Samassa aukeni salin ovi ja noin neljän-toista vuoden vanha poika, pyssy ja jahti-laukku olalla, astui sisään. "Laura," kiljasi iloisena hän, "minä olen ampunut kuusi varpuista; Antonin kanssa olin linnussa suuressa puutarhassa; ne syömme tänäin puolipäiväiseksi."
Mutta nyt katkesi yksi liista puitteesta ja Wille putosi rötkälleen maahan; hän säikähti niin, että päästyään ylös alkoi juosta minkä jaksoi ryytimaan portin kautta tiehensä; hän unhotti jättää kängät ja juoksi kotiin, niin kuin häntä olisi takaa ajettu.
Tavalliisella vilpittömyydellä kertoi hän kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut, ja otti sanaa virkkamatta mestarin torat ja korvapuustit vastaan, — sillä hän tiesi tehneensä väärin, kun niin huonosti toimitti asiansa — ja asettaui työhönsä.
Koulu-salissa H:n puutarhassa kuulivat lapset kyllä romahduksen ulkopuolella ikkunaa, mutta sen syytä ei joutaneet tutkimaan, kun heillä nyt oli tekemiistä Jyrin varpusien kanssa. Niin pääsi Wille pakoon, ettei kukaan nähnyt häntä.
Seuravana päivänä vei mestari itse kengät ja Willellä ei ollut asiaa uudelleen mennä H:n puutarhaan.
Joulu-aatto läheni. Meidän pienelle ystävällemme oli tämä päivä aina ollut suuri Juhla, sillä hänen hyvä äitinsä, vaikka köyhä, oli aina hankkinut joulupuun pojalle. Lahjat tosin eivät olleet suuret, mutta moniaat lyijys-pännät, paperi, omenat, pähkinät ja muut semmoiset pienet tavarat ynnä ne pienet vaksikynttilät vaikuttivat poijassa verrattoman ihastuksen.
Nyt tällä kertaa ei hänellä ollut mitään toivomista, kuitenkin odotti hän suurella malttamattomuudella päivää, sillä hän oli itse itselleen valmistanut juhlan.
Kuin nyt joulu-aatto tuli, niin lähdetti mestari Willen hämärissä viemään muutamia paria kenkiä, jotka samana päivänä olivat saatu valmiiksi ja jotka olivat aivotut joulu-lahjaksi. — Tämä teki hänelle suuren ilon, sillä jo kauvan oli aikonut täksi illaksi rukoilla mestarilta lupaa; nyt laitettiin hän ulos ja tarvitsi vaan anoa lupaa siksi ajaksi, kuin, asiat toimitettuaan, jäi illasta jälelle. Mestarilla ei ollutkaan mitään sanomiista pojan anomusta vastaan; tämä pani sentähden työnsä pois, otti kengät ja joudutiikse kammariinsa.
Täällä oli hänellä pieni laatikko tulitikkuja, jotka oli ostanut, ja kynttilän pätkä. Nämä kalut pisti hän taskuunsa. Vuoteensa alla oli säilyttänyt kuusen oksan, jonka päivää ennen oli löytänyt pihalta. Tähän oksaan sitoi hän parin kenkiä ja nuken, joka oli lystin näköinen! Vanha sukka, täytetty kaikenlaisella töryllä, oli vartalona; vaatteet olivat tehdyt kirjavista nahanpalasista, jotka oli löytänyt työ huoneesta; missä kasvot piti olla, siinä oli palanen paperia, johon oli lyijys-pännällään piirunut silmät, nenän ja suun, — ja kirjavasta silkkisestä tilkusta, jonka kerran oli löytänyt kadulta, oli tehnyt nukellensa pään-peitteen. Kenkät jotka rippuivat oksalla olivat oikein kauniit. Willellä oli pussikko, jonka peri äidiltään ja joka oli kudottu monenvärisistä villasista langoista; tämän leikkasi hän rikki ja valmisti siitä sällin avulla parin kenkiä. Anturat oli sälli ostanut hänelle, ja vuorin oli saanut vanhasta verka-nutusta ja punasen nauhan, joka oli reunoin ommeltu, oli eräs rouva antanut hänelle.
Pienen kynttilänpään oli hän ostanut toisella niistä rossista, jonka oli saanut provessorilta. Muistahan pienet lukiani, että provessori antoi hänelle kaksi rossa, joista hän toisen antoi mestarille, ja toisen aikoi antaa Liisalle. Mutta hovin rouvan päälyskenkät lienevät vielä nahka-vuorineen kestäneet, sillä ei pitkään aikaan ollut tettänyt mestarilla mitään työtä, ja Wille ei siis saanut tilaisuutta kohdata Liisaa. Nyt oli hän käyttänyt rahat muuhun.
Oksalla nuttunsa liepeen alla riensi hän asialleen. Kun tuli kyökkiin, oli rouva, joka oli tilanut kengät, keittämässä jouluruokaa. Rouvan koettaissa kenkiä ja niitä maksaissa, heitti poika haluavat silmänsä monta kertaa patoin päin, jotka olivat tulella, ja nenäänsä tuli niistä makia haju. Eräässä pannussa oli monta paksua makkaraa paistumassa, joita pojan erinomaisesti teki mieli.
Rouva katseli häntä ja naurahti. "Sinun silmäsi, lapseni, ilmoittavat mitä sinulla on mielessä", sanoi rouva, "minä näen että tahtoisit suuhusi yhten näistä makkaroista. Kiitä onneasi, että minulla on niitä niin kyllältä, että voin lahjoittaa sinulle yhden". Tämän sanottuaan, meni rouva kaappiin, otti sieltä leivän puoliskan, josta leikkasi vähän pehmiää sisustaa pois, niin että se tuli veneen muotoiseksi, sekä pani siihen paksun, kihisevän makkaran. "Kas tuossa, lapseni", virkkoi hän, "vie tuo kotiisi ja ja'a siellä vanhempiesi eli sisariesi kanssa!"
Näin suuresta onnesta hämmästyksissään oli Wille vähän aikaa kuin mykkä, sitte suuteli sydämmelisellä ilolla hyväntekiänsä kättä ja kiirehti pois saadulla tavarallansa. Jo oli pimiä, kun tuli pienen ystävänsä majaan. Hiljakseen varpaisillaan astui hän porstuaan, leikkasi kääntöpää-veitsellään kynttilän pään monesta kohdin poikki, istutti palat kiini kuusen oksaan, sytytti tuli-tikuillaan kaikki kynttilät ja astui yht'äkkiä siihen pimeään tupaseen.
Mikä ilo eikö nyt noussut! — Liisa hyppi hänen ympärillään niinkuin koiran penikka ja se vanha mummo pani sängyssään kätensä ristiin rukoukseen.
Wille otti kaksi tiili-kiveä ja asetti niiden väliin pienen joulupuunsa; sen jälkeen otti ne kauniit kengät ja Liisan piti kohta koettaman niitä; ne olivat oikeen mukavat hänen jalkoinsa — ja hän alkoi taas tansia; se pieni tyttö otti kengät jaloistaan, suuteli niitä ja likisti rintaansa vastaan. Huvituksella katseli Wille häntä, osoittain sormellaan nukkea, joka oli oksan takapuolella: "katsoppas tänne Liisa, tätä pitää suutelemasi, mutta kengät panemasi taas jalkaasi." Kun se pieni tyttö näki kirjavan nahka-nuken, putosi kengät kädestä; ei mikään ollut hänelle niin mieleistä kuin nukki! Hän oli usein puupalikan ympärille käärinyt tilkkuja ja pitänyt sitä nukkena; nyt oli hänellä oikia nukki nenällä, silmillä ja suulla. Hän juoksi sen kanssa mummonsa luoksi ja huusi: "katsos mummo, nyt olen rikas! niin rikas kun rouva hovissa! Enempätä en enään koskaan halua!"
Ja kun Wille otti esiin leipänsä, jonka sisälle oli makkara ja kaikki kolme maistoivat siitä ja vähittäin söivät kaikki tyyni — niin ilosta ei loppua tahtonut tulla; ne lyhyet kynttilän päät olivat jo ammoin sitte sammuneet, mutta molemmat lapset pitkittivät leikkiään kuun valossa, melkein huomaamatta että joulupuu ei enään valaissutkaan sitä pientä majaa.
Vihdoin läksi Wille kotiin päin, mutta tuskin oli kerinyt tulli-portille, kun kuuli yövartian huutavan kello kymmentä. Säikähtyneenä alkoi hän juosta, sillä hän pelkäsi kototalonsa portit olevan jo lukitut kiini. Niin olivatki ja Wille-raukka luuli nyt täytyvänsä olla koko yön kadulla ja pääliseksi seuraavana aamuna saavansa mestarilta kovan selkäsaunan. Hän alkoi itkeä ja olikin tosiaan pahassa pulassa.
Nyt muistui mieleen yö-vartia, hänen hyvä ystävänsä; tällä kentiesi liene portin avain; iloisena pyyhki hän taas kyyneleet pois silmistään ja päätti kävellä katua edestakaisin ja niin odottaa yövartian tuloa. — Astuttua parin askeletta näki hän jotain kiiltävän kadulla; hän otti sen ylös, se oli raha-kukkaro kultarengailla ja tupsuilla. Hän aukasi sen; toisella puolella oli kaksi thalerin kappaletta; toisella puolen muutamia pieniä rahoja ja yksi paperiin kääritty kultaraha.
Löytö ihastutti häntä aluksi. Tästä nyt saapi Liisa ja hänen mummonsa hyvät lahjat! ajatteli hän; mutta kukahan ne on pudottanut? oli hänen toinen ajatuksensa; jos kuitenkin voisin ne saada omistajalle takaisin! Huomena pitää kuulustelemani naapureissa, onko kukkaro keltään likeellä asuvalta pudonut. — Wille pisti sen taskuunsa. Samassa tuli yö-vartia, aukasi portin, poika pääsi sisään ja hiipi hiljaa rappusia ylös kammariinsa.
Seuraavana aamuna oli hän kipiä; viipyminen ulkona kylmänä yönä oli tehnyt hänen oikeen sairaaksi, niin ettei hän voinut nousta vuoteeltaan. Niin makasi hän kokonaisen viikon yksinään; huolta ei hänestä pidetty, kuin vaan niin paljon, että rouva toi hänelle kerran päivässä vähän ruokaa. Uuden vuoden aattona iltapuolella tuli hänen luokseensa sälli; tämä oli ollut joulun pyhinä poissa tervehtimässä äitiään, joka asui maalla.
Wille oli pannut löydetyn raha kukkaron makuu-vuoteensa alle; hän ei tahtonut ilmoittaa löytöänsä mestarille, sillä pelkäsi mestarin sen kanssa tekevän samoin, kuin juomarahainki kanssa — ja kukkaron sisältö oli liikuttamatta.
Nyt tuli sälli. Hän oli ystävällinen ja Wille ei malttanut olla hänelle kertomatta, mitä oli löytänyt; käski häntä myös kuulustelemaan, oliko kukaan naapureista pudottanut kukkaron.
"No, sitä en minä tee!" vastasi sälli. "Mitä olet löytänyt on omasi, — ja jos et yksinäsi tahdo rahoja pitää, niin anna minulle puolet ja Liisalleki osa! — Mikä tyhmyys että antaa rahat takaisin! Joka ne on pudottanut, on varmaan rikas, — Mitä hän sitte niillä tekee, kuin on kukkarossa; varmaan on hän jo totuttanut itsensä olemaan ilman niittä, — sinä ja minä olemme köyhiä ja tarvitsemme kyllä rahat!"
Nyt oli kiusaaja taas siinä, eikä Wille tienyt, mitä piti tekemän. Löydetty ei tosin ole varastettu, ajatteli hän, — pitääkö takaisin annettaman, mitä on löydetty? Liisa saisi vissiin niin paljoilla rahoilla kokonaisen hameen. Ei kuitenkaan rohjenut luottaa sällin puheesen. Jos äitini nyt vaan eläisi, sanoi poika itsekseen, niin hän kohta ilmoittaisi jos tämä on kiusaus. Luulen kuitenkin sällillä tällä kertaa olevan oikeen; mutta, jos tuo kuitenkin on synti? — jos taas omatuntoni tule saastutetuksi?
Sälli katsoi kysyvillä silmillä poikaa. "No Wille," virkkoi hän, "missä on kukkaro? Pannaan kahtia!"
Poikaa arvellutti asia, sydän oli levotoin, hän yritti jo ottamaan kukkaron piilosta, — mutta rouva tuli samassa tuomaan ruokaa ja sanoi sällille: "mieheni tahtoo puhutella teitä:" "Jää hyvästi, Wille, huomiseksi;" sanoi sälli mennessään, "varhain huomen aamulla tulen tervehtimään sinua."
Pieni ystävämme söi keitoksensa, heittiikse taas hiljaan pitkälleen ja muisti äitiänsä. "Oi, olispa hän vielä hengissä!" ajatteli hän, "kuinka vaikea on aina tietää mikä on oikeen, mikä väärin! Äitini neuvosi minua eroittamaan hyvän pahasta." Poika itki. Kukkaro teki hänelle huolen.
Kuin hän tuumi taitavansa ostaa Liisalle hameen ja toisinaan kukatiesi mummolle leipää eli muuta einettä, niin ilo, jonka täten ystävilleen tekisi, ihastutti häntä jo edeltäpäin; sen perästä taas johtui mieleen ettei rahat olleetkaan hänen omansa. Ohhoh, vuosi takaisin eli vielä äitini, silloin kirjoitettiin viimeisen kerran 1842, nyt viimeisen kerran 1843. Silloin sanoi äitini: vuoden lopussa pitää, poikani, muistelemasi, miten olet käyttäinyt kuluneella vuodella, oletko paljon väärin tehnyt ja senperästä lujasti päättää seuravana vuotena karttaa kaikkea pahaa. Minä tein niinkuin hän vaati, ja senjälkeen valvoimme vielä, kunnes yö-vartia huusi kaksitoista; sitte sanoi: jää hyvästi vuosi 1842! — ja suutelin äitiäni ja lupasin etten milloinkaan uudella vuodella saattaisi hänen mieltänsä pahaksi. — Minun rakas äitini! Hän kuoli pian — paljoa ennen vuoden loppua; mutta tahdon kuitenkin ilahuttaa häntä taivaassa! — Kun vaan tietäisin miten pitää tekemäni kukkaron kanssa.
Poika parka itkeä nyyhkytti, sillä se ei ollut mikään helppo asia, että luopua ilosta saada ostaa Liisalle uusi hame. Vihdoin nukkui hän ja heräsi vasta yövartian huutaissa kaksitoista. — "Jää hyvästi, jää hyvästi, vuosi 1843!" ajatteli hän, "nyt on uusi vuosi! Tänäin en saa suudella äitiäni, mutta tahdon katsella hänen hautaansa, sen taidan minä tehdä!"
Hän putkahti sängystä, sytytti pienen kynttilä-palan, joka oli jäänyt jälelle joulupuusta, ja otti käsille laukun piirustuksineen, joiden joukossa oli myöskin haudan kuva. Hän pani paperin matalalle tuolille, asetti kynttilän viereen ja lankesi polvilleen. "Rakas Jumala," sanoi hän, "Sinä olet ottanut isäni ja äitini minulta, minä en enään taida luvata heille olla kuuliainen lapsi; minulla ei enään ole muuta, kuin tämä hauta: nyt lupaan Sinun ja haudan edessä mielelläni tehdä kaikki, kuin sinä tahdot ja on sinulle otolliista!"
Poika käänsi paperin ja luki: "mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa Jumalan siunauksesta hedelmä-puu." "Anna minulle, o Jumala, siunauksesi, ja anna minun tulla hedelmä-puuksi!"
Kynttilä oli sammumaisillaan, ja Wille kerkisi sen palaissa tuskin panna kuvansa jälleen laukkuun ja mennä vuoteesensa. Hän nukkui kohta ja näki unta: Hän oli seisovinansa isossa pytingissä jonka ikkunat ja ovet olivat lujasti kiini suljetut, se oli vanki-huone: kaikki huoneet olivat täynnä onnettomia ihmisiä, jotka olivat tehneet syntiä. Eräässä nurkassa istui nuori mies kahleissa, jota pojan erinomattain oli sääli. "Mitä pahaa on tuo tehnyt?" kysyi hän eräältä mieheltä, joka näkyi olevan vankien vartia. "Hän on varastanut, pettänyt ja ei enään pääse vapaaksi"; vastasi mies, "hän on suuri pahantekiä, askeleen toisen perään on hän ottanut synnin tiellä, ja kuitenkaan ei hänen ensimmäinen rikoksensa ollut suuri; hän oli pitänyt itsellään kukkaron, jonka oli löytänyt, ja niin ensikerran eläissään tehnyt pahoin."
Wille heräsi, kello löi samassa yksi, yövartia huusi. Täynnä kauhistusta nousi Wille ylös, unen-pöppörässä sieppasi hän kukkaron ja juoksi porstuaan, jonka ovi oli katuun päin. "Yö-vartia!" huusi hän niin kovaan, kuin voi. Yövartia seisahtui kuuntelemaan. "Minä löysin joulu-aatto-iltana kadulta kukkaron, kuulustele kennenkä se on!" huusi Wille ja samassa viskasi kukkaron kadulle; yövartia otti sen ylös ja pisti taskuunsa. Mutta poika kääntyi takaisin ja puhtaalla omalla tunnolla laskiikse vuoteelleen, Pani kätensä ristiin ja sanoi rukoillen: "Minä kiitän sinua, o Jumala, että olet ohjanut minua oikealle tielle!"
Seuraavana aamuna tuli sälli lapsen vuoteen luoksi; kuume oli yölisistä tapauksista väkinyt. Wille ojensi tulikuuman kätensä houkutteliaalle ja sanoi lempeästi: "Jumala on ottanut minulta rahat; niitä ei minulla enään ole!"
Taas kului moniaita kuukausia. Wille oli jo kauan ollut terve ja kertonut sällille unensa uuden vuoden yönä; ja se nuori mies, vaikka oli varsin kevytmielinen, ei tohtinut soimata poikaa hänen työstään. Joitakuita päiviä ennen paranemistaan oli Wille kysynyt ystävältään yö-vartialta, oliko hänelle onnistunut saada tietoa kukkaron omistajasta ja tähän oli hän vastanut antaneensa sen eräälle mainiolle maalajalle, joka asui H:n puutarhassa. — "Luultavasti isä niille kolmelle lapselle, jotka näin koulusalissa," ajatteli Wille.
Talvi oli ohitse ja kevät oli käsissä. Aurinko paistoi kirkaasti ja taivas oli seljes, kaikki puut viherjöitsivät ja hedelmä puut olivat kukkia täynnä. Eräänä päivänä istui Wille työhuoneessa tuolillaan ja pujottian uhoja uusiin kenkiin; usein pyörähti hänen silmänsä avatusta ikkunasta ulos, jossa iloisia pääskysiä lenteli ja liehakoiten tekivät pesiään. Nauhat olivat pujotetut — samassa kuuli mestarin sanovan: "ota, Wille, lakkisi ja vie kengät Wirtasen rouvalle! Se asuu H:n puutarhassa, jossa provessorin rouva oli kestissä, se on provessorin rouvan miniä!"
Wille olisi mielellään tämän ilahuttavaisen käskyn tähden halanut mestaria. Kuinka lystiä päästää niin kauniilla ilmalla ulos, ja senlisäksi saada mennä H:n puutarhaan! Ehkä saan taas kurkistaa kouluhuoneesen, mietti hän ja nauroi itsekseen, — Siinä oli niin lysti puitteitten liisteillä istua ulkopuolella ikkunaa ja saada nähdä kaikki, mitä lapset tekivät. Hän juoksi kammariinsa, otti lakkinsa, ja lähti tielle kenkineen. Tänäin ei hän huolinut kirjakaupoista, hän ei tahtonut menettää aikaa ja juoksi riemuiten kaupungin läpi.
Vähässä ajassa tulikin H:n puistoon. Pienen portin kautta meni hän puistosta ryytimaahan, joka oli pytingin piha-puolella, ja, koettelematta oliko ovi auki, kiipesi lapselliisesta uteliaisuudesta puitteille, joita myöden nyt oli kasvanut köynnöksiä suurilla lehdillä ja kellon muotoisilla punertavilla kukkaisilla. Hän teki reijän lehtien ja oksien väliin varovasti, ettei niitä vahingoittaisi, ja katsoi reijästä. Huone oli tyhjä, mutta ikkuna auki, ja hän sai katsella kaikkia.
Mikä onni, jos saisin astua sisään ja oikeen tarkkaan katsella kaikkia kapineita! ajatteli hän; mutta laskii alas liisteiltä ja meni ovelle; se oli lukittu, samoin kuin ensimmäisenkin kerran. Hän alkoi nytkin kävellä ympäri huoneen edustalla, kunnes jokuun tulisi.
Toisessa päässä näki hän ikkunan niin ikään auki; hän seisahtui. "Mitähän tuossa huoneessa on? ehkä siellä on jokuun, jolle voin antaa kengät!" ajatteli hän ja välleen notkiasti kun kissa oli istumassa lehtien ja kukkien keskellä.
Illalla kirjoitti hän sitte ystävälleen Juliukselle mitä hän tässä näki, mutta en tahdo omilla sanoillani kertoa Willen mielipitoja, vaan sen siaan panen tähän pienille lukioilleni kopion hänen kirjeestä:
Rakas Julius!
Nyt taas on minulla erinomainen halu päästä maalajaksi! Minkätähden pitää olemani suutari? Ilkeät jalkimet, ilkeä pikilanka, ilkeät nahat! Kun minusta kerran tulee maalaja, niin kuvaan minä kaikki ihmiset paljain jaloin, ihan sentähden etten tarvitse muistakaan saappaita! — Tänäin olin H:n puistossa, jossa Wirtasen rouva asuu. Ovi oli kiini mutta minä kiipesin puitteiten liisteille niistä nähdäkseni, oliko kukaan huoneessa. — Ah Julius, olisitpa nähnyt sen huoneen! Näethän, minä soisin sydämmestäni jälleen nähdä äitini — ja yhtä sydämmellisesti soisin minä saavani kutsua semmoista huonetta omakseni! voi, Julius, olispa minulla semmoinen huone, niin olisin — jaa — niin olisin minä — maalaaja!!!
Kun seisoin ja katsoin ikkunasta sisään, niin ajattelin: noin kaunis lienee paratisi ollut! Näethän, likeellä ikkunaa oli huoneessa telineet; minä tiesin ne kohta olevan maaluu-jalat, sillä eräässä isäni piirustuksessa on semmoiset maalatut; vieressä oli siveltimiä ja väri-lautainen. Seinällä riippui kuvia — niitä en nähnyt oikeen selvästi — mutta — ei aikaakaan kuin olin keskellä permantoa; niinkuin orava putkahdin minä sisään, ennenkuin kerkisin ajatellakkaan! Mitkä somat kuvat! Eräällä pöydällä oli myöskin vartalokuvia, mutta kuvat seinällä olivat paljoa ihanammat; seinä-kaapissa oli kipsistä valettuja käsiä ja jalkoja, kaikki oli niin ihmeelliistä, mutta, niinkuin sanon, kuvat seinällä olivat kaikein kauniimmat. Keskellä huonetta oli pitkä pöytä ja sen päällä oli liitua, paperia, lyijys-pännä; lankkuja, samanlaisia kuin isäni; vieressä oli mukava tuoli ja sanomalehtiä oli yltä ympäriseen, niissä oli pieniä kuvia aivan niin kuin sinun piplia-historiassasi; kaikki oli niin kaunista; mutta kuvat, kuvat seinällä olivat kaikkeen kauniimmat, niillä oli kullatut raamit. Minä en voi kaikkia kirjoittaa sinulle, mutta joukossa oli eräs, jossa maisema oli kuvattu; — etpäs usko, kuinka minä nauroin haikara-linnulle joka seisoi heinikossa ja koetti pitkällä jalallaan raapia itseänsä! — Merellä olevan myrskyn kuva on kauhia! Korkeiten valkeapäisien aaltojen keskellä on laiva kaatumaisillaan, merimiehet ovat säikähtyneen näköisiä, niin että mieleni teki rukoilla niiden poloisten edestä. Tämä kuva ei kuitenkaan ole paras. Eräs munkki on molempain tauluin välissä. — Julius, näkisitpä sen, hänen päällään on ruosteen karvainen viitta, hän pitää rukous-kirjaa kädessään ja nojaa itsiänsä patsasta vastaan luostarissa. Sen kasvot vasta on hyvästi tehty! Hän mahtaa vissiin olla hurskas, sen näkee hänen kasvoistaan.
Äiti vainajani sanoi usein: "joka rakastaa ja pelkää Jumalata, sen kasvoin on kirjoitettu, että niin tekee!" — Minä en koskaan ymmärtänyt tätä lausetta, sillä mielessäni oli aina kirjaimet, joita en kuitenkaan nähnyt kasvoissa: nyt ymmärrän mitä äitini tarkoitti, sillä munkin kasvoista taisin lukea että Jumala oli mielessä, ja murheellisen näkönen oli hän, — niin murheellisen — vissiin oli hän rukous-kirjastaan lukenut vapahtajamme kuolemasta! — Oi, Julius! Jospa äitini vielä eläisi että saisin kaikki kertoa hänelle! — Munkin vieressä oli sisilisko, se oli niin elävän näkönen. Opinkohan minä koskaan tekemään semmoisia kuvia? Minä rukoilen että Jumala tekisi minun maalaajaksi. Sanoihan äitini Jumalan kuulevan totisen rukouksen, sentähden rukoilen minä! — ja uskon toivoni tulevan täytetyksi. — Ole niin hyvä, rakas Julius, ja vie tämä viherjäinen lehti, jonka löydät kirjeessäni, äitini haudalle, minä otin sen Wirtaselta; kun en nyt asioistani voi kertoa äidilleni, niin lähetän kumminkin tään lehden. Jää hyvästi hyvä Julius! Sinä piiruat jo vissiin oikeen kauniisti; minä piiruan joka aamu aikaseen porstuan permannolla, sillä kammarissani ei ole ikkunata. Kohta kuin kuulen rouvan vispilöivän velliä, menen kyökkiin.
Ystäväsi — Suutarin oppi-poika, mutta vielä kerran maalaaja
Kuin minusta tulee maalaaja, niin maalaan minä kohta kaksi kuvaa, sen hurskaan munkin, ja — Pietarin, joka kielsi Herransa, ennenkuin kukko lauloi! muistatko vielä, kerroinhan minä sen sinulle. — Minä pidän aina mielessäni munkin kuvan, että tulisin niin hurskaaksi, kuin hän oli, ja Pietarin, etten enään valhettelisi. Jää hyvästi! tervehti isääsi; kuinka mielelläni söisin yhden hänen sämpylöistään! Täällä en koskaan saa sämpylätä.
Sinun Willesi.
Nyt jatkan kertomustani. Wille seisoi kauan huoneessa, joka niin ihastutti häntä. Vihdoin muisti hän, että hänen oli mentävä kotiin, jottei mestari suuttuisi. Hän tuli ulos ikkunan kautta ja löysi oven avoina. Kyökissä tapasi hän piian, joka sanoi hänelle herrasväen olevan kaupungissa provessorin luona ja käski hänen jättämään kenkät itselleen; rahat lupasi sitte tuoda mestarille.
Viikon-päivät kului ja rahat olivat vielä piialta tuomatta; mutta nyt vihdoin tuli niitä tuomaan ja Wille, joka jo toivoi piian unhottaneen koko asian ja mestarin kohta lähettävän häntä rahoja perimään, oli pahoilla mielin. Kuinka piti hänen nyt pääsemän H:n puutarhaan? — Ja sinne piti hänen kuitenkin pääsemän, kuvat piti hänen jälleen näkemän; niitä ikävöi hän niin kuin nälkäinen leipää.
Hän kuulusteli, oliko Wirtasen rouva tilanut kenkiä, ja sai tietää, että hän nykyjään oli ostanut monta paria valmiita ja ettei hän suinkaan moneen aikaan tarvinut uusia. Se oli paha; — Wille ei tietänyt millä keinoin saisi halunsa tyydytetyksi.
Kenkiä ommellessa, kuvia piirustaissa oli pojan mielessä kuvat maalaajan huoneessa, niistä näki hän unta ja tuumi kuinka piti saaman niitä taas katsella.
Jälleen kului viikkokausi; niin eräänä sunnuntaina nousi poika ylös aamulla kello kaksi, vaatettiikse ja juoksi kaupungin läpi esikaupunkiin H:n puistoon. Portti oli suljettu — siinäpä oli temppu, miten siitä päästä; mutta tämä este ei peruuttanut Willeä; hän istuihe maahan odottamaan, kunnes portti avattiin. Kauan odotti hän turhaan, aurinko nousi, kiurut lentelivät korkialla ilmassa; puistossa visersi sata-kielisiä lintuja. Vihdoin näki kärrit tulevan maito astioita täynnä, mies, joka ajoi, veti jämsästä, jonka toinen pää kelloneen oli puutarhan hoitajan asunnossa. Eräs poika avasi haukkottain suuren portin, mies ajoi sisään ja poika seurasi häntä.
Wille pistiikse portista sisään ja riensi ryytimaan pienelle portille, jonka löysi auki. Mutta säikähtyi kun näki ikkunan luukut olevan kiini.
Pytingin vieressä oli lehmus; tähän tuuheaan puuhun kiipesi poika ja aikoi siinä odottaa, kunnes ikkunat avattiin; tästä piilopaikastaan näki hän kaikki mitä alaalla tehtiin! Kuinka lystiä oli hänestä istua viherjöitsevässä puussa, ja hyvin näki siitä ikkunat!
Hän kuuli kellon lyövän — se oli viisi — nyt avattiin ikkunan luukut, ja ikkunatkin. Wille tunsi sydämmensä tykyttävän, siivet olisivat pitäneet hänellä olla taitaakseensa kohta lentää kuva-huoneesen, mutta ei rohjenut vielä liikkua paikaltansa. — Niinkauan kuin piika, joka avasi luukut, oli huoneessa, ei hän tohtinut tulla lehtimajastaan; minkä luulon saisi piika, jos näkisi hänet ikkunasta tulevan sisään? Uteliasuudensa ruvesi hävettämään häntä, hän pelkäsi saavansa toria, — mutta kääntyä takaisin kuvia näkemättä? — sitä hän ei voinut tehdä! "Eihän Jumala sentähden saata vihastua minuun," ajatteli hän, "eihän minulla mielessä ole mitään pahaa — tahdon vaan nähdä niitä kauniita kuvia."
Piika käveli edestakaisin, lakasi ja siivosi huonetta ja meni sen perästä toiseen huoneesen luultavasti tekemään saman. Nyt ei Wille enään malttanut olla alallaan. Hän tuli puusta maahan, juoksi ikkunan luoksi, kiipesi puitteita myöten ylös ja putkahti huoneesen öljy-maalinkilla tehtyin kuvain eteen, jotka niin olivat mielyttäneet häntä. Munkki oli taas hänen silmiensä viehätys; sitä katseli hän, sen kaunista muotoa, sen vieressä olevata pientä sisiliskoa, sen päällä olevaa ruosteen karvaista viittaa, ja rukouskirjaa, josta näytti äskettäin lukeneen, kaikkia silmäili hän vuorottain. Hän seisoi siinä niinkuin naulattu, suu vähän auki ja silmät taulussa kiini; kätensä oli pannut ristiin — hän oli ihastusta täynnä. — Hän ei kuullut kuin ovi avattiin, eikä huomanut että jokuun tuli sisään.
Maalaaja Wirtanen tuli työhuoneesensa; häntä kummastutti se pieni vieras siinä niin varhain aamulla; ensin oli hän valmis luulemaan poikaa varkaaksi, mutta kun näki, kuinka lapsi seisoi vakaisena kuvan edessä, niin tämä luulo haihtu mielestä; hän astui likemmäksi ja seisahtui pojan taaksi. — Samassa likisti tämä ristissä olevat kätensä yhtäkkiä rintaansa vastaan ja sanoi kovalla äänellä: "Ah, hyvä Jumala, salli minunki tulla maalaajaksi!"
Nämä innolla puhutut sanat liikuttivat erinomaisesti Wirtaista; lapsi sai hänestä itselleen ystävän, tämä laski kätensä hänen olkapäälleen ja, ikään kuin unesta heräävä, käänsi Wille itsensä häneen päin. Sanaa virkkamatta seisoi hän herran edessä, joka katseli häntä hämmästyksellä, kuin kohta alkoi tunnustella hänen muotoansa.
"Minä uskon, lapseni, että olemme ennen nähneet toisemme!" sanoi herraWirtanen.
"Niin, minä uskon — te olette — te maalasitte vanheimpani haudan — ja kirjoititte kuvaan." —
"No sitte oletkin se sama!" virkkoi maalaaja ystävällisesti; "mutta kuinka olet tullut tänne? — mitäs täällä teet?"
"Voi, nuo kuvat!" vastasi Wille ja löi silmänsä maahan päin; mutta pikaan otti hän herraa kädestä ja sanoi: "minä rukoilen antakaa minulle anteeksi!" Maalaaja, joka jo oli pojan ystävä, lupasi pojalle edeltäkäsin anteeksi, ja kehoitti häntä kertomaan, miten oli tullut huoneesen. — Hän taputti kädellään ystävällisesti poikaa poskelle, ja Wille kertoi hänelle vilkaasti, mikä oli hänen tänne saattanut.
Nyt pitää kertomamme yhtä ja toista sen ystävällisen miehen elämäkerrasta, jonka talossa pieni ystävämme nyt oli. Hän oli ainua poika sille provessorille, jonka Wille parin kertaa oli tavanut lukemassa, ja oli nainut tyttären eräältä rikkaalta kauppamieheltä, joka myöskin asui kaupungissa. — Se oli tämä kauppamies, joka viskasi thalerin Willelle, silloin kuin hänen valkeat silkki-vaate-kengänsä putosivat ropakkoon, ja Laura, hänen tyttärensä tytär, oli samana päivänä hänen luonaan ja katsoi pikimältään ikkunasta sitä onnelliista suutarin oppipoikaa. — Tälle oli ukko lähdettänyt ne pienet kengät, jotka Wille kiitollisuudesta viskasi ikkunasta sisään.
Herra Wirtanen oli varakas mies, hänellä oli välttävä oma omaisuus ja sai vaimoneensa paljon tavaraa, hän eli hyvin onnellisesti; kuitenkaan ei hän ollut luettava niiden ihmisten joukkoon, jotka käyttäävät suurimatkin sisään tulot vaan omaksi hyväksensä; omaisuudensa suhteen olisi hän taitanut elä suurellisemmasti, mutta hän kartti kaikkea ylöllisyyttä taitaakseen auttaa puutteenalaisia.
Hänellä oli kolme lasta, joilla oli opettaja ja opettajatar — nämä lapset olivat ne, kuin Wille näki kouluhuoneessa, joka samalla kertaa oli tyttöjen ja opettajattaren asuma-huone. Viivanto opissa ja piiruamisessa neuvottiin lapset maalaajalta itseltä. Kolme kertaa viikossa piti heidän kokoontuman hänen työhuoneesensa; Jyrillä oli mallina pienet vartalo kuvat kipsistä, Laura teki lyijys-pännällään huoneita ja kirkkoja ja Aunu veti viivoja. Lapsilla oli koko päivän jotain tehtävänä, ainuastaan illoilla saivat olla omassa vallassaan, mutta vapaus oliki sitte vasta heistä oikeen lystiä; ja niin hyvin isälle kuin äitillekin, sekä niiden vanhemmille, jotka kaikki illoiksi tulivat yhteen juomaan teetä, oli paljon huvitusta näiden iloisien lapsien leikittelemiisistä. Perimmäisen hyvä oli tämä kotoelämä, ja jokainen vieras, kuin sattui olemaan heidän joukossa, tunsi pian siitä itsessään hyväntekevät vaikutukset.
Maalaaja Wirtanen oli kaikilta rakastettu; sydämellisellä ystävyydellä kohteli hän jokaista ihmistä, kaikille, etenkin lapsille, osasi hän aina sanoa hyvän sanan. Omista lapsistaan oli hänelle niin paljon iloa, että oli mielellään heidän seurassaan. Kaikki, kuin ilahutti eli suretti heitä, puhuivat he hänelle täydellä luottamuksella ja hän iloitsi ja suri heidän kanssaan, niin totisesti kuin hekin, — hän oli lapsi leikitellessä heidän kanssansa. Luonnollisesti seurasi tästä hänen mielialastaan, tästä rakkaudesta lapsiin että ystävällisesti kohteli vieraitakin lapsia, joka teki että kaikki hänen pienet tuttavansa olivat mielellään ja uskaliaat hänen seurassaan ja rakastivat häntä. Olihan hänen ystävällisyydensä mielyttänyt Willeäkin, jo kuin ensikerran kohtasi hänen vanhempainsa haudalla; samoin vaikutti hänen puheensa ja käytöksensä pojassa nytkin hyvän mielen ja luottamuksen, kuin hän tavallisella hyväntahtoisuudellaan käski tätä pientä kutsumatointa vierasta kertomaan elämänsä vaiheet, ja Wille, joka niin kauan oli tottunut kärsimään mestarinsa kovuutta ja äkäisyyttä, luuli uneksivansa, kuin sai kertoa kaikki ja maalaaja niin ystävällisesti kuunteli häntä.
Ihan kuin hän oli päättänyt kertomuksensa ja Wirtanen vielä kyseli häneltä yhtä ja toista hänen entisestä elämästään ja nykyisestä tilastaan, avasi Jyri oven ja sanoi: "Tule isä juomaan kahvia! Äiti odottaa, Laura ja Aunukin ovat jo tulleet!"
"Tule poikani vähän ensin tänne," sanoi Wirtanen. "Näethän pojan tässä! hän löysi raha-kukkarosi jouluiltana; hän on sama, josta yövartia, joka toi kukkaron, kertoi. Silloin lupasit antaa hänelle lahjan; molempain täytyy meidän hävetä, että olemme unhottaneet koko asian. Mene nyt äitisi puheelle ja sano, että tuon vieraan kanssani kahville; me tulemme kohta perästä! — Tahdotko, lapseni, tulla kahvia juomaan kanssamme?" sanoi hän kääntyen poikaan päin.
Poika, kuin tiesi saavansa hyvän aamiaisen, punastui; kaikki lapset juovat mielellänsä kahvia ja Wille ei pitkään aikaan ollut maistana tätä juomaa, mutta muisti mestarin ja sanoi, ollen kahdan vaiheella: "minä kiitän — mestari saattaisi torua minua — jo on myöhä!"
"Minä laitan mestarilta kysymään lupaa," vastasi Wirtanen; hän soitti kelloa ja palvelia tuli sisään: "Anton," sanoi hän tälle, "mene suutari-mestari N:n luoksi, ja sano hänelle, että hänen oppi-poikansa on meillä ja että minä pyydän häntä antamaan pojan olla täällä vielä tunnin verran aikaa, minä saatan itse hänet sitte kotiin!"
Maalaaja vei nyt poikaa kädestä ruokasaliin; rouva otti hänet vastaan ystävällisesti, Laura ja Aunu katselivat häntä uteljaisuudella, niinkuin kaikki pienet tytöt tavallisesti tekeevät. Kaikki istuivat suuren pöydän ympärillä, opettaja ja opettajatar olivat myös saapuvilla. Wille sai istua Jyrin ja hänen isänsä välissä, Wirtasen rouva antoi hänelle suuren kupin kahvia ja siihen lisäksi koko joukon vehnäsiä. Tämäpä oli aamiainen!
Wille joi pitkällisesti kahvinsa, kasti vehnäsiään ja nautti niitä nähtävästi mielellään; suurinta vehnäsistään piteli kädessään, hän käänteli sitä ja katsoi herraa ja rouvaa silmiin. Häntä käskettiin sitä syömään, mutta hän ravisti päätään. Toiset lapset olivat jo lopettaneet aamiaisensa, mutta Wille katseli aina vielä kainustellen leipäänsä, ja ei saanut sitä menemään samaa tietä kuin ne vehnäset, jotka jo oli syönyt. Vihdoin virkkoi hän: "Saanko viedä tämän myötäni Liisalle."
"Liisalle?" kysyivät kaikki kummeksien, "kuka se on?"
Nyt kuin poika kerran oli ilmoittanut mielialansa, niin tuli rohkiammaksi. Hän kertoi kaikki mitä tiesi pienestä ystävästään, puhui kuinka se piti paljon arkkuisestaan, sen ilosta kuin hän vei sille leipää ja antoi puolet aamiais-keitoksestaan, ja sen mielipahasta kuin rouva oli saanut tiedon heidän tuumastaan. Hän puhui myös että Liisa sai provessorilta joka viikko kaksi rossa, aina siitä päivin kuin hän oli lähettänyt hänet sinne.
Ne toiset lapset kuuntelivat tarkasti ja ilo mielin hänen kertomusta, ja kun kuulivat että heidän rakas isänsäisä oli asiaan sattuvainen, niin se enensi heidän mielihyväänsä.
"Meidän pitää saaman Liisalle jotakin kokoon!" sanoi Jyri.
"Jok'ainuasta päivällisestä pitää meidän paneman hänelle tallelle ruokaa!" virkkoi Laura ja Aunu sanoi: "Jaa, ja nyt kaadetaan pieneen putelliin kahvia ja lähdetetään Willen keralla putelli Liisalle!" Riemulla otettiin tämä viimeinen esitys vastaan. Laura juoksi hakemaan putellia, ja Wirtasen rouva ei ollut vastaan, että kaasivat tähteet kahvi-pannusta siihen, sokuri ja maidon päällys eivät jääneet unhotukseen, jonka perästä putellin suuhun pantiin tulppa. Jokainen lapsista panivat vehnä-leipäsen pieneen koriin, joka oli salissa, ja Willen piti kantaman kaikki tyyni pienelle ystävälleen.
"No, tuo on kaikki hyvin", sanoi Wirtanen, "mutta Jyrin pitää muistaa, että on velassa Willelle. Jyri pudotti kukkaronsa kaikkine rahoineen, kuin hän jouluaatto-iltana tuli kotiin isänsä-isän luota; kultarahansaki silloin putosi, jonka oli saanut äidinsä isältä."
"Mitä sanoit, Jyri, silloin, kuin havaitsit vahinkosi?" kysyi maalaaja pojaltaan.
"Minä sanoin", virkkoi Jyri heti, "että lahjoittaisin kaikki kukkarossa olevat hopiarahat sille, jolta saisin kukkaroni takaisin; ainuastaan kulta-rahan, jonka äitini isä lahjoitti minulle, pitäisin itselläni."
"Ja tätä lupaustasi et ole pitänyt", sanoi Wirtanen. "Se, poikani, ei ole oikeen tehty; kuinka hyvin olisi Wille käyttänyt rahat! hän olisi uskollisesti niillä auttanut nikkarin tytärtä ja sen vanhaa äidin äitiä."
"Minä tarjosin yövartiaalle rahat", sanoi Jyri hämille tulleena, "mutta hän ei ottanut niitä vastaan, kuin itse ei ollut löytänä kukkaroa."
"Hän puhui kuitenkin pojasta, joka oli antanut sen hänelle ja pyysi sinua silloin asiasta likemmin kuulustelemaan. Minä unhotin sen perästä muistuttaa sinua, mitä olit velkapää tekemään, ja olen siitä nyt pahoilla mielin; kuin sanoin, molemmat olemme tehneet väärin ja pitää nyt miettimämme, kuinka asia on autettava."
Moniaita päiviä tästä tapauksesta kirjoitti Wille ystävälleenJuliukselle:
Rakas Julius!
Mene hautausmaalle ja kerro rakkaalle äidilleni, että minusta nyt tulee maalaaja! Etpäs usko, minua neuvoo nyt piiruamaan sama herra, joka on maalanut sen kauniin munkin. Voi kun olen onnellinen! Mutta nyt tahdon kirjoittaa mitä minulle on tapahtunut. Sama herra, joka pani värit minun piirustukseeni, on mainio maalaaja; se on juuri hän, joka on maalanut sen hurskaan munkin ja hän opettaa nyt minua! Hän on puhunut huoltajani kanssa ja on saanut hänet pitämään minua koulussa, jossa nyt käyn jokapäivä ja opin paljon uutta. Kuin kello yksitoista pääsen koulusta, niin menen herra Wirtasen luoksi ja saan piiruta samassa huoneessa, jossa munkki riippuu. Perästä puolen päivän teen vasta kenkiä. Herra Wirtanen sanoo, että hän koettelee minua muutamia vuosia. Jos olen tottelevainen mestarille, koulussa ja piiruamisessa ahkera, niin sitte saadaan nähdä, olenko soveljas maalaajaksi ja kelpaako minun tukkunaan antauda tämän taiteen harjoittamiseen. — Jos nyt sentähden herra Wirtanen muutamien vuosien perästä näkee minusta aikoja myöten tulevan oivallisen maalaajan, niin saan lakata kenkien teosta; mutta jos hän sanoo ei kelpaavani siksi, niin jään suutariksi.
Voi, Julius, kuinka tahdon olla ahkera! kuinka mielelläni tahdon tehdä kaikki, mitä mestari tahtoo! En nyt enään väkinäisesti paikkaa vanhoja kenkä-rania — ja jos toisinaan en saa ruokaa tarpeeksi, niin en ole siitä milläänikään; — minä olen kylläinen ilosta! Minulla on niin paljon kuin ilahuttaa minua! Herra Wirtasella on kolme lasta, jotka kaikki saavat kuukaus rahoja isältään; niillä aikoovat he auttaa Liisaa ja hänen mummoansa! Herra Wirtanen on lähettänyt erään lääkärin hänen luokseen, joka tekee hänen terveeksi, niin että taas voipi kehrätä. Liisa pannaan myös kouluun oppimaan neulomaan, että sillä keinoin vastedes, kuin tulee isommaksi, taitaisi elättää mummoansa.
Ja nyt jää hyvästi, rakas Julius, muista mennä hautausmaalle!
Sinun Willesi.
Enemmän kuin kymmenen vuotta myöhemmin nähtiin alkukesänä eräs nuori sälli astuvan sitä kaupunkia kohden, jonka hautausmaassa Willen vanhemmat lepäsivät. Kuin tuli hautausmaan kohdalle, poikkesi hän tieltä ja meni tähän rauhan asumasiaan.
Hautausmaa oli mäen rinteessä; matkustavainen katseli siitä kaupunkita ja silmänsä etsivät ylös kaikki tutut talot; ihmetellen silmäili hän erästä niiden seassa. Hän näkyi tuntevan sen oikeen hyvin, mutta siinä oli jotain, jota hän oudoksui; ennen oli se ollut keltanen, nyt oli se viherjäinen; katto oli ennen ollut laudoista, nyt oli se tehty kaakelista. Sälli valmistiikse kiiruhtamaan alas kaupunkiin, hän tahtoi ainuastaan vielä vähän katsoa ympärilleen hautausmaalla.
Tässäki näki ettei kaikki ollut entisellään. Hän tunsi hyvästi paikan, jossa ennen oli halpa hautakumpu; se oli vielä paikallaan, mutta sen ympäristö oli uusi! kummun ympärillä oli nimittäin viherjöitseväinen pensas-aita. Päällä kasvoi, niin kuin monta vuotta ennenki, neljä kauniisti kukkivaa kasvinta; entiset ei ne voineet olla, sillä ne olivat jo aikoja sitte kuivaneet; sen tiesi sälli. — Tarkemmin katsoissaan näki hän kivi-liuskan kukkien välissä, jossa oli niiden kahden vainajan nimet, jotka lepäsivät kummussa.
Haudan kaivajan vaimo tuli kastelemaan kukkia; sen teki hän joka ilta, sillä sai maksun siitä, että vaali hautaa. Kuin hän likeni vesi-astianeen, kysyi sälli: "kuka on niin kauniiksi koristanut tuon haudan?"
Vaimo seisahti ja vastasi: "Sen on tehnyt se nuori maalaaja N., niiden poika jotka tässä lepäävät. Hänestä on tullut ylistettävä mies, jollen on hyvin käypä maailmassa."
Sälli kuunteli kiiltävillä silmillä vaimon puhetta. "Onko hän täällä?" kysyi hän innokkaasti sydämmensä tykyttäissä.
"On," vastasi vaimo, "hän asuu tuolla viherjäisessä pytingissä, jonka katto on kaakelista, erään leipurin luona, josta hän pitää paljon. Niistä molemmista osaan kauniin kertoelman. Leipoja oli usein auttanut maalaajata ja tehnyt hänelle hyvää, kuin viimemainittu oli pieni, ja silloin oli poika luvanut kasvattuaan isoksi maalata hänelle leipurin taulun. — Mennä syksynä oli valkia valloillaan leipojan luona, tuli poltti katon ja koko joukon muuta tavaraa; vahinko oli suuri ja mies raukan täytyi kuluttaa paljon, ennenkuin sai huoneensa jälleen voimaan. — Siihen tuli vielä että leivän ostajat välillä olivat jättäneet hänet, ja kuin taas alkoi leipoa, niin ei kukaan ostanut hänen leipiänsä.
"Nyt tuli myös menneenä syksynä se nuori maalaaja tänne ja kun sai kuulla leipojan onnettomuudesta, maalasi hän hänelle taulun, niin kauniin, että kaikki ihmiset seisahtivat sitä katselemaan! Mutta se onkin niin luontiasti maalattu, että oikeen mieli tekee haukkaamaan siitä maalatusta leivästä! Nyt alkoi taas ostajat toinen toisensa perään ilmestyä hänen puotiinsa ja menekki on nyt niin suuri että tuskin kerkiää saada leivotuksi tarpeeksi asti. — Ei kauan sitte tuli maalaaja taas tänne, sillä leipuri odottaa poikaansa kotiin, joka kuleksi ympäri sällinä. Tätä tapaamaan on hän nyt tullut, sillä ne molemmat lieneevät hyvät ystävät. Leipurin poika ei tiedä mitään siitä kuin on tapahtunut; siitä eivät ole hänelle mitään kirjoittaneet; ensin ei isä tahtonut tehdä poikaansa murheelliseksi surkeilla sanomilla, kuin onnettomuus sen kautta ei kuitenkaan olisi tullut autetuksi, — ja onnellaan taas tahtoo ilahuttaa poikaansa vasta kuin tulee kotiin!"
Tarkasti kuunteli sälli kertomusta; kaksi suurta vesipisaretta juoksi hänen päivettyneitä poskiansa myöten. Hän kiitti ystävällisesti vaimoa, joka niin hyväntahtoisesti oli vastanut hänen kysymyksilleen ja lähti käymään hautausmaalta. Yhtäkkiä astui hänen eteensä nuori mies, joka jo vähä ennen oli ilmestynyt paikalle, vaikka ei vaimo ja sälli häntä hoksaneet, — ja ystävät, Julius ja Wille seisovat vastakkain ja syleilivät toinen toistaan.
Willestä oli niin muodoin tullut maalaaja! — Siksi oli Wirtanen havainut hänen kelpaavan ja oli mielellään opettanut tätä erinomaisilla luonnon lahjoilla varustettua poikaa. Nyt oli Wille jo kauan ollut kuuluisa ja monesta teoksestaan saanut sekä rahaa että kunniaa, ja ensimmäisen suuren hinnan, kuin sai eräästä kauniista taulusta, oli käyttänyt muistomerkiksi ikuisesti muistossaan pysyväisten vanhempainsa haudalle.
Tulevana vuotena aikoo hän matkustaa Italian maahan saamaan täällä taideiten kotimaassa vielä enemmän oppia. Hänestä on tullut nuori mies, jota kaikki pitäävät, niinkuin hän hyvin ansaitseekin, kunniassa; Wirtanen rakastaa häntä niinkuin omaa lastansa. Hän on ahkera, innokas ja hänellä on vielä lapsellinen mielensä; äitinsä hurskaita opetuksia ja päätöstänsä, että äidillensä vielä taivaassakin olla iloksi, ei ole unhottanut, ja ei vastakaan ole unhottava, sillä
Mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaaJumalan siunauksesta hedelmä-puu.
End of Project Gutenberg's Suutarin oppi-poika, by Thekla von Gumpert