Kauno-Smith irroitti ketjut sen kaulasta ja astui taaksepäin.
Kerrankin Valkohampaalta jäi hyökkäys tekemättä. Se seisoi paikallaan, korvat eteenpäin suoristuneina, valppaana ja uteliaana, tarkastellen vastassaan olevaa outoa eläintä. Moista koiraa se ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tim Keenan sysäsi verikoiraa eteenpäin mutisten: "Käy kiinni." Tuo lyhyt, tanakka ja kömpelö eläin astua lönkytti kehän keskustaan. Siinä se seisahtui ja katseli silmiään räpäytellen Valkohampaaseen.
Väkijoukko yllytteli: "Käy kimppuun, Cherokee! Pus, kiinni! Syö susi!"
Mutta Cherokee ei näyttänyt olevan halukas tappelemaan. Se käänsi päänsä, vilhuili karjuville miehille ja heilutteli samalla suopeasti typpyhäntäänsä. Ei se arastellut, olihan vain liian laiska. Sitä paitsi se ei käsittänyt, että oli tarkoitus tapella tuon koiran kanssa, jonka se näki edessään. Se ei ollut tottunut sellaisten kanssa tappelemaan, ja nyt se odotti, että paikalle tuotaisiin oikea koira.
Tim Keenan astui esiin ja kumartui Cherokeen puoleen; hän silitteli sitä molemmilta sivuilta, hieroen vastakarvaan ja samalla ikäänkuin työnnellen sitä eteenpäin. Nämä liikkeet yllyttivät sitä. Cherokee alkoikin niiden vaikutuksesta urista, varsin hiljaa, syvällä kurkussa. Urina noudatti samaa tahtia kuin kädenliikkeet. Se kohosi kurkkuun jokaiselta työnnähdykseltä ja painui sitten alas alkaakseen uudelleen seuraavasta liikkeestä. Jokainen liike päättyi jonkinlaiseen korkokohtaan, jossa työnnähdys keskeytyi äkisti ja urina kohosi ponnahtaen.
Tämä ei ollut vaikuttamatta Valkohampaaseen. Sen niska- ja selkäkarvat alkoivat nousta. Tim Keenan työnnähti vielä kerran ja astui sitten syrjään. Kun nyt työnnöt taukosivat, kulki Cherokee edelleen omasta tahdostaan juosten nopeasti väärillä jaloillaan. Silloin Valkohammas hyökkäsi. Miehet huudahtivat hämmästyneinä ja ihmeissään. Se oli syöksynyt kohti enemmän kissan kuin koiran tavoin, ja yhtä kissamaisen nopeasti se oli iskenyt hampaillaan ja livahtanut jälleen erilleen.
Verikoirasta vuoti verta, se oli saanut haavan paksuun niskaansa toisen korvan taakse. Se ei osoittanut mitään suuttumuksen merkkiä, ei edes ärähtänytkään, mutta se kääntyi ja lähti Valkohampaan perään. Kummankin menettelytapa, toisen nopeus ja toisen vakavuus, kiihoitti väkijoukon puoluehenkeä, ja miehet rupesivat suurentamaan alkuperäisiä vetojaan ja lyömään uusia. Yhä uudelleen Valkohammas kävi kimppuun, iski ja peräytyi vahingoittumattomana. Ja yhä tuo omituinen vastustaja seurasi sitä, suuresti kiirehtimättä tai hidastelematta, harkitsevasti ja päättäväisesti, aivan kuin hyvää järjestystä tavoitellen. Sen menettelytavassa piili jokin tarkoitus — tässä sillä oli jotain tehtävänä, jonka se aikoi tehdä ja josta ei mikään voinut sitä pidättää.
Tämä tarkoitus ilmeni koko sen käytöksestä, jokaisesta liikkeestä. Se saattoi Valkohampaan ymmälleen. Tämä ei ollut koskaan nähnyt moista koiraa. Sillä ei ollut mitään karvapeitettä. Se oli pehmeä ja vuoti helposti verta. Mikään paksu karvasuojus ei nyt uhmaillut Valkohampaan purimia, kuten usein tapahtui sen käydessä oman lajin koirien kimppuun. Joka kerta kuin hampaat iskivät, ne vajosivat helposti pehmeään lihaan, eikä tuo eläin näyttänyt kykenevän puolustautumaan. Toiseksi hämmästytti se, ettei se päästellyt sellaisia kovia huutoja kuin toiset koirat, joiden kanssa se oli ennen tapellut. Toisinaan se urisi tai örähti, mutta kärsi muutoin rangaistuksensa äänettömästi. Eikä se hetkeksikään herennyt ajamasta takaa.
Silti ei Cherokeeta voinut sanoa hitaaksi. Se saattoi kyllä kääntyä ja pyörähtää varsin nopeasti, mutta eihän Valkohammas ollut milloinkaan tavattavissa. Cherokeekin oli ymmällään. Se ei ollut koskaan ennen tapellut koiran kanssa, johon ei päässyt oikein käsiksi. Halu päästä käsiksi oli aina ollut molemminpuolinen. Mutta tässä oli koira, joka alati pysyttelihe loitolla, tanssien ja kieppuen siellä ja täällä ja kaikkialla. Ja kun se sai hampaansa vastustajan ruumiiseen, se ei pitänyt kiinni, vaan päästi heti irti ja syöksähti jälleen tiehensä.
Mutta Valkohammas ei päässyt kiinni pehmeään kurkkuun. Verikoira oli liian matalakasvuinen, ja sen suunnattomat leuat olivat myöskin hyvänä suojana. Valkohammas hyökkäsi vahinkoa kärsimättä, kun sitävastoin Cherokeen haavat yhä karttuivat. Niska ja pää olivat molemmilta puolin revityt ja raadellut, verta vuoti runsaasti, mutta tämä ei näyttänyt sitä häiritsevän, se vain ravasi edelleen toisen perässä. Kerran se kuitenkin joutui hetkiseksi ymmälleen, seisahtui peräti ja vilhuili katselijoihin, samalla heilutellen typpyhäntäänsä ikäänkuin osoittaakseen, että kyllä sillä oli halua taistella.
Samassa tuokiossa Valkohammas karahti sen kimppuun ja taas erilleen, reväisten kuin ohimennen sen siekaleille raadellun korvan. Hieman suuttuneen näköisenä Cherokee ryhtyi jälleen ajamaan takaa, juosten Valkohampaan kiertämän kehän sisäpuolta ja koettaen saada kuolettavan otteen tämän kurkusta. Verikoira iski hiuskarvan verran syrjään, ja yleisö puhkesi suosionosoituksiin, kun Valkohammas äkkiä kiepsahti turvaan vastakkaiselle taholle.
Hetket kuluivat, Valkohammas tanssieli edelleen, livahdellen ja kiepsahdellen, hyökäten kimppuun ja erilleen ja alinomaa vaurioita tehden. Ja yhä verikoirakin ponnistelihe sen perässä julman päättäväisenä. Varhemmin tai myöhemmin se oli saavuttava päämääränsä, kerran sen täytyi saada ote, joka sille tuottaisi voiton. Sillä välin se otti vastaan kaiken kurituksen, minkä vastustaja vain saattoi antaa. Sen korvat olivat muuttuneet tupsuiksi, hartioissa ja selässä ammotti parikymmentä haavaa, yksinpä huuletkin olivat halki viilletyt — kaikkialla oli merkkejä noista salamannopeista puraisuista, joita se ei saattanut aavistaa eikä välttää.
Aika ajoin Valkohammas oli koettanut iskeä Cherokeen kumoon, mutta ne olivat kooltaan liian erilaiset. Cherokee oli liian lyhyt ja tanakka, liian tukevasti maassa kiinni. Valkohammas koetteli tätä temppua usein, ja muuan sellainen yritys tuotti sille onnettomuuden. Kerran nopeasti kiepsahtaessaan se huomasi verkemmin pyörivän Cherokeen kääntävän päänsä toisaalle. Tämän hartia oli suojatonna. Valkohammas syöksyi sitä vastaan, mutta sen oma hartia oli liian korkealla, ja nyt se iski sellaisella voimalla, että lennähti omasta vauhdistaan toisen ylitse. Ensimmäistä kertaa koko tappeluaikanaan Valkohampaan nähtiin nyt menettävän jalansijansa. Sen ruumis teki pyörähdyksen ilmassa ja se olisi pudonnut selälleen, ellei se olisi kissan tavoin kiepsahtanut koettaen siten saada jalkansa maahan päin. Nyt se putosi raskaasti kyljelleen. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli jo pystyssä, mutta samassa myöskin Cherokeen hampaat iskivät sen kurkkuun.
Ote ei ollut hyvä, se osui liian alas rinnan puolelle; mutta Cherokee ei hellittänyt. Valkohammas karahti seisaalleen ja heittelihe hurjasti sinne tänne, koettaen pudistaa irti verikoiran ruumiista. Tuo kiinni tarrautunut pusertava paino teki sen raivoisaksi. Se ehkäisi liikkeitä, kahlehti vapautta. Se oli satimen kaltainen, ja koko vaisto kammoi sitä, kapinoi sitä vastaan. Ja se oli mielipuolen kapinaa. Valkohammas oli useita minuutteja aivan hulluna. Sen valtasi syvällä piilevä peruselämä, ruumiin halu olla olemassa; ainoana tunteena oli nyt elämän rakkaus lihaan. Äly oli kokonaan kaikonnut, tuntui siltä, kuin ei sillä olisi ensinkään ollut aivoja. Järjen oli karkoittanut lihan sokea kiihko olla olemassa ja liikkua, liikkua mistä hinnasta hyvänsä, liikkua yhä edelleen, sillä liikunta oli sen olemassaolon ilmaus.
Valkohammas pyöri pyörimistään, kiertäen ja kaartaen ja kääntyen, koettaen pudistella irti viidenkymmenen naulan painoa, joka ahdisti sitä kurkusta. Verikoira tyytyi vain pitämään kiinni. Toisinaan sen onnistui saada jalkansa maahan ja harata hetkinen vastaan. Mutta seuraavassa tuokiossa se menetti jalansijansa ja raahautui mukana Valkohampaan mielettömässä pyörretanssissa. Cherokee osoitti noudattavansa oikeata vaistoa. Se tiesi tekevänsä parhaiten pysytellessään kiinni, ja se alkoi tuntea ihania tyydytyksen väreitä. Sellaisina hetkinä se sulki silmänsä ja salli ruumistaan heiteltävän sinne ja tänne, välittämättä vähääkään kolhauksista. Se oli samantekevää. Ote oli tärkeintä kaikesta, ja otteensa se säilyttikin.
Valkohammas herkesi rimpuilemasta vasta väsyttyään perinpohjin. Se ei saattanut tehdä mitään, eikä se voinut ymmärtää. Tällaista ei ollut milloinkaan tapahtunut koko sen taisteluaikana. Koirat, joiden kanssa se oli tapellut, eivät olleet tuolla lailla menetelleet. Silloin puraistiin, viillettiin ja karahdettiin taas erilleen. Se makasi puolittain kyljellään, huohottaen hengästyneenä. Säilyttäen yhä otteensa Cherokee painautui vasten ja koetti työntää sen kokonaan kumoon. Valkohammas vastusteli, ja se saattoi tuntea leukojen vaihtavan otetta. Ne hellittivät ensin hieman ja pusertuivat taas vastakkain ikäänkuin jauhaen jotain. Jokainen vaihdos siirsi otteen lähemmäksi kurkkua. Verikoiran menettelytapaan kuului pitää se, minkä se oli saanut, ja tilaisuuden tullen koettaa saada enemmän. Sellaiseen tuli otollinen hetki, kun Valkohammas pysyi hiljaa. Tämän ponnistellessa Cherokee tyytyi yksinomaan säilyttämään otteensa.
Cherokeen paksu niska oli ainoa kohta sen ruumiista, johon Valkohampaan hampaat yltivät. Se sai kiinni alaosasta, missä niska yhtyy hartioihin; mutta se ei tuntenut jauhamiskeinoa, eivätkä sen hampaatkaan soveltuneet moiseen tappelutapaan. Jonkun aikaa se repi ja viilteli suonenvedontapaisesti. Sitten aseman muuttuminen käänsi sen huomion toisaalle. Verikoiran oli onnistunut vierittää vastustajansa selälleen, ja nyt se seisoi tämän päällä yhä pysyen kiinni kurkussa. Kissan tavoin Valkohammas käpristi takaruumistaan, ja työntäen jalkansa vihollisen peräruumiiseen se alkoi kynsiä sitä pitkin, viiltävin vedoin. Cherokee olisi pian saanut sisälmyksensä ulos, ellei se olisi nopeasti vääntynyt ja poistunut Valkohampaan päältä ja asettunut suorakulmaisesti sen sivulle.
Tuosta otteesta ei voinut vapautua. Se oli hellittämätön kuin itse kohtalo. Verkalleen se siirtyi ylöspäin kurkkua pitkin. Toistaiseksi Valkohammasta suojeli kuolemasta vain venyvä niskanahka ja sen paksu karvapeite. Tästä muodostui Cherokeen suuhun iso karvainen kerä, joka teki melkein turhiksi hampaiden yritykset. Mutta pala palalta, milloin vain tilaisuus tarjoutui, se sai yhä enemmän nahkaa ja karvoja suuhunsa. Näin se pääsi vähitellen kuristamaan Valkohampaan. Tämän hengitys kävi hetki hetkeltä yhä työläämmäksi.
Alkoi jo näyttää siltä, että taistelu oli lopussa, Cherokeen kannattajat yltyivät riemuitsemaan ja tekivät mielettömiä tarjouksia. Valkohampaan kannattajat olivat yhtä masentuneita ja kieltäytyivät hyväksymästä tarjouksia sellaisia kuin kymmenen, jopa kaksikymmentä yhtä vastaan; ainoastaan yksi mies oli kyllin ajattelematon veikatakseen viisikymmentä yhtä vastaan. Se oli Kauno-Smith. Hän astui kehään ja osoitti sormellaan Valkohammasta. Sitten hän alkoi nauraa pilkallisesti ja halveksien. Tämä synnytti toivotun tuloksen. Valkohammas kävi hurjaksi raivosta. Se kokosi loppuvoimansa ja pääsi pystyyn. Kun se nyt raahautui ympäri kehää viidenkymmenen naulan vihollinen kurkussaan kiinni, sen kiukku vaihtui kauhuksi. Sen valtasi jälleen elämän perushalu, ja järjen tukahdutti lihan halu elää. Kiertämistään se kiersi, kompastellen ja kaatuen ja taas nousten, toisinaan kohoten takajaloilleenkin ja nostaen vihollisensa irralleen maasta; mutta turhaan se koetti pudistaa erilleen kiinni takertunutta kuolemaa.
Lopulta se kaatui uupuneena takaperin, ja verikoira siirsi nopeasti otettaan, pääsi taas lähemmäksi, raateli entistä enemmän karvapeittoista lihaa ja kuristi Valkohammasta yhä ankarammin. Voittajalle huudettiin ja paukutettiin. Tähän Cherokee vastasi heiluttaen kiihkeästi hännäntynkäänsä. Mutta hyväksymishälinä ei hämmentänyt sitä. Sen hännän ja tukevain leukojen välillä ei vallinnut mitään tunneyhteyttä. Edellinen saattoi kyllä heilua, mutta jälkimmäiset pysyivät hirvittävän lujasti Valkohampaan kurkussa.
Tällöin katselijain huomio kääntyi toisaalle. Kuului kulkusten kilinää, kajahti ajajien huutoja. Kauno-Smithiä lukuunottamatta jokainen kääntyi pahaa aavistaen katsomaan, sillä pelättiin kovin poliisia. Mutta he näkivät kaksi miestä saapuvan koirien vetäminä salon puolelta, ei kaupungista. Nähtävästi nämä tulivat joltakin tutkimusmatkalta. Väkijoukon havaitessaan he pysähdyttivät koiransa ja liittyivät siihen uteliaina, haluten nähdä mikä oli tuon kiihtymyksen syy. Koirain ajajalla oli parta, mutta toinen miehistä, solakampi ja nuorempi, oli kasvoiltaan sileäksi ajettu; hänen ihonsa oli punakka veren virkeästä liikkeestä ja pakkassäästä.
Valkohammas oli jo herennyt kamppailemasta. Vain silloin tällöin se vastusteli suonenvedontapaisesti ja hyödyttömästi. Se sai vedetyksi sisään vain vähän ilmaa, ja sekin hiukkanen väheni vähenemistään armottoman otteen yhä tiuketessa. Turkkipanssarista huolimatta sen kaulavaltimo olisi jo ammoin repeytynyt, ellei verikoira olisi ensi kerralla tarttunut kiinni niin alhaalta, melkein rinnasta. Cherokee oli tarvinnut pitkän ajan siirtääkseen otteensa kyllin korkealle, ja tämä seikka puolestaan oli vielä enemmän tukkinut sen suuta karvoilla ja nahkapoimuilla.
Sillä välin Kauno-Smithissä piileksivä petomaisuus oli kohonnut hänen päähänsä ja tukahduttanut sen hitusen tervejärkisyyttä, minkä hän selvimmillään omisti. Nähdessään Valkohampaan silmäin käyvän lasimaisiksi hän tiesi varmasti, että oli kärsinyt tappion. Silloin hän joutui raivoihinsa. Hän hyökkäsi Valkohampaan kimppuun ja alkoi potkia sitä hurjasti. Väkijoukosta kuului sorinaa ja vastalauseita, mutta siihen paheksuminen jäi. Kauno-Smithin yhä potkiessa syntyi joukossa liikettä. Solakka nuori tulokas tunkeutui lävitse, työnnellen muitta mutkitta ja arkailematta miehiä oikealle ja vasemmalle. Kun hän ennätti kehän keskelle, Kauno-Smith ryhtyi juuri potkaisemaan uudelleen. Koko hänen painonsa oli toisella jalalla, niin että ruumis seisoi varsin epävakaisessa asennossa. Tällöin tulokkaan nyrkki osui mäsähtäen hänen kasvoihinsa. Kauno-Smithin toinenkin jalka heltisi maasta, ja koko ruumis näytti kohoavan ilmaan, kun hän kellahti taaksepäin ja lensi selälleen hankeen. Tulija kääntyi väkijoukon puoleen.
"Senkin pelkurit!" hän huusi. "Senkin roistot!"
Hän oli itsekin raivon vallassa, mutta se oli tervettä raivoa. Hänen harmaat silmänsä näyttivät metallimaisilta ja teräksen kaltaisilta leimutessaan päin väkijoukkoa. Kauno-Smith pääsi jälleen jaloilleen ja astui hiipien, pelkurimaisesti häntä kohti. Tulija ei ymmärtänyt tätä. Hän ei tietänyt, kuinka kurja pelkuri toinen oli, vaan luuli tämän lähestyvän tappelutarkoituksessa. Huudahtaen uudelleen: "Senkin roisto!" hän iski Kauno-Smithiä toistamiseen kasvoihin, lennättäen hänet taas selälleen. Kauno-Smith arveli nyt hangen turvallisemmaksi paikaksi ja jäi makaamaan, koettamatta enää nousta pystyyn.
"Tuleppas auttamaan Matti!" huusi tulija koirain ajajalle, joka oli seurannut häntä piirin keskelle.
Molemmat miehet kumartuivat koirien puoleen. Matti tarttui Valkohampaaseen valmiina vetämään, kun Cherokeen leuat saataisiin hellittämään. Nuorempi mies koetti saada sen aikaan vääntämällä paljain käsin verikoiran leukoja erilleen. Se oli turhaa työtä. Hän kiskoi ja väänsi ja veti, ja joka henkäyksellä hän huudahti: "Senkin pedot!"
Väkijoukko alkoi käydä levottomaksi, ja muutamat miehet vastustelivat sitä, että heidän huvinsa tuolla tavoin pilattiin. Mutta he vaikenivat, kun tulija kohotti päänsä hetkiseksi ja tuijotti heihin.
"Kirotut roistot!" hän äyskäisi lopulta ja ryhtyi uudelleen työhönsä.
"Ei se käy, herra Scott; ei niitä saa erilleen sillä tapaa", arveli Matti lopulta.
Molemmat pysähtyivät ja tarkastelivat toisiinsa tarrautuneita koiria.
"Ei tästä vuoda paljoa verta", lausui Matti. "Se ei ole vielä päässyt kyllin syvälle."
"Mutta se voi päästä minä hetkenä hyvänsä", vastasi Scott. "Kas nyt! Näitkö kuinka se muutti otettaan hiukan syvemmälle."
Nuorempi mies rupesi käymään yhä kiihkeämmäksi ja levottomammaksi Valkohampaan vuoksi. Yhä uudelleen hän iski Cherokeeta hurjasti päähän. Mutta siitä eivät leuat hellittäneet. Cherokee heilutti häntäänsä ilmoittaakseen, että se kyllä ymmärsi lyöntien merkityksen, mutta tiesi olevansa oikeassa ja vain täyttävänsä velvollisuutensa pysyessään edelleen kiinni.
"Eikö teistä kukaan tule avuksi?" huusi Scott epätoivoisena väkijoukolle.
Mutta apua ei annettu. Päinvastoin, joukko alkoi yllytellä häntä ivallisesti ja huuteli hänelle kiusoittelevia ohjauksia.
"Täytyy käyttää vipua", sanoi Matti. Toinen kopeloi sivullaan riippuvaa koteloa, veti esiin revolverin ja koetti saada sen piippua verikoiran leukojen väliin. Hän työnsi työntämistään ankarasti, kunnes saattoi selvästi kuulla teräksen raappivan sulkeutuneita hampaita. Molemmat miehet olivat polvillaan koirien puoleen kumartuneina. Tim Keenan astui piiriin. Hän seisahtui Scottin viereen ja kosketti häntä olkapäähän, lausuen uhkaavasti:
"Äläpäs taita sen hampaita, vieras."
"Sitten taitan siltä niskat", vastasi Scott työnnellen ja painaen yhä revolverinpiippua.
"Äläpäs taita sen hampaita, vieras", toisti peluri entistä uhkaavammin.
Mutta jos hän sillä aikoi peloittaa, niin hän pettyi. Scott ei hellittänyt hetkeksikään yritystään, kohotti vain katseensa ja kysyi tyynesti:
"Onko tämä teidän koiranne?"
Peluri murahti.
"No tulkaa sitten irroittamaan se tästä toisesta."
"Se asia on nähkääs semmoinen", puheli peluri harmittavasti venytellen, "ettei minusta ole siihen — sitä temppua minä en tunne."
"Menkää sitten tiehenne", vastasi nuori mies, "älkää häiritkö minua. Tässä on yllin kyllin työtä."
Tim Keenan jäi viereen, mutta Scott ei kiinnittänyt häneen huomiota. Hänen oli onnistunut saada piippu sisään leukojen väliin, ja nyt hän koetti saada sen ulos toiselta puolen. Sen tehtyään hän vipusi verkalleen ja varovaisesti, irroittaen leukoja vähän kerrallaan erilleen; ja Matti puolestaan vapautteli pala palalta Valkohampaan runneltua kurkkua.
"Pitäkää varanne ja ottakaa vastaan koiranne", sanoi Scott käskevästi Cherokeen omistajalle.
Peluri kumartui kuuliaisena ja tarttui lujasti Cherokeen niskaan.
"No nyt!" komensi Scott vääntäen vielä kerran.
Koirat vedettiin erilleen verikoiran ponnistellessa ankarasti vastaan.
"Viekää se pois!" komensi Scott; ja Tim Keenan raahasi Cherokeen väkijoukkoon.
Valkohammas koetti useat kerrat nousta pystyyn, mutta turhaan. Kerran se jo pääsi jaloilleen, mutta ne eivät jaksaneet sitä kannattaa, se vaipui verkalleen takaisin hankeen. Silmät olivat puoleksi ummessa ja pinnaltaan lasimaiset. Leuat longottivat levällään, ja niiden lomitse roikkui kieli esiin pitkänä ja velttona. Se näytti kaikin puolin koiralta, joka oli kuristettu kuoliaaksi. Matti tutki sitä.
"Melkein pääsi perille", hän ilmoitti. "Mutta se hengittää sittenkin."
Kauno-Smith oli noussut pystyyn ja tuli nyt Valkohammasta katsomaan.
"Matti, kuinka paljon hyvä rekikoira maksaa?" kysyi Scott.
Ajaja, joka yhä oli polvillaan Valkohampaan vieressä, mietiskeli hetkisen.
"Kolmesataa dollaria", hän vastasi.
"Entäs sellainen, jota on runneltu niinkuin tuota?" kysyi Scott koskettaen Valkohammasta jalallaan.
"Puolet siitä", tuomitsi ajuri.
Scott kääntyi Kauno-Smithin puoleen.
"Kuulitkos, peto? Minä aion ottaa sinun koirasi ja annan sinulle siitä sataviisikymmentä dollaria."
Hän avasi lompakkonsa ja laski setelit.
Kauno-Smith pisti kätensä selän taakse ja kieltäytyi ottamasta tarjottuja rahoja.
"En minä myy sitä", selitti hän.
"Myytpähän", vakuutti toinen. "Minä kun aion ostaa sen. Tässä ovat rahat, koira on minun."
Pitäen yhä käsiään selän takana Kauno-Smith alkoi peräytyä.
Scott hypähti häntä kohti kohottaen nyrkkinsä lyödäkseen. Kauno-Smith kyyristyi iskua odottaen.
"Minulla on oikeus kieltäytyä", vikisi hän.
"Sinä olet menettänyt oikeutesi tuohon koiraan", kuului vastaus. "Aiotko ottaa rahat, vai pitääkö lyödä uudestaan?"
"Olkoon sitten", puhui Kauno-Smith pelonsekaisella vilkkaudella. "Mutta minä panen vastalauseeni", hän lisäsi. "Tuo koira on oikea aarre. En minä anna kenenkään ryöstää itseltäni. Jokaiselle ihmiselle on tehtävä oikeutta."
"Aivan niin", vastasi Scott ojentaen hänelle rahat
"Jokaiselle ihmiselle on tehtävä oikeutta. Mutta sinä et olekaan ihminen. Sinä olet peto."
"Odottakaas, kunhan joudutaan Dawsoniin", uhkaili Kauno-Smith. "Minä vedän teidät oikeuteen."
"Jos avaat suutasi, kun joudutaan Dawsoniin, niin toimitan sinulle hyvän kyydin kaupungista. Ymmärrätkö?"
Kauno-Smith vastasi murahtaen.
"Ymmärrätkö?" toinen jyrähti äkillisen kiukkuisesti.
"Kyllä", murahti Kauno-Smith peräytyen.
"Sano kohteliaammin."
"Kyllä, herra", ärisi Kauno-Smith.
"Pitäkää varanne! Se puree!" huusi joku, ja väkijoukko remahti nauramaan.
Scott käänsi hänelle selkänsä ja palasi auttamaan ajuria, joka puuhaili Valkohampaan ääressä.
Muutamat miehet tekivät jo lähtöä, toiset seisoskelivat ryhmissä katsellen ja jutellen. Tim Keenan liittyi erääseen parveen.
"Kuka tuo öykkäri on?" kysyi hän.
"Weedon Scott", vastasi joku.
"No, kuka helvetissä sitten Weedon Scott on?" uteli peluri.
"Oh, eräs saakelin sukkela kaivosinsinööri. Hän on hyvää pataa kaikkien pomojen kanssa. Jos haluatte välttää ikävyyksiä, niin pysykää hänestä erillänne. Hänellä on kaikki viranomaiset puolellaan. Kultakomisarius on hänen parhaita ystäviään."
"Sitä minä arvelinkin, ettei hän ollut mikään palttumies", selitti peluri. "Sen vuoksi en ruvennutkaan häneen käsiksi."
"Se on toivotonta", myönsi Weedon Scott.
Hän istui majansa ovella ja tuijotti ajuriin, joka vastasi yhtä toivottomasti hartioitaan kohauttaen.
Yhdessä he silmäilivät Valkohammasta, joka pingoittuneen ketjunsa päässä hurjana pörrötti karvojaan ja ärisi, koettaen päästä rekikoirien kimppuun. Saatuaan Matilta useita muistutuksia, joita annettiin sauvalla, vetokoirat olivat oppineet jättämään Valkohampaan rauhaan; ja nytkin ne lojuivat melkoisen matkan päässä, ikäänkuin olisivat unohtaneet sen olemassaolon.
"Se on susi, ei sitä käy kesyttäminen", selitti Weedon Scott.
"Hm, enpä juuri tiedä", vastusteli Matti. "Saattaa siinä olla melkoinen määrä koiraakin. Mutta yhden seikan tiedän varmasti, siitä ei pääse mihinkään."
Ajuri vaikeni ja nyökkäsi salaperäisesti päällään Moosehide-vuoria kohti.
"No älä nyt ole niin kitsas tiedoistasi", sanoi Scott terävästi, odotettuaan riittävän ajan. "Annahan tulla. Mitä se on?"
Ajuri viittasi peukalollaan olkansa ylitse Valkohampaaseen.
"Susi tai koira, se on samantekevää; mutta se on jo kesytetty."
"Eikä ole!"
"Onpahan, ja totutettu valjaisiinkin. Katsokaa tarkasti. Ettekö näe, että rinnan poikitse ulottuu merkkejä."
"Olet oikeassa, Matti. Se oli rekikoira, ennenkuin Kauno-Smith sai sen käsiinsä."
"Eikä ole niinkään mahdotonta tehdä siitä uudelleen rekikoira."
"Niinkö luulet?" kysyi Scott innokkaasti; mutta sitten toivo sammui, ja hän lisäsi päätään pudistaen: "Nyt se on ollut kaksi viikkoa luonamme, ja kuitenkin se on hurjempi kuin milloinkaan ennen."
"Antakaa minun koettaa", ehdotti Matti. "Päästäkää se pilan vuoksi irti."
Toinen katsoi häneen epäilevästi.
"Ihan totta", jatkoi Matti; "tiedän kyllä, että te koetitte, mutta teilläpä ei ollutkaan sauvaa."
"No koeta sinä nyt."
Ajuri haki sauvan ja astui kahlehditun eläimen luo. Valkohammas tarkasteli sauvaa, kuten häkkiin suljettu jalopeura kesyttäjänsä ruoskaa.
"Katsokaas, kuinka se pitää silmällä sauvaa", sanoi Matti. "Se on hyvä merkki. Ei se ole mikään pölkkypää. Ei uskalla käydä kimppuun niin kauan kuin minulla on sauva varalla. Ei se ole ihan hullu, se on totta."
Kun miehen käsi läheni Valkohampaan niskaa, tämä pörrötti karvojaan, ärisi ja lyyhistyi maahan. Mutta vahtiessaan lähenevää kättä sen samalla onnistui pitää silmällä sauvaa, joka uhkaavana riippui sen yläpuolella. Matti irroitti ketjut kaulanauhasta ja astui syrjään.
Valkohammas saattoi tuskin tajuta olevansa vapaa. Monta kuukautta oli kulunut siitä, kuin se joutui Kauno Smithin haltuun, ja koko tuona aikana se ei ollut saanut hetkeksikään vapautta, paitsi milloin se päästettiin irti toisia koiria vastaan taistelemaan. Heti sellaisen taistelun jälkeen se oli taas kytketty.
Se ei tietänyt, mitä tällä tarkoitettiin. Kenties sitä oli kohtaava jokin uusi pirullisuus valkoisten jumalain puolelta. Se asteli verkalleen ja varovaisesti, odottaen joka hetki hyökkäystä. Se ei tietänyt mitä tehdä, tämä oli niin outoa. Se arveli olevan parasta siirtyä pois noiden vahtivien jumalien luota ja käveli varoen majan nurkalle. Mitään ei tapahtunut. Se joutui peräti ymmälleen ja tuli jälleen takaisin, pysähtyi parinkymmenen jalan päähän ja tarkasteli molempia miehiä kiinteästi.
"Eikö se karkaa tiehensä?" kysyi uusi omistaja.
Matti kohautti olkapäitään.
"Tässä täytyy uskaltaa. Sittenhän nähdään."
"Poika parka", mutisi Scott säälien. "Sille täytyy jollain tavoin osoittaa ystävällisyyttä", hän lisäsi kääntyen ja käyden majaan.
Palattuaan hän toi kimpaleen lihaa, jonka hän heitti Valkohampaalle. Tämä syöksähti sen luota ja tutki sitä epäluuloisena matkan päästä.
"Seis, Majuri"! huusi Matti varoittaen, mutta liian myöhään.
Majuri oli jo syöksynyt lihan kimppuun. Samassa tuokiossa kuin sen hampaat tarttuivat siihen, Valkohammas karkasi sitä kohti. Se lensi kumoon. Matti syöksyi joukkoon, mutta Valkohammas oli häntä nopeampi. Majuri kömpi pystyyn, mutta sen kurkusta pulppuava veri punasi lunta yhä laajenevana juovana.
"Sepä harmillista, mutta Majuri ansaitsi sen", virkkoi Scott nopeasti.
Mutta Matin jalka oli jo koholla Valkohammasta potkaistakseen. Hyppäys, välähdys ja terävä huudahdus. Hurjasti äristen Valkohammas peräytyi useita kyynäriä, ja Matti kumartui jalkaansa tutkimaan.
"Saipa se vietävä minut sittenkin", hän sanoi osoittaen repeytyneitä housuja ja alusvaatteita ja yhä suurenevaa veritahraa.
"Sanoinhan sinulle, että se on toivotonta", virkkoi Scott masentuneena. "Olen ajatellut sitä juurta jaksain, vaikk'en halunnut sitä ajatella. Mutta nyt siitä ei enää päästä. Muuta keinoa ei ole."
Näin puhuen hän veti vastahakoisin liikkein esiin revolverinsa, avasi sen säiliön ja tarkasti sisällystä.
"Kuulkaas nyt, herra Scott", vastusteli Matti; "tuo koira on ollut helvetin tulessa. Eikä saa odottaa, että se siinä olisi muuttunut loistavaksi enkeliksi. Antakaa sille aikaa."
"Katsohan Majuria", lausui toinen.
Ajuri tarkasteli runneltua koiraa. Se oli vajonnut hankeen keskelle omaa vertaan ja oli ilmeisesti henkimenossa.
"Majuri ansaitsi sen. Niinhän sanoitte itsekin. Se koetti ottaa Valkohampaan lihan, ja nyt se on mennyttä kalua. Sellaista saattoi odottaakin. Kuollutta rottaakaan en antaisi koirasta, joka ei rupeaisi tappelemaan lihansa puolesta."
"Mutta katsohan itseäsi, Matti. Koiriin nähden se käy päinsä, mutta kaikella on rajansa."
"Se oli vain paikallaan", väitti Matti itsepintaisesti. "Tarvitsisiko minun mennä sitä potkaisemaan. Sanoittehan itsekin, että se teki oikein. Ei minullakaan siis ollut oikeutta potkaista sitä."
"Kyllä sille olisi parasta saada surmansa", arveli Scott. "Ei sitä kuitenkaan voi kesyttää."
"Malttakaas nyt, herra Scott, antakaa sille raukalle tilaisuus koettaa. Eihän se ole vielä saanut koettaakaan. Se on juuri ollut oikein helvetin pätsissä, ja nyt se oli vapaana vasta ensi kertaa. Antakaa sen koettaa, ja ellei se taivu, niin minä ammun sen itse."
"Taivas tietää, etten halua sitä ampua tai ammuttaa", vastasi Scott pannen pois revolverin.
"Annetaan sen juosta vapaana ja katsotaan mitä ystävällisellä kohtelulla saadaan aikaan. Koetetaanpa hiukan."
Hän astui Valkohampaan luo ja rupesi puhelemaan sille lempeästi ja tyynnytellen.
"Ottakaa toki sauva varalle", varoitti Matti.
Scott pudisti päätään ja koetti edelleen voittaa Valkohampaan luottamusta.
Valkohammas oli epäluuloinen. Jotain uhkaavaa oli tulossa. Se oli surmannut tämän jumalan koiran ja purrut hänen toverijumalaansa; saattoiko siis odottaa muuta kuin hirveätä rangaistusta? Mutta tämänkin uhalla se pysyi lannistumattomana. Se pörrötti karvojaan ja irvisteli, silmät valppaina ja koko ruumis varuillaan ja mihin hyvänsä valmiina. Jumalalla ei ollut sauvaa, joten se antoi hänen tulla aivan lähelle. Jumalan käsi oli ojentunut ja laskeutui verkalleen sen päälle. Valkohammas vavahteli ja joutui jännityksen valtaan kyyristyessään sen alla. Tämä tuntui vaaralta — siinä oli kavaluutta tai muuta senkaltaista. Se tunsi jumalain kädet, niiden koetun ylivallan, niiden taidon tuottaa kipua. Sitä paitsi kosketus oli siitä vanhastaan vastenmielistä. Se ärisi entistä uhkaavammin, kyyristyi yhä alemmaksi, ja kuitenkin käsi läheni. Se ei tahtonut purra kättä, ja se sieti tuota vaaranalaista tilannetta kauan, kunnes vaisto pääsi voitolle täyttäen sen kyllästymättömällä elämänhalulla.
Weedon Scott oli luullut olevansa kyllin ketterä välttääkseen puraisun. Mutta hän ei ollut vielä oppinut käsittämään Valkohampaan ihmeteltävää nopeutta; tämä iski tarkasti ja vikkelästi kuin kiertynyt käärme.
Scott huudahti kovasti hämmästyksestä, tarttui runneltuun käteensä ja puristi sitä tiukasti toisella. Matti päästi karkean kirouksen ja hypähti hänen rinnalleen. Valkohammas kyyristyi ja peräytyi, pörröttäen karvojaan, irvistellen, silmät häijyn uhkaavina leimuten. Nyt se saattoi odottaa kuritusta, joka kyllä vetäisi vertoja Kauno-Smithin antamille.
"Hei! Mitä sinä teet?" huusi Scott äkkiä.
Matti oli hyökännyt majaan ja palannut pyssy kädessä.
"En mitään", sanoi hän verkalleen, huolettomalla tyyneydellä, joka vaikutti keinotekoiselta, "aion vain pitää lupaukseni. Nyt minun on ammuttava se, niinkuin äsken sanoin."
"Sitä et saa tehdä."
"Sen teen! Malttakaapas."
Nyt oli Weedon Scottin vuoro pyytää Valkohampaan puolesta, kuten Mattikin oli tehnyt tultuaan haavoitetuksi.
"Sanoithan, että sen on annettava koettaa. No, anna nyt sitten. Vastahan me aloitimme, emme voi heittää sitä näin alussa. Se oli minulle parahiksi — tällä kertaa. Ja — katsoppas sitä!"
Lähellä majan nurkkausta, neljänkymmenen jalan päässä, Valkohammas ärisi hirvittävän kiukkuisesti, ei Scottille, vaan ajurille.
"Älkääs, en ole koskaan kummempaa nähnyt!" huudahti ajuri hämmästyneenä.
"Katsohan, miten älykäs se on!" jatkoi Scott nopeasti. "Se tietää yhtä hyvin kuin sinäkin, mitä tuliaseilla tehdään. Älyä sillä on, ja meidän on annettava sen käyttää älyään. Pane pois pyssy."
"Olkoon menneeksi", myönsi Matti asettaen pyssyn puupinon nojaan.
"Ei, mutta katsokaas!" hän huudahti seuraavassa tuokiossa.
Valkohammas oli rauhallisena laskeutunut maahan ja lakannut ärisemästä.
"Tästä pitää ottaa selvä. Katsokaas nyt!" Matti tarttui pyssyyn, ja samassa tuokiossa Valkohammas ärähti. Hän astui pyssyn luota, ja koiran käpristyneet huulet suoristuivat peittäen hampaat.
"Pilan vuoksi."
Matti otti pyssyn ja alkoi verkalleen kohottaa sitä olalleen. Valkohammas alkoi jo ensi liikkeestä äristä, ja ärinä yltyi liikkeen lähetessä huippukohtaansa. Mutta hetkistä ennen kuin pyssy oli siirtynyt sen tasalle, se hypähti sivuittain majan nurkan taakse. Matti seisoi tuijottaen tähtäimen ohitse tyhjään kohtaan, jossa Valkohammas oli oleillut.
Juhlallisesti ajuri laski pyssyn kädestään, kääntyi ja katsoi isäntäänsä.
"Olen samaa mieltä kuin te, herra Scott. Noin älykästä koiraa ei käy tappaminen."
Nähdessään Weedon Scottin lähestyvän Valkohammas pörrötti karvojaan ja ärisi ilmoittaakseen, ettei se aikonut alistua rangaistavaksi. Neljäkolmatta tuntia oli kulunut siitä, kuin se oli viiltänyt rikki käden, joka nyt oli siteessä ja kannattimen varassa, jotta siihen ei virtaisi verta. Valkohammas oli entisaikoina kärsinyt rangaistusta myöskin kauan rikkomuksen jälkeen, ja se arveli nytkin käyvän niin. Kuinka voisikaan olla toisin? Se oli omasta mielestään tehnyt pyhyyden häväistyksen — upottanut hampaansa jumalan, vieläpä valkoihoisen jumalan pyhään lihaan. Luonnollisesti sen osaksi oli nyt joutuva jotain hirmuista, sellaisen kokemuksen se oli saanut jumalien kanssa seurustellessaan.
Jumala istuutui usean jalan päähän. Siinä ei Valkohammas saattanut huomata mitään vaarallista. Rangaistessaan jumalat seisoivat pystyssä. Tällä jumalalla ei sitä paitsi ollut mitään sauvaa, ei ruoskaa eikä tuliasetta. Ja lisäksi se oli itse vapaa. Ei mikään kahle tai keppi pidättänyt sitä. Se saattoi paeta turvaan jumalan noustessa seisaalleen. Nyt saattoi siis toistaiseksi odottaa ja tarkastella.
Jumala pysyi hiljaa, ei liikahtanutkaan; ja verkainen Valkohampaan ärinä hupeni murinaksi, joka painui syvälle kurkkuun ja sitten taukosi. Sitten jumala puhui, ja ensimmäinen ääni sai Valkohampaan niskakarvat pörhistymään ja murinan kohoamaan kurkkuun. Mutta jumala ei tehnyt mitään vihamielistä liikettä, vaan puheli edelleen rauhallisesti. Jonkun aikaa Valkohammas murisi hänen puhellessaan noudattaen puheen poljentoa. Mutta jumala puheli herkeämättä. Hän puheli Valkohampaalle tavalla, joka oli tälle aivan outoa. Pehmeästi ja viihdytellen, lempeydellä, joka jollakin tavoin kosketti Valkohampaaseen. Huolimatta luonnostaan ja kaikista vaistonsa varoituksista Valkohammas alkoi luottaa tähän jumalaan. Sen valtasi turvallisuuden tunne, joka soti jyrkästi sen varhaisempia kokemuksia vastaan.
Pitkän ajan kuluttua jumala nousi ja meni majaan. Kun hän tuli ulos, Valkohammas tarkasteli häntä levottomana. Hänellä ei ollut ruoskaa, ei sauvaa eikä muutakaan asetta. Ei hän myöskään pitänyt vahingoittumatonta kättään selän takana piilotellen siinä jotakin. Hän istuutui kuten ennenkin, samaan paikkaan, usean jalan päähän. Hän ojensi pientä lihapalaa. Valkohammas luimisti korviaan ja tutki sitä epäluuloisena; sen onnistui katsella samalla haavaa sekä lihaa että jumalaa, se oli valmiina kaiken varalta, ruumis oli jännittynyt syöksymään pois ensimmäisen vihamielisyyden merkin ilmetessä.
Rangaistusta ei vieläkään kuulunut. Jumala vain piteli lihapalaa sen kuonon lähellä. Ja liha näytti olevan oikeata laatua. Valkohammas epäili kuitenkin; ja vaikka lihaa tarjottiin lyhyin, kehoittavin työnnähdyksin, se kieltäytyi koskemasta siihen. Jumalat olivat peräti viisaita, eikä voinut laisinkaan aavistaa, mikä ovela petos piileskeli tuossa näennäisesti viattomassa viipaleessa. Entinen kokemus todisti, että varsinkin intiaanivaimojen seurassa lihan ja rangaistuksen välillä oli vallinnut sangen turmiollinen suhde.
Lopulta jumala heitti lihan lumelle Valkohampaan jalkojen juureen. Se nuuski lihaa tarkoin, mutta ei katsonut siihen. Haistellessaan se kiinnitti katseensa jumalaan. Mitään ei tapahtunut. Se otti lihan suuhunsa ja nieli sen. Nytkään ei tapahtunut mitään. Vieläpä jumala tarjosi toistakin lihapalasta. Jälleen se kieltäytyi ottamasta kädestä, ja jälleen liha viskattiin sille. Tämä toistui useita kertoja. Mutta sitten jumala kieltäytyi heittämästä. Hän piti lihaa kädessään ja tarjoili sitä itsepintaisesti.
Liha oli hyvää ja Valkohampaan oli nälkä. Askel askeleelta, äärettömän varovaisesti se läheni kättä. Lopulta se päätti syödä lihan kädestä. Se ei siirtänyt katsettaan hetkeksikään jumalasta, se työnsi päänsä eteenpäin korvat luimussa ja niskakarvat vaistomaisesti pörrössä. Myöskin korisi sen kurkussa matala murina varoittavasti ilmaisten, ettei se sietänyt pilaa. Se söi lihan, eikä mitään tapahtunut. Pala palalta se söi kaiken lihan, eikä mitään tapahtunut. Rangaistusta ei vieläkään kuulunut.
Se nuoli huuliaan ja odotti. Jumala yhä puheli. Äänessä oli lempeyttä — jotain mitä Valkohammas ei ollut milloinkaan kokenut. Ja siinä heräsi tunteita, joita se ei myöskään ollut koskaan ennen kokenut. Se tunsi jonkinlaista outoa tyydytystä, ikäänkuin jokin tarve olisi tullut tyydytetyksi, jokin aukko sen olennossa täytetyksi. Sitten heräsi vaisto uudelleen, ja entinen kokemus kehoitti varovaisuuteen. Jumalat olivat niin ovelia, ja heillä oli arvaamattomia keinoja tarkoitusperiensä saavuttamiseksi.
Ahaa! Siinäpä se oli, jumalan käsi, jolla oli kyky tuottaa kipua, työntyi esiin, laskeutuen sen pään päälle. Mutta jumala puheli edelleen. Hänen äänensä oli pehmeä ja viihdyttävä. Uhkaavasta kädestä huolimatta ääni herätti luottamusta. Ja vakuuttavasta äänestä huolimatta käsi synnytti epäluuloa. Ristiriitaiset tunteet, vaistot raatelivat Valkohampaan mieltä. Tuntui siltä, kuin se olisi räjähtänyt kappaleiksi, niin ankarasti se koetti hillitä itseään, pyrki oudon epätietoisena pidättämään koossa niitä vastakkaisia voimia, jotka siinä taistelivat ylivallasta.
Se teki puolittaisen myönnytyksen. Se ärisi ja pörrötti karvojaan ja luimisti korviaan. Mutta se ei purrut eikä myöskään juossut tiehensä. Käsi laskeutui. Se läheni lähenemistään. Se kosketteli kohonneiden karvojen päitä. Valkohammas kyyristyi sen alla. Käsi seurasi, painuen yhä lujemmin siihen kiinni. Väistäen, melkein väristen se sai vielä säilytetyksi malttinsa. Tuo käsi, joka sitä kosketti ja loukkaa vaistoa, kidutti sitä. Yhdessä päivästä se ei saattanut unohtaa kaikkea pahaa, minkä ihmisten kädet olivat sille tuottaneet. Mutta tämä oli jumalan tahto, ja se koetti alistua.
Käsi kohosi ja laskeutui jälleen taputellen ja hyväillen. Tätä jatkui, mutta joka kerta kun käsi nousi, karvatkin kohosivat. Ja aina kun käsi laskeutui, korvat painuivat luimuun ja kurkkuun tunkeutui syvä murina. Valkohammas murisi murisemistaan yhtämittaisesti varoitellen. Täten se ilmaisi olevansa valmis kostamaan jokaisen loukkauksen. Ei voinut lainkaan tietää, milloin jumalan lopullinen tarkoitus paljastuisi. Milloin hyvänsä pehmeä, luottamusta herättävä ääni saattoi muuttua raivoisaksi karjunnaksi, hellän käden hyväily käydä kiukkuiseksi otteeksi ja rangaista täten avuttomaksi joutunutta.
Mutta jumala puheli edelleen pehmeästi, ja yhä käsi nousi ja laskeutui taputuksin, jotka eivät ilmaisseet vihamielisyyttä. Valkohampaassa vallitsi kahdenlaisia tunteita. Vaistolle se oli vastenmielistä. Se kahlehti, esti pyrkimästä vapaaksi. Eikä se kuitenkaan ollut ruumiille tuskallista. Päinvastoin, se oli mieluistakin. Taputus muuttui verkalleen ja varovaisesti korvan juurta raaputtavaksi liikkeeksi, ja siitä ruumiillinen nautinto yltyikin hiukan. Se pelkäsi kuitenkin edelleen ja pysyi varuillaan, odottaen arvaamatonta pahaa, vuoroin kärsien ja nauttien, mikäli mikin tunne siinä pääsi vallalle.
"No, piru minut periköön!"
Niin lausui Matti, joka tuli majasta hihat käärittyinä ja kädessään astia likaista pesuvettä. Hän oli tyhjentämäisillään astian, mutta pysähtyi nähdessään Weedon Scottin taputtelevan Valkohammasta.
Samassa tuokiossa, kuin hänen äänensä katkaisi hiljaisuuden, Valkohammas hypähti pois äristen hänelle hurjasti.
Matti silmäili isäntäänsä huolestuneen paheksuvasti.
"Jos tässä saa puhua suunsa puhtaaksi, herra Scott, niin uskallanpa sanoa, että te olette oikein kymmenkertainen houkkio ja vielä jotain muutakin."
Weedon Scott hymyili ylimielisenä, nousi ja astui Valkohampaan luo. Hän puheli sille viihdyttävästi, mutta ei kovin kauan, ojensi sitten verkalleen kätensä, laski sen Valkohampaan pään päälle ja ryhtyi jatkamaan keskeytynyttä taputtamistaan. Valkohammas sieti sitä kohdistaen epäluuloisena katseensa, ei hyväilevään mieheen, vaan mieheen joka seisoi ovella.
"Saatattepa hyvinkin olla hitonmoinen kaivosmies", arveli ajuri oraakkelimaisesti, "mutta kyllä hyvät humalat menivät hukkaan, kun ette poikana karannut sirkukseen."
Valkohammas ärisi kuullessaan hänen äänensä, mutta tällä kertaa se ei hypähtänyt käden alta, joka hyväili sen päätä ja niskaa pitkin, viihdyttävin sivelyin.
Se oli Valkohampaalle lopun alkua — vanha elämä ja vihan valta alkoi kallistua loppuunsa. Uusi, suunnattomassa määrin parempi elämä teki tuloaan. Paljon miettimistä ja loputonta kärsivällisyyttä se vaati Weedon Scottilta. Ja Valkohampaalle se merkitsi täydellistä vallankumousta. Sen täytyi vastustaa vaiston ja järjen vaatimuksia, toimia vastoin kokemusta ja tunnustaa itse elämänkin valehdelleen.
Jos otti elämän sellaisena kuin Valkohammas oli sen tuntenut, niin paljon oli siitä puuttunut sellaista, mitä se nyt teki — ja vieläkin enemmän: kaikki sen virtaukset olivat kulkeneet aivan toiseen suuntaan kuin ne, joiden kuljetettavaksi se nyt antautui. Lyhyesti sanoen: jos kaikki otettiin huomioon, sen täytyi pyrkiä perehtymään elämään paljoa laajemmassa määrässä kuin ennen muinoin, saapuessaan vapaaehtoisesti erämaasta ja omaksuessaan Ison Majavan isännäkseen. Silloin se oli vain penikka, vailla muotoa; ympäristön peukalo saattoi helposti muovailla sitä. Mutta nyt laita oli toisin. Ympäristön peukalo oli suorittanut tehtävänsä, ja tehnyt sen liiankin perusteellisesti. Tämä oli muodostanut ja kovettanut siitä Tappelu-suden, hurjan ja leppymättömän, lemmettömän ja vastenmielisen olion. Päällepäätteeksi tämä muutos oli täydellinen mullistus, ja se sattui aikana, jolloin nuoruuden taipuvaisuus jo oli hävinnyt, jolloin sen syyt olivat käyneet sitkeiksi, koko olemuksen kudos muuttunut karkeaksi ja jäykäksi, luonne rautaiseksi ja kaikki sen vaistot ja selviöt kiteytyneet varmoiksi laeiksi, haluiksi ja inhoiksi.
Mutta tässä uudistetussa mukautumisessa juuri ympäristön peukalo taasen paineli sitä, pehmentäen sen, mikä oli käynyt kovaksi, ja muokaten sen parempaan muotoon. Weedon Scott oli todellakin tämä sormi. Hän oli tunkeutunut Valkohampaan luonteen juuriin asti, ja ystävyydellä hän loihti eloon kykyjä, jotka olivat surkastuneet, melkeinpä hävinneetkin. Sellaisia kykyjä olirakkaus. Se asettuimieltymyksensijaan, ja tämä oli ennen ollut korkein tunne, mikä jumalien kanssa seurustellessa oli Valkohampaan vallannut.
Mutta tämä rakkaus ei noussut yhdessä päivässä. Se alkoimieltymyksenä, ja siitä se verkalleen kehittyi. Valkohammas ei juossut tiehensä, vaikka se saikin pysyä irrallaan, sillä tämä uusi jumala miellytti sitä. Olihan tämä elämä kaikin puolin parempaa kuin Kauno-Smithin häkissä vietetyt päivät, ja sillä täytyi välttämättä olla jokin jumala. Ihmisen yliherruus kuului sen luontaisiin tarpeisiin. Sen riippuvaisuus ihmisestä oli tullut vahvistetuksi sinä päivänä, jona se pyörsi takaisin korvesta ja ryömi Ison Majavan jalkain juureen odotettua rangaistusta kärsimään. Tämä alistumisen leima oli painettu siihen uudelleen ja häviämättömästi sen palatessa toistamiseen erämaasta, kun pitkällinen nälänhätä oli päättynyt ja Ison Majavan leirissä oli jälleen kalaa.
Ja niin Valkohammas jäi, koska se tarvitsi jumalaa ja Weedon Scott oli siitä Kauno-Smithiä parempi. Tunnustaakseen riippuvaisuutensa se ryhtyi suojelemaan isäntänsä omaisuutta. Rekikoirien nukkuessa se kuljeskeli majan ympärillä, ja ensimmäinen myöhäinen vieras sai torjua sitä luotaan sauva kädessä, kunnes Weedon Scott ennätti avuksi. Mutta Valkohammas oppi pian erottamaan varkaat ja rehelliset ihmiset toisistaan, arvostelemaan astuntaa ja ryhtiä oikealla tavalla. Sellaisen ihmisen, joka kulki kuuluvin askelin suoraa päätä majan ovelle, se jätti rauhaan, vaikka vartioikin häntä valppaana, kunnes ovi avautui ja isäntä hänet hyväksyi tervetulleena. Mutta sellainen ihminen, joka kulki keveästi, kiertoteitä, varovaisesti tähystellen, piilopaikkoja etsien, ei saanut mitään armoa Valkohampaan tuomiosta, vaan pakeni äkkiä, kiireisesti ja nolona.
Weedon Scott oli ottanut tehtäväkseen parantaa Valkohampaan — tai pikemmin korvata sen vääryyden, jota ihmiset olivat sille tehneet. Tähän kehoittivat häntä periaatteet ja omatunto. Hän tunsi, että Valkohampaalle tehty vääryys oli luettava ihmiselle velaksi ja että se oli maksettava. Niin hän koetti edelleenkin olla ystävällinen Tappelu-sudelle. Joka päivä hän piti velvollisuutenaan hyväillä ja helliä Valkohammasta ja tehdä sitä pitkään.
Ensin Valkohammas oli epäluuloinen ja vihamielinen, mutta oppi sitten pitämään tuosta hellimisestä. Erästä seikkaa se ei kuitenkaan oppinut koskaan jättämään — murinaansa. Heti kun hyväilyt alkoivat, se rupesi murisemaan ja jatkoi sitä loppuun asti. Mutta murinassa oli uusi sävy. Outo ei sitä saattanut havaita, ja hänelle Valkohampaan murina ilmaisi alkuperäistä viileyttä, hermoja repivää ja jäätävää hurjuutta. Mutta Valkohampaan kurkku oli käynyt karkeasyiseksi niistä hurjista äänistä, joita se oli synnyttänyt monina vuosina ensimmäisestä heikosta kiukunärähdyksestään alkaen, eikä se voinut nyt pehmentää tuon kurkun ääniä ilmaisemaan hellyyttä, jota se tunsi. Weedon Scottin korva ja myötätunto olivat kuitenkin kyllin hienot erottamaan tuon uuden sävyn, vaikka se hukkuikin hurjuuteen — sävyn, joka hiukkasen vivahti tyytyväisyyden urinaan ja jonka hän yksin kykeni kuulemaan.
Päivien vieriessämieltymysalkoi yhä nopeammin kehittyärakkaudeksi. Valkohammas rupesi itsekin huomaamaan sen, vaikk'ei se ollutkaan tietoinen siitä, mitä rakkaus oli. Se ilmeni sille olemuksessa ammottavana tyhjiönä, nälkäisenä, särkevänä, ikävöivänä tyhjiönä, joka kaipasi täyttymistä. Se oli tuskaa ja rauhattomuutta ja se lieventyi vain jumalan läsnäolosta. Sellaisina aikoina rakkaus oli sille iloa, hurjaa, pistävän riemullista tyydytystä. Mutta jumalan ollessa poissa tuska ja rauhattomuus palasivat; tyhjiö lennähti jälleen auki ja ahdisti tyhjyydellään, ja nälkä kaivoi herkeämättä.
Valkohammas alkoi löytää itsensä. Huolimatta varttuneesta iästään ja elinainesten villistä jäykkyydestä sen luonne kehittyi. Outoja tunteita, harvinaisia vaikutteita puhkesi siinä terälle. Sen entinen käytöstapa muuttui. Ennen se oli pitänyt mukavuudesta ja tuskattomuudesta, vihannut epämukavuutta ja tuskaa. Mutta nyt oli laita toisin. Tämän uuden tunteen vuoksi se kärsi usein vaivaa ja tuskaa jumalansa tähden. Sen sijaan että se olisi varhaisena aamuhetkenä kuljeskellut ravintoa etsimässä tai maannut suojaisessa sopessa, se saattoi odottaa ikävässä majan eteisessä tuntikausia nähdäkseen jumalan. Kun jumala yöllä palasi kotiin, Valkohammas hylkäsi lumeen kaivamansa lämpimän leposijan kuullakseen ystävällisen sorminapsauksen tai tervehdyshuudon. Luopuipa se yksin lihastakin ollakseen jumalansa luona, saadakseen hyväilyn tai seuratakseen häntä kaupunkiin.
Rakkausoli tunkeutunutmieltymyksentilalle. Ja rakkaus tunkeutui mittausluotina sen olemuksen syvyyksiin, joihin mieltymys ei ollut koskaan ulottunut. Ja sen olemuksen syvyyksistä oli vastauksena noussut uusi ilmiö — rakkaus. Se tarjosi takaisin, mitä sille annettiin. Tässä sillä oli todellakin jumala, rakkauden jumala, lämmin, säteilevä jumala, jonka valossa Valkohampaan luonto kehkeytyi kuin kukka auringossa.
Mutta Valkohammas ei ollut mielenosoituksiin altis. Se ei ollut koskaan elämässään haukkunut, eikä se voinut nytkään oppia haukkumaan tervehdykseksi lähestyvälle jumalalleen. Milloinkaan se ei ilmaissut rakkauttaan narrimaisella tavalla. Se ei juossut koskaan jumalaansa vastaan. Se odotti matkan päässä; mutta se odotti aina, oli aina saapuvilla. Sen rakkaus oli palvomisen luonteista — mykkää, hiljaista jumaloimista. Vain kiinteällä katseellaan se ilmaisi rakkauttaan ja seuraamalla katsein jumalansa jokaista liikettä. Toisinaan, kun jumala sitä katseli tai puhutteli, siinä ilmeni myöskin hullunkurista itsetietoisuutta, jonka aiheuttivat rakkauden pyrkimys pääsemään ilmoille ja sen ruumiillinen kykenemättömyys osoittaa sitä.
Monella muotoa se oppi mukautumaan uuteen elämänlaatuunsa. Se käsitti, että isännän koirat oli jätettävä rauhaan. Mutta myöskin sen käskevä luonto pyrki ilmoille, ja sen täytyi ensin löylyttää ne tunnustamaan sen yliherrakseen ja johtajakseen. Tämän tapahduttua ei niistä ollut suurta vaivaa. Ne väistyivät tieltä sen tullessa niiden joukkoon, ja kun se ilmaisi tahtonsa, ne tottelivat.
Samalla tapaa se oppi sietämään Mattia — isäntänsä omaisuutena. Harvoin isäntä sitä ruokki. Sen teki Matti — se kuului hänen tehtäviinsä; mutta Valkohammas oivalsi, että se söi isäntänsä ravintoa ja että juuri isäntä täten ruokki sitä sijaisen kautta. Matti myöskin koetti pukea sen ylle valjaat ja panna sen kiskomaan rekeä toisten koirain kanssa. Mutta siinä hän ei onnistunut. Valkohammas tajusi vasta sitten, kun Weedon Scott valjasti ja kävi ajamaan. Se ymmärsi isännän tahtovan, että juuri Matti ajaisi sillä kuten muillakin koirilla.
Klondiken reet erosivat suuresti mackenzielaisista pulkista, niissä kun oli jalakset alla. Eri menettelytapaa käytettiin myöskin koirilla ajettaessa. Vetojoukkue ei ollut viuhkan muotoon järjestetty. Koirat kiskoivat yhdessä rivissä, peräkkäin. Ja täällä Klondikessa johtaja oli todellakin johtaja. Sellaisena oli viisain ja väkevin koira, ja joukkue totteli ja pelkäsi sitä. Oli aivan selvää, että Valkohammas saavutti pian tuon aseman. Vähempään se ei tyytynyt, kuten Matti sai havaita monen häiriön ja harmin perästä. Mutta vaikka se uurasti reen edessä päivin, se ei luopunut vartioimasta isäntänsä omaisuutta öisin. Siten se palveli kaiken aikaa aina valppaana ja uskollisena; se oli sanalla sanoen arvokkain koirista.
"Jos tässä saa sylkeä suustaan sanottavansa", virkkoi Matti eräänä päivänä, "niin uskallanpa väittää, että teitte hiton viisaasti, kun maksoitte tuosta koirasta sen hinnan. Oikein te puijasitte Kauno-Smithiä, kun iskitte häntä vasten kuonoa nyrkillä."
Weedon Scottin harmaissa silmissä leimahti suuttumuksen salama, ja hän mutisi kiukkuisesti: "Senkin peto!"
Myöhään keväällä Valkohammasta kohtasi suuri suru. Rakastettu isäntä katosi aivan odottamatta. Enteitä tosin oli ollut, mutta Valkohammas oli outo sellaisissa asioissa eikä ymmärtänyt, mitä matkalaukun täyttäminen merkitsi. Myöhemmin se muisti, että tämä täyttäminen oli suoritettu ennen isännän katoamista, mutta sen tapahtuessa se ei epäillyt ensinkään. Yöllä se odotti isännän palaavan. Keskiyöllä kova tuuli ajoi sen suojaan majan taakse. Siellä se torkkui puolinukuksissa, korvat valppaina havaitsemaan ensimmäisen tutun askeleen. Mutta kello kahdelta aamulla levottomuus ajoi sen kylmään eteiseen, jonne se kyyristyi odottamaan.
Mutta isäntää ei kuulunut. Aamulla ovi aukeni, ja Matti astui ulos. Valkohammas tuijotti häneen ikävöiden. Mutta näillä molemmilla ei ollut mitään yhteistä kieltä, jonka avulla se olisi saanut tietää, mitä halusi. Päiviä kului, mutta isäntää ei vain kuulunut. Valkohammas, joka ei koskaan ollut sairastanut, kävi kipeäksi. Se tuli hyvin sairaaksi — niin huonovointiseksi, että Matin lopulta täytyi viedä se majaan. Kirjoittaessaan isännälleen Matti omisti Valkohampaalle seuraavan jälkikirjoituksen:
"Se hemmetin susi ei tee työtä. Se ei syökään. Siinä ei ole yhtään sisua jäljellä. Kaikki koirat löylyttävät sitä. Se tahtoo tietää, miten teidän on käynyt, enkä minä osaa sanoa sille. Taitaa ihan kuolla."
Asian laita oli, kuten Matti oli sanonut. Valkohammas oli lakannut syömästä, oli menettänyt rohkeutensa ja otti selkäänsä jokaiselta koiralta. Se makasi majassa, uunin lähellä, ei välittänyt ruuasta, ei Matista eikä koko elämästä. Samantekevää, puhuiko Matti lempeästi vaiko sadatellen; se vain käänsi samean katseensa mieheen ja antoi päänsä sitten painua tavalliseen asemaansa etukäpäläin päälle.
Ja sitten eräänä iltana Matti, joka luki itsekseen huuliaan liikutellen ja puoliääneen mutisten, kavahti Valkohampaan hiljalleen vingahtaessa. Se oli noussut pystyyn, heristi korviaan ja kuunteli jännittyneenä. Hetkistä myöhemmin Matti kuuli askeleita. Ovi aukeni, ja Weedon Scott astui sisään. Molemmat miehet pudistivat kättä. Sitten Scott katseli ympärilleen.
"Missä susi on?" kysyi hän.
Sitten hän huomasi tämän; se oli lähellä uunia, missä se oli maannutkin. Se ei ollut syöksynyt esiin muiden koirien tavoin; se seisoi odottamistaan odottaen.
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Matti. "Katsokaa, kun se heiluttaa häntäänsä."
Weedon Scott astui puoliväliin huonetta samalla kutsuen sitä. Valkohammas tuli hänen luokseen, ei tosin pitkin loikkauksin, mutta kuitenkin nopeasti. Se näytti hullunkuriselta itsetietoisuudessaan, mutta lähemmäksi käydessään se sai silmiinsä oudon ilmeen. Silmiin nousi jotain, kuvaamaton määrä tunnetta, ja loisti niissä tulena.
"Ei se koskaan katsonut minuun tuolla tapaa, kun te olitte poissa", arveli Matti.
Weedon Scott ei kuullut. Hän istui kyykyssä Valkohampaan edessä ja hyväili sitä — raaputti korvan juuria, siveli pitkin vedoin yli niskan ja hartiain, taputteli kevyesti selkärankaa nystyröillään. Ja Valkohammas vastasi muristen, ja murina tuntui entistään pehmeämmältä.
Mutta ei siinä kyllin. Riemu, rakkaus kuohui yhä ylemmäksi, pyrki ilmoille ja onnistui löytämään uuden ilmaisumuodon. Äkkiä se työnsi päänsä eteenpäin ja kaivoi sen isännän kainaloon. Ja siellä se, vain korvat näkyvissä, kaiveli ja töykkäili edelleen äänettömänä.
Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Scottin silmät loistivat.
"Herra jumala!" sanoi Matti melkein hartaasti.
Hetkistä myöhemmin, toinnuttuaan, hän lisäsi:
"Minä väitin aina, että tuo susi on koira. Katsokaas nyt!"
Rakastetun isännän palattua Valkohammas toipui nopeasti. Kaksi yötä ja yhden päivän se vietti majassa. Sitten se lähti liikkeelle. Rekikoirat olivat unohtaneet sen urhoollisuuden. Ne muistivat vain äskeisen tilan, joka oli ollut heikkoutta ja sairautta. Kun ne nyt näkivät sen tulevan ulos majasta, ne hyökkäsivät sen kimppuun.
"Odottakaapas, senkin peijoonit", mutisi Matti vahingoniloisena seisoessaan ovella. "Anna niille kyytiä, susi! Anna kyytiä — oikein tuhattulimmaista kyytiä!"
Valkohammasta ei tarvinnut rohkaista. Siinä oli kyllin, että isäntä oli palannut. Elämä virtasi siinä jälleen suurenmoisena ja kukistumattomana. Se tappeli pelkästä ilosta, sillä täten se sai ilmoille paljon sellaista, mitä se tunsi ja mikä muuten jäi sanattomaksi. Ottelu saattoi loppua vain yhdellä tapaa. Vetojoukkue hajaantui häpeällisesti paeten, ja vasta pimeän tullen koirat hiipivät yksitellen takaisin nöyrinä ja noloina, antautuen jälleen Valkohampaan valtaan.
Opittuaan piilottamaan päänsä isännän kainaloon Valkohammas teki itsensä usein syypääksi siihen. Se oli viimeinen sana. Pitemmälle se ei voinut mennä. Ennen se oli ollut erityisen arka juuri päästään. Tämän koskettaminen oli aina ollut siitä vastenmielistä. Siinä piilevä erämaa, loukkauksen ja satimen pelko oli synnyttänyt tuon ankaran halun välttää kosketusta. Vaisto vaati, että juuri pää oli pidettävä vapaana. Ja kun se nyt kaivoi sen isännän kainaloon, se antautui tieten tahtoen toivottoman avuttomaan asemaan. Täten se ilmaisi täydellistä luottamusta, ikäänkuin sanoen: "Minä annan itseni sinun valtaasi; tapahtukoon sinun tahtosi."
Eräänä iltana, hiukan Scottin paluun jälkeen, molemmat miehet istuivat ennen levollemenoa pelaamassa korttia. Äkkiä kuului ulkoa huudahdus ja ärinää. He katsahtivat toisiinsa nousten seisaalleen.
"Susi on nipistänyt jonkun", sanoi Matti. Hurja pelon ja tuskan huuto joudutti heitä.
"Tuo tulta!" huusi Scott juosten ulos.
Matti seurasi lamppua kantaen, ja sen valossa he näkivät miehen makaavan selällään lumessa. Hän oli asettanut käsivartensa ristiin kasvojensa ja kurkkunsa peitoksi. Siten hän koetti suojella itseään Valkohampaalta. Ja se olikin tarpeen. Valkohammas oli raivoissaan, hurjana se koetti päästä käsiksi arimpaan kohtaan. Takin hihat, sininen päällyspaita ja aluspaita olivat olkapäästä ranteeseen asti repaleina, ja itse käsivarret olivat hirveästi raadellut.
Kaiken tämän molemmat miehet näkivät ensi silmänräpäyksessä. Seuraavassa tuokiossa Weedon Scott tarttui Valkohammasta kaulasta ja raahasi sen erilleen. Koira ponnisteli vastaan ja ärisi, mutta ei yrittänyt purra, ja nopeasti se totteli isännän ankaraa käskyä ja tyyntyi.
Matti auttoi miehen pystyyn. Noustessaan tämä antoi käsivarsiensa vaipua, ja silloin paljastuivat Kauno-Smithin petomaiset kasvot. Ajuri hellitti hänestä äkisti, ikäänkuin ihminen, joka on tarttunut tulikuumaan esineeseen. Kauno-Smith vilhuili lampun valossa ja katseli ympärilleen. Hän havaitsi Valkohampaan, ja kauhu syöksähti hänen kasvoilleen.
Samassa Matti huomasi lumessa kaksi esinettä. Hän siirsi lampun niiden lähelle ja osoitti niitä jalallaan isännälleen — lumessa oli teräksiset koirankahleet ja tukeva sauva.
Weedon Scott näki ne ja nyökkäsi. Ajuri laski kätensä Kauno-Smithin olkapäälle ja pyörsi hänet ympäri. Sanaakaan ei tarvinnut lausua. Kauno-Smith lähti liikkeelle.
Sillä välin isäntä taputteli Valkohammasta ja puheli sille.
"Vai yritti hän ryöstää sinut? Mutta sinäpä et suostunut! Niinpä niin, hän erehtyi, vai kuinka?"
"Taisipa luulla joutuneensa kokonaisen paholaislauman kynsiin", nauraa hihitti Matti.
Valkohammas, joka oli yhä kiihtynyt ja pörrötti karvojaan, murisi murisemistaan. Verkalleen karvat painuivat lakoon, ja murina lieventyi yhä pehmeämmäksi sen kurkussa.
Se oli ilmassa. Valkohammas aavisti lähenevän onnettomuuden jo ennen kuin siitä oli mitään ilmeisiä todisteita. Jollakin hämärällä tavalla se tajusi, että uhkaava muutos oli tulossa. Se ei tietänyt kuinka ja miksi, mutta tulevien tapahtumain tunto oli peräisin itse jumalista. Hienommalla tavalla, kuin itse tiesivätkään, he paljastivat aikeensa susikoiralle, joka oleili eteisessä ja, vaikk'ei koskaan astunutkaan majaan, tiesi mitä heidän aivoissaan tapahtui.
"Kuulkaapas tuota!" huudahti ajuri eräänä iltana heidän syödessään.
Weedon Scott kuunteli. Oven lävitse kuului matalaa, levotonta vinkunaa, ikäänkuin nyyhkytystä, joka on juuri kasvanut kuuluvaksi. Sitten seurasi pitkä puuskahdus, kun Valkohammas koetti vakuuttautua, että jumala oli vielä sisällä eikä ollut yksin lähtenyt pakosalle.
"Tuo susi taitaa surra teitä", virkkoi ajuri. Weedon Scott loi kumppaniinsa katseen, joka oli melkein rukoileva, vaikka sanat puhuivatkin toista.
"Mitä hittoa minä Kaliforniassa teen sudella?" hän kysyi.
"Sitähän minäkin sanon", vastasi Matti. "Mitä hittoa te Kaliforniassa teette sudella?"
Mutta tämä ei tyydyttänyt Weedon Scottia. Tuo toinen tuntui tuomitsevan häntä salakähmäisesti.
"Valkoisten miesten koirat eivät voisi pitää puoliaan sitä vastaan", jatkoi Scott. "Se tappaisi ne silmänräpäyksessä. Ellei se saattaisi minua vararikkoon vahingonkorvausjutuilla, niin viranomaiset ottaisivat sen kuitenkin minulta ja tappaisivat sen."
"Niin, sehän on oikea murhaaja", huomautti ajuri.
Weedon Scott katsahti häneen epäluuloisena.
"Ei se kävisi päinsä", hän virkkoi ratkaisevasti.
"Ei se kävisi päinsä", myönsi Matti "Teidän täytyisi palkata erityinen mies sitä hoitamaan."
Toisen epäluulot haihtuivat. Hän nyökkäsi hilpeästi. Syntyi äänettömyys. Oven takaa kuului puolittain nyyhkyttävää vinkunaa ja sitten pitkällistä, etsivää nuuskinaa.
"Se on aivan hitosti kiintynyt teihin, siitä ei pääse mihinkään", sanoi Matti.
Toinen tuijotti häneen äkillisen kiukun valtaamana.
"Piru vieköön, mies! Kyllä minä tiedän oman mieleni ja senkin, mikä on parasta!"
"Olen samaa mieltä, mutta..."
"Mutta mitä?" kivahti Scott.
"Niin, tuota noin" ... alkoi ajuri pehmeästi, muutti sitten mieltään ja näytti suuttuvan hänkin. "No, ei teidän tarvitse siitä niin hemmetisti tulistua. Teidän käytöksestänne päättäen luulisi, ettette tiedä omaa mieltänne."
Weedon Scott väitteli itsekseen hetken ja sanoi sitten lempeämmin:
"Olet oikeassa, Matti. En tiedä omaa mieltäni, ja siinä juuri onkin pulma."
"Ihan minä olisin naurettava, jos ottaisin tuon koiran mukaani", puhkesi hän uudelleen puhumaan.
"Olen samaa mieltä", vastasi Matti; eikä isäntä ollut nytkään aivan tyytyväinen häneen.
"Mutta mistä herran nimessä se tietää teidän lähtevän, se minua ihmetyttää", jatkoi ajuri viattomasti.
"En ymmärrä sitä", vastasi Scott pudistaen alakuloisena päätään.
Sitten koitti päivä, jolloin Valkohammas näki avoimesta ovesta tuon pahaenteisen laukun ja isännän sovittavan tavaroita siihen. Myöskin tultiin ja mentiin alituisesti, ja ennen niin rauhaisa maja oli täynnä outoa levottomuutta ja hämminkiä. Kaikki tämä oli epäämätöntä todistetta. Valkohammas oli jo tuntenut sen. Nyt se käsitti sen järjellään. Jumala valmisteli uutta pakoa. Ja kun hän ei ollut ennenkään ottanut sitä mukaansa, niin se saattoi nytkin odottaa jäävänsä jälkeen. Sinä iltana se kohotti pitkän sudenulvonnan. Kuten se oli ulvonut penikkana, kun se oli paennut korvesta takaisin kylään havaiten sen hävinneen ja vain tunkion merkitsevän Ison Majavan kodan sijaa, niin se nytkin suuntasi kuononsa kohti kylmiä tähtiä ja kertoi niille mielihaikeansa.
Majassa olivat molemmat miehet juuri käyneet levolle.
"Se on taas jättänyt ruokansa koskematta", huomautti Matti vuoteestaan.
Weedon Scottin puolelta kuului murahdus ja huopapeitteiden kahinaa.
"Enpä ihmettelisi, vaikka se tällä kertaa ottaisi kuollakseen, niin se huononi viime kerralla, kun matkustitte tiehenne."
Toisen vuoteen peitteet kahisivat ärtyisästi.
"Oh, herkeä nyt jo!" huudahti Scott pimeästä. "Sinä jankutat pahemmin kuin akka."
"Olen samaa mieltä", vastasi ajuri, eikä Scott ollut aivan varma siitä, oliko naapuri hihittänyt.
Seuraavana päivänä Valkohampaan levottomuus ja huoli olivat entistä ilmeisemmät. Se seurasi isäntänsä kantapäillä, milloin hyvänsä tämä lähti majasta, ja vartioi eteisessä, kun hän viipyi sisällä. Avoimesta ovesta se saattoi vilahdukselta nähdä lattialle kasatut matkakapineet. Laukun lisäksi oli ilmestynyt kaksi isoa vaatekääröä ja laatikko. Matti verhosi juuri isäntänsä peitteitä ja turkkeja pieneen öljykankaaseen. Valkohammas vinkui näitä hommia tarkastaessaan.
Myöhemmin saapui kaksi intiaania. Se vahti heitä kiinteästi, kun he nostivat matkavarusteet selkäänsä ja seurasivat Mattia, joka kantoi makuuvaatteita ja laukkua. Mutta Valkohammas ei lähtenyt mukaan. Isäntä viipyi vielä majassa. Jonkun ajan kuluttua Matti palasi. Isäntä tuli ovelle ja kutsui Valkohampaan sisään.
"Poika parka", sanoi hän lempeästi, raapien Valkohampaan korvia ja naputtaen sen selkärankaa. "Nyt minä lähden pitkälle matkalle, vanha veikko, mutta sinä et voi tulla mukaan. Kajahutapa nyt kerta vielä murinasi — viimeinen murinasi jäähyväisiksi."
Mutta Valkohammas kieltäytyi murisemasta. Kaihomielisesti, tutkien katsottuaan, se kaivoi päänsä isännän kainaloon.
"Jo puhaltaa!" huusi Matti. Yukonilta kuului jokilaivan käheätä mylvinää. "Teidän täytyy pitää kiirettä. Lukitkaa nyt etuovi. Minä menen takatietä. Joutuin siitä!"
Molemmat ovet läjähtivät kiinni samassa tuokiossa, ja Weedon Scott odotti Mattia tulevaksi etupuolelle. Sisältä kuului matalaa vinkunaa ja nyyhkytystä, sitten pitkällistä nuuskinaa.
"Sinun täytyy pitää siitä hyvää huolta, Matti", sanoi Scott heidän lähtiessään astumaan alamäkeä. "Kirjoita minulle kuinka se voi."
"Kyllä", vastasi ajuri. "Mutta kuulkaapas tuota."
Molemmat miehet pysähtyivät. Valkohammas ulvoi kuin koirat isäntänsä kuoltua. Se päästi kuuluville äärimmäisen tuskan; huuto kohosi ylöspäin valtaavin, sydäntäsärkevin syöksyin, aleni siitä väräjäväksi valitukseksi ja syöksyi jälleen ylöspäin tuskanpuuskin.
Auroraoli ensimmäinen höyrylaiva, joka sinä vuonna vei ulos maailmaan, ja sen kannet olivat ahdinkoon asti täynnä onnellisia seikkailijoita ja murtuneita kullanetsijöitä; kaikki halusivat nyt yhtä kiihkeästi pois kuin ennen näille pimeille perille. Lähellä siltaa Scott kätteli Mattia, joka oli valmis lähtemään maihin. Mutta Matin käsi veltostui toisen otteessa, kun hänen katseensa osui ohitse ja kiintyi johonkin isännän takana. Scott kääntyi katsomaan. Kannella, muutaman jalan päässä, istui Valkohammas kaihomielisenä vahtien.
Ajuri sadatteli hiljaa täysin ymmällään. Scott saattoi vain katsella ihmeissään.
"Suljitteko etuoven?" kysyi Matti.
Toinen nyökkäsi ja kysyi:
"Entäs takaovi?"
"Saatte olla varma siitä, että lukitsin sen", kuului kiihkeä vastaus.
Valkohammas luimisti mielistelevästi korviaan, mutta jäi paikalleen, koettamattakaan lähetä.
"Minun täytyy viedä se mukanani maihin."
Matti astui pari askelta Valkohammasta kohti, mutta tämä livahti tiehensä. Ajuri hyökkäsi ajamaan takaa, ja Valkohammas luikahti erään miesjoukon jalkojen lomitse. Sivuuttaen, kiertäen, pyörähdellen se kiiti kantta pitkin vältellen joutumasta kiinni.
Mutta kun rakastettu isäntä puhui, se tuli viipymättä totellen hänen luokseen.
"Eipäs tule sen luo, joka on kaiken aikaa sitä ruokkinut", mutisi ajuri mielipahoillaan. — "Ja te ette ole ravinnut sitä koskaan ensi päivän perästä. Piru minut periköön, jos käsitän, mistä se tietää teidät isännäksi."
Scott, joka oli taputellut Valkohammasta, kumartui äkkiä lähemmäksi ja osoitti vereksiä viilloksia sen kuonossa ja sen silmien välissä ammottavaa haavaa.
Mattikin kumartui ja tunnusteli Valkohampaan vatsanalusta.
"Me unohdimme akkunan. Se on alta aivan veressä. Taisi lentää suoraa päätä puhki."
Mutta Weedon Scott ei kuunnellut. Hän mietiskeli nopeasti.Aurorantorvi huusi viimeistä kertaa. Miehiä riensi siltaa myöten alas rannalle. Matti irroitti huivin kaulastaan ja ryhtyi kiinnittämään sitä Valkohampaan kaulaan. Scott tarttui ajurin käteen.
"Hyvästi nyt, Matti poika. Mitä suteen tulee — niin sinun ei tarvitse kirjoittaa. Näes, minä..."
"Mitä!" huudahti ajuri. — "Ette kai aio...?"
"Juuri sitä minä aion. Tässä on huivisi.Minäkirjoitansinullesiitä."
Matti seisahtui puoliväliin siltaa.
"Se ei voi kestää ilmanalaa!" huusi hän takaisin. "Ellette keritse sitä helteiden tullen!"
Silta hinattiin laivaan.Aurorakääntyi virran partaalta. Weedon Scott heilutti vielä kerran jäähyväisiksi. Sitten hän kääntyi ja kumartui Valkohampaan puoleen, joka seisoi hänen vierellään.
"No, murise nyt, hitto vie, murise nyt", hän sanoi taputellen sen päätä ja raaputtaen lakoon taipuvia korvia.