Ei kuitenkaan sinänsä se seikka, että hänet jätin, tuota minulle omantunnontuskia, vaan se tapa, kuinka siitä selviydyin. Kuten monet nuoret miehet, jotka joutuvat huvittelevan Pietarin seuraelämään, hankin minäkin menestymiseni ja edistymiseni merimiesalalla pyrkimällä upseerimaailman naisten suosioon. Toisen luutnantin valtakirjasta saan kiittää erästä kenraalitarta, häntä minun on kiittäminen niinikään siitä, että opin suuren maailman tapoja ja tottumusta, mutta huhujen, jotka tiesivät kertoa menestymisestäni, annoin harkitun selvästi joutua morsian-rukkani kuuluviin, jotta hän ylväänä ja vapaaehtoisesti rikkoisi suhteemme.
Niin hän tekikin, ja minä olin vapaa. Hän otti syyn itselleen, ja hän katkaisi suhteemme, hiljaisen sankarillisesti ja vaiteliaan halveksivasti, mikä liikutti minua kaikkein ankarimmin. Tiesin varsin hyvin, että hän oli huomannut mihin pyrin, ja minä tunsin itseni sekä nöyryytetyksi että kiitolliseksi, enkä ole milloinkaan sen jälkeen uskaltanut katsoa häntä silmiin.
Mutta kun nyt yksinäisyydessäni, puolitukehtuneena veteen teljettynä ja tietäessäni kuoleman minua odottavan, teen tiliä elämästäni, on minun esitettävä hänelle muuan pyyntö. Olen varma, että näiden rivien löytäjä esittää vanhalle äidilleni — Solovinin leskelle, joka asuu Vasili Ostrovin 6:nnella linjalla 82:ssa — ainakin tämän kohdan. Äitini kyllä huolehtii siitä, että viimeinen tunnustukseni joutuu sen luettavaksi, jota se koskee.
Sonjushka, nuoruuteni lemmitty!
Ivan Sergejevitshisi on ollut sinulle uskoton, mutta hän ei ole voinut koskaan unohtaa sinua ja sitä naisellista sankariutta, jota osoitit hänen onneansa edistääksesi. Sillä onnella ei ole tosin ollut suurta merkitystä minulle, mutta se on opettanut minulle, mitä nainen voi uhrata sen hyväksi, jota hän rakastaa, ja se on antanut minulle voimaa uskoa rakkauden ylevyyteen ja sen puhtaihin vaikuttimiin keskellä elämää, missä alhaiset intohimot ja halvat laskelmat määräävät ihmisen kohtalon. Kiitos, Sonjushka, siitä mitä olet tehnyt! Omatuntosi antaa sinulle parhaan tyydytyksen, mutta älä halveksi kuolevan viimeisiä ajatuksia ja hänen viimeistä anteeksianovaa rukoustaan! Olen ollut arvoton, mutta sinä olet ottanut kantaaksesi minun arvottomuuteni. Kiitos, ja anna anteeksi! Kuolemaani asti ajattelen sinua, nuoruuteni kalpea lemmitty.
Ivan Sergejevitsh.
Sonjushkaa muistellessani valtasi minut heikkous ja tarve itkeä elämän tuottamia katkeria suruja, elämän, joka jo oli eletty loppuun. Painoin pääni lattiaan ja itkin ja nyyhkytin hyvät kymmenen minuuttia. Kyynelet olivat pesevinään pois vikani ja antavinaan minulle tunnonrauhan. Näin Sonjushkan seisovan vierelläni kalpeana ja totisena, olin tuntevinani hänen kätensä päälaellani ja kuulevinani hänen tyynen ja hillityn äänensä lausuvan minulle lohdunsanoja, antavan anteeksi, ja että hän toivoi saavansa pian nähdä minut toisessa paremmassa maailmassa.
En tiedä, johtuivatko nämä tunneherkät haaveiluni heikentyvistä elinvoimista, mutta tiedän, että ne virkistivät minua ja tekivät minusta paremman ja nöyremmän ihmisen ja arvollisemman tyytymään kohtalooni oikean mielialan mukaisesti. Kun toinnuin liikutuksestani, huomasin vain vaivoin voivani lukea mitä äsken olin kirjoittanut. Lamppu uhkasi taas sammua, ja ilmareiästä tuntui enää tuskin henkäystäkään. Joko nyt lopettaisin muistiinpanoni? Käärisinkö ne öljypaperiin, neuloisin ne tiukasti povitaskuuni, sitoisin uimavyön kupeilleni, ottaisin opiumipillerini ja nukkuisin ikuiseen uneen?
Tunsin itseni kuolemaan saakka väsyneeksi ja hervottomaksi. Vaivoin voin tehdä yrityksen koota voimani, mutta ponnistellessani sain jälleen joustavuutta. Ei — minun oli saatava voimaa tehdä toinen tunnustukseni, tahdon lähteä elämästä puhtain omintunnoin, sanoa kaiken, tunnustaa kaiken.
Siirrän lampun ihan ilma-aukon eteen, liekki elpyy hieman kirkkaammaksi, otan siemauksen viinipullosta, tunnen hetken aikaa kalvavaa nälkää — en ole syönyt kunnolleen seitsemääntoista tuntiin — mutta unohdan nälän ruvetakseni viimeiseen suureen voimainponnistukseen ja kootakseni tarmoni toiseen tunnustukseen. Minun täytyy se tehdä, muutoin en voi levollisena kuolla.
Oli kuluvan vuoden kevätpäivä. Rusalka oli Kronstadtin laivatelakassa korjauksen alaisena, tai oikeammin korjaustyö oli jo loppumaisillaan. Minut oli määrätty laivaan päivystäjäksi, sillä miehistö oli jo osaksi laivaväkeen kirjoitettu, ja jonkun päivän perästä me ottaisimme virallisesti laivan haltuumme valtion veistämöltä.
Muistan hyvin, että talven kuluessa oli toverieni keskuudessa liikkunut jotenkin epäedullisia huhuja siitä tavasta, jolla Rusalkan korjaustyötä tehtiin, mutta osittain oli moisiin huhuihin jo totuttu, osittain Rusalka oli mielestämme alus, joka nykyisin kelpasi vain satamapalvelukseen ja jota siis tuskin määrättäisiin mihinkään vakavampaan toimintaan. Olipa joukossamme tovereita, jotka arvelivat, että leväperäinen korjaustyö olisi omaksi eduksemme, koska siten vapautuisimme voimia kysyvästä kesäpalveluksesta avomerellä, ja ettei vanhaa alusta pitäisi koskaan korjata niin läpikotaisin, että sitä voitaisiin pitää uutena.
Päivystäjätoimessa ollessani saapui illansuussa laivaan muutamia korkea-arvoisempia meriupseereja ja veistämön virkailijoita. He kiertelivät laivassa, tutkivat runkoa, selailivat paperitukkuja ja pitivät nähdäkseni tarkastusta. Minulla ei tietenkään ollut siihen mitään sanottavaa, käyskentelin kannella vaippaani kietoutuneena ja odotin illallisaikaa voidakseni sen jälkeen täysissä vaatteissa heittäytyä hyttini vuoteelle ja nukkua siinä samassa. Olin valvonut edellisen yön Pietarissa, ensin tanssiaisissa ja sitte erään yksityisen klubin pelipöydän ääressä. Ja minä olin lopen väsynyt.
Huomasin, että tarkastusmiehet eivät suorittaneet työtänsä erikoisen huolellisesti: — peräti kummallisen ajankin he olivat valinneet tarkastustyölleen. Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, ja tarkastus oli toimitettava kynttilän valossa, sillä vaikka kevätilta olikin kirkas, oli kuivatelakan pohjalla silti miltei säkkipimeää. Tarkastusmiehet kiertelivät silti siellä alhaalla, tutkivat runkoa sekä ulkoa että sisältä, ja minä kuulin heidän ilakoivan pilapuheensa nousevan milloin telakan pohjalta, milloin jonkun kansiaukon kautta tai konehuoneesta, jonka kattoikkuna oli auki.
En sitä sentään ihmetellyt tuota enempää, tottunut kun olin ajattelemaan vain omaa palvelustyötäni. Mutta kun tarkastus oli päättynyt, kokoontuivat miehet kannelle, ja muuan veistämön virkailijoista tuli hymyillen luokseni ja kysyi, olinko jo syönyt illallista. Vastasin kieltävästi, sillä en tosiaankaan ollut vielä sitä tehnyt, ja silloin hän pyysi minua lähtemään heidän kerallaan illastamaan erääseen kaupungin ravintolaan, sillä Rusalka oli nyt tarkastettu, ja laivaston tarkastuskomitea oli sen hyväksynyt käyttökelpoiseksi.
Vastasin kiittäen, mutta kieltäydyin ja selitin, että päivystäjätoimeni esti minua lähtemästä laivasta, mutta hän taputti naureskellen minua olalle ja virkkoi, että se asia kyllä järjestettäisiin, varsinkin kun tarvittaisiin vain sana minun esimiehiltäni, joita oli useita tarkastusmiesten joukossa.
Minulla ei oikeastaan ollut mitään syytä kieltäytyä nauttimasta hyvää illallista vaikutusvaltaisten henkilöiden ja mahtavien esimiesten seurassa, kiitin vaieten, ja veistämövirkailija esitti asiani kontreamiraalille, joka viittasi minut luoksensa ja antoi minulle täyden vapauden noudattaa kutsua. Jonkun tovin kuluttua olimme matkalla kaupunkiin, ja puolen tunnin perästä istuimme valikoidun illallispöydän ääressä Kronstadtin hienoimman ravintolan juhlasalissa.
Siitä tuli hupaisa illallinen, jolloin lausuttiin monta naljailevaa huomautusta sen aiheesta, nautittiin runsaasti samppanjaa ja hanhenmaksapiiraita, ja ylhäiset esimieheni kohtelivat minua tavattoman ystävällisesti ja toverillisesti. En ollut enää niin lapsellinen, että olisin olettanut sen johtuneen pelkästä hyvänsuopaisuudesta minua kohtaan, ymmärsin hyvin, että jotakin piili tässä kaikessa, ja pian sainkin asian selville.
Muuan veistämön virkailijoista vei minut syrjemmälle, juuri kun mieliala illallisen loputtua oli korkeimmillaan ja kahvia alettiin tarjoilla, sekä selitti minulle hieman sopertavin sanoin, että Rusalka oli nyt niin hyvin korjailtu, kuin se vain koskaan voitaisiin tehdä, mutta että meidän tulisi tarkoin varoa kokeilemasta liian paljoa sen kestävyydellä ankaran merenkäynnin aikana ja että hän luotti minunkin apuuni tässä asiassa, sillä jokainen upseeri voisi vaikuttaa kapteenin päätökseen, jos tämä joskus haluaisi vaarantaa laivan, päällystön ja miehistön myrskyn aikana merelle.
Olin täysin yhtä mieltä alentuvan korkean virkamiehen kanssa, joka oli tunnettu upporikkaaksi mieheksi. Hänen luottamuksensa mairi ja kohotti minua, ja minä lupasin omalta osaltani noudattaa hänen vihjauksiaan. Kysäisin, eikö hän ollut varottanut kapteenia itseään, mutta silloin sain vastaukseksi salaperäisen hymyilyn, minua taputettiin uudelleen olkapäälle ja minua kehotettiin niin ystävällisesti ottamaan kahvini ja vetämään pelipöydältä korttini, etten enempää enää tuumiskellut.
Sinä yönä minulla oli erinomainen onni pelipöydän ääressä. Hoitelen ainakin melkoisen hyvin korttejani, mutta en vielä milloinkaan ole nähnyt vastapelaajani tekevän sellaisia tyhmyyksiä ja tarjoavan minulle sellaisia voitontilaisuuksia kuin tuona iltana. Kun olin voittanut parisataa ruplaa, ehdotti se veistämön virkailija, joka oli pahimmin hävinnyt, että panoksia lisättäisiin. En tietenkään voinut yksinäni vastustaa, eivät halunneet sitä liioin tehdä tarkastusmiehet, jotka, omituista kyllä, niinikään olivat voittaneet, ja niin jatkui peliä kaksinkertaisista panoksista.
Aamua oli jo pitkälle kulunut, kun kontreamiraali, jolle onni oli hymyillyt yhtä suopeasti kuin minullekin, nousi ja ilmoitti voittaneensa yllin kyllin yhden illan osaksi. Muissakin pöydissä peli taukosi, samppanjalasit juotiin pohjaan ja tehtiin tili. Tungin hieman kummissani setelit taskuuni ja laskin voittoni summittain kahdeksaksisadaksi ruplaksi. Myöhemmin huomasin että olin seteleitä pannut muihinkin taskuihin ja että voittoni oli kaiken kaikkiaan yli tuhatkaksisataa ruplaa. Tuntuva ja tuiki tarpeellinen lisä tuloihini!
Ylimalkaan meriupseereilla tuntui illan kuluessa olleen pelionnea ja veistämön virkamiehillä päinvastoin. Mutta jälkimäiset kestivät tappionsa hyvin maltillisina ja hyvästelivät vieraitaan kohteliaimpina isäntinä mitä olen tavannut.
Kun kumarsin erikoissuosijalleni, varakkaalle virkamiehelle, hymyili tämä hieman kärkevästi ja onnitteli minua hyvän pelionneni johdosta. "Se tekee hyvää luutnantin kassalle!" hän sanoi. "Mutta katsokaa vain, ettette ole pelannut elämäänne pilalle tänä yönä!" hän lisäsi merkitsevästi ja uhkaili minua etusormellaan. "Muistakaa, että Rusalka ei juuri kelpaa toimimaan avomerellä!"
Ystävällisesti hymyillen hän ojensi kätensä, sanoi vastedeskin muistavansa minua, koska olin niin kelpo ja sivistynyt mies, hymyili vielä kerran merkitsevästi, ja sitte lähdin päivän jo kirkkaasti paistaessa, pää sekavana takaisin Rusalkaan ja ryhdyin jälleen keskeytyneeseen päivystäjätoimeeni.
Mutta illallinen ja pelipöydän ääressä vietetty yö antoivat minulle aihetta paljoon mietiskelyyn sekä heti tapahtuman jälkeen että myöhemmin — — —
Nyt tunnen voimieni heikkenevän. Olen ponnistellut liikaa kirjoittaakseni äskenmainitsemistani asioista ja pitääkseni ajatukset koossa. Minun täytyy keskeyttää — —
Hetkistä myöhemmin.
Olen levähtänyt suu painettuna ilmareikään. Minun on onnistunut sitä tietä hengittää parempaa ilmaa, se ja jäljellä ollut viinitilkka ovat reipastuttaneet minua sen verran, että luulen pystyväni lopettamaan muistiinpanoni. Kadun etten ennemmin tehnyt peliyötä koskevaa tunnustustani. Nyt siitä tulee epätäydellinen, ajatukseni eivät enää pysy koossa, ja kynä vapisee sormissani. Huomaan käsialani käyvän yhä epäselvemmäksi, mutta toivoakseni siitä sentään saa selvän — mikäli muistiinpanoni ollenkaan joutuvat ihmisten ilmoille.
Huomasin pian, että useille Rusalkassa palveleville tovereilleni oli käynyt samoin kuin minullekin. Se kävi selville heidän tekemistään viittauksista, että he kaikki olivat pelissä voittaneet ja olleet korkeitten upseerien ja arvohenkilöiden seurassa. Kapteeni on ainoa, josta en ole mitään erikoista huomannut. Mutta hän on harvapuheinen ja sulkeutunut eikä kenties ilmaisisi niin helposti kuin toiset moista suurta salaisuutta.
Että me näiden ennakkovarotusten uhallakin lähdimme Tallinasta eilisessä syysmyrskyssä liikkeelle, johtui osaksi kapteenin määräämisvallasta ja osaksi kaikkein korkeimmalta taholta tulleesta käskystä. Sellaista käskyä ei voinut olla noudattamatta, jos mielimme olkalappumme pitää. Kun olimme päässeet avomerelle ja näimme kuinka rajuna Suomenlahti kuohui, korotimme kaikki äänemme kapteenia vastaan ja vaadimme käännyttäväksi takaisin. Mutta kapteeni silmäili meitä halveksivasti ja antoi laivan halkoa eteenpäin kokonaisen tunnin, kunnes hänenkin mielestään oli viisainta yrittää kääntyä takaisin. Mutta se ei onnistunut, kuten muistiinpanojeni alussa olen maininnut, ja silloin toivoimme yhtäkaikki pääsevämme Suomenlahden yli. Vasta kun vaara uhkasi käydä voittamattomaksi, uskalsimme yrittää kääntyä päin aallokkoa. Se oli silloin jo myöhäistä. Rusalka tuhoutui noin kuutta tuntia myöhemmin, ja me kaikki sen mukana.
Olemme itse syypäitä onnettomuuteen. Useimmat, ehkä kapteenikin, ovat tavalla tai toisella hyötyneet Rusalkan kykenemättömyydestä meripalvelukseen, kunnes saimme palkkamme. Huomasimme liian myöhään, että henkemme oli kysymyksessä tuona iltana, jolloin niin iloisina söimme illallisemme korkeitten esimiestemme seurassa ja tungimme taskuihimme sataruplasia, jotka veistämön virkailijat sallivat meidän voittaa tukkiaksensa suumme ja saadakseen meidät säilyttämään heidän salaisuutensa. Se salaisuus oli siinä, että he suorittamatta säädettyjä korjauksia Rusalkassa olivat tehneet vain välttämättömimmän ulkoisen maalaustyön ja pistäneet ylijääneet valtion varat omaan taskuunsa. —
Nyt olen varma, että niin on käynyt. Rusalkassa olivat vain miehistö ja merisotilaat — ehkä kapteenikin ja joku muu — viattomat. Me muut olemme kaivaneet omaa hautaamme. Se on viimeinen tätä asiaa koskeva sanani.
En tiedä onko tunnustukseni selvä, mutta toivon sen olevan. Minulla ei ole aikaa eikä voimia lukea kirjoittamaani lävitse ja oikoa sitä. Kirjaimet pyörivät silmissäni, ja lamppu on sammumaisillaan. Minusta tuntuu kuin veri salpautuisi kaulaani, ja pari kertaa olen nenäliinalla pyyhkinyt huulilleni hersynyttä veristä vaahtoa. Kuolema lähestyy. Mutta olen tyytyväinen, että olen ehtinyt keventää omantuntoni, ja minä selitän nimenomaan, että kuolemani on omaa työtäni sikäli että olen typeryyden, ahneuden ja kunnianhimon sallinut itseni houkutella väärille teille.
Nyt on jäljellä vain ommella muistiinpanot povitaskuun, sitaista uimavyö ympärilleni, ottaa opiumipillerit ja jättää salaisuutemme paljastuminen kohtalon ja niiden oikeamielisten ihmisten huomaan, jotka joskus löytävät meidät.
Minun on mahdotonta elää kauempaa tässä turmeltuneessa ilmassa. Kello on 10 illalla, olen siis ollut yhdeksäntoista tuntia elävänä suljettuna meren syliin. Mutta puolen tunnin perästä on minunkin loppuni tullut, ja minulla on kaikki syyt olettaa olevani viimeinen, joka elän Rusalkassa. Kaunista valoisaa maailmaa en enää milloinkaan näe. Kohtaloni on hirveän kova — minua ei olisi tarvinnut rikoksestani näin ankarasti rangaista. Olisin sitä kumminkin katunut. Ei tovereitanikaan. Olemme merimiehen ja venäläisen kevytmieliseen tapaan pelanneet elämämme ja hukkuneet kuin rotat loukkaaseen.
Antakaa meille anteeksi kärsimystemme vuoksi! Olemme kokeneet hirveitä. Olen kärsinyt pahemmin kuin olen myöntänytkään, sillä ylpeänä olen kärsinyt vaikeroimatta. Mutta nyt on ylpeyteni murtunut, ja minä olen lopussa.
Tervehdykseni vanhalle rakkaalle äidilleni, jonka osoitteen olen pannut toiseen paikkaan. Suokoon Jumala ja reipas miehistömme meille erheemme anteeksi.
Toinen luutnantti,Ivan Sergejevitsh Salovin.
Kuollut Rusalkassa Suomenlahden pohjalla keskiviikkona syysk. 20:nä 1893.
Luettuani nuo merkilliset muistiinpanot heräsi minussa syvä säälintunne noita onnettomia kohtaan, jotka olivat joutuneet omien virheittensä uhreiksi. En hetkeäkään epäillyt muistiinpanoja tekaistuiksi, niin vakuuttavasti, niin koruttomasti ja välittömästi ne olivat kertoneet kuolemaantuomitun kärsimyksistä.
Seurasi pitkä tovi, jonka kuluessa vain annoin monitorin perikadon synkkien kohtausten uudelleen vieriä sisäisten katseitteni ohi, ne esiytyivät niin tuiki selvinä ja haastoivat sikäli muistiinpanojen silminnähtävästä voimasta. Vasta kun väsyin katselemaan haaksirikon kuvia, kun uusia ajatuksia työntyi etualalle heikentämään lukemasta saamiani vaikutelmia, vasta silloin vanha ajatus välähti aivoihini:
Kuinka olin saanut nämä muistiinpanot? Kuka ne oli minulle lähettänyt?
Toistettuani itsekseni nämä kysymykset, esiytyi välittömästi seuraavia kysymyksiä:
Kuka voi taata nämä muistiinpanot oikeiksi? Oliko minulla mitään syytä luottaa niihin? Eikö ollut melkoista luultavampaa, että koko juttu oli taitavasti sommiteltua runoa, joka oli lähetetty minulle siinä mielessä, että minä sitä arvostelematta julkaisisin sen totena ja vahvistaisin sen tekemää uskottavaa vaikutusta omalla ammattimiessanallani?
Ah, eipäs, ovelat venäläis-herrasniekat — ranskalainen ei niele sokeasti ja umpimähkään uskoen teidän poliittis-sosialisia makupalojanne!
Istuin kauan ja tuumiskelin perinpohjin näitä muistiinpanoja, jotka sisälsivät niin liikuttavaan muotoon laaditun ankaran syytöksen Venäjän merihallitusta vastaan, mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä voimakkaampana kylmä järki astui etualalle, sitä selvemmin huomasin, että tähän salaperäiseen lähetykseen kuten aiemmin saapuneihin nimettömiin sähkösanomiinkin oli suhtauduttava niin pidättyvästi kuin vain mahdollista.
Minulla oli tosin muuan salakähmäinen todistus, että nyt saamani tiedot eivät olleet vallan ilmasta tempaistuja. Se todistus sisältyi venäläisten ystävieni kirjeihin, jotka eivät millään lailla antaneet aihetta epäillä, ettei kuollutta meriupseeria ja muistiinpanoja olisi todella löydetty. Mutta yhtä vähän kuin ne epäsivät, yhtä vähän ne myönsivät. "Teillä on Pietarissa muita hyviä ystäviä, kuten näette" se oli seisova lause, jonka nojalla he kaikki vetäytyivät takaamasta tietojen todenperäisyyttä. Mutta mitään epäilystä ei voinut olla siitä, etteivät he tienneet sähkösanomien ja muistiinpanojen olevan olemassa.
Tämä seikka se panikin minut pahimmin aprikoimaan.
Olisivatko nämä ystäväni, joiden tuttavuuteen olin tosin joutunut varsin pinnallisesti, mutta joiden rehtiyttä minulla ei silti ollut pienintäkään syytä epäillä — olisivatko he vallan yksinkertaisesti tahtoneet tunnottomasti usuttaa minua tekemään ruman poliittisen varomattomuuden? Niin, siltä miltei tuntui! Sillä mitäpä muuta kuin poliittisesti äärettömän varomatonta olisi ollut, jos ilman muuta olisin julkaissut muistiinpanot?
Äkämystyin venäläis-ystävieni epäluotettavuuden ja vehkeilyjen johdosta, soimasin heitä juonitteluista ja jumala tiesi mistä kaikesta, ja unohdin itse olevani aika narri, joka olin ollut vähällä joutua houkutelluksi tekemään aimo typeryyksiä haaveellisten muistiinpanojen ja minulle nimettöminä lähetettyjen sähkösanomien perusteella.
Ensi raivoissani noita epäluotettavia ja häijyn ovelia venäläisiä kohtaan uskoin koko jutun eräälle ystävälleni.
"Kuinka voit olla niin lapsellinen?" kysyi hän minulta avomielisesti, kun olin hänelle tyhjentänyt sydämeni.
"Lapsellinen? Kuinka niin? Mitä tarkoitat?"
"Tarkoitan, ettei moista voi antaa anteeksi täysikasvuiselle miehelle, jolla on ollut tilaisuus kirjeenvaihtajana tutustua Pietariin lähemmin."
"Mitä siis ei voi antaa anteeksi?"
"Lapsellisuuttasi. Etkö käsitä?"
"En."
Ymmärsin sen silti ehkä yhtä hyvin kuin ystävänikin, mutta minä kaipasin kuulla hänen varmentavan ja vahvistavan omaa käsitystäni. Keskustelumme tuloksena oli, että annoin anteeksi venäläisille tuttavilleni, joilla kenties ei ollut mitään osuutta sähkösanomiin ja muistiinpanoihin. Ja jos heillä olisi ollutkin, ei heidän rikoksensa ollut kovinkaan paha, sillä kuitenkin kaikitenkin sekä sähkösanomat että muistiinpanot saattoivat sisältää pelkkiä tosia tietoja. Sitä emme voineet arvostella.
Yhtäkaikki — olin katsellut asiaa liian henkilökohtaisesti ja liian lyhytnäköisesti. Sitä sieti tarkastella monelta puolelta, ja niinpä me teimmekin seuraavan puolen tunnin aikana.
Minulle selvisi monta seikkaa kynttilän lailla, joka loistaa sitä vakavammin mitä kauemmin se palaa. Ensinnäkin huomasin, että minun oli toimittava peräti varovasti, jotten saisi ikävyyksiä asiasta. Toiseksi oivalsin, että olin sekaantunut hämäriin vehkeilyihin. Kolmanneksi minulle kävi selväksi, että kaikkia saamiani tietoja ja varsinkin muistiinpanoja oli tarkoin tutkittava, ennenkuin voisi ryhtyä niitä julkaisemaan. Ystäväni jätti minut, ja minä jäin yksikseni vasta syttyneiden kirkkaitten kynttilöjeni seuraan.
Ajatukset ja mietiskelyt eivät suoneet minulle lähipäivinä siunaaman rauhaa. Olin suorastaan sairas, kyhäsin kokonaisen tukun kirjeitä venäläisille ystävilleni, mutta revin ne palasiksi taas. Olin narri, kun luulin heiltä saavani tyhjentäviä selityksiä.
Silloin eräänä päivänä tapasin upseerikasinolla eräitä tovereita, jotka olivat vastikään palanneet Pariisiin tekemältään huvittelumatkalta. Vielä aivan kuohuissaan viisipäiväisistä bulevardiseikkailuistaan he kertoivat yhteen ääneen kujeistaan, klubeissa viettämistään öistä ja solmimistaan tuttavuuksista. Kuuntelin heitä vain puolella korvalla hymyillen kuten ainakin sellainen henkilö, joka muistelee omia seikkailujaan samantapaisilta huvimatkoilta.
Mutta äkkiä hätkähdin. Muuan heistä oliCercle des Russes et des Francais'issaesitetty ensi luokan venäläiselle kaunottarelle. Everstinrouva Bortshinski oli hänen nimensä.
"Dorshinskiä tarkoitat?" oikaisin nopsasti.
Puhuteltu katsahti hieman kummastuneena minuun ja sanoi välinpitämättömästi:
"Niin, muistakoon ne venäläiset nimet ken voi? Ja lausukoon ne se ken taitaa!"
"Eikö se ollut Dorshinski?" kysyin.
"Dorshinski tai Bortshinski, yhtä hyvä kumpi! Pääasia on, että hän oli hemaisevin kaunotar, minkä kättä olen eläessäni suudellut. Mutta kuinka sinä hänet tunnet?" hän kysäisi äkkiä innostuneena.
"Hm —! Olen Pietarissa tavannut erään everstinrouva Dorshinskin", vastasin. "Hän oli ihan yhtä kaunis kuin sinun Bortshinskisi. Luullakseni se onkin sama henkilö."
"Varsin mahdollista! Hän on varreltaan kuin Juno, tietysti tumma, himmeät, riutuvat samettisilmät. Ja mukana ajutantti, itsestään selvää, mies, joka ei poistunut hetkeksikään hänen viereltään, ellei tämä lähettänyt häntä jollekin asialle."
"Oliko mies hyvin kookas ja vaalea?"
"Oli, luullakseni. Ymmärräthän että enemmän katselin kaunotarta. Hän oli jumalallinen. Itämaisen velttouden ja nautinnonhalun lihallinen kokoomus!"
"Oliko miehen nimi Salmatov?" kysyin.
"En tiedä. — Ov — nov tai — kov on muuten kaikkien venäläisten nimien loppua!"
"Oliko hän meriupseeri?" jatkoin.
"En tiedä sitäkään. Mutta rakastunut hän oli everstinrouvaan, sen saattoi nähdä."
"Näyttikö siltä, että he olivat yhdessä karanneet?"
Tämä lyhyt omituinen kysymys sai koko seurueen huomion kohdistumaan minuun. Uteliaisuus heräsi, koska minä tunnuin tietävän niin paljon kauniista venakosta. Nyt pommitettiin minua kysymyksillä, ja joukon innokkaimpia oli sama toveri, jolta äsken olin kysellyt.
Paljoa en heille kertonut. He saivat tietää, että olin tutustunut everstinrouva Dorshinskiin Pietarissa ja samalla olin oppinut tuntemaan korkeakasvuisen ja vaalean meriupseerin, joka muistutti venakon nykyistä ajutanttia Pariisissa. Joitakuita aikoja myöhemmin olin saanut kirjeitse tiedon, että he olivat karanneet yhdessä. Syvempää harrastusta heihin ei minulla ollut, he huvittivat minua vain eriskummaisina itämaalaisina, jotka eivät voineet rakastaa toisiaan rauhassa kotimaassaan, vaan joiden välttämättä oli päätä pahkaa syöksyttävä avaraan maailmaan. Ranskassa olemme jo ammoin näytelleet kaikki moiset korkean haaveelliset avioliittodraamat loppuun — nykyisin osasimme mainiosti järjestää pikku lemmenasiamme eikä meidän ollut tarvis lähteä kotinurkilta tai kotimaasta, vielä vähemmin me hylkäsimme yhteiskunta-asemamme ja edistymismahdollisuudet jonkun niin joutavanpäiväisen kuin lemmenseikkailun takia. Ei, venäläiset, ne olivat haaveilevaa kansaa, ne! Mutta lapsellisia ne olivat, peräti lapsellisia!
Tämä selitys minut pelasti. Kaikki olivat, mikä enemmän mikä vähemmän, valmiit hyväksymään käsityskantani, ja kauniin everstinrouvan ajutantilla oli kyllä monta kadehtijaa Cherbourgin upseerikasinolla, mutta tuskinpa nuorinkaan olisi halunnut olla hänen tilallaan — hänen ehdoillaan,nota bene!
Ennenkuin erosin iloisten toverieni seurasta, olin hankkinut itselleniCercle des Russes et des Francais'insihteerin osoitteen ja saanut selville, ettei minulle koituisi mitään vaikeuksia päästä sanotun yhdistyksen jäseneksi. Kotiin palattuani kirjoitin anomuksen, jossa pyysin muutaman päivän virkalomaa, vein sen asianomaiseen paikkaan ja seuraavana päivänä, puolisen aikoihin, sain sen iloisen tiedon, että loma oli myönnetty.
Samana iltana istuin junassa, joka vei minut Pariisiin. Olin päättänyt hinnalla millä tahansa hankkia kauniilta everstinrouvalta ja hänen romanttiselta ajutantiltaan tietoja muistiinpanoista ja sähkösanomista.
Jo seuraavana iltana minut otettiinCercle de Russes et des Francais'injäseneksi. Kulutin monta tuntia tarkastellessani illanviettoon saapuvia, mutta en nähnyt vilahdustakaan kauniista everstinrouvasta. Hänen nimensä oli todella Dorshinski, sen sain tietää seuran sihteeriltä ja senkin, että hänen uljasta seuralaistaan pidettiin yleisesti hänen rakastajanaan.
Esittelytin itseni muutamille muille venäläisille naisille ja herrasmiehille onkiakseni heiltä tietoja romanttisista karkureistani. Onnistuin paremmin kuin olin odottanutkaan. Pariisin venäläisessä seurapiirissä oltiin kaikesta päättäen hyvin selvillä kaikista maanmiehistä eikä ollenkaan kartettu heistä puhumasta. Pian sain selville, että everstinrouva Dorshinski todella oli asunut Viaporissa, missä hänen miehensä palveli jalkaväkirykmentissä, mutta kauniin everstinrouvan Pariisin-matka oli vain varsin tavallinen huvimatka, joka ei kummastuttanut ketään. Ei liioin myllerretty taivaita ja maita sen johdosta, että kapteeni Dalmatjev osoitti häntä kohtaan palavaa harrastusta — sehän oli päinvastoin aivan niin kuin pitikin. Everstinrouvan kaltainen kaunotar sai sallia itselleen paljon sellaista, mihin hänen miehensä oli suhtauduttava alistuen ja tyynesti.
"Kapteeni Dalmatjev?" sanoin. "Eikö hän ole meriupseeri?"
Sitä ei niin tarkoin tiedetty. Mutta hänen arveltiin palvelevan hevosväessä. Hän oli peräti nuori sotilashenkilö, joka oli nopeasti kohonnut arvoasteessa, sillä hän oli komea ja miellyttävä mies. Henkilökohtaista ei hänestä tosin tiedetty paljoa kertoa. Minun pitäisi saapua "seuraan" joskus toiste, jolloin everstinrouva ei loistaisi poissaolollaan kuten tänä iltana. Mikään ei olisi helpompaa minulle kuin tulla esitellyksi hänelle, enkä joutuisi sitä tuttavuutta katumaan. Hän oli aiemmin ollut "seuran" jokapäiväisiä vieraita, mutta viime aikoina hänen harrastuksensa tuntuivat kohdistuneen toiselle suunnalle.
Palasin hotelliini enkä ollut laisinkaan tyytymätön iltaani, vaikka en ollutkaan nähnyt kaunista venakkoa ja hänen ihailijaansa. Itsekseni olin vallan varma, että kapteeni Dalmatjev oli kadonnut meriupseeri Salmatov. Jos minun onnistuisi paljastaa hänet, tietäisin enemmän kuin kukaan muu — tietäisin, että muistiinpanot puhuivat totta.
Lähipäivinä olin vartiopaikallani aikaisesta aamupäivästä aina sydänyöhön saakka, ettei vain käsistäni livahtaisi tilaisuus päästä solmimaan kauan kaivattu tuttavuus. Hankin tietooni missä everstinrouva asui, ovenvartijalta sain tietää, että hän oli paraikaa Pariisissa, mutta vaikka päivällisaikoihin kiertelin kaikki ylhäisen maailman teatterit ja olin säännöllisesti kello 11 tienoissaCercle des Russes et des Francais'issa, kului enempi kuin puolet loma-ajastani, eikä minun ollut onnistunut nähdä vilahdustakaan everstinrouvasta ja hänen kapteenistaan.
Kävin jo vakavasti kärsimättömäksi, ja minun levottomuuteni ja ilmeinen itsepintaisuuteni päästä tutustumaan kaunottareen herättivät "seuran" huomiota. Venäläiset laskivat pilaa minun platoonisesta ihailustani tuntematonta naista kohtaan, josta olin kuullut vain puhuttavan, mutta tahallani sallin jokaisen huomata intoni, sillä toivoin, että he veisivät everstinrouvan kuuluville huhun, että hänellä oli tulinen ihailija, joka hiutui kärsimättömyyttä saada nähdä hänet.
Luulenkin, että tämä suulauteni pikemmin kuin sattuma vei minut kahta päivää aiemmin kuin loma-aikani loppui everstinrouva Dorshinskin ja hänen alttiin seuralaisensa tielleCercle des Russes et des Francais'issa. Olin juuri palannut tavanomaiselta teatterikiertelyltäni ja istuutunut "seuran" lukusaliin, kun kuulin viereisestä huoneesta iloisia huudahduksia, jotka pian hukkuivat pilailuun ja sointuvaan hillittyyn salonkinauruun. Hälinän seasta kuului kaunis naisääni teeskennellyn iloisesti puolustautuvan ranskaksi, mistä heti osui korvaan omituinen pehmeä venäläinen murtaminen. Tulin uteliaaksi ja nousin. Aavistin, että tuo nainen oli hakemani henkilö. Samassa syöksyi lukusaliin muuan venäläinen herrastuttavani, tarttui sanaa lausumatta minuun käsivarresta ja vei minut muassaan.
"Kas tässä on luutnantti Dubois, teidän uusin ja hartain ihailijanne, rouva Dorshinski!" hän esitteli minut.
Vaikka olinkin kuullut everstinrouvan kauneutta ylistettävän, hämmästytti se minua silti aika tavalla. Kumarsin kunnioittavasti, ja minuun kohdistui tutkiva katse noista himmeistä samettisilmistä, jotka heti sen jälkeen saivat entisen järkkymättömän, välinpitämättömän ilmeensä. Hän ojensi minulle peräti toverillisesti hieman ison, mutta kauniinmuotoisen ja hienosti hansikoidun kätensä, ja tuntui kuin hän ei ollenkaan aikoisi vetää sitä pois, kun hän kerran oli sen minulle antanut.
Pitelin sitä varsin mielelläni omassani, mutta itsekseni hieman ihmettelin sitä luonnollista tai teeskenneltyä velttoutta, jota sekä käsi että rouva Dorshinskin koko olemus ilmaisivat. Hänessä oli jotakin kuvaamattoman välinpitämätöntä, jotakin tyynen, hyvinvoivan matroonamaista, jotakin passiivista. Mutta tämä yhtäkaikkisuus sopi hänelle verrattomasti, se sointui mainiosti hänen rehevään varteensa, ja ranskalaisesta se eittämättä tuntui aito turkkilaiselta.
Kun olin lausunut ihastukseni, että vihdoinkin olin saanut kunnian tutustua häneen, näkyi hän muistaneen, että oli unohtanut kätensä minun käteeni. Hän veti sen hiljaa pois ja päästi sen putoamaan sivulleen sekä liukui samalla itse divaanille, asentoon, jota Persian shaahin mielikkisulttaanitar olisi voinut kadehtia. Hänen vieressään seisoi kuin henkivartijana kookas, vaalea ja komea kapteeni Dalmatjev, jonka everstinrouva nyökäyttäen ja kättänsä hieman liikauttaen esitteli minulle.
Tuossa tuokiossa oli keskustelu täydessä käynnissä. Kapteeni Dalmatjev ei poistunut seurastamme, vaikkei hän sekaantunutkaan puheluumme. Hän oli siirtänyt tuolinsa lähelle everstinrouvaa ja esiintyi kuin hän olisi ollut täysin erottamaton lisä seuralaiseensa. En ollut siis häntä sen enempää huomaavinani, koska hän joka tapauksessa pysyi alallaan kuten toivoinkin, vaan yritin parhaani saadakseni tuossa uhkeassa, lepäävässä venäläisessä Junossa heräämään kipenen elämää ja harrastusta.
Onnistuin vain puolittain. Juno ei katsonut vaivakseen helpottaa työtäni. Hän löyhytteli laiskasti komealla strutsinsulkaviuhkallaan eikä paljoakaan piitannut minun solkenaan virtaavista kohteliaisuuksistani, joihin peitin Venäjän ja hänet. Hänen ruskeat samettisilmänsä katselivat minua niin hyvänsuopina ja laimeina, että tunsin jonkunlaista ärtymystä ja loukkaannuin hänen hienostellusta itämaalaisesta haaremikiemailustaan. Päätinkin heti tehdä hyökkäyksen, joka ainakin saisi hänet muuttamaan eleensä.
"Parahin everstinrouva, ajatelkaapa vain mikä ikävä uutinen minulla on kerrottavana Venäjältä? Teidän harrasta ihailijaanne, luutnantti Salmatovia" — tällöin vilkaisin kapteeni Dalmatjeviin — "on merihallitus kuuluttanut haettavaksi eräitten muistiinpanojen johdosta, jotka ovat yhteydessä Rusalkan katoamisen kanssa..." Vähäinen, tuiki vähäinen säväys silmänurkassa, kevyt hermostunut liike hansikoidulla kädellä, siinä kaikki mielenliikutus, minkä uutiseni sai everstinrouvassa syntymään. Ja kun käänsin katseeni kapteeni Dalmatjeviin, oli hänellä entistäkin ylpeämpi ja levollisempi kuvapatsasasento. Hänen katseensa oli jääkylmä, eikä hän kai ponnistellut liikoja nielläkseen sen epämiellyttävän ja hämiä tuottavan, mikä ehkä oli noussut hänen kurkkuunsa.
Minun niin taitavasti laskemani ja huolellisesti suorittamani nerokas salapoliisihyökkäys ei tuottanut minulle mitään. Koko hienosteltu sielutieteellinen yritykseni kilpistyi tylsänä everstinrouvan velttoutta ja kapteenin vankkumatonta ryhtiä vastaan.
Oli ilmeisen selvää, että olin jälkimäisestä täydellisesti erehtynyt. Hän oli todella hevosväen kapteeni Dalmatjev eikä kukaan muu, vaikka hänen piirteensä muistuttivat Salmatovia. Koko Pariisinmatkani haihtui samassa savuna tuuleen, ja peräti masentuneena ja hieman nolona kuulin everstinrouvan väsyneen äänen vastaavan minulle:
"Salmatov-parka!" sanoi hän säälien. "Haetaanko häntä yhä vielä hänen kuolemansakin jälkeen?"
"Onko hän siis kuollut?" kysyin niin kummastuneena kuin suinkin osasin.
"Aikoja sitte!" huoahti everstinrouva. "Jo viime kesänä hän hukkui Suomenlahteen. On väitetty hänen hukuttautuneen minun tähteni, tiedän kyllä, mutta se ei ole totta", hän lisäsi niin hellän välinpitämättömänä kuin olisi ollut puhe jostakin koiranpennusta.
"Tunsitte siis hänet?" kysyin.
"Ah — varsin hyvin!" vastasi hän väsyneesti.
"Tiedättekö siis", jatkoin innokkaasti, sillä minussa välähti toivo saada vielä selville asian oikea laita, "tiedättekö siis jotakin hänen muistiinpanoistaan ja mistä syystä häntä kuulutetaan haettavaksi?"
"En — viimeksimainitsemastanne seikasta en tiedä mitään..."
"Entä hänen muistiinpanoistaan? Ja mitä yhteyttä sillä on Rusalka-juttuun?"
Elettäkään muuttamatta, valittavasta ja surullisena hän kertoi seuraavaa:
"Salmatov oli uneksija, jonka elämän täytyi päättyä onnettomasti. Hän eleli haaveissaan, hän oli jonkunlainen nero, joka oli joutunut väärälle uralle. Hänestä olisi pitänyt tulla runoilija. Hän sepitti nidoskaupalla minulle runoja — kauniita runoja..."
"Ja hän kirjoitti jotakin myös Rusalkasta...?" sujautin väliin kysymyksen.
"Rusalkan surullinen kohtalo koskee syvästi kaikkia venäläisiä ... tietysti häntäkin. Hänellä oli veli, joka palveli Rusalkassa merikadettina hukkuneiden joukossa..."
"Tiedättekö, kirjoittiko hän eläessään muistiinpanoja, jotka hän on kuvitellut jonkun Rusalkassa olleen kyhäämiksi?"
Olin niin innostunut kyselemään ja odottamaan vastauksia, että vallan unohdin tarkata kapteeni Dalmatjevia. Katseeni tähystelivät kaunista everstinrouvaa, ja vasta nyt myöhemmin muistelen nähneeni että ivansävyinen häive levisi hänen piirteihinsä, kun hän entisellä äänellään vastasi:
"Muistan hänen kuluttaneen puolet viime kesästä kirjoitellessaan jotakin Rusalkan perikadosta. Niin, hän lukikin minulle pari kappaletta, jotka minusta tuntuivat mainioilta. Hänellä oli kykyä, Salmatov-rukalla! Tunsin syvää osanottoa häneen, hän oli niin onneton...!"
Itseäni hillitsemättä nousin ja otin taskustani Rusalkan perikatoa käsittelevät muistiinpanot ja pyysin saada jättää ne hänelle luettavaksi. Huomenna hän varmaan tahtoisi ilmoittaa minulle, tunsiko hän ne Salmatovin kertomukseksi.
Hän otti ne hymyillen, selaili niitä ja ojensi ne sitte kapteeni Dalmatjeville hänen säilytettäväkseen.
"Tavatkaamme toisemme täällä huomis-iltana kello kymmeneltä", sanoi hän minulle, "siksi olen ne lukenut. Suotte minulle omituisen ilon muistella siten Salmatov-parkaa. Kiitos ja hyvää yötä! Meidän on lähdettävä, Dalmatjev!"
Kiitin ja kumarsin, ja me erosimme.
Seuraavana iltana odotin turhaan everstinrouva Dorshinskia ja kapteeni Dalmatjevia. Istuin klubissa kello kolmeen saakka aamulla, eivätkä he vain saapuneet. Seuraavana päivänä sainCercle des Russes et des Francais'issakuulla, että everstinrouva oli lähtenyt Pariisista ja kapteeni hänen mukanaan. Kukaan ei tiennyt minne.
Muistiinpanoja en saanut milloinkaan takaisin. Sen käännöksen, joka sisältyy tähän kertomukseen, olen sommitellut ulkomuistista.
Miksei everstinrouva luovuttanut minulle muistiinpanoja takaisin? Mitä syytä hänellä oli ne pitää? Oliko kapteeni Dalmatjev sama kuin Salmatov? Oliko hän muistiinpanojen kirjoittaja vai oliko todella toinen luutnantti Solovin ne kyhännyt Rusalkassa?
Siinä on Suomenlahden salaisuus.