XII

Mutta se yö ei vielä ollut lopussa.

Kun ehdin hotelliini, hämmästyin huomatessani, että huoneeni avain oli poissa naulastaan. Portieri oli jo mennyt nukkumaan, kaikki oli kuollutta ja autiota, kun kuljin heikosti valaistua käytävää pitkin huoneeseeni.

Kylmä aamuyö ja heikosti valaistu hotellikäytävä, jonka numeroitujen ovien takana nukkuivat vieraat ihmiset. Tympeä, kyllästynyt uteliaisuus pakotti minua kiirehtimään. Ihmettelin, oliko mahdollisesti Mäki kiivennyt huoneeseeni nukkumaan humalaansa pois.

»Herra Jumala! — Hellas! — — Oletko sinä tullut minua kiusaamaan vielä sen jälkeen?»

En kyennyt hillitsemään sanojani, — olin liiaksi lopussa. Sillä Hellas loikoili vuoteessani täysissä pukeissa, kengät valkealla peitteellä, ja lattia oli täynnä valkoista tupakantuhkaa ja poltettuja tulitikkuja.

Hän nousi hitaasti, tarttui minua olkapäihin ja katsoi minua silmiin.Minä käänsin kasvoni pois, — en voinut muuta.

»Hart, — veli, — rakas, — missä sinä olet ollut? Sinä olet juonut ja…Hyi saatana tätä elämää.»

Silloin alkoi koko ruumiini vapista, ja hillittömät hermonytkähdykset saivat olkapääni kouristumaan. — Hän syleili minua niinkuin vanhempi veli, joka ymmärtää, — siveli otsaani ja koetti rauhoittaa minua.

»Se on kokonaan minun syyni. Minun olisi pitänyt sanoa sinulle jo edeltäpäin. Mutta minä tahdoin vielä yhden ainoan illan, — vain yhden ainoan illan leikkiä prinssiä, — heittäytyä suureen illusioniin. Sinä et ymmärtänyt, — sinä siis luulet, että…»

»Etkö sinä siis rakastakaan Caritasta?»

»Rakastan, rakastan totisesti enemmän kuin omaa elämääni.»

»Ja hän rakastaa sinua?»

»Niin, — liian paljon.»

»Ja tänä iltana te siis…»

»Ei, ei, — tänä iltana ei tapahtunut mitään sellaista. — Muistatko, minä menin… minä olin nuori prinssi, joka maanpaosta palaa rakastettunsa luo. — Se, mitä sinä sanoit, se on totta. Hän on kypsynyt naiseksi, ja siksi ei entinen enää voi jatkua. — Jumala armahtakoon, me suutelimme, niinkuin voi suudella kahden vuoden tuskan ja kaipauksen jälkeen. Kuinka minä olisin voinut hillitä itseäni. Mutta ei mitään sen enempää. — Ja huomenna, — huomenna me lähdemme häämatkalle Marokkoon, — lentoteitse, Espanjan kautta. Huomenna, huomenna! Hän ei olisi tahtonut enää jättää minua yksin, mutta sanoin, että minun täytyy järjestää paperini ja asiani. Mikä onkin totta. Ymmärräthän, ennen pitkää matkaa täytyy kaikki järjestää kuntoon.»

»Ja tätä sinä olet tullut kertomaan minulle. Mies, eikö sinulla ole sydäntä!»

Samassa katsoin Hellasta kasvoihin ja niiden väsynyt, lohduton katkeruus sai minut mykistymään.

»Niin Marokkoon, — tätä uutta lentoreittiä Biarritzin, Valencian ja Madridin kautta. — Ei, sinä et ymmärrä. — Nyt on naamiaisjuhla lopussa ja naamioita aletaan riisua. Minä aion hiipiä ulos takatietä. Sano, ovatko ne pelkureita vai viisaita, jotka hiipivät ulos ennen naamioitten riisumista? — He ovat pelkureita, — ja yksinäisiä. — Minä en voinut, edes jonkun täytyy tietää totuus. Hart, sinä olet mies — sinä olet minun ainoa ystäväni, ja minä uskon, että sinä voit ymmärtää minua. Sentähden minä olen tullut sinun luoksesi, nyt, riisumaan naamioni, ennenkuin juhla on lopussa, — repimään suuren illusionin.»

Kylmä aamuyö, lohduton aamuyö, — alaston hotellihuone, jota valaisee räikeän kirkas, valkeakupuinen lamppu.

»Mitä minä olen, — nuori prinssi, jonka suuri valtakunta on tulevaisuudessa, — jonka suuri haave on ollut unelma puhtaasta rakkaudesta, rakkaudesta, joka synnyttää uutta elämää. Joka huomenna lähtee maailman ihanimman naisen kanssa lentämään tulevaisuutta kohti, — puhdasta, onnellista, säteilevää tulevaisuutta kohti, jossa ei enää ole yksinäisyyttä, ei elämän katkeruutta, ei takapihanäköalaa vuokrahuoneen ikkunasta. — Miten sinä mahdatkaan kadehtia minua, veli. Onko maailmassa onnellisempaa miestä kuin minä?

Ja tuo kaikki on suuri illusioni.

Hart, muistathan, kuinka kerran kerroin sinulle nuoruudestani, — tuosta naisesta, joka herätti saatanan minussa. Minä en kertonut silloin sinulle kaikkea, muistat ehkä sanoneeni, että hän merkitsi minun sieluni ja ruumiini. — No, nyt saat sen tietää: hän oli sairas, — ja hän tiesi sen itse! — Sano, voiko ihminen kuvitella jotakin tuollaista mahdollisuutta, — tuollaista helvetillistä saastuttamishimoa. Katso, hän teki sen tahallaan…

Tietystikään minä en huomannut sitä heti, — koko suhde oli jo kauan ollut lopussa, kun minä jonakin aamuna… Niin, enhän voinut edes kuvitellakaan mitään sellaista mahdollisuutta, — siksi se sai kehittyä rauhassa… Kunnes kerran menin lääkärin luokse, — ja hän sanoi sen sanan, — jumalan tähden, kaikkein kauheimman sanan, — ja liian myöhään, — parantumaton!

Nyt ehkä voit käsittää minun elämäni. — Jos olen ollut katkera, kyynillinen, julma.

Miten rakastinkaan Caritasta! — Voit kuvitella noita unettomia öitä, jolloin katselin omaa kauhuani, purin hampaani tyynyä vasten ja olisin itkenyt, jos olisin voinut. — Enhän voinut kertoa sitä hänelle. Hän olisi väistynyt minun luotani, kauhistunut minua, niinkuin sinäkin äsken säpsähtäen vetäydyit kauemmaksi minusta. — Minut valtasi mieletön houre, en tiedä itsekään, mitä ajattelin. Hän sanoi kertoneensa sinulle… Sinä siis tiedät, kuinka kaikki kehittyi eteenpäin.

Minä tiesin, että hän rakasti minua. Tiesin, että hän kerran palaisi luokseni. — Hän oli siihen aikaan sellaisessa tilassa, että ainoastaan mies, joka kieltäytyi, joka työnsi hänet luotaan, saattoi voittaa hänen sielunsa. —

Ja ajattele, elämän ivaa! — minä olin se mies. Minä pakenin aistillisuutta ja syntiä, — minä vaadin puhdasta rakkautta. Mikä saatanallinen illusioni!

Nyt olemme ehtineet loppupisteeseen. Minä olen leikkinyt suurella illusionilla, ja nyt on minun maksettava leikin hinta. — Nyt on minulla kolme mahdollisuutta jäljellä: kertoa hänelle kaikki, jolloin me molemmat tulemme onnettomiksi, jolloin hänen rakkautensa muuttuu sääliksi. — Tai sitten matkustaa pois, jättää hänet, jolloin hän luulee, että en koskaan ole rakastanut häntä, ja halveksii minua. — Tai sitten, kolmas ja viimeinen mahdollisuus, pelata pelini loppuun, kulkea loppuun se tie, jonka kerran olen aloittanut. Säilyttää itsestäni se kuva, jonka hän on saanut minusta, säilyttää puhdas, kirkas illusioni.

Sanoin oikeastaan aivan turhaan, että on kolme mahdollisuutta. Eihän ole olemassa kuitenkaan muuta kuin tämä viimeinen. — Käydä loppuun asti aloittamansa tie! Ymmärräthän, että olen valinnut sen. Ja totisesti, se illusioni on kaunis.

Hart, — nyt minä olen riisunut naamioni ja kestänyt koetukseni. Sinä voit halveksia minua, väistyä pois minun luotani. Minun koko elämänihän on vain illusionia, — vain valhetta, niinkuin moni varmasti sanoisi, jos tietäisi. — Hart, mitä sinä sanot? Mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani?»

Silloin minä voitin vaistomaisen kauhuni ja pakenemishaluni, hivelin hiljaa hänen olkapäätään, joka oli painunut kumaraan.

»Sinä et voi aavistaa sitä jumalatonta, jokapäiväistä hätää, kun tietää verensä myrkytetyksi, — kun tietää hitaasti, hitaasti tuhoutuvansa myrkyn syödessä ja hajottaessa verta. Joka ainoa aamu olen saanut nousta vapisten vuoteestani, kulkea peilin eteen täynnä jähmettävää pelkoa etsimään merkkejä kasvoistani. — Vielä se ei ole näkyvissä, — vain hiukan ihottumaa tuolla tukan rajassa, sitä ei lampunvalossa huomaakaan, — ja hiukset alkavat lähteä. Katso, miten harvaksi tukkani on käynyt. — Ja kun tietää, että se minä hetkenä tahansa voi puhjeta näkyviin, — se on hiipivä, oikullinen, murhaava kuolema! Ja joskus se hitaasti syöpyisi aivoihin asti, — toisi mukanaan kaikki nuo helvetilliset, mielipuolisen nerokkaat mielikuvat, jotka haparoivat esiin sairaitten runoilijain teoksissa.»

Kylmä, kalpea aamuyö. — Ajatukseni olivat tyrehtyneet, olin mykkä ja täynnä kauhua. Mielikuvituksen laajentamin aistein tajusin kaikki nuo merkit, joihin Hellas oli viittaillut. Hänen syvälle painuneet silmänsä, joissa oli sairauden kiilto, — tukka, joka ohimoilta oli paennut taaksepäin. Se kauhistuttava sana oli iskeytynyt tajuntaani ja takoi siellä lakkaamatta löytämättä lepopaikkaa.

»Ymmärrätkö, minä aloin sen leikin oikeastaan itse tajuamatta, kuinka pitkälle se saattaisi mennä. — Ja nyt on siitä kasvanut koko minun elämäni illusioni, enkä minä kadu sitä. Olen valmis astumaan pois näyttämöltä tietäen, että jätän jälkeeni sankarihahmon, jota hän tulee rakastamaan vielä sittenkin, kun minua ei enää ole.

Tahdoin vain tuon viimeisen illan. Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, — sinun täytyy ymmärtää, miten sanomattomasti olen saanut kärsiä oman illusioni tähden.

Katso, kaiken täytyy käydä niin, ettei kukaan saa koskaan aavistaa mitään. Sen täytyy olla sattuma. — Minua on pelottanut se ratkaiseva hetki, olen ollut joskus melkein raukkamainen, mutta nyt kun se on edessä ehdottomana ja järkähtämättömänä vaatimuksena, en enää pelkää. Suuret illusionit ovat myös kalliita, ja minä maksan omasta illusionistani ruhtinaallisen hinnan.

Ajattelin ensin Metroa, — asemasillalla liukastuu niin helposti ja voi pudota sinne kiskojen väliin juuri kun jättiläispeto syöksyy maanalaisesta tunnelistaan jyristen ja ulvahtaen. Mutta tuo murskautuminen ja äkillinen tuhoutuminen kauhistuttaa minua. — Sitten minä keksin oikean tavan. — Minähän en voi nukkua ilman unipulvereita, — sydämeni on heikko, — minulla on rasia erästä pulveria, kaikkein väkevimpiä, jota täytyy nauttia äärimmäisen varovasti. Kaikki äkilliset mielenliikutukset ovat hermostuttaneet minua, — tahdon saada niiden jälkeen nukutuksi, jotta olisin huomenna terve ja reipas häntä tapaamaan. Onko ihme, jos vahingossa otan liian suuren annoksen, jota sydämeni ei kestä.

Hotellissa eivät kuitenkaan tiedä, mihin aikaan olen tullut kotiin. Tyttö tulee aamulla tuomaan aamukahvini ja löytää minut. Siitä ei synny juuri mitään hälinää. — Muistan, kuinka jokin aika sitten eräällä lähikadulla puolalainen taiteilija ampui itsensä. Siinä ei ollut muuta kuin pari naureskelevaa poliisia ja pieni ryhmä uteliaita ihmisiä. — Minä luotan siihen, että sinä sitten lääkärintarkastuksessa pidät huolen, — ymmärräthän,sentäytyy jäädä salaisuudeksi. — Mutta poika, sinähän olet ihan kalpea ja vapiset. Älä viitsi ottaa tuollaisia traagillisia eleitä, se tekee jutun minulle vain vaikeammaksi. Ymmärrä nyt, ja hillitse itsesi, — minun tähteni.

Katsohan, minulla on tässä pieni pullollinen hänen hajuvettään, jonka otin salaa mukaani. Sinä tunnet sen tuoksun, — oudon, hiukan eksoottisen, hiukan kiihottavan, — magnoliaa. Sivelen sitä hiukan kasvoihini. — Nauretaan, poika, minun sentimentaalisuudelleni! — Silloin tuntuu kuin hän olisi aivan lähellä minua. Ja huoneessani on neilikka, yksi ainoa suuri, tuore neilikka, — kiinalaisessa kupissa. Neilikat ovat minun rakkaimpia kukkiani. Eihän koko tunnelmassa ole mitään kauhistuttavaa. Sehän on oikeastaan kaunista!»

»Hellas, etkö pelkää kuolemaa?»

»Minä tunnustan, että minua kyllä pelottaa hiukan … aivan hiukan se, että minun täytyy lähteä yksin, niinkuin olen elänytkin. Mutta nyt olen siirtänyt puolet taakastani sinun kannettavaksesi. Annathan sen anteeksi meidän ystävyytemme tähden. Nyt vasta alan ymmärtää, kuinka paljon olen kadottanut siinä, etten aikaisemmin oppinut tuntemaan sinua. Ei ole mitään ihanampaa kuin toveruus. — Jospa sinä voisit tulla ja pitää kiinni minun kädestäni juuri sillä hetkellä, kun liu'un pois… uneen… ja autobussi alkaa matkansa halki tuntemattoman kaupungin… mutta tällä kertaa pääsen pysähdyspaikkaan asti. — Mutta se on mahdotonta, — ja se olisi myös liian paljon vaadittu sinulta. — Juuri se väistymishetki yli tajunnan rajan säikähdyttää minua. Ei mikään muu.»

»Me emme siis enää tapaa milloinkaan?»

»Rakas… veli! — Minä en tiedä. — Mutta mitä merkitsee minuus? — Kuolemattomuuden toivo on ainoastaan yksi itsekkyyden hienoimpia muotoja. Minä uskon elämään, ihmiskuntaan, — uskon, että meidän tuhoutuvan sukupolvemme keskeltä kohoaa uusi sukupolvi, joka on kauniimpi ja parempi meitä. Meidän aikamme on suuri murroskausi, — heikkojen yksilöitten täytyy sortua, se on elämän laki. Minun tragiikkani on se, että olen saanut aavistaa uuden maailman, vaistota sen heräämisen keskellä kaikkea turmelusta, tuhoutumista ja syntiä. Ja että minä itse olen elämäänkelvoton yksilö, jonka täytyy sortua elämän tähden, uuden sukupolven tieltä. Mutta minun tuhoutumiseni ei herätä mielessäni mitään katkeruutta, — tiedän, että se laki on oikea, jonka edessä minun täytyy väistyä. Joku toinen on nouseva minun tilalleni, joku toinen on tekevä sen työn, jonka minä olisin ehkä voinut tehdä, ellen olisi ollut mätänevä hedelmä. Ja katso, ei ole kysymys työn tekijöistä, vaan itse työstä. Uusi maailma on enemmän kuin sinä ja minä ja koko meidän häviävä sukupolvemme, — ihmiskunta kokonaisuudessaan on enemmän kuin yksilö.

Ja minä uskon, että jos minussa on ollut jotakin pysyvää, — niin jokin ajatukseni jää keinumaan ihmiskunnan yhteisten ajatusten joukkoon, ja mikä oli parhainta minussa, elää ikuisesti.

Katso, minä olen suunnitellut laajaa teosta, — psykologista tutkimusta uuden, suuren reaktion syistä ja edellytyksistä. Kapinallista, uusidealistista teosta, joka olisi omistettu nuorisolle, meidän uudelle, väkevälle nuoruudellemme. — Minulla on jonkinlainen, vielä hämärä teoria elämästä, jota hallitsee kaksi suurta viettiä, — elämänvietti ja tuhoutumisenvietti. Kun joku yksilö on tehnyt tehtävänsä elämän hyväksi, luonut oman osansa uutta, on hänen aikansa tuhoutua, niinkuin hedelmä, joka on kyllin kypsynyt, jonka täytyy mädätä, jotta sen siemenestä jälleen kasvaisi uutta. Ja koko meidän sukupolvemme, hermostunut, neurasteeninen, järjetön, huvitteleva sukupolvi, — se kantaa tuhoutumisen leimaa itsessään. Koko Eurooppa on vanha ja kuoleva maa tällä hetkellä. Mutta sen keskeltä nousee uusi sukupolvi, joka jälleen on täynnä uskoa, täynnä tarmoa, täynnä yhteistyön kollektiivista hurmaa. Se on elämän väkevä reaktio meitä itseämme vastaan.

Aivan niinkuin kevätsateessa versoo hautojen mullasta nuorta, ihanaa ruohoa, niin meidän myrkytetyt, sairaat aivomme tulevat olemaan pohjana uudelle maailmalle.

Minä en kyennyt saamaan teostani loppuun, — se on vielä tuskin alussaan. Mutta tekijähän ei merkitse mitään, vain työ itse! Minussa ei ole mitään katkeruutta, nyt kun lähden pois, — olen täynnä hiljaista, onnellista uskoa.

Sinä kysyit, emmekö me enää koskaan tapaa toisiamme. — Tuhannen, — tuhannen kertaa vielä. Sinä tulet näkemään sen, mitä minä en ehdi nähdä, — miten lasketaan uuden maailman peruskiviä, miten se, mikä tänään leijailee ilmassa haaveena ja unelmana, muuttuu huomenna työksi ja tuloksiksi. Ja jokaisessa ihmisessä näet sinä minut, jokaisessa ihmisessä, joka uskoo ja rakastaa. Ihminen on ainoastaan symbooli jollekin, jota me emme tunne. Minuus on ainoastaan vertauskuva!

Muista, minä astun pois näyttämöltä ilman pienintäkään katkeruutta, — vain täynnä ihanaa kaipausta.»

Verhojen välistä tunkeutui huoneeseen aamun kalpea sarastus. Sammutin sähkön, ja puolihämärässä huoneessa, yli kaiken patoutuneen kaipauksen, kipeän tuskan ja suuren rakkauden, kasvoi Hellaan kapea, kumara vartalo, hänen kalpeat kasvonsa ja oudosti kiiltävät silmänsä, — kaikki tuo kasvoi minulle suureksi symbooliksi, suureksi vertauskuvaksi. Aamunkoiton kalpeassa, kylmässä valossa minä lankesin polvilleni hänen eteensä täynnä kuohuvaa rakkautta. Ja vapisevat huuleni hapuilivat pyhää nimeä…

* * * * *

»Veli, minun täytyy lähteä nyt. Tuletko saattamaan minua vähän matkaa.Jalkani ovat niin väsyneet.»

Me kuljimme aution, nukkuvan kaupungin halki, aamunkoiton kylmässä, usvaisessa ilmassa. — Enkä minä tehnyt liikettäkään pidättääkseni häntä. Jokaisella ihmisellä on yksi ainoa oikeus, jota häneltä ei voida riistää.

Toveruus on enemmän kuin rakkaus… Hän vei samalla mukanaan minun viimeisen mahdollisuuteni. Sillä haavekuvaa ja illusionia ei mikään maallinen voi korvata. Minun kaipaukseni tulisi olemaan toivoton ja turha.

Kävelimme yhdessä viimeiseen kadunkulmaan asti. Silloin ilmestyi taivaalle ensimmäinen violetin ja kullan kajastus. Jonkin likaisen pikkubaarin edessä me syleilimme toisiamme, minun oli mahdotonta enää sanoa sanaakaan.

»Tästä minun täytyy lähteä yksin. — Jätän sinne sinun osoitteesi, niin että he helposti löytävät sen. Ehkä he kääntyvät ensin sinun puoleesi. — Ja nyt me olemme reippaita ja rohkeita, eikö totta. Ei mitään sentimentaalisuuksia enää. Emmehän me ole vanhoja akkoja. — No, heipä hei! Terve! — Ja kuule, sano terveiseni Pikkuveljellesi.»

Siinä oli kaikkien jäähyväisten suurta kaipausta. Kipeää, kaihomielistä, katkeraa.

Hellas hävisi näkyvistäni pää pystyssä ja reippain askelin. Aamun violetti ja kultainen usva kietoi hänen ympärilleen kimaltelevan verhon. Hän kulki yksinäisten tietä ympärillään ruhtinasvaippana

»Hän oli meidän aikamme ritari, — ritari, jossa ei ole pelkoa ja moitetta. Hän etsi puhtautta kaiken sairaan ja turmeltuneen keskeltä. — Ja elämän iva sai aikaan, että hänen täytyi kuolla juuri, kun hän olisi saavuttanut palkintonsa. — Mutta ei, meidän täytyy olla iloisia, — hän kuoli kuitenkin onnellisena tietäen haaveensa toteutuneen. — Muistatko hymyä hänen kasvoillaan, — tuollainen pieni, heikko, salaperäinen hymy, jossa on onnea ja hiukan surua, — sellaisen ihmisen hymy, joka on nähnyt jotakin meille aavistamatonta.»

»Ritari, se on oikea sana! — Hän oli enne siitä tulevaisuudesta, josta hän joskus puhui. — Ritari sellaisena puhtaana ja kirkkaana haavekuvana, jonka lapsi muodostaa itselleen satujen perusteella.»

Me seisoimme Gare du Nordin mustuneen jättiläisholvikaton alla pari minuuttia ennen Calais'n junan lähtöä. Olin tuonut Caritakselle muutamia suuria neilikoita, — aivankuin lahjana Hellaalta, joka oli siirtynyt tuolle puolen olevan.

Kantajat huusivat numeroltaan, suklaakauppias työnsi asemasiltaa pitkin verkkovaunujaan, jättiläisveturi puuskutti höyryä ja kuuman metallin tuoksua lyhyen vaunurivin edessä.

»Eteenpäin! Eteenpäin! — Minä tahdon nähdä kaiken sen, mistä hän joskus puhui ja mitä hän ei koskaan saanut nähdä. On aivankuin matkustaisin yhdessä hänen kanssaan. Uusia kasvoja, uusia värejä, uusia maita, seikkailun kirpeyttä ennen viimeistä suurta seikkailua.

— Katso, eikö tuo veturi ole kaunis?»

»Ja minä palaan vihreän lampun valoon suureen rakennukseen, jota painokoneet tärisyttävät yötä päivää.

— Hermostusta, korrehtuureja, puhelinsoittoja. — Mutta se on elämää, työtä, ja uskoa. — Hän antoi minulle uskonnon.»

En voiture!

Matkustajat alkoivat astua ylös vaunuihin. Asemamies seisoi valmiina valkoinen lippu kädessään. Junailija huitoi kättään viimeisille, vitkasteleville matkustajille. Ja meidän yllämme riippui raskaana satojen veturien savusta mustuneen lasikaton varjo.

»Caritas, kirjoitathan minulle joskus jonkin kortin. Ei kirjeitä, kirjeet ovat liian raskaita ja vakavia. Kyllästyisit pian niihin.»

»Tietysti, sinähän olet minun ainoa ystäväni. Ja uskotko, olen oppinut kunnioittamaan sinua näinä päivinä vielä enemmän kuin ennen. Sinun lannistumaton tahdonlujuutesi on vienyt minut ohi kaiken turhan ja vihattavan tuskan. En koskaan tule unohtamaan sinua.»

Silmänräpäyksen verran epäröityään Caritas kurottautui ja suuteli minua poskelle. Tunsin hänen hajuvetensä tuoksun, ja kurkkuuni tunkeutui pitkä, pakahduttava nyyhkytys.

Hän seisoi pikajunan vaunusillalla ja katseli minua, kun juna yhä kiihtyvällä nopeudella lähti kiitämään eteenpäin. Sen pyörien jyskeessä oli seikkailun hurma, uusien kasvojen, uusien värien ikävä.

Hänen läheisyytensä oli jäänyt minuun. En uskaltanut liikahtaakaan, ennenkuin viimeinen hämärä aistimus hänestä oli poissa.

Käännyin ja lähdin kulkemaan omaa tietäni. Suuri illusioni oli jäänyt elämään ja vaikuttamaan, — ja minä olin aivan yksin.

* * * * *

Oltuani pari kuukautta poissa hämmästyin nähdessäni, miten Pikkuveli oli kasvanut ja käynyt ikäänkuin miehekkäämmäksi. Hänen leukansa oli saanut jäykempiä piirteitä, ja hän puhui varmemmin ja reippaammin kuin ennen. Kerroin hänelle, että Hellas oli kuollut Pariisissa. Se teki häneen syvän vaikutuksen, ja hän sanoi:

»Siinä vasta oli mies. Olisipa meillä myös sellaisia opettajia koulussa, niin kaikki olisi aivan toisenlaista. Hän oli sadan tuollaisen kuivettuneen äijänkäppyrän arvoinen.»

»Mutta Pikkuveli, — sanotaanhan, että ketä jumalat rakastavat…»

»Minä en välitä siitä… Sellaisia miehiä me olisimme tarvinneet. Minä uskon, että hän olisi kyennyt tekemään meidän jalkapallojoukkueestamme mestariryhmän, jos olisi halunnut.» — — — Minä otin Caritaksen kuvan pois pöydältäni. Valokuvat ja muistoesineethän ovat vain niitä varten, jotka aikovat unohtaa. — — — Pikkuveli sai moottoripyörän. Hän ja tyttö puuhailivat kaikki iltapäivät pihavajassa sormet ja kasvot öljyn ja noen tahrimina. He olivat kaksi reipasta, onnellista toveria. Miten saatoinkaan kadehtia katsellessani salaa ikkunasta heitä. Vähän väliä he riitautuivat jonkin mutterin tai ruuvin sijoittamisesta ja tarkoituksesta, ja sopivat jälleen huomattuaan mahdollisesti, että molemmat olivat olleet väärässä.

Sydän vapisten seurasin Pikkuveljen ensimmäisiä ajokokeita. Vaikka pää murskaksi, mutta sen täytyi mennä eteenpäin. Varoin ilmaisemasta mitään huolestumisen merkkejä. Naureskelin vain syrjässä, kun hän keikahti kumoon lyhtypylvästä vasten.

Naarmuja, mustelmia ja ajokortti.

Ille faciet, — ille faciet, — soi sielussani niin surumielisen onnellisin värähdyksin.

Sivuvaunua ei otettukaan.

»Se on vain tiellä ja hidastuttaa vauhtia. Me voimme vuorotellen ajaa, ja toinen istuu takana pitäen ajajan selästä kiinni. Se on paljon parempi.»

Jonakin säteilevänä aamuna, ihan aikaisin, kello ei vielä ollut viittäkään, saatoin heitä Viertotien kulmaukseen, mistä heidän piti alkaa Petsamon-matkansa. Minulla oli kylläkin omat epäilykseni heidän kestävyydestään, mutta pidin ne omina tietoinani.

Ikkunat kimalsivat huikaisevan kirkkaina auringonsäteissä. — Viertotie oli valkea ja kultainen, sen tomussa saattoi nähdä sateenkaaren vaaleat, heleät värit.

»Me ehdimme ajaa huikean matkan jo ennenkuin ihmiset heräävätkään. Nyt kun tiet ovat tyhjät, saa laskettaa niin kovaa kuin moottori vain kestää.»

Miten rakas Pikkuveli olikaan minulle. Miten pelkäsinkään kaikkia niitä onnettomuuksia, jotka vilkas mielikuvitus loihti silmieni eteen. Mutta minun ajatukseni eivät saaneet merkitä mitään. Nuoruuden täytyi kulkea omaa tietään, — tietä rohkeuteen, voimaan ja uljuuteen. — Tyttö oli urheilupuvussaan ja ruskettunein kasvoin niin nuoren solakka, niin elämää säteilevä kuin kimmoisa teräsjousi.

Pikkuveli polkaisi käyntiinpanovipua, ja hänen kauniit, hiukan naiselliset kätensä lepäsivät varmoina ohjaustangolla. Moottori alkoi säikyttävän ja huumaavan räiskähtelynsä, ja he kiisivät eteenpäin säteilevää, valkoista tietä tomun kiiriessä pölykierteinä heidän jäljessään.

Minä jäin tuijottamaan tielle heidän jo hävittyään näkyvistä ja moottoripyörän äänen vaimennuttua kaukaiseksi surinaksi. — Oli kuin nuoruus olisi kiitänyt ohitseni ja hävinnyt tielle, joka on meille tuntematon ja mahdoton, johon meidän ainoastaan täytyy uskoa. Se nuoruus, joka kykenee rakentamaan uuden maailman vanhan, sortuvan ja tuhoutuvan ylle. Sillä hetkellä tunsin, ettei se ollut vain sairaitten aivojen hullu haave, vaan todellisuus, joka nyt jo oli etsimässä muotoaan.

Tunsin ihmetteleväni, koska ilmestyisi se lippu, se aate, jonka ympärille nuoruus keräytyisi. Sen täytyi tulla, sen tunsin, — se oli vain ajankysymys. Sen täytyi purkautua tuhansien, satojen tuhansien, miljoonien yhteisestä kaipauksesta, yhteisestä hapuilusta irti kaikesta, mikä on sairasta, turmeltunutta ja heikkoa.

* * * * *

Kun käännyin lähteäkseni pois, huomasin, että toimittaja Korte seisoi minun takanani huulillaan tavallinen hymynsä ja savuke riippuen veltossa suupielessä.

»Olen tässä seisoskellut pari minuuttia ja ihmetellyt, mitä kummaa ihminen voi vielä nykyaikana noin vakavasti ja otsa rypyssä miettiä.»

Viittasin tielle ja kysyin:

»Näitkö?»

»Näin kyllä, ja se oli totisesti kaunis pari ja kaunis lähtö. Ihan minun vanha juoponsydämeni tuli liikutetuksi. — Olen tässä paluumatkalla kotiin eräästä iltaistunnosta. Tuumin, että voisi vaihteen vuoksi kerran kävelläkin kun on niin kaunis ilma. Hengittää vähän asfaltinhajua ja viileyttä spriihöyryjen joukkoon. — No, ei kai se miettimisestä parane. Sinne ne menivät. — Pieni ryyppy, häh? — Minulla on kotona pullollinen, jos jatkettaisiin vielä.»

Ravistin vain päätäni. — Lähdimme yhdessä kävelemään ylös Arkadiaan.

»No, Hellas on nyt kuollut. — Kuule, sinähän taisit olla Pariisissa samoihin aikoihin. Satuitko tapaamaan häntä siellä. Miltä hän vaikutti?»

»Teki työtä, ja… niin, Caritas oli myös siellä.»

»Jotakin sentapaista minä hiukan vainuskelinkin. Katsos, tässä ammatissa joutuu hiukan vainuskelemaan ja lukemaan rivien välistä. Ei silti, kyllähän se juttu unilääkkeestä ja sydänhalvauksesta oli täysin pätevä, mutta kuitenkin… Siinä oli jotakin luonnotonta… No, en minä tahdo mitenkään udella, mutta kuitenkin. Hellas oli ainoita todellisia persoonallisuuksia, mitä meidän joukossamme täällä on ollut. Synti, että juuri hänen täytyi lähteä pois. Minäkin olisin kymmenen kertaa paremmin joutanut lähtemään. — No, rakkausjuttuhan siinä kuitenkin oli kaiken pohjalla… niin paljon minäkin voin arvailla. Enkö ole oikeassa? Rakkauden tähden voi mies tehdä mitä hullutuksia tahansa, vaikka me nyt kylläkään emme teoreettisesti usko rakkauteen.»

Ja minä vastasin:

»Niin… — Hän kuoli rakkauden tähden.»


Back to IndexNext