»Sinun kanssasi.»
Siispä rakastuneet riensivät yhdessä käsikkäin hämäriä portaita myöten viidenteen kerrokseen isoisänisän ovelle.
6
Ovesta ilmestyivät jo Hendersonin kasvot kalpeina ja pitkinä pelosta.
»Herra Tophampton, sir — olin juuri tulossa, sillä herra Mundy sai sen vaikutelman, että alapuolella olevassa huoneistossa oli joku, että joku liikkui siellä; ja teidät oli kutsuttu pois hotellista ja muuta sellaista. Sitten hän tuli rauhattomaksi, sir, kun ei saanut ketään kuulemaan itseään… Ehkä teidän olisi parasta —»
»Kiiruhtaa» oli mahdollisesti se sana, jota Henderson aikoi käyttää. Toiset eivät kuulleet. Puristaen rakastettunsa kättä Harry Tophampton oli jo kiitänyt käytävää pitkin isoisänisän luokse — valaisemattomaan kellarimaiseen huoneeseen, jota lämmitettiin ainoastaan pienellä, vanhain tavarain kaupasta King's Roadin varrelta ostetulla primuksella; ja siitäkin lähti mahdollisimman vähän lämpöä ja mahdollisimman paljon katkua.
Nurkassa olevasta tummasta mytystä kajahti kova ääni, joka muistutti auton renkaan puhjetessa kuuluvaa pamausta.
Kerkeämmin kuin koskaan ennen Top vastasi: »Tässä olen, sir.»
»Siinä olet — ja minkä tähden olet siinä? Minkä tähden olet täällä lainkaan — juuri sen tahtoisin tietää. Vastaa minulle, sir, vastaa minulle, vastaa, vastaa minulle — minkä tähden et ole tanssiaisissasi? Minkä tähden et ilmoittanut edes rouva Mundylle, mitä se puhelinsanoma koski? Mitä on tapahtunut? Miksi et ole mennyt takaisin? Miksi et sinä, isäntä, ole huolehtimassa vieraistasi? Minä järjestän puolestasi kutsut; näitä ihmisiä on pyydetty tulemaan, sinä pujahdat — pujahdat tiehesi niistä. Mitä merkitsee kaikki —»
»Kuulkaahan —»
»Niin, kyllä minä kuulen, Mitä sinulla on puhuttavaa puolustukseksesi?»
»Kerron teille kaikki», alkoi Top miellyttävällä äänellään, »niin pian kuin ehdin. Erikoisesti tahtoisin ilmoittaa teille erään asian, sir; erikoisesti haluaisin saattaa tietoonne —»
Lupaa kysymättä nuori mies ojensi kätensä seinään, kiellettyyn sähkönappulaan.
7
»Oi, hyvä Jumala; oi, hyvä Jumala», rukoili pieni Helen poloinen, »älä salli isoisänisän kuolla suuttumuksesta, koska Harryrakastaaminua eikä isoisänisän tahdon mukaan mene naimisiin Milon kanssa. Älä salli isoisänisän vaipua lattiaan taudinkouristuksissa ja sortua sydänhalvaukseen kauhistuksesta, mikä olisi niin hänen tapaistaan. Älä salli sitä nyt, älä! Voi, einyt, kun kaikki on käynyt niin hirveän onnellisesti. Ei nyt, oi, hyvä Jumala,einyt —»
Valo syttyi.
8
Kolkkoon huoneeseen tulvahtanut valo osui Heleniin pieniin, ylöspäin käännettyihin kasvoihin, joista kuvastui kiihkeätä mielenliikutusta ja vielä säteili rakastetun suutelojen aiheuttamaa kirkastusta.
Valossa tuli näkyviin koko hänen kiehtova olemuksensa, kuolematon, kaukaisilta ajoilta periytynyt tanssijatar — esikuvallinen nainen, joustava, notkea, sopusuhtainen, rytmillinen, ryhdikäs. Utuisen valkea ja ruusuiselle hohtava puku korosti hänen columbinemaista kauneuttaan.
Häntä kohti työntyi isoisänisän kiukkuinen kilpikonnanpää höyhenpeitteen punaisten laskoksien välistä.
Vanhus kohotti timantinteräviä silmiä varjostavia kulmakarvojaan.
»Häh! Kuka on tämä, joka on muassasi, POIKA?… Kenet olet tuonut tänne?… Kuka tämä on?»
»Minä vain, isoisänisä», huohotti tyttö. »Helen!»
»Sir», alkoi Top sellaisen miehen äänellä, joka tietää, mitä tahtoo, ja pysyy päätöksessään, vaikka saisi kaikki maailman voimat vastaansa. »Sir, pelkään teidän hyvin kovasti pahastuvan meihin, mutta asia on niin —»
»Hillitse kieltäsi, Poika! Puhu silloin, kun sinua puhutellaan, muistatko? Ja sinä, TYTTÖ» (tyynempään sävyyn) »tule tänne! Seiso niin, että näen sinut; tule tänne —»
9
Tiukasti puristaen Topin kättä, valkeasiteinen pää vapisemisesta huolimatta pystyssä, Helen astui eteenpäin.
Timantinterävät silmät tarkastivat häntä. Hiljaisuus.
Pureva, kimeä ääni virkkoi: »Ahaa! Asia on niin, niinkö?… Odotahan sitten —»
Timantinterävät silmät yhäti tähystivät Heleniä, vielä sittenkin, kun luiseva käsi hapuili sanoinkuvaamattoman peitteen ja tuolipielusten alla, löysi, veti esille ja avasi lippaan, jonka nämä molemmat nuoret olivat nähneet. He olivat nähneet sen isoisänisän syntymäpäivänä, sinä iltana, jona tuo iäkäs rotuhygienian harrastaja oli esittänyt vaatimuksensa. (»POIKA, jos tuot tänne mallikelpoisen tytön, saat rahat.»)
Rohkenematta uskoa silmiään ja korviaan pikku Helen aprikoi, saattoiko olla totta, että hän kuuli isoisänisän jupisevan jotakin morsiuslahjasta… näki hänen ojentavan tuota nauhaa, kauniita, välkkyviä helmiä… maitomaisia, hohtavia…»
»No,tyttö, no? Kieltäydytkö ottamasta helmiä, nyt?»
»Oi — minulleko?»
»Enkö maininnut sinulle, että sinä saisit ne minun kuoltuani. Eipä silti, että olisin kuollut», lisäsi isoisänisä kammottavasti hihittäen. »Se, mitä olen tänä iltana nähnyt, saattaa pidättää minua täällä vielä hyvän ajan… Ota helmet! Käytä niitä, lapsi — käytä niitä! Pane ne hänen kaulaansa, POIKA — jollet ole liian kömpelö!»
»Sir», sopersi Harry Morse Tophampton. »Totisesti, sir, te olette liian hyväntahtoinen meitä kohtaan — kovin hyväntahtoinen.»
»Ensi kerran kuulen kenenkään valittavan sitä», ärähti utopisti. »En käsitä, mitä tarkoitat? Tässä ei ole kysymys hyväntahtoisuudesta. Hyväntahtoisuus olkoon kirottu! Se tukee sairaaloita, rakentaa hourujenhoitoloita, hellii heikkoja, säilyttää hengissä sellaisia, joiden olisi parempi kuolla. Hyväntahtoisuus syöksee maailman turmioon. En siedä hyväntahtoisuutta. Minä tahdon vain pitää sanani. Sopimus on sopimus. Sinä olet täyttänyt toiveeni, POIKA.»
Helenin kuoppaisen olan ylitse — hän oli seisonut tytön takana kiinnittämässä hänen kaulaansa helmiä, joiden lämpimän valkoinen väri tuskin erottui tytön ihosta — näkyi Top (viimeisen kerran tässä kertomuksessa) avaavan ja sulkevan suunsa.
»Niin. Olet täyttänyt toivomukseni, etkö olekin? Olet löytänyt hänet — harhailtuasi ensin väärillä poluilla!» ivasi isoisänisä ystävällisen unohtavasti. Eikö hän enää muistanut hengittävää Miloaan, jota hän oli pitänyt mallikelpoisena puolisona, kultaisen ajan palauttajana? Eikö hän muistanut? Vai oliko hän oivaltanut, ettei kultaista aikaa voitu tarkoituksellisesti «järjestää», kuten näytelmä saatettiin tehdä? Sellaista ei saada rukoilemalla eikä paastoamalla; ne asiat tapahtuvat jonkun sellaisen sattumantähden vaikutuksesta, jonka rataa taivaalla ei kukaan kuolevainen astronomi pysty laskemaan. Oivalsiko isoisänisä sen? Koettiko hän kääntää kaikki parhain päin? Ajatteliko hän, ettänäinoli sittenkin parasta? Kukapa sen tietäisi?
Ei ainakaan hänen edessään seisova kiihtynyt, punehtunut, kirkastunut pari. Ei värähtelevä tyttö; ei ylpeä, hurmaantunut poika, johon tyttö nojasi. »Vihdoinkin olet löytänyt hänet, sattumalta, nenäsi edestä, jossa hän on ollut koko ajan, josta jokainen hitusenkaan järkevä mies olisi nähnyt hänet jo viikkokausia sitten. Vihdoinkin olet tuonut hänet tänne näyttääksesi minulle häntä, mallikelpoista tyttöäsi.» (Helenistä timantinterävät silmät kääntyivät kauneuden jumalattaren aavemaisesti, elottomasti välkkyvään kuvaan. Vertasiko vanhus ruusuisen valkeata, elävää olentoa kipsiin?) »Niin!… Valintasi ei ollut huono, Paris… Epäilemättä otaksutte, että 'Paris on se paikka, mihin lähdette viettämään kuherruskuukauttanne?… Nyt tiehenne! Olen saanut teistä kyllältäni täksi illaksi. Menkää!… MIES! Henderson!»
Henderson astui esille.
10
Edessään olevaan ryhmään — peitteeseen kiedottuun, kuvatusmaiseen, eriskummaiseen oikkuillaan, ihastuttavaan, punaisen ja valkean kirjavaan balettitanssijattareen ja kookkaaseen, juhlapukuiseen nuorukaiseen (joka niin suuresti muistutti loordi-vainajan komeata, hyvin läheistä mieskohtaista ystävää) — Henderson loi nopean, arvostelevan, kaikkikäsittävän, ovelan, mutta ystävällisen silmäyksen.
Ensimmäisen kerran hänen ollessaan palveluksessa täällä Oxfordin alueen vuokrahuoneistossa Hendersonin pitkille, yrmeille kasvoille levisi inhimillinen hymy.
Avatessaan ovea tälle sangen nuorelle parille Henderson (myöskin ensimmäisen kerran asuessaan tässä paikassa) puhkesi hilpeästi puhumaan.
»Varmaankin», mutisi Henderson, »te, neiti Helen ja herra Tophampton, suotte minulle anteeksi, jos otan vapauden toivottaa teille molemmille kaikkea parhainta».
»Kyllä suomme anteeksi. Kiitos, Henderson!»
»Kiitos, Henderson!» Tunnepuuskassa pikku Helen ojensi pienen, pehmeän, lämpimän kätensä ja puristi mustan hihan verhoamaa luisevaa kättä.
»Kiitosteille, miss. Ja —» Salaperäisesti Henderson astahti sivuttain askeleen käytävään. »Suokaa anteeksi, että mainitsen sellaista, mutta jos joskus sattuisitte tarvitsemaan vaatteuksia, neiti, mitä parhaita laatuja ja perin kohtuullisiin hintoihin, erikoisesti morsiuskapioita, niin minulla on ystävä —»
(Hendersonin ystävät —1)
11
Nauraen rakastuneet riensivät käsi kädessä takaisin rouva Mundyn turvaiseen arkihuoneeseen.
Ajatella niitä tunteja, jotka he olivat istuneet siellä yhdessä — Helen parsien, Top muistamatta häntä, syventyneenä oppikirjoihinsa.
Nyt Top piteli Heleniä ikäänkuin korvatakseen ne hukatut tunnit.
»Mutta, Harry — nyt sinun täytyy mennä takaisin, sinun täytyy!»
»Poissinunluotasi?»
»Niin, kaikkien parhaiden tyttöjesi luokse», laski Helen leikkiä säteilevänä, varmana. »Lähde jo! He kaikki varmasti odottavat.»
»Odottakoot! Odottakoot iät kaiket minun puolestani! Ymmärrätkö sen?
»Olenhan aina sen tietänyt», riemuitsi toinen. »Luuletko minun koskaan olleen peloissani heidän tähtensä?»»Etkö ollut?»
»En! En koskaan.»
Top oli rypistävinään otsaansa. »Etkö hiukkasen mustasukkainen?»
»En, sen jätin sinun asiaksesi. Ikävä, jos olet pettynyt. Mutta mitä mahdan sille, että tiesin (paitsi kenties ihan alussa, paitsi sinä kauheana sunnuntaina, sen kamalan hetken jälkeen, jolloin isoisänisä puhui meille) —mitä mahdan, jos liesinkin, ettet sinä lähestyisi, ettet suorastaan voisi lähestyä ainoatakaan noista tytöistä kosiaksesi häntä?»
»Tiesitkö sen, Helen?»
»Miten muuten olisin jaksanut elää? Enkö pitänyt sinua silmällä? Joka kerta, kun tulit takaisin ja kun olit lähdössä? Vain yhdessä ainoassa muussa tytössä sinä näit vähääkään tyttöä —»
Viimeisen kerran tässä kertomuksessa Top punastui — ja sulki sittenHelenin suun, samoin kun Lilith oli sulkenut hänen suunsa.
Hänen hyväilemänään Helen pitkitti:»Minäolin sinulle tarkoitettu; sitä sinä et voinut kiertää. Olin varma, ettet voisi — ja vähät niistä ohjeistasi, Harry.»
»Mutta enkö minä ole täyttänyt niitä? Kaikki niinkuin pitääkin, eikö ole? Polvistus sievimmälle! (Minä tein sen.) Kumarrus henkevimmälle! (Teen sen; sinulla on enemmän älyä kuin niillä kaikilla muilla yhteensä!) Ja (kuka vois minua estää?) suukko rakkaimmalle!»