The Project Gutenberg eBook ofSuuri arvoitusThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suuri arvoitusAuthor: Jack LondonTranslator: A.I.R.Release date: January 3, 2023 [eBook #69697]Most recently updated: October 19, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kust.Oy Suomi, 1927Credits: Petri Sipola and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURI ARVOITUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suuri arvoitusAuthor: Jack LondonTranslator: A.I.R.Release date: January 3, 2023 [eBook #69697]Most recently updated: October 19, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kust.Oy Suomi, 1927Credits: Petri Sipola and Tapio Riikonen
Title: Suuri arvoitus
Author: Jack LondonTranslator: A.I.R.
Author: Jack London
Translator: A.I.R.
Release date: January 3, 2023 [eBook #69697]Most recently updated: October 19, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: Kust.Oy Suomi, 1927
Credits: Petri Sipola and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURI ARVOITUS ***
Kirj.
Jack London
Suomentanut
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Suomi, 1927.
— Niin, olen kyllä pannut merkille, että sinä et ole järin kärkkäästi ponnistellut avioliittoon päästäksesi — toisti Shorty jatkoksi keskusteluun, joka parisen minuuttia aikaisemmin oli katkennut.
Kit ei vastannut. Hän istui makuusäkin reunalla tulen ääressä ja tutki lumeen kellistämänsä vetokoiran käpäliä tämän murahteluista huolimatta. Shorty käänteli kepin päässä höyryävää mokkasiinia ja tarkasteli samalla terävästi toverinsa kasvoja.
— Silmäileppä revontulia! — hän jatkoi. — Kevytmielisen näköisiä, eikö totta? Ihanhan ne muistuttavat noita oikullisia naisia, jotka tanssivat heilutellen hameitaan. Kaikki parhaatkin naiset ovat kevytmielisiä, elleivät satu olemaan tyhmiä. Ja kaikki ne ovat kissojen tapaisia niin isot kuin pienet, herttaiset ja ei herttaiset. Ne ovat kuin kiljuvat jalopeurat ja hyeenat, niin, jumala paratkoon, sitä ne ovat vainotessaan miestä, jota mielivät. —
Shortyn yksinpuhelu jäi vastausta vaille. Kit läimäytti kädellään koiraa, kun se tapaili häntä purra ja tarkasteli edelleen sen vereslihalle vioittuneita käpäliä.
— Hm! — hymähti Shorty. — Kenties ajattelet, että minä en olisi päässyt naimisiin, vaikka itse olisin halunnutkin? Luultavasti sinä et usko, että minä olisin saattanut joutua naimisiin, ellen olisi lähtenyt karkuun? Kuulehan, Storm, huvittaako sinua kuulla, mikä minut pelasti? Niin, siitä saan kiittää hyviä keuhkojani. Minä kiisin kuin salama! Tahtoisinpa nähdä sen hamehelman, joka kykenisi saamaan keuhkoni salpautumaan. —
Kit päästi koiran jalan irti ja kääntyi hänkin huolehtimaan keppien päissä höyryävistä mokkasiineistaan. — Olemme pakoitetut huomispäivän viipymään täällä suutaroimassa mokkasiinejamme — hän sanoi. — Jäätynyt hangen pinta kuluttaa anturoita ihan tavattomasti. —
— Eiköhän olisi parasta jatkaa matkaa — ehdotti Shorty. — Meillä ei ole riittävästi muonaa paluumatkaa varten ja meidän on helkkarin kiiruusti saatava käsiimme joko peuroja tai valkeita intiaaneja tai muutoin olemme pakoitetut pistämään poskeemme koiramme koipineen päivineen. Mutta tahtoisinpa kysyä, onko kukaan koskaan nähnyt valkoisia intiaaneja? Varmasti mielikuvitusta koko juttu? Mitenkä intiaani voisi olla valkoinen? Se on yhtä luonnonvastaista kuin että olisi olemassa valkoisia neekereitä. Storm, kyllä meidän on jatkettava matkantekoa huomenna. Nämä seudut vaikuttavat täysin kuolleilta — ainakin mitä riistaan tulee. Kokonaiseen viikkoon me emme ole osuneet edes jäniksen jäljille, senhän hyvin tiedät. Ja meidän on kiirehdittävä pakoon täältä korvesta runsasriistaisimmille seuduille. —
— Matkanteko sujuu paljon joutuisammin, kun kaikki olemme saaneet päivän verran lepuuttaa jalkojamme ja uusia mokkasiinimme — neuvoi Kit. — Ja jos sattunet jollekin ylevämmälle paikalle, niin luo yleissilmäys joka suunnalle. Todennäköisesti me tulemme tasankoseuduille minä hetkenä tahansa. Siihenhän La Perle meitä myös kehoitti. —
— Hm! Omista kertomuksistaan päättäen La Perle samoili näillä seuduin kymmenisen vuotta sitten ja hän ei voi muistaa mitä hän silloin näki, koska hän oli ollut niin hirveän nälkiintynyt. Hänhän mainitsi vuoren huipulla liehuvan isoja lippuja! Yksistään se osoittaa, ettei hän ollut täysin selvä päästään. Ja hän sanoi myös, ettei hän ollut tavannut mitään valkoisia intiaaneja — ne olivat Antonin keksintöä. Ja tämä Anton siirtyi muille paremmille maille jo parisen vuotta ennen meidän tuloamme tänne Alaskaan. Mutta huomenna aion koettaa parhaani ja ehkäpä hyvinkin onnistun saamaan hirven näköpiiriini. Mitä arvelet makuulle menosta?
Kit oleili aamupäivän leiripaikalla, ompeli ahkerasti koiran mokkasiineja ja korjaili valjaita. Puolelta päiviltä hän valmisti aterian kahdelle hengelle, söi oman osansa ja kävi odottelemaan Shortyn tuloa takaisin. Tunnin kuluttua hän sitoi lumikengät jalkoihinsa ja lähti etsiskelemään toveriaan. Hän seurasi tämän jälkiä ja ne veivät hänet joenäyrästä pitkin kapeaan rotkoon, jonka takana avautui sopivia hirvilaidunmaita. Mutta mitään hirviä siellä ei ollut käynyt viime syksynä sataneen lumen jälkeen. Shortyn mokkasiinien jäljet johtivat hirvilaitumen poikki pitkin loivasti ylenevää vuorenrinnettä. Saavuttuaan vuorenharjanteelle Kit pysähtyi. Jäljet jatkuivat vastakkaisella puolella rinnettä alas. Noin mailin päässä hän huomasi jokiäyräällä kasvavan kuusia, ja oli Shorty kaikesta päättäen kulkenut kuusikkoon ja sieltä edelleen. Kit vilkaisi kelloonsa, ajatteli pian alkavaa pimeää, koiria ja leiripaikkaa ja päätti vastahakoisesti olla jatkamatta matkaa. Mutta ennenkuin hän kääntyi paluumatkalle, hän tähyili kauan ympärillensä. Koko itäisen taivaanrannan täyttivät Rocky Mountainen lumipeitteiset huippuvuoret. Näytti siltä kuin olisi tuo loputon vuoristosarja auttamattomasti nostanut tien pystyyn siltä, joka halusi päästä La Perlen kuvaamalle tasankomaalle. Oli kuin vuoret olisivat yhteisesti vannoutuneet työntämään takaisin länttä kohti ja Yukon joelle jokaisen ylipyrkijän. Kit tuumaili, että mitenköhän monta kulkijaa ennen häntä tuo peloittava näky oli yllättänyt heidän saavuttuaan tänne asti. La Perle tosin ei ollut masentunut tuosta näystä, mutta hän olikin tullut vastakkaiselta suunnalta.
Keskiyöhön saakka Kit piti yllä suurta tulta opastaakseen Shortya, ja heti aamun valjettua hän valjasti koirat ja ryhtyi uudelleen seuraamaan jälkiä. Ahtaan jokilaakson keskikohdalla hänen johtokoiransa höristi korviaan ja haukahti. Häntä vastaan asteli kuusi intiaania, jotka ollen koiritta kantoivat selässään hyvin vähäisiä kantamuksia. Intiaanit ympäröivät heti Kitin, ja monta seikkaa heissä ihmetytti häntä. Ilmeisesti he olivat etsineet häntä. He puhuivat sellaista intiaanimurretta, josta hän ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa. He eivät olleet valkoisia intiaaneja, joskin he pituudellaan ja jykevämmyydellään erosivat Yukonin jokilaakson intiaaneista. Viidellä heistä oli Hudson Bay Companyn vanhamalliset rihlapyssyt, kun taasen kuudennen kädessä Kit näki winchesterin, jonka hän heti tunnusteli Shortyn omaksi.
Ensitöikseen he vangitsivat Kitin, joka aseettomana ei kyennyt ryhtymään vastarintaan. Sitten he vetivät reestä esiin kaiken mitä siinä oli, jakoivat saaliin keskenään, kukin liittäen osansa kantamukseensa, niin että Kitin kannettavaksi jäi vain hänen oma ja Shortyn makuusäkki. Lopuksi koirat vapautettiin valjaista, ja kun Kit pani sitä vastaan, viittoilivat intiaanit tien olevan siksi huonon, että sitä oli reellä mahdoton kulkea. Kitin ei siis auttanut muu kuin taipua välttämättömyyteen; hän nosti reen kannoilleen pystyyn jokiäyrään reunalle ja lähti tallustelemaan vartijainsa parissa. He kulkivat pohjoista kohti vuoriharjanteen yli ja saapuivat kuusikkoon, jonka Kit edellisenä päivänä vilahdukselta oli nähnyt. He seurasivat joenvartta päälle kymmenisen mailia ja kun se alkoi kiertää länteen päin, niin he jättivät sen suunnaten kulkunsa itään pienenlaista joen sivuhaaraa pitkin.
Ensimmäisen yön he viettivät leirissä, joka oli ollut käytännössä useampia päiviä. Täällä oli suuri varasto tuoretta lohta ja eräänlaista lihajauhetta, minkä kaiken intiaanit nyt ottivat mukaansa. Leiriltä lähti lukuisia lumikengänjälkiä — varmasti Shortyn vangitsijoitten, päätteli Kit ja ennenkuin ilta oli täysin pimennyt, onnistui hänen eroittaa Shortyn tavallisuutta kapeammat lumikengänjäljet. Kun hän merkkien avulla tiedusteli intiaaneilta oliko asianlaita näin, nyökkäsivät nämä hyväksyvästi ja viittoilivat pohjoista kohti.
Seuraavina päivinä viittoilivat intiaanit alati pohjoista kohti, ja tallottu tiekin, joka kiemurteli babylonimaisen sekasotkuisesti kalliolohkareitten lomitse, osoitti koko ajan pohjoista suuntaa. Yhäti näytti siltä kuin tie siinä paikassa päättyisi, mutta aina se vaan kiertäen ja kaartaen etsi itselleen uusia ylimenopaikkoja kulkukelvottomat vuoriharjanteet vältellen. Alavammissa laaksoissa oli hanki erittäin syvää, eivätkä he lumikengittä olisi voineet edetä askeltakaan. Kitin vartijat olivat kaikki nuoria, reippaita miehiä, jotka kulkivat sangen nopeasti, ja niinpä hän tunsi mielensä ylpeäksi kestäessään vaivatta heidän rinnallaan. Intiaanit olivat lapsuudestaan saakka totuttautuneet pitkiin matkoihin ja lumikenkiin, mutta myös Kit oli siksi hyvässä kunnossa, ettei matkanteko rasittanut häntä enemmän kuin heitäkään.
Kuudentena päivänä he tulivat keskimmäiselle vuoristosolalle, joka sitä ympäröiviin kallioseinämiin verraten oli matalalla, mutta silti itsessään peloittavan korkealla ja kuormitetuin re'in luoksepääsemätön, ja he kulkivat sen läpi. Vielä viisi päivää samoiltuaan ja laskeuduttuaan alamäkeä he saapuivat aukealle, matalakumpuiselle maastolle, jonka La Perle kymmenisen vuotta sitten oli löytänyt. Kit tunsi sen heti ensi näkemältä. Pakkanen oli pureva, lämpömittari osoitti neljäkymmentä astetta alle nollan ja ilma oli niin kuulas, että Kit saattoi nähdä jopa sadan mailin päähän. Ja hän näki edessään vain loppumattomia tasankomaita. Ylempänä idässä Rocky Mountain tapaili lumipeitteisillä huipuillaan pilviä. Etelässä ja lännessä kiertelivät ne lukuisat vuoristosarjat, joiden yli he olivat kulkeneet. Ja tässä valtavassa piilopaikassa lepäsi se maa, jonka läpi La Perle oli kulkenut — luminen, mutta osan vuotta varmasti runsasriistainen ja kesäisin hymyilevä ja ihana lukuisine kukkineen.
He samosivat leveää jokea pitkin, ohi lumipeitteisten raitojen ja lehdettömien haapojen ja sivuutettuaan useita kuusikkoviidakkoja he puolilta päiviltä saapuivat äskenjätetylle leiripaikalle. Mutta intiaanit eivät pysähtyneet tähän, ja Kit ehti vain hätäisesti laskea neljä, viisisataa nuotionsijaa, josta hän päätteli kansan lukumäärän useaksi tuhanneksi. Väkijoukko oli vasta äskettäin polkenut tien niin kovaksi, että Kit ja hänen vartijansa saattoivat irroittaa lumikengät jaloistaan ja jatkaen matkaa pelkissä mokkasiineissa parantaa vauhtia tuntuvasti. Moni seikka osoitti metsänriistaa löytyvän runsaasti — näkyi suden- ja ilveksenjälkiä, joita eläimiä täällä ei olisi voinut olla ilman liharuuan saantia. Kerran yksi intiaaneista päästi tyytyväisen huudahduksen ja osoitti laajaa lumitasannetta, jolla näkyi lukemattomia peurankalloja ja joka oli niin ylösalaisin pengottu ja tallattu kuin olisivat oikeat sotajoukot siinä temmeskelleet. Heti Kit arvasi, että metsästäjät olivat siinä toimeenpanneet todellisen joukkoteurastuksen viime lumisateen jälkeen.
Pitkäaikaisen hämärän valjettua eivät intiaanit osoittaneet vähäisintäkään aikomusta leiriytyä. He jatkoivat vaellustaan yhä enenevässä pimeydessä johtonaan taivaalla tuikkivat tähdet, joitten loistoa kuitenkin vihertävät revontulet himmensivät. Kitin koirat eroittivat ensimmäiseksi leirin äänet; ne höristivät korviaan ja päästivät pitkällisestä odotuksesta jännittyneinä sekä peräti ikävystyneinä kiihkeän haukunnan. Vähitellen miehetkin eroittivat melun tapaisen äänen tosin välimatkan vaientamana, mutta vailla tuota miellyttävää sävyä, mikä tapaa olla ominaista kaukaiselle hälinälle. Se kuulosti hurjalle, sietämättömälle kiljunnalle, jota säestivät toiset vieläkin vihlovammat äänet: susikoirien pitkäveteinen sudenulvonta. Kit eroitti varovaisesti kellonsa lasin ja tapaillen viisareita sormenpäillään päätteli hän kellon olevan yksitoista. Hänen seuralaisensa kiristivät vauhtia. He olivat kulkeneet kaksitoista tuntia yhteen menoon, mutta siitä huolimatta muuttui heidän kulkunsa miltei juoksumarssiksi. Vielä heillä oli edessään tiheä kuusiviidakko, mutta päästyään siitä he tulivat monen monien tulten loisteeseen, miltei keskelle äkkiä kiihtyvää melua. He olivat suuressa leirissä.
Heidän kulkiessaan metsästäjäleirin säännöttömissä sokkeloissa löi hälinä joka taholta hyökyaaltona heitä vastaan; kuului huutoja, tervehdyksiä, kysymyksiä ja vastauksia, kokkasanoja, jotka eivät suinkaan jääneet vastausta vaille, susikoirien vihaista murinaa, kun ne raivostuneina tykinammusten tavoin hyökkäsivät Kitin outojen koirien kimppuun, naisten torailua, lasten kirkunaa ja uusiin tuskiin herääväin sairasten valitusta, koko tuo helvetillinen melu, jollaista saattoi syntyä vain raakain villikansain leirissä.
He pysähtyivät nuotion ääreen, jolla Shorty muutamien nuorten intiaanien kanssa taljoilla istuen parhaillaan paistoi suuria peuranlihakimpaleita. Kolme nuorta intiaania, jotka makasivat turkiksiin kääriytyneinä viereisellä kuusenhavuvuoteella, kohosivat istualleen. Shorty tuijotti nuotion yli toveriinsa yhtä järkkymättömän vakavailmeisenä kuin intiaanitkin, ja hän jatkoi lihan paistamista tekemättä pienintäkään elettä.
— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Kit puolittain kiusaantuneena. — Oletko kadottanut puhelahjasi? —
Shortyn kasvoille ilmaantui entinen tuttu virnistys.
— Enpä tietenkään — hän vastasi — olen vain intiaani. Opettelen olemaan osoittamatta mielenliikutusta. Milloin ne sinut kaappasivat käsiinsä? —
— Katoamisesi jälkeisenä päivänä. —
— Hm! — sanoi Shorty silmissään puolittain ilakoiva ilme. — Suuret kiitokset vain — minulla on nykyisin erikoisen hyvä. Meillä on tässä poikamiesleiri. — Ja hän osoitti kädellään sen ihanuuksia: nuotiota, kuusenhavuvuoteita, peurannahoista valmistettuja telttoja ja pajunvarvuista punottuja tuulensuojustimia. — Ja tuossa ovat poikamiehet. — Hän viittoili nuoria miehiä kohti ja sokelsi heidän kielellään joitakin kurkkuääniä, huomaavaisuus, joka silmänräpäyksessä sai miesten silmät säteilemään ja heidän valkeat hampaansa välähtelemään. — Ne ovat ihastuksissaan tavatessaan sinut, Kit. Käyhän istumaan ja kuivattele mokkasiinejasi, niin minä hommaan sinulle sillä välin hieman syötävää. Enkö olekin aika mestari oppimaan heidän kieltään, vai miten? Ja samoin on sinunkin yritettävä, sillä näyttää siltä kuin täytyisi meidän jäädä pitemmäksi aikaa näitten ihmisten pariin. On täällä kolmaskin valkoinen mies. Hänet ne sieppasivat kuusi vuotta sitten — irlantilainen, joka joutui satimeen Suuren Orjajärven seutuvilla. Hänen nimensä on Danny Mc Can. Hän on lyöttäytynyt yhteen erään intiaaninaisen kanssa. Heillä on jo kaksi lastakin. Mutta hän aikoo livistää tiehensä heti tilaisuuden tullen. Näetkö tuon pikku nuotion tuolla oikealla? Siellä hän asustaa.—
Kit oli ilmeisesti saavuttanut määräpaikkansa, sillä hänen seuralaisensa jättivät hänet koirineen tähän ja marssivat eteenpäin suuren leirin keskustaan. Hänen tarkastellessaan jalkavarusteitaan ja pureskellessaan pieniä lihakimpaleita jatkoi Shorty ruokahommiaan ja puheli:
— Niin, Kit, nyt me vasta olemme joutuneet satimeen. Ja meidän on pinnistettävä kaikkemme päästäksemme pakoon. Nämä ovat oikein pesunkestäviä, villejä intiaaneja. Ne eivät ole valkoisia, mutta niitten päällikkö on. Hän puhuu ikäänkuin hänellä olisi suu täynnä kuumaa puuroa, ja ellei hän ole täysiverinen skotlantilainen, ei skotlantilaisia ole maailmassa laisinkaan. Mies on koko joukon käskijä ja päämies. Hänen sanansa on laki, pane se mieleesi heti alussa. Danny Mc Can on yrittänyt pujahtaa tiehensä jo kuutisen vuotta. Danny on kaikin puolin sukkela poika, mutta hänessä ei ole kylliksi pontta. Hän tuntee tien täältä pois — metsästysmatkoilla hän sen on saanut tietoonsa, ja se on länteenpäin tiestä, jota pitkin sinä ja minä tulimme. Hän ei ole ollut kyllin rohkea lähteäkseen yksin taipaleelle, mutta kolmeen mieheen me sen kyllä voimme tehdä. Poskiparta on kyllä mahtava mies, mutta kaikesta huolimatta on hän vetelys. —
— Kuka on Poskiparta? — Ja huolimatta siitä, että suunsa oli täynnä kuumaa lihaa, Kit hetkiseksi pysähdytti pureskelunsa tehdäkseen tämän kysymyksen.
— No, tietysti tuo ylihölmö — tuo skotlantilainen! Hän on jo käynyt vanhaksi, ja nyt hän varmasti nukkuu. Mutta huomenna hän sinulle kyllä osoittaa kuinka vähäpätöinen olento sinä olet hänen valtakunnassaan. Kaikki nämä seudut kuuluvat hänelle, se sinun on kaikin mokomin taottava päähäsi. Ei täällä koskaan ole toimitettu mitään maanjaon tapaista, kaikki on hänen omaansa. Ja hän kyllä pitää huolen siitä, ettet sitä unohda. Hänen metsästysmaansa ovat kahdenkymmenen tuhannen neliömailin laajuiset, eikä hän ole kenenkään käskettävissä. Hän on valkoinen intiaani, hän ja hänen tyttöletukkansa. Mutta et saa tuijottaa minuun tuolla tavoin. Odotahan, kun saat nähdä tuon tyttölapsen. Se on jotain erikoista se, hän on aivan yhtä valkoinen kuin ukkorähjänsä — tarkoitan Poskipartaa. Entä peurat! Olen ne omin silmin nähnyt. Siinä oli varmasti satatuhatta naulaa elävää, maukasta lihaa, ja laumaa seurasi kymmenentuhatta sutta ja villikissaa, jotka elivät eksyneistä peuroista ja jätteistä. Mutta viis me jätteistä. Dauma on nyt menossa itää kohti, ja pian me seuraamme sitä. Me syömme peuranlihaa ja mitä emme jaksa syödä sen me savustamme tai suolaamme kevätpuolen tarpeiksi, kunnes lohi kutee. Niin, jos voit sanoa lohesta ja peuroista jotain sellaista mitä Poskiparta ei tiedä, niin silloin olen minä vihoviimeinen kerskailija. —
Oli aamu ja molemmat nuoret miehet istuivat peurantaljoilla ja söivät aamiaistaan, minkä muodosti paistettu peuranliha sikäli kuin se ehti kypsyä. Kitin katsahtaessa ylös osuivat hänen silmänsä erääseen pieneen, hintelään mieheen, joka oli puettu villi-ihmisten tavoin nahkoihin, mutta oli eittämättömästi valkoihoinen. Mies asteli koiravaljakon edellä ja kaksitoista intiaania seurasi perästä. Kit taittoi höyryävän peuranluun ja imeskellessään lämmintä ydintä hän tarkkaili isäntänsä liikkeitä tämän yhä lähestyessä heitä. Pörröinen poskiparta ja kellanharmaat hiukset, jotka olivat leirisavussa tummentuneet, peittivät suurimman osan miehen kasvoja, mutta jättivät näkyviin hänen laihat, kuopille painuneet poskensa. Mutta tuo on terveen ihmisen laihuutta, tuumaili Kit pannessaan merkille miehen laajentuneet sieraimet ja leveän, kohoilevan rinnan, jotka seikat olivat omiansa todistamaan mitä terveet elämäntavat saavat aikaan ihmisessä.
— Hyvää päivää! — sanoi mies riisuen kintaan kädestään. — Nimeni onSnass — hän lisäsi ja ojensi paljaan kätensä Kitille.
— Minun nimeni on Bellew — vastasi Kit, joka tunsi rohkeutensa heikkenevän kohdatessaan toisen läpitunkevat, mustat silmät.
— Teillä on nähdäkseni kaikissa tapauksissa jotain syötävää! —
Kit nyökkäsi ja tarttui jälleen ydinluuhun. Tuon skotlantilaisen sorahteleva puhetapa hyväili niin oudosti hänen korviaan.
— Laihaa ruokaa, mutta me emme juuri koskaan näe nälkää. Ja näin on luonnollisempaa kuin tuo keinotekoisesti lihotettujen eläinten syönti kaupungeissa. —
— Ette näy pitävän kaupungeista — sanoi Kit hymyillen vain jotakin sanoakseen. Mutta hän hämmästyi suuresti nähdessään kuinka Snass muuttui.
Näytti siltä kuin olisi miehen koko ruumis käpristynyt kokoon, ja hän värähti kuin herkkä kasvi kosketuksesta. Mutta pian hän jälleen pääsi tasapainoon, hänen kasvonsa kävivät ankaran katkerailmeisiksi ja silmänsä ikäänkuin syytivät määrätöntä tuskaa ja vihaa. Hän käännähti nopeasti, hillitsi itsensä täydellisesti ja virkahti yli olan puolittain välinpitämättömästi: — Tapaamme myöhemmin, herra Bellew. Peurat painuvat itää kohti, ja minä tahdon mennä edeltäkäsin sopivaa leiripaikkaa valitsemaan. Kaikki toiset seuraavat jäljessä huomenna. —
— Häntä voi sanoa Poskiparraksi, eikö totta? — mutisi Shorty Snassin poistuttua pienen joukkonsa etunenässä.
Kit kuivasi kätensä susikoiran turkkiin ja koira tuntui moisesta käsittelystä olevan erittäin hyvillään, sillä heti se alkoi nuoleskella makeaa rasvaa. Myöhemmin aamupäivällä Kit lähti kiertämään leiriä, jonka kaikki asukkaat näyttivät olevan kiinni mitä erilaisimmissa, arkisissa askareissa. Aivan äskettäin oli suuri metsästysjoukkue palannut kotiin, ja miehet hajaantuivat kukin omille tulilleen. Naisia ja lapsia oli juuri lähdössä ajelemaan koirilla, jotka olivat valjastetut tyhjien kanadalaismallisten rekien eteen; naisia, lapsia ja koiria tuli vetäen raskaita, hiljattain tapettujen eläinten ruhoja, jotka kuitenkin jo olivat ehtineet jäätyä. Sillä joskin kevät oli tulossa, oli ilma varsin kylmää ja koko tämä villi näytelmä tapahtui kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Mitään kudottuja vaatteita ei näkynyt, vaan kaikki olivat puetut turkkeihin ja parkittuihin nahkoihin. Poikia kulki edestakaisin jousipyssyt käsissä ja luukärkisillä nuolilla täytetyt viinet selässä; ja lukuisasti Kit myös näki veitsiä joko kivestä tai luusta valmistettuja riippuvan vöissä ja erikoisissa kaulahihnoissa. Nuotioitten ääressä istuskeli naisia lihaa savustamassa ja heidän selässään näkyi lapsia, jotka silmät suurina ihmettelivät maailman touhinaa ja imeskelivät talikimpaleita. Koirat, jotka olivat läheistä sukua susien kanssa, lähentelivät karvat pörröisinä Kitiä, sillä ne vainusivat hänessä muukalaisen, johon eivät kuitenkaan uskaltaneet käydä käsiksi, hänellä kun oli lyhyt ryhmysauva kädessä.
Leirin keskustassa Kit tuli nuotiolle, joka, laajemmassa aukiossa ollen, ilmeisesti oli Snassin. Vaikka kaikki olikin tilapäisen yksinkertaista, niin oli se muita suuremmassa ja tukevammassa mittakaavassa tehty. Suuri joukko nahkoja ja kaikenlaisia varusteita oli kasattu eräänlaiselle puutelineelle, jonne koirat eivät ylettyneet. Suurenlainen puoliteltanmuotoon pingoitettu purjekangas oli makuu- ja työpaikan suojana. Yhdelle sivulle oli pystytetty silkkiteltta, jollaisia tutkimusmatkailijat ja suurriistaa metsästävät rikkaat miehet käyttävät. Kit ei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista telttaa ja sentähden hän meni lähemmäksi sitä. Hänen tarkastellessaan telttaa avautui sen esirippu ja nuori nainen astui siitä ulos. Nainen ilmestyi niin äkkiä hänen eteensä, että Kitistä kaikki tuntui kuin unennäöltä. Ja hän itse näytti tehneen saman vaikutuksen naiseen, ja niin he jäivät pitkäksi aikaa tuijottamaan toisiinsa.
Nainen oli kokonaan turkiksiin puettu, ja nämä turkikset olivat niin upeat ja ihanat ettei Kit koskaan ollut sellaisista edes uneksinutkaan. Hänenparkansahuppukauluksineen oli valmistettu jostakin eriskummallisesta verrattain vaaleahkosta, hopeanharmaasta nahasta; hänenmuklukinsa, joitten anturat olivat mursunnahasta, olivat tehdyt monen monesta, hopeanharmaasta ilveksennahasta. Kirjaellut käsineet polvitupsut — kaikki nuo lukemattomat pukunsa eri turkislajit olivat himmeää hopeaa, joka loisti päivän kylmässä valossa, ja kaikesta tästä hopeanhohteesta kohosi kapea, ylväs kaula, ruusuposkinen pää sinisine silmineen, pienet korvat, jotka muistuttivat vaaleanpunaisia simpukankuoria ja kastanjanruskeat hiukset, joilla huurrehelmet kimaltelivat auringossa.
Tämän kaiken ja paljon muutakin Kit näki kuin unennäkönä, mutta sitten hänen tietoisuutensa palasi, ja hän tapaili kädellään päähinettään. Siinä samassa nuoren naisen kasvojen hämmästynyt ilme muuttui hymyilyksi ja nopein, eloisin liikkein hän vetäisi kintaan kädestään ja ojensi kätensä Kitille.
— Hyvää päivää! — sanoi nainen vakavasti ja hillitysti ihmeen somalla äänenpainolla ja hänen äänensä, joka oli yhtä hopeanhelakka kuin hänen turkistensa väri, vaikutti ihmeellisesti Kitiin, joka oli tottunut intiaaninaisten kimeään kirkunaan.
Kit kykeni sopertamaan vain muutamia jokapäiväisiä sanoja, mitkä olivat kuin heikko kajastus hänen parhaista seurustelutavoistaan.
— Minua ilahduttaa suuresti tavata teidät! — jatkoi nainen hitaasti ja hapuillen, mutta samalla viehkeästi hymyillen. — Teidän täytyy antaa anteeksi huono englanninkielen taitoni. Se ei ole hyvä. Minä olen englantilainen niinkuin tekin —vakuutti hän vakavana. — Isäni, hän on skotlantilainen. Äitini, hän on kuollut. Hän oli puoleksi ranskalainen ja englantilainen sekä sen lisäksi hivenen verran intiaani. Hänen isänsä oli mahtava mies Hudson Bay-yhtiössä. Brr — — on kylmä! — Hän pisti kätensä kintaaseen ja alkoi hieroa korviaan, mitkä vähitellen olivat käyneet yhä valkoisemmiksi. — Menkäämme nuotion luo juttelemaan. Nimeni on Labiskwee. Miksi teitä sanotaan? —
Tällä tavoin Kit tutustui Labiskweehen, Snassin tyttäreen, jota Suass itse nimitti Margaretiksi.
— Snass ei ole isäni oikea nimi — sanoi nainen Kitille. — Snass on vain intiaaninimi. —
Kit sai sinä päivänä paljon tietää ja samoin sitä seuraavinakin, kun metsästäjäleiri seurasi peuralauman jälkiä. Nämä olivat oikeita villi-intiaaneja, samaa heimoa kuin ne, joita Anton oli useita vuosia sitten kohdannut ja päässyt pakoon.
Nyt ne olivat alueensa länsirajoilla ja kesäisin niillä oli tapana siirtyä Jäämeren tundrarannoille ja itäänpäin aina Luskwalle saakka. Mikä joki Luskwa oli, siitä ei Kit päässyt selville, eikä Labiskwee enempää kuin Mc Cankaan tainnut sitä hänelle selittää. Silloin tällöin Snass seurueineen, jonka muodosti joukko rotevia metsästäjiä, teki retkiä itään Kalliovuorten yli, ohi järvien ja Mackenzie-joen takana oleviin erämaihin. Viimeksi sinne tehdyllä retkellä oli Labiskween käyttämä silkkiteittä löydetty.
— Se kuului Millicent-Adbury retkikunnalle — selitti Snass Kiitlle.
— Niin, nyt muistan koko jutun. He olivat lähteneet liikkeelle myskihärkiä metsästämään. Apuretkikunta ei löytänyt heistä pienintäkään jälkeä. —
— Minä tapasin heidät — sanoi Snass. — Mutta he olivat kuolleet kumpikin. —
— Mutta sitä ei kukaan tiedä. Uutista ei ole tiedoitettu maailman kuuluville. —
— Eikä tiedoitetakaan — lisäsi Snass hymyillen.
— Tarkoitatte, että jos he olisivat olleet hengissä, niin te olisitte ottanut heidät vangeiksi? —
Snass nyökkäsi päällään. — Niin, heidän olisi täytynyt jäädä elämään minun ja kansani pariin. —
— Mutta Antonin onnistui kuitenkin paeta — sanoi Kit uhmaten.
— Minä en muista sellaista nimeä. Kuinka kauan siitä olisi? —
— Neljä — tai viisitoista vuotta — vastasi Kit.
— Hän siis pääsi täältä tosiaankin pujahtamaan? Tiedättekö, olen useasti ajatellut miten hänen on mahtanut käydä. Me nimitimme häntä Pitkähampaaksi. Hän oli voimakas mies — voimakas mies. —
— La Perle kulki näitten seutujen poikki kymmenen vuotta sitten. —
Snass pudisti päätään.
— Hän löysi leiritulienne jätteitä. Silloin oli kesä. —
— Se selittää koko jutun — vastasi Snass. — Kesäisin me samoilemme satojen peninkulmien päässä pohjoisessa. —
Ponnistuksistaan huolimatta Kitin ei onnistunut saada vähäisintäkään vihiä siitä, mikä mies Snass oli ollut ennen Pohjolan lumiaavikoille kotiutumistaan. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen, mutta siitä huolimatta ei hän ollut tänne tulonsa jälkeen lukenut ainoatakaan kirjaa tai sanomalehteä. Hän ei tiennyt mitä maailmalla oli tapahtunut tai tapahtui, eikä hän osoittanut yhtään halua sitä tietääkään. Hän oli kuullut Yukonin kullankaivajista ja Clondyken kultalöydöistä. Mutta kullanetsijöitä ei ollut milloinkaan näyttäytynyt hänen alueellaan ja siitä hän oli iloinen. Mitään ulkomaailmaa ei hänelle ollut olemassa. Hän ei kärsinyt siitä edes puhuttavan.
Ei Labiskweekaan voinut Kitille kertoa menneistä ajoista. Hän oli syntynyt metsästysalueella. Hänen äitinsä oli ollut hyvin kaunis — ainoa valkoinen nainen, minkä Labiskwee oli koskaan nähnyt. Hän mainitsi tämän kaihoavin äänin ja niinikään kaipuuta ilmaisivat ne lukuisat tilanteet, joina hän teki Kitille tiettäväksi olevansa selvillä ulkomaailmasta, jonka ovet hänen isänsä oli sulkenut. Mutta mitä hän tiesi, sen hän säilytti salaisuutenaan. Hän oli jo aikaisin oppinut, että hänen isänsä joutui aina raivon valtaan, kun hän siitä yritti puhua.
Anton oli kertonut eräälle intiaaninaiselle hänen äidistään, jonka isä oli ollut korkeassa asemassa oleva virkamies Hudson Bay-yhtiössä. Myöhemmin oli intiaaninainen kertonut kuulemansa Labiskweelle. Mutta äitinsä nimeä ei Labiskwee ollut koskaan kuullut.
Danny Mac Canelta oli aivan mahdotonta saada mitään tietoja. Hän ei pitänyt seikkailuista. Tämänlainen alkuperäiselämä oli hänelle kauhistus ja hänen oli täytynyt sitä kestää kokonaista yhdeksän vuotta. Hänet oli houkuteltu ottamaan pesti valaanpyytilaivaan San Fransiscossa ja oli hän sitten karannut kolmen toverinsa kanssa. Kaksi heistä oli kuollut ja kolmas oli heittänyt hänet oman onnensa nojaan kauhistavalla etelään vaelluksella. Hän oli elänyt kaksi vuotta eskimojen parissa, kunnes rohkeni lähteä vaeltamaan etelää kohti, ja saavuttuaan vain parisen päivämatkan päähän eräältä Hudson Bay-yhtiön kauppa-asemalta oli joukkue Snassin nuoria miehiä vanginnut hänet. Hän oli pieni, ahdasmielinen mies, joka vain uneksi ja jutteli paluumahdollisuuksista rakkaaseen San Fransiscoonsa ja mieliammatistaan siellä.
— Te olette ensimmäinen sivistynyt mies joukossamme — sanoi Snass eräänä iltana mairitellen Kitille heidän istuessaan leiritulen ääressä — lukuunottamatta vanhaa Nelisilmää. Intiaanit nimittivät häntä siten. Hän oli lyhytnäköinen ja käytti senvuoksi silmälaseja ja hän oli zologianprofessori. (Kit pani merkille sen, että Snass lausui nimityksen aivan virheettömästi). Hän kuoli vuosi sitten. Hän oli eksynyt retkikunnastaan ja nuoret mieheni tapasivat hänet Porcupine joen yläjuoksulla. Hän oli hyvin sivistynyt, niin, mutta hän oli myös suuri narri, sillä hänen heikkoutensa oli alituinen pakoonyrittely. Zologiasta hän oli selvillä ja hän kykeni käsittelemään metalleja, Luskwan tuolla puolen, missä on hiiliä, on meillä muutamia erittäin ansiokkaita käsitaoksia. Hän korjasi pyssymme ja opetti tämän välttämättömän taidon nuoremmillemme. Vuosi sitten hän kuoli, ja me surimme häntä vilpittömästi. Hän hävisi jälleen luotamme — kuten niin monasti ajemminkin — ja me löysimme hänet kuoliaaksi paleltuneena tuskin mailin matkan päässä leiristä. —
Samana iltana Snass sanoi Kitille: — Parasta olisi, että valitsisitte itsellenne vaimon ja saisitte oman leiritulen. Silloin olisi olonne paljon mukavampaa kuin asua yhdessä noitten nuorten miesten kanssa. "Neitotulia" — ne ovat nuorten tyttöjemme esittämisjuhla, ymmärrättekö — ei tosin sytytetä ennenkuin keskikesällä, lohen kutuaikana, mutta jos haluatte voin ne määrätä sytytettäviksi aikaisemminkin. —
Kit hymyili ja pudisti päätään.
— Pitäkää mielessänne — sanoi Snass rauhallisesti — että Anton oli ainoa, jonka on onnistunut päästä täältä pois. Hänellä oli mainio onni, tavaton onni. —
Labiskwee kertoi Kitille, että hänen isällään oli rautainen tahto. — Vanha Nelisilmä nimitti häntä Jääkuninkaaksi — mitä se sitten merkinneekään — tai Pakkastyranniksi, Luolakarhuksi, Villieläimeksi, Peurakuninkaaksi, Partaleopardiksi ja jos miksi. Vanha Nelisilmä rakasti sentapaisia nimiä. Hän se minulle opetti englanninkielentaitoni. Hän oli suuri leikinlaskija ja mahdotonta oli tietää milloin hän puheli tosissaan. Ollessani vihainen sanoi hän minuaCheetah-kumppanikseen. Mitä merkitseeCheetah? [Cheetah oikeammin Tshitah, laji metsästysleopardeja]. Aina hän minua sillä kiusoitteli. —
Labiskwee jatkoi laverteluaan niin avomielisesti ja lapsellisen yksinkertaisesti, että Kitin mielestä se ei yhtään sopeutunut hänen täysin kypsälle naiselliselle ulkomuodolleen.
Niin, hänen isänsä oli hyvin päättäväinen mies. Kaikki ihmiset pelkäsivät häntä. Kun hän suuttui, niin oli hän hirvittävä kuten esimerkiksi porcupinejä kohtaan. Näiden ja luskwa-intiaanien välityksellä hän vaihtoi turkisvarastonsa kauppa-asemilla ampumatarve- ja tupakkavarastoihin. Hän oli aina menetellyt rehellisesti, mutta poreupinien päällikkö alkoi pettää. Snass varoitti häntä kahdesti, mutta kun se ei auttanut, poltatti Snass hänen hirsimajakylänsä ja tusinan verran porcupinejä kaatui taistelussa. Mutta senjälkeen ei kukaan yrittänyt pettää. Erään kerran Labiskween ollessa pieni tyttö tuli muuan valkoinen mies surmatuksi yritellessään paeta. Tosin ei hänen isänsä sitä tehnyt, mutta hän käski nuorten miestensä ampua pakolaisen. Joka ainoa intiaani tottelee aina hänen isäänsä.
Ja mitä enemmän Labiskwee kertoili Kitille, sen hämärämmäksi muuttuiSnassin salaisuus jälkimäiselle.
— Niin — sanoi nuori tyttö Kitille — vastatkaa minulle, onko totta, että on ollut olemassa mies ja nainen, nimiltään Paolo ja Francesca ja että he ovat rakastaneet toisiaan suuresti?
Kit nyökkäsi.
— Nelisilmä kertoili minulle heistä — puheli tyttö säteilevänä. — Hän ei siis tekaissutkaan kertomusta omasta päästään. En ollut siitä varma. Kun kysyin isältä, niin hän suuttui. Intiaanit kertoivat minulle, että isäni oli antanut Nelisilmälle huiman läksytyksen. Ja sitten on ollut olemassa Tristan ja Isolde — kaksi Isoldea — se oli tavattoman surullista. Sillä tavoin tahtoisin minä rakastaa. Rakastavatko kaikki nuoret miehet ja naiset maailmassa noin? Täällä he eivät tee niin. He menevät vain naimisiin. Minä olen englantilaista syntyperää enkä tahdo mennä naimisiin intiaanin kanssa — menisittekö te naimisiin intiaaninaisen kera? Sentähden en tähän mennessä ole sytyttänyt neitotultani. Muutamat nuoret miehet ovat vaatineet isältä, että minun on se sytytettävä. Libash on eräs heistä. Hän on suuri metsästäjä. Ja Mahkook käy laulamassa laulujaan. Hän on niin leikillinen. Jos lähestytte telttaani tänä iltana kun on tullut pimeä, saatte kuulla hänen laulavan pakkasessa. Mutta isä sanoo, että saan menetellä mieleni mukaisesti, ja sentähden en sytytä tultani. Ymmärrättekö, kun nuori tyttö päättää mennä naimisiin, niin hän ilmoittaa siitä tällä tavoin nuorille miehille. Nelisilmä sanoi aina, että se on kaunis tapa. Mutta itselleen hän ei ottanut vaimoa. Kenties hän oli liian vanha. Tosin hänellä oli vähän hiuksia, mutta en silti luule hänen olleen kovin iäkkään. Mutta mistä tietää olevansa rakastunut? — kuten Paolo ja Francesca, tarkoitan? —
Tytön sinisten silmien kirkas ja avoin katse saattoi Kitin hämilleen. — Sanotaan — änkytti hän — niin, rakastuneet väittävät, että rakkaus on enemmän arvoista kuin itse elämä. Kun mies tai nainen tuntee pitävänsä jostakin ihmisestä enemmän kuin kestään muusta koko maailmassa — silloin hän voi sanoa olevansa rakastunut. Sellaista se on, mutta sitä on hyvin vaikea selittää. Sitä saattaa vain tuntea — siinä koko juttu! —
Labiskween katse tähyili leiritulten yllä leijailevaa savua, hän huokasi ja ryhtyi jatkamaan valmisteilla olevan nahkakintaan neulomista. — No niin — sanoi hän päättävällä äänellä — minä en missään tapauksessa milloinkaan mene naimisiin. —
— Jos pääsemme pujahtamaan pakoon, niin on meidän toden totta juostava säälimättä jalkojamme — sanoi Shorty synkästi.
— Tämä on kaikki kuin yhtä jättiläisansaa — yhtyi Kit puheeseen.
He tähyilivät paljaalta vuorenharjanteelta Snassin lumista valtakuntaa. Idässä, lännessä ja etelässä sulkivat tien korkeat vuorenhuiput ja harjanteet. Kumpuinen tasanko pohjoisessa näytti rannattomalta, mutta he tiesivät että silläkin suunnalla haittaisi kulkua puolikymmentä poikittaista vuoriketjua.
— Tähän vuodenaikaan voisin antaa teille kolmen päivän etumatkan — sanoi Snass samana iltana Kitille.
— Te ette voi peittää jälkiänne, ymmärrättekö? Anton pääsi pujahtamaan pakoon lumettomana aikana. Minun nuoret mieheni kykenevät kulkemaan yhtä nopeasti kuin paras valkoinen mies, ja sen lisäksi te polkisitte heille tien. Ja kun lumi on sulanut pois, pidän minä kyllä varani, ettette te saa samanlaista tilaisuutta kuin Anton. Täällä vietämme terveellistä elämää ja maailma unohtuu pian mielestämme. En koskaan voi olla ihmettelemättä sitä, kuinka helppoa itse asiassa on tulla toimeen ilman maailmaa. —
— Eniten minua kiusoittaa tuo Danny McCan — puheli Shorty kaikessa salaisuudessa Kitille. — Hän tapaa aina uupua pitkillä rekimatkoilla. Mutta hän vannoo tuntevansa länteen vievän tien ja sentähden olemme pakoitetut ottamaan hänet mukaamme — tai muuten joudut sinä satimeen heti paikalla, Kit. —
— Kai meitä kaikkia kolmea odottaa sama kohtalo — vastasi Kit.
— Eipä niinkään, siitä olen valmis vaikka lyömään veikkaa. Sinä olet heille erikoisen tärkeä. —
— Mitä sillä tarkoitat? —
— Etkö siis ole kuullut viimeistä uutista? — Kit pudisti päätään.
— Nuoret miehet sen minulle ilmoittivat. He olivat vastikään saaneet sen kuulla. Se tapahtuu tänä iltana, joskin almanakan mukaan sen tulisi alkaa vasta moniaan kuukauden kuluttua. — Kit kohautti olkapäitään.
— Eikö sinua huvitakaan kuulla uutista? —
— Olen pelkkänä korvana. —
— No niin, Dannyn vaimo on äskettäin kertonut siitä nuorille miehille. — Shorty vaikeni hetken verran tehostaakseen sanojensa vaikutusta. — Ja nuoret miehet kiirehtivät tietysti minulle kertomaan, että neitotulet sytytetään tänä iltana. Mitä siitä sanot? —
— En käsitä mihin sinä tähtäät, Shorty? —
— Vai et? No mutta sehän on täysin selvää Onhan joukossamme eräs hame, joka sinua haluaa, ja se hame sytyttää tulensa ja hameen nimi on Labiskwee. Kyllä minä olen nähnyt miten hän sinua silmäilee. Hän ei vielä tähän mennessä ole sytyttänyt tultaan. Hän on sanonut, ettei hän tahdo mennä naimisiin intiaanin kanssa. Ja nyt, kun hän sytyttää tulensa, on täysin selvä juttu, että hän sillä tarkoittaa minun poloista vanhaa veljeäni Kit Stormia. —
— Se kuulostaa kyllä täysin uskottavalta — sanoi Kit raskain sydämin muistellessaan Labiskween käytöstä viimeisten päivien aikana.
— Niin tapaa aina käydä — jatkoi Shorty — juuri kun olemme toteuttamaisillamme pakoaikeemme, sotkeutuu nainen peliin ja vetää ristin suunnitelmiemme yli. Meillä ei ole onnea matkassamme. Mutta kuuntelehan tuota, Kit! —
Kolme vanhaa intiaaninaista oli pysähtynyt poikamiesleirin ja McCanin nuotion puoliväliin ja vanhin heistä kuulutti jotakin kimeällä äänellä.
Kit kuuli nimet, mutta ei ymmärtänyt kaikkia sanoja, ja Shorty tulkitsi ne hänelle puoleksi valittavalla ja puoleksi ivallisella äänellä:
— Labiskwee, Snassin, Sateensynnyttäjän, suuren Päällikön tytär sytyttää tänä iltana ensimmäisen neitotulensa. Maka, Owitsin, Sudenpyytäjän tytär — — —
Luettelo käsitti kymmenkunnan tytönnimeä, ja ne lueteltuaan kolme kuuluttajatarta hoippuivat seuraaville tulille samassa asiassa.
Nuoret miehet, jotka olivat vannoneet poikamaisen valan olla puhuttelematta tyttöjä, eivät olleet huvitettuja lähestyvistä juhlallisuuksista, vaan osoittaakseen ylenkatsettaan tekivät nyt jo valmistuksia retkelle, jolle Snass oli heidät määrännyt vasta seuraavana päivänä lähtemään. Ollen tyytymätön vanhojen metsästäjiensä peurojen lukumäärästä tekemiin laskelmiin, Snass arveli lauman jakautuneen kahtia. Ja senvuoksi oli hän käskenyt nuorten miesten tutkia pohjoisia ja läntisiä alueita ja etsiä lauman toista osaa.
Kit, joka oli hyvin huolissaan Labiskween neitotulesta, ilmoitti nuorille miehille lähtevänsä heidän kanssaan. Mutta ensin hän keskusteli Shortyn ja McCanin kanssa.
— Tulet siis määräpaikalle kolmantena päivänä, Storm, — sanoi Shorty. —Olemme silloin varmasti siellä koirat ja varusteet mukanamme. —
— Mutta muistakaa — lisäsi Kit varoittaen — että jos asiat käyvät hullusti niin etten voisikaan teitä tavata siellä, niin jatkakaa silloin matkaanne Yukonille. Jos pääsette ehjin nahoin perille, voittehan silloin palata kesällä minua vastaan. Ainakin silloin lähden pakoon ja etsin teidät. —
McCan, joka seisoi nuotion ääressä, teki liikkeen jyrkkiä vuoria kohti, joitten rinteet lännessä kohosivat tasangolta.
— Tuolla se on! — hän sanoi — etelärinnettä kaartaa pieni puro. Sitä myöten me nousemme. Olemme siellä kolmantena päivänä. Kunhan vain löydätte joen, niin olette oikeilla jäljillä. —
Mutta kolmantena päivänä oli Kitillä huono onni. Nuoret miehet olivatkin muuttaneet haeskelusuunnitelmaansa, ja sillä välin kuin Shorty ja McCan koirineen samosivat jokea ylös olivat Kit ja nuoret miehet kuutisenkymmenenmailin päässä koillisessa seuraamassa toisen peuralauman jälkiä. Pari päivää sen jälkeen he hämärissä palasivat suurelle leirille. Erään nuotion ääressä istui intiaaninainen ja parkui, mutta huomatessaan tulijat hän hyökkäsi Kitiä kohti. Hän sadatteli hirveästi ja osoitti kädellään vihaa leimuavin silmin liikkumatonta olentoa, joka turkkeihin käärittynä makasi reessä.
Kit aavisti mitä oli tapahtunut ja lähetessään McCanin nuotiota hän valmistautui uusia kirouksia vastaanottamaan. Mutta sen sijaan hän näkikin McCanin istumassa nuotionsa ääressä halukkaasti peuranlihaa pureskellen.
— Minusta ei ole taistelupukariksi — selitti McCan surkeaäänisesti. — Mutta Shorty pääsi pujahtamaan edelleen. Tosin he ovat hänen kintereillään, mutta hän tappelee kuin mielipuoli. Kyllä ne saavat hänetkin käsiinsä. Hänellä ei ole pienintäkään mahdollisuutta pelastautua. Hän ampui kahta intiaania — ne siitä kyllä toipuvat. Mutta erästä hän ampui keskelle rintaa niin että hän kuoli. —
— Niin, tiedän sen! — vastasi Kit. — Tapasin juuri lesken. —
— Vanha Snass tahtoo puhella kanssasi — lisäsi McCan. — Hän on käskenyt, että niin pian kuin saavut leiriin, on sinun mentävä hänen nuotiolleen. Minulla ei ole hätää. Älä ole tietävinäsi mitään. Shorty läksi omalla uhallaan. —
Snassin nuotiolla Kit tapasi Labiskween. Tämä tervehti häntä niin säteilevin ja onnellisin silmin että hän tunsi sydämensä pysähtyvän.
— Olen niin iloinen siitä, ettet sinä yrittänyt paeta. Ymmärrätkö minä, minä… — hän epäröi mutta katsoi yhä Kitiin. Ja hänen silmänsä loistivat tavattomasti. — Minä sytytin tuleni ja tein sen tietysti sinun tähtesi. Nyt se on tapahtunut. Minä pidän sinusta enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa. Enemmän kuin isästäni. Tuhat kertaa enemmän kuin Libashista ja Mahkookista. Minä rakastan. Se on ihmeellistä. Minä rakastan kuin Francesca ja Isolde rakastivat. Vanha Nelisilmä ilmaisi minulle totuuden. Intiaanit eivät rakasta sillä tavalla. Mutta minun silmäni ovat siniset ja minä olen valkoinen. Me olemme valkoisia, sinä ja minä! —
Kitiä ei tähän mennessä oltu koskaan kosittu, eikä hän siis ollut tilanteen tasalla. Ja asiahan oli sitäkin pahempi — kysymyksessä ei ollut todellinen kosinta. Labiskwee oli täydellisesti vakuutettu siitä, että Kit oli samaa mieltä hänen kanssaan. Ja hänen silmänsä säteilivät niin lämpimästi, että Kitiä oikein ihmetytti se, ettei tyttö kietonut käsiään hänen kaulaansa ja painanut päätään hänen rintaansa vastaan. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että tämä luonnonlapsi ei tuntenut rakkauden ilmaisutapoja. Sellaiset ovat tuntemattomia villien kansojen keskuudessa. Tytöllä ei ollut tilaisuutta oppia niitä.
Tyttö jatkoi puhelemistaan ja toisti yhäti kuinka suloista oli rakastaa ja samalla Kit koetti saada tilaisuuden haavoittaa häntä totuuden ilmaisemisella. Nyt oli vielä otollinen aika kunhan hän vain pääsisi alkuun.
— Mutta kuulehan toki, Labiskwee! — alkoi hän. — Oletko varma siitä, että Nelisilmä kertoi sinulle Paolo ja Francescan rakkaustarinan kokonaan? —
Tyttö löi kätensä yhteen ja hymyili autuaan onnellisesti ja luottavaisesti. — Niinkö, sitä on siis pitemmältikin! Aavistelinkin, että rakkaudesta voitaisiin sanoa paljon enemmän! Olen ajatellut paljon siitä lähtien kuin sytytin tuleni. Olen… —.
Siinä samassa Snass lähestyi sankassa lumipyryssä nuotiota, ja nyt Kit huomasi, että hän oli menettänyt hyvän tilaisuuden.
— Hyvää iltaa! — murahti Snass. — Teidän toverinne on käyttäytynyt kuin suuri houkka. Minua ilahduttaa, että te olette ollut järkevämpi. —
— Ettekö tahtoisi kertoa minulle mitä on tapahtunut — pyysi Kit.
Valkoiset hampaat välkkyivät parran lomitse tavalla, joka ei suinkaan ennustanut hyvää. — Tietysti kerron sen teille. Toverinne on surmannut erään miehistäni.
Tuo kurja McCan pötki pakoon ensi laukauksen pamahtaessa. Hän ei tämän jälkeen enää yritä pakoa. Metsästäjäni ovat toverinne kintereillä tuolla vuoristossa ja he kyllä saavat hänet käsiinsä. Hän ei milloinkaan saavuta Yukonin laaksoa. Ja mitä teihin tulee niin tästälähtien te nukutte minun nuotiollani. Ja nuorten miesten seurassa ei enää tulla tekemään huviretkiä. Minä kyllä pidän teitä silmällä. —
Jouduttuaan Snassin nuotiolle muuttui Kitin asema kovin pulmalliseksi. Hän tapasi Labiskween entistä useammin, ja vaikkakin tyttö oli kovin ihastuttava ja viaton, niin tuo hänen teeskentelemätön suoruutensa aivan peloitti Kitiä. Hänen katseensa uhkui rakkautta, jokainen silmäys oli kuin hyväily. Lukemattomat kerrat Kit kokosi kaiken rohkeutensa kertoakseen Labiskweelle Joy Gastellista ja yhtä monta kertaa täytyi hänen tunnustaa olevansa kurja raukka. Vaikeinta asiassa oli se, että tyttö oli niin hurmaava. Hän oli kovin kaunis ja sievä ja Kitin itsekunnioitus väheni jokaiselta silmänräpäykseltä, minkä he keskenään vaihtoivat, sillä hän nautti ja itsetiedottomasti odotti näitä silmänräpäyksiä. Ensi kertaa elämässään hän nyt oppi tuntemaan todellisen naisen, ja Labiskween sielu oli niin puhdas, niin tavattoman raikas ja yksinkertainen, että hän saattoi sitä lukea kuin avointa kirjaa. Kaiken naisellisuudelle ominaisen, alkuvoimaisen hyvyyden hän tapasi tässä tytössä, jonka käsitteitä eivät sumentaneet sovinnainen sivistys eikä kuviteltu itsensäsäilyttämisvaisto. Kit kertasi ajatuksissaan Schopenhauerinsa ja tuli eittämättömään varmuuteen siitä, että tämä pessimismin filosoofi oli väärässä. Kun saattoi tutustua naiseen sillä tavoin kuin Kit nyt oppi tuntemaan Labiskween — merkitsi se tietoisuutta siitä, että kaikki naisvihaajat olivat sairaita sieluja.
Labiskwee oli ihmeellinen, ja kuitenkin kohosi hänen kasvojensa rinnalle — kasvojen, joita Kit silmillään joka päivä seurasi — toinenkin kuva — Joy Gastellin. Joy tiesi hillitä itsensä, hänessä oli häveliäisyyttä ja maailmannaisen pidättäväisyyttä, joskin sen ohella — — — ja hänen mielikuvituksensa lenteli edestakaisin ja vertailu Labiskweehen sai hänet unohtamaan Joysta kaiken muun ja rinnastamaan nämä molemmat naiset samanarvoisiksi. Snassin nuotiolla Labiskween sielua tarkkaillessaan kohosi kaikkien maailman naisten arvo Kitin mielessä.
Ja Kit teki syvällisiä huomioita myös itsestään. Hän palautti muistiinsa kaiken mitä hän tiesi Joy Gastellista, ja hän tunsi rakastavansa tätä. Mutta siitä huolimatta Labiskwee miellytti häntä, ja mitä muuta saattoi tämä mieltyminen olla kuin rakkautta? Hän ei kyennyt sitä vähemmäksi nimeämään. Se oli rakkautta. Sen täytyi olla rakkautta. Ja häntä kauhistutti sielunsa syvyyksiä myöten havaitessaan itsessään taipumuksia moiseen moniavioisuuteen. San Fransiscon ateljeissa hän oli kuullut vihjailtavan, että mies saattoi rakastaa kahta naista, vieläpä kolmeakin samalla kertaa. Mutta hän ei ollut uskonut siihen. Kuinka hän sitä olisi voinut uskoa, kun hän ei ollut sitä kokenut? Mutta nyt oli kaikki varsin toisin. Todenteolla hän rakasti kahta naista, ja vaikkakin hän useasti oli täysin vakuutettu siitä, että hän rakasti Joy Gastelliä enemmän, niin oli myös hetkiä, joina hän tunsi rakastavansa Labiskweetä enemmän.
— Kyllä kai maailmassa on paljon naisia — sanoi Labiskwee eräänä päivänä. — Ja naiset pitävät miehistä. Monet naiset ovat varmasti pitäneet sinustakin. Kerro minulle siitä! —
Kit ei vastannut.
— Kerro minulle siitä! — toisti tyttö vaateliaasti.
— En ole mennyt naimisiin — vastasi Kit vältellen.
— Eikä sinulla ole ketään toista? Ei mitään Isoldea tuolla vuorten takana? —
Nyt se oli kun Kit havaitsi olevansa kurja raukka. Hän valehteli. Tosin hän sen teki vastoin tahtoaan, mutta hän valehteli. Hän pudisti päätään hieman ylimalkaisesti hymyillen, mutta hänen kasvonsa kuvastavatkin suurempaa hellyyttä kuin mitä hän oli tarkoittanut huomatessaan kuinka Labiskween kasvot alkoivat säteillä riemusta.
Hän koetti pyydellä itseltään anteeksi. Mutta tapa, jota hän käytti itsepuolustuksessaan, oli eittämättömän jesuiittamainen, hän ei kyennyt ilmaisemaan totuutta tälle puhtaalle lapselle. Myös Snass osaltaan vaikeutti tilannetta. Hänen teräskatseeltaan ei mikään jäänyt huomaamatta ja avoimesti hän asiasta puheli.
— Ei ole sitä miestä, joka mielellään näkee tyttärensä naimisissa — jutteli hän Kitille. — Ei ainakaan mies, joka omaa mielikuvitusta. Yksistään sitä ajatteleminenkin kiduttaa. Mutta luonnonjärjestyksen mukaisesti Margaretin jonakin päivänä täytyy mennä naimisiin. —
Hän vaikeni hetkiseksi ja Kit koetti tuhannennen kerran arvailla kuka ja mitä Snass oikeastaan oli miehiään.
— Minä olen kova ja julma mies — jatkoi Snass.— Mutta laki on laki, ja minä olen oikeamielinen. Niin, tämän luonnonkansan parissa edustan minä lakia ja oikeamielisyyttä, ja kaikki toimivat tahtoni mukaisesti. Mutta minä olen myöskin isä ja koko elämäni ajan on vilkas mielikuvitus ollut kirouksenani. —
Kit ei koskaan saanut tietää mitä Snass tällä yksinpuhelullaan tarkoitti, sillä sen keskeytti Labiskween teltasta kuuluva hopeankirkas ja heleä nauru tytön siellä leikitellessä vastasyntyneen susikoiran penikan kanssa. Snassin kasvot värähtelivät tuskallisesti.
— Minä jaksan sen kestää — murahti hän synkästi. — Margaret saakoon miehen ja hänen ja minun onnemme on, että te olette täällä. Nelisilmää en erikoisemmin toivonut. McCan taasen oli niin mahdoton, että naitin hänet intiaaninaiselle, joka oli sytyttänyt neitotulensa jo kaksikymmentäkertaa. Ellei teitä olisi, olisin valinnut jonkun intiaanin. Kenties Eibashista olisi tullut lastenlasteni isä. —
Siinä samassa Labiskwee ilmestyi penikka kainalossa nuotiolle ja kuin magneetin vetämänä hänen katseensa haki miestä, jota hän rakasti. Ja hänen silmänsä säteilivät rakkautta, sillä hän ei ollut oppinut salaamaan tunteitaan.
— — —
— Kuulehan — sanoi McCan. — Keväthankien paras aika on käsissä ja pian muodostuu jääkuorta lumenpinnalle. Nyt on paras aika vuodesta matkantekoon, kunhan varoo kevätmyrskyjä vuoristossa. Minä tunnen vuoriston. En ajattelisikaan pakoa, ellei toverinani olisi sinun kaltaisesi mies. —
— Mutta sinusta ei ole pakoon lähtijäksi —väitti Kit. — Sinä et kykene pysymään kenenkään rinnalla. Selkärankasi on pehmeä kuin keitetty ydin. Jos pakoon aion, niin yritän yksinäni. Maailma alkaa vähitellen häipyä mielestäni ja kenties en lainkaan lähde. Peuranliha maistuu mainiolta ja pian on meillä kesä ja lohi-aika. —
Ja Snass sanoi: — Toverisi on kuollut. Metsästäjäni eivät häntä tappaneet. He löysivät hänen jäykäksi paleltuneen ruumiinsa vuorilta ensi kevätmyrskyjen jälkeen. Täältä ei kukaan pääse pakenemaan. Milloin vietämme häitäsi? —
Mutta Labiskwee jutteli: — Minä olen tarkkaillut sinun kasvojesi mielialoja. Silmistäsi näen, että sinun sielusi kalvaa levottomuus. Niin hyvin, niin kauttaaltaan tunnen minä sinun kasvojesi ilmeet. Kaulallasi, tuossa aivan korvan alapuolella, on sinulla pieni arpi. Ollessasi iloisella päällä kohoavat suupielesi, mutta ne laskeutuvat, kun milloin synkät ajatukset mieltäsi painavat. Kun hymyilet, muodostuu silmäkulmiisi kolme, neljä pientä poimua. Nauraessasi on niitä kuusi ja aika ajoin olen voinut laskea jopa yhteentoista. Mutta nyt minä en huomaa niitä. Minä en ole koskaan lukenut kirjoja. En osaa lukea. Mutta Nelisilmä opetti minulle suuren joukon asioita. Hän opetti minut oikein puhumaan. Ja hänen silmistään minä luin kuinka levottomasti hän kaipasi takaisin maailmaan. Ja kuitenkin olihan meillä täällä yllin kyllin hyvää lihaa ja kaloja ja marjoja sekä juuriksia, ja ajottain me myös saimme jauhoja vaihtaessamme turkiksemme Porcupine ja Luskwa jokien varsilla asuvien intiaanien välityksellä. Mutta siitä huolimatta hän ikävöi takaisin maailmaan. Onko maailma todella niin ihana, että sinäkin sitä ikävöit? Nelisilmä ei omistanut mitään. Mutta minä olen sinun. — Tyttö huokasi ja pudisti päätään, — Nelisilmä kuoli ja kuollessaankin hän ikävöi maailmaa. Jos eläisit aina täällä, olisiko sinullakin kuollessasi samainen maailmanikävä? Minä pelkään, kun en tunne maailmaa. Tahdotko sinäkin paeta palataksesi takaisin maailmaan? —
Kit ei kyennyt vastaamaan, mutta Labiskwee luki haluamansa tiedon hänen suupielistään. Monet minuutit kuluivat äänettömyydessä. Tyttö taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa Kitin sadatellessa äkkinäistä heikkouttaan, joka itsetiedottomasti oli saanut hänet ilmaisemaan kaipuunsa maailmaan, joskin se samalla pakoitti hänet olemaan ilmaisematta tuon toisen naisen olemassaoloa.
Labiskwee huokasi jälleen.
— Hyvä! Rakkauteni sinuun on suurempi kuin isäni vihastumisen pelko, joskin hän vihassaan on vuoristomyrskyä hirveämpi. Sinä olet opettanut minut tuntemaan mitä rakkaus on. Tämä on rakkauden tulikoe. Minä tahdon auttaa sinua palaamaan maailmaan. —
Hellävaroin ja hiljaa Kit herätettiin unestaan. Pienet lämpöiset kädet koskettivat hänen poskeaan ja siirtyivät siitä hänen huulilleen painaen niitä kevyesti. Hän tunsi jääkylmän turkin hipaisevan ihoaan, ja yksi ainoa sana "tulkaa!" kuiskattiin hänen korvaansa. Hän kohosi varovasti vuoteeltaan ja kuunteli. Leirin sadat susikoirat olivat alkaneet öiset laulajaisensa. Mutta siitä huolimatta hän saattoi aivan välittömässä läheisyydessään tuntea Snassin kevyen ja säännöllisen hengityksen.
Labiskwee tarttui Kitiä kevyesti hihasta ja tästä hän arvasi tytön tahtovan häntä seuraamaan itseään. Hän otti villasukkansa ja mokkasiininsa käteensä ja hiipi ulos lumeen yömokkasiinit jaloissa. Kun he olivat tulleet hiiltyneen leiritulen taakse, antoi Labiskwee Kitille merkin pukeutua ulkoilmatamineihinsa ja palasi itse takaisin telttaan, jossa Snass nukkui.
Kit tapaili sormillaan kellonsa viisareita ja arvioi ajan olevan yksi yöllä. On verrattain lämmintä, puheli hän itsekseen — korkeintaan kymmenen astetta alle nollan. Sitten Labiskwee palasi ja johdatti hänet nukkuvan leirin pimeiden sokkeloiden läpi. Vaikka he koettivat kulkea mahdollisimman kevyesti, niin sittenkin narahteli jäätynyt lumenpinta heidän mokkasiiniensa alla. Koirien ulvonta kuitenkin vaimensi siitä syntyneen äänen, eivätkä koirat ulvonnastaan kiihdyksissä kiinnittäneet sen suurempaa huomiota ohikulkevaan mieheen ja naiseen.
— Nyt voimme keskustella! — sanoi Labiskwee, kun he olivat ehtineet kappaleen matkaa viimeiseltä nuotiolta. Ja vasta nyt seistessään tähtien tuikkeessa kasvotusten Labiskween kanssa Kit huomasi, että tytöllä oli suuri kantamus sylissään, siinä näkyivät hänen lumikenkänsä, pyssy, kaksi patruunavyötä ja hänen makuusäkkinsä.
— Minulla on kaikki järjestyksessä — sanoi Labiskwee iloisesti naurahtaen. — Olen kaksi päivää kerännyt varastoja. Täällä on lihaa, jauhoja, tulitikkuja ja erikoiset lumikengät, jotka ovat tarkoitetut kantamaan hangella. Minä olen kyllä tottunut liikkumaan lumessa, ja me kykenemme nopeasti etenemään, rakkaani. —
Kit olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta ei tiennyt mitä vastata. Että Labiskwee oli järjestänyt kaiken hänen pakoaan varten, se itsessään oli jo kyllin hämmästyttävää, mutta että hän sen lisäksi oli suunnitellut seurata mukana, se meni yli hänen odotuksensa. Hän ei todella siinä hetkessä osannut päättää mitä hänen olisi tehtävä, ja niin hän varovaisesti ryhtyi keventämään Labiskween kantamusta, tavaran kerrallaan. Sitten hän kiersi käsivartensa tytön vyötäröjen ympäri ja veti hänet puoleensa, mutta vieläkään hän ei osannut päätellä mitä tekisi.
— Jumala on hyvä — kuiskasi Labiskwee. — Hän on minulle lähettänyt rakastavan miehen. —
Mutta Kitillä ei ollut tarpeeksi voimaa ehdottaa, että tyttö antaisi hänen paeta yksin, ja ennenkuin hän vielä oli sanonut mitään, hän näki entisten valoisien ulkomaailmallisien muistojensa sammuvan ja katoavan.
— Palatkaamme takaisin leiriin, Labiskwee — hän sanoi. — Sinä tulet vaimokseni ja me jäämme ainiaaksi elämään peurakansan pariin. —
— Ei, ei! — Labiskwee pudisti päätään, ja Kit tunsi pitäessään tyttöä syleilyssään, että koko hänen olemuksensa vastusti moista ehdotusta. — Kyllä minä tiedän. Olen ajatellut paljon. Ikävöimisesi maailmaan palaisi jälleen ja pitkinä öinä kalvaisi se sydäntäsi. Nelisilmä kuoli maailma-ikäväänsä. Ja niin kuolisit sinäkin. Kaikki suuresta maailmasta tulleet miehet tuntevat täällä ikävää… Ja minä en tahdo, että sinä kuolisit. Me kuljemme lumivuorten yli ja seuraamme sitten etelää kohti johtavaa tietä. —
— Rakas tyttöseni, kuule minua! — sanoi hän kiihkeästi. — Meidän täytyy palata takaisin. — Labiskwee painoi kintaansa hänen huulilleen, niin että hän ei voinut puhua. — Sinä rakastat minua. Sano, että rakastat minua. —
— Minä rakastan sinua, Labiskwee. Sinä olet minun oma ihmeellinen armaani. —
Taasen kinnas sulki hyväillen hänen suunsa. — Menkäämme ruokatarpeiden varastolle — sanoi tyttö päättävällä äänenpainolla. — Sinne on kolmisen mailia. Tule! —
Kit ei hievahtanut paikaltaan ja vaikka Labiskwee veti Kitiä käsipuolesta, niin ei hän saanut Kitia edes liikahtamaan. Kit tunsi äkkiä kuin kiusaannusta kertoa tuosta toisesta naisesta etelään johtavan tien toisella puolella.
— Kääntyminen takaisin olisi suurin vääryys sinua kohtaan — sanoi Labiskwee. — Minä — minä olen vain pieni villi tyttö ja minä pelkään maailmaa, mutta vielä enemmän minua peloittaa sinun tähtesi. Tuo mistä minulle kerroit, on tapahtunut. Minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä rakastan sinua enemmän kuin itseäni. Intiaanikieli on sanoista köyhää. Eikä siihen riitä englannintaitonikaan. Sydämeni ajatukset leijailevat sinun ympärilläsi ja ne ovat niin säteileviä ja niitä on yhtä paljon kuin taivaalla tähtiä — minä en kykene niitä selittämään millään kielellä. Kuinka voisinkaan ne sinulle ilmaista? Ne ovat täällä, minussa — ymmärräthän? —
Ja samalla kuin Labiskwee näin puheli veti hän kintaan Kitin kädestä ja ohjasi hänen paljaan kätensä lämpimän turkkinsa sisälle asettaen sen suoraan sydämellensä. Ja pitkäaikaisessa äänettömyydessä Kit tunsi nuoren naisen sydämen lyönnit, ja hän tiesi, että jokaikinen lyönti uhkui rakkautta. Ja hitaasti, melkein huomaamatta ja pitäen lujasti Kitin kädestä kiinni Labiskwee alkoi taivuttaa yläruumistaan poispäin Kitistä sitä suuntaa kohti, jossa varasto sijaitsi. Näytti siltä kuin olisi tytön sydän suorastaan ohjannut Kitia, tuo sydän, joka nyt lepäsi hänen kämmenessään.
Eilisen suojailman jälkeen muodostunut hankiainen oli hyvin kiinteää ja niinpä he saattoivat antaa suksiensa kiitää hyvää vauhtia.
— Tässä puitten välissä on salainen varastopaikkani, — sanoi Labiskwee. Mutta jo seuraavassa hetkessä hän pelästyneenä tarttui Kitin käsivarteen. Heidän lähellään paloi pieni, iloinen nuotio ja nuotion ääressä istui McCan. Labiskweelta pääsi hiljainen huudahdus ja se muistutti niin suuresti vingahtavaa piiskaniskua, että Kitille johtui mieleenCheetah, tiikerikissa, nimi, jonka Nelisilmä oli aikoinaan Labiskweelle antanut.— Minulla oli salainen aavistus siitä, että tahdoit lähteä ilman minua — selitti McCan heidän lähestyessään häntä ja hänen silmänsä kiiluivat kavalasti. — Sentähden pidin tyttöä silmällä ja kun näin hänen varastoivan tänne muonaa, niin silloin olin asiasta selvillä. Minulla on muassani sukset, lumikengät ja evästä. Tuliko? Siitä ei ole vaaraa. Koko leiri nukkuu sikeästi ja kovin oli minulla kylmä odottaessani. Lähdemmekö nyt samalla? —
Labiskwee heitti Kitiin nopean, hämmästyneen katseen, mutta melkein siinä samassa silmänräpäyksessä hän jo oli tehnyt päätöksensä asiassa. Ja hän osoitti pian esiintymisellään, niin lapsellinen kuin hän rakkaudessaan olikin, omaavansa erikoisen tarmokkaan luonteen päättää ja toimia.
— McCan, sinä olet lurjus! — sähisi hän ja hänen silmänsä salamoivat vihaa. — Tiedän, että herättäisit koko leirin, ellemme ottaisi sinua mukaamme. No hyvä! Olemme siis pakoitetut myöntymään. Mutta sinä tunnet isäni. Minä olen isäni kaltainen. Sinun on suoritettava osa työstä. Sinun täytyy totella. Ja jos kerrankaan koettelet meitä petellä, silloin olisi sinulle ollut paljon parempi olla lähtemättä tiehesi. –
McCan vilkuili pienillä porsaansilmillään tyttöä ja hänen katseensa ilmaisi sekä vihaa että pelonsekaista alistuvaisuutta, mutta Labiskween silmistä vaihtui viha säteileväksi rakkaudeksi heti hänen kääntyessään Kitin puoleen.
— Enkö ollut oikeassa siinä mitä sanoin? —hän kysyi.
Kun päivä alkoi valjeta olivat he yhä matkanteossa pitkin alavaa kukkulasarjaa, joka eroitti vuoriston kumputasangosta. McCan ehdotti, että he pysähtyisivät aterioimaan, mutta Labiskwee ja Kit eivät ottaneet ehdotusta edes kuuleviin korviin ja vasta iltapuoleen, hankiaisen muuttuessa pehmeäksi, he sallivat ruuasta puhuttavan.
Alavat kukkulat korkenivat vähitellen ja joki, jonka jäätynyttä pintaa he seurasivat, mutkitteli yhä jylhenevempiä laaksoja kohti. Lähenevän kevään merkit kävivät harvemmiksi, mutta erään joen mutkauksessa he tapasivat avovettä ja kaksi kertaa he näkivät vaivaispajupensaita, joitten nuput olivat puhkeamaisillaan.
Labiskwee selitti Kitille, miten hyvin hän tunsi nämä seudut ja millä tapaa hän aikoi eksyttää takaa-ajajat. Paeta saattoi vain kahta tietä, toinen vei länteen, toinen etelään. Tietysti Snass heti lähettäisi joukottain nuoria miehiä kumpaankin tietä tutkimaan. Mutta sitäpaitsi oli olemassa vielä kolmaskin tie ja sekin suuntautui etelään. Se erkani korkean vuoristoketjun puolitiessä länttä kohti, kulki kolmen harjanteen yli ja yhtyi jälleen tavalliseen tiehen. Kun nuoret miehet eivät tavanneet jälkiä tavalliselta tieltä, tulisivat he kääntymään takaisin arvellen pakolaisten valinneen läntisen tien, sillä heille ei edes johtuisi mieleen se, että joku voisi paeta tätä vaivaloisempaa ja pitempää kiertotietä.
Silmäiltyään taaempana astelevaan McCaniin Labiskwee kuiskasi Kitille:— Hän syö. Siitä ei seuraa hyvää.
Kit katsahti irlantilaiseen ja huomasi kuinka tämä salaa syödä maksutteli peurantalia, jota hänellä näkyi olevan taskussaan. — Syöminen ruoka-aikojen välillä on kiellettyä, McCan — huusi hän käskevällä äänellä. — Seuduissa, joihin nyt tulemme, ei ole metsänriistaa, ja kaikki muonamme on jaettava määräannoksiin. Teidän täytyy käyttäytyä rehellisesti, jos seurassamme pysyä tahdotte. —
Kello yhden ajoissa hanki kävi niin pehmeäksi, että suksilla ei voinut kulkea ja jo ennen kahta lumikengätkin upposivat. He pysähtyivät lepäämään ja söivät ensimäisen ateriansa. Kit tarkasti muonavarat, McCanin varasto tuotti pettymyksen. Hän oli kätkenyt lihasäkkinsä pohjalle niin paljon hopeaketunnahkoja, että peuranlihalle oli jäänyt varsin vähän tilaa.
— Enpä todellakaan huomannut niitä tulleen mukaan noin monta — hän selitti. — Sulloin matkasäkkini pimeässä. Mutta niiden rahallinen arvo on suuri. Ja kaikilla näillä ampumatarpeillamme voimme ampua tavattomasti riistaa. —
— Susia me kaipaamme — varmasti ne sinut kernaasti ahmisivat — kuuluiKitin lohtuisa selitys, ja Labiskween silmät säihkyivät vihaa.
Kit ja Labiskwee laskivat muonan riittävän kuukaudeksi ehdolla, että he eivät kertaakaan söisi itseään täysin kylläisiksi. Kit määräsi kantamusten koon ja painon ja suostui lopulta Labiskween itsepintaiseen tahtoon saada itse kantaa kantamuksensa.
Seuraavana päivänä joki laajeni yli leveän vuorilaakson, ja jo sen alkupäässä he olivat takertua jalkojen alla vajoavaan lumisohjuun. Kun he ponnistuksista hengästyneinä viimein saavuttivat lähimmän vuorenharjanteen, jolle pysähtyivät hetkiseksi hengähtämään, sanoi Kit: — Jos olisimme myöhästyneet kymmenisen minuuttia, niin yli emme enää olisi päässeet. Tällä vuorenharjanteella olemme tuhat jalkaa korkeammalla. —
Mutta sanomatta sanaakaan Labiskwee osoitti puitten välitse näkyvälle avonaiselle kentälle. Sen keskellä saattoi eroittaa viisi perättäistä mustaa pilkkua, jotka tuskin liikkuivat eteenpäin.
— Nuoret miehet! — huomautti Labiskwee.
— He ovat vajonneet vyötäisiään myöten — lisäsi Kit. — Ja he eivät tämän päivän kuluessa saavuta tukevaa jalansijaa. Meillä on monen tunnin etumatka. Koettakaa kiirehtiä, McCan! Joutukaa! Me emme syö niin, ettemme jaksa matkaa jatkaa. —
McCan murisi jotain, mutta hänellä ei enää ollut peuranlihaa taskuissaan ja tavallisuuden mukaisesti vihaisena hän jättäytyi jälkimäiseksi.
Ylänkölaaksossa, jossa he nyt olivat, kannatti hanki kello kolmeen saakka ja siihen mennessä he olivat ehtineet vuoren varjoon, jossa hankiainen oli parahiksi jäätynyt jälleen. Vain kerran he pysähtyivät jakaakseen tasan McCanilta takavarikoidun peurantalin ja sitä he sitten söivät kulkiessaan. Liha oli jäätynyt kovaksi, eikä sitä voinut syödä kuin tulella sulatettuna, mutta tali suli suussa ja täytti edes osaksi vatsan vaatimukset.
Kello yhdeksältä seurasi pitkäaikaista hämärää, pilkkosenpimeä — taivaskin oli paksujen pilvien peitossa, ja he leiriytyivät yöksi muutamien vaivaiskuusien suojaan. McCan ontui ja oli sairas. Päivämarssi oli ollut hyvin rasittava; ja huolimatta yhdeksänvuotisesta napaseutukokemuksestaan oli McCan syönyt lunta niin että hänen suutaan nyt kuivasi ja poltti ja hän oli kovissa tuskissa. Hän istua kyyrötti tulen ääressä ja valitti sillä aikaa kuin toiset toimittivat välttämättömät askareet.
Labiskwee oli uupumaton, ja Kit ei voinut olla ihmettelemättä hänen tavatonta elämäntarmokkuuttaan ja kestävyyttään. Ja hänen hilpeytensä ei milloinkaan ollut teeskenneltyä. Aina hän jaksoi hymyillä Kitille, hänen naurunsa helähti lakkaamatta ja hänen kätensä viivähti Kitin kädessä hyväillen, kun tämä milloin sattui sitä koskettamaan. Mutta sen sijaan Labiskwee kasvot kovenivat ja synkistyivät heti kun hän katsahti McCaniin, ja hänen silmänsä säihkyivät tällöin kylmästi. Yöllä alkoi tuulla, sitten nousi ankara lumipyry ja koko seuraavan päivän heidän täytyi ponnistella eteenpäin lumen sokaisemina, niin että he huomaamattaan sivuuttivat pienen joen, jonka uomaa pitkin heidän olisi täytynyt kulkea päästäkseen sitten yli vuoriharjanteitten länttä kohden. Niin jatkoivat he harhailuaan kaksi päivää, kulkivat monien väärien harjanteitten yli, ja näiden kahden päivän kuluessa he jättivät taakseen kevään ja olivat tulleet talven valtakuntaan.
— Nuoret miehet ovat kadottaneet jälkemme. Emmekö siis voi ottaa yhtä lepopäivää? — rukoili McCan. Mutta Kit ja Labiskwee eivät suoneet itselleen lepoa. He käsittivät tilanteen vaarallisuuden. He olivat eksyneet korkealle vuoristoon ja he eivät olleet tavanneet metsänriistaa, ei edes jälkiä sellaisesta. Päivän toisensa jälkeen he raivasivat itselleen tietä kivikovassa ja mitä vaikeakulkuisimmassa maastossa. Umpimähkään he olivat pakoitetut seuraamaan vastaantulevia joenuomia, jotka ani harvoin suuntautuivat länttä kohti, sillä heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin edetä pitkin näitä jokia, joitten kupeilla jääpeitteiset vuorienhuiput ja harjanteet olivat luoksepääsemättömät. Kauheat ponnistukset ja pakkanen kuluttivat heidän voimiaan ja kuitenkin he olivat pakoitetut pienentämään ruoka-annoksiaan.