The Project Gutenberg eBook ofSuontaan Heikin kotiThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suontaan Heikin kotiKertomusAuthor: Juho KoskimaaRelease date: March 25, 2024 [eBook #73263]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1925Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUONTAAN HEIKIN KOTI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suontaan Heikin kotiKertomusAuthor: Juho KoskimaaRelease date: March 25, 2024 [eBook #73263]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1925Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Suontaan Heikin koti
Kertomus
Author: Juho Koskimaa
Author: Juho Koskimaa
Release date: March 25, 2024 [eBook #73263]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1925
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUONTAAN HEIKIN KOTI ***
Kertomus
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.
Syksyiset tuulet ovat jo aikoja sitten riipineet viimeisetkin lehdet puista, monta kertaa on maa jo ollut lumen peittämänä, mutta aina on lumi sulanut pois jättäen jäljelle vain kosteutta ja kuraa.
Yöllä on taas satanut lunta ja aamu tuntuu raikkaalta ja kylmältä. Ilma on sinertävän kirkas ja ihmisten käynti on kuin reippaampi ja heidän kasvojensa väri terveempi.
"Onko sinun vilu?"
"Ei."
"Kun en minä huomannut ottaa talvitamineita."
Pitkän hiljaisuuden jälkeen:
"En arvannut eilen illalla tietää, että aamuksi näin kylmäisi."
Suontaan Heikki on hakemassa emäntäänsä kaupungin sairaalasta. Kaupunki on jo jäänyt jälkeen, esikaupungit sivuutettu ja takanapäin, metsän takana, nousevat kirkkojen tornit ja tehtaitten savupiiput.
Aamu on vielä jotenkin varhainen, mutta tie esikaupunkien tuolle puolelle on jo ajettu likaiseksi. Yhä valkoisemmaksi se kuitenkin käy, yhä luettavammiksi kärryjen jäljet ja hevosen askeleet, ja kun saavutaan Mölsän kartanon portin tuolle puolelle, lepää tie edessä valkoisena ja koskemattomana.
Suontaan Heikkiä näky huikaisee eikä hän voi olla hiljentämättä juoksijansa vauhtia. Mutta sitten hän taas panee hevosensa juoksuun ja katsoo taakseen. Heidän kärrynpyöriensä jäljet ovat nyt ainoat koko pitkällä, valkoisella tiellä ja seuraavat kiinteästi kantapäillä. Taas hän hiljentää vauhtia, jopa pysähdyttää hevosen kokonaan, kiihoittaa sen uudelleen juoksuun ja katsoo taakseen: tarkkaavainen kulkija voi helposti päätellä, minkälainen vauhti hevosella on ollut. Niin, ja jos hän on sattunut näkemään heidät syrjästäpäin, saattaa hän sanoa: "Tuosta ovat menneet Suontaan Heikki ja Saaren Helmi ja tuossa ovat heidän jälkensä."
Ikäänkuin ällistyneenä tästä havainnosta ja ajatuksesta lyö hän hevostaan selkään, — nyt heidän jälkiään voi seurata kuka tahansa, mutta kun ne yhtyvät toisiin, kun tullaan paikoille, missä maantie on ravalle ajettu, mene siinä ja ota selvä, kuka tai millainen menijä on ollut. Ohimennen hän vilkaisee vaimoonsa. Hän ei ole pitkään aikaan muistanut, että tätä edes hänen rinnallaan onkaan. Mutta Helmiltä jää huomaamatta, että hänen miehensä häneen katsoo. Hänen kasvonsa ovat käyneet pieniksi ja kellertäviksi ja hänen vartalonsa on kutistunut kokoon, se ikäänkuin häpeää muhkeammille mitoille ja muodoille tehtyjä päällysvaatteita.
Suontaan Heikki kääntää katseensa pois, hänen kasvonsa kovenevat ja hän yllyttää hevosen yhä nopeampaan raviin. Ne kasvot, joihin hän äsken oli katsonut, eivät olleet entiset. Piirteet olivat tosin samat, joskin kalvistuneet ja laihtuneet, mutta niihin oli tullut jotakin uutta, kirkasta ja melkein lapsellista.
Silmänräpäyksen ajaksi pistäytyy Suontaan Heikin sydämessä säälintapainen, mutta vain silmänräpäyksen. Sillä kun järjellä ajatteli, niin eihän tässä oikeastaan enää ollut sijaa millekään säälille eikä muullekaan hentomielisyydelle. Tuo tuossa vieressä oli häntä viisaasti harkiten ja järjestelmällisesti pettänyt. Se oli ollut rakastunut ryssään ja tullut sille raskaaksi. Mutta kun se ei syystä tai toisesta voinut ryssää ottaa ja tuli tietämään hänen, Suontaan Heikin, heikkouden, asetti se niin, että uskotteli olevansa paksuna hänelle. Mitäpäs hän ymmärsi, ja silleen kai asia olisi jäänytkin, ellei ryssä olisi tullut ja hirttänyt itseänsä ovipieleen. Kummakos, että silloin tulee nöyräksi ja hullunsekaiseksi.
Suontaan Heikki rypisti kulmiansa. Tällainen oli pyöreä, kaikenpuolinen totuus, siitä ei päässyt ylitse eikä ympäri. Hänen ainoaksi viakseen jäi se, että hän oli tuota rakastanut. Ja rakastaisi tietysti vieläkin, ellei ryssä itsemurhallaan olisi tullut ja ilmaissut koko entisyyttä.
"Joo", sanoi Suontaan Heikki itsekseen, hiljensi vauhtia ja sytytti tupakan.
Nainen hänen rinnallaan vilkaisi häneen tuskastuneesi, mutta Heikki ei sitä huomannut, vaan jatkoi ajatuksiaan.
Katuiko tuo edes oikein kunnollisesti? Olihan se tohtorin kautta kyllä jotakin sellaista toimittanut, mutta eihän hän, Heikki, oikein ollut saanut selvää siitä, mitä se oli katunut, eikä itselleen selvitetyksi edes sitä, mitä sen lähinnä olisi pitänyt katua: sitäkö, että alkuaan oli rakastunut ryssään ja pettänyt tätä niin, että tämä haki itselleen vapaaehtoisen kuoleman, sitäkö, että oli pettänyt vanhempiaan, vai sitä, että oli pettänyt Heikkiä, vaiko kaikkia yhteisesti?
Tultuaan tälle kohdalle ajatuksissaan Suontaan Heikki vaistomaisesti, ikäänkuin kauhuissaan, vetäytyy kauemmaksi vaimostaan. Tämä katsahtaa taas häneen tuskastuneesti ja nyt hän ensi kerran omasta aloitteestaan puhuu.
"Vihaatko sinä minua — kovin?" kysyy hän vaivalloisesti, äänen tullessa kuin maan alta.
Menee aikoja, ennenkuin Suontaan Heikki vastaa. Ei, ei hän vihaa, mutt eihän hän rakastakaan. Ja niin suurta viisautta, oveluutta ja tarmoa, jota Helmi oli osoittanut, ei voinut halveksiakaan enemmän kuin hänen nykyistä kohtaansa sääliä. Mutta hän kai oli tohtorille luvannut, ettei vaimolleen mitään menneestä muistuttaisi. Sen hän oli luvannut, ei yhtään mitään muuta, ja sen hän oli velvollinen pitämään.
"En", vastaa hän viimein jurosti ja kuin itsensä ulkopuolelta, "en minä sinua vihaa".
Helmi sai itse arvata, ettei hän tehnyt muutakaan.
Ja matka joutui.
Jo ennen puoltapäivää ollaan päästy ohi Nikulan. Aurinko tulee esiin ja maisemat käyvät aivan kuin kodikkaammiksi.
Suontaan Heikin pitäisi sanoa Helmille, että nyt kun tullaan kotiin, niin ole aivan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mitään muuta sanomista hänellä ei olekaan ja hän avaa monta kertaa suunsa sen sanoakseen, mutta sanat takertuvat kurkkuun.
Hän ei voinut unohtaa, kuinka monta hikipisaraa hän oli saanut vuodattaa, kuinka monta kirousta kirota ja kuinka monta huokausta niellä, ennenkuin oli saanut ihmiset uskomaan, että kyseessä oli hirveä erehdys, — jos he nyt ylimalkaan vieläkään valhetta uskoivat. Mutta olivat ainakin uskovinaan ja se oli pääasia.
Hänen täytyy vieläkin ummistaa silmänsä ja purra hampaansa yhteen muistellessaan kaikkea silloin tapahtunutta.
Ryssä löydettiin hirttäytyneenä hänen ovipielessään rinnallaan Helmin kirjoittama kirjelippu. Se ei itsessään ollut mikään todistuskappale, mutta Helmi oli tunnustanut kaiken. Saaren vanhat haltijat olivat kertoneet sen, minkä tiesivät, — olivat luulleet Helmin sen jo aiemmin tehneen eivätkä sen vuoksi olleet tahtoneet asiaan sekaantua. Ja vasta silloin hän, Heikki, oli lopullisesti raivostunut. Sitä silmittömyyttä oli kestänyt sittenkin kun Helmi oli joutunut sairaalaan.
Mutta sitten hän oli kuin herännyt unesta. Kun ihmiset tulivat häntä surkuttelemaan, oli hän yksinkertaisesti ajanut heidät pellolle. Luulivatko he häntä niin tolloksi, ettei hän tiennyt, miten lapsia tehdään. Ja eikö ryssä ollut jo Saaressa ollessaan näyttäytynyt hiukan omituiseksi. Nyt oli ruumiinavauksessa käynyt selville, että hänellä oli pitkällisen juomisen turmelema elimistö. Selväähän oli, ettei se voinut olla täysipäinen, ja mitä Helmin kirjeeseen tuli, niin se vain vahvisti otaksumaa. Kerranko sitä nyt puhutaan mitä tahansa, mutta kun Niku oli ottanut kaiken todesta, niin mitä Helmi muuta voi kuin varoittaa.
Ja hän oli toimittanut Nikolai Sarkalle kunnialliset hautajaiset ja tilannut kiven hänen haudalleen.
Niin hän oli lopulta ihmiset selvittänyt ja he saivat uskoa tai olla uskomatta. Pääasia oli, etteivät puhuneet, eivät paljon edes keskenään. Mutta sillä välin Saaren emännän ruumis kuihtumistaan kuihtui, vaikka sielu eli, ja Helmi virui ruumiin ja sielun tuskissa sairaalassa.
"Paras olisi", oli Saaren emäntä kerran lausunut, "että Helmi kokonaan kuolisi pois".
* * * * *
Muistaessaan nämä vaimonsa äidin sanat ei Heikki voi olla katsahtamatta Helmiin. Aurinko paistaa nyt suoraan vasten kasvoja, ja Helmi varjostaa silmiään. Kasvot näyttävät entistä kalpeammilta ja kuihtuneemmilta, ne ovat ilmeettömät kuin kuolleen kasvot. Samalla Heikki huomaa, että silmiä varjostava käsi vapisee, eikä hän viitsi sitä kauempaa katsella, vaan kääntääkseen ajatuksensa muualle lyö hevosta selkään.
Nyt hänen mieleensä myöskin palaa, että tuo ilmeettömyys on Helmille luonteenomaista. Silmät voivat loistaa tai synketä, suu voi hymyillä, vieläpä nauraakin, mutta kasvot palaavat pian entisiin juonteisiinsa ja ilmeen vaihtelu jää kuin unennäöksi.
Viime aikoina on hän tähän asiaan useinkin mielessään palannut. Hän on muistellut ensimmäistä ujoa kosimistaan Saaren yliskamarissa ja muistaa, kuinka Helmin suu oli nauranut, mutta silmien katse ollut kylmä ja pistävä. Niin, olihan keskustelukin ollut senluontoista. Edelleen hänen mieleensä tulee, mitä muuatta tuntia myöhemmin oli tapahtunut ja silloin Helmin kovuus, laskelmallisuus ja viekkaus kaikkein selvimmin kävi selville. Mutta myöhään, Herra paratkoon, hän oli sen huomannut.
Suontaan Heikki kiihtyy omista ajatuksistaan. Millainenhan sen ilme oli ollut kun se rakasteli sen ryssän pojan, Sarkan Nikolain, kanssa! Taisi naama silloin olla toisin päin mujullaan.
Katse, jonka hän nyt luo vaimoonsa, on synkkä ja uhkaava, se on niin peloittava, että toinen säikähtäisi, jos sen huomaisi, ja käsi vavahtaa tahdottomasti. Mutta hän puree taas hampaansa yhteen ja samassa on kaikki ohi ja sijalle astuu vain viiltävä kylmyys. Eihän hänellä enää ole muuta sen ihmisen kanssa tekemistä kuin että asuu saman katon alla. Ja siitäkin pääsen milloin vain tahtoo. On vapaa kuin kulkurisälli tai taivaan lintu, — mene, tule, tee mitä tahdot, elämä on edessäsi kokonaisena ja avonaisena, elämä, jota sinulla tähän asti ei oikeastaan ole ollutkaan. Se on ollut vain harmajaa työn tekoa ja tyhjää uneksimista, joka lopulta pani ottamaan suuren kulauksen myrkkymaljasta.
Mutta nyt on toista. Hänellä on nyt pientä, värisyttävää esimakua elämästä sellaisena kuin se on kotinurkkien ulkopuolella. Eihän kannattanut surra eikä tulla synkäksi, eihän hän ollut mitään tehnyt. Ja kun hän tulee tähän, ei hän voi olla tuntematta pientä kiitollisuutta, kummallista ja sekavaa kiitollisuutta siitä, mitä on tapahtunut.
Lyhyt metsätaival on loppunut, ensimmäiset vainiot ovat jo silmäin edessä ja niiden keskellä vauras kylä kuin kylpee kelmeän auringon hohteessa.
Silloin Suontaan Heikki kääntyy vaimoonsa päin.
"Kun nyt tulet ihmisten pariin", sanoo hän, "niin ole niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Olet ollut sairas muutaman hullun jätkän aiheettomasti tuottamasta mielenliikutuksesta. Et muuta."
Se on nyt sanottu. Hän panee hevosen raviin, niinkuin tapa kylien kohdalla vaatii, tuimaan, reippaaseen raviin. Siinä tuo Saaren nuori isäntä emäntäänsä lasareetista. Sellainen on kuva. Eikä hän huomaa, että hänen vaimonsa silmiin nousevat vedet ja ruumis alkaa vavista.
"Heikki", kuuluu itkevä ääni.
Puolituskastuneesti hän hiljentää vauhtia.
"Mitä nyt?"
"Sinä saat tehdä kanssani mitä ikinä tahdot."
Vauhti tulee ennalleen.
"Mitäpä minä sinulle… Pidä kylmä ilme, kylläs sen taidon osaat. Jos sinulla jotakin on tunnossasi, itsepähän sen kannat ja — yksin."
Saaren talon erottaa kaupungista vajaa kolmen peninkulman matka. Tapana ei ole ollut, että hevosta välillä syötetään tai muutenkaan levähdetään, mutta nyt Helmi näkee, miten Heikki sanaa selitykseksi puhumatta kääntää isoon harmahtavaan taloon vievälle kujalle.
Vasta lähemmäksi tultua hän talon tuntee ja muistaa joskus itsekin vanhempiensa kanssa sinne poikenneensa. Mutta muuta erikoisempaa hän ei muista. Se on Syrjän Ranta-Konkkala.
Olisiko Heikillä sinne asioita vai poikkeaako hän muuten vain. Helmi on jo aikeissa tätä kysäistä, mutta samalla hän muistaa, ettei hän ole enää se, jolle tehdään tiliä, ja pitää suunsa kiinni. Eikä tämä tietoisuus täytä häntä millään katkeruuden tunteella.
"Ole aivan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut."
Mitä varten Heikki noin oli käskenyt. Säästääkseenkö häntä, Helmiä, nöyryytyksiltä vaiko säästääkseen itseään. Helmi värisee ajatellessaan, mitä Heikki oli saanut tehdä voidakseen sanoa tuon niin rauhallisesti ja varmasti.
Suontaan Heikki oli hypännyt kärryiltä alas ja kiinnitti parhaillaan hevosta tallinseinässä olevaan renkaaseen. Helmi ei voi olla häntä katselematta, ja nyt taas, niinkuin monesti ennenkin, hänestä tuntuu siltä kuin näkisi hän Heikin ensi kerran. Silmien hyväntahtoinen lempeys on jonnekin hävinnyt, ja kun aurinko paistaa hänen kasvoihinsa, muodostuu silmien kohdalle musta varjo, jonka taakse katse ikäänkuin häviää. Ja kasvotkin ovat laihtuneet ja käyneet kulmikkaammiksi ja kovemmiksi.
Viimein Heikki on saanut heiniä eteen ja ojentaa Helmille kätensä. Helmi on huomannut, kuinka joku talon rengeistä on pyytämättä tuonut hevoselle vettä, kuinka ikkunoissa on näkynyt kasvoja ja viimein, kuinka iso, tukeva nainen on ilmestynyt vierasportaille. Helmi arvaa, että se on talon emäntä. Mutta niinhän se oli, että ole aivan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, älä surkealla ja häpeilevällä ilmeelläsi kaiken lisäksi tuota miehellesikin häpeätä.
"Tässä on Ranta-Konkkalan emäntä… On meille hiukan niinkuin sukuja.Vaikka olet tainnut täällä joskus ennenkin käydä."
Helmi tuntee, kuinka utelias, puoleksi tyly katse suuntautuu häneen, ja hän mutisee jotakin, että muistaa hän joskus vanhempainsa kanssa poikenneensa.
"Terve tuloa nyt vain ja käykää sisään."
Ja Helmissä on tunne, että tuo on sanottu enemmän Heikille kuin hänelle.
Sitten he jäivät kahden. Ovia on auki joka suunnalle, mutta vaikka varallisuus on silmäänpistävä, vaikka huoneissa on lämmin ja vaikka lisäksi auringonvalo lankeaa lattioille, on Helmin kylmä. Eikä se johdu ruumiillisesta kylmyydestä. Se asuu talon tunnelmassa. Mutta ehkä hänestä vain tuntuu siltä.
"Ovat sukulaisia. On väliin poikettu kaupunkimatkoilla."
Tämän verran on Heikki velkaa selvitykseksi. Helmillä ei ole tähän mitään lisättävää.
Vähän ajan kuluttua tulee taas niinkuin hyvin kaukaa:
"Viime aikoina se on tullut melkein kuin tavaksi."
Ja taas pitkän ajan kuluttua:
"Ja kyllähän tällä taipaleella hevonenkin ehtii prissaantua."
Eihän Helmillä ole tähänkään mitään sanomista. Korkeintaan, etteivät hevoset ennenkään ole tällä välillä ehtineet tulla miksikään, mutta Heikkihän kieltämättä senkin asian parhaiten ymmärtää.
Jotakin tehdäkseen hän selailee valokuva-albumia. Siinä on aivan tuntemattomia kasvoja, mutta sitten tulevat vastaan tutut kasvot: isä, äiti ja hän itse pikku tyttönä.
Hän pysähtyy katselemaan tätä kuvaa, joka heillä kyllä on kotona Saaressakin, aivan kuin ei ennen olisi sitä nähnyt. Ei hänellä ole hämärääkään muistoa siitä, milloin se on otettu, mutta hänen katseensa kiintyy isän totisiin kasvoihin ja äidin jäykkään, ylpeään muotoon, jossa kaikki on ylpeää ja kankeaa puseroa myöten. Hän itse on siinä vielä avuton ja ilmeetön, vain silmät ovat nähtävästi hyvinkin tarkkaavaisina ja totisina katselleet valokuvaajaa, kun hän siinä on istunut äidin sylissä. Ja äidillä on ollut kova työ pitää häntä oikeassa asennossa ja estää sormea menemästä suuhun.
Ensin Helmiä hymyilyttää, mutta samassa hymy vaihtuu kyyneliin, jotka hän salaa ja pian voimakkaasti tukahduttaa lähteisiinsä. Sellainen sitä oli silloin, tässä on välillä kulunut paljon vuosia ja tapahtunut niin paljon, — niinpä, kappale elämää on mennyt.
Hän on niin vaipunut tarkasteluun, ettei hän huomaa, että joku on tullut huoneeseen, ennenkuin häntä puhutellaan.
"Siinä taisi löytyä tuttavia." Silloin Helmi säpsähtää ja katsoo ylös. Hänen katseensa kiintyy tummaan silmäpariin, joissa välkähtää ja kimaltaa suun ollessa hymyssä. Siinä suussa on merkillisen pullea ja itsetietoinen alahuuli, eikä Helmi tiedä, onko silmien kimalluksessa enemmän pilkkaa vai sääliä: "Vai siinä sinä nyt olet, Saaren Helmi-tytär."
Tulijan vartalo on korkea ja rehevä, siinä on jotakin vaativaa esiinpistäviä, kiiltäviä kengänkärkiä myöten.
Toisen kummallinen, tutkiva katse häkellyttää Helmiä; tuskin niin, että hän itsekään huomaa, hänen sisimmässään pistäytyy uhma — ja uhmaahan edellytti jo oleminen niin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Rauhallisesti hän ojentaa kätensä.
"Te olette nyt palaamassa?"
Talon tyttären ääni on syvä ja pehmeä, kummallinen vastakohta puolittain kovalle katseelle.
"Niin, niinhän minä olen."
Salavihkaa Helmi vilkaisee mieheensä. Tämän kasvot ovat saaneet eloa, jota hän turhaan koettaa salata, ja ohut punerrus on noussut hänen poskipäilleen.
"Kyllä kai teidän on hauskaa päästä kotiin taas?"
"Onhan se hauskaa."
Nyt Heikki tarttuu puheeseen.
"Minä olen kertonut Ailille koko jutun", sanoo hän.
Helmi kalpenee ensin ja punastuu sitten. Mutta Ailiksi puhuteltu pelastaa hänet pälkähästä.
"Niin", myöntää hän, "Heikki on sen meille kertonut, ja kuultiinhan se jo aikaisemminkin. Eihän ole mikään ihme ja kumma, että sellaisesta sairastuukin."
Se tulee rauhallisesti, "niinkuin ei mitään olisi tapahtunut", mutta tuo samainen tietävä välke asuu silmissä, ja suupielissä on melkein kuin hymyä.
"Se taisi olla mielikuviin menevä ja viiripäinen koko mies", lopettaa nainen ja menee vastausta odottamatta hakemaan kahvitarjotinta.
Heikin kasvot tummenevat ja Helmi tahtoisi huudahtaa kauhusta: Niku, Niku, etkö sinä saa rauhaa edes haudassasikaan! Syntinen rakkaus kohottaa taas päätänsä, sydämessä käväisee taas uhma: pitääkö iankaikkisesti kärsiä siitä, että on kulkuria rakastanut! Mutta sitten seuraa järkähtämättömän johdonmukaisesti: olisit tyytynyt rakastamaan, mutt'et pettänyt häntä ja tuota, josta tuli miehesi, joka oli puhdas ja joka myöskin oli antanut kaikkensa. Helmin katse käy harhailevaksi, hän katsahtaa Heikkiin, joka uhkaava, totinen ilme silmissään tuijottaa häneen, sitten hän painaa päänsä alas.
Samassa tuodaan kahvitarjotin huoneeseen. "Ei puhuta tästä asiasta enää", sanoo Heikki, "on Helmi siitä muutenkin saanut kärsiä".
Hän sanoo sen rauhallisesti, muina miehinä, ja Helmi tuntee häntä kohtaan kyyneleistä kiitollisuutta.
Keskustelu ei tahdo oikein sujua. Kun puheen alkuun päästään, silloin se loppuukin. Sillä aina se väkisinkin tahtoo sivuta samaa asiaa.
"On emäntä täällä ennenkin käynyt", puhuu talon tytär. "Ette ehkä muistakaan? Viivyitte kylläkin vain hetkisen."
"Kyllä minä muistelen", vastaa Helmi avuttomasti, "mutta pää tahtoo olla sekaisin ja muisti huonontunut".
"Arvaa sen. Ei siitä muuten vallan pitkä aika olekaan. Te olitte äitinne kanssa matkalla kaupunkiin."
"Niin, niin taisin…"
On kuin nuijalla olisi lyöty päähän. Yhä vaan! Se oli silloin kun hän aavisti olevansa raskaana Sarkan Nikolaille… vainajalle… muuatta kuukautta ennen kuin se lapsi syntyi, jonka isäksi maailma Heikkiä luuli. Hänen kasvonsa käyvät palttinanvalkeiksi ja hänen silmänsä katsovat rukoilevasti miestä: Heikki, miksi toit minut tänne, ole jalomielinen, lähdetään, rakas, lähdetään minne tahansa!
Mutta mies ei hänen katsettaan huomaa, hän juo kahvia kaikessa rauhassa.
Ranta-Konkkalan Aili katselee Helmiä säälien, ja hänen pehmeässä äänessään soi syvä myötätunto.
"Olettehan te vielä väsyneen näköinen". puhelee hän, "mutta kyllä te pian virkistytte kun pääsette Saareen ja pojan luo…"
Se oli viimeinen läjähdys. Maailma tummenee Helmin silmissä, ja sitten hän ei enää tiedä mitään.
Mutta kun hän taas saavuttaa tajuntansa, kohtaa hän ympärillään vain pelkkää myötätuntoa, vain paljasta huolenpitoa ja sääliä.
"Mitä sinä tuolla tavalla…", kuulee hän Heikin äänen sanovan, "tiesithän, ettei siitä hyvä seuraa".
"Voinko minä sitä arvata", vastaa nainen, mutta Helmistä tuntuu, kuin äskeinen pehmeys ja myötätunto olisivat poissa.
Heikki murahtaa siihen jotakin epäselvää, ja Helmi aukaisee silmänsä.
"Lähdetään, Heikki", sanoo hän hiljaa ja pyytävästi, "lähdetään…"
"Mutta pääsemmeköhän me?"
"Kyllä, kyllä minä jaksan", vastaa Helmi päättävästi ja nousee seisomaan.
Hänellä on se tunne, että ellei pian lähdetä, niin hän vaikka juoksee. Minne tahansa, yhdentekevää. Tosinhan hänellä ei enää saa olla omaa tahtoa, mutta hän lähtee kuitenkin.
Sitä hänen ei tarvitse tehdä. Kauniisti ja hellävaroen hänet asetetaan kärryihin. Kun paranee, niin terve tuloa käymään. Kuin unen läpi näkee Helmi viimeisenä Ranta-Konkkalan tyttären silmät, ja hänestä tuntuu, kuin tuon hellyyden kimmellyksen takaa olisi katsellut pohjaton ylenkatse ja kylmä, hillitty viha.
"Kyllä", huokaa emäntä, kun kärryt ovat kääntyneet maantielle, "kyllä on mennyt huonon näköiseksi".
Tuskin huomattavasti kohauttaa tytär olkapäitään.
"Itsepä lienee vuoteensa rakentanut", vastaa hän ja kääntyy mennäkseen sisään.
* * * * *
Kaikki äskeinen on Helmistä kuin unta, Ranta-Konkkala ja sen tyttären silmät. Hän koettaa ajatella, mutt'ei tahdo saada järjen päästä kiinni.
Viimein ollaan kylän viimeisetkin talot sivuutettu ja lyhyt metsätaival on edessä. Silloin hän hiljaa koskettaa miehensä käsivartta ikäänkuin pyytäen anteeksi, että rohkenee niin tehdä.
"Heikki", kysyy hän nöyrästi, "miksi veit minut sinne?"
Kuluu aikaa, ennenkuin Suontaan Heikki vastaa.
"Siksi", kuuluu viimein tylysti, "että oppisit olemaan ihmisten parissa. Niiden joukossahan kuitenkin on elettävä."
Ja kun tämän taipaleen ohi päästään, niin alkavatkin jo Hirvijoen aukeat ja on opittava elämään ihmisten parissa.
Kun sitten maantieltä käännytään Saaren taloon, valtaa Helmin taas eräänlainen pelko. Miehen kiristäessä ohjaksia tarttuu hän häntä hiljaa käteen.
"Älä aja niin kovasti, Heikki."
Hän ei juuri muista lähtöä kotoaan, palaaminen täyttää hänet tuskalla.Minkälaista siellä nyt on ja kuinka häntä katsellaan. Sydän jyskyttääkuuluvasti ja rinnassa on ahdistusta. Hänellä olisi halu puhua jotakinHeikille, mutta suu ei saa sanotuksi.
Mies vilkaisee häneen syrjäsilmällä ja hiljentää todellakin vauhtia. Hänellä on omat ajatuksensa. Hän muistelee, kuinka monella mielellä hän on tätä samaista tietä kulkenut ja ajatellut ja kuinka hän nuorukaisen haaveellisin silmin oli maantieltä katsellut tulen heijastusta Saaren yliskamarista silloin kun Helmi ei ollenkaan vielä tiennyt hänen ajatuksistaan. Eikä siitä pitkiä aikoja ollutkaan. Entä nyt! Hän kyyditsee ei vaimoaan, vaan jotakin kulkurille antautunutta naista, joka sitten valitsi hänet uhrikseen.
"Joko minä saan ajaa?" kysyy hän töykeästi ja nykäisee ohjaksista."Katselevat muuten, että mikä murheen kulkue tämä on."
Eikä hän odottele vastausta, vaan antaa mennä.
Ja vauhdin mukana hänen ajatuksensa saavat nopeamman tahdin. Eihän Helmi ollut tosin häntä millään tavalla lähennellyt, hän itse sitä oli tehnyt, mutta olisihan Helmin pitänyt olla rehellinen. Ei muuta kuin sitä. Olihan hän Helmiä rakastanut siksi paljon, mutta Helmi oli käyttänyt hänen tunnettaan vain rikoksensa peittämiseen.
Mutta paras kun ei ajattele.
"Muista nyt", sanoo hän kerran, "että pidät kylmät kasvot etkä enempää anna ihmisille puheenaihetta".
Siinäpä sitten onkin Saari.
Hevonen pysähtyy kuin naulittu vierasportaiden eteen, renki juoksee pitämään sitä suupielistä ja Heikki auttaa itse emäntänsä kärryiltä alas.
Tahtomatta Helmin haljakka katse lennähtää tuvan ovipieleen.
Mutta ne seinän suojaksi lyödyt laudat, joihin Niku hirtti itsensä, ne on revitty pois.
Ja teeppäs nyt tiliä elämäsi askeleista, Saaren ainoa tytär ja Suontaan Heikin emäntä. Sinä astut tupaan, sillä väenkin tähden on sinun niin tehtävä. Nyt sinä kernaastikin lankeaisit polvillesi ja itkien tunnustaisit syyllisyytesi, nyt sinä mielelläsikin, keventääksesi omaatuntoasi, antaisit maineesi mennä, mutta nyt on niin, että kunnia ja maine ovat muillakin kuin vain sinulla eikä sinulla ole pienintäkään aihetta saattaa vielä miestäsi häpeään.
Pitäjäläiset ovat nyt kahden vaiheilla, eivät he oikein tiedä, kumpaa uskoa. Eivät he entisestä Saaren Helmistä niin huonoa uskoisi, eivät muutenkaan ja vielä vähemmän nyt, kun hän on Suontaan Heikin emäntä. Mutta kirkkaimmassa kunniassa kaikkein ensiksi pilkku havaitaan. Ah, kuinka paljon ja moninaista puheenaihetta ihmisillä olisi ollut, ellei Heikki olisi ruvennut sotkemaan asioita. Sinusta nyt lopulta riippuu, Helmi, jaksatko pitää pääsi pystyssä.
* * * * *
Väki on juuri päässyt päivälliseltä, tuvan ilmassa viipyy ruoan lemu, ja astioita korjataan syrjään. Mene sinne, niinkuin hyvä tapa vaatii, kättele kaikki ja kestä heidän katseensa.
Ettäkö olet väsynyt, ettäkö pitää suoraan vuoteeseen. Ei pidä uskotella. Saat vain puheet uudelleen alkuun, puheet, joiden kaiku tuskin koskaan loppuukaan. Kun jaksoit ajaa kaupungista tänne, niin jaksat hyvin tervehtiä neljä piikaa, kolme renkiä ja ajopojan. Ja sitten ovat vielä jäljellä isä ja äiti.
Säpsähdät kun kuulet pikkulapsen parahduksen viereisestä huoneesta. Älä ole huolissasi, sillä on hoitaja, on koko ajan ollut, minkä sinä olet ollut poissa. Sen nimi on Heikki ja sinä teit sen sen kulkumiehen kanssa, jota rakastit. Heikki sen nimi on ja puoliryssä se on tai ehkä vain neljännekseksi, mutta nyt se on Suontaan Henrikin poika ja Saaren perillisiä. Ainoa. Ellei muita tule.
Kasvosi, Saaren Helmi, kalpenevat ja punastuvat, hengityksesi käy raskaaksi ja kätesi menee sydämellesi. Näyttää kuin aikoisit vaipua siihen paikkaan. Mutta sinunhan pitäisi tietää, että tämä ei käy. Täällä auttavat vain tyyneys ja harkitseva asiallisuus. Tämä on Saari, ettäs sen tiedät. Käy reippaasti toimeen vaan, pikemmin siitä pääset. Sinulla on koko loppuikäsi katuaksesi ja monet yöt jäljellä itkeäksesi.
* * * * *
Eikä Helmi huomaa, kuinka se kaikki lopuksi tapahtuu. Hän huomaa vain seisovansa kamarista tupaan vievällä ovella. Kymmenkunta silmäparia suuntautuu häneen, ja hän näkee, että väki on ikäänkuin säikähtynyt, kun hän siihen yht'äkkiä ilmestyy heidän keskelleen. Ja hän pakottaa itsensä eteenpäin. Ojentaa kätensä ensin emäntäpiialle, sitten isäntärengille. Itsensä pakottaminen, se on hänelle tuttua. Mutta ennen hänestä tuntui, kuin joku olisi häntä väkisin työntänyt eteenpäin ja hän itse pannut vastaan, nyt hän saa ponnistaa kaikki hengen- ja ruumiinvoimansa.
"Päivää. Terveisiä kaupungista. Kuinka te olette voineet?"
Ääni on outo ja soinnuton. "Kiitoksia. Onhan se mennyt."
34
Sitten:
"Joko emäntä nyt on sitten aivan niinkuin terve?"
"Osapuilleen. Vaikka saa sitä yhä lepäillä."
"Niin tietenkin. Hyvä sentään, että emäntä parani."
"Hyvähän se on."
Väki ahmii hartaudella jok'ainoan sanan. Katseet ovat totiset ja uteliaat, joku pää kurkottautuu eteenpäin. Mutta siihen keskustelu päättyykin, Helmi väen silmissä ikäänkuin haihtuu pois, ja laajassa tuvassa vallitsee hiiskumaton hiljaisuus.
Viimein joku renki ottaa lakkinsa ja valmistautuu lähtemään pihalle,
"On se kans", huokaa hän mennessään.
"Mikä on?"
"Koko tämä mainen meininki, meinaan."
Liikutaan, astiat alkavat kalista, ollaan taas palattu arkeen.
* * * * *
Vaan Helmi ei enää siekaile eikä mietiskele. Tullessaan tuvasta hän kyllä seisahtuu kamarin ovelle, mutta sitten hän suoraa päätä rientää vanhempiensa luo. Hänen täytyy tunnustaa kaikki omalla suullaan, hänen täytyy saada anteeksi, muuten hän ei saa rauhaa. Tulkoon sitten vaikka kuolema.
Mutta Saaren talon seinät järkyttävät hänen päätöstänsä. Hänellä ei ole mitään sanottavaa, jota vanhemmat eivät tietäisi.
Eikä Saaren isäntä ole aluksi huomatakseen tyttärensä tulleen.Mutta sitten hän kohottaa katseensa, joka on käynyt kiillottomaksi.Suonikasta, laihtunutta kättään hän ei ojenna.
"Jassoo", sanoo hän vain matalasti. "Sinä olet siis tullut."
"Niin."
"Hyvä on, että vielä tulit. Mutta liiku hiljaa. Äiti nukkuu."
Siihen se jäi.
Ja illalla sanoo Heikki, että koska Helmi on heikko ja väsynyt, niin saa hänelle, isännälle, tehdä vuoteen eri huoneeseen. Jos Helmi tahtoo, voi pojankin tuoda sinne, että saa nukkua rauhassa. Se on jo tottunut pois rinnalta.
Mutta Helmi nyyhkyttää:
"Kyllä minä sen hoidan…"
"Kuinka itse tahdot", vastaa Heikki ja toivottaa hyvää yötä.
Maa on kyllä valkoisen lumen peittämä, mutta ilma on leuto ja öinen taivas on tähdetön. Aidat, rakennukset, metsä häämöttävät sieltä vain mustansinistä pimeyttä vastaan, eikä mikään ääni halkaise yön hiljaisuutta.
Helmi istuu puoleksi riisuutuneena leveän vuoteensa reunalla. Äsken hän jo sammutti tulen, mutta sytytti sen hetken kuluttua uudelleen. Vaikka silmiä poltti ja ruumista raukaisi, niin uni ei tahtonut tulla.
Tuolla seinän takana nukkuu Heikki, saattaa nukkua hyvinkin rauhallisesti ja miks'ei niin tekisikin. Ja toisesta viereisestä huoneesta kuuluu Sannan, lapsenhoitajan, tasainen, rauhallinen kuorsaus. Koko talo, koko seutu nukkuu rauhallista unta, hän yksin vain valvoo.
Nyt kuuluu koiran haukahdus Sarvakon kylän taholta, kajahtaa läpi pimeyden ja jättää jälkeensä tyhjän hiljaisuuden. Olisiko siellä ollut joku kulkija tai liekö joku isännistä yötä myöten palannut kotiin kaupungista.
Helmi muistaa, kuinka usein hän on kuullut öisiä ääniä ja niitä säikkynyt. Nyt ei häntä mikään uhkaaja miksi uhkaisikaan: kenellekään hän ei merkitse yhtään mitään.
Hän kumartuu lapsensa vuoteen yli. Lapsi tuntee, kuinka kasvoja peittävä verho nostetaan syrjään, sen pikkuinen käsi haparoi tyhjää ilmaa ja suu mutruilee. Mutta sitten se saa tutin suuhunsa, imee sitä aikansa ja nukahtaa taas rauhallisesti.
Helmi koettaa mielessään selvitellä suhdettaan tähän lapseen. Vihaako hän sitä, toivooko hän, että se kuolisi? Ei, se on rakkaudessa tehty ja tuskalla kannettu ja synnytetty. Hän rakasti sen isää niinkuin rakastaa sitäkin, jonka nyt toivoisi olevan sen isä.
Kuinka tällainen voi olla mahdollista? Jos hän voisikin sen sanoa, niin sittenhän asia olisikin selvä. Mutta jos hän yrittää sitä jatkuvasti ajatella ja selvitellä, niin hän menee vielä enemmän sekaisin. Hänen ensimmäinen rakkautensa ei ollut syntiä, hän itse sen oli synniksi tehnyt. Ja Heikki, hän tuntee sen, Heikki, joka oli pelastanut hänen maineensa ensi kerran tietämättään ja toisen kerran tietoisesti, olisi kyllä antanut anteeksi ja rakastanut häntä, kun hän vain olisi ollut rehellinen.
Mutta olihan hän tehnyt murhan johdattamalla ihmisen itsemurhaan.
Helmin ilmeetön katse tuijottaa vastapäiseen seinään, ja kasvot ovat liikkumattomat kuin kuolleen.
Mutta sitten huulet alkavat värähdellä, silmiin nousevat kyynelet ja hän lysähtää polvilleen vuoteensa viereen. Tuolla, pimeän avaruuden takana asuu Jumala, joka katsoo häneen niinkuin muihinkin rikkoneisiin.
Ja Helmi rukoilee, ensi kerran pitkiin aikoihin. Mutta rukouskaan ei ole vapaa sivuvaikutteista. Onko oikein näin vain heittäytyä kurjuudessaan Luojansa eteen? Eikö pitäisi ensin koettaa omin voimin syntyä uudestaan ja tehdä, tehdä jotakin! Mutta hän ei voi muuta, ja sitä vartenhan Luoja lähetti ainoan poikansa, — poisottamaan maailman synnit.
* * * * *
Tähän aikaan ovat yöt pitkät. Kun Helmi nousee, ei päivä vieläkään sarasta. Mutta hänen sisässään asuu riemukas lepo ja rauha. Hän on tullut selvyyteen siitä, ettei hän itse voi vaikuttaa asiain kulkuun. Hänen on vain oltava hyvä ja nöyrä ja kärsittävä. Jos asioista tulee kysymys, on hänen parempi vaieta kuin valehdella. Mitä tahansa hänen osakseen tuleekin, mikään ei ole liikaa.
Hän tuntee miltei nautintoa, kun hän ajattelee, että hän voi kärsimyksillä sovittaa syntinsä. Ja hän päättää, että kun aamu tulee, niin hän puhuu Heikin kanssa.
Aamulla Heikki tuleekin Helmin huoneeseen, joka ennen oli isän ja äidin, sitten hänen ja Heikin, nyt vain hänen.
"Huomenta", tervehtii mies tullessaan. "Miten sinä olet nukkunut?"
Heikin katse ei pysähdy Helmiin. Se liukuu ympäri huoneen pysähtymättä suorastaan missään. Ja Helmiin menee varmuus siitä, että mies tulee vain muodon vuoksi, — ettei kenelläkään olisi mitään sanomista.
"Kyllä minä olen nukkunut… koko lailla", vastaa Helmi hiljaisesti.
Mies seisoo epätietoisen näköisenä keskellä lattiaa, mutta sitten hän menee lapsen vuoteen luo, kohottaa peitteen ja ottaa vielä märän lapsen käsiinsä.
Tekeekö hän senkin muodon vuoksi? Helmin katse lepää liikkumattomana miehen kasvoissa. Erehtyykö hän vai onko se näköhäiriö? Heikin kasvot ovat kuin pehmenneet, ja silmänurkat näyttävät värähtelevän.
Helmi ei voi sitä katsoa, hänen täytyy kääntää päänsä poispäin. Sillä jos hän tulee tunteelliseksi, niin Heikki menee pois eikä hänellä ole tilaisuutta puhua.
Nyt mies laskee lapsen vuoteelle ja valmistautuu lähtemään.
"Sano Sannalle, että muuttaa kuivat vaatteet", sanoo hän selin Helmiin, "eihän se miten passaa, että tuolla tavoin…"
Ja tarttuu lukonkahvaan mennäkseen.
Silloin Helmi pidättää hänet.
"Heikki", sanoo hän nöyrästi.
"Niin."
Miehen kulmat käväisevät rypyssä, mutta silenevät taas.
"Kuule, älä mene vielä. Minulla olisi sinulle hiukan puhumista."
"Jaha."
Mies jää odottavaan asentoon ja katse kääntyy vaimoon. Se on outo ja vieras katse.
"Mitä se olisi?" kysyy hän sitten.
Ei tule lähemmäksi, ei paikaltaan värähdä, ei pieninkään juonne osoita edes mielenkiintoa.
Näin yksin on Helmi heitetty, näin avuttomaksi saa hän itsensä tuntea. Mutta hänen ei auta muu, hänen on koetettava pysyä tyynenä ja toimittaa asiansa.
"Minä olisin vain… ethän ole minulle vihainen?"
"En", keskeyttää mies lyhyesti.
Helmin täytyy saada sanotuksi. Siinä ei auta mikään.
"Minä olisin vain puhunut sinun kanssasi", jatkaa hän katkonaisesti, "siitä asiasta…"
"Mistä asiasta?"
Helmi painaa päänsä alas.
"Kyllä sinä sen tiedät", kuiskaa hän tukahtuneella äänellä.
Mies seisoo hetken katsellen kattoa ja sen näköisenä kuin koettaisi hän palauttaa mieleensä jotakin erinomaisen tärkeää.
"Ei kai siinä enää mitään puhumisia ole", vastaa hän vihdoin.
Eri äänellä hän jatkaa:
"Taitavat odotella minua tuvan puolella."
Ja nyt hän jo lopultakin painaa lukonkahvaa, avaa oven ja menee ulos.
Helmi katsoo hänen jälkeensä silmät laimeina ja suu raollaan. Ellei hänellä ole toivoa, niin onpa Jumala taivaassa.
"Hänen täytyy antaa minulle anteeksi."
Ei tahdo Suontaan Heikiltä käydä työ samalla vauhdilla kuin ennen. Saihan hän tosin silläkin aikaa, minkä Helmi oli sairaalassa, usein pysähtyä ja ruveta miettimään, mutta se oli sittenkin toista kuin tämä. Silloin oli Nikolai Sarkan kuolema aivan takana ja Helmi oli kuin jotakin sovittamassa. Kaikesta huolimatta oli ilmassa kuin jotakin kuulasta ja vapauttavaa. Eikä se suinkaan johtunut siitä, että ihmiset oli saatu osapuilleen uskottavasti selvitetyiksi, eikä siitäkään, että kukaan lopultakaan olisi odottanut Helmin kuolevan, vaan siitä, ettei kukaan ollut syyllinen tapahtuneisiin.
Mutta nyt oli Helmi kotona, ilma oli raskas ja läkähdyttävä, ja joka kerta kun näki Helmin, muisti Heikki, kuinka kylmästi ja harkiten tämä oli hänet pettänyt. Kuitenkaan ei hänelle tuottanut pienintäkään vaivaa olla siitä Helmille muistuttamatta. Päinvastoin hänestä oli kaikkein paras, kun hänen ei tarvinnut puhua mitään.
Aivan äsken oli Helmin isä tullut häntä puhuttelemaan.
"Olen ajatellut", oli hän verkalleen aloittanut, "että ehkä sittenkin olisi paras, kun te eroaisitte".
Heikillä oli ollut vastaus valmiina.
"Ajattelin sitä aluksi itsekin", oli hän vastannut, "mutta tokko siitä olisi hyötyä Helmille sen enemmän kuin minullekaan. Ja puheet taas yltyisivät uuteen vauhtiin."
"Sitä ei auta katsoa. Totuudesta emme kuitenkaan pääse minnekään. Etkä sinä siinä aineellisesti tule kärsimään häviötä. Pidän sen varan kyllä."
Heikin oli täytynyt hymähtää.
"Enhän minä Helmiä tavaran takia ottanut, kyllä sen tiedätte", oli hän vastannut. "Hyvin olisin elänyt muutenkin."
"Sitä minä en tarkoita. Ajattelin vain, että jos elämäsi käy kovin raskaaksi, kun sinun aina täytyy nähdä hänet silmiesi edessä."
"Ei suinkaan se minun rauhaani häiritse."
Saaren isäntä oli seisonut siinä sanattomana ja neuvottoman näköisenä. Heikin oli käynyt häntä sääliksi, niin kuihtuneen ja avuttoman näköiseksi oli pitäjän kenties mahtavin mies mennyt. Mitä ukko itsekseen mietti, sitä ei Heikki voinut arvata. Mutta jos hänellä olisi ollut lahja katsoa Saaren Juhanin sydämeen, olisi hän nähnyt hänen ajattelevan näin: Siitä ei ole pitkä aika, kun minä käskin muutaman kulkumiehen talostani sen vuoksi, että näin hänen lähentelevän tytärtäni. Jos minä olisin antanut hänen olla, niin mahtaisimmeko nyt olla onnellisempia. Ja ehkä minä olisinkin antanut hänen olla, jos olisin tiennyt, että asiat olivat kuin olivat.
Sitten Saaren vanha isäntä käveli pois. Hänellä ei ole enää mitään lisättävää. Lopultakin ovat onni ja onnettomuus Luojan kädessä ja ihmiselle kuuluu vain tehdä työtä ja toimia omantunnon mukaan eikä pistää peukaloaan asioihin, jotka hänelle eivät kuulu.
* * * * *
Tästä on nyt, niinkuin sanottu, joku päivä kulunut. Kulkiessaan ympäri talon tulee Heikki sen rakennuksen kohdalle, joka aikoinaan on ollut Helmin makuuluttina. Nyt hän pysähtyy kuin muita asioita ajatellen sen eteen, mutta äkkiä hänen mieleensä näyttää juolahtavan jotakin ja käymättä tuvassa hän rientää kylälle.
Seuraavana päivänä ilmestyy taloon kaksi kirvesmiestä, jotka alkavat rakennusta purkaa asettaen hirret taitavasti kasaan.
Jotakinhan Helmin on puhuttava, ettei kukaan saisi sanoa, että hän on masentuneen ja pahan omantunnon näköinen. Ja jotakin sanoakseen hän sanookin:
"Tänne on tullut työväkeä."
"Niin on", myöntää mies, "pari kirvesmiestä".
"Jaa", sanoo Helmi ajatuksettomasti.
"Ne purkavat sinun aittaasi", jatkaa mies.
Helmi luo häneen vain ohimenevän katseen ja mies lopettaa:
"Sehän on siinä enää aivan joutilas. Siitä tehdään uusi läävä sioille."
Sitten hän menee toimiinsa.
* * * * *
Jos Saaren Helmin silmissä näkyi välähdys entisestä uhmasta, niin samassa se kuitenkin raukesi hillittömään, katkeraan itkuun.
Iltaisin Suontaan Heikki istahtaa hetkisen vaimonsa huoneeseen, toivottaa sitten hyvää yötä, painaa oven kiinni ja menee huoneeseensa, jonka hän on varannut itselleen.
Mutta unesta ei tule mitään, vaikka hän kuinka moneen kertaan päättäisi olla ajattelematta mitään ja nukkua.
Saattoihan se Helmin lutinkin purkaminen olla raaka teko, mutta hän ei todellakaan voinut sitä joka päivä katsella ja joka kerta sen nähdessään muistaa, mitä siihen liittyi. Parempi, että se oli poissa, parempi Helmille itselleenkin. Mutta siinä, että oli sanonut teettävänsä siitä läävän, siinä hän oli tehnyt huonosti. Hänhän oli sille tohtorille luvannut, ettei muistuttaisi vaimoaan menneestä, ja hän oli velvollinen sen pitämään.
Rakastiko hän siis vielä Helmiä?
Suontaan Heikki koettaa kykynsä mukaan tähän kysymykseen syventyä. Hän muistelee jostakin lukeneensa tai kuulleensa, ettei rakkaus tunne ehtoja. Ja hän muistelee omaa rakkauttansa, kuinka se melkein huomaamatta oli alkanut ja kasvanut. Sitten hän muistaa, miten Helmi oli ollut kartteleva. Mutta hänen ei olisi tarvinnut kartella, hänen olisi tarvinnut sanoa vain: "Minun on käynyt huonosti enkä minä sinua rakasta, mutta jos haluat minut saada, niin tulen ja tahdon koettaa oppia sinua rakastamaan." Kun Heikki koettaa mennä itseensä, tulee hän siihen johtopäätökseen, että hän kaikesta huolimatta olisi Helmin ottanut.
Mutta hän ei voinut Helmiin enää luottaa. Jos Nikolai olisi elossa ja tulisi, niin hän, Heikki joutuisi syrjäytetyksi. Se olisi aivan varmaa. Hän voi jo mielessään kuvitella, miten se tapahtuisikin.
Mitä hänellä siis enää oli täällä virkaa? Eikö olisi selvintä ottaa ero ja lähteä?
Yht'äkkiä hänen mieleensä muistuu Ranta-Konkkalan Ailin muhkea olemus ja hänen tummat silmänsä. Hän oli jo melkein rippikoulun iästä alkaen niin kulkenut Helmin lumoissa, että tuskin oli huomannut muita naisia olevankaan. Eikö hän nyt ollut vapaa? Ja eikö Ailin puhe ollut koko ajan tämän tapauksen jälkeen ollut omituisen verhottua ja viittailevaa.
Ei, mitäpä näitä kannattaa ajatella. Paras kun nukkuu pois.
* * * * *
Lyhyen, levottoman unen jälkeen Helmi herää. Jossakin kuuluu kello lyövän kahta.
Hän painaa päänsä päänalaiselle, vaikka tietää jo edeltäkäsin, että pitkiä tunteja tulee kulumaan ennenkuin hän pääsee aamu-uneen. Mutta taaskin on sellainen yö, ettei hän pääse edes puolihorroksiin.
Silloin hän nousee istumaan ja sytyttää valon. Hän koettaa uudelleen ja yhä uudelleen selvitellä itselleen asioita, mutta hänen aivonsa ovat liiaksi rasittuneet. Mutta Heikin luo hän voi hiipiä silloin kun tämä nukkuu. Ei hän muuta kuin silittää hiljaa sänkistä poskea ja palaa sitten takaisin. Heikki on niin hyvä, mutta hänellä on syytä olla sellainen kuin on.
Ja hän nousee kuin varas vuoteeltaan.
Mutta Heikki ei nuku. Huoneessa on vielä valo, ja harmaja, totinen katse kohtaa vaimon säikähtyneet silmät. Helmi pysähtyy epätietoisena ovelle.
"Minä luulin, että sinä nukuit jo", sanoo hän.
Suontaan Heikillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä Helmin käynti tarkoittaa. Hän tuntee melkein kammoa eikä vastaa mitään.
"Kun et sinä nuku", jatkaa Helmi, "niin saanko minä istua?"
"Istu. Vaikka parempi olisi, kun olisit levolla."
"En minä, Heikki, enää saa nukutuksi."
"Hm."
"Saanko haudassakaan."
"Miks'et saisi?"
"Kyllä sinä tiedät."
"Olen jo lukemattomia kertoja pyytänyt, ettet millään tavalla muistuttaisi siitä asiasta."
"Mutta muistan sen kuitenkin. Ja sinä myöskin."
"Vaan en muistuta."
"Sinä olet hyvä. Kuule, voitko koskaan antaa minulle anteeksi?"
Miehen huulet puristuvat yhteen. Se pienikin hellyys, jota hän on tuntenut, katoaa tyyten.
"Olemmehan jo sopineet, ettemme siitä enää puhu."
"Kuule, tahtoisitko, että olisin kuollut." c
"En."
"Mutta jos menisin pois jonnekin. Jos sinun on vaikea minun kanssani."
"Ei ole."
"Sinä et vain oman kunniasi takia ottanut minusta eroa."
"Tahtoisitko sinä sitten eron?"
"Jos olen sinulle vaivaksi."
"Sanoinhan jo, ettet ole."
"Ja sinähän voit ruveta rakastamaan jotakin…"
"Surettaisiko se sinua."
"Tahtoisin vain, että sinun olisi hyvä."
"Kyllä sanon sinulle, jos löydän toisen. Silloinhan on täysi aihe eroonkin."
"Sitten minä haluaisin vielä kysyä sinulta yhtä asiaa. Et suinkaan sinä vihaa lasta?"
"En kai." — Ja Suontaan Heikki naurahtaa. — "Kuinka minä sitä voisin vihata? Syytönhän se raukka on. Ja voisihan se olla minunkin."
Enempää ei Helmi enää voi kuulla. Itku tulee melkein väkisin. Hän toivottaa hätäisesti hyvää yötä ja menee huoneeseensa.
Mutta sinä yönä hän vielä vähemmän kuin ennen sai unta.
Leudot ja alakuloisen harmajat syystalven päivät vaihtuvat sentään lopultakin vähitellen pakkasiksi. On jo hyvä aikakin, sillä tärkeät vetämiset ovat taloissa vielä vetämättä ja nyt kulkevat heinä- ja halkokuormat pitkin maantietä kivistyneen lumen vinkuessa reen jalaksia vastaan. Ja on toinenkin syy: joulu on pian lähettyvillä. Kansan mielikuviin ei sisälly lumeton joulu.
Suontaan Heikki valjastaa hevostansa. Hänen on mentävä kaupunkiin ostoksille ja muillekin asioille. Mielessään hän tuntee omituista levottomuutta ja rauhattomuutta aivan kuin olisi hänellä kovin kiire ja kuin odottaisi hän jotakin. Helmille hän ei ole puhunut lähdöstään mitään, mutta kun hevonen jo on aseissa ja kun hän jo on pukenut turkit ylleen ja vyöttänyt itsensä, menee hän sisälle.
"Lähtisitkö sinä mukaan?" kysyy hän Helmiltä.
"Menetkö sinä jonnekin?"
"Kaupunkiin."
"En kai, en minä tiedä."
Helmin siniset silmät saavat kuumeisen, poissaolevan ilmeen, ja hän empii silminnähtävästi. Mutta viimein hän ratkaisee asian:
"En minä lähde."
Heikki seisoo vielä hetken paikallaan kuin aikoisi pyytää Helmiä toisen kerran, mutta painaa sitten lakin päähänsä ja rientää portaita alas. Hän tuntee itsensä jollakin tavalla keventyneeksi ja vapautuneeksi, mutta samalla jää häntä vaivaamaan Helmin vaivautunut, tuskallinen katse.
Tultuaan Ranta-Konkkalan kohdalle Heikki hiljentää vauhtia. Hänen katseensa on kuin jonnekin haihtunut ja hän muistelee nyt toista, kimaltelevaa ja kiehtovaa. Mutta sittenkin hän ajaa ohi. Sillä hänen mieleensä tulee taas Helmi sellaisena kuin tämä oli voimainsa päivinä.
* * * * *
Heikin tapoihin ei kuulu ilman aikojaan viivytellä kaupungissa. Toimittaa mitä on toimittamista, pitää huolen siitä, että hevonen saa kunnollisesti levätä, ja palaa takaisin sitten. Mutta tällä kertaa toimet sujuvat verkkaisesti ja viivytellen. Koskaan ei hän muista olleensa siinä mielentilassa asioilla ollessaan, ei edes silloin kun Helmi oli sairaalassa.
"Onko minulla suru?" kysyy hän itseltään. Mutta sitä, mikä surua tavallisesti seuraa, tuskallinen ja pakahduttava, alaspainava tunne, sitä hän ei tunne. Päinvastoin hänestä tuntuu siltä, kuin hänet olisi hylätty ja yksin heitetty keskelle tätä hyörinää ja kuin hänellä olisi valta mennä mihin ikinä hän tahtoo.
"Mikähän siinä on", ajattelee hän itsekseen, "että ne, joille sattuu jokin kolahdus, melkein aina rupeavat juomaan".
Heikki ei jaksa ymmärtää, mitä sellainen merkitsee. Hän ei ole koskaan maistanut väkeviä, eikä hänestä ole minkään näköistäkään, kun ihminen on silmät sameina ja kontturoi sinne ja tänne. Mutta kai viinassa täytyy olla jotakin, joka lämmittää ja antaa puhtia ja heilahdusta ajatusmeiningille. Ja kun saisikin ajatuksen päästä kiinni, niin sittenhän se jotakin olisikin. Välipä tuolia, vaikka olisikin hiukan päissään.
Oikeastaan Suontaan Heikkiä pohjimmaltaan kammottaa koko viina, josta hän ei tiedä mitään hyvää. Eikä hän ole niitä miehiä, jotka tietävät, mistä sitä on otettavissa.
Mutta silloin hän muistaa erään kasvinkumppanin, jolla on virka kaupungissa, ja menee hänen luokseen.
Toinen purskahtaa röhönauruun kuullessaan asian, jonka Heikki puoliujosti esittää.
"Mitä sinä sillä tekisit?" nauraa hän.
"Ajattelen, että olisi hyvä olemassa sairauden varalta."
"Kyllä kans. Etpä sinä niitä miehiä ole ennen ollut."
"Enkä tulekaan, mutta tarve on tarve."
Eihän siinä sen pitempiä ole. Toinen lähtee asialle ja Heikki jää odottelemaan.
Kun Suontaan Heikki seuraavana aamuna ajelee kotiin päin, ei hän tahdo tuntea maailmaa entiseksi. Aamu on jo pitkälle kulunut ja päivä vaikuttaa odottamattoman kirkkaalta, mutta sittenkin hänestä tuntuu, kuin kaiken takana olisi jotakin painostavaa ja uhkaavaa. Kääntäessään tullista maantielle on hänen vilkaistava taakseen, on aivan niinkuin joku häntä seuraisi.
Eikä hän ole sairas eikä tunne tehneensä mitään, jota olisi pakko katua. On vain koettanut sitä, mitä viisaat ihmiset sanovat murheeseen ryyppäämiseksi, on koettanut, mutta on epätietoista, tuleeko koettamaan enää. Sillä eipä tuo niin erinomaiselta ollut tuntunut: suu vain kävi vilkkaammin kuin tavallisesti ja monet asiat olivat unohtuneet ja näyttäneet valoisammilta kuin tavallisesti, mutta pohjalla oli asunut tietoisuus siitä, että nyt minä olen humalassa, mutta kylläpä tästä selviänkin.
"Joo", sanoo hän itsekseen, "ryypätä murheeseen, tiedetään kyllä sekin".
Onko hänellä sitten murhe? Murhe kai on jotakin sellaista, joka tekee alakuloiseksi ja raskasmieliseksi, niinkuin silloin kun joku omainen kuolee tai on saattanut asiansa huonosti eikä voi niitä auttaa. Mutta hänestä tuntuu vain, kuin olisi hän siinä pisteessä, mistä alkuaan on lähtenytkin, ypöyksinään ja autiuden ympäröimänä, autiuden, jolle ei näy äärtä eikä rajaa. Lukemattomia kertoja on hän koettanut tätä kysymystä itselleen selvittää, yhtä monesti on hän tullut tähän samaan johtopäätökseen. Ja turhaa oli sitä sen enempää vatvoskellakaan. Häntä oli vain rakkaudettomasti petetty, sitten kai häntä oli ruvettu rakastamaankin, mutta nyt kun hän etsi omaa rakkauttansa, ei hän sitä enää löytänyt. Siinä on sitten sinun murheesi. Suontaan Heikki haukottelee ja tuntee itsensä väsyneeksi. Onkohan sekin viinan vaikutusta vai liekö muuta. Tässä hän nyt vain ajelee kotiin päin.
"Jos sinua sitten matkalla rupeaa ramaisemaan tai muuten tekemään pahaa, niin kumaise tästä itseesi paremmanpuoleinen tujaus. Niin myös jos muuten tunnet itsesi alakuloiseksi tai surunvoittoiseksi."
Suontaan Heikin suu vetäytyi hymyyn. Sai kai häntä neuvoa niin tässä niinkuin muissakin asioissa. Mutta antaapahan pullon vielä olla koskemattomana.
Matka kuluu, mutta kuluu hitaasti. On tämäkin nyt merkillistä velttoutta ja ryhdittömyyttä, ettei saa edes hevostaan hoputetuksi. Mutta Suontaan Heikki lojuu reen perällä kuin horroksissa ja antaa hevosen mennä miten se itse haluaa. Ennätetäänpähän tästä toki vähemmälläkin.
Vasta lähestyessään Ranta-Konkkalaa hän ikäänkuin herää. Päivä on jo aikoja sitten sivuuttanut puolen, alkaa jo pimetäkin, ja taloista näkyvät tulet.
Heikillä ei ole mitään asiaa taloon, mutta hän vakuuttaa itselleen, että hevonen tarvitsee hiukan heiniä ja vähän levätäkin. Sittenpä juoksee nopeammin loppumatkan. Kovin hidasta onkin tulo ollut.
Mutta mitenkä, — huomaavatkohan, että hän on ollut vähin hummausmatkalla? Kun hän ajattelee tätä, tulee samalla mieleen, etteipä tuo huomio niin erikoisesti hänen arvoaan alentaisikaan, pikemminkin se vähän niinkuin kuuluu asiaan.
Äkillistä päähänpistoa noudattaen Suontaan Heikki vie käden povelleen ja vetää pullon esiin. Sehän oli juuri kuin sitä tarkoitusta varten. Ja kun kerran ihmisiin poikkeaa, niin saahan siellä edes jutella ihmisten tavoin, ettei istu ja jurnuta niinkuin puu-äijä.
Sitten hän varovasti kätkee pullon reen pohjalle, nykäisee ohjaksista ja kääntää kilisevin kulkusin valaistuun pihaan.