Päivällisen aikana jouduimme muutamalle luostarille, joka oli aivan vuoriston rajalla. Siellä päätimme huoahuttaa hevosiamme pari tuntia. Sitä paikkaa juuri valitessamme oli meillä salainen juoni mielessä. Yleiseen luultiin tämän luostarin munkkien olevan jossakin yhteydessä rosvoin kanssa, vaikka ei ollut koskaan onnistunut saada mitään selvää todistusta siihen. Jos luulossa oli perää, niin annettiin epäilemättä rosvoille tieto aseettoman lystimatkueemme tulosta ja me saimme siis pyydettävämme kynsihimme.
Pysähdyttyämme tuli pian muutamia munkkeja meitä katsomaan. — Ciceronemme hyppäsi alas kuski-istuimelta ja kuskit rupesivat hevosia syöttämään; me muut vaunuin sisässä sitä vastaan pysyimme alallamme, sentähden ett'emme olisi voineet liikkua muuten kuin että meidät olisi tunnettu. »Mihin herrasväki on menevä?» kysyi muuan munkeista ciceronelta. — »Me ajamme vähän lystiä vuoristoon». Munkin silmissä näkyi eriskummallinen välkkäys. »Vuoristoonko? Olettekos te niin hyvin varustettuna, ett'ette pelkää rosvoja?» — »Eikö mitään! Tuskin meillä on pännäveistäkään aseeksi. Mutta tiedättehän Englantilaisten luonteen; jos heille mitä pölähtää mieleen, se on tehtävä vaikka olisi kuinkakin hullua. No, se on heidän asiansa. Minun köyhän raukan rosvot kyllä päästävät eheänä kynsistään. Ja luuletkos että rosvoja nyt onkaan likiseuduilla, koska Unkarilaiset viime päivinä ovat ajaneet heitä perään näillä mailla?» — »Ei suinkaan, ei suinkaan! Ei tässä taida tulla mitään vaaraa! Mutta eikös herrasväki suvaitseisi tulla ulos puutarhaamme istumaan?» — »Ei ne tule. Näillä on, näet, sekin hullutus päässä, että tahtovat koko matkallaan aina olla omalla alustalla».
Siihen se puhe loppui ja munkit palasivat luostarinsa sisään, jättäen meidät maantielle seisomaan. Vähän ajan kuluttua huomasimme kuinka joku luostarin takaportista ratsasti aasilla ulos ja ajoi vuorille päin. Me vilkahdimme toisiimme. Nyt oli kettu sangassa.
Tarpeeksi levättyä jatkoimme matkaamme. Tie alkoi nyt pian tulla vaivaloisemmaksi. Yhtenään kiipeilimme ylös alas mäkiä. Noin tunnin ajan ajettuamme jouduimme ahtaasen vuorisolaan, jossa oli tie niin epätasainen, ettei päässyt muuten kuin astutellen ajamaan. »Sepäs olisi kelpo paikka rosvoille!» kuiskasi minulle kreivi Palffy. Tuskin olikin hän saanut sen sanan suustansa, niin kuului kimakka vihellys ja näytti kuin olisi kaikki seudun kivet, pensaat äkkiä muuttuneet eläviksi olennoiksi. Ympärillämme vilisi partasuita miehiä, pyssyt ja puukot kädessä. Muutamat kaappasivat hevoset kiinni, toiset keräytyivät tiheään vaunuin ympärille. »Astukaa ulos!» käski meitä päällikkö lyhyesti. Mutta samassa laskeutuivat vaunuin kuomat, laukauksia pamahti parvittain ja luoteja tuiskusi ähmistyneitten rosvoin päälle. Pari laukausta pistoleista ammuttua hyppäsimme ulos vaunuista ja kävimme pajunetilla päälle tavallista unkarilaista sotahuutoamme karjahtain. Kuvaksi maalattuna olisi tuo epäilemättä ollut hyvinkin kummallinen, naurettava näkö. Hameet ja viitat tietysti oli päältä nakattu; mutta äkkiä sotureiksi muuttuneilla amazoneillamme oli kuitenkin vielä kellä naishuivi ryntäillään, kellä naishattu päässä.
Asia muuten kävi aivan niinkuin olimme toivoneet. Äkkiarvaamaton ryntäys puoleltamme, joita he olivat luulleet vaimoiksi ja aseettomiksi miehiksi, hämmästytti rosvoja niin, etteivät kohta älynneet mitä tehdä, ja kun sen lisäksi kuulivat tuon pelätyn sotahuudon ja näkivät Unkarin legionan univormut, niin eivät yrittäneetkään enää vastarintaan, vaikka heitä oli varmaankin kolme kymmentä miestä, vaan pötkivät pakoon kaikille haaroille. Kolmetoista heistä makasi maassa kuoliana tai pahasti haavoitettuna. Me olimme päässeet melkein aivan eheinä leikistä.
Nyt rupesimme nostamaan haavoitettuja rosvoja vaunuihimme, viedäksemme ne pois. Sitä tehdessämme virkosi yht'äkkiä yksi, joka oli vaan ollut pyörryksissä sivu lentäneestä luodista, kavahti ylös ja läksi juoksemaan.
»Se on tuo munkki, joka taannoin tiedusteli meiltä kaikenlaisia!» huusi kreivi Palffy, joka oli rosvon tuntenut. »Sitä ei saa päästää pakoon». Niin sanoen juoksi hän jäljestä. Mutta samassa kun hän jo oli tavoittamaisillaan häntä, horjahti hän puun juureen ja lankesi. Rosvo tuosta kääntyi kohta ja painoi hänelle pitkän puukkonsa rintaan. Sitten läksi hän uudestaan juoksuun, mutta luoti pyssystäni kaatoi hänet maahan. Me riensimme kreivin luo; hän eli vielä, mutta haava oli käynyt henkipaikkäan. Hän kuoli syliini muutamien minuuttien perästä. Synkällä mielellä ja voitoistamme iloitsematta käännyimme nyt paluumatkalle, kuljetellen haavoitettuja rosvoja ynnä ystäväni ruumista vaunuissa ja itse osaksi astuin vieressä. — Kun ajoimme luostarin sivutse, olisi meidän hyvin tehnyt mieli viedä kaikki munkit sieltä pois vangeiksi; mutta muuriensa takaa oli mahdotonta saada heitä niin vähäisellä piiritysjoukolla. Me kuljimme siis yhtä matkaa Capuaan takaisin. Kun seuraavana päivänä koko komppania laitettiin luostaria valloittamaan, oli se aivan autio; asukkaat olivat kaluineen päivineen paenneet tietymättömiin vuoren vinkaloihin.
Näin päättyi viimeinen retkeni Neapelin rosvoja vastaan. Jos ennenkin olin kyllästynyt meille tässä tehtäväksi annettuun toimeen, niin oli ystäväni kuolema tehnyt sen minulle vielä inhottavammaksi. Minä pyysin kohta eroa ja läksin sen saatuani pois maasta.
[1] Clarens on kylä Genève-järven rannalla, missä lämpimän ilman-alan tähden paljon muukalaisia asuu talvella.
[2] Ensimmäinen värssy on kansanlaulua.
[3] Pieni luoto liki Rhône-joen laskupaikkaa Genève-järveen.
[4] Aiheen tähän runoon on antanut katkera mieli nähdessä kuinka aivan suomalaisella tavalla kasvatetut nuorukaiset, sekä nuoret miehet että naiset, niin usein vielä koulusta tultuansa hylkäävät suomalaisuutensa.
[5] Makkonen.
[6] Kalevala R. 52 v. 495-8.
[7] Sinä samana päivänä v. 1866 Aleksanteri II pelastui murhaajan luodilta.
[8]Louhikäärmeon paljo luonnollisempi nimi kuin tuo kummallinen »Lohikäärme». Edellistä on Agricolakin Uudessa Testamentissa kerran käyttänyt.
[9] Huss (Tschehin kielellä Guss) merkitsee hanhea.
[10] Niinkuin tietty on, asuu Karjalaisia molemmin puolin Suomen rajaa. Milloin sotaa oli Ruotsin ja Venäjän välillä, he aina kävivät toisissaan hävittelemässä.
[11] Vienan (Dvinan) suussa asui muinoin Suomalaisia, joita Skandinavilaiset sanoivat Bjarmeiksi ja Venäläiset Tshudeiksi.
[12] Ett'ei tässä kuvattua tapausta sanottaisi mahdottomaksi, pyydän lukijaa muistamaan kuinka muutamia vuosia sitten Wangeroogen saari peräti hävisi; pienempiä luotoja niillä rannikoilla nielee meri joka vuosi.
[13] Nykyinen Piispansaari ei enää vastaa tätä kuvausta; sillä siitä, niinkuin melkein kaikista muista sen seudun saarista, on paras kaunistus, metsä, armottomasti ryöstetty.
[14] Vielä joku vuoskymmen takaperin nimittivät Viipurin läänin talonpojat Uuden Suomen Ruotsiksi.
[15] V. 1811 otetuista Viipurin läänin rekryyteistä yksi todellakin palasi upseerina.
[16] Siinä, missä nyt Zuydersee-lahden aallot käyvät, oli muinoin mannermaata lainehtivin viljapeltoineen. Mutta muutamia vuosisatoja sitten upotti meri koko sen avaran maan, josta nyt vaan muutamia saaria on jäljellä.