The Project Gutenberg eBook ofSuurten metsien salastaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suurten metsien salastaPohjoiskarjalaisia kertomuksiaAuthor: Simo EronenRelease date: November 16, 2024 [eBook #74752]Language: FinnishOriginal publication: Viipuri: Suomalainen kirjakauppa, 1919Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURTEN METSIEN SALASTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suurten metsien salastaPohjoiskarjalaisia kertomuksiaAuthor: Simo EronenRelease date: November 16, 2024 [eBook #74752]Language: FinnishOriginal publication: Viipuri: Suomalainen kirjakauppa, 1919Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Suurten metsien salasta
Pohjoiskarjalaisia kertomuksia
Author: Simo Eronen
Author: Simo Eronen
Release date: November 16, 2024 [eBook #74752]
Language: Finnish
Original publication: Viipuri: Suomalainen kirjakauppa, 1919
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURTEN METSIEN SALASTA ***
language: Finnish
Pohjoiskarjalaisia kertomuksia
Kirj.
Viipurissa, Suomalainen kirjakauppa, 1919.
Kyttä-Larin kuolinhiihtoNaarvasalon uutistorpan AnniLupasalmen Viina-Vasilin karkuun päässyt kahvituliHöytiäisen Aittolahden ankara laki.
Ajo kävi Ilomantsin Hattuvaaran takaliston pohjattomia saloja pitkin. Kyttä-Lari oli yöpynyt Kumukankaan autiossa tukkilaistuvassa. Sieltä hän ensimäisen päivänkajon kera oli koirineen painunut edellisenä iltana jättämilleen jälille, ja nyt alkoi helmikuun päivä taasen olla iltaan päin menossa.
Koko päivän oli Lari hiihtänyt ainutta kertaa levähtämättä. Hän toivoi ilveksen lopulta väsyvän pehmeässä, upottavassa lumessa tottuneen koiran ahdistamana. Oikeastaan hän jo eilen oli sitä toivonut, mutta ilves ei ollut väsynyt eilen, eivätkä merkit tänäänkään vielä siihen viitanneet.
Oli kyllä päivän kuluessa haukku joskus tuntunut pitkät ajat kuuluvan samasta paikasta, ja silloin, oli Lari hiihtänyt kuin riivattu joutuakseen antamaan pedolle surmanluodin. Mutta aina oli kuulo pettänyt. Ne olivat nämä tämän tienoon loppumattomat mäet, jotka panivat haukun kaikuna kiertämään, niin ettei siitä lopulta voinut sanoa, mistä se tuli.
Ja ilveskin näkyi olevan vanha veijari. Se vyyhtesi mäkiä ylös, mäkiä alas, pujahti välillä läpipääsemättömiin korpiryteiköihin ja kartteli visusti kangasmaita ja suoselkiä. Sillä tavoin se tiesi saavansa sekä koiran että miehen pikemmin väsymään. Sitäpaitsi se lurjus sellaisista metsistä sai kiireisellä pakomatkallaankin aina kaapatuksi yhtä ja toista pientä riistaa pahimman nälkänsä sammutteeksi. Kun siihen sijaan hänen ja koiran – –
Lari tunsi hiukaisevaa mojotusta vatsansa pohjassa. Hän puraisi hammasta ja survaisi molemmin sauvoin suksensa menemään pienestä myötämäestä, jossa ei näyttänyt olevan sanottavia esteitä laskua haittaamassa.
Vaikka pakkanen oli aamusta ollut helisevän ankara, ei aurinkoa koko päivänä kunnolla näkynyt. Se oli sellaista usvapakkasta, joka tavallisesti ennustaa ankaraa ja pitkällistä pyryä. Näytti siltä kuin aurinko olisi vain hyvin työläästi kahlannut tuon koko ilmapiirin täyttävän usvameren läpi, ja siinä kahlaamisessa se lopulta takertui usvaan, niin ettei koko päivänkehrästä näkynyt muuta kuin kelmeä, heikosti kumottava kajastus.
Iltapäivällä lauhtui pakkanen jonkun verran, mutta se teki asian vain pahemmaksi. Usva tuli yhä sakeammaksi ja aurinko hävisi kokonaan. Vaikka sen Larin arvelun mukaan olisi vielä pitänyt olla jonkun korennon mitan taivaanrannan yläpuolella, niin näytti jo miltei hämärtävän.
Sen lisäksi oli metsä pitkän tyynen jäleltä ihan sietämättömän luminen ja huurteinen. Heikommat puut ja oksat olivat suorastaan katkeamassa kasaantuneen kuormansa alle, ja mielihyvällä ne pudottaa lupsauttivat tuon kuormansa hiihtäjän niskaan, jos tämä alaitse mennessään vain sattui hiukkasenkin nykäisemään niitä.
Lari ei noista lumiannoksista enää paljon välittänyt; hän oli jo yltäpäältä niin luminen ja kuurainen, ettei pieksujen varsista ylöspäin tarkimmallakaan etsimisellä olisi löytänyt kohtaa, josta ulkoapäin olisi varmuudella voinut sanoa, mitä tuon jäätyneen lumikuoren alla oikeastaan oli.
Lari hiihti ilman takkia. Sen oli hän kääräissyt myttyyn ja sitaissut yhteen nippuun selkäreppunsa kanssa. Liivien asemasta oli paidan päälle kääritty leveä lankavyö. Ruumiista kohoavasta lämmöstä oli tämä vyö ensin saanut päälleen vahvan kuurakerroksen, joka sitten vähitellen hartioilla sulavan, puista putoilleen lumen kera kerrostui ja kovettui epätasaiseksi, röysteiseksi, paikoin halkeilleeksi jäätahmaksi. Samanlaista tahmaa muodostui väljästi sitaistulle, paksulle kaulahuiville, jonka alaitse osa ylhäältä tulevasta lumesta sulaneena solui pitkin hartioita ja rintaa alaspäin, tuntuen sietämättömän ilkeältä hikisellä, lämmenneellä iholla. Kasvoja ja leukaa peittävä lyhyenpuoleinen täysparta oli niin jäätynyt, että sen väristä oli mahdoton selvää saada. Suun ympärillä riippui heiluvia ja toisiinsa kalisevia jääpuraita, joita Lari välistä riipi pois vasemmalla kädellään, pidellen sen aikaa molempia sauvojaan oikeassa kädessä. Yksin tein hän hieraisi koukkuun puristetulla etusormellaan myöskin silmiään, joiden ripset pyrkivät kokonaan kiinni jäätymään. Päässä oli Larilla puoliksi alas käännetty ja korville vedetty lammasnahkainen hattureuhka, jonka reunoja kiersi vahva jäinen päärme, mihin pitkä, sakea tukkakin oli korvallisilla ja niskassa kiinni takertunut, niin että hattua oli enää mahdoton saada päästä pois muuten kuin sulattamalla.
Selässä oli Larilla pitkäpiippuinen, sirotekoinen rihlaluodikko, jonka suu ja lukot olivat huolellisesti peitetyt nahkatupilla. Luodikon piippuun oli muodostunut ohut, kiiltävä jääkuori, joka vain selän kohdalla, missä metsästyslaukku ja takki sitä yhtenään hankasivat, oli lohkeillut ja poiskulunut, jättäen kostean teräksen näkyviin. Luodikon rinnalla riippui vielä laukun kannattimessa pieni kirvesnysä.
Lari hiihti vahvasti kumarassa, lyhyt jänterä vartalo tahdikkaasti nytkähdellen. Sauvojaan hän piti kiinni tavattoman alhaalta, aivan kuin painautuakseen siten vielä matalammaksi ja päästäkseen vaivattomammin hiipimään lumen painamien ryteikköjen alaitse. Välistä hän ankeammilla paikoilla oikaiseutui suoraksi, otti muutamia voimakkaita potkuja, sysäten yhtaikaa molemmilla sauvoillaan, mutta painautui sitten heti taas entiseen kumaraiseen hiihtoasentoonsa. Silmät seurasivat tottuneesti pehmeässä lumessa olevia jälkiä, tähystellen hyvän matkaa eteenpäin. Missä jälet tekivät pienempiä mutkia, siinä Lari oikaisi suoraan, vältellen samalla sakeimpia näreryteikköjä, missä se vain suinkin oli mahdollista jälkiä kokonaan kadottamatta.
Vähitellen alkoivat jälet tulla epätasaisemmiksi. Peto, jonka pyöreät jälet hyvin erottuivat koiran jättämistä syvemmistä jälistä, oli juoksunsa lomassa usein istahdellut. Tästä teki Lari sen johtopäätöksen, että ilves lopultakin oli ruvennut väsymään.
Jospa se vain olisi kaikonnut pois kuusikkokorvesta, niin silloin olisi sille pian tullut kiire puuhun, sillä kyllä hongikkoselkosella tai aukealla suoselällä koira olisi sen heti ahtaalle pannut. Väsynythän se kyllä oli jo koirakin, mutta sisu oli sillä Sepellä jäähtymätön. Pitkää, tasaista laukkaa oli se koko ajan pannut; nähtävästi oli se ollut jo aivan lähellä petoa ja tuntenut kuonossaan sen hajun ihan elävänä saaden siitä uutta kiihkoa vereensä.
Mutta mitäs tuossa oli? — Lari yritti jo hiihtää ohi, mutta pysähtyi sitten tarkastelemaan kuusen juurelle, jossa oli lunta enemmän tannerrettu.
Aivan oikein! Siinä se vietävän peto oli taas saanut napatuksi maassa jalottelevan oravan. Kuuseen oli pihkanokka yrittänyt kaapaista pakoon, mutta vain jonkun sylen korkeudelle oli ennättänyt. Ilveksen kynsien raapaisemat jälet näkyivät selvästi kuoressa, ja hangella oli oravan häntätupsu jäännöksenä ateriasta.
Lari tarkasteli sitä; se tuntui vielä melkein lämpimältä. Pitkää aikaa ei ollut kulunut siitä, kun orava oli joutunut ahmatin kurkkuun. — Kiroten viskasi Lari häntätupsun ja läksi kahta kiihkeämmin painaltamaan jälkiä pitkin, jotka nyt läksivät nousemaan pitkää, loivaa kuusikkorinnettä ylöspäin.
Vastamaassa oli hiihto raskasta ja kovasti pani se Larin huohottamaan. Jo oli hän kuitenkin pääsemässä mäen päälle, josta alkoi tasainen hongikkoselkonen. Lari iloitsi jo etukäteen, että jos Sepe hyvinkin oli päässyt ilveksen aterian aikana niin lähelle, että oli saanut ahdistetuksi sen pois kuusikosta tuonne pohjoiseen päin. Siellä ei ollut muuta kuin hongikkoa, tasaista ja solkevaa, vain viidentoista sylen korkeudella latvassa oksatupsut. Siellä hiihti kuin pilarikäytävällä, ei tarvinnut pelätä lumen sisässä piileviä haaroja ja vasten kasvoja iskeviä lumisia oksia.
Lari sysi viimeisiä vihaisia sysäyksiä päästäkseen vastamäestä. Mutta silloin vihlaisi äkkiä hänen sydänalaansa outo vihlaisu, ja samassa huimasi pahasti päätä. Lari oli vähällä lentää nokalleen suksiensa päälle.. Yhdellä hipaisulla hän tunsi polviensa menevän kokonaan hervottomiksi, ja koko ruumiinsa kuumentuvan ja käyvän vapisemaan.
Ei ollut yrittämistäkään eteenpäin. Lari kyyhähti suksilleen istumaan ja alkoi molemmin käsin painaa sydänalaansa. Siellä tuntui vielä pari kipeätä vihlaisua, aivan kuin olisi polttavalla raudalla viilletty kylkiluiden välitse, ja sitten alkoi etoa niin ilettävästi. Korvissa rupesi myös humisemaan, poskia poltti ja silmät iskivät säkeniä.
Lari arveli ensin että se oli nälkä. Hän oli aamulla haukannut vain palasen leipää ja hiukan kuivattua hirvenlihaa. Vielä oli hänellä kyllä repussaan hiukan leipää, vaan sen hän oli aikonut säästää illalliseksi, kun nähtävästi ensi yöksikin pitäisi jäädä salolle.
Nälkää ei se etominen kuitenkaan ollut, siitä tuli Lari pian vakuutetuksi. Siinä oli jotakin outoa, jota hän ei koskaan ennen muistanut tunteneensa. Hän koetti hetkisen perästä, kun etominen oli hiukan asettunut, nousta seisalleen, mutta silloin huimasi taas päätä, ja joka jäsen tuntui niin merkillisen raukealta ja voimattomalta. Koko maailma tuntui heiluvan ja soutavan ympärillä, vain vaivoin jaksoi hän pysyä jaloillaan.
Silloin muisti Lari että hänellä oli repussaan tilkkanen kuusenjuurikasta, jota hän joskus piti pitemmillä hiihtomatkoilla vilustumisen varalta. Ehkäpä se auttaisi; eteenpäin tästä täytyi päästä, tuli mikä tuli!
Vapisevin käsin päästeli Lari jäätyneen repun selästään, avasi sen ja kulautti pullostaan pitkän siemauksen. Siihen jäi vielä joku suuntäysi ja sen päätti Lari säästää pahimman varalta.
Ryyppy alkoi vähitellen kierrellä suonissa ja etominen sydänalassa lakkasi. Lari veti jäätyneen lankavyönsä tiukemmalle rintansa ympärille, pani reppunsa takaisin selkäänsä ja nousi suksilleen jatkaakseen matkaansa.
Mutta merkillisen heikoksi hän tunsi itsensä. Vaikka mäen päälle oli enää matkaa puolisenkymmentä syltä, niin sen nouseminen pani ihan hikoilemaan.
Onneksi läksivätkin jälet siitä vetämään suoraan pitkin selkosta. Vaan vaivaloista oli siinäkin hiihto, aina vähän päästä yritti Lari tupertua nokalleen hankeen. Ainoastaan sauvojensa nojassa hän pysyi suksillaan, eivätkä jalat tuntuneet ensinkään tekevän tehtäväänsä. Ne olivat lyijynraskaat ja jaksoivat vain vaivoin laahata suksia eteenpäin.
Lari puri kiukustuneena hammasta ja koetti ajatella, että turhaa nahjustelemista oli ruveta heittelehtimään längilleen parin päivän hiihdon perästä. Oli hän satoja kertoja mokomia hiihtoja suorittanut ja pitempiäkin. Oli hiihtänyt neljäkin päivää yhteen katkuun, hiukan vain yösydännä levähtäen ja aamuin illoin leipäpalan haukaten. Nytkö muka jo toisena päivänä väsymys tapaisi. Ei ikinä se saisi tapahtua! Ei mokoma ilvesreuhka vielä ennenkään ollut häneltä karkuun päässyt, kun oli kerran jälille lyöttäytynyt. Eikä pääsisi nytkään! Ehkä se jo kyyköttikin puussa ja katseli sieltä oksien lävitse vihaisilla kissansilmillään juurella teuhaavaa Sepeä, katseli ja murisi syvällä kurkkuäänellään, korvat luihussa ja niskakarvat pystyssä. Piti vain ponnistaa eteenpäin!
Mutta eteenpäin menosta ei tahtonut mitään tulla. Kohta alkoi taas Larin korvissa humista niin oudosti, tuntui kuin kymmenet erilaiset äänet olisivat soitelleet. Siinä oli sekaisin kaukaista kosken kohua, myrskypuuskien vihellystä, kirkonkellojen kumahtelua ja koirien vihaista haukuntaa.
Mitä? eikös se ollutkin Sepen haukunta, joka sieltä kuului? — Lari pysähtyi ja kuunteli, mutta silloin hävisi taas koiran ääni ja alkoi kuulua lehmänkellojen kalkatusta ja vihaista härän mylvintää. — Ei, kyllä hänen korvissaan nyt pelasi outo pelaaja.
Ja vähitellen alkoi myös oikein todenperästä hijottaa. Larin koko ruumis kuumentui kuin saunan löylyssä, ja hänen teki mieli viskata pois lankavyönsä. Hiukkasen Lari sitä löyhdyttikin, mutta se ei asiaa parantanut, saattoi vain paremmin tuntemaan, miten läpimäräksi hijostunut paita ilkeästi liimautui ihoa vasten.
Ja pääsikös hän ensinkään eteenpäin? — Larista tuntui, että nuo samat hongat siinä vain koko ajan seisoivat ja katselivat, ylväitä latvojaan pudistellen, hänen hyödytöntä ponnisteluaan. Ne eivät näyttäneet ensinkään siirtyvän taaksepäin.
Lari sysäsi oikein vihanväestä molemmilla sauvoillaan yhtaikaa, mutta silloin yritti taas lentää pois suksiltaan. Pääpuoli tuntui niin raskaalta, sitä viipotti ja veti maahan päin, ja jalat eivät pystyneet tasapainoa ylläpitämään. Jollei olisi ollut molemmissa käsissä sauvoja, niin varmasti hän olisi mennyt suoraan pää edellä hankeen.
Laria ihan pakkasi naurattamaan oma avuttomuutensa. Mutta silloin tunsi hän äkkiä lähtevänsä kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin. Hongat ihan vilisemällä vilisivät hänen ohitseen, ja korvissa vinkui jälelle jäävän ilman viima. Larin koko ruumis tuli yhtäkkiä niin köykäiseksi, tuntui kuin viidenkymmenen talven lumi olisi pudonnut hänen hartioiltaan, ja hän hiihtää painaltaisi taas kaksikymmenvuotiaana, verevänä nuorukaisena. — Ja tuolla, tuolla hänen edellään juoksi huohottava hirvi, ponnisteli viimeisiä voimiaan, kompasteli vähän perästä ja hoippui paksuissa kinoksissa.
Mitä, hirveäkös hän hiihtikin? Eikös se ollut ilves — vanha suurkäpäläinen koirasilves? Mitenkäs se niin äkkiä hirveksi muuttui? Mutta samapa se, kunhan vain pääsi eteenpäin! — Lari sysäsi innostuneena molemmilla sauvoillaan ja suistui hankeen.
Kun hän siitä tovin perästä selvisi ja oli syleskellyt lumen kurkustaan, alkoi hän ihmetellä, näkikö hän unta vai oliko valveilla. Ilta alkoi hämärtyä, ja honkien latvoissa kuului tuulen tohina ennustaen pian alkavaa myrskyä. Sen kuullessaan Lari äkkiä muisti missä oli ja alkoi hätääntyneenä tarkastella hangenpintaa.
Ilveksen ja koiran jälet olivat kadonneet. Hän oli hiihtänyt kuin unessa minne päin lie hiihtänytkään, ja jälet olivat tipotiessään. Lari tunsi epätoivoista masennusta mielessään, ja samassa palasi taas herpaiseva raukeus hänen jäseniinsä. Hän istahti puutuneena suksilleen ja alkoi mitään ajattelematta kuunnella nousevan lumimyrskyn huohotusta.
Silloin hänen korvansa oli erottavinaan koiran haukunnan tuulen tohinan seasta. Lari arveli taas korviensa pettävän ja rupesi joka hermo äärimmilleen pinnistettynä kuuntelemaan tarkemmin. Ja varmasti hän kuuli haukuntaa, terävää ja äkäistä, eikä se tuntunut olevan lopen kaukanakaan. Hongikko vietti siitä alaspäin, ja sieltä alhaalta se kuului.
Lari katseli lähemmin ympärilleen ja hänelle selvisi, että hän oli lähellä suuren Kiimasuon reunaa, joka monen peninkulman pituisena halkoi saloja. Sillä seudulla oli suo aivan aukea, ja nähtävästi oli ilves kavunnut johonkin viimeisistä kuusista, uskaltamatta lähteä suonselälle.
Saadakseen paremman varmuuden, että Sepe se siellä tosiaan haukkui, pani Lari kätensä torvelle suunsa eteen ja huusi kaikin voimin:
— He—hei Sepe, Sepe! Oletko siellä?
Vastaukseksi kuului raju, iloinen haukunta, niin että metsä kajahteli.
Tämä haukunta pani Larin sydämen rajusti sykkimään, se nostatti hänen luontonsa kuin äkisti lyövä sähkövirta. Mikään painajainen ei nyt enää voinut häntä pidättää, Sepen kutsu sai hänet unohtamaan kaiken nääntymyksensä. Joka jäsen vapisten ja väristen kuin horkassa hän kompuroi suksilleen ja alkoi hiihtää haukkua kohti, huutaa huikaten samalla:
— Kyllä tullaan, kyllä tullaan, Sepe poikaseni! Pidä sinä vain se luihukorva siellä puussa sen aikaa, kun minä joudun!
Muutamien sysäysten perästä Lari taasen lankesi ja oli vähällä kolhaista päänsä honkaan. Hänen hervottomat polvensa eivät ensinkään pystyneet tasapainoa ylläpitämään, mutta hänen päänsä oli sentään nyt selvä. Sepen haukunta oli siitä kaikki houreet karkottanut, ja kun korvissa taas rupesi humisemaan ja sekomaan, piti Lari epätoivoisesti kiinni yhdestä ainoasta mielikuvasta: Sepe ja ilves — Sepe kiertää vimmatusti kuusen ympäri ja ilves istua luihottaa alaoksilla, liikahtaa silloin tällöin ja tarkastelee leimuavin silmin Sepeä sekä murisee koko ajan vihaista murinaansa.
Ja hän, vanha kyttä, hän, joka oli elämänsä varrella ampunut satoja ilveksiä, ei jaksa hiihtää sinne, vaikka matkaa on vain parisen kivenheittoa. — Lari nauroi raivostuneena ja nousi vapisten ja horjuen kuin juopunut suksilleen.
Ja nyt koetti hän hiihtää äärimmäisen varovasti, siirsi vain hitaasti jalkojaan eteenpäin, pitäen samalla koko ajan molemmat sauvansa tanakasti vastassa. Joka liikkeellä sittenkin pyrki viemään nurinniskoin, mutta Lari terästi luontoansa huutelemalla kehottavia sanoja koiralleen.
Sietämättömän hitaasti kului Larin mielestä matka. Tuntui kuin iankaikkisuuden olisi Sepen haukunta jo kuulunut samasta paikasta, eivätkä vieläkään suon reunalla kasvavat kuuset näkyneet. Yhä vain oli hänen ympärillään honkia, ikuisia honkia, samannäköisiä ja yhtä pitkiä. Yksitoikkoisesti ne tohisivat ja lauloivat yhä yltyvän myrskyn käsissä.
Lopuksi Lari menetti kokonaan malttinsa. Vaikka päätä viipotti ja maailma tuntui pyörivän kuin karuselli hänen silmissään, koetti hän hiukan, vain hiukan parantaa vauhtiaan, mutta — tupsis! Siinä piehtaroi hän taasen hangessa kuin sokea, avuton koiran penikka.
Ei, tosiaan ei hiihtämisestä tullut mitään, se täytyi Larin itselleen myöntää. Mutta hän tahtoi päästä perille, vaikka jalat tuhannesti olisivat kieltäytyneet häntä tottelemasta. Hän tahtoi ampua ilveksen, jota hän jo kaksi pitkää päivää oli ajanut. Aivanhan Sepekin rupeaisi häntä halveksimaan, jollei hän kykenisi sitä tekemään, ja kaikkein enimmän hän jo itse halveksi itseään.
Mutta hyvä, hän näyttää! Kun ei päästä hiihtämällä, niin mennään muuten! — Lari haparoi hämärässä suksiaan, tarttui vapisevin käsin niiden varpaallisiin ja alkoi niiden varassa ryömiä eteenpäin. Lumi kyllä sittenkin upotti pohjaa myöten: tuntui kuin imevä kurimus olisi vetänyt Larin jalkoja, tahtonut ne juututtaa ikutielleen sekä viedä koko miehen mukanaan. Ne tarttuivat kiinni lumen sisässä piileviin katajan haaroihin ja juuriin; Lari taisteli kuin heikkoon jäähän pudonnut, pitäen suonenvedon tapaisesti kiinni suksiensa varpaallisista ja syleskellen lunta suustaan. Hän kävi huohottamaan, hiki juoksi virtoina hänen kasvoiltaan. Hän lepäsi suksiensa varassa hangella maaten ja ponnisteli taas eteenpäin.
Ei Lari voinut tarkalleen arvioida, kuinka kauan tätä menoa kesti. Hän yritti välillä monta kertaa mennä tajuttomaksi, mutta silloin hän painoi päänsä lumihankeen, vilvotellen sillä tavoin polttavaa otsaansa ja se auttoi hetkiseksi. Välillä hän huuteli Sepelle, ja kun tämä vastasi iloisella haukunnalla, kykeni hän taas hiukkasen hivuttautumaan eteenpäin.
Mutta vihdoin seisahtui meno kerrassaan. Lari tunsi ylhäältä päin jonkun pitelevän häntä hellittämättä kiinni selästä. Hän koetti monta kertaa nyhjäistä itsensä irti. Se pitelijä antoi hiukan perään, mutta veti sitten hänet armottomasti takaisin. Pitkän aikaa Lari mietti, mikä kumma se mahtoi olla, mutta sitten hän muisti, että hänellähän oli pyssy selässään, ja se oli nähtävästi tarttunut johonkin esteeseen. Hän kääntäysi varovasti toiselle kylelleen, katseli yläpuolelleen, ja huomasi joutuneensa sakeaan näreikköön, jonka oksat olivat sotkeutuneet pyssyn kantohihnaan.
Suurella työllä sai Lari kiskotuksi pyssynsä irti ja alkoi iloisin mielin urria eteenpäin. Hän tiesi nyt olevansa lähellä päämääräänsä, koska kerran hongat olivat loppuneet ja hän oli näreikössä. Vielä tovin ponnisteltuaan hän näki edessään näreikössä poikittain tuulen kaataman suuren kelohongan. Joku otus liikkui hämärässä edestakaisin hongan runkoa pitkin. Lari tarkkasi sitä hetkisen: Sehän oli Sepe, Sepe ilmielävänä!
Hän oli perillä!
Hän huikkasi Sepelle. Sepe hyppäsi alas hongan rungolta, nuolaisi hyväillen Larin kasvoja, mutta kiepsahti sitten samassa takaisin korokkeelleen ja alkoi vimmatusti haukkua nokka ylöspäin ja niskakarvat pystyssä.
Siellä se siis oli ilveskin! — Lari katseli ylöspäin ja näki edessään jättisuuren kuusen, melkein viimeisen aukean suon reunassa. Hetkisen tarkasteltuaan hän näki kuusen lumisilta oksilta ilveksen. Se oli melkein alimmilla oksilla, makaavassa asennossa. Sen pää kurottautui alaspäin, sen silmät välähtelivät hämärässä ja sen kurkusta kuului vihainen, katkonainen murina. Se oli pelottavan suuri votkale, nähtävästi aivan harvinaisinta lajia. Se oli vaarallinen otus; Larin mielestä oli ihme ja kumma, ettei se ollut jo viskautunut sieltä alas koiran niskaan. Se sen mielessä kuitenkin paloi, sitä varten se oli asettautunut aivan alimmille oksille.
Lari alkoi hätäisesti päästellä pyssyä selästään. Hänen kätensä tutisivat nääntymyksestä, mutta hän sai sentään vähitellen rihlansa ampumakuntoon. Mutta minkä nojalta ampua, että saisi varmasti sattumaan?
Lari istui suksiensa päällä selkä näreeseen nojaten. Hän tunsi aivojensa työskentelevän nyt selvästi, mutta hänen kätensä olivat niin heikot, ettei hän uskaltanut edes ajatella käsivaralta ampumista. Jospa hän olisi pysynyt edes seisallaan, jos olisi uskaltanut nousta tuohon hongan rungolle, niin olisi hän melkein voinut koskettaa pyssynsä suulla petoa. Mutta siitä ei tullut mitään, täytyi keksiä toinen keino.
Varovasti alkoi Lari hivuttaa suksia altaan ja asetti ne sitten eteensä. Kun hän asettui niiden päälle ryntäin, sai hän pyssylleen hyvän tuen hongan rungosta.
Mutta juuri kun Lari oli valmistumassa ampumaan, alkoi peto liikahdella ja kiivetä ylöspäin. Vaisto sanoi sille, ettei koira ollut sen päävihollinen, vaan tuo olento, joka ryömi siinä maassa näköjään niin avuttomana.
Ei se kyllä kauas kiivennyt, parisen oksaväliä vain, mutta siinä olikin tarpeeksi. Alaoksat tulivat väliin, ja sitäpaitsi oli jo niin pimeä, että ilves vain hiukan häämöitti sieltä oksien lomasta. Larin täytyi taasen muuttaa asentoa ja hän tunsi käsiensä alkavan yhä enemmän vapista.
Hän koetti tähdätä, mutta siitä ei tullut kerrassaan mitään. Hän muisti kyllä monasti ennen ampuneensa miltei sysipimeässäkin ja paljon pienempiä otuksia. Oli useasti ampunut aivan paljaan vaistonsa opastamana ja osannut aina pettämättömästi. Mutta nyt, hän ei luottanut itseensä. Hän tunsi etukäteen, että jos ampuisi, niin se menisi ohi. Oli aivan kuin joku näkymätön vieras olisi kuiskannut sen hänen korvaansa.
Silloin tunsi Lari pohjattoman masennuksen ja epätoivon hiipivän mieleensä: Hän oli taistellut ja ponnistellut niin paljon päästäkseen perille, ja kaikki ponnistukset näyttivät nyt rauenneen turhaan. Hänenkö täytyisi kokea se nöyryytys, että otus, jota hän oli ajanut kaksi pitkää päivää, menisi aivan hänen käsistään, aivan niin läheltä, että hän ulottui sitä koskettamaan miltei pyssyn piipulla.
Lari koetti pinnistää näköään äärimmilleen, hieroi otsaansa kylmällä lumella, ojenteli vuorotellen käsivarsiaan saadakseen ne herkeämään vapisemasta, koetti asetella pyssynsä niin, että se pysyisi mahdollisimman tanakasti. Kaikki tuloksetta. Hän oli jo näkevinään, miten laukaus menee ohi, ehkä hiukan raapaisee pedon selkäkarvoja, parahiksi sen verran, että tämä pelästyy ja kiipeää puun latvaan. Ja siellä se sitten on häneltä piilossa, mennyt!
Larille pyrki karvas itku kurkkuun kohoamaan, kun hän tätä ajatteli. Hän tunsi koko luontonsa nousevan pohjiaan myöten napisemaan tätä kohtalon kovuutta vastaan. Hänellä oli vain hämärä käsitys jumalasta ja yliluonnollisista voimista. Hän oli aina koettanut elää omillaan, anelematta niiden voimien apua. Mutta jos ne nyt asettuivat hänen tielleen, niin tunsi Lari kärsivänsä sanomattoman vääryyden.
Ja hän päätti uhmata, päätti ampua ja osata! Hän puri hampaansa yhteen ja tähtäsi kauan, hyvin kauan. Se ääni korvassa kuiski: Jätä huomiseen! — Mutta Lari ajatteli:
— Ei, se on myöhäistä! Tänään, nyt juuri sen täytyy tapahtua!
Ja kun hän oli saanut tämän loppuun ajatelluksi, tunsi hän selvästi näkevänsä pimeyden läpi pedon. Sen joka jäsen vapisi raivosta ja pelosta siellä ylhäällä oksalla, sen silmät liekehtivät, sen ilkeät, hampaat irvistivät ja kurkun alusnahka liikkui hiljaa murinan tahdissa. Lari näki tuon kaiken vain silmänräpäyksen, kuin salaman välähdyksessä.
Hän laukaisi.
Kuului vihlova rääkäisy. Ilves köyristäysi kokoon oksallaan. Sitten se horjahti, tarrasi kynsin hampain kiinni, mutta retkahti samassa hervottomaksi ja vierähti alas, pudoten raskaasti mätkähtäen hankeen. Samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi Sepe sen kimppuun. Syntyi lyhyt kamppailu. Ilves koetti pehmeässä lumessa sukeltautua koiran vatsan alle, mutta tämä heittäytyi syrjään ja iski samalla sivuuttain hampaansa pedon kurkkuun. Sen vihainen rääkynä tukehtui vähitellen kurluttavaksi murinaksi, sen potkivat käpälät oikenivat vavahdellen. Sitten se oli hiljaa…
Lari makasi paikallaan hangessa pyssy yhä tähtäysasennossa. Hän näki kuin unessa ilveksen putoamisen ja kamppailun edessään lumella. Hän tunsi itsensä sanoin selittämättömän onnelliseksi hyvin tähdätystä laukauksestaan. Mutta häntä väsytti, tuskin jaksoi enää selvästi ajatellakaan. Hän kääntyisi hiukan sivulle; siinä oli pieni näre, johon voi niin mukavasti nojata selkänsä.
Lari kuuli tuulen ryskeen yläpuolellaan puiden latvoissa; ja näki lumituprujen lentävän ilmassa. Mutta ne eivät häntä liikuttaneet, hänen oli lämmin ja pehmeä olla siinä kuusikon suojassa.
Äkkiä johtui Larin mieleen, että jospa hän oli nähnytkin unta, jos ilves ei ollutkaan pudonnut alas. Hän päätti ottaa siitä selvän ja huusi Sepelle:
— Sepe, Sepe poikaseni, tuo tänne se otus, tuo joutuin!
Sepe vastasi iloisesti haukahtaen ja alkoi vetää retuuttaa raskasta saalista perässään. Sepen täytyi kiertää pitkän matkaa päästäkseen edessä olevan hongan ympäri, mutta tuokion perästä ilmestyi se toiselta puolen innostuksesta heiluva häntä edellä ja raahasi ilveksen aivan isäntänsä viereen.
Lari taputti Sepeä, joka hyväillen pujahti hänen kainaloonsa ja alkoi nuoleskella hänen käsiään ja kasvojaan.
Tunnustelevasti siveli Lari ilveksen turkkia. Se oli vielä aivan lämmin, ja miten tuuhea se oli! Kerrassaan suuremmoinen! Ja hän oli sen ampunut, vaikka kova onni koetti panna kaikin voimin vastaan.
Lari hymyili ylpeänä.
Mutta sitten häntä rupesi nukuttamaan. Silmät pyrkivät kiinni ja ajatukset sotkeutuivat niin kummallisesti. Lari tunsi kuin keinuvansa pehmeällä alustalla. Hämärästi liikahti syvällä aivojen komerossa ajatus, että hänen pitäisi tehdä jotakin. Lari koetti muistutella mitä — tultako?
Mutta hänenhän oli niin lämmin, että ihan hikoili. Rakovalkea tuntui paahtavan siinä ihan vieressä niin unettavasti ja hyväillen. Ei häneltä puuttunut mitään.
Lari oli jo nukahtamaisillaan, mutta silloin irtautuivat ajatukset äkkiä ja lähtivät liitelemään kuin lennossa. Lari tunsi kuin kirkkaan aamun valkenemisen aivoissaan. Kaikki hänen pitkän elämänsä tapahtumat sukelsivat esille hämärästään loputtomana sarjana. Lari katseli niitä ihastuneena, eli ne uudestaan.
Hän oli olevinansa pieni poika, pahanen paitaressu vain, mutta jo silloin veti häntä riistan ajo. Hän juoksenteli kotimökkinsä pihalla paitasillaan ja ajeli heidän ainoata kanaansa, joka juoksi siinä hänen edessään kaakottaen. Lari oli jo saamasillaan kanan kiinni, mutta silloin se lehahti lentoon aivan hänen nokkansa edestä. Sitten kana unohtui ja Lari eli ensimäisen metsästysmatkansa. Pieni oli hän vielä silloinkin, vain kahdeksan vuoden vanha. Mutta hänellä oli jo yksi ansa, oma virittämänsä rihmanen kotimökkinsä riihen takana olevalla selkosella suuren muurahaispesän vieressä. Siinä tapasivat teiret käydä muurahaispesässä kylpemässä, ja siihen oli Lari isänsä opastamana ansansa asettanut ja itse vihinkin kuusen- ja katajanoksista laittanut. Ja hän juoksi sitä katsomassa kaksi kolme kertaa päivässä. Ja kun hän taas kerran juosta vilisti sinne paljas paita leiskuen, niin katso: rihmasessa pelmuaa teiri, suuri elävä teiri! Silloin hyppäsi Larin sydän, hän hyökkäsi kuin kissa teiren kimppuun ja kuristi sitä hyvän aikaa vielä senkin jälkeen, kun se oli jo aivan hiljaa. Laria pelotti, että jos se tekeytyi vain kuolleeksi ja aikoi lentää tiehensä, jos hän hellittäisi. Mutta kuolluthan se oli, Laria aivan nauratti nyt turha pelkonsa. Miten lapsekas hän silloin olikaan ollut! Mutta ylpeä hän oli, kun hän sitten teiri sylissään palasi kotiin. Se oli kyllä naarasteiri, semmoinen harmaa, mutta teiri joka tapauksessa. Ei mikään pahainen pyy eikä noituva riekon rehvana.
Lari muisteli edelleen. Kuva kuvan perästä vilisi hänen sielunsa silmien editse. Hän metsästi, metsästi. Ensin isänsä kera, sitten yksinään. Ensin ansoilla, sitten pyssyllä ja ansoilla yhtärintaa. Ensin pienempää riistaa, sitten yhä suurempaa ja suurempaa.
Lari eli kaikki metsästysretkensä uudestaan.
Lari ajoi kuusitoistavuotiaana ensimäistä hirveään. Hurja oli se ajo eikä Larilla ollut koiraa mukanaan. Se oli iso uroshirvi ja pakeni pitkän aikaa kuin nuoli laskematta Laria ampumamatkan päähän. Se pakeni kauas salolle, mutta hän ei hellittänyt; hän seurasi yhä hirven jälkiä, vaikka nälkä ja väsymys panivat polvet tutisemaan. Sitten hän tavotti sen suurella aholla, jossa kasvoi nuoria, miehen korkuisia mäntyjä. Hirvi pureskeli niiden latvakerkkiä ja alkoi vihaisena mylvähdellä hänet nähtyään. Lari ei silloin vielä ymmärtänyt, että iso uroshirvi oli vaarallinen, kun se alkoi sillä tavoin mylvähdellä. Hän tähtäsi rohkeasti ja ampui. Kuula oli kuitenkin liian pieni niin isolle otukselle, se ei tappanut paikalla. Ja silloin hyökkäsi hirvi häntä kohti sarviansa viskoen ja sieraimet raivosta pärskyen. Lari luuli jo tuhonsa tulleen, sillä hänen pyssynsä oli suusta ladattava, joten oli mahdoton saada siihen uutta panosta kyllin nopeasti. Hirvi oli jo aivan lähellä, Lari näki selvästi sen pienten silmien vihasta leimuavan. Onneksi sattui suuri puu siihen lähelle. Lari kaapaisi siihen kuin orava ja pääsi juuri parahiksi korkealle, kun hirven suuret kaviot iskivät puun kylkeen aivan hänen allaan. Kuori sinkoili kauas sen potkun edessä, vaikka puu olikin paksukaarnainen kuusi. Ja sitten alkoi hirvi mylviä, tanssia ja potkia siinä kuusen ympärillä. Mutta nyt Laria naurattivat sen hassunkuriset liikkeet, sillä hän ei ollut hellittänyt pyssyään, vaikka oli ollutkin niin turkasen kiire.
Hän latasi siellä puussa uudelleen, huolellisesti ja varmasti. Ja sitten hän tähtäsi suoraan sen vihaiseen tiirusilmään, kun se parhaillaan katsoa killisteli häntä kohti. Ja se laukaus tehosi; vain pari kertaa hirvi enää viskasi päätään, sitten alkoi horjahdella ja kaatua rojahti lopuksi mylvähtäen. Se oli mahtava saalis, siitä tuli lihaa, maukasta lihaa pitkäksi aikaa koko perheelle.
Sitten Lari metsästi kaksikymmenvuotiaana lintuja ja hänellä oli koira mukanaan. Hän pani tuhat, kaksi, kolmetuhatta ansaa. Lähes viikkokauden kesti kierros, kun hän kulki niitä kokemassa. Runsas taakka tuli joka päivä lintuja, sillä hän ampui siinä sivulla koiran haukulta. Linnuille teki Lari lavat ylös suuriin puihin, sillä mahdoton hänen oli niitä sieltä monien peninkulmien päästä joka päivä kotiin kantaa. Jokaisen Larin vakituisen yöpymispaikan luona salolla oli sellainen lintulava. Sitten ensimäisellä talvikelillä ne kelkan kera vedettiin kauppiaalle, ja silloin saatiin paljon rahaa ja hyviä kulijauhoja. Itsellä ei kasvanutkaan viljaa, vain vähän perunoita niissä karuissa, kivisissä peltotieroissa. Mutta kun linnuilla saatiin jauhoja, ja sitten talvella ammuttiin vielä hirviä, niin oli hyvä elää.
Ja talvella Lari tappoi vielä saukkoja pitkistä salopuroista. Ne asustivat niissä mielellään, kun kuusenjuurten ja komojen alla oli paljon onttoja paikkoja, joissa ne voivat piileskellä. Mutta hän tukkesi puron ja vahti sitten nousureijällä. Viisas lurjus se saukko kyllä oli ja varovainen, niin hemmetin varovainen. Voi tirkistellä tuntimääriä siinä nokka reikänsä suulla, ennenkuin kömpi ylös ja. läksi toiselle purolle. Mutta lopulta sen sentään oli pakko lähteä, ja silloin — piu! Se oli rahakasta riistaa. Kahdella saukonnahalla sai kokonaisen jauhokulin ja lisäksi vielä ruutia ja muita hyviä tavaroita.
Ja sitten eleli Lari yksin torpassaan, ei ollut enää isää eikä äitiä. Ja Larilla oli ikävä, hän viihtyi paljon paremmin metsässä kuin kotona. Hän nukkui parhaasta päästä rakovalkean ääressä ja ajatteli siellä kaikenlaisia asioita. Mutta sitten tuli mieleen niin kummia ajatuksia, oli ikävä sielläkin.
Ja sitten — sitten tuli Aune, ja he elelivät kahden torpassaan. He olivat onnellisia, ja sitä kesti kauan, monta vuotta. Heillä oli jo kolme lasta, ja heillä oli oma lehmä, muutamia lampaita ja porsas. Aune hoiti lapsia ja karjaa kotona, kutoi kangasta ja ompeli vaatteet. Ja Aunella oli aina lämmin keitto valmiina, kun Lari monen päivän perästä palasi salolta kotiin. Lämmin keitto ja sauna, höyryävä sauna. Oli niin suloista kaudella siellä kohmettuneita, väsyneitä jäseniään. Ja vielä suloisempaa oli sitten saunan jälkeen istua Aunen ja lasten kera pirtissä.
Mutta sitten — Lari liikahti tuskallisesti — sitten katosi Aune ja lapset ja kaikki. Lari koetti muistutella, mihin ne menivät ja hän muisti:
Ne vietiin hautaan — ensin lapset ja sitten Aunekin, melkein perätysten, sinä suurena tautivuonna, jolloin kuoli paljon ihmisiä kylissäkin. Ja sitten oli niin tyhjää ja autiota kotona, ei saunan lämmittäjää, ei lämmintä keittoa, ei Aunea, ei jokeltavia lapsia, ei mitään. Aina vain yksin, yksin.
Ja sitten Lari painui takaisin metsään, eli siellä, metsästi päivät ja nukkui yöt nuotiolla. Hongat humisivat hiljaa ja viihdyttävästi, suuri yksinäisyyden tunne haihtui vähitellen. Joskus se palasi pitkinä syysöinä, kun uni ei tahtonut silmään tulla. Silloin Lari itki yksin nuotiollaan, itki hiljaa ja ajatteli, miksi Aune ja lapset oli häneltä riistetty. Kohtalo oli ollut hänelle liian kova, hän ei olisi mielestään sitä ansainnut. Hän olisi antanut vaikka mitä, jos edes Aune olisi, tullut takaisin. Ja mikä kumma — kun hän oli itkenyt aikansa ja sitten lopulta vaipui uneen, niin Aune tuli ja tulivat lapset ja kaikki, ja he elivät taas yhdessä ja olivat onnelliset.
Näin vierivät vuodet, eikä Lari enää tarkoin tiennytkään, miten kauan siitä oli, kun Aune kuoli. Ei Lari sitä ajatellut eikä siitä välittänyt, kun hän näki Aunea öillä. Se oli niin kummallista, mutta hyvä hänen oli olla, ei hän enää yksinäisyyttä pelännyt.
Nytkin Lari näki Aunen. Aune viittoi hänelle mökin veräjältä, kun hän käveli lintutaakka selässään ahoa pitkin kotiin. Hän läksi juoksemaan ja jalat lennättivät häntä niin kevyesti. Mitä, juoksiko hän? — hänhän lensi!
Niin, hän lensi korkealla ilmassa. Hän näki kaikki tutut salot allaan, ja kevätaamun aurinko rusetti ja heitti ensimäisiä sädekimppujaan tuolta kaukaa Rajavaarojen takaa. Ja sieltä kuului kuin kaukaisena huminana teirien kuherrus. Ne olivat siellä soitimella, ja Aune viittoi sieltä kutsuen, kiirehtien.
Lari lensi sinne. Hongikot ja suot ja ahot vain vilahtelivat hänen allaan. Hän lensi keinuen. Ja sitten suli kaikki sinertäväksi autereeksi.
Tuli suuri hiljaisuus…
Myrsky rytisi metsässä ja villit vihurit ajoivat hurjina tanssivia lumipyörteitä suonselällä.
Sepe, joka oli loikonut ilveksen vieressä, nousi varovasti. Nuuski ja nuoleksi kauan Larin kylmennyttä kättä. Painautui sitten hänen kainaloonsa ja vinkua niiskutti valittavasti.
Naarvasalon uutistorpan Anni rakasti syvästi miestään Anttia. Tämän rakkautensa lakia totellen oli hän jättänyt kotitalonsa Ilomantsin Lumivaaran kylässä ja painunut Antin mukana asumattomalle Naarvasalon ruununmaalle, jonne he yhdessä olivat rakentaneet uutistorppansa aukean ahon laitaan, ainoaan paikkaan koko perukalla, jossa kasvoi vähän kaunista koivumetsää loputtoman hongikon reunassa ja jossa sitäpaitsi oli lähistöllä muutamia kirkasvetisiä ja kalaisia salojärviä.
Torpanmaan oli Antti saanut auliisti metsäherralta kahdestakin syystä: Ensiksi oli Antin isä myös ruununtorppari Lumivaaran lähisalolla, ja toiseksi oli metsäherra jo kauan mielinyt perustaa Naarvasalon perukalle erikoisen vartiopiirin, mutta ketään halukasta metsänvartijaksi lähtijää ei ollut ilmestynyt. Kaikki pelkäsivät sitä, että Naarvasalolta oli lähimpään ihmisasuntoon, jo mainittuun Lumivaaran ruununtorppaan, runsaasti kolmekymmentä kilometriä ja itseensä Lumivaaran kylään lähes viisikymmentä.
Antti ei kuitenkaan sitä pelännyt. Hän oli salojen lapsi ja hänelle olivat Naarvasalon ruununmaat pojasta pitäen tuttuja. Hän oli niitä samoillut ensin isänsä kera, sitten yksinään ansojansa asetellen ja niitä kaiket syksyt kokien. Monasti oli hän näillä matkoillaan yöpynytkin Naarvasalolle ja silloin oli hän aina valinnut yösijakseen saman paikan, sen hongikkoselkosen laidassa kasvavan koivumetsän. Siinä kasvoi koivujen keskellä aivan ahon reunassa yksi ainoa jättiläissuuri kuusi. Sen juurelle oli Antti vakinaisen tulisijansa laittanut, siinä oli hän monta yötä rakovalkeansa ääressä uinaillut.
Antti oli vähitellen alkanut rakastaa sitä ahonreunaa, ja kummia ajatuksia rupesi silloin siinä havuvuoteella kelliessä mieleen tulemaan. Rakovalkean pihkalta tuoksahtava lämpö hiveli niin unettavasti väsähtyneitä jäseniä, mutta sydämessä ailahteli outo ja hämärä kaipaus. Ei Antti aluksi ollut oikein selvillä mitä se oli.
Mutta kun hän sitten Lumivaaran kylällä silloin tällöin käydessään tutustui Anniin, alkoi se kaipaus ja ne oudot ajatukset hänelle vähitellen selvitä. Ei hän hyvään aikaan rohjennut niistä Annille mitään puhua, vaikka Annin silmien katse olikin sellainen, että se hänen mielestään aivan kuin kehotti puhumaan. Se katse sai kuitenkin aikaan sen, että Antille tuli yhä useammin asiaa Lumivaaran kylälle, ja joka käynnin jälkeen tuli hänen olonsa salollaan yhä rauhattomammaksi. Annin katse seurasi häntä kaikkialla, se kutsui ja houkutti. Se ilmestyi hänen sielukuvastimeensa päivällä ja yön unissa, ja lopulta alkoi tuntua siltä, kuin olisi se katse yhtaikaa pyytänyt ja soimannut häntä.
Silloin teki Antti päätöksensä, läksi mitään muuta asiaa tekosyyksi ottamatta Annia tapaamaan ja puhui hänelle suoraan kaikki ajatuksensa. Ja kun hän oli lopettanut puhumisensa, ja Anni nosti maahan painuneen katseensa häneen, näki hän siitä katseesta vastauksen. Se katse sai Antin melkein mielettömäksi riemusta. Hän tempasi Annin syliinsä ja painoi ensi kerran suudelman naisen huulille, eikä Anni vastustellut.
Seuraavana kesänä he sitten läksivät Naarvasalolle ja rakensivat sinne uutistorppansa. Annin vanhemmat ja koko suku panivat aika lailla vastaan, mutta Anni totteli rakkautensa lakia ja läksi. Vanhemmat suutahtivat tästä itsepäisyydestä niin pahasti, että antoivat Annille myötäjäisiksi vain yhden arkullisen vaatteita ja nuoren hieholehmän, vaikka talo oli kohtalaisissa varoissa. Mutta Anni lähti sittenkin.
Koko muukin kylä oli ymmällä Annin lähdöstä. Anni oli kylän pulskin tyttö, ja kylän poikamiehet katsoivat jokainen henkilökohtaiseksi loukkaukseksi Antin, tuon metsien kutsumattoman tungettelijan ilmestymisen heidän riistamailleen. Ja kaikki käkesivät, että Anni kyllä pian palaa takaisin sieltä salolta ja polvillaan kerjää vanhemmiltaan anteeksiantoa ja kattoa päänsä päälle.
Mutta ennustukset eivät toteutuneet, Anni jäi Naarvasalolle. Vuodet vierivät ja yhä syvemmin rakasti Anni miestään, yhä täydellisemmäksi tuli heidän onnensa.
Se oli eheä ja täydellinen vuodet läpeensä, mutta varsinkin oli joka vuosi yksi päivä, jolloin he muita täydellisemmin tunsivat onnensa suuruuden. Se oli se heinäkuun päivä, jona he ensi kesää Naarvasalolla eläessään olivat saaneet pirttinsä valmiiksi ja koristaneet sen yhdessä tuoksuvilla tuomen- ja pihlajanlehvillä sekä siirtäneet sinne yhteisen vuoteensa tilapäisestä tuohimajastaan. Joka vuosi he pyhittivät sen päivän, joka vuosi he silloin uudestaan koristivat pirttinsä tuoksuvilla tuomenlehvillä ja istuivat sitten sitä ihaillen pöydänpääpenkillä pitkän aikaa sylityksin, niinkuin olivat silloin ensi kesänä istuneet. Se oli heidän yhdyselämänsä suuri sunnuntaipäivä.
Jo kahdeksan sellaista sunnuntaipäivää he olivat viettäneet, kahdeksan vuosirengasta oli jo mennyt umpeen heidän elämänsä onnenkudelmassa. Heillä oli jo kaksi kaunista lasta, seitsenvuotias Olli ja viisivuotias tytönnypykkä Liisu.
Muutakin tavaraa oli jo aika paljon karttunut: Oli heillä kolme lehmää, härkämullikka, vasikka ja hevonen sekä monta lammasta. Ahosta oli jo suuri osa muokattu kauniiksi viljapelloksi, ja lisää peltoa oli Antti raivannut etemmäs korven laitaan. Sen lisäksi oli Antilla metsänvartijan palkkansa ja uudelta, nuorelta metsäherralta lupaus sen korottamisesta vanhempaan ikäluokkaan sekä vielä toinen lupaus Naarvasalon uutistorpan saamisesta omaksi perintötilakseen.
Mutta pääasia oli, että Antin käsivarret olivat yhtä vahvat kuin silloin alussakin, ja että Annin poskilla läikehti myös veri yhtä lämpimänä ja raikkaana.
Sivuutettuaan yhdyselämänsä kahdeksannen vuosipäivän saivat he pian viettää yhden ylimääräisen juhlapäivänkin. Saman vuoden marraskuun lopulla Anni synnytti kolmannen lapsensa, vantteran pojan.
Ei ollut heillä sen syntymähetkellä vierasta apua enemmän kuin oli toistonkaan lastensa syntymähetkellä ollut. Antti oli yksinään Annin apuna. Antti vaali ja hoiteli sekä häntä että pienokaista synnyttämisen jälkeen. Samoin toimitteli Antti myös kaikki Annin työt, ruokki ja lypsi karjan, keitti keitot ja lämmitti saunan, niinkauan kun Anni makasi lapsivuoteessaan.
Kauan ei Anni lapsivuoteessa maannutkaan, jo aikoja ennen joulupyhiä hän oli täydellisesti toipunut. Ja kun sitten heti uudenvuoden jälkeen nuori, iloinen metsäherra saapui vieraaksi, pidettiin Naarvasalon kodikkaassa pirtissä uuden tulokkaan varpajaispidot.
Metsäherra oli jo aika syksyllä käydessään luonut pitkän, merkitsevän silmäyksen Anniin ja sanonut hänelle leikkiä laskien, että hän tulee varpajaispitoihin heti uuden vuoden jälkeen. Ja hän piti sanansa, hän tuli renkinsä kera ja toi tullessaan kaksi miehen kantamusta kaikenlaisia hyviä lahjoja.
Erikoisista syistä on tässä mainittava, että hän muiden tavarain ohella toi myös kolme pullollista parasta viiniä, mitä oli saanut hankituksi. Silloin juotiin Naarvasalon pirtissä ensi kerran viiniä. Mutta ainoastaan yksi pullollinen juotiin, toiset kaksi pani Anni säilöön vastaisen varalle, niinkuin hän sanoi.
Suurten metsien sylissä piilevät omat kohtalottarensa.
Ne kohtalottaret eivät suvaitse heikkoja ja hemmoteltuja metsien neitseellisille antitöille tungettelijoita. Ne valikoivat metsien asuttajiksi oikean sukujuuren ja siinä tarkotuksessa ne monasti kolhivat hyvin ankarasti metsien lapsia.
Naarvasalon uutistorpan ja sen eläjät ne kohtalottaret olivat jättäneet tähän asti rauhaan. Alkoi jo näyttää siltä kuin Naarvasalon Annin rakkaus olisi ne kokonaan lepyttänyt ja voittanut puolelleen niiden kalsean ja armottoman luonnon. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Ne kohtalottaret pitävät silmällä Naarvasalon uutistorppaa ja sen kaunista emäntää. Ne eivät kiirehtineet, ne odottivat aikaansa ja pitivät silmällä. Ja kun niiden aika oli tullut, panivat ne Naarvasalon Annin rakkauden kovalle koetukselle.
Se aika joutui toista kuukautta pikku pojun varpajaispitojen jälkeen, eli siis helmikuun loppupuoliskolla, ja se tuli aivan yllättämällä.
Se tuli sillä tavoin, ettei Antti eräänä pyrynsekaisena pakkaspäivänä palannut metsästä, jonne hän oli lähtenyt aamuhämärissä viisas repolaiskoiransa Ilo mukanaan, luodikko ja kahdet saukonraudat selässään sekä kirvesnysä kainalossaan.
Antti oli metsään lähtiessään luvannut käydä torpalta viiden kilometrin matkan päässä olevalla Naarvalammen purolla, jonne hän oli huomannut torpan luona olevan ahon poikki vievän veresten saukon jälkien. Hän oli sanonut virittävänsä siellä vain ne raudat saukon kulkureille ja tukkeavansa puron reikien alapuolelta kokonaan ja yläpuolelta sen verran, ettei saukko pääsisi siitä läpi, vaan olisi pakotettu tulemaan reijilleen.
Niin oli Antti luvannut, ja tähän luottaen Anni odotti hänen paluutaan jo hyvissä ajoin iltapäivällä, mutta Antti ei palannut iltapäivällä, eikä vielä hämärän tultuakaan.
Annin valmiiksi keittämä päivällisrokka rupesi jo jäähtymään. Surkumielin katseli Anni sitä. Hänen mielestään olisi ollut niin hauska syödä kaikkien yhdessä, mutta lapset olivat nälissään eivätkä jaksaneet enää odottaa. Siksi pani Anni heille keittoa vatiin ja asetti heidät pöydän nurkalle syömään. Senjälkeen hän penkoi hiillosta patansa alle, koettaen saada sen sillä tavoin lämpimänä pysymään.
Hämärä sakoi nopeasti talviyöksi, mutta Antti ei vieläkään palannut. Anni alkoi käydä levottomaksi, sillä yön pimetessä yltyi tuulemaan ja pyry kiihtyi ankaraksi lumimyrskyksi. Se vinkui ja vihelsi nurkissa, se piiskasi puolijäätyneitä torpan ikkunoita ja ulvoi uunin piipussa, jonka juskat olivat hiukan raollaan..
Anni oli houkutellut unisiksi käyneet lapset makuulle ja odotti yksinään. Hän kehräsi keskilattialle kattolampun alle siirtämällään rahilla istuen ja liekutti samalla toisella jalallaan kehtoa, jossa pikku poju uinaili. Hänen silmänsä seurasivat kellon viisareja, jotka näennäisestä hitaudestaan huolimatta taivalsivat toisen pitkän iltahetken toisensa jälkeen, ja hänen herkkä korvansa kuunteli tuskallisesti jokaista pienintäkin ääntä. Hän tahtoi erottaa heti ensimäisen merkin tulijoista rientääkseen porstuaan ulko-ovea avaamaan.
Mutta sitä odotettua merkkiä ei kuulunut, Antti ei palannut. Ja kun hitaasti matavat kellon viisarit lähentelivät yhdeksää, sai Anni aivan yllättävänä varmuuden, ettei Antti ensinkään palaa.
Antin repolaiskoira Ilo palasi yksin kotiin…
Kuului ensin kaksi lyhyttä haukahdusta ulkoa. Anni oli vähällä päästää riemuhuudahtuksen ja sysäsi rukkinsa syrjään rientääkseen ovea avaamaan. Mutta samassa vilahti joku varjo ikkunaa vasten, vilahti ja hävisi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä alkoi haukunta kuulua rajuna, hätääntyneenä.
Ei Naarvasalon Anni ollut mikään pelkuri nainen. Hän oli terve ja karaistunut metsien lapsi, mutta tällä hetkellä hänen voimansa yrittivät pettää. Hän kuuli haukunnasta, ettei Antti ollut mukana, että Ilo oli yksin. Se tieto oli hänet ensi iskulla viedä tajuttomaksi; hän tunsi maailman mustenevan silmissään ja lattian keinuvan jalkojensa alla. Kuin unessa horjuen hän pääsi ovelle ja porstuaan.
Kun hän hyvän aikaa pimeässä haparoituaan löysi ulko-oven salvan ja sysäsi oven auki, syöksyi Ilo yltäpäältä lumisena suoraan häntä kohti ja oli vähällä kaataa hänet siinä pimeässä porstuassa. Ilo oli aivan mieletön. Se alkoi hyppiä ja ulahdella, tavotteli nuoleskellakseen Annin käsiä ja kasvoja. Se huohotti pakahtumaisillaan ja sen hätääntyneet silmät välähtelivät pimeässä.
Ilon käytös kertoi Annille kaiken: Antti oli saanut tapaturmalaukauksen, ei kyennyt kotiin hiihtämään, vaan oli lähettänyt Ilon apua hakemaan. Siinä tuokiossa maalautui Annin aivokuvastimeen koko tapahtuma ilmielävänä: Antti verissään hangella ja ponnistaen viimeiset sammuvat voimansa puhuu hän Ilolle: mene, mene kotiin, hae Anni! — Ilo epäröi, yrittää lähteä, mutta pöyrähtää neuvotonna takaisin ja tahtoo nuoleskella Antin käsiä. Silloin Antti toistaa hänelle käskevästi: Mene Ilo, vie sana Annille, vie sukkelaan! — Silloin Ilo lähtee.
Kun Anni palasi tupaan, oli hän jo ensi säikähdyksensä voittanut. Hänen sydänalassaan kyllä tuntui raskas, jäätävä herpautuminen ja hänen polvensa horjahtelivat. Mutta hänen valjuiksi valahtaneilla kasvoillaan kuvasti tyyni päättäväisyys. Hetkeäkään hukkaamatta hän alkoi valmistautua lähtöön.
Eikä Anni kauan aprikoinut, mitä hänen pitäisi mukaansa ottaa. Hän sai päällystakin ylleen, kääri paksun huivin päähänsä, tempasi orrelta hirven taljan ja heidän yhteisestä sängystään vuodepeitteet sekä naulakolta Antin pitkän lankavyön. Sillä kääräisi hän peitteet yhteen myttyyn, sytytti lyhdyn ja pisti tulitikut taskuunsa. Sen jälkeen väänsi hän lampun pienemmäksi, siirsi varovasti kätkyen lähemmäs lasten sänkyä ja heitti viimeisen siunaavan silmäyksen pienokaistensa yli.
Ilo odotti jo maltitonna ovella. Anni avasi ja sulki sen varovasti, joutui pihalle myttyineen ja lyhtyineen. Siellä riehui pelottava jumalanilma ja oli niin pimeä, ettei ilman lyhtyä olisi nähnyt tuuman vertaa eteensä.
Vasten kasvoja lyövät lumivihurit tekivät Annille hyvää, ne saivat hänet toimimaan nopeasti ja päättävästi. Ei Anni enää muistanut, että hän oli vain heikko nainen ja että hän oli ypöyksin, että lähin ihmisapu oli Lumivaaran torpassa, kolmenkymmenen kilometrin päässä. Hänen miehensä elämä oli kyseessä, hänen oli jouduttava, ennenkuin olisi myöhäistä.
Hän otti nurkalta suurimman vetokelkan ja sukset, kiinnitti peitemytyn kelkkaan, ettei se putoaisi, pujotti kelkan vetohihnan rintansa ympäri sekä läksi lyhty toisessa ja sauva toisessa kädessä hiihtämään Ilon perästä, joka edellä hyppien, ulahdellen ja haukahdellen alkoi painua hongikkoselkoselle ja suoraan Naarvalammen korpea kohti.
Anni oli hyvä hiihtäjä ja tottunut kelkan kera metsissä liikkumaan. Hän oli heidän yhdyselämänsä ensi vuosina, kun heillä ei ollut vielä hevosta ja Antti sattui pitempiä aikoja kotoa poissa viivähtämään, vetänyt suksipelissä kelkalla metsästä sekä polttopuita että heiniä. Oli noutanut monasti niitä, vaikkei olisi ollut tarviskaan, helpottaakseen Antin töitä ja valmistaakseen Antille edes lyhempiä ylimääräisiä lepohetkiä.
Viime vuosina oli elämä kyllä ollut paljon mukavampaa, kun oli saatu hevonen hankituksi. Ei tarvinnut enää enemmän Annin kuin Antinkaan metsätöissä kelkkaan turvautua. Mutta metsien kova koulu oli ehtinyt Annin kasvattaa ja karaista, ja hänellä oli sen lisäksi jo verissä esivanhemmiltaan perintönä pitkien ajanjaksojen kokemukset. Hän oli suurten metsien sukujuurta, ei voinut häneltä milloinkaan metsissä liikkumisen tottumus unohtua.
Siksi Anni hiihtikin pitkin, varmoin sysäyksin solkevassa hongikossa, jossa risut ja juuret eivät olleet kulkua haittaamassa. Eivätkä hänen polvensa enää horjahdelleet, ei sauvaa pitelevä käsi tehnyt ainuttakaan hapuilevaa liikettä. Eikä Anni ajatellut vastassaan olevia kolkon korven vihaisia voimia. Hän ajatteli vain Anttia, rakastamaansa miestä. Anni tahtoi hänet pelastaa, tuoda hänet kotiin, sitoa hänen haavansa, virvottaa hänet uudelleen elämään, vaikka hänen olisi sen hyväksi oma elämänsä pitänyt uhrata. Ja Annin sydämessä elpyi, lujittui toivo, että hän saisi Antin pelastetuksi, kun vain joutuisi sukkelaan. Ilon käyttäytyminen osotti Annin mielestä, että Antti eli vielä, oli ainakin silloin elänyt, kun Ilo jätti hänet ja riensi kotiin apua hakemaan.
Myrsky tohisi ylhäällä honkien latvoissa ja puisteli tupruavaa lunta Annin niskaan. Se tohina oli kuin raskasta kuolinsoittoa, se huokaili ja vaikeroi. Oli kuin olisi se laulanut pitkäveteistä, lohdutonta säveltä: ho-hoih, ho-hoih kun oli lyhyt se elämä, se onni! Ho-hoih, ho-hoih se sammuu, sammuu!
Anni ei kuunnellut myrskyn vaikerointia, ei huomannut niskaansa putoavia lumitupruja. Hän valaisi eteensä lyhdyllään, että huomaisi välttää tielle sattuvia esteitä; painautui sitten kumaraan, potkaisi jaloillaan ja sysäsi sauvallaan voimiensa takaa. Välillä vilkaisi hän lyhdyllä valaisten taakseen, ettei peitemytty pääsisi putoamaan hyppelehtien perässä tulevasta kelkasta. Ilo pysytteli koko ajan hänen edessään, johti häntä varmasti, epäröimättä, ja yhä rajummaksi tuli sen haukahtelu.
Ei Anni huomannut, miten pitkälti hän jo oli hiihtänyt, ei huomannut, ennenkuin selkonen alkoi yhtäkkiä viettää alaspäin ja hän näki kuusikkokorven edessään. Se oli Naarvalammen korpi; hän tiesi purolle olevan vielä matkaa parisen kilometriä ja se oli kaikki korpitaivalta.
Korpeen jouduttua hidastui matkanteko. Kuusikko oli sakeaa, sen alaspäin riippuvat lumiset oksat tukkesivat välistä tien kokonaan. Sen lisäksi oli lumen peitossa näkymättömiä esteitä, jotka tartuttelivat suksiin ja olivat monasti lennättää Annin nenälleen. Mutta osasi Anni korvessakin liikkua, hän väisteli taitavasti pahimpia esteitä, valaisi lyhdyllään aavemaisina seisovia lumisia kuusia ja pujottelihe niiden riippaoksien lomitse ja alaitse eteenpäin. Ilo puikkelehti edellä, pyörähti joskus hänen suksilleen, hyppäsi nuolaisemaan hänen kasvojaan sekä puhalsi sitten eteenpäin haukahdellen maltitonna.
Anni tunsi olevansa jo aivan hiessä, hänen sydämensä löi kiivaasti ja veri takoi hänen ohimoillaan, mutta mitään väsymystä hän ei tuntenut. Hänen sisällään soi vain yksi ääni: eteenpäin, nopeasti eteenpäin!
Äkkiä katosi Ilo kauemmas, päästi siellä rajun haukunnan sekä syöksähti sitten Annia vasten aivan mieletönnä, ollen vähällä kaataa hänet kumoon.
Anni tunsi sydämensä pysähtyvän, kohotti lyhtyään ja hidastutti vauhtiaan sekä katseli tarkasti eteensä. Hän painautui edessään olevan suuren kuusen oksien lomitse:
Sen takana oli muutamia syliä laaja aukeama, ja aukeaman keskellä makasi Antti suksilleen kaatuneena, pyssy selässä.
Toisen sauvansa oli Antti vetänyt poikittain eteensä ja piteli sitä yhä vasemmassa kädessään, joka oli, käsivarsi hiukan koukistuneena, hänen päänsä alla. Toisesta kädestä oli sauva luiskahtanut ja oli se käsivarsi painettu tiukasti kylkeä vasten. Näköjään oli Antti aivan hengetön; hänen päälleen oli jo karttunut hienoinen kerros sulamatonta pyrylunta, vaikka siinä suurten kuusten suojaamassa aukeamassa olikin aivan tyyni.
Joka jäsen vapisten painui Anni polvilleen Antin viereen ja kumartui lyhdyn valossa tarkastamaan hänen kasvojaan. Ne olivat aivan valkeat, silmät kiinni painuneet ja suupielissä näkyi hiukan verta. Anni pujotti kätensä pystyyn nostetun takin kauluksen alle: kaula oli lämmin, Antti eli!
Tulviva riemu täytti Annin sydämen, hän alkoi hätäisesti etsiä haavaa. Pian se löytyikin, se oli kylkeä vasten puristetun oikean käsivarren juuressa rinnan puolella. Antti oli käärinyt sen päälle paksun villaisen kaulahuivinsa ja se, samoin kuin takki ja hiha olivat yltäpäältä hyytyneen veren peitossa.
— Se on oikealla puolella, se ei ole tavannut sydäntä! vilahti Annin aivoissa. — Keuhkoja on ehkä tavannut hiukan, mutta ei paljon niitäkään, kun Antti on jaksanut hiihtää lähes kaksi kilometriä. Verenvuoto vain on Antin uuvuttanut, Antti pelastuu, pelastuu, kun ei ehtisi paleltua!
Anni asetti lyhdyn hangelle, veti kelkan Antin viereen ja levitti hirventaljan sen liisteille kaksinkerroin alustaksi. Senjälkeen hän painoi kelkan syvemmälle, irrotti Antin selästä pyssyn ja siirsi Antin varovasti kelkkaan, kääri hänet huolellisesti toisella peitteellä sekä sitoi lopuksi vyöllä jaloista ja keskiruumiin kohdalta kiinni.
Verenvuoto näytti jo tyrehtyneen, jonka vuoksi Anni antoi haavan olla koskematta. Pyssyn hän pani myös Antin viereen kelkkaan. Antin sukset hän nosti pystyyn keskelle aukeamaa ja otti niiden toisen sauvan itselleen, että voisi selkoselle päästyään hiihtää nopeammin. Ilo teuhasi koko ajan Annin ympärillä, sen riemulla ei ollut mitään rajoja.
Anni joutui sukkelaan taipaleelle, mutta taipaleen teko kuusikkokorvessa oli nyt hyvin vaikeaa. Antti oli kookas, ruumiikas mies, ja siksi raskaaksi käynyt kelkka upposi pehmeässä lumessa pajuvitsojaan myöten, tartutteli lumen sisässä piileviin oksiin ja pyrki vähän päästä niihin kaatumaan. Oli kulettava hyvin varovasti, pahimmissa paikoissa takaperin kelkan edellä hivuen. Kuusten oksilta tupsahteli suuria lumimöhkäleitä Annin niskaan; hän oli yltäpäältä sulavan ja jäätyvän lumen peitossa. Sen lisäksi oli hän aivan hengästynyt, hiki juoksi virtoina hänen kasvoiltaan, ja sulava lumi valui hänen kaulaltaan alas hartioille ja rinnoille. Mutta Anni ponnisteli hengähtämättä, hivui eteenpäin askel askeleelta ja pääsi vihdoin selkosen laitaan.
Siitä lähtien alkoi matka joutua nopeammin. Kuu oli kohonnut taivaalle, ja vaikka sakeat lumipilvet peittivät sen tyyten näkyvistä, valaisi se silti sen verran, että Anni huomasi näkevänsä ilman lyhtyä. Hän pani sen kelkan seville ja läksi sen jälkeen kahdella sauvalla sysien eteenpäin.
Myrsky soitti honkien latvoissa raskasta soittoaan, huokaili ja vaikeroi, mutta Anni ei kuullut sitä. Hän kuuli vain sydämessään sykähtelevän toivon: Hänellä oli elämä, kallis elämä kelkassaan. Se oli hänen rakastamansa miehen elämä ja se oli myös hänen elämänsä sekä heidän lastensa elämä. Se ei saisi sammua, sillä silloin sammuisi kaikki. Ei olisi enää Naarvasalolla elämää eikä olisi muuallakaan hänelle. Hän menehtyisi tai menettäisi järkensä, joka olisi vielä kauheampaa.
Anni ajatteli, ettei kohtalo voinut olla hänelle niin kova, se ei riistäisi Antin elämää, kunhan hän vain joutuisi sukkelaan kotiin, saisi hänen jäykistyneihin jäseniinsä uuden lämmön hierotuksi.
Anni hiihti huohottaen, vahvasti etukumarassa, pidellen sauvojaan alhaalta ja sysien niillä tasaisen joukeasti, ettei vetohihna nykisi kelkkaa ja tekisi sen kulkua epävakaiseksi. Vetohihna kiristi tiukasti hänen rintojaan, kelkka kulki raskaasti pehmeässä lumessa. Hänen sydämensä löi kuin halkeamaisillaan olevat palkeet, mutta hänen lihaksensa toimivat kuin sitkeät vieterit. Ne eivät lamautuneet, ne eivät antaneet perään. Lumisena ja matalaksi etukumaraan painuneena Anni muistutti talvierämaan tonttua, joka kiidättää kallista aarrettaan piiloon kolkon korven menninkäisiltä. Erämaan talven vihaiset voimat temmelsivät hänen tiellään, yö oli hänen ympärillään ja kuolo hiiviskeli hänen kantapäillään. Mutta hän hiihti niitä säikkymättä ja niitä uhmaten. Hän hiihti niinkuin hänen kaukaiset esiäitinsä olivat ehkä monasti hiihtäneet puolustaessaan korpien salatuissa pimennoissa jokaista kylvämäänsä elämänsiementä, jokaista sen häviävän pientä pisaraa pohjattomalla rakkaudellaan. Hänelläkin oli sammuva elämänkipinä kelkassaan ja sitä pelastaakseen hän hiihti oman uupumuksensa unohtaen, hiihti kuin henkensä edestä. Ja Ilo rohkaisi, kiihotti häntä maltittomalla haukahtelullaan ja pyörähtäen tämän tästä hänen käsiänsä nuoleskelemaan.
Anni tunsi sydämessään suurta kevennystä, kun hänellä oli edes yksi ystävä suuressa hädässään, oli edes Ilo. Paljon kolkompaa olisi ollut aivan yksin. Ilo oli uskollinen toveri, tajusi hänen hätänsä, ei heittänyt, ei hylännyt häntä. Hän puheli Ilolle hyväileviä sanoja lyhentääkseen aikaansa ja vapautuakseen aivoissaan polttavasta ajatuksesta, että hän kulki liian, liian hitaasti. — Hyvä jumala, eihän hän päässyt nopeammin, ei päässyt, vaikka miten olisi ponnistanut!
Välistä vilahti Annin aivoissa ajatus, että pitäisi pysähtyä, pysähtyä vain sen verran, että saisi koetella Antin kaulaa, vieläkö se oli lämmin, vieläkö Antti eli. Mutia hän hylkäsi heti säikähtäen tuon ajatuksen. Se olisi viivyttänyt, se olisi voinut maksaa Antin elämän, heidän kaikkien elämän. Epätoivoisesti hän silloin puristi sauvojaan, kun tuo ajatus vilahti. Painautui vielä matalammaksi ja sysi niin, että tupruna tuiski lumi, ja käärmeinä sujahtelivat notkeat sukset.
Antti oli saanut tapaturmalaukauksen kopistellessaan pyssynsä perällä onttoa komokkopuron jäätä, jonka alla saukko piileskeli. Siinä oli jää särkynyt ja pyssy lauennut. Luoti oli lävistänyt oikean käsivarren juuressa olevat vahvat rintalihakset ja tunkeutunut senjälkeen rintakehään tavaten myös hieman keuhkoja.
Antin pyssy oli harsu rihlaluodikko, jommoisia käytetään ilvesten ja muiden suurempien otusten ampumiseen. Sellaisen rihlan luoti tekee pahan jälen läheltä ammuttaessa, ja Anttihan oli saanut laukauksen läheltä, niin läheltä, että pyssyn suusta lyövä tuli oli kärventänyt vaatteet ja jättänyt merkit ihoon haavan ympärille.
Niinpä olikin luoti repinyt pahasti rintalihaksia, josta oli luonnollisena seurauksena hyvin runsas verenvuoto. Osaltaan oli tätä vuotoa lisännyt sekin, että Antti oli koettanut omin voimin ponnistella metsästä kotiin. Antin hiihtäessä olivat lihakset haavan ympärillä liikahdelleet pannen veren juoksemaan melkein kuiviin.
Verenvuoto vei Antin voimat kokonaan. Sidottuaan haavan sai Anni pitkän aikaa hieroa Antin jäykistyneitä jäseniä, ennenkuin sai häneen ensinkään elonmerkkejä. Ja kun Antti lopulta heräsi tajuttomuuden tilastaan, oli hän niin heikko, ettei jaksanut puhua montakaan sanaa. Nieli vain muutamia tilkkoja Annin valmiiksi varustamaa viiniä ja vaipui sitten raskaaseen, horrostilan tapaiseen uneen.
Seuraavana päivänä pysyi hän kyllä valveilla hyvän aikaa, koettipa laskea leikkiäkin lasten kanssa, jotka pyöriskelivät hänen vuoteensa ympärillä. Mutta heikko hän oli, ei mikään eine maistunut. Viini oli ainoa, mikä meni alas.
Se oli sitä metsäherran pikku pojun varpajaispitoihin tuomaa viiniä, jonka Anni oli siiloin tallettanut. Se sattui nyt hyvään tarpeeseen, se pelasti Antin hengen.
Ei ollutkaan Annilla paljon muuta sairaalle sopivaa ravintoa. Lihanlientä hän vain voi laittaa ja marjakeitoksia, siinä kaikki. Ei ollut maitoa. Muutamina talvina olivat he päässeet maidosta maitoon, mutta tällä kertaa sattuivat onnettomuudeksi kaikki heidän lehmänsä olemaan ummessa, ja Annin laskelmien mukaan piti ensimäisen niistä poikia vasta kuukauden kuluttua.
Se maidottomuus tuotti Annille tuskallisia ajatuksia. Maito oli ollut Antin mieliruokaa terveenä ollessakin, ja nyt oli Antti verenvuodosta mennyt niin näännyksiin, että olisi ehdottomasti tarvittu sitä. Mutta sen hankkiminen oli mahdotonta, he olivat salollaan aivan eristettyinä muusta maailmasta. Ainoa heidän kauttaan Aunuksen rajoille kulkeva salotie oli kokonaan ummessa. Muutamina talvina oli sillä tiellä ollut aika paljon liikettä, kun sattui olemaan tukkitöitä niillä perukoilla. Mutta nyt oli sellaisia töitä vain paljon kauempana pohjoisessa, ei heidän lähettyvillään, ja niinpä he eivät kuukausimääriin voineet odottaa ketään vierasta.
Sanalla sanoen ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada viestiä ihmisten ilmoille heidän hädästään. He saivat tulla toimeen kokonaan omin voimin.
Anni päättikin panna parastaan Antin hoitelussa ja hän uskoi Antin lujan ruumiinrakenteen tulevan hänelle siinä hyväksi avuksi. Ehkäpä Antti hyvinkin pian voimistuisi sen verran, että kykenisi nauttimaan hänen valmistamiaan liharuokia ja marjakeitoksia. Siihen mennessä riitti kyllä viini.
Tällaisia toiveita Anni rakenteli, mutta sitä tehdessään hän unohti pois haavakuumeen. Se oli näet ensi päivinä pysynyt aivan lievänä, sitä tuskin huomasikaan.
Mutta se alkoi kohota. Jo kolmantena yönä ilmeni vakavia merkkejä: Antin poskille nousi pahaenteinen puna, ja hän pyysi tavallista useammin juotavaa.
Salainen pelko täytti Annin sydämen, kun hän nämä oireet näki. Hän koetti kuitenkin peitellä pelkonsa Antilta, tekeytyi iloiseksi ja tiedusteli vain aivan kuin ohimennen, eikö Antti tuntenut poltetta haavassaan tai sen lähettyvillä. Hän arveli näet kuumeen aiheutuvan jollain tavoin haavan taitamattomasta sitomisesta.
Antti kuitenkin vakuutti, ettei hän mitään poltetta tuntenut, sekä lisäsi leikkiä laskien haavan olevan sidotun niin hyvin, ettei paras lääkäri olisi voinut sitä sen paremmin tehdä.
Annia eivät nämä vakuuttelut rauhottaneet. Hänen hätänsä kasvoi vain suuremmaksi, sillä seuraavana iltana alkoi kuume kohota jo hyvin aikaisin tuoden mukanaan ankaran hijotuksen.
Anni ajatteli toivottomana, että apteekkiin oli matkaa lähes kahdeksankymmentä kilometriä, eikä ollut edes minkäänlaisia kuumepulvereja. Heillä ei oltu konsanaan sairasteltu ja siksi olivat ne jääneet hankkimatta.
Hänellä ei ollut mitään muuta neuvoa kuin koettaa kylmiä kääreitä. Hän asetteli niitä Antin otsalle ja rinnalle sekä hieroi silloin tällöin kylmällä pyyhkeellä hänen muutakin ruumistaan. Se auttoi jonkun verran, mutta ei pitkäksi aikaa. Hikoileminen ei lakannut, ja sen seurauksena alkoi Anttia kiduttaa ankara jano. Yhtenään hän pyysi juotavaa. Anni sekotti siihen silloin tällöin viinitilkkasen, ja sillä tavoin sai hän Antin vielä sinä yönä pysymään tajussaan.
Seuraavana yönä Antti rupesi hourailemaan. Hän puhui sekavasti metsästysretkistään ja uutisviljelyksistään. Välistä hän odottamatta hyppäsi puhumaan myös heidän ensi tutustumisestaan, heidän muuttamisestaan Naarvasalolle, heidän pirttinsä rakentamisesta ja heidän suuresta onnestaan, kun se oli saatu valmiiksi. Pehmeä tuli silloin sointu Antin ääneen, ja hän voi toistella pitkät ajat sana sanalta jotakin heidän kesken tapahtunutta keskustelua, joka jo ammoin oli unohtunut Annin mielestä.
Mutta sitten säpsähti taas Antti, onnenkuvat katosivat hänen sekavasta aivokuvastimestaan. Hän alkoi tuskallisesti hokea verenvuodosta ja vaikeroi, ettei jaksanut hiihtää kotiin. Hän alkoi liikutella käsiään, koetti nousta sängystään, ponnisteli epätoivoisesti. Hän oli pyrkivinään Naarvalammen korvesta kotiin, mutta se korpi oli loputon. Hän hoki käheällä, epätoivoisella äänellä: Ei, minä en jaksa, en jaksa, vereni vuotaa kuiviin. En pääse tästä korvesta, tänne jään, ja Anni ei tiedä, ei aavista mitään! — Hän huoahti raskaasti ja Anni tunsi hänen käsiensä, joita hillitessään hän juuri oli saanut ponnistaa kaiken voimansa, valahtavan aivan hervottomiksi.
Kauan ei hervottomuuden tilaa kuitenkaan kestänyt. Seuraavana hetkenä alkoi houreiden villi kiertokulku uudelleen, käyden vain yhä sekavammaksi, yhä katkonaisemmaksi.
Eivät auttaneet enää kylmät kääreet eivätkä pyyhkeet, eivät voineet ne Anttia tajunnan maailmaan palauttaa. Vain hiukan rauhallisemmaksi Antti tuli kääreiden muuton jälkeen, mutta se rauhottuminen kesti vain hetkisen.
Jäätävä tuska ja tylsä epätoivo alkoivat saada vallan Annin vapisevassa sydämessä. Välistä luuli hän henkensä salpautuvan nähdessään tuskan kuvien väikkyvän Antin kuumehohtoisilla kasvoilla, nähdessään Antin silmien säikähtyneen katseen ja kuullessaan hänen sydäntäsärkevää, hätääntynyttä vaikerointiaan. Ja kun Antti sitten odottamatta hyppäsi puhumaan heidän rajattomasta riemustaan, kun he ensi kerran koristivat uuden pirttinsä tuoksuavilla tuomenlehvillä, tunsi Anni sydämensä kuristuvan kokoon.