Umslopogaas kuunteli Itkuntekijään nojaten, sutten liikehtiessä ympärillä, ja itki, sillä Liljankukan ja minun jälkeeni hän rakasti Galazia enimmin koko maailmassa. Kun Galazi oli lopettanut, vastasi hän:
"Ellei minulla olisi tuolla ylhäällä erästä heikkoa ja avutonta olentoa, niin minä vannoisin sinulle, Susi, että heittäisin henkeni sinun ruumistasi syleillen, jos kaadut ennen minua. Ja jos kaadut ja minä jään eloon, niin minä vannon, ettei Itkuntekijä lepää, ennenkuin jokainen noista sotureista on henkensä heittänyt. Se on heiluva vuodesta vuoteen, kunnes viimeinen lepää yhtä hiljaa kuin sinä kuoltuasi. Ehkä tein väärin, Galazi, kun kuuntelin Zinitan houkutuksia ja annoin naisten tunkeutua väliimme. Toivokaamme, että löydämme kerran maan, jossa ei ole naisia, sotia vain, sillä siinä maassa me tulemme mahtaviksi.
"Nyt lopetamme toveruutemme hyvin ja komeasti, ja harmaa väkemme saa tapella tarpeekseen, ja ellei tuo vanha velhotar, joka istuu tuolla ylhäällä, ole milloinkaan ennen hymyillyt, niin nyt hän on hymyilevä taisteluamme katsellessaan. Tämä on suunnitelmani; käymme vihollisen kimppuun kaksi kertaa. Ensin metsässä, ja jos meidät työnnetään takaisin, niin sitten velhottaren polvilla luolan edustalla, jossa Nada on. Sanohan Susi, tahtooko harmaa väki tapella?"
"Viimeiseen saakka, veljeni, niinkauan kuin joku on niitä johtamassa, sitten en tiedä! Mutta niillä on vain hampaat keihäitä vastaan. Ehdotuksesi on hyvä, Bulalio. Lähtekäämme, olen levännyt."
He nousivat ja kutsuivat laumansa. Kaikki olivat saapuvilla, mutta lauma ei ollut hetikään niin suuri kuin muutamia vuosia sitten, jolloin Susi-veikot metsästivät ensi kerran Kummitusvuoren rinteillä; monet hillittömät hävitysretket olivat harventaneet lukumäärän eikä näille susille syntynyt penikoita. Lauma jakautui kahtia kuten ennenkin; naaraat seurasivat Umslopogaasia ja urokset Galazia.
He tunkeutuivat metsään ja kätkeytyivät tiheikköön hämärän notkon kahdenpuolen. Siinä he odottivat lähestyvää vihollista, jonka askeleet alkoivat vihdoin kuulua. Edellä hiipi kaksi tiedustelijaa väijytyksen varalta, ja nuo soturit sattuivat olemaan samat, jotka olivat puhelleet keskenään aamun sarastaessa, kun Galazi loikkasi heidän välistään aitauksen yli. He puhelivat nytkin sinne tänne kurkistellessaan, pysähtyen vihdoin notkon suulle toisia odottamaan, ja Umslopogaas kuuli, mitä he sanoivat.
"Mikä kamala paikka tämä onkaan, veljeni", sanoi toinen; "paikka, joka on täynnä aaveita, outoja ääniä, käsiä, jotka tuntuvat työntävän meitä takaisin, ja näkymättömien sutten vinkumista. Kummitusvuoreksihan tätä sanotaankin, ja nimi on kylläkin paikallaan. Soisinpa, että kuningas olisi antanut meille jonkun muun tehtävän — nämähän ovat noitia, ja tämä paikka on oikein heidän tyyssijansa. Sanopas, veljeni, mikä se oli, joka loikkasi aamupimeässä aitauksen yli? Noitapa tietenkin! Wow! ne ovat kaikki noitia. Voisiko kukaan oikea ihminen tehdä sitä, minkä tuo Susi-niminen mies teki joelle pyrkiessämme? Olisipa Itkuntekijä ollut nuijaa tukemassa, niin joukkomme olisi huvennut siihen paikkaan."
"Itkuntekijällä oli nainen vartioitavana", murahti toinen. "Mutta olet oikeassa, tämä paikka on todellakin noitien ja pahojen henkien pesä. Olin näkevinäni tuolla puiden pimennossaesedowaniensilmien kiiluvan ja niiden hajukin tuntuu nenääni. Mutta nuo noidat meidän täytyy kuitenkin saada hengiltä, sillä jos palaamme Umgugundhlovuun tyhjin toimin, niin pianpa kuumennetaan rautoja, joiden kärkeä me saamme maistaa. Lähdemmekö liikkeelle, veljeni. Joukkomme on jo lähellä. Soisinpa, että Faku vaihtaisi tilallemme toiset, sillä tässä tiheikössä kävelen mieluimmin viimeisenä kuin ensimmäisenä. Kas, tässähän näkyy jälkiä — lukematon joukko sudenjälkiä ja siellä täällä joku ihmisjälkikin; he ovat ehkä milloin sitä ja milloin tätä — kukapa sen tiennee? Tämä on totisesti aaveiden ja noitien maa."
Susi-veikoilla oli ollut täysi työ hillitä väkeänsä soturien tullessa näkösälle, ja raivo kiihtyi joka hetki. Kidoista valui kuola, silmät kiiluivat ahnaasti ja äkkiä ponnahti eräs naarassusi korkealle ilmaan ja iskeytyi ulvahtaen soturin kurkkuun, joka oli viimeksi puhunut. Molemmat suistuivat tantereeseen painiskellen raivoisasti, kunnes kumpikin oli heittänyt henkensä.
"Esedowanit! Esedowanitovat kimpussamme!" huusi toinen tiedustelija lähtien juoksemaan toveriensa luo. Mutta hän ei päässyt milloinkaan sinne saakka, sillä nyt syöksähtivät kaikki sudet kätköistään oikealta ja vasemmalta hänen kimppuunsa, ja parin silmänräpäyksen kuluttua oli miehestä vain keihäs jäljellä.
Soturit päästivät huikean hätähuudon ja toiset kääntyivät rientääkseen pakoon, mutta Faku, heidän päällikkönsä, joka oli roteva ja urhoollinen mies, karjaisi: "Seisokaa lujina, kuninkaan lapset, seisokaa lujina! Edessänne ei ole ainoatakaan esedowania, vaan Susi-veikot roskajoukkoineen. Mitä! Pelkäättekö koiria, te, jotka olette nauraneet miesten keihäillekin? Piiriin, lapset, ja seisokaa lujina!"
Soturit kuulivat päällikkönsä äänen ja tottelivat heti muodostaen kaksinkertaisen suljetun kehän. Katsahtaessaan oikealle he näkivät Bulalion suden hampaat kulmilla hohtaen ja kulunut sudentalja olkapäillä liehuen hyökkäävän heitä kohti kuin myrskytuuli Itkuntekijä ylhäällä punasilmäisen lauman seuratessa kintereillä. He katsahtivat vasemmalle — ah, Vartijan he kyllä tunsivat. He olivat kuulleet sen iskujen rasahdukset alhaalla joen äyräällä ja tunsivat kyllä jättiläisen, joka heilutteli sitä kuin sauvaa, sutten kuninkaan, jolla oli käsivarsissaan kymmenen miehen voima. Wow! Tuossa he tulevat. Katso tuota joukkoa, mustaa ja harmaata, kuule sotalaulua, jota se ulvoo! Katso kuinka se syöksyy keihäitä vasten kuin veriryöppy kosken kallioon, vaahtona iskuhampaiden välke! Kehä on murtunut! Itkuntekijä on murtanut sen! Haa! Galazi on myöskin murtanut rivit; nyt täytyy heidän tapella selkä selkää vasten tahi menehtyä!
Kuinkako kauan ottelu kesti? Kukapa sen tiennee? Aika kuluu joutuin, kun iskut satelevat tiheästi. Vihdoin täytyi ystävysten peräytyä; he murtautuvat ulos samoinkuin he olivat murtautuneet sisäänkin ja katoavat metsän helmaan jäljellä olevine susineen. Soturijoukosta oli jäänyt eloon vain kolmasosa; toiset makasivat kuolleina, silvottuina ja muodottomiksi raadeltuina surmansa saaneiden petojen ruumisröykkiöiden alla.
"Olemme joutuneet taisteluun pahojen henkien kanssa, jotka käyvät kimppuumme sutten haahmossa", sanoi Faku. "Susi-veikot ovat varmasti noitia, mutta noitia, joista minä pidän; he taistelevat kuin leijonat ja osaavat taidon. Mutta heidät tapan tahi sitten kuolen itse. Meitä on tosin enää hyvin vähän, mutta paljonhan on susiakin kaatunut ja enkäpä noiden konnien käsivarret uupuvat kerran."
Hän lähti siis kapuamaan vuoren rinnettä ylös jäljellä olevine sotureineen, ja koko ajan ahdistivat sudet heitä kaataen miehen siellä ja toisen täällä, mutta vaikka he kuulivat ja näkivätkin Susi-veikkojen rohkaisevan uskollisiaan, eivät Susi-veikot käyneet heidän kimppuunsa, sillä he säästivät voimansa viimeiseen ratkaisevaan otteluun.
Matka oli pitkä ja vaivalloinen, eivätkä soturit tunteneet tietä ja kummitussudet ahdistivat heitä alituisesti. Oli jo ilta, kun he saapuivat tuon vanhan velhottaren jalkojen juurelle ja alkoivat kavuta tasanteelle.
"Mikä ihmeellinen, pari!" huudahti iso Faku. "Taistelisinpa mieluummin heidän mukanaan kuin heitä vastaan. Mutta heidän täytyy kuolla!" Ja hän alkoi kiivetä velhottaren polville.
Umslopogaas seisoi ja katseli ylhäällä istujan kasvoja, joita ilta-aurinko valaisi.
"Enkö sanonut, että tuo vanha velhotar hymyilisi taistelumme nähdessään?" huudahti hän. "Katso! Hän hymyilee! Hei, Galazi, usuttakaamme loput väestämme vihollista vastaan, ja taistelkaamme tämä ottelu loppuun mies miestä vastaan antamatta petojen turmella sitä kokonaan! Hei, Verenjuoja ja Harmaakuono! Hei, Kuolema ja kaikki te metsän asukkaat, mustat ja harmaat, vihollisen kimppuun, lapseni!"
Sudet kuulivat; ne olivat säälittävässä kunnossa, täynnä haavoja ja väsyksissä, ja niitä oli vain pieni ryhmä jäljellä, mutta luontoaan ne eivät olleet vielä menettäneet. Ulvahtaen ne hyökkäsivät viimeisen kerran vihollisen kimppuun, riuhtoillen, repien ja tappaen, kunnes ne olivat kaikki saaneet keihäistä surmansa, kaikki paitsi Kuolema, joka ryömi pahoin haavoittuneena Galazin luo kuollakseen tämän jalkojen juureen.
"Nyt olen päällikkö ilman heimoa", huudahti Galazi. "Mutta sellainenhan on kohtaloni. Niin oli halakazienkin luona ja niin kävi lopulta Kummitusvuorellakin. Sano, Bulalio, missä tahdot seisoa, oikeallako vai vasemmalla?"
Alhaalta tuleva polku jakautui nimittäin kahtia erään suuren kallionlohkareen tähden, joten velhottaren polville päästiin kahta kaitaista polkua pitkin, joiden väliä oli noin kymmenen askelta. Umslopogaas astui vasemmalle, Galazi oikealle ja siinä he odottivat keihäät varalla. Soturit ilmestyivätkin pian lohkareen takaa ja hyökkäsivät tasannetta kohti, toiset toista polkua pitkin ja toiset toista. Ylhäältä singahtaneet keihäät tappoivat kolme, mutta soturit eivät pysähtyneet, vaan ryntäsivät urhoollisesti eteenpäin. Umslopogaas kumartui, hänen pitkä käsivartensa ojentui, tappara välähti ja yksi vihollinen vierähti alas.
"Yksi!" huudahti Umslopogaas.
"Yksi, veljeni!" toisti Galazi heilauttaen nuijaansa uuteen iskuun.
Eräs soturi hyökkäsi laulaen kaatuneen toverinsa paikalle ja hypähteli sinne tänne Umslopogaasin edessä keihäs valmiina iskemään. Itkuntekijä heilahti, mutta mies kavahti samassa takaisin, niin että isku meni harhaan.
"Huonostipa iskit, noita!" huusi mies syöksähtäen antamaan surmanpiston, mutta, katso, tappara kiertää pientä kehää aivan maan pinnassa iskien äkkiä ylöspäin ja ennenkuin soturi ehti pistää, oli Itkuntekijä halaissut hänen päänsä, leuasta aivoihin saakka.
"Mutta nyt sitä paremmin, sinä houkka!" sanoi Umslopogaas.
"Kaksi!" huudahti Galazi oikealta.
"Kaksi, veljeni!" toisti Umslopogaas.
Kaksi vihollista syöksyi jälleen esiin yksi kumpaakin vastaan toivoen onnistuvansa paremmin. Huuto "kolme!" kajahti samassa oikealta ja vasemmalta ja heti senjälkeen "neljä!"
Faku käski nyt jäljelläolevien miesten painaa kilvet yhteen ja työntää siten nuo kaksi polkujen päistä kauemmaksi tasanteelle. Temppu onnistuikin, mutta neljä soturia kaatui jälleen, ennenkuin Susi-veikot väistyivät.
"Saartakaa ja tappakaa heidät!" karjaisi Faku.
Mutta ken voi saartaa Itkuntekijän, joka välähtelee yht'aikaa joka taholle, Itkuntekijän, joka ei putoile enää raskaasti, vaan nokkii, nokkii kuin tikka, eikä kertaakaan turhaan? Ken voi saartaa miehen, joka on tasankojen antilooppia nopeampi? Wow! Hän on tässä! Hän on tuossa! Hän on noita! Kuolema piilee hänen kädessään, ja kuolema tuijottaa hänen silmistään!
Galazi on myöskin vielä hengissä, sillä Vartija nousee ja laskee kilpiin kumahdellen, ja hänen käheä huutonsa kajahtaa tämän tästä kaatuneiden lukumäärän ilmoittaen. Hän tappelee kuin leijona, vaikka hän on haavoja täynnä; tapparan isku on melkein katkaissut hänen reitensä, mutta hän riehuu yhä. Hänellä on enää vastassaan vain kaksi vihollista, joista toinen pyörähtää äkkiä hänen taaksensa ja haavoittaa häntä selkään. Galazi iskee edessään seisovan soturin tantereeseen ja kääntyy sitten toista kohti. Vartija heilahtaa korkealle ja putoaa rusentaen miehen kuin munankuoren.
Galazi pyyhkäisi veren kasvoiltaan ja katsahti ympärilleen. "Kaikki!Bulalio", huudahti hän.
"Kaikki, paitsi kahta, veljeni", kajahti vastaan teräksen helähdyksen ja kilven kumahduksen säestämänä.
Susi-Galazi tahtoi mennä veljeänsä auttamaan, mutta ei voinut, sillä hänen voimansa alkoivat pettää; hän oli taistelunsa taistellut.
"Jää hyvästi, veljeni! Nytpä kelpaakin kuolla; ruumisvuoteelle, jonka olen itse valmistanut!" huusi hän kaikuvalla äänellä.
"Jää hyvästi! Nuku hyvin, Susi!" vastattiin. "Kaikki paitsiyksi!"
Galazi vaipui ruumiskasalle, mutta oli vielä hengissä. "Kaikki, paitsi yksi", toisti hän. "Ha! ha! tuon yhden ei ole hyvä olla, kun Itkuntekijä heiluu vielä. Kannattipa elää, kun saa näin ihanasti kuolla! Voitto! Voitto!" Ja Susi-Galazi nousi horjuen polvilleen heiluttaen Vartijaa viimeisen kerran päänsä yläpuolella. Sitten hän vaipui maahan jälleen ja heitti henkensä.
Umslopogaas Chakan poika ja Faku Dingaanin soturi katselivat toisiaan.Vain he kaksi olivat jäljellä, sillä kaikki muut olivat kaatuneet.Umslopogaasilla oli paljon haavoja, mutta Faku oli vahingoittumaton, jaFaku oli miesten vahvimpia ja osasi käytellä tapparaa, mikä asehänelläkin oli nyt kädessään.
Hän nauroi röyhkeästi. "On siis tultu niin pitkälle, Bulalio", sanoi hän, "että meidän täytyy nyt kahdenkesken ratkaista, saako kuningas tahtonsa perille vai ei. Mutta miten hyvänsä ottelumme päättyneekin, on mielestäni suuri onni, että olen saanut nähdä tämän taistelun; olla tekemisissä kahden sellaisen soturin kanssa on mitä suurin kunnia. Levähdä hetkinen, Bulalio, ennenkuin lopetamme. Veljesi kuoli sankarina, ja jos minun on suota voittaa, niin tarinaa hänen kuolemastaan kerrotaan pian kaikkialla, sen milloinkaan unhottumatta."
Umslopogaas kuunteli, mutta ei vastannut, vaikka Fakun sanat miellyttivätkin häntä, sillä hän ei tahtonut tuhlata voimiaan turhiin puheisiin ja ilta alkoi jo hämärtää.
"Olen valmis, Dingaanin mies", sanoi hän ja kohotti tapparansa.
He kiersivät hetkisen toistensa ympäri vaanien sopivaa tilaisuutta iskeä. Faku suuntasi äkkiä tuiman iskun Umslopogaasin päätä kohti, ja Umslopogaas kohotti tapparansa vastaan, mutta ei saanut iskua täysin väistetyksi; rengas hänen päänsä ympärillä katkesi ja ihoonkin tuli haava.
Kipu sai Bulalion valveille, niin sanoaksemme. Hän tarttui Itkuntekijään molemmin käsin ja iski kolmasti. Ensimmäinen isku katkaisi Fakun päätöyhdön ja lennätti kilven menemään pakottaen Fakun peräytymään keihään pituuden verran, toinen meni harhaan, ja kolmannella iskulla tapparan varsi luiskahti hiukan Umslopogaasin hikisissä käsissä, niin että terä osui lappeettain Fakun rintaan. Isku osui kuitenkin täydellä voimallaan murskaten rintakehän ja lennättäen Fakun tasanteelta vuoren viettävälle rinteelle, johon hän jäi liikkumattomana makaamaan.
"Hyvä päivätyö", sanoi Umslopogaas julmasti hymyillen. "No, Dingaan, lähetä nyt toinen joukko kuolleitasi korjaamaan", ja hän kääntyi mennäkseen luolaan Nadan luo.
Mutta Faku ei ollut vielä kuollut, vaikkakin kuolettavasti haavoittunut. Hän kohottautui ja sinkosi viimeisillä voimillaan tapparansa Umslopogaasia kohti, joka oli hänet voittanut. Umslopogaas ei aavistanut mitään ja isku oli niin hyvin suunnattu, että tappara sattui häntä vasempaan ohimoon murtaen luun ja tehden suuren reiän. Faku vaipui kuolleena maahan, ja Umslopogaas heitti kätensä ylös kaatuen kuin isketty härkä ja jääden ovikivien varjoon liikkumattomana makaamaan.
Nada istui kokoonkyyristyneenä luolassa kuunnellen taistelun melskettä, joka läheni vitkalleen, sutten ulvontaa, soturien huutoja ja teräksen kalsketta. Hän istui siten koko päivän ja kuuli illalla taistelun riehuvan aivan luolan edessä, vaimentuvan ja vihdoin taukoavan kokonaan. Hän kuuli Susi-veikkojen huudot, kun he ilmoittivat toisilleen kaatuneiden lukumäärän, ja Galazin kuolinhuudon: "Voitto!" Hänen sydämensä vavahti ilosta, vaikka hän tunsi, että huudossa oli ollut kuoleman kaiku. Heikkoa aseiden kalsketta kuului vielä, mutta sitten hiljeni kaikki, ja valonsäde katosi.
Kaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus. Ei kuulunut enää miesten huutoja eikä teräksen helinää, ei sutten ulvontaa eikä riemun tahi tuskan huutoja — kaikki oli hiljaa kuin haudassa, sillä kuolema oli korjannut kaikki.
Pimeässä luolassa istuessaan koetti Nada Liljankukka rohkaista mieltään sanomalla itsekseen: "Kyllä mieheni tulee pian, tulee varmasti. Murhamiehet on tapettu — hän sitoo ensin haavansa, joita hän on ehkä saanut jonkun naarmun. Sitten hän tulee, ja hyvä onkin, että hän tulee, sillä olen jo kyllästynyt yksinäisyyteeni, ja tämä paikkakin on niin kaamea."
Mutta mitään ei kuulunut. Hän jatkoi yksinpuheluaan huutaen nyt sanat, niin että luola kaikui: "Nyt olen rohkea enkä pelkää mitään, työnnän kiven sivulle ja lähden häntä hakemaan. Tiedän aivan hyvin, ettei hän viivyttelisi, ellei hänen täytyisi hoitaa jotakin haavoittunutta, ehkäpä Galazia. Niin, Galazi on varmasti haavoittunut. Minun täytyy mennä häntä hoitamaan, vaikka hän ei pitänytkään minusta enkä minäkään hänestä, sillä hänhän tahtoi aina tunkeutua minun ja mieheni väliin. Tuo hurja susimies on naisten vihollinen, enimmän kuitenkin minun, mutta siitä huolimatta minä tahdon häntä hoitaa. Lähdenkin heti", ja hän nousi ja työnsi kiveä.
Mutta mitä tämä merkitsi? Kivihän ei hievahtanutkaan. Samassa hän muisti, että hän oli sutta pelätessään koskettanut kiveen, jolloin se oli hiukan luiskahtanut ja solahtanut syvemmälle sisäänkäytävään. Umslopogaas oli kyllä kieltänyt häntä koskemasta kiveen, mutta Nada oli hädissään unhottanut varoituksen. Ehkäpä hän kuitenkin jaksaa vääntää kiven sivulle. Turha toivo! Kivi ei liikahtanut edes hiuksen vertaa. Hän oli vanki ilman ruokaa ja juomaa, kunnes Umslopogaas tulisi hänet vapauttamaan. Entä, jollei Umslopogaas tulisikaan? Silloin hänen täytyi varmasti kuolla.
Hän alkoi huutaa peloissaan mainiten Umslopogaasin nimeä. "Umslopogaas! Umslopogaas!" vastasi kaiku luolan seinistä ja siinä kaikki.
Niin, Umslopogaasia ei kuulunut, ja ravinnon puutteessa Nada heikontui päivä päivältä, kunnes kärsimykset vihdoin ikäänkuin pimensivät hänen järkensä. Tuo vainaja, josta Galazi oli kertonut hänelle, istui jälleen kolossaan lähellä luolan kattoa ja puhui hänelle, sanoen: "Galazi on kuollut! Häntä on kohdannut Vartijan kantajan kohtalo. Ja kuolleet ovat kummitussudetkin! Minä kuolin nälkään tässä luolassa, ja niinkuin minä kuolin, niin täytyy sinunkin kuolla, Nada Liljankukka! Nada Kuolontähti, jonka kauneus ja kopeus ovat kaiken tämän murhaamisen aiheuttaneet!"
Nada oli näkevinään puhujan ja kuuli nuo sanat aina tämän tästä.
Houreistaan huolimatta pani Nada merkille, että valo tunkeutui reiästä kaksi kertaa, jolloin hän tiesi ulkona olevan päivän, ja katosi kaksi kertaa, jolloin ulkona oli yö. Kun valo ilmestyi kolmannen kerran ja katosi vihdoin, havahtui hän täyteen tietoisuuteen ja tunsi olevansa jo kuolemaisillaan. Ulkopuolelta kantautui hänen korviinsa -ääni, jota hän rakasti, ja se kysyi ontosti: "Nada! Elätkö vielä, Nada?"
"Kyllä", kuiskasi hän käheästi. "Vettä, anna minulle vettä!"
Ulkopuolelta kuului rahinaa ikäänkuin suuri käärme olisi vaivalloisesti laahautunut tiehensä, ja hetkisen kuluttua ojensi vapiseva käsi reiästä pienen maljan täynnä vettä. Nada joi ja kykeni jo puhumaan, vaikka vesi tuntui polttavan kuin tuli.
"Sinäkö se todellakin olet, Umslopogaas?" sanoi hän. "Vai oletko kuollut, ja minä näen vain unta sinusta?"
"Minä se olen Nada", vastasi ääni. "Kuule, oletko koskenut kiveen?"
"Olen, valitettavasti. Mutta ehkä me saamme sen yhteisvoimin siirtymään."
"Kyllä, jos olisin entisissä voimissani, mutta voimmehan koettaa."
He ponnistivat voimansa äärimmilleen, mutta kivi ei liikahtanutkaan.
"Herkeä jo, Umslopogaas", sanoi Nada; "tuhlaamme vain aikaa, mikä minulla on vielä jäljellä. Puhelkaamme."
Vastausta ei kuulunut, sillä Umslopogaas oli pyörtynyt, ja Nada löi rintoihinsa luullen hänen kuolleen.
Umslopogaas virkosi kuitenkin ja sanoi hetkisen kuluttua: "Emme mahda sille mitään, menehdymme molemmat tähän, sinä sille puolelle ja minä tälle, voimatta nähdä toisiamme, sillä olen niin heikko, etten jaksa edes nousta jotakin syötävää hakemaan."
"Oletko haavoittunut, Umslopogaas", kysyi Nada.
"Olen, Nada, sain suuren reiän päähäni Dingaanin päällikön tapparasta, jolla hän heitti minua takaapäin luullessani häntä kuolleeksi. Kaaduin, enkä tiedä, kuinka kauan olen maannut tämän kiven suojassa. Päiviä luullakseni, sillä jäseneni ovat aivan puuduksissa, ja korppikotkat ovat jo raadelleet kaikki taistelussa kaatuneet, paitsi Galazin, jonka rinnalla kuoleva Kuolema lepää, hengissä vielä, nuollen veljeni haavoja ja karkoittaen korppikotkat. Korppikotkan nokkaisu herätti minut vihdoin tajuntaan, ja silloin minä laahauduin tähän. Soisinpa, etten olisi herännytkään. Makaisin mieluummin niinkuin makasin, kuin että elän juuri niinkauan kuin sinä näännyt noin, Nada, loukkuun joutuneen ketun lailla. Seuraan sinua pian, Nada."
"On kovaa kuolla näin, Umslopogaas", vastasi Nada. "Olenhan nuori ja kaunis, rakastan sinua ja toivoin saavani synnyttää sinulle lapsia, mutta kohtalo lienee näin sallinut, ja sillehän ei mitään mahda. Voimani ovat pian lopussa, kauhu ja pelko ovat jäätäneet vereni, mutta mitään tuskia en tunne. Älkäämme puhelko enää kuolemasta, muistelkaamme mieluummin lapsuutemme onnellisia päiviä, kun kuljimme käsikädessä, ja rakkauttamme, tuota onnellista aikaa sen jälkeen kuin suuri tapparasi helähti kallioon halakazien luolassa, jolloin pelkoni ilmaisi sinulle salaisuuteni. Katso, minä pujotan käteni reiästä, etkö voi suudella sitä, Umslopogaas?"
Umslopogaas taivutti haavoittunutta päätään ja suuteli Liljankukan pienoista kättä, jota hän sitten piti omassaan — loppuun saakka. He puhelivat rakkaudestaan koettaen siten unhottaa surullisen toivottoman tilansa — hän istuen ulkopuolella selkä kiveä vasten ja Nada leväten sisäpuolella kyljellään käsi reiästä pujotettuna. Umslopogaas kertoi myös taistelusta ja miten siinä oli käynyt.
"Ah!" sanoi Nada, "tämä on Zinitan työtä, Zinitan, joka vihasi minua niin katkerasti ja syystä kylläkin. Hän on varmasti käynyt Dingaanin puheilla."
"Aivan äsken toivoin vielä, että saisimme kuolla yhdessä, Nada", sanoi Umslopogaas, "päästäksemme yhdessä suuren Galazin luo, sinne, jossa hän nyt on. Mutta nyt on toisin. Nyt toivon, että joku löytää minut. Tahdon elää vielä hetkisen saadakseni kostaa eräälle konnalle — kostaa hirmuisesti."
"Älä puhu kostosta, armaani", sanoi Nada, "olen jo lähellä maata, jossa tappajat ja tapetut verenvuodattajat ja kostajat ovat kaikki samassa pimeydessä. Tahdon kuolla lemmen sanat korvissani ja sydämessäni helkkyen ja sinun nimesi huulillani, niin että missä hyvänsä me jälleen toisemme kohtaammekin, on lempeni heti sinua riemuiten tervehtimässä. Mutta sydämeni ääni kuiskaa minulle, ettet seuraa minua tälle viime matkalleni. Sinä elät vielä kauan kuollaksesi voittamattomana sankarina kaukana täältä erään toisen naisen puolesta. Tässä synkässä pimeydessä levätessäni näyttää minusta kuin näkisin sinun, Umslopogaas, seisovan kuolettavasti haavoittuneena, harmaantuneena ja jäntevänä Itkuntekijä korkealla, jollakin hohtavan valkoisella tiellä, joka on täynnä ruumiita. Ympärilläsi näkyy valkoihoisten naisten kauniita kasvoja ja sinulla on suuri haava pääsi vasemmalla puolella, armaani."
"Näkysi on kyllä toteutuva, jos elän", vastasi Umslopogaas, "sillä päässäni on paha murtuma vasemman ohimon lähellä."
Nada vaikeni ja oli kauan hiljaa. Umslopogaaskin oli vaiti surun ja tuskan raadellessa hänen sydäntään, kun hänen täytyi näin menettää Liljankukkansa ja vain siitä syystä, että Fakun heitto oli vienyt häneltä voimat. Hän, suurten urotöiden tekijä, ei kyennyt nyt pelastamaan lemmittyään; hän jaksoi tuskin istua selkä kiveä vasten. Suru ja epätoivo pusersivat kyyneleet hänen silmiinsä ja pari helmeä vierähti Liljankukan kädellekin. Nada tunsi niiden poltteen ja sanoi:
"Älä itke, mieheni; en ole sen arvoinen, äläkä sure kuolemaani, vaan muistele, että rakastin sinua hellästi."
Oltuaan vaiti pitkän tovin hän jatkoi, ja hänen äänensä kuului katkonaisina huohottavina kuiskauksina:
"Jää hyvästi, Umslopogaas, mieheni ja veljeni. Kiitän sinua rakkaudestasi, Umslopogaas. Nyt uinahdan viimeiseen uneeni."
Umslopogaas ei voinut vastata, vaan katseli hentoa kättä, joka lepäsi hänen omassaan. Sormet aukenivat kahdesti ja kiertyivät kahdesti hänen sormiensa ympärille, sitten käsi aukeni kolmannen kerran, muuttui väriltään harmahtavaksi, värähti ja herpaantui iäksi!
Idässä alkoi taivaanranta vaaleta. Aamu koitti.
Samana päivänä kun Nada kuoli, saavuin minä matkalta palatessani aamun sarastaessa kirveskansan kaupunkiin. Matkani oli onnistunut hyvin, sillä eräs mahtava päällikkö innostui heti asiaani ja lupasi tukea minua kaikin tavoin. Auringon noustessa saavuin sitten perille, ja katso, kaupunki oli autio ja tuhkana.
"Tämä on Dingaanin jälkeä", lausahdin ja kuljin sinne tänne hävitystä katsellen ja tuskasta vaikeroiden. Äkkiä kohtasin joukon miehiä, jotka olivat pelastuneet verilöylystä. He lymysivät maissivainiossa peläten vihollisen mahdollisesti palaavan, ja heiltä minä kuulin kaikki, mitä oli tapahtunut. Kuuntelin vaieten, sillä olin jo tottunut onnettomuuksiin; sitten kysyin, mihin vihollinen oli mennyt. He vastasivat, että soturit olivat kiiruhtaneet Kummitusvuorelle Susi-veikkojen ja Liljankukan jäljessä. Metsästä oli kuulunut sitten ulvontaa ja taistelun melskettä ja sitten oli kaikki hiljentynyt eikä vuorelta ollut ketään palannut; korppikotkain oli vain nähty liitelevän koko päivän vuoren vaiheilla.
"Menkäämme vuorelle", sanoin minä.
Ensin he pelkäsivät tulla, kun paikka oli niin pahamaineinen, mutta lähtivät kuitenkin vihdoin mukaani, ja me seurasimme vihollisen jälkiä arvaten pian, miten joukon oli käynyt. Vihdoin saavuimme tasanteelle velhottaren polvilla nähden paikan, jossa Susi-veikot olivat taistelleet viimeisen uljaan taistelunsa. Kaatuneista olivat vain luut jäljellä, sillä korppikotkat olivat saaneet rauhassa pitojaan pitää, tohtimatta kuitenkaan koskea Galaziin, jonka rinnan päällä tuo vanha Kuolema vielä hengissä lepäsi. Lähestyessäni ruumista nousi tuo suuri susi horjuen jaloilleen, syöksyi minua kohti harjakset pystyssä ja kita auki, mutta suistui samassa kuolleena maahan, sillä ponnistus oli ollut ylivoimainen.
Katselin ympärilleni etsien Itkuntekijää luiden joukosta, mutta kun en nähnyt sitä, virisi sydämessäni toivo, että Umslopogaas oli pelastunut. Menimme vaieten sinnepäin, missä luolan piti olla, ja siellä näimme maassa aivan sisäänkäytävän suulla miehen ruumiin. Kiiruhdin lähemmäksi >— se oli Umslopogaas, nälkään nääntyneenä ja ohimossa ammottava haava. Rinnassa, käsivarsissa ja jaloissakin oli paljon haavoja, ja kädessään hän piteli pienoista kättä — jäykistynyttä kättä, joka näkyi kiven sivulla olevasta reiästä. Tunsin käden hyvin — se oli tyttäreni Nada Liljankukan pienoinen käsi.
Nyt ymmärsin ja kumarruin tunnustelemaan Umslopogaasin sydäntä pannen samalla kotkan sulasta nykäisemäni untuvan hänen huulilleen. Sydän löi vielä heikosti ja untuva liikahti.
Pyysin seuralaisiani vääntämään kiven sivulle, mikä vihdoin onnistuikin. Valo virtasi luolaan ja siinä aivan kiven takana lepäsi tyttäreni eloton ruumis. Hiukan kuihtunut hän oli, mutta vielä kuolemassakin kaunis ja suloinen. Tunnustelin hänenkin sydäntään; se oli hiljaa, ja rintakin oli jo kylmä.
"Kuollut on kuollut", sanoin; "huolehtikaamme elävästä."
Kannoimme Umslopogaasin luolaan ja murennettuani hiukan leipää veteen minä kaasin liemen hänen kurkkuunsa. Sitten puhdistin tuon suuren haavan hänen päässään poistaen luunsirut ja asettaen vihdoin parantavista yrteistä valmistamani kääreen haavan päälle pannen kaiken taitoni liikkeelle. Olinhan parantajista taitavin, ollen izinyangain, kuninkaan lääkärein ensimmäinen, ja ellei minua olisi ollut, olisi Umslopogaas kuollut siihen paikkaan, sillä hänen loppunsa oli jo hyvin lähellä. Samassa paikassa, jossa Galazi oli häntä kerran hoidellut, minäkin palautin hänet toistamiseen henkiin. Hän ei puhunut kolmeen päivään, ja ennenkuin hän heräsi tajuntaan, kaivatin minä syvän haudan luolan permantoon. Siihen sitten hautasin Nada-tyttäreni. Peitimme hänet liljankukilla, ettei multa koskettaisi häneen, ja sitten loimme haudan umpeen. En nimittäin tahtonut, että Umslopogaas näkisi hänet kuolleena, sillä tuon näyn aiheuttamalla mielenliikutuksella olisi voinut olla mitä vakavimmat seuraukset. Umslopogaashan olisi voinut ruveta halajamaan, että hän saisi seurata lemmittyään, mikä olisi saanut kaikki ponnistukseni varmasti raukeamaan. Susi-Galazin hautasin myös luolaan ja sovitin Vartijan hänen käteensä, ja siellä he nukkuvat molemmat, Liljankukka ja Susi, viimeinkin ystävinä. Ah! Milloinkahan maailmaan ilmestyy toinen sellainen mies ja toinen sellainen tyttö?
Kolmantena päivänä Umslopogaas vihdoin avasi silmänsä ja kysyi Nadaa. Sitten alkoivat voimat vähitellen palautua, ja päässä olevan haavan päälle kasvoi nahka. Mutta hänen hiuksensa olivat harmaantuneet eikä hän hymyillyt enää juuri milloinkaan, vaan tuli entistä julmemmaksi ja tuimemmaksi.
Saimme pian kuulla kaikki, mitä Zinita oli tehnyt, sillä naiset ja lapset kotiutuivat jonkun ajan kuluttua. Mutta Zinitaa ja hänen lapsiaan ei kuulunut. Eräs vakoojakin saapui luokseni Mahlabatinesta ja kertoi minulle Zinitan kohtalosta ja Dingaanin paosta.
Umslopogaasin toivuttua minä kysyin häneltä, mihin hän aikoi ryhtyä ja jatkaisinko suunnitelmani toteuttamista tehdä hänestä kuningas vai en.
Umslopogaas pudisti päätään ja vastasi, ettei hänellä ollut enää sellaisia pyyteitä. Yhden kuninkaan hän kylläkin tuhoaisi, mutta ei himoinnut enää päästä itse kuninkaaksi. Hän tahtoi vain kostaa. En ruvennut häntä suostuttelemaan, mikä olisi ollut hyödytöntä, sanoinpahan vain, että minäkin himosin kostoa. Yhdessä toimien onnistuisimme kyllä.
Kertomista olisi vielä paljonkin, isäni, mutta en tiedä, jatkanko enää? Lumi on sulanut ja juhtasi ovat täällä, löydettyinä paikasta, johon sanoin niiden kätkeytyneen, joten halunnet jatkaa matkaasi. Samoin haluan minäkin, mutta matkani on hiukan pitempi.
Kerron kuitenkin muutamin sanoin, mitä sitten tapahtui. Kuten muistanet pelastin kerran Dingaanin veljen Pandan hengen ajatellen tarvitsevani häntä tulevaisuudessa, ja nyt päätin kiihoittaa hänet Dingaania vastaan. Verisen joen taistelun jälkeen oli Dingaan kutsunut Pandan metsästysretkelle. Minä ja Umslopogaas olimme jo silloin Pandan luona hänen kylässään alisen Tugelan varrella, ja minä varoitin Pandaa noudattamasta kutsua, sillä hän itse oli riista, jonka tuhoamiseksi metsästys toimeenpantiin. Kehoitin häntä pakenemaan Nataliin kaikkine väkineen, minkä hän tekikin. Sitten aloitin neuvottelut buurien kanssa keskustellen pääasiallisesti vain heidän päällikkönsä kanssa, jonka nimi oli Ungalunkulu eli Suuri käsi. Todistin ja osoitin hänelle, kuinka roistomainen ja kavala Dingaan oli, kun taas kaikkialla tiedettiin Pandan olevan kaikinpuolin kunnollinen ja luotettava henkilö. Neuvottelujen tulos oli se, että buurit ja Panda julistivat yhdessä sodan Dingaania vastaan, minkä sodan minä aiheutin vain saadakseni kostaa Dingaanille.
Olimmeko mukana Magongon suuressa taistelussa? Olimme kyllä, isäni. Kun Dingaanin joukot työnsivät meidät takaisin, kiiruhdin minä, Mopo, Nongalazan luo, joka johti joukkojamme, ja neuvoin häntä lähettämään sanan buureille, että nyt oli niiden vuoro hyökätä. Amaboonat eivät olleet ottaneet osaa taisteluun, vaan jättivät sen meidän mustien huoleksi. Umslopogaas otti viedäkseen sanan perille ja hän raivasi Itkuntekijällä tien erään Dingaanin rykmentin sivustan halki, kunnes saapui buurein päällikön Ungalunkulun luo, ja kehoitti tätä murtamaan Dingaanin armeijan sivustan. Taistelu loppui siihen, sillä vihollinen menetti heti rohkeutensa kuullessaan valkoisten miesten yhtyneen meihin. Dingaanin joukot kääntyivät pakoon, ja me ajoimme niitä takaa surmaten vihollisia suuren joukon. Siihen loppui myös Dingaanin kuninkuus.
Mutta hän eli vielä, vaikka ei ollutkaan enää kuningas, ja niin kauan kuin hän oli elossa, ei kostonhimomme ollut tyydytetty. Lähdimme siis buurien päällikön ja Pandan puheille ja sanoimme kohteliaimmin: "Olemme palvelleet teitä hyvin ja taistelleet puolestannekin ja sallipa kohtalo vielä, että teidän suotiin voittaa. Sallikaa meidän siis lähteä ajamaan takaa Dingaania, joka on kätkeytynyt johonkin ja tappaa hänet, missä ikinä hänet kohtaammekin, sillä hän on tehnyt meille vääryyttä, ja me tahdomme kostaa."
Ungalunkulu ja Panda vastasivat hymyillen: "Menkää, lapset, ja onnistukoon etsintänne. Mikään ei voisi meitä enemmän ilahduttaa kuin sanoma, että Dingaan on kuollut." Ja he antoivat meille joukon sotureita mukaamme.
Sitten metsästimme kuningasta monta viikkoa paikasta toiseen kuten metsästetään haavoittunutta puhvelia. Kaahasimme hänet Umialozin viidakkoihin, joista hän kuitenkin pakeni edelleen tietäen, että verikostajat olivat häntä takaa-ajamassa. Kadotimme joksikin ajaksi hänen jälkensä, mutta sitten kuulimme hänen menneen Pongolojoen yli mukanaan pieni joukko sotureita, jotka olivat vielä pysyneet hänelle uskollisina. Seurasimme hänen jälkiään Kwa Myawo-nimiseen paikkaan, jossa kätkeydyimme pensaikkoon ja odotimme. Kauan ei meidän tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin näimme hänen kulkevan ohitsemme mukanaan vain kaksi soturia. Tapoimme soturit ja otimme hänet vangiksi.
Dingaan tunsi meidät heti, ja hänen jalkansa alkoivat vavista pelosta.Minä lausuin:
"Enkö lähettänyt sinulle terveisiä, oi Dingaan, joka et ole enää kuningas, että teit sangen pahasti karkoittaessasi minut luotasi, minut, joka olin nostanut sinut valtaistuimelle?"
Hän oli vaiti ja minä jatkoin:
"Niin, minä, Mopo Makedaman poika, nostin sinut valtaistuimelle, oiDingaan, joka olit kuningas, ja minä, Mopo, olen syössyt sinut sieltä.Mutta terveiseni eivät päättyneet siihen. Sanoinhan vielä, ettäpäivänä, jolloin jälleen näet kasvoni, kohtaat tuomiosi."
Hän vaikeni yhä. Silloin sanoi Umslopogaas:
"Olen Bulalio, oi Dingaan, joka et ole enää kuningas, Bulalio, jota murhaamaan sinä lähetit suuren joukon urhoollisia sotureita. Missä ovat nuo soturisi nyt, oi Dingaan?"
"Tappakaa minut heti; nyt on teidän hetkenne", sanoi Dingaan.
"Eipä hätäillä, oi Senzangaconan poika", vastasi Umslopogaas; "haudallesi on täältä pitkä matka. Muistatko erään tytön, jonka nimi oli Nada Liljankukka? Hän oli Mopon tytär ja minun vaimoni. Mutta hän on kuollut — nälkään nääntyi poloinen, kärsittyään kolme päivää ja kolme yötä. Näytämme sinulle paikan, jossa hän kuoli. Sydämesi, joka on aina ollut niin hellä, pakahtuu surusta ja säälistä tarinan kuultuasi. Muistatko, kun eräs Zinita-niminen nainen tuli luoksesi taluttaen kädestä kahta herttaista ja suloista pienokaista? Minä olin noiden lasten isä, ja eräs Dingaan murhasi heidät. Mutta heistä saat myös vielä kuulla. Nyt tielle, sillä matka on pitkä!"
Parin päivän kuluttua istui Dingaan yksinään ja kahleissa Kummitusvuoren luolassa. Olimme saaneet hänet työläästi sinne raahatuksi, sillä hän oli raskas kuin härkä. Kolme miestä työnsi häntä takaapäin ja kolme kiskoi köydestä, joka oli sidottu hänen vyötäisilleen, ja silloin tällöin pysähdyttiin näyttääksemme hänelle niiden luita, jotka hän oli lähettänyt meitä surmaamaan. Samalla kerroimme myös taistelun vaiheista.
Vihdoin olimme luolassa ja minä lähetin pois soturit, sillä me tahdoimme olla Dingaanin kanssa yksin. Hän istui luolan permannolle, ja minä kerroin hänelle, että hän istui Nadan, jonka hän oli murhannut, ja Susi-Galazin haudalla.
Sitten väänsimme kiven luolan suulle ja jätimme hänet Galazin ja Nadan henkien pariin.
Kolmantena päivänä tulimme aamun sarastaessa häntä katsomaan.
"Tappakaa minut", pyysi, hän, "sillä aaveet ahdistavat minua!"
"Etpä ole sitten väkevä enää, oi kuninkaan varjo", sanoin minä, "kun vapiset kahden uhrisi edessä, sinä, joka olet murhannut tuhansia. Sanopas siis, miten sinun nyt käy, kun joudut heidän pariinsa kokonaan?"
Dingaan alkoi rukoilla armoa.
"Armoako sinulle, hyeena!" vastasin minä. "Rukoiletko sinä armoa, joka et ole itse milloinkaan ketään armahtanut! Anna minulle takaisin tyttäreni! Ja anna tälle miehelle takaisin hänen lapsensa; sitten voimme puhua armahtamisesta. Ulos, heittiö, ja kuole niinkuin konnan pitääkin!"
Raastoimme hänet luolasta hänen surkeasti ruikuttaessa vanhan velhon rinnassa olevan kuilun reunalle, saman kuilun, jossa Galazi oli nähnyt luut, ja odotimme auringon nousua, hetkeä, jolloin Nada oli kuollut. Sitten huusimme hänen korvaansa Nadan ja Umslopogaasin lasten nimet, ja tyrkkäsimme hänet syvyyteen.
Niin kuoli Dingaan, isäni — Dingaan, jolla oli Chakan julma sydän, mutta ei hänen suuruuttaan.
Siinä kuulit Nada Liljankukan tarinan, isäni, ja kuinka me kostimme hänen kuolemansa. Surullinen kertomus — hyvin surullinen kertomus, isäni, mutta siihen aikaan oli kaikki surullista. Myöhemmin, Pandan hallitessa, oli toisin, sillä Panda oli rauhan mies.
Pari sanaa vielä. Jätin Zulu-maan, jossa en voinut enää olla kaksi kuningasta surmattuani, ja muutin asumaan tänne Nataliin muinaisen Duguzan läheisyyteen.
Dingaanin kuoleman jälkeen tulin sokeaksi, aivan umpisokeaksi, voimatta nähdä aurinkoa enää milloinkaan tahi muutakaan valoa — en tiedä, miksi; ehkäpä liian paljosta itkemisestä, isäni. Muutin nimenikin, ettei joku keihäs löytäisi tietään sydämeen, joka oli suunnitellut kahden kuninkaan ja yhden prinssin kuoleman — Chakan, Dingaanin ja Umhlanganan.
Eräänä yönä saatteli kasvattipoikani Umslopogaas minut salavihkaa rajan yli tuoden minut tänne Stangeriin, jossa olen sitten elellyt monta vuotta vanhana Zweete-nimisenä taikurina. Olen rikas. Umslopogaas vaati Pandalta takaisin Dingaanin minulta riistämän karjan, jonka hän ajoi sitten tänne. Täällä ei ole enää ketään muinaisen Duguzan asukkaita, eikä kukaan voisi tuntea vanhassa sokeassa Zweetessä Mopoa, taikuria, joka tappoi Chakan, zulujen leijonan. Kukaan ei tiedä sitä enää. Sinä vain olet kuullut tarinani, isäni. Älä kerro sitä kenellekään ennen kuolemaani.
Umslopogaasko? Hän palasi kirveskansan luo ja hallitsi heimoaan, joka ei kuitenkaan milloinkaan enää tullut niin voimakkaaksi kuin mitä se oli ennen halakazien sotaretkeä. Panda antoi hänen olla rauhassa ja piti hänestä, sillä Panda ei tiennyt, että Bulalio oli Chakan poika, ja Umslopogaas antoi tuon koiran hallita häiritsemättä, sillä Nadan kuoleman jälkeen hän oli menettänyt vallanhimonsa. Myöhemmin hänestä tuli Nkomabakosin rykmentin päällikkö ja otti hän osaa moneen suureen taisteluun suorittaen paljon mainehikkaita urotöitä. Hän oli mukana Tugelan verisessä taistelussa, jossa Cetywayo löi veljensä Umbulazin Pandan pojan.
Sen jälkeen hän alkoi vehkeillä Cetywayoa vastaan, jota hän vihasi, ja ellei eräs valkoinen mies, eräs Macumazana-niminen metsästäjä, sama, joka pelastui, kun Retiefin johtama buurijoukko murhattiin, olisi auttanut häntä pälkähästä, olisi hänet surmattu. Välistä kävi Umslopogaas minuakin katsomassa, sillä hän rakasti minua yhä, mutta nyt hän on paennut pohjoiseen, enkä minä saa kuulla hänen ääntään enää milloinkaan. En tiedä varmaan, mikä hänen pakonsa aiheutti, mutta minulle on kerrottu, että se tapahtui erään naisen takia. Niin, naiset ovat aina olleet Umslopogaasin turmio. Tapahtuman kyllä kuulin, mutta olen sen unhottanut, sillä minä muistan nyt vain tapaukset, jotka sattuivat kauan sitten, aikoina ennen tuloani näin vanhaksi.
Katsele tätä oikeata kattiini, isäni! En näe sitä itse, mutta olen kuitenkin näkevinäni sen sellaisena kuin minä Mopo Makedaman poika sen kerran näin — punaisena kahden kuninkaan verestä. Katsele sitä ja —
Vanhus vaikeni samassa ja hänen päänsä nyökähti kuihtuneelle rinnalle. Kun valkoinen mies, jolle vanhus oli tarinansa kertonut, kohotti hänen päätään, näki hän hänen kuolleen.
Loppu.