— Dave, Dave! — hän huudahti — Minä en tahdo luopua sinusta! Minä en jätä sinua! Ellet sinä halua lähteä täältä, jäämme tänne. Minä jään sinun luoksesi. Maailma on minulle vähemmästä merkityksestä kuin sinä. Minusta tulee sinun Pohjolan-vaimosi. Valmistan ruokasi, ruokin koirasi, tallon tietä sinulle ja soudan sinun kanssasi. Voin tehdä sen. Usko minua: minä olen voimakas. —
Mies ei epäillyt katsellessaan naista ja pitäessään hänet loitolla itsestään. Mutta hänen kasvonsa olivat muuttuneet synkiksi ja värittömiksi ja hänen silmiensä lämpimä katse oli kadonnut.
— Minä maksan Pierrelle ja venemiehille, he saavat lähteä. Ja jään tänne sinun luoksesi papin siunaamana tai siunaamatta, vihittynä tai vihkimättömänä — olen valmis seuraamaan sinua kaikkialle. Dave, Dave! Kuuntele minua! Sanoit minun tehneen sinulle vääryyttä entisaikoina — ja niin teinkin — mutta anna minun nyt hyvittää se, salli minun sovittaa syntini! Jos minä muinoin arvostelin rakkautta väärin, niin rukoilen sinulta, salli minun näyttää, että nyt tiedän arvostella sitä oikein. —
Nainen heittäytyi polvilleen ja kietoi itkien käsivartensa miehen polvien ympärille. — Ja sinätunnethellyyttä minuun. Sinätunnethellyyttä. Ajattele kaikkia niitä hirveän pitkiä vuosia, joina olen odottanut ja kärsinyt! Oi, sinä et voi milloinkaan, et ikinä aavistaa kärsimyksieni määrää. — Mies kumartui ja nosti hänet permannolta.
— Kuunnelkaa mitä sanon — sanoi mies käskevällä äänellä, avasi oven ja ohjasi naisen sen ulkopuolelle. — Se on mahdotonta. Me emme saa ajatella vain itseämme. Teidän täytyy lähteä. Toivon teille onnekasta matkaa. Sixty Milen luona matkanteko vaikeutuu, mutta teillä on maailman parhaat venemiehet, ja he voittavat kyllä kaikki esteet. Ehkä nyt haluatte sanoa hyvästi? —
Vaikka nainen jo oli saanut vallan itsensä yli, katseli hän miestä epätoivoisin ilmein. — Jos — jos — jos Winapie — läähätti hän ja vaikeni.
Mies ymmärsi ajatuksen ja vastasi: — Niin. — Mutta heti sen sanottuaan hän tajusi moisen ajatuksen mahdottomuuden ja lisäsi: — Sellainen ei saa tulla kysymykseen. Se ei ole lainkaan todennäköistä. Moisesta ajatuksesta meidän täytyy luopua. —
— Suutele minua! — kuiskasi nainen kirkastunein katsein. Ja sitten hän kääntyi ja lähti astelemaan poispäin.
— Lähdemme heti, Pierre — sanoi nainen saattajalleen, ainoalle, joka valveilla odotti hänen paluutaan.
— Meidän täytyy lähteä. —
Pierren terävät silmät havaitsivat nuotion loisteessa tuskan ilmeen naisen kasvoilla, mutta hän suhtautui tähän kummalliseen määräykseen kuin olisi se maailman luonnollisin asia. —Out, madame— hän sanoi.
— Mitä tietä? Dawsoniinko? —
— Ei — vastasi rouva Sayther melko rauhallisesti — ei, vaan ylöspäinDyeaan. —
Heti Pierre kääntyi nukkuvien saattomiesten puoleen, potki heidät murahteluistaan huolimatta pois huopien sisältä ja ajoi työhön. Muutamissa minuuteissa rouva Saytherin pieni teltta oli purettu, pannut ja kattilat kootut, huovat kerällä, ja miehet matkalla alas veneelle kompastellen raskaitten taakkojensa alla. Rouva Sayther odotti rannassa, kunnes matkatavarat olivat sijoitetut veneeseen ja hänen oma paikkansa oli laitettu kuntoon.
— Hinaamme veneen saaren ulommaiseen kärkeen — selitti Pierre puuhaillen pitkän hinausköyden kimpussa. — Ja sitten soudamme salmen läpi, missä virta ei ole niin voimakas kuin muualla, ja luulen, että se onnistuu meille hyvin. —
Äkkiä hänen herkät korvansa kuulivat edellisenvuotisessa kuivettuneessa ruohossa kahisevia askeleita, ja hän käänsi päätään. Intiaanityttö tuli heidän luokseen, seuranaan useampia selkäkarvansa pöyhistäneitä susikoiria. Rouva Sayther huomasi, että tytön kasvot, jotka olivat olleet välinpitämättömän näköiset kohtauksen aikana majassa, olivat nyt hehkuvan vihan punertamat.
— Mitä te teitte hänelle? — kysyi tyttö jyrkästi rouva Saytheriltä. — Hän paneutui vuoteeseensa ja on niin huonon näköinen. Ja minä kysyin: 'Mikä sinua vaivaa, David? Oletko sairas?' Mutta hän ei vastaa kerrassaan mitään. Vähän ajan kuluttua hän sanoo: 'Winapie, hyvä tyttö, mene pois. Pian voin minä taasen hyvin.' Muttamitä teolette tehnyt hänelle? Puhukaa! Te olette huono nainen. —
Rouva Sayther silmäili uteliaana villinaista, joka jakoi David Paynen elämän, kun sitä vastoin hänen itsensä täytyi yksin lähteä yön pimeään.
— Minun nähdäkseni te olette paha nainen — toisti Winapie hitaasti ja täsmällisesti niinkuin yleensä käytettäessä vähän tunnettua vierasta kieltä. — Minun mielestä parasta, että te menette pois, ettekä enää koskaan tule takaisin. Mitä te itse ajattelette? Minulla on vain yksi mies. Minä olen intiaanityttö. Te amerikkalainen nainen. Te olette kaunis katsella. Te saatte niin monta miestä kuin vaan tahdotte. Teidän silmänne siniset kuin taivas. Teidän ihonne on niin valkea, niin pehmeä. —
Tyttö ojensi täysin rauhallisesti ruskean etusormensa ja painoi sen vasten toisen pehmeätä poskea. Ja Karen Saytherin ikuiseksi kunniaksi on luettava, ettei hän peräytynyt. Pierre oli ottamaisillaan askeleen eteenpäin suojellakseen häntä, mutta rouva Sayther antoi hänelle merkin poistua samalla tosin tuntien voimakasta kiitollisuutta miestä kohtaan. — Ei hätää, Pierre — hän sanoi. — Olkaa hyvä ja siirtykää vähän loitommalle meistä. —
Mies meni kunnioittavasti kuulomatkan ulottuvilta, mutta siinä hän heti pysähtyi, murahteli itsekseen ja jäi silmillään mittailemaan välimatkaa naisten luo.
— Niin valkea — niin pehmoisa — aivan kuin pienellä lapsella — Winapie kosketti toistakin poskea ja veti sitten kätensä pois. — Mutta moskiitit tulevat pian. Silloin hieno iho käy haavoille ja turpoaa — ah, turpoaa niin pahasti. Paljon, paljon moskiittoja — paljon, paljon haavoja. Minä luulen, on parempi, että matkustatte nyt heti, ennenkuin moskiitit tulevat. Tätä tietä — hän viittasi virtaa alas — te tulette St. Michaelsiin. Tätä tietä — hän näytti vastavirran suuntaan — te tulette Dyeaan. Paras teidän on matkustaa Dyeaan. Hyvästi. —
Ja se, mitä rouva Sayther nyt teki, saattoi Pierren mitä suurimman hämmästyksen valtaan. Sillä hän kietoi käsivartensa intiaanitytön ympärille, suuteli tätä ja purskahti itkuun.
— Olkaa hänelle hyvä — hän nyyhkytti — olkaa hyvä Davelle! Sitten laskeutui hän puolitiehen rantaäyrästä, ennenkuin katsoi taakseen ja huudahti: — Jää hyvästi! — minkä sanottuaan hän nousi veneeseen. Pierre seurasi häntä ja päästi kiinnitysköyden irti. Sitten mies asetti peräsinairon paikoilleen ja antoi lähtömerkin. Le Goire viritti vanhan ranskalaisen laulelman. Ja hinausköyteen perättäisin kumartuneet miehet muistuttivat tähtien heikossa valossa vaeltavia haamuja; peräsinairo halkoi terävästi mustaa vettä, ja vene häipyi yön pimeyteen.