The Project Gutenberg eBook ofSuomenlahden salaisuusThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suomenlahden salaisuusAuthor: Karl August TavaststjernaTranslator: Urho KivimäkiRelease date: May 3, 2014 [eBook #45574]Most recently updated: October 24, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMENLAHDEN SALAISUUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suomenlahden salaisuusAuthor: Karl August TavaststjernaTranslator: Urho KivimäkiRelease date: May 3, 2014 [eBook #45574]Most recently updated: October 24, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Suomenlahden salaisuus
Author: Karl August TavaststjernaTranslator: Urho Kivimäki
Author: Karl August Tavaststjerna
Translator: Urho Kivimäki
Release date: May 3, 2014 [eBook #45574]Most recently updated: October 24, 2024
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMENLAHDEN SALAISUUS ***
Kirj.
Paul Dubois [Karl A. Tavaststjerna]
Suom. Urho Kivimäki
WSOY, Porvoo
1918.
SISÄLLYS.
1. Rusalkan perikato. — Ensimäiset tutkimukset ja huhut2. Rusalka löydetty! Matka Pohjolaan. — Pietarissa3. Diplomaattisia vastuksia4. Tulo Helsinkiin. Uusia vaikeuksia Viaporissa5. "Vain kuollut hylje"6. Jälkimaininkeja. Arvostelua, lupauksia ja venäläistä toveruutta7. Kotiutuminen. Uutteraa kirjevaihtoa ja mitä hämmästyttävimpiäuutisia8. Muistiinpanot. Rusalkan kamppailu elämästä ja kuolemasta. Perikato9. Tuhoiskun jälkeen. Mereen suljettuna10. Mereen suljettuna11. Mereen suljettuna. Yksityisluontoinen tunnustus12. Mereen suljettuna. Tunnustus, joka ei ole varsin yksityistä laatua.Loppu13. Selvittäviä mietiskelyjä. Uusia mahdollisuuksia valaista kysymystä14. Everstinrouva Dorshinski ja hänen ajutanttinsa. Ratkaisu
Ranskan merimiespiireissä herätti mitä vilkkainta mielenkiintoa muuan sähkösanoma, joka saapui kesken niitä suurenmoisia valmistuksia, joilla Venäjän laivasto-osasto aiottiin ottaa vastaan, kun tämä v. 1893 teki unohtumattoman vierailumatkansa Touloniin. Sähkösanomaan sisältyi se onnettomuusviesti, että muuan Venäjän Itämeren-laivaston monitori oli kadonnut jäljettömiin ja sen mukana koko laivaväki, satakuusikymmentä miestä. Onnettomuus oli tapahtunut pimeänä myrskyisenä syysyönä Suomenlahdella. Monitori Rusalka oli yhdessä erään panssarilaivan kanssa lähtenyt Tallinnasta höyrytäkseen Helsinkiin, mutta vain jälkimäinen saapui päämääräänsä.
Cherbourgin upseeriklubi lähetti heti valitussähkösanoman Kronstadtiin, jaRevue Marinentoimitus asettui kosketuksiin asianomaisen venäläisen viraston kanssa saadakseen varmoja ja ammattimiehille mitä mielenkiintoisimpia tietoja tuhoutuneitten kohtalosta. Tuloksetta — valaisevia tietoja ei tullut. Tämä ei johtunut venäläisistä viranomaisista, jotka tosin ovat tunnetut siitä, etteivät suosi tai helli sanomalehtityötä — tällä kerralla tuloksettomuus johtui Suomenlahdesta, joka ei luovuttanut mitä se kerran oli syliinsä saaliiksi saanut. Niin, sen verran oli toki saatu selville, että Rusalka oli painunut pohjaan lähellä Suomen pääkaupunkia, Helsinkiä, ajauduttuaan varmaankin johonkin vedenalaiseen kariin, joita näillä vesillä on lukemattomia ja jotka ovat, eivät vain luonnollisena rantasuojana vihollisia vastaan, vaan myöskin haittana rauhalliselle laivakululle ja Venäjän omalle sotalaivastolle. Haaksirikko todettiin siten, että maihin ajautuneesta venheestä, jossa oli Rusalkan nimi, löydettiin merimiehen ruumis, mutta hän olikin ainoa laivan satakuusikymmenisestä miehistöstä, jonka meri huostastaan luovutti. Joukko monitoriin kuulunutta kansirihkamaa ajelehti sinne tänne rannoille, mutta itse jättiläisestä ja sen muusta miehistöstä ei nähty jälkeäkään sinä syksynä.
Tietysti tällainen lievimmin sanoen salakähmäinen täydellinen häviäminen synnytti monenmoisia huhuja, ja Venäjällä, missä taikauskolla vielä on huomattava sija, ei voitu olla tekemättä omituisia yhdistelmiä monitorin nimen ja salaperäisen luonnottaren, Rusalkan, ja tämän yhtä salaperäisen kohtalon kanssa.
Rusalka on naishaltia, joka asustaa vedessä. Venäläinen kansantaru somistaa sitä samoilla ominaisuuksilla, millä ruotsalainen koristaa Ahdin ja Vellamon ja kreikkalainen nereidit ja najadit, mutta Rusalkaan kätkeytyy salaperäistä hämärää paljon runsaammin kuin milloinkaan noihin ilakoiviin ja kevytkenkäisiin nymfeihin.
Venäjän tyytymättömissä puoluepiireissä pantiin tietysti haaksirikko heti hallituksen varojen vilpillisen ja väärän käytön tiliin. Rusalka oli vanhan mallin monitoreja, joka oli valmistettu 1860-luvulla, ja tiedettiin, että se jo ammoin oli ollut melkoisen vähän kulkukelpoinen. Väitettiin, että valtion laivatelakalla oli tyydytty puhdistamaan laiva jotenkuten päältäpäin, vaikka se olisi sietänyt perinpohjaisen korjauksen. Meriministeristö oli siihen tarkoitukseen myöntänyt huomattavan suuren rahamäärän, mutta nämä varat oli, niin arveltiin, käytetty hyödyllisemmin ja Rusalka jätetty semmoiseksi kuin se oli. Päällikön ja upseeriston vastalauseista huolimatta oli alus määrätty olemaan mukana syystoiminnassa. Seuraus oli, kuten aiemmin on kerrottu.
Vieraan on vaikeata sanoa, kuinka paljon näissä huhuissa on perää, mutta varmaa ainakin on, ettei Rusalka liene ollut parhaassa kunnossaan. Sen seikan ovat todenneet päällikön ja muun johtomiehistön tiedonannot.
Mitä enemmän huomiota laivan katoaminen herätti, sitä voimakkaammat siivet huhut saivat. Eivätkä huhut tauonneet siitäkään, ettei haaksirikon lähimpinä kuukausina Rusalkan kaameasta salaisuudesta tullut päivänvaloon yhtään mitään — päinvastoin: huhut paisuivat mikäli voivat.
Ja niin saapui talvi, se jääti suurimman osan myrskyistä Suomenlahtea ja keskeytti kaikki enemmät tutkimukset. Suomenlahti säilytti salaisuutensa.
Venäjä ja Ranska olivat näihin aikoihin ystävällisissä suhteissa toisiinsa, varsinkin merilaivastoa koskevissa kysymyksissä. Näiden suhteiden välitykselläRevue Marinenonnistui seuraavan kesän aikana saada kosolta valaisevia tietoja niistä suurisuuntaisista, uusiintuneista tutkimuksista, joita Venäjän meriministeristö koko kesäkauden toimitutti kadonneen monitorin löytämiseksi. Ne on julkaistuRevue Marinessa, ja ne ovat herättäneet mitä vilkkainta mielenkiintoa, eivät vain ammattipiireissä, vaan myöskin maallikoissa, jotka aiemminkin olivat kohdistaneet huomionsa tähän omituiseen täydelliseen katoamiseen.
Mutta kaikkien tutkimusten, ponnistusten ja kustannusten tulokset vastasivat peräti vähän niitä suurenmoisia puuhia, joihin oli ryhdytty.
Kunnioitettavat lukijani tuntenevat aikaisemmista sanomalehtikirjoituksista, että Suomenlahden merenpohjaa on tutkittu perusteellisesti, ei ainoastaan niiden särkkien tienoilla, joita on viitattu Rusalkan haaksirikon aiheuttajiksi, vaan myöskin laajalti niiden ympäristöllä. Venäläiset ilmailijat ovat vasituisesti tätä tarkoitusta varten sommitelluissa kallishintaisissa ilmapalloissa leijailleet sen merenpinnan yläpuolella, joka levittäikse lounaaseen Pohjolan Gibraltarista, Viaporista, ja kaikkein parhaimmilla vesitähystimillä tutkineet mahdollisimman tarkkaan merenpohjaa usean penikulman laajuudelta. Jokainen, ken tietää, että tuollaisella koneella voi suotuisan sään aikana keksiä kymmenen metrin syvältä nyrkinkokoisen kiven, käsittää, kuinka huolellisesti tutkimuksia oli tehty. Sen ohessa ovat sukeltajat olleet toiminnassa kaikkialla, missä on vähäisintäkin syytä ollut arvella jotakin erikoista piilevän merenpohjassa.
Yhtä kaikki tutkimukset keskeytettiin elokuun jälkipuoliskolla, ne olivat näet osoittautuneet turhiksi. Kahden tyynen ja kirkkaan kesäkuukauden aikana ei uutteralla työllä ollut keksitty jälkeäkään kadonneesta monitorista. Ja silloin tehtiin se luonnollinen johtopäätös, ettei Rusalka ollut ajautunut karille ja painunut pohjaan niiden särkkien lähettyvillä, joita upseerit ja saaristolaiset olivat niin varmasti vakuuttaneet tuhopaikaksi.
Pääasiallisena syynä siihen, että tutkimukset suunnattiin juuri näille tienoille, oli muuan yksinäinen kalastaja, joka eleli eräällä luodolla lähellä Viaporia. Hän väitti kuulleensa mereltä hätähuutoja, kuin sadoista kurkuista lähteneitä huutoja, samana yönä, jolloin onnettomuus tapahtui. Mika olikaan luonnollisempaa kuin tutkia merenpohja luodon seutuvilta ellei muun vuoksi niin ainakin yleisen mielipiteen rauhoittamiseksi. Sekä Pietarissa että Helsingissä oli käyty peräti levottomiksi, kun tuloksia ei kuulunut. Ei mielitty oikein tyytyä siihen ainoaan oikeaan, hukkuneita tovereita koskevaan tietoon: että meri oli heidät niellyt.
Uskomattomalta totisesti tuntuukin, että kokonainen monitori ja sen satakuusikymmeninen miehistö voivat kadota jäljettömiin niinkin pienellä vesialueella, kuin Suomenlahti oikeastaan on. Se ei ole leveämpi kuin Kanaali Pas de Calaisin kohdalla, siinä ei ole voimakkaita pohjavesivirtoja, ei siinä käy vuoksi eikä luode kuten Kanaalissa, ja tuskinpa se on syvempi kuin että hyvällä vedenalais-tähystimellä voi rannoilta tutkia merenpohjaa miltei kaikkialle. Ainakin pitäisi voitaman helposti löytää esine, jonka suuruus on monitorin kokoisen panssarijättiläisen.
Olkoon kuinka tahansa, tulokseksi jäi joka tapauksessa, ettei mitään löydetty. Oliko Suomenlahden vesi sameampaa kuin Ranskan rantaa huuhtelevan valtameren, vedenalainen kasvullisuus rehevämpää — mikä on varsin vähän luultavaa — tai venäläiset vedenalaiset kojeet huonompia kuin ranskalaiset, — kuinka tahansa — mitään ei saatu päivänvaloon.
Yleinen mielipide ei tietenkään voinut siihen tyytyä. Tahtoisinpa nähdä, kuinka ranskalaiset suhtautuisivat tietoon, että joku maan monitoreista katoaisi sataisine miehineen jäljettömiin esim. La Havren edustalla. Tilanne olisi miltei sama katsoen niihin vaikeuksiin, joita pohjaan vajonneen laivahylyn etsiskely aiheuttaisi.
Hurjat huhut, jotka olivat syntyneet Rusalkan katoamisen jälkeen, elpyivät kaksinkertaiseen vireeseen. Uskomattomimmatkin arvailut pyrkivät totuuksiksi, joita ei käynyt epäileminen. Varmaksi vakuutettiin, että haaksihylky oli löydetty, mutta niin hirveään lahoumistilaan joutuneena, ettei mikään maailman hallitus mielisi päästää meriväkeään näkemään, mikä kammottava kohtalo oli sen toverien osaksi tullut, ja sen johdosta arkailemaan omaa tulevaisuuttaan.
Moisiin lapsellisuuksiin uskottiin varmasti. Venäjän sanomalehdistö vaati elossaolevien sukulaisten nimessä kysymystä selvitettäväksi, kunnes hallitus arvovaltaisesti ja lujasti puuttui asiaan ja kielsi koko jutusta enempää puhumasta, sehän oli omiaan vain kiihottamaan mieliä eikä silti kykenisi pienimmässäkään määrässä vastaamaan tuhansiin esitettyihin kysymyksiin. Mutta mielet rauhoittuivat kaikkein vähimmin siten — päinvastoin ne kiihtyivät kahta pahemmin.
Pietarissa vaadittiin, että laivahylky oli nostettava pohjasta ja asetettava keskelle kaupunkia. Siitä tulisi julkinen rukoushuone, minne jokainen uskovainen venäläinen voisi mennä rukoilemaan niiden monien hukkuneitten sielunrauhan puolesta. Venäjän kansan nimessä sitä vaadittiin. Sillä oli toki oikeus vainajiin, niitä ei meri saisi säilyttää. Mutta hallitus tahtoi toisin, niin väitettiin. Ja mielet kuohuivat levottomien aaltojen lailla, yhtä korkeina kuin ne, jotka olivat ikiajoiksi nielleet Rusalkan onnettoman miehistön.
Mitä hallitus kykeni tekemään? Väittämään vääräksi, väittämään vääräksi. Ei muuta.
Rusalka on löytynyt! Se hälytyshuuto kajahteli venäläisistä lehdistä noin kuukautta myöhemmin kuin meriministeri oli keskeyttänyt uponneen monitorin etsiskelyt.
Cherbourgissa olimme jo tyystin rauhoittuneet monitorin kohtalosta, ja se olikin käynyt melkoista helpommin kuin laivan kotimaassa. Selitimme asian varsin yksinkertaisesti niin, että sotalaivan kohtalona on aina upota, ja vaikka venäläinen alus olikin vajonnut peräti kummallisella ja salaperäisellä tavalla, niin ei se meitä suuria liikuttanut. Kronstadtin ja Toulonin juhlat kuuluivat jo historiaan, ja ranskalaisesta merimiehestä oli oikeastaan samantekevää, upposiko joku ikäkulu venäläinen monitori vai kulki. Haaksirikossa joutui meren syvyyteen joku satakunta miestä, mutta samoinhan olisi voinut käydä minkä uppoavan laivan miehistön tahansa.Voilà tout!
Kronstadt-Toulon-ihastus oli jo hieman vanhettunut, Venäjän kruununperillinen oli kihlautunut saksalaisen prinsessan kanssa, ja me aloimme katsella ranskalais-venäläistä ystävyyttä terveesti, kuten sellaisia pohjimmiltaan oikeastaan on katseltava.
Siitä huolimatta herätti Rusalkan löytymisen tiedoittava sähkösanoma hyvin ymmärrettävää mielenkiintoa upseeriklubissa, missä oli jännittyneinä tarkattu Venäjän meriministeristön toimittamia etsiskelyjä ja missä venäläisten lailla oltiin kaikkea muuta kuin tyytyväisiä laihaan tulokseen.Revue Marinennerokkaat ja asialliset kirjoitukset olivat herättäneet melkoista huomiota ranskalaisissa merimiespiireissä, ja aikakauskirjan toimitus kyseli sähköteitse Kronstadtista, kuinka asianlaita oli.
Vastaukseksi tuli, että Rusalka todella lienee löydetty paikalta, missä haaksirikko saaristolaisten tietojen mukaan oli tapahtunut, mutta että selviä todisteita vielä puuttui. Kaikki merkit kyllä viittasivat siihen, että nyt oli kysymys melkoisesta määrästä mätänemistilassa olevia ruumiita, joista tihkui öljymäistä pahatuoksuista nestettä merenpinnalle saakka, siten ilmaisten paikan, missä se kovan onnen monitori makasi hautautuneena.
Tämä odottamaton vahvistus huhuille ja sanomalehdelle saapuneelle sähkösanomalle sai meidät katselemaan kysyvästi ja epäillen toinen toistamme.
Olisivatko siis Venäjän meriministeriön kaikki etsiskelyt olleetkin vain pelkkää silmäinlumetta? Mahdotonta oli muutakaan ajatella, jos laivahylky oli sillä alueella, missä tutkimuksia oli tehty koko kulunut kesä.
Myönnän, etteivät käsityksemme venäläisestä järjestyksestä olleet juuri niin korkeita, kuin meidän myötämieliset ja ystävälliset tunteemme olivat olleet. Ja se kummanlainen sähkösanoma, joka tiedoitti tehdyn niin aimollisen virheen, ei suurestikaan vahvistanut ajatustamme venäläisestä valtiotaidosta, joka muuten toki oli kuulu täydellisestä notkeudestaan sekä puheissaan että vastauksissaan.
Kronstadtissa lienee oltu päästä pyörällä!Revue Marinenpäätoimittaja saapui luokseni ja kysyi, tahtoisinko saada jonkun viikon virkaloman ja matkustaa Pohjolaan olemaan kirjeenvaihtajana mukana monitoria merestä nostettaessa. Ei olisi vaikeata hankkia siihen lupaa venäläisiltä viranomaisilta. Virkalomakysymyksen hän ottaisi omalle vastuulleen, jos minä vain olisin valmis lähtemään matkalle ensimäisessä junassa. En miettinyt kauan myöntävää vastausta. Kuutta tuntia myöhemmin istuin junassa, joka kiiti halki Bretagnen. Taskussani oli hyvä tukku vaikutusvaltaisille pietarilaisille henkilöille osoitettuja suosituksia, ja minulle oli luvattu lähettää myöhemmin lisää samanlaisia, mikäli niitä ehdittäisiin hankkia.
Vain ankarimmassa hädässä merimies antautukoon diplomaattina matkustamaan kaksisataa penikulmaa rautateitse, sellainen matka ei tuota hänelle ollenkaan hupia. Minä, joka en ole ollut merikipeä sen jälkeen kuin kadettina tein ensimäisen merimatkani, olin tulla Berliinin ja Varsovan välisellä rautatiellä.
Saavuttuani Pietariin unohdin väleen vaunun tärinän ja huonon tuulen osakseni tulleen verrattoman vastaanoton johdosta.
Tanskalaiset, ruotsalaiset ja venäläiset luullakseni mielellään sietävät itsestään lisänimeä "Pohjolan ranskalaiset", ihastuneet matkailijat ainakin heitä näin nimittelevät, mutta kyllä venäläinen sentään lyö nuo toiset laudalta. Olin kuullut heistä yhtä ja toista Ranskan laivasto-osaston käytyä vierailumatkalla Kronstadtissa, tunsin henkilökohtaisesti jonkun sikäläisen meriupseerin niiltä ajoilta, jolloin venäläinen laivue käväisi Ranskan vesillä, mutta yhtä kaikki en oikeastaan tiennyt heistä mitään ennen kuin esitin suosituskirjeeni Venäjän merihallituksen jäsenelle, amiraali Feodoroville, joka asui ihanassa palatsissa Nevan rantapuiston varrella. Hän otti minut vastaan ikäänkuin minä olisin ollut vähintäin Ranskan merilaitoksen edustaja, vaikka olinkin vain erään sen ammattilehden vaatimaton kirjeenvaihtaja. Kysymykseni Rusalkan löytämisestä hän hääti ystävällisesti, mutta hieman salaperäisesti hymyillen, vakuutti, ettei sitä löydettäisi tänään eikä huomenna ja että minulla siis olisi hyvää aikaa tutustua pietarilaiseen elämään. Vihdoin minun onnistui melkein kuin pakottamalla saada häneltä lupaus päästä ensimäiseen Venäjän merilaitoksen laivaan, joka Kronstadtista lähtisi haaksirikkopaikalle. Hän antoi tämän lupauksen hajamielisenä, ikäänkuin olisi ajatellut jotakin muuta, mutta hänen äänensä sävy oli ilmaisevinaan, että minun mukaantuloni oli päivänselvä asia.
Se rauhoitti minua toistaiseksi.
Jo samana päivänä alkoi sadella kutsuja, aamiais-, päivällis-, illallis- ja tanssiaiskutsuja, kutsuja asua sen, ja sen kenraalin ja sen ja sen valtioneuvoksen perheessä, ja koko matkani tarkoitus olisi ehdottomasti joutunut taka-alalle ja unohtunut kokonaan, jos hituisenkaan verran olisin antautunut osakseni tulleen, puhtaasti itämaisen vierasvaraisuuden lumoihin. Onnekseni sain aina vedota amiraali Feodorovin tiedonantoon, että "Viapori" niminen kanuunavene lähtisi parin päivän perästä paikalle, missä Rusalkan oletettiin makaavan hautautuneena, ja että laivassa oli järjestetty hytti minun käytettäväkseni. Minun täytyi siis matkustaa.
Amiraali oli yhtä pidättyväinen ja harvasanainen puhuessaan uponneesta monitorista kuin avomielinen ja ystävällinen muusta haastellessaan. Huomasin pian, että Rusalka oli kompastuskivi, josta piti välttää puhumasta niissä piireissä, joissa nyt liikuin, ja melkoisen levottomana panin merkille, että oli kuin ilmeisesti sovittua, ettei kanssani puheltaessa kosketeltaisi matkani tarkoitusta.
Pietariin saapumiseni jälkeisenä päivänä tapasin siinä päivällisseurassa, jonka parissa jälleen olin kunniavieraana, erään nuoren meriluutnantin. Hänen olemuksensa ja eleensä tuntuivat minusta hieman omituisilta; siksi tarkastelin häntä tavallista kiinteämmin ja pyrin häneen tutustumaan.
Hänellä oli saksalainen nimi Wulffert, ja hän puhui jokseenkin kehnoa ranskaa. Siksi turvauduinkin saksaani keskustellessamme.
Luutnantti Wulffert oli itämerenmaakuntaiainen, siis saksalainen, vaikka olikin syntynyt ja varttunut Pietarissa. Keskustelimme kankeasti neljännestunnin ajan. Hänen halveksiva hymyilynsä ärsytti minua kovin. Sitten hän äkkiä tarttui varsin tutunomaisesti minua käsivarteen ja vei minut erääseen sisähuoneeseen. Kun olimme yksinämme, muuttui hänen kiusallinen hymyilynsä ivanauruksi, joka toki kuulosti vähemmän häijyltä kuin hyvänsuopaiselta.
"Te — siis aiotte astua huomenna kanuunavene 'Viaporiin' ollaksenne mukana Rusalkaa etsittäessä?" hän kysyi.
"Niin aion", vastasin.
"Mutta", hän jatkoi, "mitä sanotte, jos nyt ilmaisen teille, että 'Viapori' jo lähemmäs viikko sitten on lähtenyt Helsinkiin?"
Tuijotin häneen kummissani.
"Joka tapauksessa on laita niin, että 'Viapori' on jo lähtenyt", hän toisti, "ja niin paljon tiedämme meriupseeriklubissa, ettei nyttemmin lähde sinne mitään muuta laivaa."
"Mitä se tietää?" kysyin vasten tahtoani epämiellyttävää aavistusta tuntien. Minulla oli Pietarissa ollut kaiken aikaa tunne, että minua pidettiin jollakin lailla pilkkana.
"Se tietää varsin paljon", vastasi luutnantti Wulffert ja hymyili kuin jotakin erikoista tarkoittaen.
"Olkaa ystävällinen ja selittäkää lähemmin", pyysin kärsimättömänä.
"Niin ... nähkääs ... eihän teitä voi kieltää ottamasta osaa Rusalka-retkeen, koska kerran olette hamasta Ranskasta saakka tullut se mielessä. Mutta teitä tahdotaan pidätellä ja saada teidät mahdollisesti unohtamaan koko aikeenne."
"Miksi niin?"
Luutnantti Wulffert vastasi kohauttamalla merkitsevästi olkapäitään ja siveli viiksiään.
"Ei siis haluta vieraita henkilöitä mukaan retkelle?"
"Ei, ei haluta."
"Miksei asiaa sanota minulle suoraan?"
"Siksi, että olette ranskalainen meriupseeri eikä mielitä olla epäkohteliaita sellaiselle, kun muistetaan, millä tavalla omat merimiehemme on otettu vastaan Ranskassa, ymmärrättekö!"
"Mainiota! Mutta en käsitä, miksi minut houkutellaan Pietariin sellaisin ehdoin...?"
"Oo ... tarkoituksena ei suinkaan ole kohdella teitä pahoin, pois se! Pyrkimyksenä on pitää teitä seuraelämässä mukana ja huvittaa teitä niin, että te unohdatte ja laiminlyötte pääasian, joka on teidät tänne tuonut."
"Mutta minä en aio unohtaa enkä laiminlyödä sitä", tivasin vastaan.
"Sitä parempi", sanoi uusi ystäväni ja puristi salaa kättäni. "Meitä on paljon, jotka toivomme teidän olevan mukana retkellä ranskalaisena kirjeenvaihtajana, jotta vihdoinkin se asia saataisiin vakavalle pohjalle."
"Eikö siis niin ole...?" kysyin suu ammolla.
"Vaiti, vaiti!" keskeytti luutnantti. "Älkää puhuko siitä kenellekään, älkääkä ilmaisko kenellekään, että minä olen hiiskunut teille siitä sanaakaan. Mutta lähtekää tanssiaisten jälkeen kanssani upseerikasinollemme. Siihen saakka ...au revoir!"
Jäin hetkeksi huoneeseen. Venäläistä diplomatiaa ei käynytkään noin vain halveksiminen! — — —
Olimme liehuneet amiraali Feodorovin salin parkettilattialla huumaavan valssin ja reiman masurkan tahdissa. Isäntäväki ja hurmaavat venakot olivat kohdelleet minua hyvin ja hemmoitelleet minut miltei pilalle. Ja minä melkein ihailin itseäni, kun kaikesta huolimatta jaksoin säilyttää mielenmalttini enkä antautunut hetken nautintoon mitään muuta ajattelematta.
Luutnantti Wulffertin eleet ja sanat olivat tehneet minuun syvän vaikutuksen. Tehtäväni oli ilmeisesti sekä suurempi että tärkeämpi kuin tavallisen kirjeenvaihtajan, ja minä aloin huomata, että viehkeätä venäläistä diplomatiaa vastaan voin asettaa vain ranskalaisen diplomatian.
En ole vielä koskaan yhtenä tanssiaisiltana lausunut niin monta imartelevaa valhetta enkä ihailevammin katsonut kauniisiin naissilmiin. En ole vielä milloinkaan kuunnellut iäkkään kenraalin typeryyksiä niin selvän hyväksyvästi enkä liioin koskaan aiemmin osoittanut antautuvani niin täysin siemauksin hetken iloon. Sillä en unohtanut hetkeksikään luutnantti Wulffertin sanoja, ja silloin tällöin kohtasin ohimennen hänen hyväksyvän vapaamuurarikatseensa.
Tarjoiluhuoneessa haastelin pitkälti amiraali Feodorovin kanssa ja tyhjensin hänelle menestystä toivottaen monta pikkulasillista mainiota venäläistä likööriä, josta hän tuntui erikoisesti pitävän. Mutta sanallakaan en kajonnut lähettitoimeeni, ja hänkin puolestaan näkyi tyystin unohtaneen koko jutun.
Paljosta kilistetystä kaikkien vieraitten kanssa tulin hieman liikutetuksi ja vuolassanaiseksi, mutta olen varma, ettei kukaan aavistanut, mitä ajatuksia haudoin. Tanssiaiset loppuivat vihdoin, ja eteishallissa autettiin venakkojen soopeliturkkeja kauniille rinnoille ja täyteläisille olkapäille.
Pian sen jälkeen istuin vaunuissa luutnantti Wulffertin ja erään toisen meriupseerin seurassa, ja me ajoimme hyvää kyytiä pitkiä ja autioita katuja pitkin Vasili Ostrovia ja Suomenlahteen laskevan Nevan suuta kohden.
Upseerikasinon suojat välkkyivät täysinä venäläisten meriupseerien valkoisia paidanedustoja, vaikka yötä olikin jo pitkälle kulunut. Minut otettiin peräti ystävällisesti vastaan, esitettiin parille tusinalle upseerille, joiden nimet tietysti heti unohdin, ja tunsin itseni pian vallan kotiutuneeksi samanikäisten ammattiveljieni parissa. Näiden riuskojen merimiesten seurassa, jotka kaikkiin kansallisuuksiin lukeutuvien merimiesten lailla eivät suuriakaan piittaa pakosta tai liehittelystä, sain aivojani lepuuttaa äskeisen käytännöllistä valtiotaitoa tunnustelevan ankaran oppijakson jälkeen.
Luutnantti Wulffert opasti minut pian huoneeseen, minne oli katettu illallinen. Pöytäseurueessa oli paitsi häntä vain kolme muuta nuorta upseeria ja minä. Ja vasta nyt ryhdyimme keskustelemaan Venäjän-matkani päämäärästä.
Oli ilmeistä, että se oli useimmille upseereille jo ennestään tuttu, mutta minulta ei ollut siitä mitään kyselty, enkä minäkään tietysti ottanut sitä enää esille. Huomasin, että asiani oli peräti arkaluontoista laatua, ja olin saanut sen vaikutelman, että venäläiset meriupseerit tahallaan väittelivät johtaa puhetta sille taholle. Rusalkan tuho tuntui yhä vielä, vaikka kokonainen vuosi olikin jo vierähtänyt onnettomuudesta, olevan niin päivänpolttava asia, että mieluimmin oltiin kajoamatta siihen vieraan läsnäollessa.
Sitä uteliaampana odottelin vastausta, kun olin pöytäseurueelle tehnyt ensimäisen sitä asiaa koskettelevan kysymykseni, sitten kun luutnantti Wulffertin käyttäytymisestä olin tehnyt sen johtopäätöksen, että pöytätoverini olivat saman hengen miehiä ja että heillä olisi sama suopea ajatus tehtävästäni kuin hänelläkin.
Kysyin, kuinka minun oli meneteltävä, jos mielin onnistua kirjeenvaihtajatoimessani.
"Niin, asia on varsin yksinkertainen", vastasi joukon vanhin, ensimäinen luutnantti Vasuhin. "Se on peräti mutkaton. Älkää hosuko liikoja matkallanne, jääkää tyynesti vielä pariksi päiväksi Pietariin, älkää olko piittaavinanne koko tehtävästänne, ja kaikki käy toivomuksienne mukaan."
"Entä jos Rusalka sillä välin nostetaan ilmoille?" huomautin.
"Ei siitä ole pelkoa!" he lausuivat kuin yhdestä suusta. "Se pysyy piilossaan tuomiopäivään saakka, saatte olla varma!"
"Ehkei sitä nostettaisikaan pinnalle, vaikka se nyt löydettäisiinkin?" kysyin. "Sitäkö tarkoitatte?"
"Hm! On varsin monta näkökohtaa, jotka määräävät tässä jutussa", sanoi Vasuhin kuivasti, "ja vaikuttavin niistä on nykyisin se, joka toivoo että koko historia unohtuu. Senpävuoksi on huolehdittava siitä, ettei mitään tule maailman tiedoksi, vaikka Rusalka löydettäisiinkin."
"Mutta silloinhan minäkään en saa mitään valaistusta asiaan, kaikkein vähimmin minun sallitaan päästä mukaan tutkimuksiin", vastasin.
"Kyllä sentään, siihen on suostuttava, ja sepä se teidän tehtävässänne onkin niin huvittavaa", vastasi Vasuhin. "Tunnen sen sähkösanomavastauksen, jonka täkäläinen meriministeriö lähetti teille Cherbourgiin. Mutta luuletteko, että vastaus olisi ollut senmukainen, ellei meidän sormemme olisi ollut siinä mukana? Se oli meidän puoleltamme n.s.coup de main. Olimme vastikään saaneet Viaporista sähkösanoman, että Rusalka oli löydetty, ja hiiskumatta esimiehillemme sanaakaan toimitimme sen vastauksen teille. Se varomattomuus maksoi eräälle toverillemme yhden vuoden virkaeron, mutta sen sijaan olemme saaneet teidät tänne. Ja teidän on päästävä mukaan tutkimuksiin, sillä nyt ei teiltä voida sitä enää evätä. Niin epäjohdonmukaisesti ei voi edes venäläinen meriministeriö toimia. Kaikkein vähimmin Ranskan laivaston upseeria kohtaan. Maljanne ja tervetuloa joukkoomme! Matkanne onnistukoon!"
Vallan sekaisin niin monista juonitteluista join uusien ystävieni terveydeksi, kiitin heitä siitä avusta, jota he näin odottamatta olivat minulle osoittaneet, ja vakuutin, että minä puolestani tekisin kaiken voitavani saavuttaakseni päämääräni, minkä ilokseni huomasin olevan myöskin heidän.
Varsin varhain seuraavana aamuna seisoin amiraali Feodorovin etuhuoneessa odottamassa puheillepääsyä. Häneltä saisin sen peräti mielenkiintoisen uutisen, ettei nykyisin lähtisi ainoatakaan laivaa Viaporiin, ja minä valmistuin ottamaan sen tiedon vastaan mahdollisimman huolettomasti ja pakottamaan häneltä, hänen erehdyksensä perusteella, sitä helpommin itselleni lupatodistuksen, joka antaisi minulle tilaisuuden päästä osalliseksi Rusalka-tutkimuksiin, sitten kun omin päin olisin laittautunut Viaporiin.
Mutta kylläpä sainkin odottaa! Kun edellisillä kerroilla olin lähettänyt käyntikorttini amiraalille, olivat ovet heti avautuneet. Tänään ne pysyivät tiukasti kiinni puoli tuntia ja vieläkin puoli tuntia, enkä saanut vihjaustakaan, mikä siihen oli syynä.
Vihdoin nousin, menin eteiseen ja kysyin palvelijalta, oliko hän jättänyt korttini amiraalille. Tietysti hän oli niin tehnyt, mutta amiraalilla oli tänään hoidettavana virka-asioita ja hänen täytyi ensin päästä niistä. Pääsisin ihan varmaan pian hänen puheilleen, jos olisin hyvä ja odottaisin vielä hetken.
Bon. Minä odotin. Sillä oikeastaan minulla ei ollut muutakaan tehtävää Pietarissa. Ja mitä pitemmäksi odotusaikani venyi, sitä innokkaammalta voisin näyttää anoessani sitä tärkeätä lupatodistusta.
Vihdoin amiraalin huoneen ovet avautuivat, ja hän itse tuli hajamielisenä minua vastaan.
"Olen antanut teidän odottaa jonkun verran", hän virkkoi, "sillä minulla on ollut kiireellisiä virkatehtäviä. Mitä voin hyväksenne tehdä?"
"Tulin oikeastaan", aloitin sävyisästi, "kuulemaan siitä kanuunaveneestä, jonka pitäisi lähteä tänään Kronstadtista, ja pyytämään herra amiraalilta lupatodistusta päästä laivaan ja matkustaa siinä, kuten te hyväntahtoisesti toissa päivänä lupasitte."
"Vai niin, jaha! Käyhän se laatuun. Olkaa hyvä ja odottakaa vähän, tiedustelen Kronstadtista, kuinka sen aluksen laita on."
Amiraali Feodorov katosi sisähuoneeseen, ja minä olin jälleen yksin. Epäilin hetken, että hän toimi rehellisesti, niin luontevalta tuntui hänen esiytymisensä, ja olisin voinut vannoa, ettei hän tiennyt laivan jo viikko sitten lähteneen Kronstadtista.
Hän palasi pian ja antoi minulle kaivatun, ikävän vastauksen kohauttaen olkapäitään, mikä merkitsi, ettei hän voisi enempää tehdä tässä asiassa. Mutta hän oli kyllin hävytön tyynesti viittailemaan, että vika oli minun eikä hänen.
"Kuten teille sanoin", hän huudahti, "kuten teille sanoin, piti merihallituksen laivan tänään lähteä Viaporiin, mutta, ikävä kyllä, se onkin jo lähtenyt. Olette hutiloinut, hyvä ystävä. Toivoakseni se ei sentään koskene teihin niin kovin pahasti. Olette ensimäistä kertaa Pietarissa, ja nähdäkseni kaupungin pitäisi teitä erikoisesti huvittaa. Sallitteko minun opastaa teidät tänä iltana ruhtinas Almatinin perheeseen? Ruhtinatar on teikäläisiä ja ihastuu varmaan ikihyväksi saadessaan tutustua teihin."
Hillitsin itseni ja olin ihastuvinani hänen tarjoukseensa.
Se miellytti häntä niin, että hän kysyi, haluaisinko syödä aamiaista hänen talossaan,en famille, ainoana vieraana. Tietenkin kumarsin ja kiitin. Aamiaisen aikana saisin oivan tilaisuuden hankkia lupatodistuksen, ellei hän haluaisi antaa sitä heti. Velvollisuuteni oli se saada, ja hetkisen tuumittuani sanoin niin välinpitämättömästi kuin taisin:
"Korkeasti kunnioitettava herra amiraali, minun on tässä paikalla vaivattava teitä vielä eräällä pikkuasialla. Ettekö haluaisi hyväntahtoisesti antaa minulle lupatodistusta, joka soisi minulle tilaisuuden päästä osalliseksi Rusalka-tutkimuksiin, jos, kuten olen aikonut, Ranskaan palatessani poikkeisin Helsinkiin ja Ruotsiin..."
"Ah, sen ehdimme myöhemmin järjestää", sanoi amiraali huolettomasti.
"Hyvä, halusin vain saada varmuuden, että..."
"Niin, ymmärrän toki, ettette mieli tehdä matkaanne turhan takia. Mutta eri juttu on, löydetäänkö ollenkaan uponnutta monitoria. Viimeisistä sähkösanomista selviää, että aiempi hälytys oli väärä. Rusalka ei olekaan siellä, missä sen on luultu olevan. Asiasta on sitäpaitsi tehty vallan liian iso numero, mutta me venäläiset olemme eloisaa kansaa. Kas niin — nyt käymme aamiaiselle!"
Amiraali taputti minua tuttavallisesti olalle ja pakotti minut ensimäisenä astumaan ovesta, missä palvelija seisoi siirtämässä verhoja syrjään.
Aamiaispöydässä emme olleet yksinämme. Paitsi amiraalin perhettä, jonka jo entuudestaan tunsin, oli mukana vielä muuan liiviläinen parooni ja joku nuori ylioppilas. Heidän seuransa esti minua aluksi jatkamasta aloittamaamme keskustelua Rusalkasta, varsinkin kun amiraali ilmeisen innokkaasti johti puheen muille aloille heti pöytään istuttuaan.
Päätin tarrata ensimäiseen sopivaan tilaisuuteen opastaakseni hänen ajatuksensa vanhalle tolalle, mutta tilaisuuttapa ei tullut. Huomasin selvästi, että hän pyrki ehkäisemään aikeeni ja senvuoksi lopuksi rikoin kaikki sovinnaiset tavat, kun aamiainen jo oli lipumassa jälkiruokaan päin ja minun kävisi hyvin vaikeaksi saada amiraali puuttumaan asiaani.
"Herra amiraali", aloitin, "äsken puhelimme Rusalkasta. Matkani velvoittaa minua koettamaan saada tietoja niistä uusista tutkimuksista, joita laivan löytämiseksi viimeksi on tehty, ja minä rohkenen uskoa, ettei arvoisa pöytäseuruekaan ole välinpitämätön siitä asiasta. Laivaa ei siis vielä ole löydetty?"
Amiraali loi minuun varsin vähän ystävällisen katseen, pyyhkäisi lautasliinalla suutansa ja virkkoi, äänessä sävy, joka selvästi ilmaisi hänen tyytymättömyyttään:
"Rusalkasta on Pietarissa puhuttu jo niin paljon, että siihen on jo kauan sitten väsytty."
"Mutta käsitättehän, herra amiraali, että minä, jolla ei ole etua lukeutua pietarilaiseen seurapiiriin, että minä olen peräti utelias, paitsi sitä, että velvollisuuteni on yrittää saada kaikki sitä koskevat tiedot..."
Näitä rohkeita sanoja ei minun olisi pitänyt lausua. Amiraali nousi aika kiivaasti pöydästä, katseli minua ivallisesti ja sanoi painokkaasti, katkaisten aloittamani lauseen:
"Nuori hyvä ystävä, on seikkoja, joista ei jutella vieraitten kanssa. Sellaisia ovat Venäjän merihallituksen yksityiset asiat. Olettako käsittänyt minut? Hyvä! Lähtekäämme siis ja ottakaamme sikari."
Amiraalin jyrkkä ojennus sai veret valahtamaan poskilleni, tunsin hetken itseni loukatuksi, mutta maltoin mieleni ja seurasin muita tupakkahuoneeseen. Mieliala kävi täällä jos mahdollista vieläkin tuskastuttavammaksi, sillä niin ystävällisiä kuin venäläiset ovatkin, nyt he eivät panneet tikkua ristiin lievittääkseen amiraalin sanojen minuun tekemää vaikutusta. Minä puolestani sain ottaa avukseni kaiken iloisen tuuleni ja seurustelutottumukseni, jotten ilmaisisi loukkaantuneeni, mutta minä tunsin, että lähettityöni oli ajautunut auttamattomasti karille. Amiraalin ja muun seuran kylmäkiskoisuus oli miltei solvaisevaa, ja välttääkseni enempiä ikävyyksiä sanoin nopeat hyvästit ja olin pian kadulla taas.
Siis — amiraali Feodorovilta ei ollut enää mitään toivottavaa. Päinvastoin hän vastustelisi suunnitelmiani.
Istahdin ajurin rattaille ja olin pian matkalla Vasili Ostrovan meriupseeriklubille. Siellä tapasin erään eilisiltaisen uuden ystäväni ja tältä sain luutnantti Wulffertin osoitteen. Kauan haettuani löysin hänet hänen kasarminsa päivystäjähuoneesta. Hän huomasi heti huonon tuuleni ja huudahti:
"Amiraali Feodorov on niistänyt teidät, eikö niin?"
"Onpa vainen, mutta..."
"Niin, se olikin odotettavissa. Mutta rauhoittukaa, meillä on jumalankiitos laivastossa muitakin amiraaleja kuin hän."
Kerroin hänelle aamuiset kokemukseni ja amiraali Feodorovin aamiaispöydässä lausumat viimeiset sanat.
"Miksi murkinoida amiraalin luona, jota ei lähemmin tunne?" pilaili Wulffert.
Pian senjälkeen saapui joukkoomme ensimäinen luutnantti Vasuhin ja hän naureskeli huonoa onneani tavalla, joka olisi loukannut minua, ellei hän olisi esiytynyt samalla sekä sydämellisesti että hyvänsuopaisesti.
"No, mitä nyt aiotte tehdä?" hän kysyi silmät yhä vielä naurun kyynelissä.
"Minun on etsittävä käsiini joku toinen amiraali ja saatava häneltä lupatodistus", sanoin.
"Vallan niin!" huudahti Vasuhin, "vallan niin! Huomaan, ettette säiky pientä epäystävällisyyttä. Se on teille kunniaksi, ja minä pyydän maanmiehieni puolesta anteeksi sitä epäkohteliaisuutta, jota amiraali on teille osoittanut. Ette ole vielä tottunut esimiehiimme. Mutta koko juttu ei merkitse mitään — ei yhtään mitään! Älkää ainakaan pitäkö mielessänne hänen huonoa tuultaan."
"Minkä amiraalin puoleen kehoitatte minua kääntymään? Tai mihin virastoon?" kysyin.
"Jumala varjelkoon meitä kaikista virastoista!" huudahti Vasuhin. "Jos mielitte hakea lupatodistustanne meriministeriöstä sellaisenaan, saatte odottaa sitä, kunnes käytte harmaaksi. Ei, Venäjällä on kuljettava mutkateitä. Eikö niin Ranskassakin? Kyllä varmaan — ainakin joskus? Luulisin kumminkin."
Hän alkoi tuumia, neuvotteli hetken luutnantti Wulffertin kanssa ja virkkoi sitten reimasti:
"Nyt tiedämme, mitä teidän on tehtävä. Teillähän on suosituskirje Pietarissa asuvalle Ranskan lähettiläälle? Hyvä on, te käytte ensi töiksenne hänen puheillaan ja saatte hänet esittelemään teidät ruhtinas Galereville, joka palvelee sisäministeriössä. Ruhtinas ei ole oikein tyytyväinen siihen tapaan, millä Rusalka-tutkimuksia on ajettu, ja hänen sanansa avaa teille pääsyn kaikkialle Venäjän valtakunnassa."
Kymmentä minuuttia myöhemmin olin matkalla hotelliini pukeutuakseni juhla-asuun, ja puolisen tuntia senjälkeen olin Ranskan lähettilään odotushuoneessa.
Kun olin esittänyt asiani maani edustajalle, näytti hän peräti miettivältä.
"Yrittäkäämme", hän sanoi, "mutta ei ole sanottu, että onnistumme. Tiedän, että Cherbourgiin saapunut sähkösanoma, joka tiesi kertoa Rusalkan löytyneen, on julistettu perättömäksi, ja varmalta taholta sitäpaitsi tiedän, ettei uponnutta monitoria ole lainkaan löydetty."
"Sitä helpompaa lienee päästä mukaan etsiskelyihin, kun mahdollisuudet löytää se ovat niin niukat", uskalsin huomauttaa.
"Vallan oikein", sanoi ministeri ja katsahti minuun hymyillen, "mutta minä pelkään, että kaikkein vähimmin saatte sanoa olevanne kirjeenvaihtaja. Teidän on pyrittävä mukaan yksinkertaisesti ranskalaisen sukeltajaosaston upseerina, jommoinen olettekin."
Kiitin lähettilästä hänen antamastaan neuvosta ja hänen ystävällisestä harrastuksestaan sekä kysyin, millä tavalla saisin kunnian päästä ruhtinas Galerevin puheille.
Ministeri tuumi hetken. Sitten hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja virkkoi:
"En halua hoitaa tätä asiaa yksityistietä, se ei sovellu, sillä siitä koituu ennemmin tai myöhemmin julkinen juttu. Mutta kirjoitan teille parhaan suosituksen, minkä voin, saatte itse viedä sen ruhtinas Galereville. Jättäkää kirje lähetystön sinetillä varustettuna palvelijalle, ja voin taata, että pääsette heti puheille."
Kumarsin ja kiitin.
"Mutta tunnetteko Pietaria?" hän kysyi ojentaessaan minulle kirjettä. "Teidän on ajettava vaunuissa, jotka ovat olevinaan teidän omanne. Älkääkä säästelkö juomarahoja, sillä muutoin palvelija antaa teidän odottaa — ei ruhtinas Galerev."
Kellon lyödessä kaksi pysähdyin upeissa vaunuissa, joiden ovissa oli joku vaakunan tapainen ja joiden istuimella ajurin vieressä rehenteli lakeija, ruhtinas Galerevin marmoripalatsin edustalle Vosnesenskin prospektilla. Vaunuja vetävät valkoiset hevoseni ja uhkea-asuinen ajuri houkuttelivat ruhtinaan palvelijoita laumoittain ulos. Sinkosin kirjeeni nauhakkaimmalle heikäläiselle, käänsin selkäni muille ja olin hetkeksi muka syventynyt tarkkaamaan puistokadun siintävää näköalaa. Sitten katsahdin ylös ja astuin palatsiin, ohimennessäni tarjoten kultarahan palvelijalle, joka oli auttanut minut vaunuista. Vasta nyt huomasin nauhakkaimman palvelijan katoavan marmoriportaille, jotka veivät ruhtinaan yksityishuoneistoon.
Tuskin kymmentä minuuttia myöhemmin tulin takaisin, taskussa kallisarvoinen lupatodistus ja mielessä hauska muisto ystävällisestä, peräti ylhäisestä vanhasta miehestä, joka tarjosi minulle koko kätensä eikä vain paria sormea. Mutta kirjonauhaisin palvelija ei saanut minulta katsettakaan, saati kultarahaa. Toivoakseni se äkäännytti häntä.
Uljaissa vaunuissani ajoin ympäri Pietaria, ja minulla oli ilo nähdä viime päivinä saamieni tuttavien tervehtivän minua. Päivälliseni nautin meriupseeriklubilla ilakoivassa ja hälisevässä merimiesseurassa, ja vielä samana iltana astuin höyrylaivaan, jonka piti yöllä lähteä Helsinkiin, Suomen pääkaupunkiin, tienoolle, missä on Viapori ja Rusalkan haaksirikkopaikka.
Laivassa kyhäsin kunnioittavan kirjeen Ranskan lähettiläälle, mainitsin, että hänen suosittelunsa oli auttanut minua, ja näin olin lopultakin selviytynyt lähettitoimeni diplomaattisesta puolesta, joka oli uhannut niin surkeasti kuivua kokoon.
Myöhemmin saapuivat laivaan meriupseerikasinolla saamani tuttavat, ja minä tarjosin heille mitä rattoisimman mielialan vallitessa nautitun illallisen. Ensimäiseltä luutnantilta Vasuhinilta sain mitä lämpimimmät suositukset hänen veljelleen, joka oli Viaporin vesillä toimivan sukeltaja-aluksen päällikkö. Viimeisinä sanoina hän lausui rannalta ranskaansa murtaen:
"Älkää arvostelko Pietaria väärin. Siellä on monta linnaa ja kojua, missä pitää varoa haukkaamasta aamiaista, jos mieli tehdä muuta kuin huvitteleida. Mutta siellä on myöskin monta linnaa ja kojua, missä varsin hyvin voi murkinoida, syödä päivällistä ja illastaa. Ja meiltä voi vuokrata ihania vaunuja, jos haluaa käydä ruhtinaita puhuttamassa. Ja ajureita meillä on sellaisia, ettei maassa vertaa..."
Kelpo Vasuhin oli oikeassa.
Kun seuraavana aamuna nousin kannelle, näin Suomen rannikon mustan nauhan tavoin levittäytyvän pohjoisessa, jota yhä lähenimme. Ensimäinen maasta saamani vaikutelma oli kaikkea muuta kuin miellyttävä ja kiehtova, mutta saaristossa ja sisämaassa kuuluu olevan ihania maisemia.
Kauas merelle pistää vaarallisia vedenalaisia särkkiä, ja kaljuja kalliopaasia on siroittautunut kaikkialle. Silmäiltyäni kulkuväylää sain heti hyvän käsityksen niistä vaaroista, jotka pimeänä syysyönä uhkaavat näillä vesillä purjehtivaa, viisi tai kuusi metriä syvässä kulkevaa monitoria. Olisi todella ollut ihme, ellei Rusalka olisi ajautunut karille.
Vähitellen olimme lipuneet kalliosärkkien lomitse siihen kolme- tai neljäkymmentä penikulmaa pitkään saaristoon, joka katkeamattomana sarjana suojaa Suomen koko eteläistä rantaa. Kalliot olivat luonnollisena aallonmurtajana merta vasten ja saarien välisiä salmia myöten kävi matka tyynesti ja miellyttävästi kuin joella. Syksyn helakat värit loivat elämää rannoille, joissa muuten oli synkän yksitoikkoinen sävy. Monta ihmisasumusta en nähnyt, silloin tällöin vain joku punaiseksi maalattu kalastajatupa tai suurempi maatalo pilkahti esiin kaislan peittämän lahden pohjukasta.
Varhainen syyshämy teki väleen lopun näköalojen nauttimisesta, mutta höyryalus pyrki täysin konein eteenpäin saarten lomitse. Merimiehenä minun täytyi ihailla luotsin taitavuutta, ja minä huomautin siitä kapteenille, kun tämä päivällisen jälkeen ilmestyi hetkeksi tupakkasuojaan. Hän puhui sujuvasti saksaa, ja pian olimme puuttuneet pikkupakinaan Suomenlahden purjehdusoloista. En tietenkään unohtanut johtaa puhetta Rusalkaan. Kapteeni lausui joitakin yleisiä ajatuksia, mikä vaara väijyi aluksia, jotka pimeällä liikkuivat saaristossa, ja yritti lähteä tiehensä. Minäkin nousin ja lähdin hänen matkassaan, ja päätin tiedustella häneltä suomalaisten merimiesten ajatuksia asiasta.
Se ei ollut kovin helppo tehtävä. Aivan ylimalkaan hän tosin esitti, kuinka Rusalkan arveltiin tuhoutuneen, mutta omaa käsitystään hän ei minulle ilmaisisi, se näkyi hänestä selvästi.
"Minkä vuoksi Rusalkaan nähden ollaan niin salaperäisiä? — Eikö haaksirikosta voi keskustella vapaasti, varsinkin kun kysymyksessä on näin mielenkiintoinen ja arvoituksellinen tapaus? Sillä mikäli minä käsitän, on suorastaan selittämätöntä, ettei monitorista ja sen miehistöstä ole löydetty muita jälkiä kuin ne harvat, jotka heti onnettomuuden jälkeen saatiin päivänvaloon."
Kapteeni katsahti minuun pitkään ja kysyi, olinko venäläinen. Kun sanoin hänelle, että olin ranskalainen ja meriupseeri sekä matkalla Suomeen ollakseni mukana Rusalka-tutkimuksissa, elostui hän äkkiä ja osoitti peräti innostunutta harrastusta asialleni. Mutta erikoista uutta en häneltä saanut kuulla, ellei sellaisena pidetä sitä väitettä, että Suomen kuten Venäjänkin yleisen mielipiteen mukaan tässä mahdollisesti oli kysymys valtion laivalla esiintyneestä täydellisestä kykenemättömyydestä liikehtiä merellä, mikä oli maksanut sadankuudenkymmenen miehen hengen. Oivalsin hyvin, että siinä tapauksessa Venäjän meriministeriollä oli täysi syy pitää asia salassa, jottei päivän valoon joutuisi yksiä ja toisia rumia yksityiskohtia hutiloimisesta ja vallan väärinkäytöstä.
Kuten sanottu — se ei ollut uutta. Siitä olin kuullut jo Cherbourgissa, samaa oli piillyt nuorten pietarilaisten meriupseerien paljon puhuvissa eleissä, ja sepä tietenkin oli saanut amiraali Feodorovin vastaamaan minulle niin närkkäästi, kun tahdoin häneltä udella lähempiä tietoja Rusalkasta.
Ainoa kapteenilta saamani todellinen uutinen oli, että yhä vieläkin vedenpinnalle kohoili epäilyttäviä ja pahanhajuisia rasvalaikkuja lähellä sitä karia, johon Rusalkan arveltiin ajautuneen. Ne eivät tietenkään voineet johtua muusta kuin niistä monitorin ruumaan sulkeutuneista monilukuisista ruumiista, jotka olivat mätänemistilassa. Nämä rasvapilkuthan olivat aiheuttaneet yrityksen ruveta jälleen hakemaan monitoria.
Ihmettelin aika lailla, ettei meriupseerikasinolla ollut minulle tätä kerrottu, mutta toisaalta muistin, ettei minulle ollut annettu yksityistietoja mistään. En liioin osannut lukea venäläisiä lehtiä, joissa kapteenin tietojen mukaan asiasta oli puhuttu. Pietarin ainoa ranskankielinen sanomalehti,Journal de S:t Petersbourg, ei ilmeisesti mielinyt sekautua koko juttuun, koska siinä ei ollut ilmaantunut mitään mainittavaa. Yhtä kaikki haastattelin kapteenia kauan ja innokkaasti, kunnes etäällä näimme syystaivaan saaneen vaaleamman hohteen Helsingin kaasulyhtyjen heijastuksesta ja kapteeni lähti komentosillalle laskemaan laivan satamaan.
Astuin maihin graniittilaiturille, sain ajurin ja ajoin aika somaan hotelliin halki kaupungin, joka pimeässä tuntui melkoisen suurelta ja komealta. Illalliseni nautin ravintolassa, sotilassoiton humussa, ja menin aikaisin levolle, ehtiäkseni seuraavana aamuna varhain ensimäisellä laivalla Viaporiin ja päästäkseni ehkä jo samana päivänä mukaan sukeltajaretkeilylle.
Varhaisena syysaamuna seuraavana päivänä löysin sen pienen höyryaluksen, joka välitti liikennettä Viaporiin, astuin laivaan ja näin väylältä päivän valkenevan Helsingin yli. Sää oli tavattoman tyyni ja kaunis, ja minä iloitsin, että ehtisin ajoissa päästä mukaan päivän tutkimusmatkalle.
Mutta minä olin tehnyt valoisat laskelmani ottamatta lukuun sitä seikkaa, että venäläinen johto ei siedä hutiloimista. Kun Viaporissa astuin maihin pitkälle rantapuistikolle, johon oli harvakseen istutettu puita, ei minua tosin kukaan estänyt liikkumasta, mutta kun sieltä yritin pujahtaa linnoituksen pihaan suunnattoman isosta portista, mistä muut ihmiset pääsivät vapaasti menemään, asettui vartija tielleni. Otin esille ruhtinas Galerevin lupatodistuksen, mutta vartija vain ravisti päätänsä eikä tehnyt elettäkään päästääkseen minua ohitseen. Pitelin hänen nenänsä edessä paperia, jossa oli ruhtinaallinen nimikirjoitus, mutt'ei se auttanut rahtuistakaan. Mies ei tietenkään osannut lukea omaa kieltänsä paremmin kuin minäkään.
Puolittain epätoivoisena katselin ympärilleni löytääkseni jonkun sivistyneemmän sotilashenkilön, mutta ne linnaväen upseerit, jotka olivat tulleet samassa laivassa, olivat aikoja sitten päässeet Kerberoksen ohi ja kadonneet linnoituksen sisäosiin. Lähettyvillä oli vain työläisiä ja sotamiehiä, jotka aikaisina aamutunteina liikehtivät sinne tänne. Sillävälin oli ympärillemme kertynyt jälkimäisiä pieni joukko. Esitin heille asiani parhaan kykyni mukaan. Mutta kun minun venäjäntaitoni rajoittui kaikkein välttämättömimpään, ruoan ja juoman pyytämiseen, oli minun mahdotonta esittää asiaani ymmärrettävästi. Kallis aika lipui käsistäni, ja huomasin pian, että olisi vallan myöhäistä päästä enää tänään mihinkään retkikuntaan.
Äkeissäni palasin rantapuistoon ja suoritin siellä neljännestunnin aamukävelyn odottaessani näkeväni jonkun korkeamman sotilashenkilön saapuvan linnoituksesta. Tälle voisin sitten asiani ymmärrettävästi selittää. Tässä nyt liikuin samalla paikalla, missä ranskalaiset ja englantilaiset pommit nelisenkymmentä vuotta sitten olivat saaneet aikaan suunnattoman hävityksen. Mutta historialliset mietiskelyt eivät huvittaneet minua kauan. Soimasin itseäni siitä, etten tyhmyyksissäni ollut ottanut laskuihini vartijan tietämättömyyttä ja mielessäni haudoin yhtä jos toistakin tapaa, millä hänet taivuttaisin. Minun olisi tietenkin pitänyt saapua tänne vaunuissa, ovissa vaakunat ja lakeija ajurinistuimella. Silloin ei olisi ollut esteitä. Mutta ajapas nyt vaunuilla avoimen väylän yli!
Silloin äkkiä minulle valkeni muuan seikka. Kaikkivaltiaita juomarahoja en ollut vielä yrittänyt. Palasin vartijan luo ja helistelin muutamia hopeakolikoita hänen nenänsä edessä. Hän ravisti yhä itsepintaisesti päätänsä. Lisäsin rahoihin vielä pari ja näytin miehelle, paljonko niitä oli. Hän katseli jo tutkivasti ympärilleen ja näytti taipuvaisemmalta. Mutta samassa tuli linnoituksesta portille päin muuan upseeri, vartija asettui nopsasti paikalleen, ja minun voittoni hetki oli nyt lyönyt.
Kun upseeri oli saapunut luoksemme, tervehdin minä kohteliaasti, sanoin jonkun lauseen ranskaksi ja ojensin hänelle ruhtinas Galerevin lupatodistuksen. Hänen tarvitsi vain luoda silmäys nimikirjoitukseen, ja heti hän suopeasti ja kohteliaasti hymyillen antoi merkin ja tie oli vapaa. Hän taisi jonkun sanaa ranskaa ja hän vakuutti, että hän itse opastaisi minut päällikön luo. Vartija näytti hieman nololta — toivoakseni ei toki niiden juomarahojen vuoksi, jotka häneltä olivat menneet ohi suun.
Päällikön luona minut otettiin vastaan niin huomaavaisesti ja kohteliaasti kuin vain ruhtinaallinen suosituskirje pystyy saamaan aikaan Venäjällä — ja muuallakin. Mutta ensimäinen saamani tieto oli, että sukeltajaretkikunta oli jo aamulla lähtenyt paikalle, missä ne epäilyttävät rasvalaikut oli nähty.
Muuten päällikkö oli peräti puhelias. Häneltä sain tietää, että tällä hetkellä oltiin vallan varmoja siitä, että Rusalka oli sillä paikalla, sillä vaikka sukeltajat eivät vielä olleetkaan voineet löytää laivahylkyä, olivat aikaisemmin toimitetut pohjaukset kauan sitten vakuuttaneet viranomaisille, että monitorin ruho makasi siinä kahden- tai kolmenkymmenen metrin syvyydessä toinen kylki ylöspäin. Oivalliset vesitähystimet olivat osoittautuneet, omituista kyllä, käyttökelvottomiksi niin suurta syvyyttä tutkittaessa, mutta merenpohjasta oli saatu esille ruostetta siellä lojuvasta esineestä ja oli voitu tarkoin merkitä paikka, missä se oli.
Kummallisinta sentään oli, että laivanrunko oli joitakuita päiviä sitten hävinnyt merkityltä paikalta, mistä se oli löydetty.
Ihmettelimme yhdessä sitä ilmiötä. Sanoin hyvästit ja lupasin palata Viaporiin samana iltana päästäkseni seuraavan aamun retkelle, sillä sää lupaili pysyä entisen kauniina.
Kulutin päiväni Helsinkiä katselemalla. Kaupunki on kauneimpia pikkukeskuksia mitä voi tavata, sillä on länsimaisen pääkaupungin leima ja olisi varmaan miellyttävä oleskelupaikka.
Illalla lähdin jälleen höyryaluksella Viaporiin ja pääsin tällä kerralla linnoitukseen vastuksitta, sitten kuin olin esittäytynyt parille meriupseerille, jotka olivat tulleet samassa laivassa. He veivät minut upseeriklubiin, ja minulla oli pian ilo tavata kapteeni Vasuhin, sukeltajalaivan päällikkö. Kun olin hänelle jättänyt hänen veljensä kirjeen, tuli meistä pian hyvät ystävät.
Hän kutsui minut illalliselle, ja aterioitaessa kehkeytyi vihdoinkin sekä valaiseva että hupaisa keskustelu salaperäisestä monitorista. Pöydässä oli vain upseereja, jotka aiemmin aamulla olivat olleet mukana retkellä ja tyhjin toimin palanneet illan suussa kotiin.
Sain tietää, että onnettoman monitorin runko oli ihan varmasti löydetty noin viikko sitten vedenpinnalle nousseitten pahaenteisten rasvatäplien avulla viidenkolmatta metrin syvyydestä. Pohjanauha-mittauksin oli saatu rautaruostetta merenpohjassa makaavasta esineestä ja saatu selville sen mittasuhteet ja huomattu niiden sopivan tarkoin Rusalkaan. Paikka, missä löytö oli tehty, oli joitakuita meripenikulmia lounaaseen Viaporista, lähellä samaa luotoa, jonka saaristolaiset ja ammattimiesten mielipide olivat merkinneet laivan tuhokohdaksi. Paikalle oli heti pantu reimari ja riennettiin panemaan kuntoon sukellusvehkeitä, jotka kesän aikana tehtyjen pitkällisten, turhien tutkimusretkien jälkeen oli pantu korjuuseen. Mutta ne kaipasivat yhtä ja toista korjausta, ja kun lopulta ne neljä päivää sitten oli saatu jälleen kuntoon ja lähdettiin merimerkkien luo, eivät sukeltajat löytäneet niin mitään. Paikka, missä laivanrunko oli ollut ja mistä pohjanauhat olivat sen tavanneet, oli tasainen ja tyhjä, hiukan ruostetta löydettiin pohjasta, mutta suuri esine itse oli kadonnut. Se lienee mennyt menojaan ankaran syysmyrskyn aikana, joka oli riehunut muutamia päiviä sen jälkeen kuin runko oli löydetty ja paikka meriviitoin merkitty. Muutoin ei asiaa voinut selittää. Samaan aikaan oli huomattu pohjasta pursuavan rasvan vähenevän, ja nyt oli tuskin minkäänlaisia mahdollisuuksia löytää runko, sitten kuin viimeisinä neljänä päivänä sitä oli turhaan etsitty kymmenien metrien etäältä merkitystä paikasta.
Tuo kaikki oli epäilemättä peräti salaperäistä. Jos aiemmin oli kummasteltu sitä, etteivät kesälliset tutkimukset, jotka oli tehty juuri sen luodon lähettyvillä, missä öljytihkuja oli huomattu ja missä pohjauksen avulla oli mitattu ja todettu Rusalkan runko, olleet tuoneet päivän valoon mitään epäiltävää, niin kummastus oli nyt rajaton, kun tutkimusten esine oli tyystin kadonnut. Sen saattoi selittää vain yhdellä tavalla:
Kuten jokainen ammattimies tietää, on monitorin rungossa joukko vedenpitäviä osastoja. Konehuone ja salonkikin — laivan kaksi suurinta suojaa — voidaan tarpeen tullen eristää pienemmiksi vedenpitäviksi osastoiksi, esim. jos laiva taistelun aikana joutuu pahoin ammutuksi ja rupeaa vajoamaan. Tällaisen järjestelmän etuja on, että koko tuo suunnaton rautamäärä voidaan pitää liikkuvassa kunnossa, jos vain kymmenen tai kaksitoista tuollaista vettäpitävää osastoa on vahingoittumatonta ja täyttää tehtävänsä.
Mikä onkaan luonnollisempaa kuin että karille ajautuessaan ja aaltojen myllertäessä Rusalka menetti useimmat vedenpitävät osastonsa, mutta yhtä kaikki neljä tai viisi säilyi ehjänä? Nämä eivät yksinään voineet pysyttää alusta pinnalla, mutta varsin hyvin kykenivät pitämään sitä jonkunlaisessa horjuvassa tasapainossa pinnan alla. Ja näin oli monitori törmättyään kalliosärkkään täyttynyt vedellä suurimmalta osaltaan, mutta aaltojen sitä imiessä jälleen liukunut pohjasta ylöspäin ja pysynyt liikehtivänä pinnan alla jonkun metrin syvyydessä.
Vain nämä hyvin perustellut olettamukset voivat selittää rungon katoamisen. Vedenalaisten virtojen työntämänä se on voinut ajelehtia Suomenlahtea ristiin rastiin pinnalle kohoamatta, ja hidas nopeus on estänyt sitä pysyvästi ja ainaiseksi tarttumasta kiinni mihinkään luotoon.
Se oli ilmeisesti takertunut johonkin vedenalaiseen särkkään lähellä Viaporia, mutta vain harvoiksi päiviksi. Ensimäinen myrsky, joka jälleen sai merivirrat liikkeelle antoi Rusalkallekin uuden sysäyksen jatkamaan vuosikautista, kammottavaa ja salaperäistä vaellustaan veden alla. Ja Rusalkan mukana taivalsivat, rautavankilaansa teljettyinä, sadankuudenkymmenen urhean merimiehen ruumiit, halki Suomenlahden, myrkyttäen merenpintaa tihkuvalla mädätyksellään.
Ajatellessamme heidän kohtaloaan ja niitä kärsimyksiä, joita he varmaan olivat saaneet tuta hautauduttuaan elävinä veden alla harhailevaan laivaan, tunsimme kaikki väristystä, ja pöydässä vallitsi hetken hiljaisuus.
Muuan upseeri huomautti synkeästi, että he ovat hyvinkin luultavasti eläneet haaksirikon jälkeen päivä tai pari, sillä niin nopeasti ei ilma turmellu, että he heti olisivat tukehtuneet.
Olin näkevinäni koko murhenäytelmän niin seivästi kuin olisin itse ollut osallinen. Minua karmi.
Nousimme äänettöminä pöydästä ja hajaannuimme syvästi masentuneina. Seuraavana aamuna kello kuusi lähtisin sukeltajahöyryllä paikalle, mistä Rusalka oli löydetty, mutta josta se myöhemmin oli niin arvoituksellisesti kadonnut.
Oli tyyni ja ihana aamu, Pohjolan syksyn jälkikesäpäivä. Aurinko oli tuskin kohonnut Viaporin vallinsarvien yläpuolelle, kun me viiletimme avomerelle siitä kapeasta, mutta syvästä salmesta, joka jakaa tuon seitsemälle saarelle rakennetun jättiläislinnoituksen kahteen pääosaan. Meri oli kuvastinkirkas, ja mainingit tuskin huuhtelivat rannan graniittia.
Pikku laivueemme, kaksi sukeltaja-alusta ja hinattava lotja, höyrysi läheltä vallinsarvia, jotka korkealta vuorelta tuijottavat vihollista, joka ei tunnu olevan halukas herättämään sitä ukonjyrinää, joka vielä uinailee kasemattien patruunaröykkiöissä.
Kulku kävi suoraan avomerelle, ja etäällä kuvastui taivasta vastaan yksinäinen kalju kallioluoto. Se oli Läntinen Hupsu, paikka, missä Rusalka oli vajonnut ja mistä yksinäinen kalastaja oli kuullut ne hirveät hätähuudot kaameana kovan onnen yönä vuosi sitten.
Seisoin kapteeni Vasuhinin vierellä sukeltajalaivan komentosillalla ja tein hänelle silloin tällöin jonkun kysymyksen. Hän vastasi hajamielisen kohteliaasti. Soin hänen käytöksensä hänelle mielelläni anteeksi, sillä hänellä oli tietysti paljon ajateltavaa.
Kun Rusalka nyt kerta kaikkiaan oli kadonnut, oli sukeltajahallituksella jäljellä vain saada selvyys aiemmin mainituista, merenpohjasta nousseista rasvatäplistä. Se oli tämän päivän retken päätarkoitus, ja koska sääsuhteet olivat erikoisen suotuisat, oli syytä toivoa, että onnistuttaisiin hyvin.
Saavuimme perille. Lukuisat merimerkit osoittivat, että laajoja tutkimuksia oli tehty. Laivamme heitti ankkurin, sitten kuin olimme hetken aikaa seuranneet vähäistä juovaa, jonka kapteeni Vasuhin väitti niiden epäilyttävien rasvatihkumisten aiheuttamaksi.
Laivastamme laskeutui sukeltaja mereen, ja jonkun matkaa meistä itäänpäin ankkuroituneesta toisesta laivasta niinikään yksi. Lotja vuotti vieressä valmiina ottamaan huostaansa heidän ponnistelujensa tulokset. Useita tunteja sukeltajat uurastivat pinnan alla, vuorotellen tarpeellisin väliajoin. Mitään ei saatu ilmoille. Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja kevyt, mereltä huokuva viri pani vedenkalvon karehtimaan.
Silloin — oli jo päivällisaika — näimme jotakin erikoista olevan tekeillä toisessa sukeltaja-aluksessa. Nopeita, hermostuneita komentosanoja lausuttiin, ilmapumppua hoitelevat miehet työskentelivät innokkaasti, pohjalla touhuava sukeltaja ja laivamiehistö vaihtoivat merkinantoja. Helposti ymmärrettävän uteliaisuuden tartuttamana kapteeni Vasuhin nostatti ankkurin, ja pari kolme potkurin pyörähdystä vei aluksemme toisen laivan kylkeen. Sen kannella puuhailtiin yhtä hermostuneesti kuin tähänkin asti. Kukaan ei edes huomannut, että olimme saapuneet vallan heidän rinnalleen, niin innokkaita oltiin.
Heti meidän paikalle ehdittyämme hinattiin sukeltajan kömpelö, raskas ruho vedestä kannelle. Rumasta kautshuasusta pulpahti esiin tukevatekoinen matruusi, joka heti alkoi puhella jotakin häntä ympäröiville upseereille. Emme voineet kuulla, mitä hän sanoi, mutta se olikin tarpeetonta, sillä hetkistä myöhemmin miehistö hinasi vedestä jotakin muodotonta, valkeahtavaa esinettä, jota kaikki katselivat tuiki uteliaina.
"Vain kuollut hylje!" huudahti joku.
"Sitäpä minä sanoinkin", lausui sukeltaja.
Ne tavatonta huomiota herättäneet rasvatäplät, jotka olivat saaneet amiraali Feodorovin viidenkymmenen penikulman päässä täältä, Pietarissa, esiintymään epäkohteliaasti ranskalaiselle vieraalleen, ne johtuivat siis vain kuolleesta hylkeestä, joka oli painunut pohjaan, kuten kuolettavasti haavoittuneet, loppuaan aavistelevat hylkeet kuuluvat tekevän.
Tutkimme vielä hetken aikaa vesialuetta ympärillämme. Rasvan tihkuminen oli tauonnut. Merestä nostetun kuolleen hylkeen jättämä rasvajuova siirtyi tuulen mukana maalle päin, eikä kuplia enää kohonnut pinnalle.
Pieni sukeltajaosasto nosti ankkurit ja lähti Viaporia kohden. Kaikkien kasvot ilmaisivat katkeraa pettymystä. Mutta minussa heräsi omituinen epäluulo. Minulla oli jo jonkun verran kokemusta venäläisestä valtiotaidosta — ajattelepas, jos kaikki onkin tekaistua vain minun varalleni? Jospa kaikki onkin järjestetty minua harhaannuttamaan ja saamaan minut — ainoan sanomaIehti-kirjeenvaihtajan, joka on ollut mukana tutkimusretkillä — levittämään seuraavaa rauhoittavaa huhua:
"Vain kuollut hylje!"