty.
Suruissaan juoksentelee hukka pieksäjöiden käsistä päästyään metsää yksiksensä mielessään miettien kovaa kohtalotansa, vaan ei aikaakaan, niin jo joutui Pekka-parka pahaan pulaan taasensa. Ilvolan talon maalla näet oli mökki ja siinä köyhä perhe eläjinä, joilla oli oinas ja vuohi, vaan ei ole ruokaa heillä, millä syöttää näitä eläimiä, Sanoo siitä perheenmies vaimollensa: "Olisikohan parasta tappaa nälkään nääntyväiset eläimemme, häviävät ne kuitenkin, kun ei ole syömistä antaa heille." — "Mitäpä heistä tulee tappaenkaan, kun noin ovat laihoja!" vastasi vaimo, "annas, heidät ennen maantielle työnnämme, niin voivathan, millä saavat, siellä elättää henkensä." Niin tehtiinkin. Eläimet päästettiin väljälle, ja nämä siellä elivät aikaa muutaman, syöden heiniä, lehtilöitä ja mitä missäkin löysivät. Täten olisi jotenkin aikaan tultu, vaan alkoi pelko olla metsän eläjistä. "Ehkä tulevat sudet, karhut meitä ahdistamaan", sanoi vuohi, "pitää jotakin neuvoa pitääksemme, ettei meitä syötäne." — "Niinpä kyllä", tuumasi oinas, "vaan mistäs nyt hyvän varjeluskeinon keksisimme?" — "Kyllä minä keinon tiedän, kun vaan minulle jonkin säkin eli pussin toimittanet", virkkoi vuohi vakavasti. Sen kuultuansa sai oinas etsimään, mitä toinen oli pyytänyt, eikä aikaakaan, niin löysi maantieltä vanhan säkin, joka oli joltakin matkaajalta siihen pudonnut. Sen vei nyt vuohelle, joka sitä oli sanonut tarvitsevansa, ja käski hänen näyttää aiotun mahtinsa. "Kyllä näytänkin", sanoi vuohi, "tämä säkki pitää nyt panna puita, kalikoita täyteen, ja susi kun tulee, sitä niin säikähdyttää, että hän peloissaan pakenee meitä."
Tuskin oli vuohi tämän mahtinsa selittänyt, kun jo tuleekin susi heitä vastaan metsästä. Vuohi silloin sai joitakuita kalikoita säkkiin pistäneeksi ja nosti sen selkäänsä, josta läksi hukkaa kohdin kulkemaan. Tämä kun vuohen säkki selässä keksi, kysyi kohta: "Mitäpä selässäsi kannat?" — "Minulla on selässäni säkki ja siinä suden päitä, jalkoja syötävänä. Kuukauden olemme jo metsää kävelleet muuta saamatta kuin joitakuita susia. Niiden päillä ja luilla olemme tähän asti eläneet, vaan nyt jo alkaa nälkä ahdistella; hyvä siis, että satuit, suttukulta, saapuvillemme! Oinas hoi! Saa sutta tappamaan!" Nämä viimeiset sanansa sanoi vuohi vihaisella äänellä, pian kiljaisten, jonka vuoksi hukka hätäytyi siksensä ja alkoi nöyrästi rukoilla: "Elkää, veikkoset, tappako! Laskekaa minut, niin tuon teille kaksitoista muuta sutta syötäväksi." — "Jos totta puhut, niin laskemme", vastasi vuohi. "Laskekaa, hyvät veljet, kyllä minä en petä." rukoili hukka surkeasti. "Niinpä mene matkaasi ja muista lupasi", sanoi viimein vuohi ja laski hukan juoksemaan.
Tämä meni suorastaan toisten susien luo ja sanoi varoitellen: "Paetkaa, velikullat, oinas ja vuohi tulevat syömään meitä." Ihmetellen virkkoivat toiset: "Kuinka he voivat meitä syödä, koska meitä on kolmetoista ja heitä kaksi vain! Lähtekäämme tappeluun, kyllä me voitamme heidät!" Niissä mielin saivatkin matkalle ruvetakseen tappeluun, mutta vuohi kun tämän keksi, sanoi oinaalle: "Nyt tullaan tappamaan meitä, pitää jonnekin paeta." Siitä näkikin lynkän kuusen lähellä ihan ja alkoi nousta sitä myöten ylös. Latvaan päästyänsä käski hän sitten oinaan tulla jäljestä, sillä sudet olivat jo likellä. Oinas kyllä koettelikin kuuseen kavuta, mutta hätä hädältä pääsi hän sylen verran vain ylöspäin, pitelihe siinä ja tutisi. Hukat sillä välin tulivat jälkiä myöten aina kuusen luo ja istuivat sen juurelle. Sitä juuri oli vuohi odottanut, ja tuskin näki hän sudet koolla siinä, kun karjaisi oinaalle: "Ota kiinni, jo ovat sudet saapuvilla!" ja kopeutui itse tulemaan kuusesta alas. Oinas säikähti sitä ja pudota pökeltyi susien keskeen selällensä. Häntä taas pelästyivät sudet puolestaan ja juoksivat mikä minne, kuka kunne, pakosalle. Niin pääsivät oinas ja vuohi hädästänsä ja elivät siitä päivin hukilta rauhassa.
Kuuselta paettua erkani hukka tovereistaan ja kulki alla päin pahoilla mielin kotiinsa Ilvolan taustalle. Tänne olivat sill'aikaa repo ja karhukin keräytyneet, ja ohrahuhta kun oli parhaaksi joutunut, niin käytiin korjaamaan eloja. Nämä saatiinkin pian leikatuksi, josta ahdettiin riihi, ja ohrat kun olivat kuivia, niin saatiin jo puimaan heitä, ja karhu haettiin apumieheksi. Oltiin kolmen miehen riihessä sitten, niin kysyy karhu toisilta: "Mitenkäs, kuomaseni, tätä työtä tehdään?" Repo, joka ei mielellänsä puimaan ruvennut, kapusi ylös parsille ja sanoi toisille: "Teistä on toinen väkevä, toinen taitava tuiki; puikaa te, kuomaseni, viskatkaa riihi, minä mitätön mies täällä parsia pitelen, etteivät puut päällenne putoa." Karhu siitä puida pänttäsi riihen, ja susi puolestaan viskasi elot, josta ovat silmänsä riimussa nytkin vielä niinkuin riihenviskaajalla ovat. Heidän tätä tehdessään istuu repo partisilla vain, siellä suotta aikojaan laulelee huviksensa ja aika välistä aina partisen sortaa toisten päälle. "Tapat sinä varsin!" sanoi hukka, "tahallasi puita päällemme pudottelet." — "Ei kuomaseni, en ainakaan tahallani pudottele", vastasi repo, "raskaita ovat nämä parret, niin putoilevat, en jaksa heitä pidellä." Tästä leppyvät toiset, ja saadaan sovinnossa työ tehdyksi. Oli siitä jo riihi puitu, viskattu, ja ruvetaan jyviä tasaamaan, että kukin osansa saisi, niin sanoo hukka revolle: "Milläpä nyt jaamme, kuoma, kapallako vai millä?" — "Isommalle isompi kasa, pienemmälle pienempi, se mielestäni on paras ja suorin jako", vastasi repo. Tähän tyytyivät toiset mielellänsä, ja siten tulivat karhulle oljet, sudelle ruumenet, revolle jyvät osaksi. Yksissä kuljetaan siitä sitten Ilvolan myllylle, ja kukin saapi riihiosaansa jauhattamaan, niin kuulevat karhu ja hukka, että heidän kivensä jauhaa eri äänellä kuin revon. Tätä kummastuen kysyvät revolta: "Miksikäs sinun kivesi panee 'Jyrin, järin' jauhaissansa, ja meidän panee 'Tissis, tassis'?" — "Pankaa hiekkaa kiven silmään niinkuin minäkin", vastasi repo, "niin panee kivenne samalla lailla kuin minunkin." Neuvoa myöten kaatavat siitä karhu ja hukka hiekkaa kiven silmään ja alkavat jauhaa taas, niin panee heidänkin kivensä 'Jyrin, järin' ja vielä kovemmalla äänellä kuin revon. Täten sai jokainen riihiosansa jauhattaneeksi, ja sovinnossa kuljettiin siitä jo kolmen miehen myllyltä kotiin, jossa jokainen korjasi jauhot aittaansa.
Kotiin tultua keittävät myllyssä kävijät kukin jauho-osastaan puuroa, vaan ei tullutkaan karhun ja hukan keitos hyvää ja makeata niinkuin oli toivottu, mutta mustaa, karvasta ja kelvotonta. Siitä pahoillansa lähtee karhu revon luona käymään, saisiko hän tuolta neuvoa, miten puuroa pitäisi keittää, että se parempaa tulisi. Niissä mielin kulkeekin revon kotiin, jossa perheenmies ikään oli murkinakseen puuroa keittänyt. Sen nähtyänsä katselee karhu tuttavansa keitosta ja sanoo siitä revolle:
"Miksi, kuomaseni, sinun puurosi on noin valkoista, ja minun keitokseni tuli niin mustaa ja karvasta?" — "Mustaa minunkin keitokseni olisi", vastasi repo, "vaan minä jauhoni pesin joessa tuolla, niin sen tautta tuli minun puuroni näin hyvää ja kaunista." Karhu tämän kuultuansa päätti hänkin pestä joessa jauhonsa ja kulki sitä tehdäkseen joen rannalle, vaan kun siinä jauhonsa veteen hajoitti, niin joki vei ne myötänsä, ja siihen menivät puuroaineet iäksi päiväksi. Paljoa paremmin tuskin kävi hukallekaan. Kun ei keittämänsä puuro ollut hänestä hyvänmakuista, luuli hän syyn olevan keittäjässä ja läksi niinkuin karhukin neuvoa saamaan revolta. Niissä mielin otti hän puuron aineita mukaansa ja kulki revon kotiin, jossa parhaallansa puuropata oli liedellä kiehumassa. Tämän nähtyänsä pyysi hukka revolta luvan keittääkseen hänkin samassa kohdin, että hän siihen työhön oppisi. Sen soi repo mielellänsä, ja keittävät nyt kumpikin puuroa siinä, eri padalla, mutta yksillä tulilla. Saihan kuitenkin revon puuro ennemmin valmiiksi, se kun oli aikaisemmin tulelle pantu, niin katselee hukka toisen keitosta, sanoo: "Miksikä sinun puurosi on noin valkoista, ja minun on mustaa tämmöistä?" — "Minä kun tulen sain padan alle tehneeksi, ja se alkoi hyvästi palaa, nousin itse hahloihin ja rasvaa tiputin hännästäni, niin siitä tuli puuroni hyvä", vastasi repo, "tee sinäkin samoin, niin syntyy puurosi paremmin." Hukka teki niinkuin oli neuvottu ja kapusi ylös hahloihin, vaan kun liekki padan alta selkään nousi, ei Pekka-parka sitä sietänyt, vaan pudota pökeltyi hahloista lieteen. Siitä päivin haiseekin susi karrelle, kun hän karvansa liedessä poltti, ja pudotessaan kävi hän sivuloistaan jäykäksi, ettei muuta kuin isolla vaivalla voi käännäistä tänäänkään vielä. Nousihan kumminkin liedestä viimein ja korjasi keitoksen tulelta, vaan se kun ei hänen mielestään maistunut entistään paremmalle, tuli hän revon padalle ja sanoi: "Annas, maistan, kuoma, sinun puuroasi, onko yhdenlaista kuin minun." Repo tämän kuultuansa pisti salaa toisen tietämättä lusikallisen puuroa suden padasta omaan pataansa ja sanoi sudelle: "Maista, kuoma, tuosta kohdin, siinä on parasta!" Hukka teki neuvoa myöten ja sai omaa puuroaan suuhunsa, vaan se kun ei hänestä paljon millekään maistanut, luuli hän vian olevan omassa suussansa eikä puurossa ja virkkoi nuivalla nenin: "Yksi mämmillä maku, yksi tapa talkkunassa, vaan on väli maistajilla — ei tämä ruoka minun suulleni sovellu."
Eletään, ollaan jonkin aikaa siitä, ja karhu, susi ja repo asuvat niinkuin ennenkin eri talossaan kukin Ilvolan taustalla, niin suden akka kolme poikaa saapi, vaan itse kuolee lapsivuoteeseen. Hukka leskeksi jäätyään ei voi itse lapsiaan hoitaa, elätellä, vaan lähtee katsojata etsimään pienille pojillensa. Kulkee, kävelee saloja, maita, niin kohtaa kuin kohtaakin metsikanan ja alkaa sitä puhutella, sanoo: "Tulisitko lapsenpiiaksi minulle?" — "Miksi ei", sanoi toinen. "No, hyvä kun tulet", tuumasi hukka, "vaan osaatkos laulaa niin että lapseni nukkumaan saisit?" — "Osaan", vastasi metsikana ja lauloi hukan kuullen, sanoi: "Kopei, kopei, kopei!" Metsikanan lauluun ei hukka kuitenkaan mieltynyt, mutta sanoi: "Huono on äänesi, ei sillä lapset nuku", ja läksi edelleen. Vähän matkaa kuljettuansa kohtasi hän metsässä jäniksen. Tämä kysyy hukan asiata, sanoo: "Mihinkäs Pekka nyt menee?" — "Lapsenpiikaa läksin hakemaan", vastasi hukka. "Niinpä ota minut!" virkkoi jänis. "Osaatkos lasta tuuditella?" kysyi hukka. "Osaan kyllä, ja hyvä onkin kätkyen ääressä istuani, kun olen rampa", tuumasi Jussi. "Mikä sinut rammaksi teki?" kysyi hukka. "Joukahainen kirosi, kun Kuiturintunturin laidalla kauramaansa pilasin", vastasi Jussi, "jos mokoma elossa olisi, niin kostoksi hänen kinttunsa katkaisisin." — "No, koska sinä lapsenpiiaksi pyrit, niin laulahan tässä koetteeksi vähän!" sanoi hukka. Jänis koki laulaa ja panna papatti parastansa kelvatakseen hukalle, vaan tämä ei hänen lauluunsa ihastunut. "Voi, on melkoinen meteli!" sanoi hän vain ja läksi matkaansa lapsenpiikaa muualta etsiäksensä. Ei pitkältä kulkenutkaan, niin tapasi metsässä revon ja alkoi sitä puhutella, sanoi: "Terve, kuomaseni, rupeaisitko lapsenpiiaksi? Minulta akka lapsisaunaan kuoli, niin ei ole nyt, kuka lapsiani katsoisi. Osannethan sinä laulaa?" — "Osaan toki", vastasi repo ja alkoi laulella: "Sudella somaiset pojat sekä piiat pikkaraiset; heitä syötän, juotan, nukutan maata; Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti!" Hukka, josta revon ääni oli hyvä, vei hänet lapsenpiiaksi kotiinsa ja itse läksi sen tehtyänsä lapsillensa ruokaa hankkimaan. Kohta keksikin laitumella hevosen ja sai sen maahan kellistäneeksi, josta yhden takajalan sieppasi hampaihinsa ja vei sen saaliinsa kotiin revolle käskien hänen hyvästi katsoa, korjata lapsia, ettei heiltä mitään puuttuisi; mutta itse läksi tavallisille kokemusmatkoilleen taas. Repo sillä välin söi hevosen jalan suuhunsa, ja kun ei siitä saanut mahansa täyttä, niin söi vielä yhden hukan pojista päälliseksi. Vasta päivän päästä tuli hukka kotiinsa ja kysyi pesänsä suulta lapsenpiialta: "Ovatko lapseni ruokaa saaneet hyvästi?" — "Ole siitä huoleti", vastasi repo, "jo ne syötin, juotin, nukutin maata; Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti!" Luullen lastensa olevan hyvässäkin huostassa kääntyi hukka pesältä pois ja viipyi taas päiväkauden, missä lienee asioillaan viipynyt. Tällä aikaa söi repo jo toisen pojan, ja kun hukka viimeinkin tuli lastensa oloa kuulustamaan, niin vastasi niinkuin viimeinkin: "Jo ne, kuomaseni, syötin, juotin, nukutin maata; Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti!" Hukka ei nytkään vaatinut lapsistaan tarkempaa tietoa luullen niiden olevan hyvänkin katsojan turvissa, vaan kun siitä kolmantena päivänä palasi kotiinsa, niin ei enää revon vastaukseen tyytynyt, vaan pyrki itse pesään katsoakseen poikiansa. Repo, joka ikään oli isännältään viimeisenkin pojan syönyt, ei hukkaa hirvinnyt pesään laskea itsensä siellä ollen, mutta vastasi: "Sinun ovat, kuoma, poikasi kasvaneet niin isoiksi jo, ettemme enää molemmat yht'aikaa pesään mahdu; laske minut ensinnä täältä, kun tahtonet pesään tulla." Hukka hupelo laskikin revon pesästä ulos, vaan kun itse sisälle meni, eipäs löytänytkään poikiansa; niistä ei ollut jäljellä muuta kuin paljaat luut koko pesässä. Mustaksi muuttui nyt hukan mieli tämän nähdessänsä, vaan kun siitä tointua ennätti, läksi hän ajamaan repoa kostaakseen hänen murha-työtänsä. Jo olikin tavoittaa vihamiehensä, vaan tämä silloin pääsi kiven alle piiloon, ettei muuta kuin toista käpälää näkynyt vähän. Sen keksittyänsä tarttui hukka käpälään ja alkoi sitä purra, kiskoa. Nyt olisi revolle pahastikin käynyt, ellei vanha viekkautensa olisi häntä auttanut. "Voi sinua hullua!" huusi hän hukalle, "kun sinä kiven juurta kinnaat, puun juurta punnaat, täällähän minun käpäläni ovat eivätkä sinun suussasi." Hukka, joka luuli puun juurta purevansa niinkuin toinen oli sanonut, heitti käpälän irti eikä sen kovemmin tavoittanut repoa, se kun ennätti jo kiven alle paremmin asettua. Tämän nähtyänsä jätti hukka vihamiehensä rauhaan ja läksi pahoilla mielin kotiinsa.