Arvoa kaikille, jotka ovat alttiit uhraamaan voimansa isänmaan hyväksi! Arvoa etenkin niille, jotka, kantaen johtavien henkilöiden raskasta taakkaa, vaaran hetkinä taistelevat sen puolesta, omaa etuansa katsomatta! Semmoisia kansalaisia on Suomessa kaikkina aikoina löytynyt, ja ettei niitä täällä nytkään puutu, sen todistaa moni jalo toimi, moni miehevä sana, joista historiamme kunnioituksella on kertova nouseville sukupolville. Ken ei tätä myönnä? — ja kuitenkin: riittääkö tämä tue turvaamaan isänmaamme tulevaisuutta? Epävarmalta kuuluu vastaus nyt niidenkin huulilta, jotka, unohtaen Herran, viimmeisiin asti eivät ole epäilleet lausua jos kuinka rohkeita sanoja Suomen kansan siveellisestä voimasta ja sen suurten henkilöiden isänmaallisen työn menestyksestä? Miksi? — — — Onko kansamme voima murtunut? Ovatko nuo muita etevämmät isänmaanystävät, jotka ovat Suomen kehitystä johtamassa, menettäneet isänmaan luottamuksen? Jokainen Suomen kansalainen luo semmoiset kysymykset perättöminä luotaan, todistaen: yhtä sitkeä kuin ennenkin on kansani voima — kaatua taistelussa voivat johtajat, vaan isänmaataan pettää vaaran hetkenä, sitä eivät voi. — Ja kuitenkin horjuu luottamus, uupuu toivo! Mikä syynä?
Paljon on viimmekuluneina aikoina täällä Suomessakin puhuttu "kansan syvistä riveistä." Valistunut katsantotapa antaa yhä enemmän arvoa jokaiselle rehelliselle kansalaiselle, kysymättä, mihin säätyluokkaan hän kuuluu. Näin asiain ollen ei lie maailmalliseltakaan kannalta väärin vaatia huomiota niille kristinuskon vaikuttamille äänille, jotka noista syvistä riveistä yhä selvemmin alkavat kuulua isänmaamme nykyisestä tilasta. On kyllä totta, että aikamme uskonnolliset erehdykset monessa paikoin ovat syvään juurtuneet itse kansaankin, totta sekin, että nuo yhä leviävät "vapaamieliset" aatteet ovat eksyttäneet erämaiden mökkien asukkaitakin jumalankieltämisen harhateille, ja epäilemättä erehtyisimme paljon, jos olettaisimme, ettei kansan syvistä riveistä kuulu kuin yksi ajatus siitä, mikä on pääsyynä isänmaan nykyiseen ahdinkoon ja mistä apu on etsittävä. Vaan jos meidän täytyykin myöntää, että kristinuskolle vieraat mielipiteet ovat vaikuttamassa oppimattomassa kansassakin, niin on kuitenkin varma, että noista syvistä riveistä yksi ääni muita kuuluvampana vaatii sananvuoroa ajan painavaa kysymystä käsiteltäessä. En epäile sitä julki lausua, vaikkei kukaan ole minua siihen valtuuttanut, sillä ääni on kansamme omantunnon ääni. Se kuuluu:
Paljo on täällä Suomessa semminkin viimme aikoina annettu rahaa siinä, kussa ei leipää ole, paljo on työtä tehty siinä, missä ei ole ravintoa. Myötäkäymisen päivinä me unohtamistaan unohdimme, että Herra yksin on voimallinen, ihmisvoima heikko, mitätön. Miksi ei estetty tuota uudenaikaista, Jumalan sanan puhdasta totuutta vastustavaa henkeä lähestymästä isiemme maata ja levittämästä turmelustaan Suomen kansaan? Se kuiskasi, tämä henki, korviimme outoja sanoja, lumosi silmämme, ohjasi jalkamme harhateitä kulkemaan, se varasti uskon ja karkotti rauhan sydämmestämme. Otsan hiessä on Suomi työtä tehnyt, vaan se on turhaa, kun Jumalan siunaus alkaa puuttua. Vähän tietää Suomen oppimaton talonpoika suuren maailman vaiheista, huonosti hän ymmärtää arvostella valtioviisauden mutkia ja oppineitten viisautta, mutta yksi tieto on hänellä selvänä, yksi viisaus taattuna, eikä aivo hän siitä luopua, jos koko maailma puhuisikin toista. Sen tiedon antoi meille Hän, joka lausui: "ilman minutta ette voi mitään tehdä." Miksi ei pysynyt kansamme elävässä uskossa oksana tuossa "totisessa viinipuussa", jonka voimasta kaikki ihmisvoima riippuu, usko, toivo, rakkaus, sanalla sanoen kaikki tosi siunaus elpyy? Hänen puoleensa vetää Herran Henki meitä näinäkin raskaina aikoina. Oi, miksi viivymme, miksi emme lähde pois synnin vieraasta maasta, missä olemme "antaneet rahaa, kussa ei leipää ole ja työtä tehneet siinä, kussa ei ole ravintoa?" Tie on kyllä tuhlaajapojan tie, vaan se johtaa Hänen luoksensa, joka takaa Suomelle voiton ja jonka turvissa sen tulevaisuus on varma.
Ken kuulee tämän äänen, ja ken on altis sitä noudattamaan? Älkäämme siltä korviamme tukkiko, sillä se on rukoilevan Suomen ääni. Turhat ovat kaikki ponnistuksemme, leivätöntä työmme ja korotonta rahamme, ellemme sitä kuule.
"Tulkaat minun tyköni kaikki,jotka työtä teette ja olette raskautetut,ja minä tahdon teitä virvoittaa."
Math. 11: 28.
"Mitä meidän pitää tekemän, että me taitaisimme Jumalan töitä tehdä?"
Joh. 6: 28.
Samoinkuin yksilön elämässä, on kansojenkin kehkeymisessä aikoja, joina Jumalan etsivä armo tavallista tuntuvammin vaatii ihmisiä ajattelemaan, mitä heidän rauhaansa sopii. Ei löydy niin jumalatonta kansaa, ettei se ainakin hetkeksi hämmästyen seisahtuisi Herran eteen, Hänen tuomionsa sitä kohtaessa. Kun Hän todistaa: "äkisti minä puhun kansaa ja valtakuntaa vastaan, kukistaakseni, hävittääkseni ja hukuttaakseni sitä," silloin pelkäävät rohkeimmatkin sankarit, silloin valitetaan kaikkialla: "onko Jumala unohtanut olla armollinen ja sulkenut laupeutensa vihansa tähden?"
Ei ole valitus tuo nykyään tuntematon Suomessa. Se vaatii itselleen sijaa noiden julki jumalattomienkin sydämmissä, jos kohta he toisin puhuvatkin. Hekin aavistavat, jos kuinka ovatkin koettaneet vakaantua Jumalasta luopuneessa katsantotavassa, että yhdellä ainoalla "on kaikki voima taivaassa ja maan päällä". Jesus Kristus — Hän, jota langennut ihmiskunta kaikkina aikoina on pilkannut, vihannut, ja vainonut enemmän kuin ketään muuta, todistautuu jumalattomankin omassatunnossa siksi Herraksi, jolla on ehdoton oikeus kutsua jokaista tilille ja tehdä kanssamme mitä ikinä Hän tahtoo. Hän on sama Herra, joka, vaeltaessaan maan päällä halvan "ihmisen kaltaisena", ennusti: "koska Ihmisen Poika tulee kunniassansa, ja kaikki pyhät enkelit hänen kanssansa, silloin hän istuu kunniansa istuimella, ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat." Tätä suurta päivää valmistavat kaikki ne tuomiot, joiden iskut tuon tuostakin saavat kansat vapisemaan ja valtakunnat horjumaan.
Herran tuomitsevaa vanhurskautta on Suomen kansa monesti kokenut. Näinäkin aikoina on se sitä kokemassa. Sen on taipuminen kaikkivaltiaan tuomarinsa edessä, vasten tahtoansakin täytyy sen nöyrtyä. Vaan miksi viivymme, miksi on monen Suomen kansalaisen sydän niin kova, ettei hän tätä kieltämätöntä totuutta myönnetyksi saa? Maailma on kyllä altis ihailemaan esim. Fjalar kuninkaan tunnustusta:
"Teidän, suuret jumalat, ompi voittoRangaistuna teidät mä tunnen nyt."
"Ihminenkö ryntäis' teitä vastaan?Niinkuin tähdet, te hymyytteIhmisvaiheiden sumun halki meihin,Joiden johto teille on leikkityö",
mutta kun on kysymys nöyrtymisestä raamatun Jumalan eteen, silloin kuuluu arvostelu toisin. Oi, miksi viihtyvät, ihmiset mielikuvituksen sumuissa, miksi he kernaammin palvelevat pakanuuden "tuntematonta Jumalaa", kuin kristinuskon elävää Jumalaa, joka Jesuksessa Kristuksessa on itsensä maailmalle ilmoittanut? — Vaan miksi etsimme vastausta tähän kysymykseen? Se juuri on tuomio "että valkeus tuli maailmaan, ja ihmiset rakastivat enemmän pimeyttä kuin valkeutta; sillä heidän työnsä olivat pahat." Se on syynä, että "jokainen, joka pahaa tekee, hän vihaa valkeutta, eikä tule valkeuteen, ettei hänen töitänsä laitettaisi." Jumalallisen totuuden valkeudessa näkyy pieninkin synti, siinä joutuu kaikki ihmiskunnia ehdottomasti häpeään. Sentähden koettaa maailma lyödä Herran tuomiot tuuleen, kunnes sen täytyy niiden alle taipua. Vaan onko tämä taipuminen sittenkään Jumalan tahdon mukaista, onko senöyrtymistäraamatun mielen mukaan? Oi, ei; se on monesti, arveluttavan monesti, tuota tuomittujen toivotonta vapisemista Herran edessä, joiden tunnustus, kun eivät enää pääse todellisuudelta piiloutumaan, kuuluu: "Jesus, Jumalan poika, oletko tullut meitä vaivaamaan, ennenkuin aika on?"
Millainen on Suomen kansan tunnustus näinä Herran sallimain koetusten aikoina? Yleinen on levottomuus, pelko, — vaan millaista se on? Mieltyykö Jumala armossa siihen, vai kartuttaako se vain meidän velkaamme? Herra, armahda meitä!
"Joka totuuden tekee, hän tulee valkeuteen, että hänen työnsä nähtäisiin, sillä ne ovat Jumalassa tehdyt." Herra alkaa työnsä ihmisessä kutsumalla häntä kasvoinsa eteen valkeuteen. Ihmisen ensimmäinen "Jumalassa tehty työ" on tämän kutsumisen noudattaminen. Ei hän semmoisenaan Herralle kelpaa: ei hän kiitosta saa — tuomion alaiseksi hän joutuu. Pelastuksen tie johtaa alas kuoleman laaksoon. Meidän täytyy kuolla itsellemme ja synnille, ennenkuin voimme "Jumalan töitä tehdä."
Katoavaa on kaikki ihmistyö, Jumalan työt yksin pysyvät. Niitä meidän täytyy tehdä, sillä muutoin olemme perikadon omat. Mutta Jumalan töitä ei tehdä kuin Jumalan voimalla — meidän voimamme on ihmisvoimaa, ja sekin on synnin turmelema, kaikkeen hyvään aivan kelvoton. "Mitä meidän pitää tekemän, että me taitaisimme Jumalan töitä tehdä?"
Tähän painavaan kysymykseen voi ainoastaan yksi ainoa oikean vastauksen antaa: Hän, joka todistaa: "se on Jumalan työ, että te uskotte sen päälle, jonka hän lähetti." — Moni puhuu paljon Jesuksen esimerkistä ja Hänen seuraamisestaan, luulotellen itseänsä ja muita, että hän muka tekee Jumalan töitä, vaikka hän toimiikin omin voimin, tekee vain turmeltuneen ihmisen töitä. Hän ei tiedä, että kristinusko edellyttää uutta elämää, jumalallista elämää kaikkialla, missä "Jumalan töitä" tehdään. Missä tätä elämää ei ole, siellä on ihmisvoima toimimassa, ja sen teot häviävät, toinen toisensa perästä, näyttäkööt sitten jos kuinka luotettavilta ja pysyväisiltä. Uuden syntymisen salaisuus on maailmalle hulluus, eikä ole ylpeä ihmisluonto altis siihen suostumaan. Vasta usko Jesukseen, joka syntyy vanhan ihmisen kukistuessa, uudistuu sen jokapäiväisessä kuolemassa, imee voimansa Herrasta ja kasvaa Hänestä, on kelvollinen tekemään "Jumalan töitä", sillä siinä vaikuttaa Hän itse. Uskon töiden perustuksena on se kallio, jonka nimi on Kristus, eikä voi sille rakentama huone kukistua, sillä Herra itse — Hän, "jonka suussa ei ole yhtään petosta löytty", todistaa: "jokainen kuin minulta nämä puheet kuulee ja ne tekee, vertaan minä toimelliseen mieheen, joka huoneensa kaiholle rakensi. Ja sade lankesi, ja virrat tulivat, ja tuulet puhalsivat, ja sitä huonetta sysäsivät, joka ei kuitenkaan kukistanut; sillä se oli kalliolle perustettu."
Nyt likenee rajuilma Suomen maata. Jo kuuluu tuulen puhallus, pian on se "sysäävä huonettamme." Onko huone kestävä? Kaikki riippuu siitä, onko se perustettu tuolle kukistamattomalle Kristus-kalliolle, vai eikö? Turhat ovat ihmisvoiman heikot ponnistukset rakentaa suojelusmuureja "huoneellemme", pirstaleina rajuilma ne kaikkiin ilmoihin hajoittaa, eivätkä asetu tuulet heti, sillä nyt on Herran koetusten aika. Jollei huone itse kestä, niin täytyy meidän kukistua sen kanssa. — — "Älkäät luottako teitänne valheesen, sanoen: tässä on Herran temppeli, tässä on Herran temppeli, tässä on Herran temppeli, mutta parantakaat todella teidän elämänne ja menonne, — — — niin minä tahdon antaa teidän asua tässä paikassa" kuuluu Herran todistus. Hän tuntee vielä tämän paikan. Hän muistaa mitenkä täällä kaukaisessa Suomessakin totuuden sana monesti pääsi vaikuttamaan ihmisten sydämmissä, taivuttaen heitä uskon töitä tekemään. Vielä huone, Herran huone seisoo "kalliolla", vaikka syntimme ovatkin sitä saastuttaneet; häväisseet. Herra vaatii meitä sitä puhdistamaan. Itse emme sitä voi, mutta Hän tarjoutuu meissä ja meidän kauttamme toimittamaan niitä Jumalan töitä, jotka turvaavat Suomen tulevaisuutta. Oi, nöyrtykäämme siihen, tehkäämme semmoinen parannus, joka on Hänelle otollinen, niin ei Hän ota valtakuntaansa meiltä pois!
Jollei Suomessa löytyisi niitä, joiden sydämmissä Jumalan valtakunta on, niin olisi perikatomme varma. Niiden tähden, jotka Herra täällä vielä tuntee omiksensa, suojelee Hän Suomen kansaa. Ei maailma sitä usko, vaan se päivä on tuleva, jona tämäkin raamatun totuus on niin julki nähtävänä, ettei kukaan voi sitä kieltää. Noiden muutamien vanhurskasten tähden, jotka Herraa palvelevat, ja niiden tähden, jotka vielä kääntyvät Hänen puoleensa, viipyy viimmeinen suuri tuomiokin, samoinkuin kaikki sitä valmistavat tuomiot näiden ihmisten tähden ovat kurituksena vain, vaan eivät lopullisena rangaistuksena. Onnellinen se kansa, jossa löytyy paljon semmoisia kansalaisia! Sen keskuudessa rakentaa moni Jumalassa tehty työ salpoja turmeluksen tulvalle, siten viivyttäen Herran tuomioita ja lieventäen Hänen vanhurskautensa iskuja. Noiden hurskasten tähden säästyy moni kaupunki ja kylä, moni seutu ja talo, joka jo olisi kypsynyt Jumalan lopulliselle rangaistukselle. Heidän rukouksensa kokoo lukemattomat enkelit suojelemaan isänmaata, ja jos Jumala semmoista kansaa lyökin, niin Hänen armonsa parantaa haavat. Suuri on rukouksen voima, suuri Jumalan valtakunnan salaisuus!
Ilolla seuraa kristitty kaikkia niitä yrityksiä, joiden tarkoituksena on hyvän edistäminen ja pahan estäminen hänen isänmaassaan. Jos kohta niitä kaikkia ei voikaan sanoa "Jumalan töiksi", ne kun eivät ole elävän uskon hedelmiä, niin ne kuitenkin ovat siunaukseksi kansalle samoihin määrin kuin ne vaikuttavat kristinuskon palveluksessa. Etenkin viimme aikoina on Suomessa tehty paljo tämmöistä työtä. Viittaamme tässä ainoastaan raittiusliikkeesen, joka on tuottanut niin paljon hyvää köyhälle maallemme. Mutta yksi työ vain turvaa sanan syvemmässä merkityksessä Suomen tulevaisuutta, ja tämä työ on Jumalan työ. Ainoastaan se, joka on altis antamaan koko sydämmensä Herralle, kelpaa tätä työtä tekemään. Me olemme kutsutut taistelemaan kaikkea pahaa vastaan, edistämään ennen kaikkea sitä valtakuntaa, jonka perustukset eivät milloinkaan horju. Jos tämä valtakunta säilyy isiemme maassa, niin on Suomi kukistamaton, vaikka kuinka toivottomalta tulevaisuutemme sitten maailman silmissä näyttäisikin. Jumala itse on kutsunut Suomen kansan edistämään tätä valtakuntaa, omalla kielellään virittämään Hänen kunniansa kiitosta täällä, pohjan kylmillä perillä. Ei salli Hän kenenkään estää sitä täyttämästä tätä suurta tehtävää, jos vain se ei itse siitä luovu. Menneiden aikojen kokemus ja ennen kaikkea Jumalan sanan horjumattomat lupaukset takaavat tämän totuuden. Maailman vaatimusten mukaan olemme rehellisesti työtä tehneet; — joka toisin puhuu hän valehtelee. Mutta jos kysytään noita "Jumalan töitä", niin kuuluu arvostelu toisin. Ei auta meitä maailman kiitos, jos sen saisimmekin, ja vielä vähemmän oma kerskaus. Jumala, eikä kukaan muu, on tuomarimme — Hänen kädessään on tulevaisuutemme. Herätkäämme siis turhien luulojen unesta Hänelle syntimme tunnustamaan ja Häneltä apua rukoilemaan. Jos niin teemme, niin Hän antaa meille viisautta tietämään, mitkä työt ovat Hänelle otolliset, ja voimaa niitä tekemään. Oi, että kasvaisi tuon Herran pienen sotajoukon usko, toivo ja rakkaus — sen joukon, joka täällä Suomessa vielä taistelee Jumalan valtakunnan puolesta; oi, että kansalaisemme yhä lukuisammin siihen sydämmestään liittyisivät, hyljäten omat tekonsa, jotka eivät pysyväistä onnea voi tuottaa! Silloin ei enää epäröiden Suomessa kysyttäisi, "mitä meidän pitää tekemän, että taitaisimme Jumalan töitä tehdä?" vaan niitätehtäisiinHerran voimalla siunaukseksi isänmaalle, sen tulevaisuuden horjumattomaksi turvaksi.
"Kysykäät Herraa ja Hänen voimaansa,Etsikäät alati Hänen kasvojansa!""Muistakaat Hänen ihmeellisiätöitänsä, jotka hän tehnyton, hänen ihmeitänsäja hänen sanojansa".
Ps. 105: 4-5.
"Miksi pakanat sanovat: kussa on nyt heidän Jumalansa?"
Ps. 115: 2.
Kärsimisen salaisuuteen ei ole ihminen altis silmäänsä luomaan. Ja kuitenkin säteilee juuri tästä salaisuudesta Golgathan risti, jossa Jumala tarjoo taivaan autuutta Aadamin langenneille, kadotukseen tuomituille lapsille! "Valkeus paistaa pimeydessä, jota ei pimeys käsittänyt." Mutta vaikka ihmiset kaikkina aikoina ovatkin koettaneet ja yhä edelleen koettavat muuttaa kyynelten laaksoa ilon ja riemun kodiksi, ei ole se milloinkaan siksi muuttuva. Kärsimisen leima on vain yhä selvemmin näkyvä kaikkialla maailmassa, kunnes se ijankaikkisesti kuluttavana tulena on kohtaava kaikkia, jotka eivät täällä ole tahtoneet kärsiä Kristuksen kanssa. Mutta sanomattomana kirkkautena on tämä leima säteilevä niissä, jotka ovat "pitäneet Hänen kärsivällisyytensä sanan", "kun Hän maan piirin vanhurskaudessa tuomitsee."
Miten pintapuolinen on monesti Jesuksen tunnustajainkin käsitys kärsimisen salaisuudesta! Kuinka alttiit ovat hekin pitämään vain maallista onnea ja menestystä Jumalan armon osotuksina, miten vaikea on usein heidänkin perehtyä siihen totuuteen, että juuri Jumalan lasten täytyy paljo kärsiä! Kun heidän hyvin käy, kehottavat he toisiaan Herraa kiittämään, vaan harvoin he sitä tehdessään nöyrtyvät tunnustamaan: epäilemättä on meillä niin vähän kärsimisiä siitäkin syystä, ettei heikko uskomme kestäisi sitä sulatusta, jossa nuo suuret uskonsankarit kehittyivät kirkkaudesta toiseen. Ja löytyypä toinenkin syy, jonka vuoksi meidän aikamme säästetyt kristityt niin vähän kärsivät, ja siitä puhutaan vielä vähemmin. Jos Jesuksen opetuslasten tunnustus olisi semmoinen, kuin se oli marttyyriaikakauden jaloina päivinä, jolloin roviot ja vankilat kaikuivat Jumalan ylistyksestä, niin olisi myöskin heidän maallinen asemansa aivan toinen, kuin se nyt on. On kyllä totta, että kristinusko monessa suhteessa on muuttanut maailman olot, vaan maailma on kuitenkin maailmaa, ei se laatuaan ole muuttanut, jos kohta se paremmin kuin ennen salaakin Kristus-vihaansa. Jota uskollisempi kristitty Hänelle, joka meidät omalla sydänverellänsä osti Jumalalle, sitä enemmän muuttuu hänen elämänsä myöskin ristin Herran elämän kaltaiseksi. "Vanhurskaalle tapahtuu paljo pahaa" todistaa raamattu, "mutta Herra hänen kaikista niistä päästää." — Poista, Herra, luulojen sumut ja epäuskon pettävät unelmat, jotka estävät meitä käsittämästä kärsimisen salaisuutta, ja näkemästä sitä kirkkautta, joka säteilee Sinun rististäsi!
Apostoli lausuu: "mikä kiitos se on, jos te pahain tekoinne tähden piestään, ja te kärsitte? Mutta koska te hyvin teette ja kuitenkin vaivataan, ja te sen kärsitte, niin se on armo Jumalan edessä." Kiitosta emme ansaitse, meidän täytyy nöyrtyä tuohon ryövärin tunnustukseen: "me saamme mitä meidän pahat tekomme ansainneet ovat". Ken meistä on oikeutettu toisin tunnustamaan, nähdessään Herran vanhurskaudessa rankaisevan Suomen kansaa? Kuka on syytön, ken on Herran mielen mukaan nuhteettomasti isänmaata palvellut? — — Armon Jumala, "anna meille meidän syntimme anteeksi!" — —
Lausuessaan opetuslapsilleen: "menkäät ja opettakaat kaikkea kansaa, ja kastakaat heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, ja opettakaat heitä pitämään kaikki, kuin minä olen teille käskenyt", Jesus kyllä antoi pelastuksen sanoman tarjottavaksi jokaiselle ihmiselle, vaan hyvin Hän tiesi, etteivät suinkaan kaikki ottaisi vastaan Hänen armoaan. "Monta on kutsuttu, vaan harvat ovat valitut" on Hän itse lausunut. Kaikkien aikojen kokemus todistaa samaa. Pieni on Jesuksen tosi opetuslasten luku kaikkialla aina ollut, ja pieni on se semminkin meidän aikoinamme, jos sitä vertaamme tämän maailman lasten lukemattomaan joukkoon. Kaikissa kansoissa, joille evankeliumi on julistettu, on taivaan valtakunta vaikuttamassa. Jumalallisen totuuden voimalla se lähestyy ihmisiä, pyytäen tehdä heitä valkeuden lapsiksi. Onnellinen se kansa, jonka keskuudessa jumalallinen totuus vaikuttaa! Kärsiminen painaa siihen leimansa, mutta usko ja toivo säteilee sen katseesta, ja sen voima on murtumaton. Niihinkin kansalaisiin, jotka ovat kaukana Herrasta, vaikuttaa arvaamattoman suuressa määrässä tuo Jumalan valtakunnan läheisyys, estäen heitä kokonaan turmeltumasta ja tehden heitäkin osallisiksi kärsimisistä, joita kokematta ei mikään kansa ajan pitkään voi pysyä elossa.
"Joka hyvin tekee ja kuitenkin vaivataan" hän riemuitsee kovimmassakin ahdingossa, sillä hän kärsii totuuden tähden. Herran antama marttyyrikruunu täyttää sydämmen sanomattomalla ilolla. Mutta levotonna tykkii Suomen kansan sydän, sillä se kärsii synnin tähden. Vaan tämäkin on armoa, vaikkei se vaivan kestäessä armolta tunnu. Oi, jos sen myöntäisimme, niin valmistaisi sama Herra, joka meitä nyt vanhurskaudessa lyö, Suomelle armoa verratonta. Kärsimisen koulussa kasvavat kansat suuriksi, jos nöyrtyvät Jumalan väkevän käden alle. Myötäkäymisen lihavassa maassa karttuu synti, ja synti on kansan ainoa todellinen onnettomuus. Kaikkien aikojen kokemus tukee tätä Jumalan sanan niin monesti terottamaa totuutta. — — Jo alkoi nuori Suomi kevytmielisesti iloita isien haudoilla, muistamatta heidän varoituksiaan. Se vieraantui itsensäkieltämiselle ja kärsimiselle, vaan tutustui nautinnoihin, joihin se yhä kevytmielisemmin antautui. Kasvamistaan kasvoi Herrasta luopuneitten joukko, siinä nähtiin ennen pitkää niidenkin lapsia, joiden jaloa saarnaa Suomen herännyt kansa muutamia vuosikymmeniä sitten pyhää iloa sykkivin sydämmin kuunteli; ja tämän maailman ilosäveleitä virittää moni, joka lapsena kuunteli vanhempansa, noiden valittujen opettajain sanankuulijain, "veisaavan Herralle armon kautta heidän sydämmissään." — "Palajatkaa, palajatkaa" kuului Herran varottava ääni, vaan harvat sitä kuulivat: yhä suruttomammaksi kiihtyi synnin ilo. Vaan ei hyljännyt esi-isien uskollinen Jumala nytkään Suomea. Hän tarjosi eksyneelle armonsa apua, mutta armo oli vanhurskautta, apu kärsimisen kalkki. Onko nautinnoihin harjaantunut sukupolvi tämä kestävä sitä hyväksensä käyttää, niinkuin esi-isät kestivät? Paljon on isänmaa menneinä aikoina kärsinyt synnin vuoksi, paljon vanhurskaudenkin tähden. Me olemme kauan rauhassa nauttineet tämän kärsimisen siunatuita hedelmiä. Kun jälleen synkistyi tulevaisuuden taivas, niinkuin se monesti ennenkin pilviin peittyi, kysyy armas Suomi-äitimme meiltä, myötäkäymisensä päivinä kasvattamiltaan pojilta ja tyttäriltä: mitä olette te alttiit; kärsimään minun puolestani? Ja vielä painavampi on Jesuksen kysymys: "voitteko juoda sen kalkin, jonka minun pitää juoman?" ja tämä kysymys koskee kaikkia, jotka tahtovat Hänen opetuslapsiaan olla. Vakaa on ajan vaatimus! — — Herra, katso armossa heikkouteemme, riennä meitä auttamaan, jotta kärsimisemme olisi Sinulle kunniaksi ja isänmaallemme siunaukseksi!
"Autuaat ovat murheelliset; sillä he saavat lohdutuksen."
Math. 5: 5.
"Herra, kenen tykö me menemme, sinulla on ijankaikkisen elämän sana?"
Joh. 6: 68.
Korkealla liehuu ajan lippu, ja kerskaten kaikkialla sanellaan: ei ole ihmiskunta milloinkaan ennen niin nopein askelin edistynyt, yhä täydellisemmäksi se kehittyy, yhä onnellisemmaksi se pääsee. Mutta miten vieraantunut kristikunta onkin Jumalan sanan ennustuksille, kuuluu kuitenkin vielä siellä täällä huokaus "tule pian Herra Jesus", todistaen että niitäkin löytyy, jotka eivät ole alttiit ottamaan osaa tuohon aikamme ylistykseen. Herran pieni joukko tietää, että pimeyden ja valkeuden valtakunnan suuri taistelu likenee loppuansa, ja haikein sydämmin se kokee, että Jumalasta luopuminen kaiken tuon kiitetyn edistymisen uhallakin käy yhä yleisemmäksi kristikunnassa. Muistaen Jesuksen sanoja "kun Ihmisenpoika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päällä?" rukoilee se Herralta apua, voidaksensa kestää noita viimmeisten aikojen vaaroja, joista raamattu ennustaa ja joiden enteitä se kaikkialla yhä selvemmin näkee.
Miten on Suomen kansa esiintyvä tuon ratkaisevan taistelun päivänä? Senkin kutsui pelastuksen Jumala valtakuntansa palvelukseen, ja vaikka Hän sille tarjosi tämän armon myöhemmin kuin useimmille Euroopan kansoille, kirkastui sille paremmin kuin monelle muulle Herran kansoille määräämä korkea päätehtävä. Vaikkei maailma siitä mitään tiedä, toteutui Suomenkin kansan suhteen ainakin joskus Jesuksen ennustus "viimmeiset tulevat ensimmäisiksi." Vaan älkäämme menneiden päivien voittoihin turvatko: me tarvitsemme uutta armoa joka aika, semminkin nyt, kun Herran suuri seulomisenhetki likenemistään likenee. — Herra, ole meille armollinen Sinun nimesi tähden!
Jota nähtävämmin Jesuksen vaellus maan päällä ilmaantui kärsimisenä, jota selvemmin Hän viittasi uhrikuolemaansa, sitä pienemmäksi supistui Hänen opetuslastensa joukko. "Tahdotteko te myös mennä pois?" kysyi Hän siihen aikaan noilta kahdeltatoista, sillä hyvin Hän tiesi, miten vaikea heidänkin olisi seurata Häntä tuohon viimmeiseen suureen taisteluun. Tämän maailman ruhtinas kokosi sotajoukkonsa Herraa vastaan, estääksensä totuuden voittoa, ja valheen pettäminä kokoontuivat ihmiset joukottain hänen lippunsa ympärille, mutta opetuslasten pieni joukko todisti: "Herra, kenen tykö me menemme, sinulla on ijankaikkisen elämän sana?" On kyllä totta, että tämä joukko sulatuksen kuumimmassa helteessä horjui, hajoitettiin, pakeni — vaan Herran ylösnousemisen voima kokosi sen jälleen. Kun se sitten Helluntaipäivän aamukoitossa esiintyy taistelutantereella, huomaa jokainen koko sen käytöksestä, ettei se ole luopuva taistelusta, ennenkuin se on täyttänyt maanpiirin Jumalan kiitoksella, niinkuin vesi peittää meren pohjan.
Samoinkuin Jesuksen Kristuksen valtakunnan perustaminen maan päällä edellytti taistelua, niin on tämä valtakunta kaikkina aikoina levinnyt ja kehittynyt ainoastaan kovan taistelun kautta, ja tämä taistelu on kiihtyvä yhä kovemmaksi, jota pitemmälle aika joutuu. Raamattu ennustaa viimmeisten aikojen vaaroista, ja nämä ennustukset toteutuvat toteutumistaan. Aavistaen kovia aikoja, luopuvat useimmat ristin Herraa seuraamasta; tyytymättöminä Hänen lihaa ja verta masentavaan kuljetukseensa, hylkäävät he joukottain Hänen kärsivällisyytensä sanan. Häiriö karttuu, uusia mukavampia teitä keksitään, kun ristin Herran tie, jota Hänen sotajoukkonsa tulee vaeltaa, kapenemistaan kapenee.
Levotonna aaltoilee tuo suuri kansanmeri ajan syysmyrskyissä? Se viskaa vihansa kuohua Kristus-kallioa kohti, koettaen sitä syöstä alas. Mutta kallio on kestävä, eikä joudu yksikään hukkaan, joka sillä kalliolla seisoo. — — Vaan miksi koettaisimme heikoilla vertauksilla kuvata, miten turha maailman taistelu Kristuksen valtakuntaa vastaan on? — Joka etsii ymmärrystä oikein käsittääksensä tätä kysymystä, hän tutkikoon Jumalan sanan valossa Herran seurakunnan menneitä vaiheita. Miten kukistamattomana esiintyy tässä valossa Jesuksen Kristuksen taisteleva valtakunta kaikkina aikoina! Ja kuitenkin horjuu Herran tosi opetuslastenkin usko, taistelun kiihtyessä! Se tarvitsee uutta armoa joka hetki, sillä muutoin se joutuu kokonaan haaksirikkoon. Eikä kiellä Herra siltä armoansa. Hän tukee sitä vielä tänä päivänä tuolla vakaalla, luottamukseen kehottavalla kysymyksellään: "tahdotteko te myös mennä pois?" Kaikkialla, missä Hänen opetuslapsiaan löytyy, kuuluu tämä kysymys. Autuas se, joka Pietarin kanssa siihen vastaa: "Herra, kenen tykö me menemme, sinulla on ijankaikkisen elämän sana!"
Meiltäkin, köyhän Suomen asukkailta, kysyy Jesus juuri näinä koetuksen aikoina: "tahdotteko te myös mennä pois?" Ihmeellisesti on Hän johdattanut kansamme vaiheita menneinä aikoina, ja yhtä ihmeellinen on Hänen armonsa meitä kohtaan vielä nytkin. Ei Hän sallinut meidän suruttomina jatkaa tuota kevytmielistä matkaa, johon ihmiset täälläkin, Jumalasta luopuneen ajanhengen pettäminä, yhä yleisemmin alkoivat ottaa osaa: Hän peitti pilvillä tulevaisuutemme taivaan, vaatien meitä ajattelemaan "mitä meidän rauhaamme sopii." Onko Herra saavuttava armonsa tarkoituksen, onko Suomi nöyrtyvä Hänen väkevän kätensä alle? Pelastuksen tie on ristin tie. Onko kansamme tyytyvä sitä vaeltamaan, uskossa paeten Herran "kärsivällisyyden sanaan?" Onko se näinä koetuksen aikoina oppiva tunnustamaan: "Herra, kenen tykö me menemme, sinulla on ijankaikkisen elämän sana?" Surun aihetta meillä kyllä on, sillä suuri on syntivelkamme; mutta sureeko Suomi Jumalan mielen mukaan? Raamattu todistaa: "se murhe, joka Jumalan mielen jälkeen tapahtuu, saattaa katumisen autuudeksi, jota ei yksikään kadu." Sitä surua Hän tahtoo vaikuttaa kaikissa Suomen kansalaisissa, kun Hän vanhurskaudessa meitä lyö. Vaan miten yleinen on isiemme maassa nykyään "maailman murhe," ja se "saattaa kuoleman!" — Herra auta, Herra armahda!
Älköön Suomi siitä epätoivoon sortuko, että maallisessa suhteessa voimallisemman kansan edustajat kilvan vaativat meitä luopumaan isiemme perintöä hoitamasta ja kartuttamasta: tulevaisuutemme määrää Herra, eivätkä ihmiset. Älkäämme epäilkö Herran tarkoitusta, vaikka köyhä on maamme ja pieni sen kansa! Hän on kutsunut Suomenkin kansan valtakuntansa edustajaksi. Kalliit ovat Hänelle noiden heränneiden isien lapset, vaikka paljon ovatkin rikkoneet. Jos Suomi nöyrtyy syntinsä tunnustamaan, jos se voittaa viimmeisten aikojen kiusaukset, joiden uhriksi ihmiset kristikunnan emämaissa yhä lukuisammin joutuvat, on sen tehtävä oleva suuri! Ei Herra valitse aseitansa ihmisten tavoin. Kirjoitettu on: "ne kuin heikot ovat maailman edessä on Jumala valinnut, että hän väkevät häpiään saattais." — — —
Jo palajaa aurinko vähitellen jälleen lämmittämään kylmää maatamme. Suomen kansa alkaa odottaa kevään tuloa. Kun lumi sulaa metsissämme ja järvemme vapaina aaltoilevat — onko silloin kevät myöskin sydämmissämme? Herra yksin sen tietää. Kaikki riippuu siitä, saako Hän meissä vaikuttaa sitä parannusta, jota Hänen sallimansa koetukset tarkoittavat, vai täytyykö Hänen lyödä vielä kovemmin — tahi kokonaan jättää meidät turmeluksemme eloja niittämään. Varjelkoon Herra armossa Suomea semmoisesta katovuodesta, sillä sitä se ei kestäisi! — — —
* * * * *
"Jumala! me olemme korvillamme kuulleet, meidän isämme ovat meille luetelleet, mitäs heidän aikanansa ja muinoin tehnyt olet." Suuri on Sinun armos Suomen köyhää kansaa kohtaan aina ollut, suuri se vielä nytkin on! "Ei meille, Herra, ei meille, vaan sinun nimelles anna kunnia, sinun armos ja totuutes tähden!" Meillä on syntiä vain, vanhurskautemme on kuin saastainen vaate, vaan älä meitä vielä hylkää, riennä meitä auttamaan, sillä me olemme sangen viheliäisiksi tulleet. Anna meille Pyhä Henkesi, särje kovat sydämmemme ja opeta meitä hengessä ja totuudessa rukoilemaan: anna meille meidän syntimme anteeksi. Vanhurskas Jumala, kukista kaikki yritykset, jotka tahtovat turmella rakasta Suomeamme. Me olemme heikot, ole Sinä väkevä meissä! Varjele Suomen Siionia! Kylvä sen saarnatuoleilta elämän sanaa, jotta kansamme paremmin kuin nyt oppisi tuntemaan Hänen, joka yksin on "tie, totuus ja elämä." Valaise hallitsijamme ja auta häntä Sinun pelvossasi valvomaan totuuden ja oikeuden pyhyyttä isiemme maassa! Vuodata Suomen nyt kokoontuneisin säätyihin se rukouksen henki, joka etsii ja saa viisautta ja voimaa Sinulta! Armahda, Herra, kaikkia Suomen kansalaisia — niitäkin, jotka eivät Sinua tunne. Opeta meitä kaikkia tyytymään Sinun kuljetukseesi, ylistämään Sinun pyhää nimeäsi näinäkin koetuksen aikoina! "Herra kenen tykö me menemme? sinulla on ijankaikkisen elämän sana." Kirkasta se meille tämän talviyön pimeässä, jotta oikein ymmärtäisimme, että "kaikki Sinun tiesi ovat armo ja totuus niille, jotka Sinua pelkäävät." Valmista nimellesi täällä särjettyjen sydänten kiitosuhri todistukseksi, että Sinä olet meidät valinnut "kansaksesi ja laitumesi lampaiksi," ja että Sinä meitä vielä tahdot käyttää kukistamattoman valtakuntasi palveluksessa. — Herra, Sinä olet meidän linnamme, me turvaamme Sinuun! Amen.
"Autuas on se kansa, jonkaJumalana on Herra."
Ps. 144: 15.