Niin sanoessaan oli hänellä jo käsissä köyhän talonpojan velkakirja, joka muiden asiapaperien kanssa oli ollut povitaskussa; inholla viskasi hän sen kauas jäälle.
Sen ihmetyttävän urhotyön jälkeen palasi hän ja saapui vihdoin majapaikkaansa, löysi avaimen sovitusta piilosta ja astui tupaan, jossa översti-vanhus sikeästi nukkui tilallansa ja johon Gåsevinge itsekin heti ojensihe eräälle turkille ja nukkui iloisena humalassaan ja huolettomana huomisen päivän vaivoista.
* * * * *
Herra Gåsevinge heräsi hyvin aikaisin seuraavana aamuna. Heti kun hän sai sammutetuksi janonsa, oli hänen ensimäisenä, ajatuksenansa himmeä muisto edellisen illan seikkailusta. Mutta kun hänen ympärillänsä vallitsi täysi pimeys eikä hän kuullut muuta ääntä kuin översti-vanhuksen syvän hengityksen, ei hän suinkaan katsonut olevansa velvollinen niin aikaisin vielä ryhtymään päivän vaivoihin. Niinpä hän myöskin jätti selvittämättä, uniko vai todellisuusko hänen muistissansa kummitteli; hän paneutui toiselle kyljelleen maata, karkoitti kaikki huolet mielestänsä ja nukkui uudelleen, raskaammin kuin koskaan.
Toisen kerran avatessaan silmänsä näki hän jo aamun hämärtyvän ulkona ja överstin istuvan pöydän luona, edessänsä paperit ja höyryävä kahvipannu.
Herra Gåsevinge tahtoi kuin varovainen kenraali ensin tarkastella asemaa, ennenkuin alkoi liikkua, ja makasi siis hetkisen ihan hievahtamatta ja vanhusta katsellen.
Lieneekö se keveys, joka on aina aamun kumppanina ja joka seoittuu luonteesenkin, vaiko päivän odoteltu ilo vaikuttanut, samapa se, översti vaan näytti olevan erittäin iloisella mielellä; hänen otsallansa ei näkynyt yhtäkään pilveä, hänen huulensa usein hymyilivät ja hänen kätensä sivelivät asiapapereja niinkuin linnun siivet pesässä olevia poikasia. Kun enteet olivat niin hyvät, uskalsi apulainen nousta istumaan, ojennella käsiään ja kaikessa mukavuudessa haukotella pois unen.
"No vihdoinkin", sanoi översti-vanhus lempeästi, kun näki apulaisen päässeen niin pitkälle, "hyvää huomenta, kelpo Gåsevinge, nouskaahan nyt ylös ja ottakaa kuppi kahvia. Minä annoin teidän nukkua kylliksenne, että teistä minulla olisi edes vähä apua tänään; sillä kylläpä voin arvata, missä eilisillan vietitte."
Niin näyttivät kaikki eilisen suuttumuksen jäljetkin haihtuneen överstin mielestä; mutta edellisen illan paljas muistokin vaikutti herra Gåsevingeen paljoa voimakkaammin kuin hänen isäntänsä silloisen epäsuosion ilmaus. Hiljaisin askelin hiivi hän tuolin luo, jolle hän yöllisessä hämärässäänkin oli muistanut asettaa frakkinsa hyvästi kokoon käärittynä, kääntyi pois päin överstistä ja alkoi etsiä povitaskusta, ikäänkuin olisi vieläkin ollut epävarmana, oliko hän todella hävittänyt velkakirjan vai pettelikö häntä paha uni.
Kun kaikki paperit oli tarkastettuna ja pelko toteutui, muuttui hänen muotonsa pilviseksi, hän mutisti huuliansa ja näytti hyvin kummastuneelta. Mutta tapahtunutta kun nyt oli mahdoton saada tapahtumattomaksi, kokosi hän vanhan hidasluontoisen levollisuutensa, pukeutui frakkiinsa ja astui pöydän luo, otsa niin kirkkaana kuin mahdollista, jättäen asian oman onnensa nojaan.
Mutta uusi koetus kohtasi häntä heti, sillä isäntä virkkoi:
"Kas niin, Gåsevinge, ottakaahan nyt aluksi kahvia ja istuutukaa. Minä selailin tässä kortit — sivumennen sanoen, teidän ei enää pidä vaivata minua semmoisilla kortti-iskuilla kuin eilen, sillä niistä ei ole mitään apua — minä olen tarkastellut joukkoja, hyvä ystävä, mutta en löydä velkakirjaa. Teillähän se on tallessa?"
Herra Gåsevinge rykäsi muutamia kertoja hädässään, mutta kaikilla valmistuksillansa sai aikaan vaan hyvin epäselvän: "Epäilemättä."
"Kuinka, epäilemättäkö?" sanoi översti, "ettekö te sitä pistäneet taskuunne, kun läksimme kotoa?"
"Te olette ihan oikeassa, herra översti, se oli yhdessä köyhänkirjan ja muiden pikku paperien kanssa, jotka minulla vieläkin on taskussani." Niin sanoen kiiruhti herra Gåsevinge kohteliaasti kumartaen ottamaan kuppia ja kaatamaan kahvia, koettaen jonkin toimituksen taakse peittää pulaansa.
"No, älkää nyt enää olko noin hajamielinen", sanoi översti, arvaamatta oikeaa syytä holhottinsa kummalliseen käytökseen, "päästäkää jo häkä päästänne haihtumaan, hyvä Gåsevinge, sillä tässä tarvitaan kohta sekä järjestystä että toimikykyä. Kummallinen on tuo huolimattomuus. joka teillä varmaankin on synnynnäinen ja vaikuttaa, että teistä kaikki-tyyni maailmassa on mitätöntä, paitsi ruoka, juoma ja uni. Sentähden onkin maailma kääntänyt teille selkänsä, hyvä ystävä, vaikka te ette luonnostanne oikeastaan ole huono-osainen ymmärrykseltä ettekä näöltä, jos nimittäin lukuun en ota teidän liian mustaa parransänkeänne, kankeata mustaa tukkaanne ja ehkä myöskin vatsaanne, joka on liian täyteläinen noin pienelle vartalolle. Muuten on teidän silmissänne, silloin tietysti, kun olette oikein hereillä, virkeyttä, josta minä paljon pidän, ja teidän suunne osoittaa aina niin viatonta tyytyväisyyttä, ett'ei teihin suuttuneena voi kauan olla, vaikka, se teidän tulee tunnustaa, välistä siihen olisi kylliksi syytäkin. Tätä minä en puhu minäkään moitteena; minä olen päinvastoin koko aamun nauranut oikein sydämmestäni, kun olen nähnyt teidät turkillanne nurkassa nukkuvan, niin että seinät ja katto olisivat voineet pudota päällenne teidän siitä heräämättä. Tietäkääs, täällä on jo ollut ihmisiäkin teidän maatessanne. Paavola oli täällä vaimoineen ja lapsineen ja koetti taaskin saada minua antamaan armoa ensi syksyyn asti."
"Ja mitä suvaitsitte vastata, herra översti, jos saan kysyä?"
"Vaikea minun oli saada sitä narria tajuamaan, ett'ei kukaan ole niin tyhmä, että laskisi luvalle paraan miehensä tulisimmasta taistelusta. Jo olin ihan taipumaisillani heidän valituksiinsa, sillä minulla on kapinallinen luonto, jota on muutamissa tapauksissa vaikea pitää kurissa; mutta paraasen aikaan satuin katsahtamaan teihin, Gåsevinge, ja näin, miten tyytyväinen sentään ihminen voi olla, vaikk'ei kaikki käykään niin hyvin, kuin toivoo, ja se minut varjeli suuresta tyhmyydestä. Ja nyt teidän pitää istuutua ja asettaa sotajoukkomme järjestykseen; minä puolestani lähden tuomarin luo ja suunnittelen hänen kanssansa koko marssin. Varokaa itseänne, älkääkä antako pahan kiusaajan päästä valtaan itsessänne sill'aikaa, kun minä olen poissa. No, no, kyllähän itsekin saan selvän päällysnutustani, älkää vaivatko itseänne, herra Gåsevinge; mutta kalossini, missähän ne ovat? Kiitos! Onnea hyviksi muistiinpanoiksi; tuskinpa minä enää pääsen keräjäsalista tänä aamupuolena. Jääkää hyvästi!"
Heti överstin lähdettyä huoneesta avasi herra Gåsevinge eväslaatikon ja otti pienen lämmitysnaukun, voidakseen paremmin sietää aamun kylmää. Sitte heitti hän ylleen nuttunsa ja hiivi ulos etsimään tuota kiusallista velkakirjaa, jos se ehkä vielä olisi samassa paikassa, johon hän sen ihmisrakkauden viekoituksesta viimen jätti.
Päästyänsä alas jäälle ei hän enää löytänyt omia eilisiä jälkiänsäkään, kun yöllä oli ollut uusi pyry; mahdoton hänen myöskin oli muistaa, miten pitkälle hänen vaelluksensa oli ulottunut. Hyvin pahoillansa palasi hän kotiin ja alkoi kaikin voimin järjestää ja kirjoittaa valmiiksi asiakirjoja, saattaakseen isäntänsä niin iloiseksi kuin mahdollista ja siten lievittääkseen uhkaavaa myrskyä.
Päivä kului, sana toisensa perästä rupesi tulemaan överstiltä milloin mitäkin valitusta vaatimaan, ja kaikkien juttujen huono menestys lisäsi vaan huolta, joka vaivasi hänen kirjuri-raukkaansa. Kruununjuttu päättyi huonosti, sudenajo-asia tapattiin, kun kiireessä ei ehditty niitä kolmea jne.-kohtaa ladata muulla kuin paljaalla ruudilla, vanhaa sotilasta oli sakotettu kiivaasta kiroamisesta oikeuden edessä, ja kaikkien noiden onnettomuuden-sanomain lisäksi kuuli herra Gåsevinge vihdoin överstin askeleiden kopinan porstuasta ja näki hänen astuvan tupaan kiihtymyksestä läähättäen ja suuret silmät suuttumuksesta ihan kankeina.
"Esiin nyt", huusi vanhus, "Herran nimessä esiin velkakirja, Gåsevinge; ei nyt ole aikaa istua täällä vaanimassa. Väkivaltaa on kaikkialla eikä armoa anneta missään. Mikä p—e — täällä ainakin saanee vannoa sakottomasti — teille johdatti mieleen luottaa noihin jne-kohtiinne, kunnes kiire pakotti niihin panemaan, mitä pykäliä sattui? Nyt pitää teidän marssia esiin kukkoinenne, ja sitte löylytän minä Paavolaa. Pankaa paperit järjestykseen ja lähtekää mukaan; ei toki kehtaa menettää jok'ainoaa asiaa."
Onni auttoi Gåsevingeä enemmän, kuin olisi saattanut toivoakaan, niin että hän jo mennessään tykkivin sydämmin keräjätupaan löysi pihalta todistajan, jonka sanat ratkasivat tuon pulmallisen vahingonkorvaus-jutun hänen eduksensa.
Översti-vanhus istui asian aikana tavallisella tuolillaan keräjätuvassa, hyvin halukkaasti kuunnellen sen menoa. Päätöksen kuultuansa iski hän ystävällisesti silmää Gåsevingelle ja samalla viitaten kutsui häntä luoksensa.
"Siitä jutusta teidän tulee saada kiitokset", kuiskasi hän, "antakaa nyt minulle Paavolan asian paperit."
Herra Gåsevingellä ei ollut mitään pelastuskeinoa. Niin ryhdikkäänä kuin mahdollista veti hän taskustaan esille pyydetyt paperit, ulkonäöltään niin hyvässä järjestyksessä kuin suinkin, ja palasi sitte paikallensa lähelle ovea, jossa hän, kädet ristissä rinnalla, pää vähän vaipuneena olkaan päin, hyvin viattomana muodoltaan ja ryhdiltään, odotteli myrskyä.
Jo oli vastaaja kutsuttu sisään ja hakemus jätetty, kun tuomari, avatessaan muhkean kuoren, huomasi pääpaperin olevan poissa. "Velkakirjaa tässä ei vielä ole", sanoi hän, katsastaen överstiin.
"Velkakirja, velkakirja", toisti översti, katsoi apulaistansa ja pudisti tyytymättömästi päätänsä.
Herra Gåsevinge otti taskustansa paperit ja oli etsivinään. Viatonta näköänsä hän ei muuttanut; mutta suuria hikipisaroita alkoi tunkeutua hänen otsallensa. Hetkisen etsittyänsä huojensi hän sydäntänsä ja sanoi, puolinaisesti huoaten: "Se näyttää olevan hävinnyt."
"No, oletteko ihan hulluna?" huudahti översti ja hypähti ylös, mutta malttoi samassa mielensä kunnioituksesta oikeutta kohtaan ja istuutui ihan punaisena suuttumuksesta.
Talonpoika-parka huomasi kyllä, miten asiat olivat; hetkisen vaiti oltuaan virkkoi hän tyhmämäisesti: "Mitä sillä paperilla tässä tehdään; kyllä minä ilmankin tiedän, että olen velkaa herra överstille."
"Niin", tarttui översti heti puheesen, "sata riksiä ynnä korot vuodelta ja kolmelta viikolta, eikö niin?"
"Summa on kyllä oikein", sanoi vastaaja, korvan taustaa raapien, "ja kyllä siitä vuosi on ja enemmänkin, kun sen sain lainaksi, mutta vaikea minun on, jalo herra översti, ihan äkisti muistaa viikkolukua."
"Kirjoittakaa protokollaan", lausui översti, "että hän tunnustaa velkansa. Olisittepa, Gåsevinge, tässä tehneet minulle aika kepposen ilman tuon miesraukan tyhmyyttä."
Ja samalla muuttui hänen muotonsa vihaisesta riemuitsevan tyytyväiseksi, niinkuin aina, milloin hän luuli tehneensä jotakin erinomaisen hyvin.
Asia päätettiin muitta mutkitta ja istunto lakkautettiin päivällisajaksi.
Päivällispöydässä, jossa översti kohta sen jälkeen istui kahden kesken apulaisensa kanssa, oli hänellä hyvä tilaisuus kenenkään estämättä tyhjentää koko puhetulvansa häntä vastaan. Herra Gåsevinge istui ihan tyynenä, nykäsi vaan silloin tällöin olkapäitänsä niinkuin vesilintu rankkasateella ja odotteli uutta päiväpaistetta. Eikä se kauan ollutkaan piilossa.
"Gåsevinge", sanoi översti, kun oli kylliksi torunut, "tyhmyydestäkö vai viisaudesta se vanha narri tunnusti?"
"Molemmista, herra översti", vastasi toinen. "Tyhmyys ja viisaus ovat hyvin lähellä toisiansa, ja minun luullakseni saattaa hän nyt syystä kyllä toivoa armahtamista, kun osoitti olevansa niin rehellinen."
"Mitä, pitäisikö minun nyt päästää käsistäni lintu, kun kerran sain sen pyydetyksi?"
"Ei suinkaan kokonansa, herra översti, vaan ehdollisesti, niin että hän saa armoa, jos teettää uuden velkakirjan."
"No niin, hyvä Gåsevinge, kiitos teille siitä neuvosta. Minä en ole mikään nylkyri enkä tahdo ketään rehellistä ihmistä saattaa turmioon. Hankkikaa te vaan minulle uusi laillinen velkakirja, niin pääsen minä siitä pulasta ja saan jotakin säästöön ensi keräjiin. Kyllä siitä juttu tulee, sillä saanpa varmaankin silloin uudestaan hakea. Ajat ovat huonot, hyvä ystävä, täytyy säästää. Varokaa vaan vast'edes älkääkö tehkö minulle enää semmoista kepposta, oppikaa jo vihdoin käsittelemään asioita vakavuudella."
Herra Gåsevinge kumartaen kiitti neuvosta, leikkasi hyvän palan paistia ja unhotti seuraavana silmänräpäyksenä sekä viimeiset että kaikki entisetkin huolensa.
Linnavangit.
Suunnitelma.
haimaan erään pohjoisen lahden rannalla on Savonlinnan kaupunki ja sen vieressä kapeassa salmessa samanniminen linna, ikivanha, korkeamuurinen ja pyöreätorninen. Rauhallisina aikoina on sitä lujaa paikkaa käytetty pahantekijäin säilönä, ja noille onnettomille oli se kaksin verroin surullinen vankila, kun näet se itse oli niin synkkä ja sen ympäristö niin viehättävän kaunis. Kuinka monta ikävöivää katsetta onkaan noista elävien haudoista liidellyt Saimaan valoisten laineiden yli; sitä vilkkaammin vaan turmeltunut tai sortunut sydän tunsi vankilan ummehtuneen ilman ja kahleiden painon katkeruutta.
Eräässä tämän linnan tornissa muutamassa huoneessa, johon kaksi- tai viisitoista vankia oli suljettuna, tapahtui jonakin kesäiltana, juuri siihen aikaan, kun laskeutuva aurinko pilkisti tuonne komeroon ahtaasta ikkunasta, semmoista, joka siinä paikassa oli melkein tavatonta. Kaikki vallaton hälinä oli näet hetkiseksi haihtunut. Useimmat tuon ahtaan kammion asukkaista kuuntelivat tarkasti seitsentoista-vuotiaan nuorukaisen kertomusta, joka kuvaili vaiheitansa, ja ne muutamat muut, jotka vielä tunkivat kalveita kasvojansa avonaisen ikkunan ristikon rakoihin eivätkä huolineet kertomuksesta, niitäkin pidätti illan kauneus tai ehkä sen vaikuttama suru hurjaa mieltänsä osoittamasta.
Kummallista kyllä oli tuo hiljaisuus syntynyt vastoin alkuperäistä tarkoitusta.
Asia oli näin: oli aiottu pitää erästä tavallista iltaleikkiä, laillista tutkintoa, ja sitä varten viety nuori poika harmaatukkaisen ukon eteen, joka oli kahleistansa seinään kiinni naulattuna ja jota hänen arvokkaan ryhtinsä tähden sanottiin laamanniksi. Tutkimus kävi tavallista menoansa. Alussa oli kaikki hurjuutta ja pilkkaa. Nuorukainen itsekin, vaikka vasta äsken vangittu, oli jo ehtinyt kylliksi tottua paikan puhetapaan, esiytyäksensä niin, kuin semmoisessa komerossa katsottiin soveliaaksi. Mutta kun hän arvokkaan tuomarin kehoituksesta, että rehellisesti tunnustaisi kaikki ja siten koettaisi ansaita lain lempeyttä, yritti sepitsemään omain seikkailujensa historiaa, pettikin häntä keksimiskyky, niin että hän vähitellen turvautui todellisuuteen, korvatakseen sillä, mitä ei omassa pajassa syntynyt. Se todellisuus kuitenkin oli kylliksi surullinen. Muistoon johdatettuna vangitsi se vähitellen nuorukaisen kaikki ajatukset, niin että leikistä tulikin tosi. Yksin noihin raakoihin kuulijoihinkin vaikutti muutos, joka tapahtui pojan koko olemuksessa, niin että he rupesivat tarkkaamaan. Ehkäpä heidän joukossaan oli edes joku, jonka sydän hetkiseksi pehmeni niinkuin pojankin.
"Ja silloin olit sinä kymmenen vuoden vanha?" kysyi tuomari eräässä kohdassa pojan kertoessa.
"Silloin olin kymmenen vuoden vanha ja paimensin äitini isän lehmiä järven rannalla vastapäätä Punkaharjua."
"Saiko poika oppia mitään hyveitä oppiaikanaan?" kysyi edelleen vanhus naurettavan vakavasti ja vaikutti sillä vielä kuulijoissa naurutulvan.
Mutta nuorukainen vastasi haaveksien: "minä opin uimaan kuin sorsa, ja kun kelluin kirkkaan järven pinnalla, jätin lehmät rannalle oman onnensa nojaan, uin harjulle ja juoksentelin siellä, alastomana kuin peto, kauneina kesäpäivinä auringon paisteessa."
Vanhus katsahti kahleihinsa ja mustiin seiniin. Katkeran tuskan väreet levisivät kasvoille, jotka äsken olivat olevinaan niin juhlallisen arvokkaat, ja hänen hampaansa kirisivät hetkisen toisiansa vasten. Punkaharjulla päiväpaisteessa alastomana hyppelevän pojan kuva oli liian polttavana painunut elinkautisen vangin sydämmeen. Hän sanoi: "Kerros, mitenkä siellä hurjasti juoksentelit."
Mutta poika jo seurasi omaa mielikuvitustansa ja jatkoi: "Silloin alkoi musta mies minulle näyttäytyä."
"Perkelekö?" kysyi moni ääni, ja uteliaat silmät tähystelivät kertojaa.
"Kylässä kerrottiin", vastasi poika, "vanhan Kala-Juhanan joskus auringon noustessa nähneen veneestänsä järven seljältä harjulla harmaan miehen liikkuvan. Eräänä myrskyisenä iltana tuli onkijan vene tyhjänä ja alassuin rantaan; silloin sanottiin sitä mustan miehen teoksi. Mutta minä olin hurja nuorukainen, vihasin elämää enkä peljännyt mitään. Kahdesti juoksin karkuun, kun musta mies tuli; mutta kolmannella kerralla jäin odottamaan."
"Ja mitä se teki sinulle, kun sai sinut kiinni?"
"Se suuteli minua otsaan ja itki. Niin teki se ensin. Sitte se katsoi minuun ja kysyi: 'Oietko jo pettänyt minut ja kertonut muille, mitä olet nähnyt?' Tiedättekö, armollinen herra laamanni, minkä näköinen hän oli sitä sanoessaan? Sen näköinen hän oli kuin Saimaan vesi sinertävänä syysyönä, jolloin pimeä ja tähdet ovat pohjassa, hirmuinen ja lempeä."
"Kunnioitusta oikeudelle, poika!" sanoi vanhus, "Ei mitään sinertäviä öitä enää eikä tähtiä Saimaan pohjassa; semmoiset puheet eivät sovellu tänne."
"Mutta kun sanoin hänelle", jatkoi nuorukainen, "ett'en minä uskaltanut kellekään ilmaista olleeni harjulla, poistui pimeys miehen katseesta, se kirkastui jälleen. Sillä kertaa olimme kauan yhdessä ja sitte tapasimme toisemme joka päivä. Minä istuin kukkuloilla ja katselin vedenselkiä, ja hän istui ihan vieressäni ja katseli minua, ja hänen silmänsä oli iloinen ja uskollinen kuin koiran. Välistä antoi hän minulle hopeaa ja neuvoi minua öillä ottamaan itselleni hevosen ja ratsastamaan kaupunkiin. Sieltä toin minä kaikenlaista hänelle ja itselleni. Niin kului kesä edelleen ja tuli pimeämpi aika. Eräänä aamuna, kun nousin makuultani, kuulin talonväen sanovan yöllä olleen jonkun miehen tulen kanssa tupamme luona, vaan sammuttaneen tulensa ja menneen pois, kun koirat rupesivat häntä hätyyttämään. Äitini isä oli vanha ja melkein sokea; mutta hän oli nyt ihan raivoissaan vihasta tuntematonta tulimiestä vastaan. Hän sanoi minua murhapolttajan pennuksi ja potkimalla ajoi minut pois tuvasta paimeneen. Sinä päivänä minä jouduin myöhään harjulle, kun vesi oli kylmä ja minä odottelin, kunnes aurinko nousi korkeammalle. Mutta kun tapasin mustan miehen, astuimme pitkin tietä harjulla, kunnes peninkulma alkoi täyttyä ja loppuikin. Välistä pysähdyimme hetkiseksi ja katselimme koivujen välitse ja rannan kuusien ylitse pitkin vesiä. Ja iloksensa vanhus katseli, mitenkä minä viskasin kivellä kauas veteen kummallekin puolelle harjua. Mutta kun ehdimme harjun päähän, istuutui musta mies maahan, otti minua kiinni kädestä ja painoi minutkin istumaan. Ja kun olimme hetkisen istuneet vaiti, alkoivat hänen silmänsä säteillä; hän kysyi: 'Tiedätkö, lapsi, mimmoinen on rakastava mieli?'"
Mutta minä en sitä tiennyt, vaan olin vaiti.
Silloin ojensi hän kätensä ja kuljetti sitä hitaasti yli kirkkaiden vedenselkien. Sitte hän sanoi:
"Semmoinen se on."
Hetkisen kuluttua jatkoi hän sitte: "Voi, voi, semmoista et sinä ole nähnyt! Kerran makasit rinnoilla, jossa sen olisit voinut, nähdä, mutta silloin oli vielä silmäsi hämärä. Kirottu se, joka sinut niiltä rinnoilta riisti; auta minua, poika, kirotessani häntä." Ja minä autoin ja mainitsin sen, jota kiroamaan minut oli opetettu. Kirottu isäni, sanoin minä, rosvo, murhaaja, murhapolttaja! Silloin otti musta mies minut niskasta kiinni ja oli kuristaa minut kovalla kädellään. "Rukoile isäsi edestä." huusi hän, "rosvon, murhaajan, murhapolttajan edestä!"
Minä peljästyin, armollinen herra laamanni, ja yritin paeta; mutta silloin nousi hän ylös, otti minut käsivarrelleen ja pusersi minua kovasti rintaansa vasten; ei se kuitenkaan ollut vihasta, eikä minulla ole koskaan ollut niin hyvä olla kuin silloin. Minun niin istuessani hänen käsivarrellansa osoitti hän taaskin kädellään seutuja ja sanoi: "Enempi kuin tuo kaikki on sinulta riistetty. Sinulla on ollut äiti niinkuin muillakin: missä hän on? Kun talvi tulee, lakastuu ranta ja järvet jäätyvät, mutta äidin sydän olisi sykkinyt lämpimästi sinulle kuolemaan asti." Minä aloin itkeä. Ensi kerran kuulin silloin lempeitä sanoja ihmisen suusta. Ja musta mies jatkoi: "Leipää sinä olet saanut maailmassa, mutta et rakkautta; lyöntejä ja kovia sanoja olet saanut, vaan et opetusta. Sinut on opetettu kiroamaan isääsi ja kunnioittamaan sitä, joka surulla sorsi äitisi sydämmen. Tahdotko kostaa?" Armollinen herra laamanni, saanko lopettaa tähän?
"Joko väsyt?" kysyi vanhus kamalasti nauraen; "niinpä tahdon minä jatkaa. Samana iltana pakeni kostonhenki Punkaharjulta, kun pelkäsi, että hänet sieltä tavattaisiin. Samana yönä makasi hän manteren korkeimmalla kukkulalla ja näki siitä pimeän läpi sinun äitisi isän talon; eikä hänen silmänsä uneen ummistunut, ennenkuin näki sen tulessa leimuavan."
"Ja kenenkä tekoa oli palo?" kysyi nuorukainen.
"Talon", sanoi vanhus, "sytytti kymmenvuotias poika, ja hän oli murhapolttajan poika."
"Niin, minä", vastasi nuorukainen. Sitte seurasi pitkä hiljaisuus.
"Niin oli rikkaasta tullut kerjäläinen", jatkoi tuomari, "miten hän pelastui palosta, ei kukaan tiedä."
"Tietääpä yksi", virkkoi nuori vanki, "se, joka unhotti koston, kun näki hänen harmaat hiuksensa."
Puutarhuri-vanhuksen kirjeitä.
Emsimäinen kirje.
20 p. kesäkuuta —36.
Sill'aikaa kun vanha palvelijani kastaa kukkapenkit ja harjaa madot pois hedelmäpuista, käytän minä kaunista iltahetkeä hyväkseni ja kirjoitan teidän tahtonne, hyvä herra, ja jokavuotisen tapani mukaan teille tervehdyksiä meiltä ja puutarhasta. Sanon vielä kerran, mitä jo ennenkin olen sanonut, ett'en käsitä, miksi te, hyvä herra, niin usein kirjoitatte minulle pyytäen vastausta, kun kaikki, mitä minulla on kerrottavaa, koskee vaan pikkuista paikkaa, jonka itse olen vaivalla ja rakkaudella muokannut, ja kolmea tai neljää henkilöä, joiden elämä kuluu täällä ilman noita suuria muutoksia ja vaiheita, jotka voisivat olla huvittavaiset kuulla. Kuitenkin on minussa kasvanut luottamusta teihin, hyvä herra, aina siitä asti, kun täällä oleskelitte vähän aikaa ja silloin monesti näin teidän silmistänne, että minun kukkani olivat teistä rakkaat, ja minä tunnen, että jokin side liittää meidät toisiimme. Niinpä minä taaskin alan ilman epäilystä ja pyydän vaan anteeksi, jos minun mieltymiseni kaikkiin oman maailmani pikku asioihinkin viekoittelisi minut liian monisanaiseksi ja väsyttäväksi.
Jumalan kiitos, kahteenkymmeneen vuoteen tai aina sen edellisestä vuodesta asti, kun tulin omaksi herrakseni, en ole nähnyt kauniimpaa kevättä kuin tämä. Huhtikuu kyllä oli tuulinen ja sateinen ja toukokuun alku oli kylmä, niin että minun täytyi peittää kukkapenkit keskellä päivääkin; mutta kuun lopulla muuttui ilma, niin että nyt on oikein kummallista nähdä, miten kaikki menestyy ja edistyy.
Nyt olisi aika teidän käydä täällä, kun rakastatte kevättä ja kaikkea paraillansa kasvavaa. Nyt ovat minun puistoni täällä ja kaikki rannat ja saaret vehreimmillään. Tulpaanit ovat jo kukoistaneet kauan, samoin narsissit. Omena- ja päärynäpuut ovat ihan valkeina kukista, ja kaikkien niiden ympärillä ovat kuin sinisinä vöinä sireenipensastot. — Miksikä en pitäisi sireenejä? Ne ottavat niin paljon tilaa, sanotte te, eivätkä anna mitään hedelmiä! Siitäpä huomaa kesän jo olleen pitemmälle ehtineenä, kun viimeksi olitte täällä. Tulkaa nyt, niin kyllä tuomitsette toisin. Minä puolestani olen niitä rakastanut aina lapsuudestani asti. Niiden tuoreus huvittaa minua, ja niiden kauneus, kukoistusaika, on hedelmää minun sielulleni. Mutta jättäkäämme erilaiset ajatuksemme omaan arvoonsa. Kirjoitan nyt vähän, mitä muutoksia olen tehnyt sen jälkeen, kun olitte täällä, osaksi teidän omien neuvojenne ja suunnitustenne mukaan. Yleensä en ole hyvin halukas muutoksiin, mutta osaksi olen tahtonut tuottaa teille huvia ja osaksi on sattunut muita seikkoja, jotka ovat pakottaneet minut poikkeamaan tavoistani ja joista kohta tuonempana hiukan mainitsen.
Teidän suunnittelemanne pikku temppeli kirsikkasaarella alkaa nyt valmistuessaan näyttääkin oikein kauniilta, varsinkin Roosan ikkunasta, johon se pitkän poppeli-kujamme läpi näkyy kuin suuri, merestä nouseva lummekukka. Minä tulin yhä tyytyväisemmäksi ja sikäli miellyin teihin, mikäli se työ valmistui. Kauniilla alulla on laajemman tilan raivaaminen ja muokkaaminen kyökkikasveille, niin että nyt olen voinut jättää hedelmäkasveille koko alan kirsikkametsästä rantaan asti. Ymppäyksistä voi toivoa hyvää, jos vaan saan varjelluksi ne madoilta. Antti-vanhus on viime päivinä niistä nyt huolta pitänyt. Vielä on, vaikka ainoastaan siellä täällä, joku haaskattu lehti tai käpertynyt oksanalku; mutta kauhulla muistelen niitä vuosia, joina keskellä kukoistuksen ja täyteläisyyden aikaa tuli hävitys ja turmeli vehreyden ja loiston, peittäen paljastuneet oksat valkoisella harsolla ja nukuttaen puut kauneimmaksi ajaksensa, niin että ne kuin jäykät talvipeikot karkoittivat kaiken kesäisen ilon. Vastenmielistä on minun viipyä noissa muistoissa, sillä ei mikään ole minusta luonnossa hirveämpää kuin elävien, viattomien olentojen hitainen kuihtuminen ja liian aikainen kuolema ahneiden matojen kautta, joita ne itse tajuamattansa suojelevat ja elättävät. Ah, mitäpä olisi elämä, ell'ei rakastaisi omaa tomuansa, mitä on kasvi, ell'ei se keveästi ja iloisesti kanna kuihtuvia kukkiansa ja lehtiänsä?
Teidän tekemäänne leppä-lehtimajaa rannalta, johon asti nyt olen levittänyt hedelmäpuiston, — unhotin sanoa — sitä minä en raaskinut hävittää. Se on vieläkin omena- ja päärynäpuiden keskellä rakkaana muistona teistä. Roosa istuu välistä ommellen siinä ja kiittää kaunista näköalaa, kukkulaa ja kirkkoa järven toisella puolella. Minä puolestani pidän siitä paikasta enemmän sen edessä olevan pahan kivikkokarin ja kalalokkien lakkaamattoman parkumisen tähden, jotka ovat siinä tottuneet asuskelemaan. On oikein kummallista, miten minua pieninkin hälinä häiritsee. Ehkä se minun kärsimättömyyteni tulee siitä, että eleskelen enimmän aikani hurskasten ja äänettömäin olentojen keskellä, joiden suurin hälinä on vaan hiljainen kuiskaus, milloin tuuli liikuttelee niiden notkuvia oksia ja lehtiä.
Puhuakseni ikävyyksistä, joilta emme edes mekään ole täällä turvatut, tapahtui meille äskettäin eräs erittäin huomattava semmoinen. Koko aamun oli kirkas taivas, sää kaunis ja ilma vähän uuvuttavan helteinen. Sitte alkoi pilviä kokoutua ja ukkonen kuulua. Kohta pimeni taivas kokonansa, rankkasade seurasi toistansa ja ukontulet välähtelivät yhä tiheämmin, todellakin tavattoman tiheään. Meidän, minun ja Roosan, istuessamme aamiaispöydässä tuli sisään vanha palvelija. En koskaan unhota hänen peljästynyttä näköänsä. Hän oli, kuten sittemmin kuulin, niin kauan kuin mahdollista koettanut peittää melooni-penkkejä ja viimein, sateen yhä tullessa rankemmaksi, paennut erään suuren pihlajan alle niemelle. Vaan mitä suojaa semmoisesta voi olla niin suurta myrskyä vastaan? Hänen vanha olkihattunsa riippui hänellä kädessä kuin märkä liina; kesänuttu oli ihossa kiinni kuin kaalinlehti, tukka vettä tippuvana hajallansa ympäri kasvoja, ja tervehdyksenä kuului vaan muutamia puhalluksia. Minä en voinut olla naurahtamatta, mutta se suututti häntä niin, että hänen kielensä pääsi valloilleen.
"Niin, niin", sanoi hän, "helppohan nauraa on, mutta nyt kaikki on hukassa!"
"No, hyvä ystävä", sanoin minä vakavana, "ota vaan kuivat vaatteet yllesi, niin sillähän tuosta pääset."
"Kuka minusta huolii?" virkkoi hän yhä suuttuneemmin; "minä sanon, että mamseli Roosa on hukassa, Jumala minua armahtakoon, vanhusta! Niin, tuossa hän nyt istuu nuorena ja punakkana, mutta toisin se tulevana kesänä on."
"Mikä se semmoinen ennustus on, Antti", sanoin minä ja nousin ylös, "mikä sinulla on hätänä?"
Silloin hän vihdoinkin sai itse asian sanotuksi. Ukontuli oli iskenyt Roosan jalavaan, siihen kauniisen puuhun, joka, kuten muistatte, oli juuri kartanon vasemmassa nurkassa, kun maan puolelta tullaan; oksat olivat kaikki pirstoina ja runko poikki juuresta. Voitte kyllä arvata minun mielipahani. Siinä puussa oli tosiaankin jotakin tavatonta. Se oli vielä ihan nuori ja kuitenkin niin tuuhea! Runko suora ja pitkä, ja latva sitte, muistattehan, miten ihaillen huomasimme, kuinka se joka puolelta säännöllisesti vahveni. Anttia olen minä koettanut lohdutella paraan taitoni mukaan. Hän näyttää olevan enemmän huolissaan Roosasta kuin jalavasta. Roosa itse laskee usein leikkiä hänen naurattavasta peljästyksestänsä; mutta vanhus aina pudistaa maltittomasti päätänsä, milloin vaan asia tulee puheiksi. Vahinko, että hän pani niin pitkän ajan ennustuksellensa, sillä nyt hän luultavasti pysyy aina ensi kesään asti erhetyksessään.
Mutta vielä toinenkin ikävä asia. Kohta minulla ei enää ole muuta neuvoa kuin muuttaa lankkuaita, joka erottaa niemeni muusta maailmasta, lähemmäksi saarelle päin, kun suuri maantie, joka kulkee ihan sen vieritse maan puolella, häiritsee minua pölyllänsä ja lakkaamattomalla melullaan. Joka aamu täytyy minun pölyttää ja puhdistaa aidan vieressä olevia kasveja ja viipyä siinä kauemmin kuin missään muualla puutarhassa. Monesti sattuu silloin niinkin, että joku tuntematon pysäyttää hevosensa, kun huomaa minut, ja pyytää päästä katsomaan puutarhaani; ja vaikka minä kyllä mielelläni suon jokaiselle sen pienen huvin, mitä hän tästä voi saada, niin nuo käynnit sattuvat usein minulle ihan sopimattomaan aikaan. Se ei kuitenkaan ole pahin häiriö. Paljoa enemmin kiusaa minua muutamien naapurieni näkeminen, jotka joka päivä ja juuri aamuhetkinä kävelevät ohitse. Minua melkein haluttaisi uskoa samojen matojen, jotka viime vuosina ovat säästäneet hedelmäpuitani, muuttaneen asumaan ihmisiin. Hyvä herra, täällä asuu eräs lahko jumalisia, äänettömiä, kammottavia olentoja, jotka pitävät voittona kaikkien maallisten ilojen hylkäämistä ja ovat siitä, mitä uskovat suurimmaksi aarteekseen, maksaneet poskiensa terveen värin ja silmiensä terävyyden. Miten toisenlaista katsoa raittiita ja iloisia kukkiani kuin heitä! Aina palaan minä semmoisista kohtauksista alakuloisena ja sortunein mielin, joka tunne minua sitte kiusaa koko päivän, kun näette vastoin tahtoanikin yhä tulen ajatelleeksi, mimmoinen huoli minulla olisi, jos olisin noiden ihmiskukkien korkeampi veli ja hoitaja, niinkuin täällä puutarhassani tuoksuvat kukat ovat hoideltavanani.
Ja nyt lopetan pitkän kirjeeni kertomalla sydämmellisimpiä terveisiä Roosalta. Hän pyytää kysymään, mitenkä menestyvät kukkasipulit, jotka hän viimein lähetti tyttärellenne. Syksyllä lupaa hän lähettää toisia. Ehkä hän silloin tulee itsekin niiden kanssa, jos sallitte. Hänen tarvitsee nähdä vähän maailmaa; tyttö on näette jo kuudentoista vanha. Oi, hyvä herra, hän oli vasta lapsi silloin, kun te olitte täällä: nyt hän on täysikasvuinen, ja miksipä karttelisin kertoa, mitä ilolla huomaan että hän on kaunis. Mitä olen minä voinut tehdä hänen sivistyttämiseksensä täällä ja semmoisena kuin olen, esiliinani pölyssä, kädet mustina mullasta ja pää täynnä huolia kasveista ja puista? Hänen äitinsä on kauan jo ollut haudassa; ja minä olen vaan voinut katsella hänen kasvamistansa ja siitä iloita. Itse hän on kasvanut, ilman ihmiskäden apua, isänä sininen taivas ja äitinä kodin rauhallinen kukkamaailma. En tiedä, miksikä nyt niin mielelläni ajattelen häntä. Ehkäpä kaipaan häntä ja sentähden on hellyyteni häntä kohtaan suurempi, sillä nyt on hän jo muutamia päiviä ollut poissa. Jonkun ajan viipyy hän erään sukulaisen luona, kunnes hän valmistuu menemään ensi kerran Herran ehtoolliselle. Vasta kolmen viikon kuluttua odotan minä häntä jälleen kotiin.
Minä en häpeämättä voi lukea uudestaan pitkää kirjettäni, jossa on niin vähä sisällystä. Antakaa anteeksi, hyvä herra, vanhalle ystävällenne; hän antaa, mitä voi, ja katsoo puolustuksensa sitä, että hän näin täyttää teidän oman pyyntönne.
Toinen kirje,
16 p. elokuuta —36.
Minä olen nähnyt heidät, nähnyt pelolla, ehkäpä synkällä aavistuksella. Minä olen nähnyt heidät, nuo mustat olennot, joiden iho on väritön ja silmät puoleksi sammuneet. Oi, hyvä herra, synkkiä ukkospilviä on kauan hiipinyt Rauhalani reunoilla; nyt on niistä nuoli singahtanut tännepäin, ja elämäni paraasen onneen se sattui ja mursi sen. Ainiaaksiko ehkä? — Minä — toivon vielä.
Oli kaunis aamu. Roosa oli palannut edellisenä päivänä. Aamu on minun iloni. Minä nousin yhdessä auringon kanssa, työ edistyi ja mielessäni oli vielä niin, kuin kukissakin raitis aamukaste. Oletteko huomanneet, miltä tuntuu, hyvä herra, kun sydän mettiäisen tavalla imee vaan hunajaa kaikesta?
Minä olin puhdistellut muutamia ymppioksia ja jouduin lepikon luo rannalle; Roosa istui siellä.
"Roosa, kas, Roosa!" sanoin minä. Hän nousi ylös ja toivotti hyvää huomenta. Minä tahdoin huvittaa häntä jollakin työllä. "Tule, Roosa", sanoin minä, "niin kastelemme kukkapenkit; näyttää tulevan kuuma päivä tänään." Samalla yritin lähtemään, mutta huomasin, ett'ei Roosa tullutkaan. Minä käännyin, silmäyksemme yhtyivät. Sanomattoman hellä oli hänen katseensa, tyytymätön, peljättävä, häiritsevä, sillä sitä ei nyt ilo lievitä. Kauan me katsoimme toisiamme silmiin, ja minä näin, hämmästyin, olin vaiti. Silloin alkoihänensilmänsä vettyä, kyyneleet voittivat taistelussa ja mursivat sulkunsa; itkien kiersi Roosa käsivartensa kaulaani, ja minä kuulin hänen huokaavan: "Voi, isä, isä, että kuitenkin olette niin kadotettu!"
Salamana välähti minussa aavistus, mutta minä sen tukehutin ja koetin olla levollinen. "Sinä et ole terve, lapseni", sanoin minä, "tule, niin vien sinut levolle!"
Mutta Roosa peräytyi askeleen. "Enkö ole terve?" sanoi hän ylpeästi ja samalla suruisesti, "minä olen ollut sairas, mutta tullut terveeksi. Minä olen niinkuin tekin haudannut paremman elämäni tomuun, joka loistaa tänään, vaan huomenna katoaa; nyt olen oppinut elämään sitä elämää, jossa ei mitään vaihdoksia ole. Hyvä isä, oletteko koskaan ajatelleet Jumalaa?"
Minä näin, mitä olin menettänyt, minun sieluni pimeni, ja minä vihastuin. "Mene päivää piiloon, madon syömä kukka", sanoin minä, "äläkä huo'u ruttoa viattomien lasteni ylitse tai pelota pois aamun enkelejä puistosta." Minä en ehtinyt leppyä, ennenkuin Roosa totteli ja meni. Mutta mennessään ohitseni näin minä hänen katsovan minuun, ikäänkuin olisi hän tahtonut vangita minut katseellansa tai temmata minut sydämmeensä. Hän astui hiljaa pitkän käytävän päähän ja katosi saksanhaavikon taakse. Silloin laskeuduin minä polvilleni, pyysin lastani takaisin Jumalalta ja itkin. Hyvä herra, rauha palasi ja nöyryys, ja minä läksin Roosan jäljestä. Päästyäni hänen kammarinsa ovelle, kuulin hänen äänensä. Hän rukoili, mutta hyvin hiljaa, ja tuuli suhisi jalavassa portaiden luona. Hetkinen kului, tuuli pidätti henkeänsä, ja minä kuulin sanat: "Hänestä voi tulla ase sinulle; minä olen vaan heikko nainen. Ota hänet ylös valoosi, vaikkapa minut heittäisitkin entiseen yöhöni takaisin."
Sydämmeni oli sulaa rakkaudesta ja surusta. Minä avasin oven hiljaa, ihan hiljaa, ja astuin sisään. Roosa sen kumminkin huomasi, ja hän tuli minulle vastaan hymyillen kuin enkeli. "Minä rukoilin sinun edestäsi, isä", sanoi hän, "ja rukoukseni on kuultu, sillä tulethan minun luokseni ja olet lempeä." Minä suljin hänet syliini ja suutelin hänen otsaansa. Mutta minä en tahtonut häiritä toisiamme sanoilla, vaan olin vaiti ja menin taas työhöni, siitä lohdutusta etsimään.
Päivällisellä tapasimme taas toisemme, kuten tavallisesti. Emme lausuneet sanaakaan aamun tapauksesta. Minä tahdoin karttaa ja unhottaa. Roosa puhui paljon sukulaisestaan ja olostaan hänen luonansa: miten hellästi häntä oli kohdeltu, miten paljon hän oli oppinut häneltä ja kaikilta jaloilta ihmisiltä, joita oli nähnyt hänen luonansa, ja oppinut huomaamaan, miten tärkeätä minullekin olisi — siinä keskeytti hän lauseensa. Voi, hyvä herra, että minä olen niin vähän nähnyt maailmaa puutarhani ulkopuolella, ja niin vähän oppinut tuntemaan ihmisiä! Te ymmärrätte kaikki. Minä lähetin kukkani kasvatettavaksi valossa, ja he istuttivat sen tuleen. Ei kuitenkaan mitään väkivaltaa; minä kukistin oman itseni, eivätkä Roosan sanat saaneet mitään merkitystä. Koko muun ajan oli hän hiljaisempi ja hymyili välistä kuin ennenkin. Mutta noiden valoisten väreiden seassa huomasin nyt ensi kerran hänen kasvoissansa erään kajastuksen, joka harvoin pois seoittui eikä koskaan kadonnut; se oli kärsimistä ja lakastumista, niinkuin ensi varjo, joka muodostuu valkoisen liljan lehteen eikä edes auringon säteiden loistossakaan lakkaa ilmoittamasta, että kukoistus lähestyy loppuansa.
Iltapuolella minä en nähnyt Roosaa, mutta illan tullessa kutsutin minä hänet alas puutarhaan. Hän tuli, minä otin hänen kätensä kainalooni, ja me astuimme pitkin lehtikujia, enimmäkseen vaiti. Tosin olin aikonut puhua, mutta ilta oli liian kaunis ja sydämmeni liian täysi. Vihdoin jouduimme rantaan. Vuosi sitte olin Roosan kanssa eräänä samanlaisena iltana seisonut samassa paikassa. Kaikki oli niinkuin silloinkin; ainoastaan Roosa — — mutta minä näin nytkin hänen muodossaan ilon vivahduksen, kun astuimme ulos varjoisesta lehtikujasta ja suuri kirkas meri rantoineen ja saarineen ja laskeutuva aurinko ja kullankarvainen taivaankansi avautuivat hänen silmäinsä eteen. "Täällähän", sanoin minä Roosalle, "sinä kerran kysyit minulta jotakin, joka minua vieläkin ilahuttaa, vaikka paljo on siitä asti muuttunut."
"Mitäs minä silloin kysyin?" sanoi hän ja katsahti minuun kummastuen.
"Vähän, hyvin vähän; se tuskin olikaan mikään kysymys, huokaus vaan tai lyhyt rukous. Mutta sinä lepäsit tässä, työskenneltyäsi koko päivän kukkien parissa puutarhassa. Minä istuin ihan vieressäsi ja katselin milloin seutua, milloin sinua, sillä te olitte silloin toisenne näköiset enemmin kuin nyt, ja se yhdennäköisyys teki minut onnelliseksi. Kun kaikki tuulen henkäykset kuolivat, ja merestä kuvastui maa ja pilvet, ja pilvistä kuin peilistä kuvastuivat kaikki maan kukkien värit, ja aurinko sulki valonsa syliin sen kaiken, silloin sinä hymyilit ja kysyit minulta, kumpiko oli kauniimpi, maako vai taivasko? Se oli sinun taivaallinen ja viaton kysymyksesi, lapsi, ja minä muistan sen vielä." — Minä olin liikutettu ja luulin osanneeni kohti Roosan sydämmeen; mutta hän otti minua kädestä ja sanoi tyynesti: "Ne sanat lausuin minä nukuksissa, isä, unhottakaa ne nyt, kun olen jo hereillä."
Vielä kerran keskeytin äänettömyyden ja jatkoin: "Ei Roosa, eivät ne olleet nukkuvan sanoja, vaan ylistyslaulua semmoista, kuin enkelit laulavat, sillä enkelien jumalanpalvelus on kaikesta siitä iloitseminen, joka on kaunista ja totta. Silloin voi tunteesi vielä käsittää kauneuden, ja totuus oli selvänä silmiesi edessä, sillä se loisti sinulle Luojan koko maailmasta ja maa oli sinusta yhtä suloinen kuin taivaskin. Mitä on sinulla nyt sen sijassa, jonka olet kadottanut tai hyljännyt?"
Mutta oma lapseni vastasi minulle katkeralla kysymyksellä: "Langenneen maan kauneuden ja katoovaisen tomun totuuden sijassako?"
"Sielusi rauhan sijassa", vastasin minä tyynesti, "sydämmesi viattomuuden sijassa ja lempeän luonnon rakkauden sijassa?"
"Suru", sanoi hän, "siitä, mitä silloin olin, ja toivo ett'en kuitenkaan joudu kadotetuksi."
"Sano ennemmin", jatkoin minä innostuen, "että sinulla kaiken sen sijassa on erään epäjumalan varjokuva, jonka oma ajatuksesi on kasvattanut, joka on tallannut tomuksi sinun nuoruutesi kukoistuksen ja aaveena viittaa tulevaisuuteesi kuin hautaan; epäjumala, joka osoittaa ijankaikkisen valoisata mailmaa, hänen viheriöitsevää maatansa, lempeää taivastansa, kaikkea, mikä on pyhää ja rakasta, omia kukoistavia jäseniäsi, sydämmesi rauhaa ja isäsi harmaata tukkaa, ja sanoo uhaten ja synkästi: kas, tämä kaikki ei ole mitään, kiellä, hylkää ja halveksi sitä, jos tahdot olla minun omani, minun, joka inhoan kaikkea, mikä hehkuu, rakastaa, huokuu ja elää ja jonka valtakuntana on tuo ijankaikkinen tyhjyys, jossa ei mikään olento elähytä tomuansa, ei mikään voima riemuitse voitossa, ei mikään heikkous itke rakkauden armossa."
Minä puhuin innolla, sillä totuus syttyi liekiksi minun sielussani ja lapseni kulki eksyksissä yön pimeässä, josta hänet oli valolla johdettava takaisin. Voi, hyvä herra, mitä oli minun tekeminen? Roosa itki ja pyysi anteeksiantamuksen Herraa ei kuulemaan minun sanojani.
Ei koskaan ole minun ollut vaikeampi voittaa omaa itseäni kuin sinä hetkenä. Rakkaus auttoi minua, ja minä voitin. Minä tukeutin vihastukseni — ei, en vihastustani, vaan — toivottomuuteni, ja totuuden kirkkaus palasi rauhallisesti minun sieluuni.
Sen puun juuressa, jonka varjossa seisoimme, kasvoi viattomuudessaan kaunis, hento, valkoinen lilja, äsken muutettu sinne kasvihuoneesta virkeään kesälämpimään ja vapauteen kukoistamaan elinaikansa. Vasta yhden päivän oli kaunis kukka pilkistänyt ulos kuvustansa, ja sen muodossa oli vielä tuo omituinen loisto, joka ikäänkuin epäilee, kuuluukohan se oikeastaan taivaasen vai maahan, niin että silmän on mahdoton erottaa, mihin lehti loppuu ja mistä väri, kaste, ilma ja valo alkavat. Minä uhrasin sen lapseni tähden, tempasin sen pois mullasta ja varjosta, puhalsin tomun sen juurista ja ripustin sen puun oksaan, asettaen hennon terän kohti auringon kirkkaita säteitä. Sitte otin Roosan käden kainalooni, astuimme äänettä puiston ympäri ja saavuimme takaisin entiseen paikkaamme.
Kukka oli jo alkanut kellastua; poissa oli kaunis loisto sen pinnalta, ja lehdet riippuivat auringon valossa kuihtuneina. "Katsos!" sanoin minä Roosalle, "äsken kasvoi tämä kukka alhaalla ja ojensi juurensa alas maahan. Varjo ympäröitsi sen elämää, ja tomu koski sen tomuun; mutta eikö sen olemuksessa ollut silloin enempi taivaallista, kuin siinä nyt on, ja eikö se silloin ollut minun iloni, niinkuin se nyt on minulle suruksi? Jos se nyt olisi omin voimin irroittautunut siitä paikasta, johon minun rakkauteni sen oli asettanut, ja aivan heti kirkastuaksensa pelkäksi ihanuudeksi eronnut maan tomusta ja noussut auringon tuleen, pitäisikö minun sentähden rakastaa sitä? Eikö minun ennemmin olisi sanominen: 'Kuole, turhamainen kukka, sillä noin et voi elää!'"
"Kuolla", sanoi Roosa hymyillen, "onko kuoleminen mikään paha?"
"Kuoleminen", sanoin minä, "on elämään syntyminen, mutta se on myöskin häviöön syntyminen. Oi, Roosaseni, kuolla niinkuin tämä lilja oli eilen kuollunna nupussansa, levittääkseen tänään hopeankarvaisen teränsä, se on kuolema elämään runsaammassa loistossa ja iloon valoisammassa maailmassa. Semmoisen kuoleman kuoli lilja, murtaessaan vankihuoneensa seinämät, eikä se kuollut sitä sentähden, että se oli kuihtunut nupussansa, vaan sentähden, että se pimeässä kodissaan oli uskollisesti ja raittiisti hoitanut lehtiänsä, kunnes luonto huomasi ne kypsyneiksi päivää sietämään. Niin kuolee se, joka kuolee elämään. Se ei ennen aikaansa tunkeudu ulos nupustansa, vaan täyttää sen kauneudella ja elämällä, eikä se sitte heitä pois lehtiänsä, vaan levittää ne ilossa ja valossa."
Niin puhuin minä. Hetkinen kului äänettä. Kaikki oli tyyntä, juhlallista, odottelevaa. Minä toivoin. — Hirmuista tuli, hyvä herra, ja minua kauhistuttaa vielä sitä mainitessakin. Oma lapseni rukoili minun isänsydäntäni olemaan viekoittelematta hänen heikkoa, turvatonta sieluansa.
Päiviä, viikkokausia on kulunut siitä tapauksesta. Roosa kuihtuu. Yhä selvemmäksi selvenee minulle se oppi, jonka myrkkyä hän on imenyt, tuo lämpimäin sydänten murhaava hairaus, että he hylkäävät nöyryyden rauhan ja polttavat itsensä, kunnes eivät heikkoudessaan enää jaksa tykkiä. Eikö sitte juuri heikkoudessa ja tomussa kaikki ihanuus elä ja kirkastu, niinkuin aurinko elää tuhatvärisenä kasvien lakastuvassa suvussa? Miksi sitte hävittää asuntoa, jossa ihanuus voi elää loistossa ja rauhassa? He etsivät kuolemattomuuden elämää ja sanovat maallista elämäänsä kuolemaksi. Oi, hyvä herra, milloinka olette odottaneet semmoisen kasvin kukoistavan, joka on kuihtunut jo siemenenä? Te uskotte kuolemattomuuden! Senkötähden, että maa on niin pimeä ja tämä elämä niin mitätön? Ei, ei, juuri sentähden odotan minä taivaallista maailmaa, korkeampaa elämää, että tämä maa on niin kaunis, tämä elämä kaikkine suruinensakin niin pyhä ja suloinen.
Tähän nyt lopetan kirjeeni. Mitä on minun toivominen lapsestani? Jos teillä olisi jokin neuvo, niin älkää sen antamista viivytelkö. Syksy tulee ja hedelmät kypsyvät, sen olen sivumennen huomannut. Lähettäkää minulle jokin kirja, jossa on rauhallisesti ajateltu tuota kummallista elämää. Voikaa hyvin!
Kolmas kirje.
20 p. kesäkuuta —37.
Hyvä herra, minä lähetän teille tässä päiväkirjan, jonka kirjoitin Roosan taudin aikana. Muutamista muistoonpanojeni katkelmista voinette aavistaa, mitä täällä on tapahtunut! nyt en voi niitä uudelleen toistella.
— — 21 päivä tammikuuta —37. Väärä, sokea oppi, hyljätä viattomuuden maallinen ilo! Mitä on sitte se ilo muuta kuin taivaallisen ilon nauttimista, joka täyttää kaikki? Myrkkyä! Milloinka imee mehiläinen myrkkyä?
Anna silmääni valoa, että voisin katsella ihmiskuntaa, niinkuin katselen jonkin yksityisen kasvoja, ja näytä minulle yksi ainoakaan piirros, jota ei viattomuuden voima kukistaisi, niin että se kartuttaa sen elävää suloutta. Oi te, sen suuren puheliaat kuvat värinenne ja varjoinenne, oi te, halveksitut kukkani, teistä olen minä kuitenkin oppinut, että elämä luo kauneutta pimeydestä ja valosta.
Täydellisyys. Turhaan sanotaan: Täydellisyys on vasta vast'edes tuleva. Täydellisyyttä on olemassa jokaisessa ajankohdassa, ja semmoista täydellisyyttä on sekin vaillinainen silmä, joka ei sitä näe.
7 päivä helmikuuta. Keskiyö. Roosa valvoo. Valkoisesta hangesta näkyy heijastus hänen ikkunansa valosta. Itsekin sytytin lamppuni, kun ei unta kuulu. Oi te, lumelle loistavat säteet, jotka puhutte valonlähteestänne, teitä olen minä yöllä mielelläni katsellut ihmiskunnan, Jumalasta lähteneen pyhän sädesarjan kuvina. Roosa, eksynyt lapseni, älä moiti sentähden sädettä, että se on poistunut niin kauaksi valosta; mitä kirkkaampi se on, sitä etemmäksi se ehtii, ja mitä etemmäksi se ehtii, sitä kirkkaamman ilmoittaa se alkulähteensä olevan. Säteilkäämme täällä rakkautta ja uskoa, niin muuttuu ympärillämme oleva yö päiväksi; älkäämme vavisten heittäytykö takaisin lähteesemme, sitenhän emme myöntäisi sillä olevan säteitä, emme tunnustaisi sitä valoksi.
17 päivä maaliskuuta. Ensimäinen kevätpäivä. Aurinko omistaa jälleen valtansa. Ilma on täynnä elämää; se on herännyt hämärästä talviunestaan, ja kohta on maakin heräävä. Roosa on lähtenyt huoneestansa ensi kerran pitkän ajan perästä. Hän istui hetkisen portailla, kuunteli varpusen viserrystä ja näki sulavan lumen tippuvan pisaraisina katoilta. Minä näin hänen katseensa säteilevän, kuulin hänen hengittävän syvään ja halulla, ja luulenpa hänen edes minuutin ajan etsineen Jumalaa Hänen aamun-iloisesta maailmastansakin, Voi, yksin ilokin, joka kohottaa muiden mielen ylös korkeuteen, on liian raskas hänen mielellensä; pieninkin pisara luonnon terveyspikarista liuottaa hajalleen hänen olemuksensa. Väsyneenä, melkein tunnottomana vietiin hänet takaisin huoneesensa. Mikähän tästä kaikesta tulee lopuksi?
17 päivä huhtikuuta. Kukkia jo! Vuokkoja on lasissa Roosan pöydällä. Kummallista, mitä enemmin hän itse lakastuu, sitä enemmin näyttää hän jälleen rupeavan rakastamaan terveyttä ja elämää. Eronhetkiköhän se jo lähestyy ja tekee jälleen rakkaaksi sen, mitä ennen on halveksinut.
25 päivä huhtikuuta. Vedet ovat auki, jää poissa. Auringon noustessa näkyi joukko joutsenia välkkyvän kirkkaalla järvellä. Ne ovat lähteneet lentoon ja muuttaneet pois. Mitä kauneinta on, se ei ole jokapäiväisenä vieraanamme, se on vaan matkustaja, joka käymäseltä meillä viivähtää.
1 päivä toukokuuta. Roosa pyrkii pois, hän tahtoo erota. Mitä etsii hän? Mihin tahtoo hän paeta? Maan alle, pilvien taa, maailmain maailmoiden yli; mitä on hän sieltä muuta löytävä, kuin täällä hylkäsi: luonnon ja Jumalan? Jos minulla olisi taiteilijan lahja, istuisin sairasvuoteen vieressä ja maalailisin kuolevalle suloisia muistoja. Minä näyttäisin hänelle maan pyhimysloistossaan, antaisin vuoden vaihtuvien aikojen liidellä kauneudessaan hänen silmänsä ohitse, minä johdattaisin hänen mielensä lapsuuden, nuoruuden ja miesijän ilot, kaikki ne rakkauden osoitukset, joita hän on saanut, kaikki voitot, jotka hän on nähnyt hyvän voittavan, ja niin loisin hänen ympärillensä sanoilla kesäisen maailman. Siihen hän nukkuusi, niinkuin pilvettömänä kesäiltana nukutaan, iloiten olleesta päivästä ja odotellen kirkasta ja iloista uutta päivää.
28 päivä toukokuuta. Tulla tänne, tunkeutua hänen vuoteensa viereen lohduttamaan! Pois, pois mustat kummitukset, minä tunnen teidän lohdutuksenne! — Kaikki, mitä on pyhintä, jalointa ja totisinta, on keinona kiusaajan kädessä. Ei sydäntä kiedota pahalla, vaan paraimmalla. Minä kerron yhden noista keinoista; niitä on tuhat: Majassa liikkuelee vanhempien ja sisaruksien parissa viaton tyttö ja muistelee iloisissa töissä ja toimissa ainoastaan heitä. Päivä kuluu, ja tulee ilta, ja hiljaisen seudun yli nousee loistavia tähtiä. Uusi maailma, rauhallinen ja hartautta täynä, kasvaa ulkona. Silloin lähestyy kiusaaja. Tule, viaton, sanoo se, ett'et hautaudu pikku huoliesi tomuun, opi elämään korkeampaa elämää. Tyttö tottelee, ja kun hän astuu ulos majasta, nousee kuu vuorien yli ja tekee hänen asuinseutunsa kahta vertaa kauniimmaksi. Hänen mielensä lämpenee, hänen sydämmensä paisuu ilosta. Katsos, sanoo hänen johtajansa, eikö tätä ansaitse katsella? Ja tyttö näkee hänen puhuvan totta. Silloin tekee johtaja äänensä syvemmäksi ja moittii hänen entistä kylmyyttänsä, että hän on nukkuen unohtanut hartautensa, ett'ei hän ole usein etsinyt semmoisia ihania hetkiä, kuin hän nyt katselee. Tyttö peljästyy, sillä sydämmensä on täynnä ihastusta, ja näkee, mitä hän tähän asti on laiminlyönyt. Ja se elämä, jota nyt elät, kuiskaa kiusaaja, ja ne tunteet, jotka täyttävät olentosi, kuka niissä on osallisena? Nosta silmäsi ja katso, tokko tuhannesta olennosta, jotka elävät ympärillämme, yksi ainoakaan kohoaa jokapäiväisyydestänsä elämään niinkuin me. Näetkö ainoatakaan heistä sivullamme. Ja tyttö katselee ympärillensä eikä näe ketään. Silloin pimenee hänen sielunsa silmissä maa, ja ihmiskunta on hänestä vaan pauhaava sieluton valtameri, ja hän nojautuu kiusaajan rinnoille ja sanoo: Me olemme luodolla meressä, älä luovu minusta, minä jään yksin, ell'et sinä pysy täällä! — Turhuuden ystävä! Miksi et sanonut: Niin, se maailma, jonka avasit minulle, on pyhä ja kaunis, mutta oma majanikin on pyhä maailma, sisaruksieni silmätkin ovat kirkkaita, suloisia tähtiä, ja vanhempieni sylissä elän rikkaana niinkuin täällä; opeta minua rakastamaan eikä halveksimaan!
1 päivä kesäkuuta. Koko päivän puhui hän vaan äitistänsä! Säteilevin silmin, läpinäkyvänä, melkeinpä kirkastettuna, ainoastaan äitistänsä! Ja kuitenkin oli hän silloin vielä ihan lapsi, kun kadotti hänet, ja sittekin muistaa kaikki. "Eikö hän ollut semmoinen? Eikö hän kävellyt rauhallisena ja tyynenä kukkiesi seassa, hoiteli niitä, minua ja sinua." Kysymys toisensa perästä! Oi, hän muistelee rakkaudella äitiänsä, ja hän iloitsee, että äiti eli niinkuin hän eli. Niinpä on Roosa pelastettu! Uskallanko uskoa, että hän — — Minua kutsutaan hänen luoksensa. — —
Kärsivällisyyttä, itsekieltämistä, toivoa! Tapaammehan jälleen toisemme!
* * * * *
Lisäys. Mitenkä täällä nyt on, näette mukana olevasta ilmoituksesta, jota pyydän teidän hyvyydessänne panemaan johonkin sanomalehteen.
Roosa lepää nyt järven tuolla puolen. Kirkas järvi, minun entinen iloni, on nyt musta, synkkä hauta, jonka yli silmäni harvoin uskaltaa katsahtaa.
Päivät ovat pitkät, yksitoikkoiset. Hämärää saan odotella melkein puoliyöstä toiseen; se on vuodenajan vika; eikä hämärä kuitenkaan aina tuo unta.
Vuoden ajan olen yhä selvemmin huomannut tulevani jo vanhaksi, ja vuosi vuodelta vähenevät voimat, hyvä herra, ja niiden mukana iloisuus, se on luonnon järjestys.
Vanha palvelijani vanhenee niinkuin minäkin. Pari päivää sitte menin puutarhaan. Hän kasteli kukkapenkkejä, mutta huolettomasti, laiskasti ja kiukkuisesti, niin että hän sysi kukkiakin kannullansa. Minä siitä nuhtelin häntä. "No", sanoi hän, "ketä varten me niitä sitte hoitelemme?" Vanhus alkoi katkerasti itkeä, minä jätin hänet ja läksin pois.
Tunnetteko jonkun hyvän, turvattoman, seitsentoista-vuotiaan tytön, joka tahtoisi isän? Yhdenkaltaisuutta! Nuorina ovat ihmiset toistensa kaltaiset, tytössä on aina jotakin toisten tyttöjen sielusta.
Antakaa anteeksi, hyvä herra, kirjeeni lyhyys. Minun on vaikea pitää ajatuksiani koossa. — Teidän osanottavaisen sydämmenne tähden lähetän teille päiväkirjani, johon olen kirjoitellut yhtä ja toista viime ajoilta. Kun sen lähetätte takaisin, odotan samalla hyvin tervetullutta kirjettä. Jääkää hyvästi!
End of Project Gutenberg's Suorasanaisia runoelmia, by Johan Ludvig Runeberg