Unohdettuja olivat molemmat kilpailijat ja lumeen punaisella kirjailtu rakkaustarina. Vain kerran ne muistuivat mieleen, kun Silmäpuoli hetkeksi pysähtyi nuolemaan jäykistäviä haavojaan. Silloin sen huulet puolittain vääntyivät murinaan ja niska ja selkäkarvat kohosivat vaistomaisesti; se kyyristyi hyökkäykseen, ja kynnet koukistuivat etsien hangesta tukevampaa jalansijaa. Mutta seuraavassa tuokiossa asia oli unohtunut, kun se juoksi naarassuden perään, joka ujostellen loikki edellä metsän halki.
Sitten ne juoksivat rinnan, kuten hyvät ystävät, jotka ovat yksissä hommissa. Päivät kuluivat, ja ne pysyttelivät toistensa seurassa, ajaen riistaa ja surmaten ja syöden sen yhdessä. Jonkun ajan kuluttua naarassusi rupesi käymään rauhattomaksi. Se näytti etsivän jotain, mitä se ei voinut löytää. Onkalot kaatuneiden puiden alla vetivät sen huomion puoleensa, ja se kulutti paljon aikaa nuuskien suurenpuoleisia lumen peittämiä halkeamia ja luolia kallioissa ja äyräillä. Vanha Silmäpuoli ei siitä välittänyt, mutta se seurasi toveriaan hyvänluontoisena, ja kun tämän tutkimukset muutamin paikoin kävivät tavattoman pitkällisiksi, se paneutui maahan odottamaan, kunnes toinen oli valmis jatkamaan matkaa.
Ne eivät viipyneet yhdessä kohdin, vaan kulkivat maan poikki, kunnes saapuivat jälleen Mackenzie-joelle, jonka vartta ne verkalleen siirtyivät alaspäin. Usein ne poistuivat sen lähettyviltä ajaakseen riistaa sen pienten lisäjokien ympäristöissä, mutta palasivat kuitenkin aina sen luo. Joskus ne kohtasivat toisia susia, tavallisesti pariskuntia; mutta kummaltakaan puolen ei osoittauduttu taipuvaisiksi ystävälliseen seurusteluun, ei iloittu yhtymisestä eikä haluttu muodostaa laumaa. Useasti ne tapasivat myöskin yksinäisiä susia. Nämä olivat aina koiraita, ja ne pyrkivät tunkeilevina liittymään Silmäpuolen ja sen kumppanin seuraan. Tämä ei miellyttänyt sitä, ja kun toveri seisoi karvojaan pörröttäen ja hampaansa paljastaen sen rinnalla, täytyi noiden osattomien peräytyä, kääntyä pois ja jatkaa yksinäistä vaellustaan.
Eräänä kuutamoisena yönä Silmäpuoli pysähtyi äkkiä juostessaan salon halki. Sen kuono työntyi ylöspäin, häntä jäykistyi ja sieraimet laajenivat sen haistellessa ilmaa. Se piti myös koholla yhtä jalkaa koiran tapaan. Se ei tyyntynyt, vaan haisteli yhä ilmaa koettaen tajuta viestiä, joka kulkeutui tuulen mukana sen luo. Yksi huolimaton nuuskahdus oli tyydyttänyt sen kumppania, ja tämä juosta hölkytti edelleen saadakseen vanhuksenkin vakuutetuksi. Vaikka toinen seurasikin jäljessä, se oli siitä epäluuloinen eikä voinut olla silloin tällöin pysähtymättä tutkiakseen tarkemmin varoitusta.
Naaras hiipi varovaisesti puiden keskellä sijaitsevan avaran aukeaman liepeelle. Hetkisen se seisoi yksin. Sitten Silmäpuolikin saapui paikalle ryömien ja liukuen, jokainen aistin valppaana, jokainen karva säteillen loputonta epäluuloa. Ne seisoivat vieretysten tarkaten ja kuunnellen ja haistellen.
Niiden korvat erottivat kinastelevien ja ärhentelevien koirien melua, miesten kurkkuhuutoja, riitelevien naisten terävämpiä ääniä ja kerran lapsen kimakkaa ja valittavaa itkua. Tuskin ne voivat nähdä paljoa muuta kuin nahkakotien suunnattomat rungot, nuotion liekit, jotka taittuivat väliin joutuneiden ihmisten liikkeistä, ja savun, joka verkalleen nousi tyveneen ilmaan. Mutta niiden sieraimiin saapuivat intiaanileirin tuhannet tuoksut, kertoen tarinaa, joka Silmäpuolelle oli enimmäkseen outoa, mutta josta naarassusi tunsi jokaisen yksityiskohdan.
Se oli oudon kiihkon vallassa ja nuuski nuuskimistaan yhä enentyvällä mielihyvällä. Mutta vanha Silmäpuoli oli epäilevällä kannalla. Se ilmaisi arvelunsa ja yritti koetteeksi lähteä. Naaras kääntyi ja kosketti kuonollaan toverin niskaa ikäänkuin rauhoittaakseen, sitten se silmäili taasen leiriä. Sen ulkomuodossa oli uutta ikävöintiä, mutta se ei ollut nälän synnyttämää. Sitä värisytti halu, joka yllytti astumaan eteenpäin, pääsemään lähemmäksi tuota tulta, missä sai kinastella koirien kanssa ja vältellä kompastelevien ihmisten jalkoja.
Silmäpuoli liikkui kärsimättömänä sen vieressä; levottomuus palasi uudelleen, naaras tunsi jälleen kipeätä tarvetta löytää etsimänsä seikan. Se kääntyi ja ravasi takaisin metsään suureksi helpotukseksi Silmäpuolelle, joka juoksi hiukan edellä, kunnes olivat turvassa puiden suojassa.
Liukuessaan kuun valossa eteenpäin, äänettöminä kuin varjot, sudet joutuivat jonkun pakolaisen jäljille. Molemmat kuonot painuivat tutkimaan lumessa olevia jälkiä. Ne olivat aivan verekset. Silmäpuoli juoksi varovaisesti toveri kintereillään. Käpäläin leveät pahkat olivat laajalle levitetyt ja koskettivat lumeen pehmeästi kuin sametti. Silmäpuoli havaitsi jotain hämärää liikettä valkoisella pinnalla. Sen liukuva kulku oli petollisen nopeata, mutta nytpä sen vauhtia vasta sieti katsella. Edessä loikki tuo himmeä valkoinen laikka, jonka se oli huomannut.
Sudet juoksivat pitkin kapeata kujaa, jonka molemmilla puolin kasvoi nuorta kuusimetsää. Puiden lomitse saattoi nähdä kujan suun, joka aukeni kuun valaisemalle aholle. Vanha Silmäpuoli joutui yhä lähemmäksi pakenevaa valkoista olentoa. Loikkaus loikkaukselta se lyhensi välimatkaa. Nyt se oli kintereillä. Vielä hyppäys, niin hampaat vajoisivat siihen. Mutta tuo hyppäys jäi tekemättä. Korkealla ilmassa, suoraan yläpuolella leijaili tuo valkoinen olento — kimpuroiva jänis, joka hyppi ja heilui karkeloiden ilmassa eriskummallisella tavalla, palaamatta enää alas maahan.
Silmäpuoli hypähti takaisin murahtaen äkillisestä pelosta, painui sitten lumeen kyyrysilleen äristen uhkaavasti tuolle peloittavalle ilmiölle, jota se ei ymmärtänyt. Mutta naarassusi työntyi tyynesti sen ohi. Sekin lennähti korkealle, mutta ei niin ylös kuin riista, ja sen hampaat iskivät vastatusten kilahtaen kuin metalli. Se hypähti uudelleen ja yhä uudelleen.
Toveri oli verkalleen lauennut jännityksestään ja tarkasteli toisen hommia. Sitä harmitti nyt tämän turhat yritykset, ja se teki itse aimo loikkauksen ylöspäin. Hampaat tarttuivat jänikseen, ja se veti sen mukanaan alas maahan. Mutta samalla sen vierestä kuului epäilyttävää ritinää, ja hämmästyneenä se huomasi erään nuoren kuusen painuvan lyömään sitä. Leuat hellittivät otteensa, ja se hypähti taaksepäin välttääkseen tuon oudon vaaran; hampaat paljastuivat, kurkku korisi, ja jok'ikinen karva nousi pystyyn raivosta ja pelosta. Ja samassa hetkessä tuo nuori puu suoristi hoikan runkonsa ja jänis leijui jälleen tanssien ilmassa.
Naarassusi oli vihainen. Se upotti harmissaan hampaansa toverinsa olkapäähän; ja säikähtyneenä, havaitsematta mistä tuo uusi hyökkäys tuli, tämä iski takaisin raivoissaan ja yhä suuremman pelon valtaamana, viiltäen halki ahdistajan kuonon. Naaraalle oli toverin äkämystyminen yhtä odottamatonta, ja se karkasi tämän kimppuun kiukusta äristen. Silloin koiras huomasi erehtyneensä ja koetti lepyttää toveria; mutta tämä ryhtyi rankaisemaan sitä perinpohjaisesti, kunnes se luopui kaikista sovituskokeista ja pyöri kehässä pää sivulle kääntyneenä, ottaen hartioillaan vastaan kurittavien hampaiden iskut.
Sillä välin jänis kellui ilmassa susien yläpuolella. Naarassusi istuutui lumeen, ja vanha Silmäpuoli, joka nyt pelkäsi toveriaan enemmän kuin tuota salaperäistä puuta, hypähti jälleen jäniksen kimppuun. Vaipuessaan maahan saalis hampaissaan se piti katseensa puuhun kiintyneenä. Tämä taipui mukana maata kohti, kuten ennenkin. Eläin kyyristyi uhkaavaa iskua odotellen, karvat nousivat pystyyn, mutta hampaat pitivät yhä lujasti kiinni jäniksestä. Iskua ei kuitenkaan tullut. Runko pysyi yhä taipuneena sen ylitse. Sen liikkuessa puukin liikahti, ja se murisi viholliselleen yhteenpuristuneiden hampaittensa lomitse; sen ollessa hiljaa puukin oli liikkumaton, ja se arveli turvallisemmaksi pysyä edelleen paikallaan, vaikka jäniksen lämmin veri maistui hyvältä sen suussa.
Tästä tukalasta tilasta sen pelasti toveri, joka otti jäniksen haltuunsa ja kalvoi tyynenä irti eläimen pään, puun huojuessa ja keikkuessa uhkaavasti yläpuolella. Yht'äkkiä puu lennähti pystyyn eikä sen koommin enää häirinnyt, vaan pysyi luonnollisessa asennossa. Sitten naarassusi ja Silmäpuoli ahmivat yhdessä suuhunsa saaliin, jonka tuo salaperäinen puu oli niille pyydystänyt.
Salossa oli muitakin polkuja ja kujia, joiden varsilla ilmassa kellui jäniksiä, ja susipari tutki ne kaikki. Naarassusi oli oppaana, Silmäpuoli seurasi tarkkaavaisena ja oppi siten rosvoamaan ansoja, mikä tulevaisuudessa oli sille suureksi hyödyksi.
Kaksi päivää naarassusi ja Silmäpuoli maleksivat intiaanileirin seutuvilla. Vanha susi oli huolissaan ja pelkäsi pahaa, mutta leiri houkutteli toveria eikä tämä halunnut poistua. Mutta kun eräänä aamuna kajahti läheltä pyssynlaukaus ja muutamia tuumia Silmäpuolen päästä jysähti puuhun luoti, eivät eläimet enää vitkastelleet, vaan heittäytyivät pitkään, heiluvaan juoksuun, jättäen joutuisasti vaaran monen virstan päähän.
Ne eivät kulkeneet kauas — vain parin päivän matkan. Naarassuden tarve löytää etsimänsä kävi nyt aivan pakottavaksi. Se alkoi tulla perin raskaaksi ja kykeni juoksemaan vain verkalleen. Ajaessaan kerran jänistä, jonka se tavallisissa oloissa olisi voinut ottaa helposti kiinni, se luopui yrityksestä ja laskeutui lepäämään. Silmäpuoli tuli luokse; mutta kun se kosketti kuonollaan kevyesti naaraan niskaa, niin tämä tavoitti sitä niin äkillisen hurjasti, että se kellahti selälleen ja kävi naurettavaksi koettaessaan välttää toverinsa hampaita. Naaras oli ärtyisämpi kuin koskaan ennen; mutta vanha susi oli tullut kärsivällisemmäksi kuin milloinkaan ennen ja osoitti yhä enenevää huolenpitoa.
Ja sitten naarassusi löysi mitä oli etsinyt. Tämä tapahtui erään pienen joen luona, joka kesäisin virtasi Mackenziehin, mutta silloin oli jäässä koko leveydeltään ja aina kiviseen pohjaansa asti — kuollut joki, pelkkää kiinteätä valkoista lähteeltä suulle saakka. Naarassusi juosta hölkytti väsyneenä sen uomaa pitkin, toverin kulkiessa jonkun verran edellä. Saavuttuaan korkeana kohoavan saviäyrään kohdalle se kääntyi ja astui sen luo. Kevätmyrskyt ja sulanut lumi olivat kaivertaneet äyrään kuperaksi ja muodostaneet eräässä kohden pienen luolan kapeasta halkeamasta.
Naarassusi seisahtui luolan suulle ja silmäili seinämää huolellisesti. Sitten se juoksi molemmilla puolin seinämän juurta myöten sinne asti, missä se äkisti kohosi pehmeäviivaisemmasta ympäristöstä. Luolalle palattuaan se tunkeutui sisään ahtaasta suusta. Noin kolme jalkaa sen täytyi ryömiä, sitten seinät avartuivat ja korkenivat muodostaen pienen pyöreän kammion, joka oli läpimitaltaan lähes kuuden jalan laajuinen; katto oli tuskin päätä korkeammalla. Paikka oli kuiva ja mukava. Susi tutki sitä mitä suurimmalla huolella kuono maassa ja pyörien useaan kertaan ahtaassa kehässä. Sitten, päästäen väsyneen huokauksen, joka kuulosti melkein röhkinältä, se käpristi kokoon ruumiinsa, antoi jalkainsa taipua ja paneutui maahan pää luolan suulle kääntyneenä. Korvat mielenkiinnosta törröttäen Silmäpuoli nauroi toverilleen, ja tämä saattoi nähdä sen hännän hyväntahtoisesti heiluvan ulkopuolella. Naaraan omat korvat kääntyivät verkalleen hetkeksi taaksepäin ja painuivat päätä vasten suun avautuessa ja kielen työntyessä rauhallisesti ulos, ja tällä tavoin se ilmaisi olevansa tyytyväinen oloonsa.
Silmäpuoli oli nälissään. Se tosin laskeutui pesän suulle nukkumaan, mutta sen uni oli levotonta. Se koetteli pysytellä hereillä ja teroitti korviaan kirkkaalle ulkomaailmalle, missä huhtikuun aurinko saattoi hangen kimmeltämään. Kun se torkahti, sen korviin hiipi salassa tihkuvan veden heikkoa sihinää, ja se nousi kuuntelemaan tarkkaavaisesti. Aurinko oli palannut, ja koko heräävä pohjolan maailma kutsui sitä. Elämä alkoi valveutua. Ilmassa oli kevään oireita, hangen alla kasvavan elämän tuntua, mahla puissa virtasi, umput mursivat pakkasen kahleet.
Silmäpuoli loi levottomia katseita toveriinsa, mutta tämä ei näyttänyt haluavan lähteä liikkeelle. Se katsahti ulkosalle, ja puolikymmentä lumilintua lehahti sen näköalan poikki seisaalleen, katsahti sitten taas toveriinsa ja laskeutui maahan ja torkahti. Kimeä, hento laulu kajahti sen korvissa. Kerran, pari se pyyhkäisi uneliaana kuonoansa käpälällään. Sitten se heräsi. Ilmassa sen kuonon kärjen kohdalla surisi yksinäinen hyttynen. Se oli täysikasvuinen hyttynen, joka kaiken talvea oli maannut kohmettuneena lahossa puunrungossa ja nyt vironnut auringon lämmöstä. Susi ei voinut enää vastustaa maailman kutsua. Sitäpaitsi se oli nälissään.
Se ryömi toverinsa luo ja koetti yllyttää tätä nousemaan. Mutta naaras vain ärisi sille, ja se lähti yksin ulos kirkkaaseen päivänpaisteeseen, missä se huomasi hangen käyneen pehmeäksi ja juoksemisen työlääksi. Se kulki jäätynyttä joen uomaa pitkin, missä puiden varjostama lumi vielä oli kestävä ja kiteinen. Se viipyi kahdeksan tuntia ja palasi pimeässä nälkäisempänä kuin oli lähtenyt. Riistaa se oli löytänyt, mutta ei ollut saanut sitä kiinni. Se oli vajonnut pehmeäksi sulaneen hangen läpi, kun jänis taas oli yhtä kevyesti kuin ennenkin lipunut pitkin pintaa.
Se pysähtyi pesän suulle äkillisen epäluulon valtaamana. Sisäpuolelta kuului heikkoja, outoja ääniä. Toveri ei niitä synnyttänyt, ja kuitenkin ne tuntuivat hämärästi tutuilta. Se hiipi hiljalleen sisälle, missä naaras otti sen vastaan varoittavasti muristen. Koiras ei siitä hämmästynyt, vaikka tottelikin pysytellen loitolla; mutta se ihmetteli yhä noita toisia ääniä — heikkoja, tukahdutettuja nyyhkytyksiä ja pirahduksia.
Toveri karkoitti sen äreästi tiehensä, ja se käpristyi luolan suulle nukkumaan. Kun aamu koitti ja pesään tunkeutui himmeätä valoa, se alkoi taasen tutkia, mistä nuo hämärän tutut äänet lähtivät. Toverin varoittavassa murinassa oli uusi sävy, joka ilmaisi mustasukkaisuutta, ja koiras pysytteli hyvin huolellisesti tarpeellisen välimatkan päässä. Se erotti kuitenkin naaraan jalkojen suojassa pitkin vartalon pituutta viisi omituista pientä elävää kääröä, jotka olivat perin heikkoja, perin avuttomia, päästivät hentoja, vikiseviä ääniä, mutta eivät kyenneet avaamaan silmiään. Vanha susi oli ymmällään. Tämä seikka ei tapahtunut ensimmäistä kertaa sen pitkän ja menestyksellisen elämän varrella. Näin oli sattunut monesti, mutta joka kerta ilmiö oli sille yhtä uusi yllätys.
Naaras loi toveriinsa levottomia katseita. Tuon tuostakin se päästi matalan murahduksen ja toisinaan, kun tämä näytti tulevan liian lähelle, murina kohosi kurkkuun teräväksi ärähdykseksi. Omaan kokemukseen perustuvia muistoja sillä ei ollut tällaisista tilanteista, mutta sen vaistossa, joka oli muodostunut kaikkien susiemojen kokemuksista, häämötti muisto isistä, jotka olivat syöneet vastasyntyneet ja avuttomat sikiönsä. Se ilmeni siinä voimakkaana pelkona ja saattoi sen estämään Silmäpuolta tutkimasta tarkemmin pentuja, jotka se oli siittänyt.
Mutta pelko oli turha. Vanha Silmäpuoli tunsi voimakasta vetoa, joka puolestaan oli kaikilta susi-isiltä periytynyt vaisto. Se ei pohtinut eikä kummastellut sitä. Tunne oli olemassa, sen olemuksen syissä; ja oli aivan luonnollista, että susi totteli sitä kääntämällä selkänsä vastasyntyneelle perheelleen ja lähtemällä lihaa etsimään.
Seitsemän tai kahdeksan kilometrin päässä luolasta joki jakautui ja sen haarat työntyivät edelleen vuorien välitse suorakulmaisesti. Kulkien vasemman haaran vartta se keksi verekset jäljet. Se nuuski niitä ja havaitsi ne niin tuoreiksi, että se kyyristyi nopeasti ja katseli sille suunnalle, mihin ne katosivat. Sitten se kääntyi hetken harkittuaan ja valitsi tiekseen oikean haaran. Jäljet olivat paljon isommat sen omia, ja se tiesi, että sellaisten vanavedessä se ei voinut tavata sanottavasti lihaa.
Kun se oli kulkenut kilometrin verran oikean haaran vartta, sen terävät korvat erottivat hampaiden jossain jyrsivän. Se hiipi saaliin luo ja huomasi sen piikkisiaksi, joka seisoi koholla puuta vasten ja kalvoi kuorta. Silmäpuoli läheni varovaisesti, mutta toivottomana. Se tunsi lajin, mutta ei ollut koskaan ennen tavannut sitä niin kaukana pohjoisessa, eikä se ollut milloinkaan pitkän elämänsä aikana saanut piikkisikaa syödäkseen. Se oli kuitenkin ammoin sitten oppinut tajuamaan, että oli olemassa jotain sellaista kuin sattuma, ja se vetäytyi yhä lähemmäksi. Ei voinut koskaan sanoa, mitä saattaisi tapahtua, sillä eläviin olentoihin nähden tapahtumat sattuivat aina jollain tavoin erilaisina.
Piikkisika kiertyi palloksi työntäen joka taholle pitkiä, teräviä neuloja, jotka tekivät hyökkäyksen mahdottomaksi. Nuoruudessaan Silmäpuoli oli kerran nuuskinut liian läheltä samanlaista, ilmeisesti elotonta piikkipalloa, ja silloin häntä oli äkkiä hujahtanut sille päin silmiä. Yhden piikin se oli vienyt mukanaan kuonossaan, missä se pysyi viikkokausia synnyttäen polttavan ajettuman, kunnes se viimein särkeytyi irti. Siispä susi nyt laskeutui mukavaan asentoon kyyrysilleen, kuono ainakin jalan päässä ja turvassa hännän tieltä. Näin se odotti pysyen aivan hiljaa. Eihän voinut tietää. Jotain saattoi tapahtua. Kenties piikkisika kiertyisi jälleen auki. Ehkä tulisi tilaisuus, jolloin kävisi sukkelasti vihlaiseminen käpälällä hentoa, suojatonta vatsaa.
Mutta puolen tunnin kuluttua susi nousi, murisi raivoissaan tuolle liikkumattomalle pallolle ja jatkoi matkaansa. Se oli viime aikoina vaaninut piikkisikoja liian usein ja turhaan tuhlatakseen enempää aikaa. Se kulki edelleen oikean haaran vartta. Päivä kului palkitsematta sen eränkäyntiä.
Herännyt isyyden vaisto painosti voimakkaana. Lihaa täytyi saada. Iltapäivällä se osui erään riekon kohdalle. Se tunkeutui juuri esiin viidakosta ja huomasi tuon hidasjärkisen linnun, joka istui puunrungolla vajaan jalan päässä sen kuonosta. Kumpikin havaitsi toisensa. Lintu yritti hätkähtäen tiehensä, mutta susi iski sen käpälällään maahan, hyökkäsi sitten kimppuun ja sieppasi sen hampaisiinsa, kun se livisti hangella koettaen nousta jälleen ilmaan. Kun hampaat tunkeutuivat pehmeän lihan ja hauraiden luiden läpi, alkoi susi luonnollisesti syödä. Sitten se muisti, kääntyi omille jäljilleen ja lähti kotia kohti, kantaen riekkoa suussaan.
Susi juoksi tapansa mukaan pehmeäjalkaisena, ikäänkuin liukuvana varjona, ja tutki varovaisena jokaista uutta näkökujaa matkansa varrella. Parin kilometrin päässä joen haarautuman yläpuolella se näki myöhempiä jälkiä samaa suurta laatua, jonka se oli tavannut varhain aamulla. Se seurasi niitä valmiina kohtaamaan niiden tekijän jokaisessa virran käänteessä.
Se pujotti päänsä esiin paaden takaa, missä virta teki tavallista suuremman polven, ja sen nopeat silmät keksivät jotain, joka saattoi sen äkkiä kyyristymään maahan. Siinä oli jälkien tekijä, iso naarasilves. Tämä oli kyyrysillään, kuten sekin varemmin samana päivänä, tuon kiinteäksi käpristyneen piikkipallon edessä. Ennen susi oli ollut liukuva varjo, nyt se muuttui sellaisen varjon haamuksi kiertäessään ryömien, kunnes joutui tuon hiljaisen, liikkumattoman parin lähettyville tuulen alapuolelle.
Se makasi lumessa, riekko vieressään, ja tirkistellen matalakasvuisen kuusen havujen välitse se vahti edessään olevaa näytelmää elämästä ja kuolemasta — odottavaa ilvestä ja odottavaa piikkisikaa, joita kumpaakin jännitti elämänhalu. Ja sellainen omituinen oli tämä peli laadultaan, että väkevämpää elämä vaati syömään heikomman ja heikompaa taasen välttämään syötäväksi joutumista. Sillä välin vanha Silmäpuolikin otti piilossa kyyrytessään osaa näytelmään, odottaen jotain outoa sattuman oikkua, joka auttaisi sitä lihan saamisessa, mihin elämä sitä pakotti.
Kului puoli tuntia, kului tunti, eikä tapahtunut mitään. Olisi saattanut luulla, että piikkipallo oli kivi, että ilves oli kovettunut marmoriksi, että vanha Silmäpuoli oli kuollut. Kaikkia kolmea eläintä jännitti kuitenkin elämänhalu, joka oli melkein tuskallinen, ja tuskinpa ne olivat milloinkaan elävämpiä kuin nyt näennäisessä kivettymistilassaan.
Silmäpuoli liikahti kevyesti ja tuijotti edelleen yhä innokkaampana. Jotain oli tapahtumaisillaan. Lopultakin piikkisika oli päättänyt vainolaisen lähteneen tiehensä. Verkalleen, varovasti se kiersi auki lävistämättömän piikkipanssarinsa. Ei mikään odotuksen väristys kiihdyttänyt sitä. Verkalleen, verkalleen tuo piikkinen pallo suoristui ja piteni. Silmäpuoli tunsi vahtiessaan äkkiä kosteutta suussaan, siitä alkoi tippua kuolaa, jonka synnytti tuo elävä liha, joka ojentui sen eteen ikäänkuin ateriaksi.
Piikkisika ei ollut kiertynyt auki aivan kokonaan, kun se havaitsi vihollisensa. Samassa silmänräpäyksessä ilves iski. Isku oli kuin salaman leimahdus, käpälä työnsi jäykät kyntensä, jotka olivat koukkuiset kuin haukan, hennon vatsan alle ja vetäytyi takaisin nopealla, repäisevällä liikkeellä. Jos piikkisika olisi ollut kokonaan suoristunut tai jos se ei olisi äkännyt vihollistaan silmänräpäyksen murto-osaa varemmin kuin isku tuli, ilveksen käpälä olisi päässyt erilleen vahingoittumatta. Mutta nyt häntä heilahti sivulle ja vajotti siihen terävät piikkinsä, kun se vetäytyi pois.
Kaikki oli tapahtunut samalla haavaa — isku, vastaisku, piikkisian tuskanhuuto, ison kissaeläimen älähdys äkillisestä kivusta ja hämmästyksestä. Silmäpuoli kohosi puoliksi kiihkoissaan, korvat pystyssä, häntä suorana ja täristen. Ilves ei voinut hillitä pahaa sisuaan. Se hyökkäsi hurjana otuksen kimppuun, joka oli haavoittanut sitä. Mutta vinkuva ja röhkivä piikkisika, joka heikosti koetti jälleen kiertää raadeltua ruumistaan turvalliseksi palloksi, sivalsi uudelleen hännällänsä, ja taasen tuo iso kissaeläin kiljaisi tuskasta ja hämmästyksestä. Sitten se alkoi peräytyä ja aivastella, ja kuonossa törrötti piikkejä kuin neuloja isossa pieluksessa. Se hieroi kuonoaan käpälällä koettaen irroittaa noita polttavia okaita, työnsi sen lumeen ja hankasi sitä oksia vasten; ja kaiken aikaa se hyppeli, milloin eteenpäin, milloin sivulle, ylös ja alas kivun ja pelon hurjistuttamana. Se aivasteli yhtämittaa, ja sen typpöhäntä koetti parhaansa mukaan heilahdella nopein, kiivain tempaisuin. Se herkesi hyppimästä ja rauhoittui melkoiseksi ajaksi. Silmäpuoli vahti. Eikä sekään voinut olla hätkähtämättä ja nostamatta vaistomaisesti selkäkarvojaan, kun ilves äkkiä kavahti varoittamatta suoraan ilmaan, päästäen samalla pitkän ja hirvittävän kiljahduksen. Sitten haavoittunut peto juoksi tiehensä kiljahtaen joka loikkauksella.
Vasta kun tämä meteli oli häipynyt etäälle, Silmäpuoli uskalsi lähteä liikkeelle. Se astui niin arkaillen, kuin hanki olisi ollut täynnään pystypäisiä piikkejä, jotka uhkasivat tunkeutua sen pehmeihin jalkapohjiin. Piikkisika otti suden vastaan raivoisasti vinkuen ja pitkiä hampaitaan hioen. Sen oli jälleen onnistunut kiertyä kokoon, mutta pallo ei ollut aivan yhtä kiinteä kuin ennen; siihen sen lihakset olivat liian repeytyneet. Ilves oli viiltänyt sen melkein kahtia, ja se vuoti vielä runsaasti verta.
Silmäpuoli ahmaisi suunsa täyteen veren tahraamaa lunta, pureskeli, maisteli ja nieli. Tämä oli ikäänkuin esimakua, ja sen nälkä kiihtyi suunnattomasti; mutta se oli liian vanha unohtaakseen varovaisuutensa. Se odotti. Se paneutui pitkälleen ja odotti, sillä välin kuin piikkisika hioi hampaitaan ja röhki ja nyyhki ja toisinaan vinkui kimeästi. Hetken kuluttua Silmäpuoli huomasi, että otuksen piikit alkoivat veltostua ja ruumis rupesi värisemään. Äkkiä värinä taukosi. Vielä kerran pitkät hampaat kalskahtivat uhmaavasti vastakkain, sitten kaikki piikit painuivat lakoon, ruumis lysähti kokoon eikä liikkunut enää.
Hermostunein, aroin käpälin Silmäpuoli suoristi piikkisian ruumiin ja käänsi sen selälleen. Ei ollut tapahtunut mitään. Eläin oli varmasti kuollut. Susi tarkasteli sitä tiukasti hetkisen, tarttui sitten varovasti kiinni hampaillaan ja lähti virralle päin, puolittain kantaen puolittain raahaten piikkisikaa; pään se oli kääntänyt sivulle varoakseen astumasta tuon pistävän möhkäleen päälle. Sen mieleen juolahti jotain, se hellitti taakkansa ja palasi sinne, mihin riekko oli jäänyt. Se ei epäröinyt hetkeäkään. Se tiesi selvästi, mitä oli tehtävä, ja pani sen heti toimeen syömällä suuhunsa riekon. Sitten se palasi ja tarttui uudelleen taakkaansa.
Kun se laahasi eränkäynnin tuloksen luolaan, naarassusi tarkasti tätä, käänsi kuononsa toveriansa kohti ja nuoli lievästi sen niskaa. Mutta seuraavassa tuokiossa se jo hääteli sitä pois pentujen läheltä päästäen ärähdyksen, joka oli vähemmän tiukka kuin tavallisesti, pikemmin puolusteleva kuin uhkaava. Vaistomainen pelko sikiöiden isää kohtaan alkoi hälvetä. Tämä käyttäytyi kuten susi-isän tulikin eikä osoittanut mitään rikollista halua ahmia suuhunsa niitä nuoria olentoja, jotka se oli siittänyt maailmaan.
Se erosi ulkonäöltään veljistään ja sisaristaan. Niiden karvassa ilmeni jo äidiltä, naarassudelta, peritty punertava värivivahdus; tämä yksin kehittyi siinä suhteessa isän kaltaiseksi. Se oli poikueen ainoa harmaa penikka. Se oli syntynyt aito sudeksi, se oli ruumiillisesti vanhan Silmäpuolen ilmetty perikuva, paitsi että sillä oli kaksi silmää, kun isällä sitävastoin oli vain yksi.
Kauan eivät harmaan pennun silmät vielä olleet auki olleet, mutta se näki jo varsin selvästi. Ja silmien ollessa vielä suljettuina se oli tuntenut, maistanut ja haistanut. Molemmat sisarensa ja veljensä se tunsi sangen hyvin. Se oli alkanut kisailla niiden kanssa heikolla, kömpelöllä tavalla, vieläpä kinastellakin päästellen pienestä kurkustaan omituisia korisevia ääniä (murinan edeltäjiä), milloin sen veri rupesi kuohumaan. Ja jo aikoja ennen kuin silmät olivat avautuneet, se oli oppinut kosketuksesta, mausta ja hajusta tuntemaan emonsa — lämmön ja sulan ravinnon ja hellyyden suojan. Emolla oli pehmeä, hyväilevä kieli, joka rauhoitti lipuessaan pehmeän pikku ruumiin yli ja pakotti kyyristymään aivan lähelle ja vaipumaan uneen.
Suurin osa sen elämän ensimmäistä kuukautta oli vietetty näin nukkuen; mutta nyt se saattoi nähdä aivan hyvin, se pysyi valveilla yhä kauemmin kerrallaan ja alkoi oppia tuntemaan maailmansa varsin hyvin. Se maailma oli synkkä; mutta sitä se ei tietänyt, sillä mitään muuta maailmaa se ei tuntenut. Se oli hämärä, mutta sen silmien ei ollut koskaan tarvinnut mukautua mihinkään muuhun valoon. Sen maailma oli perin pieni. Rajoina olivat pesän seinät; mutta kun sillä ei ollut mitään tietoa avarasta ulkomaailmasta, eivät sen olemassaolon ahtaat rajat milloinkaan painostaneet sitä.
Mutta se oli varhain havainnut, että yksi sen maailman seinistä erosi muista. Tämä oli luolan suu ja valon lähde. Se oli havainnut sen muista eroavaksi jo aikoja ennen kuin sillä oli omia ajatuksia, tietoisia tahtomuksia. Se oli vastustamattomasti vetänyt puoleensa jo ennen kuin sen silmät avautuivat ja näkivät sen. Sen luoma valo oli osunut sen sulkeutuneisiin luomiin, ja silmät ja näköhermot olivat heränneet synnyttämään heikkoja kipinänkaltaisia välähdyksiä, jotka olivat lämminvärisiä ja kumman miellyttäviä. Sen ruumiissa ja jokaisessa ruumiin solussa piilevä elämä, joka oli sen ruumiin varsinainen perusaine ja erosi sen omasta persoonallisesta elämästä, oli ikävöinyt tuota valoa kohti ja pakottanut ruumista sitä kohti, samoinkuin kasvin erikoinen kemiallinen kokoomus työntää sitä päin aurinkoa.
Alussa, ennenkuin sen tietoinen elämä oli koittanut, se oli alituisesti ryöminyt luolan suulle päin. Ja siinä veljet ja sisaret olivat sen kaltaisia. Ei yksikään niistä ryöminyt tuona aikana koskaan takaseinän pimeitä sopukoita kohti. Valo veti niitä, ikäänkuin ne olisivat olleet kasveja; se kemiallinen kokoomus, joka muodosti niiden elämän, vaati valoa olemassaololle välttämättömänä, ja niiden pienet penikkaruumiit ryömivät sokeasti, kuten viiniköynnöksen kierteet. Myöhemmin, kun jokainen kehittyi yksilöksi ja alkoi persoonallisesti tulla tietoiseksi vaikutteista ja haluista, valon vetovoima eneni. Alituiseen ne ryömivät ja kahnustivat sitä kohti, alituiseen emo ajoi ne pois sen luota.
Tällä tavoin harmaa pentu oppi tuntemaan, että emolla oli muitakin ominaisuuksia kuin pehmeä, viihdyttävä kieli. Itsepäisesti ryömiessään se havaitsi emon kuonossa olevan jotain, mikä rankaisi terävällä nykäyksellä, ja myöhemmin se keksi käpälän, joka luhisti sen maahan ja pyöritteli ympäri nopein, tarkoin iskuin. Siten se oppi tuntemaan kipua, ja kun tämä yltyi, se oppi sitä karttamaan — ensiksi välttämällä sen aiheuttamista ja toiseksi, kun se sitä yhtäkaikki oli aiheuttanut, pakenemalla ja karttelemalla sitä. Tämä oli tietoista toimintaa ja tulos ensimmäisestä kokemuksien yleistämisestä. Sitä ennen se oli kavahtanut kivusta koneellisesti, kuten se oli koneellisesti ryöminyt valoa kohti. Tämän jälkeen se kavahti kipua, koska setiesisen kivuksi.
Se oli kiukkuinen penikka. Samanlaisia olivat sen veljet ja sisaretkin. Tämä oli luonnollista. Se kuului lihansyöjiin, isä ja äiti elivät yksinomaan lihasta. Maito, jota se oli imenyt ensimmäisessä hennossa iässään, oli suoraan lihasta muodostunutta maitoa. Ja nyt, kuukauden vanhana, kun sen silmät olivat olleet auki viikon verran, se alkoi itsekin syödä lihaa — lihaa, jonka naarassusi oli puolittain sulattanut ja oksentanut ulos noille viidelle kasvavalle penikalle, jotka jo vaativat yletöntä voimaa sen nisiltä.
Mutta harmaa pentu oli sitäpaitsi poikueen hurjin jäsen. Se saattoi synnyttää äänekkäämmän murinan kuin toiset. Sen pikkuiset raivonpurkaukset olivat paljoa peloittavammat kuin niiden. Se juuri ensinnä oppi keikauttamaan sisarukset nurin — taitavalla käpälän iskulla. Ja se myöskin ensinnä tarrautui toisen penikan korvaan ja veti ja tempoi ja murisi tiukasti kiinni puserrettujen hampaiden lomitse. Epäilemättä se tuotti emolle eniten puuhaa, kun oli estettävä poikuetta luolan suulle käymästä.
Valo alkoi päivä päivältä vetää harmaata penikkaa yhä enemmän puoleensa. Alituiseen se teki parin kyynärän pituisia seikkailuretkiä luolan suulle, ja alituiseen se ajettiin sieltä takaisin. Mutta se ei tietänyt sitä sisäänkäytäväksi. Se ei tietänyt mitään sisäänkäytävistä — teistä, joiden kautta pääsee paikasta toiseen. Eihän se tuntenut mitään muuta paikkaa, vielä vähemmin keinoa, miten sinne päästä. Niin että sille luolan sisäänkäytävä oli seinä — valoseinä. Mitä aurinko oli ulkosalla elävälle, sitä oli tämä seinä sille — sen maailman aurinko. Se veti sitä puoleensa kuin kynttilän liekki koita. Aina se pyrki sen luo. Elämä, joka kehittyi siinä niin nopeasti, veti sitä alituiseen valoseinää kohti. Elämä joka sen sisässä piili, tiesi, että se oli ainoa tie ulkomaailmaan. Mutta itse ei penikka tietänyt siitä mitään, se ei edes tietänyt, että olikaan mitään ulkomaailmaa.
Tämä valoseinä oli eräässä suhteessa perin omituinen. Isän (penikka oli jo oppinut tuntemaan isäkseen tuon toisen emonkaltaisen olion, joka makasi valon lähellä ja toimitti luolaan lihaa) — isän tapana oli astua suoraan päin etäistä valkoista seinää ja kadota siihen. Tätä ei harmaa penikka voinut käsittää. Emo ei sallinut koskaan lähestyä sitä seinää, mutta se oli lähestynyt toisia seiniä ja kohdannut kovia vastuksia aran kuononsa tiellä. Se teki kipeätä. Ja useiden sellaisten seikkailujen jälkeen se jätti seinät rauhaan. Ajattelematta asiaa sen enempää pikku penikka arveli tuon seinään katoamisen isälleen ominaiseksi merkillisyydeksi, kuten maito ja puoleksi sulanut liha olivat ominaisia emolle.
Todenteolla ei harmaa pentu ollutkaan taipuisa ajattelemaan — ei ainakaan ihmisten tavoin. Sen aivot toimivat varsin hämärästi. Silti sen johtopäätökset olivat yhtä terävät ja selvät kuin ihmisten tekemät. Sillä oli tapana hyväksyä asiat sellaisinaan, kyselemättä miksi. Juuri tällä tavoin se luokittelikin ne. Se ei vaivannut koskaan mieltään sillä,miksijokin seikka tapahtui; riitti tietää,kuinkase tapahtui. Niinpä, kun se oli muutamia kertoja kolhaissut kuononsa peräseinään, se tyytyi tekemään sen johtopäätöksen, että seiniin katoaminen oli sille mahdotonta. Samalla lailla se hyväksyi tosiseikkana sen, että isä saattoi kadota seiniin. Mutta sitä ei kiusannut laisinkaan halu saada selville, mistä syystä isä ja se itse olivat tässä suhteessa erilaisia. Logiikka ja fysiikka eivät näet kuuluneet sen älylliseen rakenteeseen.
Useimpien erämaan eläjien lailla sekin sai varhain kokea nälkää. Koitti aika, jolloin lihan saanti loppui, vieläpä maitokin ehtyi emon nisissä. Alussa penikat vinkuivat ja ulisivat, mutta enimmäkseen ne nukkuivat. Ennen pitkää ne olivat jo vaipuneet nälän horrokseen. Luolassa ei enää syntynyt kinastuksia ja tappeluja, ei kuulunut mitään heikkoja raivonpurkauksia eikä murinan kokeita, ja etäistä valkoista seinää kohti suuntautuvat seikkailumatkat taukosivat kokonaan. Penikat nukkuivat elon liekin lepattaessa levottomasti ja painuessa yhä pienemmäksi.
Silmäpuoli oli epätoivoissaan. Se harhaili laajalti pitkin ympäristöä ja nukkui vain vähän luolassa, joka oli nyt käynyt ilottomaksi ja kurjaksi. Myöskin naarassusi poistui poikueensa luota lihaa etsimään. Ensi päivinä penikkain syntymän jälkeen Silmäpuoli oli useat kerrat palannut intiaanileirin lähettyville ja siellä rosvoillut jänisansoja. Mutta lumen sulaessa ja virtojen luodessa jääpeitteensä intiaanileiri oli siirtynyt pois, ja niin se tulolähde oli ehtynyt.
Kun harmaa penikka virkosi jälleen elämään ja alkoi tuntea mielenkiintoa etäistä valkoista seinää kohtaan, se huomasi pikku maailmansa väestön vähentyneen. Vain yksi sisar oli enää jäljellä. Toiset olivat kadonneet. Vahvemmaksi varttuessaan se havaitsi olevansa pakotettu kisailemaan yksinään, sillä sisko ei enää nostanutkaan päätään eikä liikkunut ympäri luolaa. Harmaan pennun pikku ruumis pyöristyi lihasta, jota se nyt söi, mutta siskolle ravinto oli tullut liian myöhään. Se nukkui yhtämittaa, se oli kuin nahalla peitetty hento luuranko, jossa liekki lepatti yhä matalampana ja lopulta sammui kokonaan.
Sitten tuli aika, jolloin harmaa penikka ei enää nähnyt isänsä ilmestyvän seinästä ja katoavan siihen tai laskeutuvan levolle luolan suulle. Isä oli hävinnyt toisen, hiukan lievemmän nälänhädän lopulla. Naarassusi tiesi, miksi Silmäpuoli ei palannut koskaan takaisin, mutta sillä ei ollut mitään keinoa kertoa näkemiään harmaalle penikalle. Pyydystäessään itse riistaa virran vasemman haaran varrella, missä ilves asusti, se oli seurannut Silmäpuolen päivänvanhoja jälkiä. Ja se oli löytänyt toverinsa tai oikeastaan tämän jäännökset jälkien päässä. Siellä oli useita merkkejä suoritetusta taistelusta, ja ilves näkyi vetäytyneen luolaansa saatuaan voiton. Ennen poistumistaan naarassusi oli keksinyt luolan, mutta merkit ilmaisivat ilveksen olevan kotosalla, eikä se ollut uskaltanut tunkeutua sisään.
Tämän jälkeen naarassusi karttoi vasenta haaraa metsästysretkillään. Sillä se tiesi, että ilveksen pesässä oli poikue, ja ilveksen se tunsi hurjaluontoiseksi olioksi ja peloittavaksi tappelijaksi. Kyllähän puolen tusinan suden kävi helposti ajaminen sylkevä ja harjaksiaan nostava ilves puuhun, mutta aivan toista oli yksinäisen suden asettua ilvestä vastaan — varsinkin kun tiesi sillä olevan takanaan nälkäisen poikueen.
Mutta erämaa on erämaata, äitiys on äitiyttä, se on kaikkina aikoina kiihkoisa suojelemaan niin erämaassa kuin sen ulkopuolellakin. Ja oli koittava aika, jolloin naarassusi harmaan penikkansa vuoksi uskalsi edetä vasemmalle haaralle ja kallioiden keskellä sijaitsevaan luolaan, uhmaten siellä ilveksen raivoa.
Niihin aikoihin, jolloin emo alkoi poistua luolasta pyyntiretkille, penikka oli oppinut perin pohjin lain, joka kielsi sitä lähestymästä pesän suuta. Olihan emon kuono ja käpälä monet monituiset kerrat tuimasti teroittanut sitä sen mieleen, ja nyt siinä alkoi lisäksi kehittyä pelon vaisto. Se ei ollut koskaan lyhyen luolaelämänsä aikana kohdannut mitään pelättävää. Mutta silti siinä asusti pelko. Tämä tunne oli siirtynyt siihen kaukaisilta esivanhemmilta kautta tuhansien elämäin. Harmaa penikka oli saanut sen perintönä suoraan Silmäpuolelta ja naarassudelta, mutta näille taas se oli tullut kaikkien varempien susipolvien kautta. Pelko! — se on erämaan perintölahja, jota ei yksikään luontokappale voi välttää eikä vaihtaa hernerokkaan.
Niinpä harmaa penikka tunsi pelon, vaikk'ei tietänytkään, mistä aineesta pelko oli muodostunut. Kenties se hyväksyi sen yhdeksi elämän esteistä. Sillä se oli jo oppinut huomaamaan, että sellaisia esteitä oli olemassa. Se oli tuntenut nälkää; ja kun se ei voinut tyydyttää nälkäänsä, se oli tuntenut esteen tiellään. Väistymätön luolan seinä, emon kuonon kova tyrkkäys, käpälän luhistava lyönti, ruuanpuutteen aiheuttama pitkällinen nälkä, kaikki nämä olivat saattaneet sen tajuamaan, ettei maailmassa ollutkaan pelkkää vapautta — että elämällä oli esteensä ja rajansa. Nämä esteet ja rajat olivat lakeja. Ken niitä totteli, se välttyi kivusta ja eli onnellisena.
Se ei pohtinut asiaa näin ihmistapaan. Se vain luokitti asiat sellaisiin, jotka tekivät kipeätä, ja sellaisiin, jotka eivät tehneet. Ja sellaisen luokittamisen jälkeen se karttoi kaikkea, mikä tuotti kipua — esteitä ja rajoja — saadakseen nauttia elämän suomasta palkinnosta. Näin se kuuliaisena äidin teroittamalle laille ja tuolle tuntemattomalle ja nimettömälle seikalle, pelolle, pysytteli poissa luolan suusta. Tämä oli sille yhä vielä valkoinen valoseinä. Äidin ollessa poissa se nukkui enimmät ajat, ja milloin se väliajoin oli hereillä, se oleili varsin hiljaa tukahduttaen vinkuvat äänet, jotka kutittivat kurkkua ja pyrkivät kuuluville.
Maatessaan kerran valveilla se kuuli valkoisesta seinästä outoa ääntä. Se ei tietänyt, että ulkopuolella seisoi ahma vavisten kauttaaltaan omaa rohkeuttaan ja varovaisesti tutkistellen hajuaistillaan, mitä luola sisälsi. Penikka tiesi vain sen, että nuuuskinta oli outoa, tuntematonta ja siis peloittavaa — sillä kaikki tuntematon oli pelon pääaineksia.
Harmaan pennun selkäkarvat pörhistyivät, mutta hiljaisesti. Mistä se saattoi tietää, että tuo nuuskiva olio oli sellaisia, joiden vuoksi karvat oli pörrötettävä? Tämä teko ei aiheutunutkaan sen omasta tietämyksestä, se oli vain näkyvä ilmaus pelosta, joka siinä asusti ja jota se ei itse kyennyt selittämään. Mutta pelon ohella ilmaantui toinen vaisto — halu piiloutua. Penikka oli hurjan kauhun vallassa, ja kuitenkin se makasi liikahtamatta ja ääntäkään päästämättä, jähmettyneenä, liikkumattomaksi kivettyneenä, ikäänkuin kuolleena. Kotiin palatessaan emo murisi, kun se haistoi ahman jäljet, loikkasi luolaan ja nuoleskeli ja nuuski sikiötään tavattoman kiihkeästi ja hellästi. Ja penikka tunsi välttäneensä suuren vaaran.
Mutta penikassa toimi toisiakin voimia, joista suurin oli varttuminen. Vaisto ja laki vaativat sitä olemaan kuuliainen. Mutta varttuminen vaati olemaan tottelematon. Emo ja pelko käskivät pysyttelemään etäällä valkoisesta seinästä. Varttuminen on elämää, ja elämä pyrkii aina valoa kohti. Ja aivan mahdotonta oli estää elämän vuoksiaaltoa, joka siinä nousi nousemistaan jokaisesta lihapalasta, jonka se nieli, jokaisesta henkäyksestä, jonka se veti keuhkoihinsa. Lopulta pelko ja kuuliaisuus hukkuivat eräänä päivänä ylitsekuohuvan elämän hyökyyn ja penikka tallusteli luolan suuta kohti.
Tämä seinä erosi kokonaan sen ennen tuntemista; se näytti peräytyvän yhä edemmäksi. Pieni, arka kuono, joka tutkistellen työntyi eteenpäin, ei tölmännytkään kovaan esteeseen. Seinä tuntui olevan yhtä pehmeätä ja läpäistävää ainetta kuin valokin. Ja koska tila sen silmissä näytti muodolta, se tunkeutui omasta mielestään seinän sisään ja kylpi aineessa, josta se oli muodostunut.
Kerrassaan kummallista! Se tallusteli tyhjyydessä. Ja valo kävi yhä kirkkaammaksi. Pelko käski kääntymään takaisin, mutta varttuminen ajoi eteenpäin. Äkkiä se huomasi joutuneensa luolan suulle. Seinä, jonka sisäpuolella se oli luullut olevansa, hypähti yhtä äkisti sen taakse suunnattoman matkan päähän. Valo oli käynyt kiusallisen kirkkaaksi. Aivan se sokaisi. Samoin tuo äkillinen ja suunnaton tilan laajentuminen saattoi pään pyörälle. Silmät mukautuivat koneellisesti kirkkauteen, sovittautuivat laajentuneisiin välimatkoihin. Ensinnä seinä oli siirtynyt silmänkantaman ulkopuolelle. Nyt penikka näki sen uudelleen, mutta se tuntui olevan merkillisen kaukana. Myöskin sen ulkomuoto oli muuttunut. Se oli nyt hyvin monivivahteinen seinä, sen muodostivat virtaa reunustavat puut, puiden yli kohoava vastarannan vuori ja tämänkin yli kohoava taivas. Penikan valtasi ankara pelko. Tässä oli lisää tuota kammottavaa tuntematonta. Se kyyristyi luolan suulle ja tuijotteli maailmaa. Kovin se oli nyt peloissaan. Koska tämä oli tuntematonta, oli se myöskin vihamielistä. Sen vuoksi selkäkarvat nousivat pystyyn ja huulet vetäytyivät heikkoon irvistykseen sen yrittäessä synnyttää hurjan ja peloittavan karjahduksen. Pienuudestaan ja säikähdyksestään huolimatta se uhmaili ja vaati taisteluun koko avaraa maailmaa.
Mitään ei tapahtunut. Penikka tuijotti edelleen, ja mielenkiinnossaan se unohti murista. Unohtipa se pelkonsakin. Pelko oli toistaiseksi saanut väistyä varttumisen tieltä, ja varttuminen taas oli pukeutunut uteliaisuuden verhoon. Se alkoi huomata läheisiä ilmiöitä — auringossa kimaltelevan avoimen kohdan virtaa, rinteen alapuolella sijaitsevan kuivettuneen hongan ja itse rinteen, joka kohosi suoraan sen luo ja päättyi kahden jalan päässä luolan suusta, missä se makasi.
Harmaa penikka oli elänyt kaiken ikänsä tasaisella pohjalla. Se ei ollut koskaan kokenut putoamisen aiheuttamaa kipua. Eikä se edes tietänyt, mitä putoaminen olikaan. Niinpä se nyt astui rohkeasti ulos ilmaan. Takajalat olivat vielä luolan suulla, joten se putosi päistikkaa eteenpäin. Maa iski sitä ankarasti kuonoon, niin että se kiljahti. Sitten se alkoi pyörimistään pyöriä rinnettä alaspäin. Se joutui suunnattoman kauhun valtaan. Tuntematon oli lopultakin saanut sen kynsiinsä. Se oli käynyt siihen raivoisasti käsiksi ja aikoi nyt tuottaa sille jotain hirvittävän pahaa. Varttuminen sai väistyä pelon tieltä, ja se ulisi kuin säikähtynyt penikka ainakin.
Tuntematon kuljetti sitä ties kuinka hirvittävää kipua kohti, ja se kiljui ja ulisi herkeämättä. Tämä oli aivan toista kuin maata kyyrysillään jähmettävän pelon valtaamana, tuntemattoman hiipiessä juuri ohitse. Nyt tuntematon oli saanut lujan otteen. Äänettömyydestä ei olisi enää mitään hyötyä. Sitä paitsi sydäntä ei kouristanutkaan pelko, vaan kauhu.
Rinne muuttui yhä loivemmaksi, ja sen juuri oli ruohon peittämä. Täällä penikka menetti vastustustarmonsa. Lopultakin pysähdyttyään se päästi vielä viimeisen tuskan ulvahduksen ja sitten pitkän, vinkuvan valitushuudon. Ja aivan luonnollisesti, ikäänkuin olisi elämässään siistiytynyt tuhannesti, se alkoi nuoleskella pois kuivaa savea, joka oli tahrinut sen turkin.
Sitten se nousi istumaan ja tuijotteli ympärilleen samoin, kuin ensimmäinen ihminen Marsiin joutuessaan tekisi. Penikka oli murtautunut maailman seinän lävitse, tuntematon oli hellittänyt otteensa, ja tässähän sitä nyt istui loukkaantumattomana. Mutta ensimmäinen ihminen ei tuntisi itseään Marsissa niin vieraaksi kuin nyt tämä penikka. Se huomasi keksineensä aivan uuden maailman, josta se ei ollut ennen tietänyt mitään, jota se ei ollut aavistanut olevan olemassakaan.
Kun nyt tuo kauhea tuntematon oli hellittänyt, se unohti, että tuntemattomassa oli kauhuja. Sen valtasi vain uteliaisuus. Se tutki allaan olevaa ruohoa, kanervaa ja kuivettuneen hongan lahonnutta runkoa, joka kohosi metsä-aukeaman laidassa. Orava, joka juoksi tyven ympäri, kapsahti aivan sen eteen ja pelästytti sen pahanpäiväisesti. Se kyyristyi muristen. Mutta orava oli yhtä säikähtynyt. Se livisti ylös puuhun ja toruskeli turvapaikastaan kiihkeänä takaisin.
Tämä kohotti penikan rohkeutta, ja vaikka hetken kuluttua tikkakin sai sen hätkähtämään, se jatkoi kuitenkin rohkeana kulkuaan. Se alkoi jo käydä niin uskaliaaksi, että kun muuan närhi hävyttömänä hypähti sitä kohti, se tavoitteli lintua leikiten käpälällään. Seurauksena oli terävä isku, joka osui kuonon päähän ja sai sen ulisten kyyristymään. Tämä rähinä oli liian ankara närhille, joka turvautui pakoon.
Mutta penikka oli oppivainen. Sen hämärä järki oli jo laatinut tiedottomasti luokituksen. Oli olemassa eläviä ja elottomia ilmiöitä. Eläviä piti varoa; elottomat pysyivät aina samalla kohtaa, mutta elävät liikkuivat, eikä saattanut lainkaan tietää, mitä ne tekivät. Niiltä saattoi yleensä odottaa odottamatonta, ja sitä varten täytyi olla varoillaan.
Penikka matkasi perin kömpelösti. Se juoksi päin risuja ja jos jotakin. Oksa, jonka se luuli olevan pitkän matkan päässä, iski sitä seuraavassa tuokiossa kuonoon tai sipaisi pitkin kylkiluita. Pinta oli epätasainen. Toisinaan se astui harhaan loukaten milloin kuononsa, milloin jalkansa. Kivet pyörivät niille astuessa, ja niistä se oppi tajuamaan, etteivät elottomat aina olleet yhtä vakavia kuin kotiluola ja että pienet elottomat esineet olivat isoja herkemmät putoamaan tai pyörimään. Mutta jokaisesta tapaturmasta se oppi. Mitä kauemmin se kulki, sitä paremmaksi kävi astunta. Se alkoi mukautua olosuhteisiin. Se oppi arvioimaan lihastensa liikkeitä, tuntemaan ruumiilliset rajansa, mittaamaan eri esineiden ja esineiden sekä oman itsensä välimatkoja. Onni auttoi sitä jo alussa. Lihan pyydystäjäksi syntyneenä (vaikk'ei se itse tietänyt sitä) se osui lihan kimppuun juuri oman luolansa edustalla ja ensimmäisellä retkellään. Se joutui aivan epähuomiossa ovelasti kätkettyyn riekonpesään; oikeastaan se putosi siihen. Se yritteli kulkea kaatuneen hongan runkoa pitkin. Mädännyt kaarna lahosi jalan alta, ja epätoivosta kiljahtaen se luisui alamäkeä, rusahti pienen pensaan lehvien lävitse ja putosi keskelle seitsemää riekonpoikasta, jotka makasivat maassa keskellä pensasta.
Ne alkoivat meluta, ja ensin se pelkäsi niitä. Sitten se huomasi ne varsin pieniksi ja kävi rohkeammaksi. Ne liikkuivat. Se laski käpälänsä erään päälle, ja silloin tämä rupesi liikkumaan vilkkaammin. Se haisteli lintua. Se otti sen suuhunsa. Poikanen ponnistelihe vastaan ja kutitti sen kieltä. Samaan aikaan siinä heräsi nälän tunne. Sen leuat sulkeutuivat. Poikasen hennot luut murskautuivat, ja suden suuhun virtasi lämmintä verta. Se maistui hyvältä. Tämähän oli lihaa, samaa jota emo oli antanut, tämä vain eli hampaissa ja oli sen vuoksi parempaa. Ja niin susi söi riekon. Eikä se herennyt, ennenkuin oli ahminut suuhunsa koko poikueen. Sitten se nuoli käpäliänsä samalla tapaa kuin emokin teki ja rupesi ryömimään ulos pensaasta.
Ulkopuolella se kohtasi höyhenisen pyörretuulen. Tämä hyökkäys ja siipien kiukkuiset läimähdykset saattoivat sen ymmälleen ja sokaisivat sen. Se kätki päänsä käpälien väliin ja ulisi. Iskut taajenivat. Riekko-emo oli raivoissaan. Silloin susikin suuttui. Se nousi muristen ja iski takaisin käpälillään. Se upotti pikku hampaansa toiseen siipeen ja kiskoi siitä vankasti. Riekko ponnisteli vastaan lyöden päin kuonoa vapaalla siivellään. Tämä oli penikan ensimmäinen taistelu. Se oli haltioissaan. Se unohti kokonaan tuntemattoman, ei pelännyt enää mitään. Se tappeli, repi elävää olentoa, joka iski vastaan. Ja sitten, tämä elävä olento oli myöskin lihaa. Suden valtasi halu surmata. Se oli juuri tuhonnut pieniä eläviä olentoja. Nyt se tahtoi tuhota ison elävän olennon. Se oli liian ankarassa puuhassa ja liian onnellinen tietääkseen olevansa onnellinen. Se tunsi outoa nautintoa ja viehätystä, suurempaa kuin koskaan ennen.
Se piteli kiinni siivestä ja ärisi tiukkaanpuristettujen hampaittensa lomitse. Riekko raahasi vastustajansa ulos pensaasta. Kun se kääntyi ja koetti saada penikan takaisin pensaan suojaan, tämä vuorostaan kiskoi sen pois sen luota ja ulos aukealle. Ja kaiken aikaa se päästeli hätähuutoja ja iski vapaalla siivellään niin että höyheniä lenteli kuin lumihiutaleita. Penikka joutui suunnattoman kiihkon valtaan. Koko rodun taisteluvimma kuohutti sitä. Tämä oli elämää, vaikk'ei se tietänyt sitä. Se alkoi tajuta oman tarkoituksensa maailmassa; se oli nyt siinä toimessa, jota varten se oli luotu — surmaamassa lihaa ja tappelemassa saadakseen sen surmatuksi. Nyt se oikeutti olemassaolonsa, jota suurempaa elämä ei voi tehdä; sillä elämä saavuttaa huippukohtansa, kun se tekee voimiensa takaa sitä, mitä varten se on varustettu.
Jonkun ajan kuluttua riekko herkesi ponnistelemasta. Susi piteli sitä yhä siivestä, ja molemmat makasivat maassa katsellen toisiaan. Penikka koetti murista uhkaavasti, hurjasti. Lintu nokkasi sitä kuonoon, joka oli entisten seikkailujen jäljiltä vielä arka. Se hätkähti, mutta ei hellittänyt. Lintu nokkasi yhä uudelleen. Silloin se alkoi vinkua ja koetti peräytyä huomaamatta, että se otteensa vuoksi raahasi vastustajaa mukanaan. Iskuja osui satamalla sen pahoinpideltyyn kuonoon. Nyt taisteluhalu alkoi laimentua, se hellitti saaliinsa, pyörähti ympäri ja turvautui häpeälliseen pakoon tallustaen aukeaman poikki.
Se laskeutui lepäämään aukeaman toiselle puolen lähelle pensastoa. Kieli riippui ulkona suusta, rinta aaltoili ja huohotti, kuonoa särki niin, että se vinkui edelleen. Mutta äkkiä se tunsi, että jotakin kauhean uhkaavaa oli tulossa. Tuntematon kaikkine hirmuineen syöksyi sen kimppuun, ja se peräytyi vaistomaisesti pensaiden suojaan. Tällöin sitä kohti lehahti tuulahdus ja ohitse pyyhälsi muuan iso, siivekäs olio. Taivaan sinestä alas syöksyvä haukka oli melkein iskeytymäisillään siihen kiinni.
Kun penikka nyt makasi pensastossa tointuen säikähdyksestään ja tirkistellen arkana ulos, riekko-emo lentää lepatteli ulos rosvotusta pesästään aukeaman toisella puolen. Tappionsa vuoksi tämä ei kiinnittänyt mitään huomiota siivekkääseen vasamaan. Mutta penikka näki — ja se oli sille samalla sekä varoitukseksi että opiksi — kuinka haukka nopeasti sukelsi alaspäin, pyyhälsi äkisti juuri maanpinnan ylitse, iski kyntensä riekon ruumiiseen tämän parahtaessa tuskasta ja pelosta ja syöksyi jälleen ylöspäin taivasta kohti vieden riekon mukanaan.
Kului pitkä aika, ennenkuin penikka lähti piilopaikastaan. Se oli oppinut paljon. Elävät olennot olivat lihaa. Ne olivat hyviä syödä. Mutta elävät olennot voivat myöskin vahingoittaa, jos ne ovat kyllin isoja. Oli parasta syödä pieniä eläviä olentoja, kuten riekonpoikia, ja jättää rauhaan isot elävät, kuten riekko-emot. Kaikesta huolimatta susi tunsi hieman kunnianhimoa, se halusi päästä uudelleen tappelemaan tuon riekko-emon kanssa — mutta nyt haukka oli vienyt sen pois. Ehkäpä olisi muitakin riekko-emoja, täytyi lähteä tutkimaan.
Se kulki penkereistä porrasta myöten alas virralle. Vettä se ei ollut koskaan ennen nähnyt. Taisipa olla hyvä astua sille, pinnassa ei ollut mitään epätasaisuuksia. Se astui sille rohkeasti ja vaipui pelosta ulvoen tuntemattoman syleilyyn. Tuntui kylmältä, ja se hengitti nopeasti suu ammollaan. Keuhkoihin syöksyikin vettä eikä ilmaa, kuten aina hengittäessä. Tukehtuminen herätti siinä kuoleman tuskan. Sillä ei ollut mitään tietoista kuoleman tuntemusta, mutta kaikkien muiden erämaan eläimien lailla se omasi kuoleman vaiston. Kuolema oli siitä suurin kivuista, itse tuntemattoman perusolemus, tuntemattoman kauhujen summa — kammottavin onnettomuus, mitä saattoi tapahtua, johon nähden se ei tietänyt mitään ja pelkäsi kaikkea.
Se kohosi pinnalle, ja suloinen ilma syöksyi sen avoimeen suuhun. Se ei vajonnutkaan enää. Aivan ikäänkuin vanhaan totuttuun tapaan se liikutteli kaikkia jalkojaan ja alkoi uida. Läheisin ranta oli kolmisen jalan päässä; mutta se oli noussut pinnalle selin siihen, ja ensimmäinen kohta, mihin sen katse osui, oli vastainen ranta, jota kohti se rupesi viipymättä uimaan. Joki oli vähäinen, mutta avautui poukamassa parinkymmenen jalan laajuiseksi.
Keskellä uomaa virta sieppasi penikan mukaansa ja kuljetti sitä alaspäin. Siellä se joutui pieneen koskeen, missä uinti ei auttanut. Hiljainen vesi oli äkkiä muuttunut vihaiseksi. Toisinaan penikka oli pohjassa, toisinaan pinnalla. Kaiken aikaa se oli ankarassa liikkeessä, milloin pyörien ja kieppuen, milloin taas törmäten kiveen. Ja joka kerta kiveen osuessaan se ulvaisi. Sen kulkua kuvasi sarja ulvahduksia, joista olisi voinut laskea, kuinka monta paatta se matkallaan kohtasi.
Putouksen alla oli toinen suvanto, ja siellä virta kuljetti sen pehmeästi rannalle ja laski yhtä pehmeästi hiekkavuoteelle. Se ryömi kiihkeänä ylös vedestä ja laskeutui lepäämään. Taas se oli oppinut tuntemaan enemmän maailmaa. Vesi ei ollut elävä. Ja kuitenkin se liikkui. Myöskin se näytti yhtä tukevalta kuin maa, mutta ei ollut ensinkään tukevaa. Tästä se teki sen johtopäätöksen, ettei kaikki aina ollut sitä, miltä se näytti. Penikan pelko tuntematonta kohtaan oli perittyä epäluuloa, ja nyt kokemus oli sitä lujittanut. Tämän jälkeen se alkoi kohdella kaikkea odottavalla epäluuloisuudella. Ensin oli opittava tuntemaan ilmiön todellinen luonne, ennenkuin siihen saattoi luottaa.
Olipa kohtalo määrännyt sille täksi päiväksi vielä yhden seikkailun. Sen mieleen oli muistunut, että maailmassa oli sellainenkin olento kuin oma emo. Ja silloin se alkoi tuntea kaipaavansa tätä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ruumis oli väsynyt kaikista seikkailuista, ja lisäksi olivat pikku aivotkin peräti uupuneet. Eiväthän ne olleet koko varemman elämän aikana työskennelleet niin ankarasti kuin tänä yhtenä päivänä. Sitä paitsi penikan oli uni. Ja niin se lähti hakemaan kotiluolaa ja emoa, joutuen samalla suunnattoman yksinäisyyden ja avuttomuuden tunteen valtaan.
Se tallusteli juuri pensaiden lomitse, kun kuului terävä, säikyttävä huudahdus. Silmien ohitse välähti jotain keltaista. Se huomasi kärpän hypähtävän äkkiä syrjään. Tämä oli pieni eläin, joten penikka ei pelännyt. Sitten se havaitsi jalkainsa juuressa pikkuruisen, vain muutaman tuuman pituisen elävän, nuoren kärpän, joka sen tavoin oli tottelemattomana lähtenyt seikkailemaan. Tämä koetti peräytyä suden tieltä. Susi pyöräytti sen kumoon käpälällään. Se päästi omituisen, kirskuvan äänen. Seuraavassa tuokiossa keltainen välähdys ilmestyi uudelleen suden silmien eteen. Jälleen kuului säikyttävä huuto, ja samassa silmänräpäyksessä susi sai ankaran iskun kaulaansa ja tunsi kärppä-emon terävien hampaiden tunkeutuvan lihaansa.
Vetäytyessään kiljuen ja ulisten poispäin se näki kärpän hypähtävän poikasensa luo ja katoavan sen kera läheiseen viidakkoon. Hampaiden kaulaan viiltämät haavat polttivat yhä, mutta vielä enemmän vihavoitsivat sen tunteet, ja se istuutui maahan vinkuen heikosti. Mutta kärppä-emo oli niin pieni ja niin hurja. Sudella oli vielä opittavana, että kokoon ja painoon verraten kärppä oli kiukkuisin, kostonhaluisin ja peloittavin kaikista erämaan surmantuojista. Mutta pian se oli pääsevä osalliseksi tuosta tietämyksestä.
Penikka vikisi yhä vielä, kun kärppä-emo ilmestyi uudelleen näkyviin. Tämä ei hyökännyt heti kimppuun, kun poikanen oli turvassa, vaan lähestyi varovaisemmin, joten penikalla oli tilaisuus tarkastella tuota solakkaa, käärmemäistä ruumista ja pystyä, sukkelaa päätä, joka oli käärmemäinen sekin. Kärpän terävä, uhkaava huuto saattoi karvat nousemaan pystyyn suden selässä, ja tämä murisi sille varoittavasti. Se tuli yhä lähemmäksi. Tapahtui hyppäys, nopeampi penikan kokematonta näköä, ja soleva, keltainen ruumis katosi hetkeksi sen näkyvistä. Seuraavassa tuokiossa tämä oli kiinni sen kurkussa, hampaat hautautuneina sen turkkiin ja lihaan.
Alussa susi ärisi ja koetti taistella, mutta se oli perin nuori, ja olihan tämä vasta sen ensimmäinen päivä maailmassa: ärinä raukeni vinkunaksi ja taistelu muodostui pyrkimykseksi päästä pakoon. Kärppä vain ei hellittänyt. Se pysyi yhä kiinnitakertuneena koettaen päästä hampaillaan käsiksi valtimoon, missä suden elinveri poreili. Kärppä oli verenjuoja, ja sen mielestä oli aina parasta imeä suoraan elämän kurkusta.
Harmaa penikka olisi kuollut eikä siitä olisi käynyt kirjoittaminen mitään tarinaa, ellei naarassusi olisi saapunut loikkien pensaikon halki. Kärppä päästi penikan ja hyökkäsi emon kurkkuun; yritys ei onnistunut, mutta se sai sen sijaan kiinni leuasta. Naarassusi heilautti päätään kuin ruoskan siimaa, mursi kärpän otteen ja lennätti sen korkealle ilmaan. Ja tuo hoikka, keltainen ruumis oli vielä ilmassa, kun suden leuat sulkeutuivat sen ympäri, ja kärppä sai surmansa musertavien hampaiden välissä.
Jälleen penikka sai tuta hellyyttä emonsa puolelta. Tämä näkyi iloitsevan sikiönsä löytämisestä vieläkin enemmän kuin penikka siitä, että se oli löydetty. Naarassusi nuuski pentuansa, hyväili sitä ja nuoleskeli haavoja, joita kärpän hampaat olivat viiltäneet. Sitten emo ja penikka söivät keskenään verenimijän ja lähtivät luolaansa nukkumaan.
Penikka kehittyi nopeasti. Se lepäsi kaksi päivää ja uskalsi sitten lähteä jälleen liikkeelle luolasta. Tällä retkellä se tapasi nuoren kärpän, jonka emon syönnissä se oli ollut osallisena, ja nyt se piti huolta siitä, että poikanen meni samaa tietä kuin emokin.
Mutta tällä matkalla se ei kulkenut harhaan. Väsyttyään se löysi takaisin luolaan ja nukkui siellä. Ja jok'ikinen päivä tämän jälkeen se oli ulkosalla ja harhaili yhä laajemmalti.
Se alkoi tuntea tarkalleen voimansa ja heikkoutensa ja tietää, milloin oli oltava rohkea, milloin taas varovainen. Se havaitsi sopivammaksi olla varuillaan kaiken aikaa, paitsi sellaisina harvoina hetkinä, jolloin se omasta uljuudestaan vakuutettuna heittäytyi pienten raivonpuuskien ja intohimojen valtaan.
Se oli aina oikea pikku paholainen tavatessaan yksinäisen riekon. Eikä se jättänyt milloinkaan vastaamatta kiukkuisesti sen oravan nalkutukseen, jonka se oli ensi kerralla kohdannut kuivuneen hongan luona. Närhin nähdessään se taas joutui melkein aina hurjan raivon valtaan, sillä se ei unohtanut milloinkaan saaneensa sellaisen ensi kerran tavatessaan aimo iskun kuonoonsa.
Mutta oli aikoja, jolloin ei edes närhikään herättänyt siinä mielenkiintoa, ja niin oli laita, kun se tunsi jonkun toisen lihanpyydystäjän tavoittelevan omaa henkeä. Se ei unohtanut koskaan haukkaa, ja tämän liukuva varjo sai sen aina kyyristymään lähimpään viidakkoon. Se ei enää kieriskellyt eikä tallustellut, se alkoi jo astua emonsa tapaan salaisesti liukuen, ilmeisesti aivan rauhallisesti, mutta silti lipuen eteenpäin petollisen nopeasti. Lihan hankinnassa onni oli alussa suosinut sitä, mutta sitten käynyt petolliseksi. Enempää se ei ollut saanut surmatuksi kuin nuo seitsemän riekonpoikasta ja pikku kärpän. Halu tappaa kasvoi kuitenkin päivä päivältä, ja se himoitsi nälkäisenä oravaa, joka rupatteli niin suulaasti ja aina ilmoitti kaikille salon eläjille, että suden penikka teki tuloaan. Mutta linnut lensivät ilmassa ja oravat pystyivät kapuamaan puihin, ja penikka saattoi pyrkiä oravan kimppuun vain salaa ryömien, kun tämä oleskeli maassa.
Emoansa kohtaan penikka tunsi suurta kunnioitusta. Emo kykeni hankkimaan lihaa, ja aina se toi sikiölleen tämän osan. Sitä paitsi se ei pelännyt. Penikan mieleen ei juolahtanut, että tämä pelottomuus perustui kokemukseen ja tietämykseen. Se tuntui pelkästään mahtavuudelta. Emo merkitsi valtaa, ja vanhemmaksi varttuessaan se sai osaltaan tuntea tätä valtaa tuimempien lyöntien muodossa; entinen moittiva tyrkkäys taasen vaihtui kovaksi puraisuksi. Mutta kaiken tämän vuoksi se tunsi kunnioitusta emoansa kohtaan. Tämä pakotti kuuliaisuuteen, ja mitä vanhemmaksi penikka varttui, sitä pikaisemmaksi muuttui emon luonne.
Syntyi jälleen ravinnon puute, ja penikka sai entistä enemmän tuntea kalvavaa nälkää. Naarassusi juoksi itsensä hoikaksi lihaa etsiessään. Harvoin se enää makasi luolassa, enimmän aikansa se vietti eränkäynnissä, mutta tuloksetta. Tämä nälänhätä ei ollut kovin pitkäaikainen, mutta sitä ankarampi. Penikka ei saanut enää maitoa herumaan emon nisistä eikä lihaa suupalankaan vertaa.
Ennen se oli pyydystellyt leikillään, pelkästään huvittelun halusta, nyt se pyydysteli täydellä todella löytämättä mitään. Mutta epäonnistuminen joudutti kehitystä. Se tutki oravan tapoja huolellisemmin ja pyrki entistä ovelammin hiipien yllättämään sitä. Se tutki metsähiiriä ja koetti kaivaa niitä esille lokeroista; ja se oppi melko lailla tuntemaan kurppien ja tikkojen tapoja. Ja jo koitti sekin päivä, jolloin haukan varjo ei enää ajanutkaan sitä pensaikkoon kyyristymään. Se oli varttunut voimakkaaksi ja viisaammaksi ja enemmän itseensä luottavaksi. Sitä paitsi se oli hurjan epätoivoinen. Niin se istui peräpakaroilleen huomattavan näkyväisenä aukealle paikalle ja vaati haukkaa yläilmoista taistelemaan. Sillä se tiesi, että tuolla sinessä leijui lihaa — lihaa, jota sen vatsa niin itsepintaisesti kaipasi. Mutta haukka kieltäytyi laskeutumasta alas taistelemaan, ja penikka ryömi jälleen viidakkoon vinkuen pettymyksestä ja nälästä.
Nälänhätä keskeytyi. Naarassusi toi kotiin lihaa. Omituista lihaa se oli, perin erilaista kuin konsanaan ennen tuotu. Se oli ilveksen penikka, puolikasvuinen kuten pikku susikin, mutta ei niin iso. Ja sen sai pikku susi syödä yksinään. Emo oli tyydyttänyt nälkänsä muualla, vaikka penikka ei tietänyt, että siihen oli mennyt loput ilveksen poikueesta. Eikä se myöskään tuntenut, kuinka hurjan rohkea emon teko oli. Sen se vain tiesi, että tuo pehmeäturkkinen eläin oli lihaa, ja se ryhtyi syömään, käyden joka suupalasta onnellisemmaksi.
Täysi vatsa synnyttää velttoutta, ja penikka makasi luolassa nukkuen emonsa vieressä. Se heräsi tämän ärinään. Milloinkaan se ei ollut kuullut emon ärisevän niin hirvittävästi. Kenties ei naarassusikaan ollut koskaan ennen elämässään ärissyt siten. Syytä olikin moiseen raivoon kyllin, ja sen susi tiesi parhaiten. Ilveksen pesässä ei kukaan käy rangaistuksetta rosvoamassa. Iltapäivän kirkkaassa valossa penikka näki ilves-emon kyyrysillään luolan suulla. Tämä näky sai selkäkarvat nousemaan pystyyn. Nyt oli syytä pelkoon, sen tiesi jo vaistostakin. Ja ellei yksin näky riittänyt siitä vakuuttamaan, niin teki sen hyökkääjän kajahuttama raivon huuto, joka alkoi ärinällä ja liukui äkisti käheäksi kiljunnaksi.
Penikassakin kivahti elämä, se nousi seisaalleen ja ärisi urheana emonsa rinnalla. Mutta tämä työnsi pojan halveksivasti taakseen. Luolan käytävä oli matala, joten ilves ei voinut loikata sisään, ja kun se hyökkäsi kyyrysillään, naarassusi kavahti kimppuun ja painoi sen maahan. Penikka näki varsin vähän taistelusta. Hirvittävästi siinä äristiin ja sähistiin ja kiljuttiin. Molemmat eläimet pyöriskelivät maassa, ilves repi ja raastoi sekä kynsillään että hampaillaan, naarassusi käytti vain hampaitaan.
Kerran penikka syöksyi joukkoon ja upotti hampaansa ilveksen takajalkaan. Siinä se riippui kiukkuisena kiinni. Ruumiinsa painolla se jarrutti jalan toimintaa ja pelasti siten emonsa monesta haavasta, vaikka se itse ei tietänyt sitä. Taistelun tuoksinassa se nujertui molempien alle ja menetti otteensa. Seuraavassa tuokiossa emot erosivat ja ennenkuin ne jälleen syöksyivät toistensa kimppuun, ilves ennätti sivaltaa penikkaa isolla etukäpälällään, viiltäen olkapään auki luuhun asti ja lennättäen koko poikasen sivulle käsin seinää vasten. Meteliin liittyivät penikan kimakat tuskan ja pelon huudot. Mutta taistelua kesti niin kauan, että se ennätti ulista loppuun ja rohkaistua uudelleen. Ja taistelun lopulla se heilui jälleen kiinni takajalassa ja urisi kiukkuisesti hampaittensa lomitse.
Ilves oli kuollut. Mutta naarassusikin oli perin heikko ja sairas. Ensinnä se hyväili penikkaa ja nuoleskeli tämän haavoittunutta olkapäätä, mutta viljalti vuotanut veri oli uuvuttanut sen voimat, ja kaiken päivää ja yötä se makasi kaatuneen vihollisensa vieressä liikahtamatta, tuskin hengittäen. Kokonaiseen viikkoon se ei lähtenyt luolasta muulloin kuin vettä saadakseen, ja silloin sen liikkeet olivat hitaita ja vaivalloisia. Tämän ajan kuluttua ilves oli syöty loppuun ja naarassuden haavat olivat siinä määrin parantuneet, että se saattoi jälleen lähteä pyyntiretkelle.
Penikan olkapää oli kankea ja arka, ja se ontui jonkun aikaa ilveksen antamasta ankarasta iskusta. Mutta maailma näytti nyt muuttuneelta. Se vaelteli siinä tuntien suurempaa itseluottamusta ja myöskin urheutta, jota ei ollut ilmennyt ennen tuota kahakkaa. Se oli nähnyt elämää hurjemmalta kannalta; se oli taistellut, oli upottanut hampaansa vihollisen lihaan ja jäänyt henkiin. Ja kaiken tämän johdosta se käyttäytyi rohkeammin, osoitti uhmaa, joka oli siinä uutta. Se ei pelännyt enää pienempiään, ja sen arkuus oli suuressa määrin hävinnyt, vaikk'ei tuntematon koskaan lakannutkaan vainoamasta salaperäisyyksineen ja kauhuineen, pysyen yhä koskemattomana ja uhkaavana.
Penikka alkoi seurata äitiään eräretkillä, sai nähdä paljon surmatöitä ja rupesi itsekin ottamaan niihin osaa. Ja omalla hämärällä tavallaan se oppi tuntemaan lihan lain. Elämää oli olemassa kahta eri lajia. Toiseen kuuluivat se itse emoineen, toiseen kaikki muut liikkuvat oliot. Mutta tuo toinen laji jakaantui kahteen osaan. Toisen osan muodostivat ne, jotka eivät itse tappaneet, sekä pienet surmaajat, ja näitä sen oma laji tappoi ja söi. Toinen osa surmasi ja söi sen omaa lajia tai tuli itse surmatuksi. Ja tästä lajittelusta muodostui laki. Elämän päämääränä oli liha. Elämä itse oli lihaa. Elämä eli elämästä. Oli olemassa syöjiä ja syötäviä. Laki määräsi: SYÖ, TAI JOUDU SYÖDYKSI. Penikka ei muodostanut lakia selviksi, tarkoiksi määritelmiksi eikä tutkistellut sitä. Se ei edes ajatellut lakia, se vain toteutti sen elämässään enempää punnitsematta.
Se näki lain olevan käytännössä kaikkialla ympärillään. Itse se oli syönyt riekon poikaset. Haukka oli syönyt niiden emon. Ja haukka olisi halunnut syödä vielä senkin. Myöhemmin, vartuttuaan peloittavammaksi, se halusi itse syödä haukan. Se oli syönyt ilveksen pennun. Emä-ilves taas olisi syönyt sen, ellei olisi itse saanut surmaansa. Ja niin edespäin. Kaikki elävät olennot sen ympärillä olivat tuon lain alaisia, ja se itse oli osa siitä. Se oli surmaaja. Sen ainoana ravintona oli liha, elävä liha, joka juoksi nopeasti sen tieltä tai lensi ilmaan tai kiipesi puuhun tai piiloutui maahan tai asettui vastarintaan ja taisteli tai vei voiton ja ajoi sitä takaa.
Jos penikka olisi ajatellut ihmisten tavoin, se olisi saattanut lyhyesti määritellä elämän ahnaaksi ruokahaluksi ja maailman paikaksi, missä lauma ruokahaluja harhaili ahdistellen tai ollen ahdistettuja, syöden tai joutuen syödyiksi; kaikkialla vallitsi sekasorto, väkivalta ja sokeus, ahneus ja kuolema, armoton, umpimähkäinen ja loputon sattuma.
Mutta penikka ei ajatellut ihmistapaan, ei katsellut asioita laajanäköisesti. Sillä oli vain yksi ajatus ja halu kerrallaan. Lihan lain ohella sen oli opittava lukematon määrä toisia, pienempiä lakeja ja myöskin noudatettava niitä. Maailma oli täynnä yllätyksiä. Omassa ruumiissa uhkuva elämä, lihasten leikki tuotti loputonta onnellisuutta. Lihan pyydystäminen synnytti voitonriemua. Raivonpuuskat ja taistelut olivat nautintoa. Itse kauhu ja salaperäinen tuntemattomuuskin kohottivat elämän arvoa.
Ja olihan elämässä mukavuutta ja tyydytystäkin. Lojua vatsa täynnä laiskana päivänpaisteessa — se palkitsi yllin kyllin kaikki ponnistukset ja vaivat, ja olivathan vaivat ja ponnistukset jo itsessäänkin palkintoa. Ne olivat elämän ilmauksia, ja elämä on aina onnellinen päästessään purkautumaan. Niinpä penikka siis oli perin täynnä elämää, perin onnellinen ja ylpeä itsestään.