Hannes Borg oli matkalla asemalle vastaanottamaan Elisabetia. Hän aikoi poiketa kirkonkylässä apteekkiin ja näki sen edustalla auton. Siinä istui Aino Vanaja. Hän oli nostanut turkinkauluksensa suojellakseen itseään kylmältä. Hannes Borg, joka tahtoi välttää Eversenin kohtaamista — epäilemättä kapteeni oli sisällä apteekissa — päätti toiste tehdä ostoksensa apteekissa. Mutta hänen tiensä johti apteekkitalon ohi, ja sivuuttaessaan auton hän tervehti neiti Vanajaa, joka hänestä näytti entistään kauniimmalta, mutta jonka kasvoilla oli surumielinen varjo. Samassa kapteeni Eversen tuli ulos apteekin ovesta ja alkoi astua alas portaita. Hän näytti vakavalta ja tervehti tohtori Borgia juhlallisen kohteliaasti.
Poiketessaan asemalle vievälle tielle, Hannes Borg tunsi, että äskeinen lyhyt kohtaaminen oli liikuttanut hänen sisimpäänsä. Syvällä piilevä haava ei vielä ollut ummessa, se alkoi kirveliä vähäisestäkin kosketuksesta…
Elisabetin ja Hannes Borgin jälleennäkeminen asemalla oli mitä herttaisin, niinkuin aina heidän oltua jonkun aikaa erossa.
Elisabet ei matkalla Koivukoskelle ollenkaan kosketellut enonsa välejä neiti Vanajaan, eikä Hannes Borg niihin kajonnut. Hän kertoi sensijaan pojastaan Väinöstä kaiken, mitä oli tapahtunut siitä asti kuin hän hänet näki naapuripitäjässä.
Elisabetin huvilan huoneita oli viikon päivät ahkeraan lämmitetty, ja saapuessaan illan suussa Koivukoskelle, hän näki tuttavallisten valojen tuikkivan ikkunoista, ja seuraavassa tuokiossa hänen pieni kotinsa sulki hänet lämpimään syliinsä.
Seuraavina päivinä Hannes Borg mielihyväkseen näki, miten ystävällisesti Elisabet kohteli Väinöä, joka alussa oli ujo ja harvapuheinen, mutta vähitellen kävi avomielisemmäksi. Ja ennen pitkää Hannes Borg saattoi havaita tämän vaalivan hienon naiskäden hyväntekevän vaikutuksen nuoren miehen koko olemukseen.
Kuultuaan, että Väinöllä poikana oli ilmennyt jonkunverran piirustuslahjoja — perintö Borgin suvulta — Elisabet lupasi antaa hänelle piirustustunteja, ja tämä lupaus ilahutti poikaa ja isää. Väinö saattoi jo liikkua huoneissa ja kävi eräänä päivänä Elisabetin huvilassa katselemassa hänen maalauksiaan.
Hänen paranemisensa edistyi yhä, niin että sairaanhoitajatar saattoi matkustaa takaisin Helsinkiin.
* * * * *
Eräänä iltapäivänä Elisabet näytti Hannes Borgille ulkomailla maalaamiaan luonnoksia ja valmiita kankaita. Hannes Borg katseli niitä kauan ja huudahti:
— Olenpa iloinen, että olet oppinut siellä suuressa maailmassa jotain uutta, silti eksymättä kubistisiin ja ekspressionistisiin liioitteluihin.
Vähän myöhemmin heidän istuessaan takkavalkean ääressä, Elisabet epäröiden otti puheeksi olonsa neiti Vanajan kanssa ulkomailla.
— En ole aikaisemmin tahtonut puhua siitä — näin hän alkoi — kun tiedän, että se asia on sinulle tuskallinen. Samasta syystä en ulkomailta tahtonut kirjoittaa sinulle hänestä tarkemmin.
— Aavistin jo itse pahaa. On luultavaa, että minun silloin niin suuren etäisyyden päässä ja pitkän eron vallitessa olisi ollut perin vaikea kestää koko totuutta.
Elisabet jatkoi:
— Ei ollut kulunut kuin kuukauden aika, kun Aino Vanajan alussa lämmin harrastus näyttämötaiteeseen alkoi heiketä. Sensijaan hän intohimoisesti antautui tanssitaidetta opiskelemaan. Hän kävi joka päivä kuuluisan tanssiplastiikan opettajattaren, Signora Sembrinin, luona. Hänen näyttämöopettajansa Vincenzo Oliva valitti minulle siitä.
— Tiedätkö, ylläpitikö hän kirjevaihtoa kapteeni Eversenin kanssa?
— Jo melkein alussa oli Everseniltä ruvennut tulemaan tiheään kirjeitä. Aino Vanajan ja minun välillä oli suuri kohtaus. Huomautin, miten väärin hän menetteli sinua kohtaan muuttamalla opintoalaa, kuitenkin edelleen käyttäen sinun uhraamiasi varoja. Siihen hän huomautti, ettei hän ollut sitoutunut mihinkään, että nyt vasta oli huomannut oikean alansa, ja että hänellä oli takeita siitä, että ennen pitkää saisi nuo rahat sinulle takaisin maksetuiksi. Samaan aikaan hän alkoi käydä upeasti puettuna, ja kun hän huomasi, että minä tätä kaikkea paheksuin, hän muutti asumaan toiseen, erittäin hienoon täysihoitolaan.
— Luuletko, että hän Münchenissä ollessaan antautui kevytmieliseen elämään?
— Sitä en luule. Hän kävi minua joskus tervehtimässä, ja näin hänet silloin tällöin taidetilaisuuksissa ja kahviloissa. Mutta hänen mukanaan oli aina joku hänen täysihoitolansa perhejäsenistä.
— Tapasivatkohan hän ja Eversen toisensa jo ulkomailla?
— Eivät, ainakaan minun tietääkseni. Mutta Aino Vanaja läksi Berliniin jo pari viikkoa ennen paluutaan kotimaahan. Hänen olostaan siellä en voi sanoa mitään.
Heidän keskusteluunsa tuli pysähdys, ja Hannes Borg tunsi vaistomaisesti, että Elisabet aikoi jotain kysyä, mutta että hienotunteisuus esti häntä sitä tekemästä. Hän arvasi tuon kysymyksen sisällyksen ja virkkoi:
— Tahdot ehkä tietää, mitkä välimme nyt ovat.
— En tahdo tietää muuta, kuin minkä itse haluat kertoa. Jos se on sinulle vastenmielistä, emme enää puhu tästä.
— Saatan nyt jo puhua siitä intohimottomasti. Yllätin neiti Vanajan ja kapteeni Eversenin Helsingissä, ja kun neiti Vanaja muutti asumaan Louhivaaran hoviin, olin ensi ajat epätoivoisessa, sairaaloisessa mielentilassa. Mutta poikani sairaus, hänen häälymisensä elämän ja kuoleman välillä — ainakin mikäli minusta tuntui — ja hänen paranemisensa ovat tyynnyttäneet mieltäni. Nyt liikkuu sisälläni etupäässä myötätuntoa ja surua tuon naisen nykyisen tilan johdosta. Kun viimeksi näin hänet Eversenin seurassa, molemmat näyttivät vakavilta. Ajattelin, ett& Eversen ehkä jo alkaa kyllästyä ja hylkää hänet… niinkuin hän on tehnyt ennenkin.
— Ja silloin?
— Silloin koetan tukea hyljättyä.
Elisabet loi enoonsa säikähtyneen katseen ja kysyi:
— Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?
— Niin, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Se on velvollisuuteni, tai oikeammin, tunne sisälläni sanoo, että minun tulee koettaa estää häntä luisumasta huonoon elämään ja perikatoon…
Oli jo tultu maaliskuun loppupäiviin. Väinö oli parantunut saamastaan vammasta ja oli ehtinyt kotiutua Koivukoskella. Lääkäri oli tosin kehottanut häntä olemaan varovainen, mutta silti hän jo ajanvietteekseen hiukan askarteli pienen talouden hoidossa.
Hän oli ottanut Toverin erityisesti hoitaakseen, ja selvästi huomasi, miten kiiltäväksi ja pirteäksi talon ainoa hevonen oli lyhyessä ajassa käynyt.
Hannes Borgilla oli asiaa kirkonkylän postikonttoriin, ja Väinö,joka aina kernaasti häntä kyyditsi, oli nytkin hänen ajajanaan.Postikonttorin edustalla he kohtasivat lääkärin, joka onnitteliVäinöä hänen terveestä näöstään. Sitten hän kävi vakavaksi ja sanoi:
— On kai tohtori Borg kuullut kerrottavan eilispäivän tapahtumasta?
— En ole kuullut, vastasi Hannes Borg, elämmehän niin syrjässä.
— Kapteeni Eversen ampui itsensä revolverilla eilisiltana. Minut kutsuttiin heti paikalle, mutta en voinut muuta kuin todeta, että henki oli lähtenyt.
Tämä lääkärin lyhyesti kertoma uutinen teki Hannes Borgiin tyrmistyttävän vaikutuksen. Hiukan toinnuttuaan hän aikoi kysyä miten oli neiti Vanajan laita, mutta älysi, ettei se sentään käynyt päinsä. Lääkäri jatkoi:
— Kapteeni Eversenin raha-asiat olivat käyneet kovin huonoiksi, niinkuin tohtori kai tietää. Ja viimein hänen velkojansa panivat hänet kovalle. Kiukkuisin oli kauppias Herhilä, jolla oli verrattain pieni saatava, parisenkymmentä tuhatta. Hän oli päättänyt hakea kapteenin konkurssiin. Toiset velkojat, joilla oli monta vertaa suuremmat saatavat, olisivat suostuneet jatkamaan tehdasliikettä, mutta holhouksensa, eli niinkuin lakitieteellinen nimitys kuuluu, administration, alaisena. Toiset taas vaativat Louhivaaran tilan myymistä. Kaikki tämä oli liian suuri nöyryytys tuolle ylpeälle luonteelle. Hän teki itsestään lopun.
Hannes Borg ei ollut kostonhimoinen eikä vahingoniloinen, muttakapteeni Eversenin kohtalo ei myöskään itsessään häntä järkyttänyt.Hänen ajatuksensa kiintyivät etupäässä kysymykseen, miten tukea neitiVanajaa siinä tukalassa tilassa, johon hän epäilemättä oli joutunut.
Erottuaan lääkäristä Hannes Borg ja hänen poikansa kävivät postikonttorissa. Siellä oli kirje Veikko Aavikolta. Hän valitti, ettei pitkään aikaan ollut saanut tietoja tohtori Borgilta.
Hannes Borg pahoitteli itsekseen, että noina vaiherikkaina viime kuukausina oli kokonaan laiminlyönyt Veikko Aavikon ja hän kirjoitti hänelle heti kirjeen, jossa pyysi häntä käymään Koivukoskella. Hänen mieleensä muistui samalla, että Aavikolla oli ollut asiaa Elisabetille, ja hän mainitsi kirjeessään, että sisarentyttärensä jo oli palannut ulkomailta. Elisabetille hän aikoi viittaillen mainita Veikko Aavikon käynnistä Koivukoskella.
* * * * *
Eversenin hautajaiset olivat hänen komeaan elämäänsä verrattuina olleet hiljaiset ja yksinkertaiset. Useat pitäjäläisistä olivat jääneet niistä pois. Helsingistäkään ei ollut tullut kuin muutama hautajaisvieras, vainajan lähimpiä ystäviä, niiden joukossa raihnainen paroni von Stackelbom. Kantajina olivat eräät paperitehtaan työmiehet, jotka olivat palvelleet talossa jo kapteenin isän aikana ja jotka ajan ristiriidoista huolimatta olivat olleet kiintyneet isäntäänsä.
Hannes Borg oli kauan ollut kahdenvaiheilla, lähtisikö hautajaisiin vai jäisikö pois. Mutta vaikka hän ei kantanutkaan kaunaa vainajan muistolle, oli lähtö maahanpanijaisiin hänen tunteidensa vastainen.
Hän ja hänen sisarentyttärensä lähettivät haudalle yhteisen seppeleen.
Lääkäriltä, jolle Hannes Borg hautajaisten jälkeisenä päivänä kävi maksamassa Väinön hoidon, Hannes Borg kuuli, että neiti Vanaja oli ollut mukana kirkkomaalla, ja etteivät tilaisuudessa saapuvilla olleet pitäjäläiset olleet häntä tervehtineet. Herhilä oli lisäksi esiintynyt julkeasti ja oli tahallisesti lausunut niin kovaan, että neiti Vanaja sen kuulisi, loukkaavia sanoja hänen suhteestaan vainajaan, jopa oli viitannut siihen, että hänet olisi pantava syytteeseen kapteeni Eversenin oikeastaan hänen velkojilleen kuuluvien rahojen tuhlaamisesta. Neiti Vanaja oli näyttänyt hyvin alakuloiselta ja masentuneelta. Hautajaisten jälkeen hän oli muuttanut asumaan kirkonkylän majataloon.
Tuntui siltä, kuin lääkäri olisi tuntenut jotain neiti Vanajan ja Hannes Borgin välisistä asioista, kun hän näin itsestään antoi nämä tiedot.
Ne tekivät Hannes Borgiin mitä syvimmän vaikutuksen, ja jo keskeltä kotimatkaa hän aikoi palata kirkonkylään tapaamaan neiti Vanajaa. Hän ajatteli: — Hän tarvitsee minua, hän on kaikkien hylkäämä. — Kestetty haikea suru, kaikki katkerat pettymykset täytyi nyt unhoittaa, täytyi voittaa itsensä ja rientää hänen luokseen.
Mutta hänen mielenliikutuksensa oli liian suuri, jotta hän olisi katsonut voivansa esiintyä hillitysti. Sitäpaitsi alkoi jo hämärtää, ja tämä päivän hetki ei hänestä tuntunut sopivalta.
Tultuaan kotiin hän sulkeutui huoneeseensa ja koetti löytää oikean aiheen ja tavan kohdatakseen Aino Vanajan seuraavana päivänä. Mutta hänen ajatuksensa olivat raskaat.
— Miten olikaan Aino Vanaja vastaanottava hänet? Ehkä Hannes Borgin tulo olisi hänestä kiusallinen!
Tuntiessaan mielensä kiihoittuneeksi Hannes Borgin oli tapana tyynnyttää itseään koneellisella työllä. Hän ryhtyi nyt järjestelemään papereitaan ja kirjeitään. Näiden joukosta osui hänen käteensä kellastunut italiankielinen kirjanen, jonka hän oli ostanut vanhalta kuljeskelevalta kirjakauppiaalta odottaessaan junaa eräällä italialaisen pikkukaupungin asemalla. Sen nimi oli:Amore del paria— Paarian rakkaus. Hän rupesi sitä selailemaan, lukien sieltä täältä sivun. Hän muisti nyt sen sisällyksen: — Nuori paaria — ulkopuolella yhteiskuntaa, lakia ja oikeutta oleva hindulainen — oli kerran nähnyt kuninkaan tyttären, ja hänessä oli herännyt mieletön rakkaus tähän naiseen, joka oli kaunis kuin unelma:bella come un sogno. Ja ajattelematta seurauksia hän oli heittänyt punaisen ruusun prinsessan kantotuoliin, sitä ohi kuljetettaessa. Tästä rikoksesta, että hän, näin alhainen olento, oli rohjennut ilmaista ihailuaan kuninkaan tyttärelle, hänet ruoskittiin ja teljettiin pieneen synkkään vankikomeroon, jossa hän sai kitua useita vuosia. Hallitsijan palatessa voitokkaana sotaretkeltä ja julistettua laajan armahduksen, hänet viimein vapautettiin. Linnaansa tultuaan kuningas tahtoi suudella tytärtään, mutta kun hän poisti hänen harsonsa, tuli näkyviin prinsessan suun kohdalla inhoittava syöpä. Ilkeät kadehtijain kielet kuiskasivat hänen korvaansa, että prinsessa hänen poissaollessaan oli uhrannut neitsyytensä saastaiselle hovimiehelle, ja että jumalat olivat lähettäneet hänelle tämän hirvittävän rangaistuksen. Hallitsija uskoi heidän puheensa ja hylkäsi tyttärensä, joka rupesi harhailemaan kaduilla, anoen almuja. Useimmat kääntyivät kammoksuen hänestä pois, mutta armeliaat ihmiset antoivat hänelle hengenpitimiksi ruokaa, sanoen:
— Hän on tuo onneton kuninkaantytär.
Eräänä päivänä kohtasi hänet vapauteen päästetty paaria, ja hän rakasti häntä vieläkin, huolimatta hänen hirvittävästä taudistaan. Ja hän otti hänet asumaan majaansa, elätti häntä ja ihaili hänen silmiään. Mutta öisin, kun entinen prinsessa nukahti, paaria valvoi ja itki verikyyneleitä. Ja kun paarian poloinen lemmitty viimein armottoman tautinsa murtamana kuoli, hän peitti hänet niin runsaasti veripunaisilla ruusuilla, että vainaja vallan hautautui niihin. Ja paaria itse tunkeutui näiden ruusujen peittoon, tukehtuen niiden voimakkaaseen tuoksuun —.
Tämä naiivin yksinkertaisesti kerrottu satu liikutti Hannes Borgia. Ja hän ajatteli, että hän itse oli lemmenonnesta osattomaksi jäänyt paaria. Mutta hänen lemmittynsä ei ollut auttamattoman alennuksen saastuttama. Ei ainakaan Hannes Borg tahtonut nousta hänen tuomitsijakseen. Eihän hänen oma nuoruutensa ollut nuhteeton. Ja salainen ääni hänen sisällään kuiskasi, että hän tuota naista kohtaan vielä tunsi hellyyttä. Mutta tämä tunne oli vapaa intohimoisista pyyteistä, siihen yhtyi jalostunut myötätunto ja tarve auttaa ja kohottaa. Niin, hän aikoi nostaa hänen arvoansa ihmisten silmissä, hän aikoi pyytää hänen kättään.
Tämä hänen päätöksensä oli luja, ja sen tehtyään hänestä tuntui, kuin olisi koko hänen olemuksensa rauhoittunut, kuin olisi hän ratkaissut häntä kauan kiusanneen pulmallisen ongelman.
Hän lähetti renkipojan viemään kirkonkylän majataloon neiti Vanajalle kirjeen, jossa pyysi saada seuraavana päivänä tulla häntä tapaamaan.
Sitten hän läksi Elisabetin luo ja ilmoitti hänelle päätöksensä. Elisabet pelästyi sen kuullessaan. Hetken kuluttua hän tointui senverran, että sai sanotuksi:
— Eikö hyvä sydämesi houkuttele sinua liian suureen uhraukseen, etkö voisi siirtää päätöksesi täyttämistä?
— Päätökseni on järkähtämätön, vastasi Hannes Borg.
— Mutta oletko ajatellut askeleesi seurauksia? Viihtyisikö tuo nainen tässä syrjäisessä sopukassa, kun hän juuri on huumautunut rikkaudesta ja suuren maailman humusta.
— Onnettomuus on toivottavasti syventänyt häntä ja tehnyt hänet nöyräksi.
— Hänen sydämensä on kylmä, en luule, että elämä sitä muuttaa.
— Siinä tapauksessa hän on onnettomista onnettomin, ja minun velvollisuuteni on olla hänen omanatuntonaan.
— Entä poikasi, joka on parantunut, jonka taas omistat — etkö pelkää, että äitipuolen kylmyys voisi vaikuttaa hänessä pahaa, voisi taas vieroittaa hänet kodista?
Elisabet, joka katsoi enonsa aikeen täytäntöönpanoa suureksi onnettomuudeksi, oli turvautunut tähän viimeiseen keinoon. Ja se oli osunut arkaan paikkaan. Hannes Borgia raateli lyhyt ristiriitainen sisäinen taistelu. Hän voitti sen ja virkkoi:
— Jos poikani todella on parantunut, hän ymmärtää isänsä päätöksen. Jos hän ei sitä ymmärrä ja sentähden vielä lähtee luotani, vaatii kai hänen kohtalonsa häneltä vielä suurempaa elämänkärsimystä.
— Olen epätoivoinen ajatellessani, miten onnettomaksi sinä tulet ja jaksatko enää kestää niitä kärsimyksiä, jotka tuon naisen tulo tänne sinulle epäilemättä tuottaa, sillä hän on arvoton vastaanottamaan sinulta niin suurta anteeksiantamusta.
— Unhoitat, että sinä itse olet antanut anteeksi henkilölle, joka on sinua vielä paljoa raskaammin loukannut.
Elisabet painoi päänsä alas ja vaikeni.
Hannes Borg poistui omalle puolelleen. Hän tunsi sisällään rauhaa, joka kevensi ja kirkasti mieltä. Illemmalla toi renkipoika hänelle kirjeen:
'Kunnioitettava herra Tohtori!
Olen liikutettu siitä, että vielä muistatte minua, joka tunnen itseni koko maailman hylkäämäksi. Otan kiitollisena vastaan ehdotuksenne tulla minua tapaamaan, arvaten, että tahdotte lohduttaa minua masennuksessani. Viivyn täällä vielä huomisen päivän.
Kunnioittaen:Aino Vanaja.'
Lähtiessään seuraavana päivänä kirkonkylään, Hannes Borg ei käynyt Elisabetin luona. Hän tahtoi välttää enempää tehotonta ja kiusallista keskustelua.
Majatalon eteisessä Aino Vanaja tuli häntä vastaanottamaan ja pyysi häntä käymään pieneen huoneeseen, johon ovi johti suoraan porstuasta. Sisällä hän kehotti vierastaan istumaan, mutta Hannes Borg ei mielenliikutukseltaan huomannut hänen kehotustaan. Ja molemmat seisoivat matkan päässä toisistaan.
Aino Vanajan kauniisiin kasvoihin oli suru painanut varjonsa ja hänen silmissään oli ihmeellinen hohde.
Hannes Borgin sydän oli niin täysi, hän olisi tahtonut sanoa niin paljon, mutta hän ei löytänyt ainoatakaan sanaa alottaakseen puhettaan. Hänellä oli se vaistomainen tietoisuus, ettei tuo nainen ollut häpeän ja ylenkatseen ruhjoma, vaan että raskas kohtalonisku oli häntä kohdannut. Ja kun hän seisoi siinä suorana ja solakkana, keltainen tukka kiiltäen kullanhohteisena ja ruiskukansiniset silmät kirkkaina ja syventyneinä, hän näytti Hannes Borgista surevalta ruhtinattarelta, suruunsa ylpeänä sulkeutuneelta ja saavuttamattomalta. Viimein soperteli Hannes Borg:
— Olen ajatellut… että teillä yksinäisenä naisena näiden asianhaarojen vallitessa voisi olla vaikeuksia… tarkoitan käytännöllisiä tehtäviä, joissa ehkä kaivattaisiin mieshenkilöä. Jos minä voin teitä jollakin tavoin hyödyttää, olen valmis teitä palvelemaan.
— Olen syvästi kiitollinen ystävällisestä tarjouksestanne. Mutta olen jo saanut kaikki asiani järjestetyiksi. Eilen kävi täti Forsgrén minua tapaamassa ja postissa sain äidiltäni kirjeen, jossa hän pyytää minua tulemaan luokseen. Vielä tänään iltapäivällä lähden matkalle.
Hannes Borgilta oli mennyt melkein kaikki rohkeus jatkaa. Mitä hänellä oikeastaan enää oli täällä tekemistä? Houkkio hän oli ollut, kun oli tahtonut esiintyä lohduttajana ja kohottajana. Ylpeänä ja itsetietoisena, joskin surun painamana, tuo nainen seisoi hänen edessään. Hannes Borg aikoi heittää hyvästit ja poistua, mutta sitten hänen mieleensä johtui, että hänellä nyt oli ainoa mahdollisuus saada täysi selvyys kohtalostaan.
Hän noudatti Aino Vanajan toistunutta kehotusta istuutua ja sanoi:
— Näen teidät ehkä viimeisen kerran. Sallitteko minun ennen eroamme tehdä teille muutamia kysymyksiä?
— Hyvin kernaasti. Olenhan kauan tahtonut puhua tohtorin kanssa.
— Ettekö ajatellut silloin kohdatessamme Helsingissä, että olitte julma, että syöksitte minut epätoivoon, hylätessänne minut ja poistuessanne kapteeni Eversenin kanssa?
— Olisin ollut vielä julmempi, jos olisin teeskennellyt tunteita…
Hän keskeytti puheensa, huomatessaan Hannes Borgin kärsivän ilmeen.
— Ettekö epäröinyt seuratessanne Everseniä hänen maatilalleen? Tiedän, että olette sovinnaisuuksista vapaa, mutta onhan nuoren naisen kunnia ja maine sentään suuriarvoinen.
— Julius Eversen oli minulle ritarillinen. Hän oli luvannut minulle täydellistä hienotunteisuutta ja kunnioitusta. Ja hän piti lupauksensa.
— Ja te… lähdittekö sinne sentähden, että Eversen oli luvannut kustantaa opintonne?
— Suuri maailma oli minut huumannut, kunnianhimon ääni kaikui ylinnä sisälläni. Tunsin kipeästi köyhyyteni, tahdoin päästä riippumattomaksi. Näyttämöura olisi ollut pitkä ja vaivaloinen. Se ei olisi vienyt minua nopeasti perille. Tanssijattaren ala, jolla minulle oli ennustettu menestystä, kangasti edessäni. Tämä oli syynä siihen, että uhmasin ihmisten puheita ja noudatin kapteeni Eversenin kutsua. Mutta kun näin, miten hän vähitellen muuttui, kuinka hän jätti entiset elintapansa ja joskus oli nöyrä kuin lapsi… silloin tunteemme sointuivat yhteen… kihlauduimme muutama päivä ennen hänen surullista loppuaan…
Hannes Borg huokasi syvään. Hän tiesi nyt kaiken. Hän aikoi vielä kysyä, mitkä olivat Aino Vanajan aikeet tulevaisuuteensa nähden. Mutta hän muisti jo liiaksi kysyneensä ja vaikeni.
Luodessaan katseen tähän pieneen majatalon huoneeseen, missä mitä köyhimmän kalustuksen lisänä olivat Aino Vanajan matkalaukut, hän muisti tämän nuoren naisen rauenneet loistavat tulevaisuudentoiveet ja sen huomaamattoman syrjäisen elämän, joka ainakin lähinnä häntä odotti, ja ahdistus valtasi hänen mielensä.
Hannes Borg painoi jäähyväisiksi hänen kättään ja sanoi:
— Kiitän teitä suoruudestanne. Toivon, että elämä auttaa teitä kantamaan suruanne.
Aino Vanajan silmissä oli myötätuntoon vivahtava ilme. Hannes Borg käänsi pois katseensa ja läksi.
* * * * *
Sillä aikaa kuin Hannes Borg oli kirkonkylän majatalossa, saapui Veikko Aavikko Koivukoskelle. Hän kysyi tohtori Borgia, ja kuultuaan, että tämä oli käymässä kirkonkylässä, hän jäi odottamaan. Odottaessaan hän muisti, että tohtori kirjeessään oli maininnut rouva Elisabet Borgin palanneen ulkomailta. Ja saatuaan Henrikalta tietää hänen asuntonsa, Aavikko lähti hänen puheilleen. Hänen tulonsa oli Elisabetille yllätys, siksi vähän oli Hannes Borg hänestä kertonut, jotta ei Elisabet odottaessaan hänen tuloaan olisi käynyt levottomaksi.
Veikko Aavikko istuutui Elisabetin pyynnöstä. Ja kun tuo hänen kauan odottamansa hetki viimein oli tullut, oli hänen kiire täyttää hänelle uskottu tehtävä. Hän kaivoi esille lompakostaan kirjeen, jonka kuori oli likainen ja rypistynyt, ojensi sen Elisabetille ja sanoi juhlallisesti:
— Tuntuu kuin raskas kivi lankeaisi hartioiltani, kun saan antaa rouvan omiin käsiin tämän kirjeen. Vannoin toimittavani sen perille, jos jäisin eloon ja löytäisin asuinpaikkanne.
Elisabet repi kuoren auki ja luki:
'Rakas Elisabet!
Kun kirjoitan tätä, ei minulla ole muuta kuin tunnin verran elonaikaa. Sen kuluttua on minut määrätty ammuttavaksi. Vartijani, Veikko Aavikko, on luotettava mies, ja hän on luvannut tuoda tämän kirjeen perille.
Vihamieheni, Simo Myyrä, oli seurannut minua matkan päässä silloin, kun autoin Sinut ja enosi pakenemaan. Hän ilmiantoi minut tästä, hankki lisäksi vääriä todistajia, että minä muka olin kavaltanut punakaartin varoja, antanut tietoja valkoisille, y.m. Hän kadehti johtavaa asemaani ja tiesi, että hän syrjäyttämällä minut pääsisi sijalleni. Olin joskus kiivaudessani tullut häntä loukanneeksi, niin että hän kantoi minulle vanhaa kaunaa. Mainitsen tämän sentähden, että tietäisit kuolemani syyn.
En pelkää kuolemaa, olenhan monta kertaa katsonut sitä suoraan silmiin. Mutta kadun katkerasti, että olen joutunut ajamaan kansan asiaa väärällä tavalla. Tässä vankikopissani tehdessäni elämäni lopputiliä, olen oivaltanut, ettei maailmaa paranneta lietsomalla vihaa ihmisveljien välille, vaan että siihen on pyrittävä sovinnon ja edistyksen tietä.
Sinun rakkautesi muisteleminen luo kirkkaan valon synkeän elämäni viimeisiin hetkiin, ja kun ajattelen, että olisin voinut sen omistaa, ellen olisi antanut luontoni pahoille voimille valtaa, tunnen suurta surua ja ahdistusta. Jospa voisin jäädä elämään, antaakseni Sinulle todisteen mielenmuutoksestani, ihailustani ja uskollisuudestani! Olenhan loukannut Sinua niin raskaasti, kuin ihminen voi toista loukata. Ja tämä rikokseni jää minulta sovittamatta. Mutta rohkenen näinä elämäni viimeisinä hetkinä sentään toivoa, että jalo sydämesi antaa minulle anteeksi, silloin kun lepään maan povessa.
Jää hyvästi, rakkaani. Seuratkoon elämän siunaus askeleitasi.
Sinua viimeiseen henkäykseen ihaileva ja rakastava
Yrjö Vahtera.'
Moneen kertaan oli Elisabetin täytynyt keskeyttää kirjeen lukeminen ja pyyhkiä kyyneleitään. Ja kun hän oli päässyt loppuun, peitti hän kasvonsa, antoi surunsa hillittömänä purkautua esiin ja puhkesi rajuihin nyyhkytyksiin.
Veikko Aavikko istui vastapäätä häntä neuvottomana katsellen hänen suruaan.
Saatuaan kyyneleistään hiukan huojennusta, Elisabet kysyi:
— Oliko hänen kuolemansa helppo, kuoliko hän heti, kitumatta?
Veikko Aavikko vaikeni hetken, epätietoisena, rohkenisiko lisätä hänen suruaan. Mutta Elisabet rohkaisi häntä:
— Voitte kertoa minulle kaiken, täytyyhän minun saada tietää koko hänen kohtalonsa.
— Olenhan todella velvollinen tekemään sen vainajankin tähden, virkkoi Aavikko. No niin, minä poloinen olin joutunut punaisten puolelle ja Yrjö Vahteran vartijaksi. Niin masentunut olin, kun saapuneiden lisävartijoiden kanssa saatoin hänet ampumapaikalle, että jalkani tuskin kannattivat minua pystyssä. Mutta minulle uskottu kirje rohkaisi mieltäni, sillä tahdoin täyttää kuolemaan tuomitun viimeisen tahdon.
Kun hänet jo oli asetettu seinää vastaan ammuttavaksi, tuli Simo Myyrä paikalle ja käski, että Yrjö Vahtera pakkasesta huolimatta oli riisuttava alasti. Sitten hänet sidottiin puuhun, ja ensimäisenä Simo Myyrä rääkkäsi häntä pistimellään ja käski sotilaidensa tehdä samoin. Yrjö Vahtera kesti tämän kidutuksen kuin sankari, valittamatta, armoa anomatta. Vasta kun eräs ilkeä nainen, Kerttu Huhta, oli häntä rivosti silponut puukolla ja raiskannut hänen miehuutensa, nousi hänen povestaan hirvittävä korina ja hän kuoli verenvuotoonsa. Kerttu Huhta huusi:
— Mene nyt rakastelemaan lahtarin naisia, petturi!
He jättivät ruumiin siihen. Sain illalla lomaa pistäytyäkseni läheiseen kotitalooni, otin pimeän tultua ruumiin kelkassa mukaani ja hautasin sen talomme maalle lähelle omaa punaisten ampumaa veljeäni. —
Elisabet oli tästä Aavikon kertomuksesta kuin kivettynyt, eikä hän enää saanut kyyneliltä hoivaa, vaan tuijotti mielettömin katsein eteensä. Mutta vähitellen alkoi hänen silmistään loistaa sisäinen valo, Yrjö Vahteran kirkastunut kuva kohosi hänen eteensä, ja hän riensi ottamaan esille piilosta ison maalauksensa, "Atenalaisten laulun", jonka huomattavin nuorukaishahmo kantoi Yrjö Vahteran miehekkään kauniita piirteitä. Hän asetti sen jalustalle ja leikkasi sisäkasveistaan oksia, joilla koristi sen kehyksen.
Kun Hannes Borg palasi kotia kirkonkylän majatalosta ja meniElisabetille ilmoittamaan käyntinsä tulosta, ja kun hän näki sielläVeikko Aavikon ja kukilla koristetun maalauksen, hän aavistiElisabetin saaneen tietoja Yrjö Vahterasta. Luettuaan Yrjö Vahterankirjeen, hän virkkoi:
— Hän pelasti meidät ja sai omalla hengellään maksaa kauniin tekonsa. Hän sortui veljesvihan marttyyrina, jättäen meille elinajaksi nöyräksi tekevän muiston.
Toukokuun lopulla nuori suvi heloitti kukkeana.
Elisabet oli palannut Veikko Aavikon tilalta, missä hän oli kukin koristanut Yrjö Vahteran ja Veikko Aavikon nuoren veljen haudat. Hän aikoi pystyttää Yrjö Vahteran haudalle kiven ja aitauksella ympäröidä tämän paikan, johon hän oli lunastanut itselleen omistusoikeuden. Aavikon talo ja perhe oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hän oli päättänyt kasvattaa ja sivistää hänen molemmat poikansa.
Tästä talosta ja tuosta haudasta oli tuleva hänen toivioretkiensä päämäärä.
Veikko Aavikkoon tutustuttuaan Elisabet oli saanut hänen kärsivistä kasvoistaan soveliaan mallin alttaritaulunsa Kristuskuvaan.
Tämä taulu oli nyt valmis ja asetettu kehykseensä hävityksen jälkeen korjatussa ja uudestaan maalatussa kirkossa.
Nuorisoseuran jäsenet olivat kukilla ja köynnöksillä koristaneetHerran huoneen.
Oli lauantai-aamupäivä. Uuden alttaritaulun paljastajaisia vietettiin hartaushetkellä.
Alttaritaulun kuva: Kristus Getsemanessa, antoi kirkkoherralle aiheen puhua kärsimyksestä. Kosketeltuaan sitä raamatun kohtaa, joka esittää Kristuksen kärsimystä Getsemanessa, hän jatkoi:
"Kärsimys on elämän laki, siitä ei kukaan pääse vapaaksi. Mutta toisten hartioille elämä luo kevyemmän kärsimystaakan, toisten hartioille raskaamman. Meidän tulee koettaa kantaa kärsimystämme niin, että siitä syventyisimme ja tulisimme kykeneviksi lohduttamaan ja tukemaan toisia kärsiviä.
"Joskus inhimillinen kärsimys on niin suuri, että se murtaa, että se musertaa. Se katkaisee nuoren kukoistavan elämän, se tuhoaa täysissä voimissa olevan toimitarmoisen miehen, se kukistaa vanhuksen, joka hyvyydellään ja viisaudellaan olisi voinut lämmittää ja valistaa muita.
"Sellaisen kärsimyksen edessä on meidän nöyrtyminen.
"Vuosisatoja oli synnyinmaamme kantanut vieraan sortajan raskasta orjuudentaakkaa. Tämä sortaja oli vähitellen soaissut ja myrkyttänyt osan kansastamme. Suuret maailmanhistorialliset tapahtumat toivat meille sellaisen hetken, jona pieni sorrettu maamme tunsi voimakasta tarvetta ja toivoa vapautua tuosta kärsimystaakasta. Ja monet veljistämme ottivat kantaakseen entistä suurempia kärsimyksiä. Useat uhrasivat henkensä, joka eläville olennoille on kaikkein rakkainta. Ja ylenmääräisen kärsimyksensä ja kuolemansa hinnalla he lahjoittivat maalleen suurimman lahjan, minkä orjuudessa kitunut kansa voi vastaanottaa: vapauden.
"Nöyrrymmekö tällaisen uhrauksen edessä, tunnemmeko sen velvoittavana voimana?
"Emme sitä tee. Ylläpidämme yhä edelleen kansallispahettamme, eripuraisuutta. Mielemme mataa maassa, takerrumme pieniin näkökohtiin ja pyyteisiin, eikä katseemme kohoa ylös seesteisiin kevätilmoihin. Eikö suvinen kauneus meitä hellytä, eikö keväinen sulous saa isänmaanrakkauttamme leimuamaan? — — —"
Sitten kirkkoherra vielä puhui kauneudesta inhimillisen kärsimyksen lieventäjänä, hän puhui taiteen merkityksestä ihmismielien avartajana ja kiitti lopulta taiteilijatarta, joka taideteoksellaan oli kaunistanut Herran huonetta.
Peite lankesi alttaritaulun edestä, ja koolla oleva yleisö sai katsella Elisabet Borgin viime taideluomusta. Ymmärtäjät ihailivat sen silmiä hiveleviä värisoinnoksia, ja useita liikuttivat Kristuskuvan kärsivät kasvot.
Nuorisoseuran sekakuoro lauloi urkujen säestämänä hymnin, ja tämä lyhyt juhlahetki oli päättynyt.
Elisabet ja Hannes Borg olivat pyytäneet siksi lauantai-illaksi Koivukoskelle kirkkoherran, Forsgrénin puolisot, useita nuorisoseuran jäseniä ja Aavikon perheineen, jotka olivat saapuneet alttaritaulun paljastajaisiin.
Veikko Aavikon, hänen puolisonsa ja poikiensa, Elisabetin ja Väinön seurassa Hannes Borg palasi kirkosta Koivukoskelle.
Keskipäivän aurinko säteili lämpöä hehkuen, peipot lauloivat raikassävelisiä vuorolaulujaan. Nuoren nurmen ja kevätkukkien tuoksu tunki sieraimiin ja puhdas ilma täytti keuhkot.
Vaikka Hannes Borg tunsi, että hänen sydämensä pohjalle oli laskeutunut herkeämätön surumielisyys hänen kauniina kangastaneen onnensa saavuttamattomuudesta, vallitsi hänen mielessään sentään nyt tyven intohimojen rajujen myrskyjen jälkeen.
Ja hän aikoi tavoitella sitä tyydytystä, jonka tarjoaa mielien valistaminen, haavojen parantaminen, kärsimysten huojentaminen.
Ja niitä seudun nuoria, joille hän oli koettanut selvitellä elämänkatsomustaan, ja lähinnä omaa poikaansa, hän tahtoi innostaa yhtymään hänen liittolaisikseen.