He istuivat seppelöityinä kukkien tuoksussa ja tähtiyön kirkkaassa valossa. Heidän huulensa liikkuivat kummallisesti, ja heidän kurkkunsa kähisivät hyväksyvästi Koolaun puheelle. Nämä ihmiset olivat olentoja, jotka kerran olivat olleet miehiä ja naisia. Mutta nyt he eivät olleet enää pitkään aikaan olleet kumpiakaan. He olivat epäsikiöitä — kauhistus ja kaiken ihmisyyden luonnoton irvikuva. Hirveästi runneltuja rampoja, olentoja, jotka näyttivät siltä, kuin heitä olisi vuosituhansia kidutettu helvetissä. Heidän kätensä, mikäli niitä oli jäljellä, olivat kuin harpyian linnunjalat. Heidän kasvonsa olivat muodottomat ja hirveät kuin jonkun hullun jumalan ruhjomat elämän koneistossa. Siellä ja täällä oli kasvoja, joista se hullu jumala oli riiponut puolet pois, ja eräs nainen vuodatti kuumia kyyneleitä kahdesta hirveästä kuopasta, joissa hänen silmänsä olivat kerran olleet. Jotkut kärsivät kauheita tuskia, ja voihke kohoili heidän rinnastaan. Toiset rykivät äänellä, joka vihloi kuin silkkikangasta olisi repäisty. Kaksi tylsämielistä, jotka muistuttivat enemmän suuren apinan sikiöitä kuin ihmisiä, liikkui ja soperteli kuutamossa kultaisten kukkien keskellä. Eräs, jonka korvalehdet roikkuivat kuin läpät hänen olkapäillään, otti loistavan tulipunaisen oranssinkukan ja koristi sillä hirveän korvansa, joka lepsutti hänen liikkeittensä mukaan.
Koolau oli näitten olioitten kuningas. Ja tämä oli hänen kuningaskuntansa — kukkiin peittyvä syvänne esiinpistävine vuorineen ja kukkuloineen, joilla villivuohet kiipeilivät. Kolmella sivulla kohosivat jylhät kallioseinämät troopillisen kasvullisuuden kukkaköynnösten ihmeellisessä verhossa, jotka tunkivat luolien suihin — rajoittivat Koolaun alamaisten kalliosyvännettä. Neljännellä sivulla maa päättyi kammottavaan kuiluun, ja kaukana alhaalla voi nähdä kukkuloiden huippuja ja kuiluja, joiden juurella vaahtosivat ja kohisivat Tyynenmeren aallot. Kauniilla ilmalla alukset pääsivät maihin kallioiselle rannalle, joka johti Kalalaun laaksoon, mutta vain hyvin kauniilla ilmalla. Ja rohkeapäiset vuoristolaiset ainoastaan voivat kiivetä rannikolta Kalalaun laakson korkeimmalle kohdalle, siihen vuorenrinteiden väliseen kouruun, missä Koolau hallitsi. Mutta niitten vuoristolaisten täytyi olla hyvin kylmäpäisiä ja heidän tuli tuntea villivuohien polut hyvin tarkoin. Oli ihmeellistä, kuinka tuo ihmismassa raajarikkoja oli kyennyt laahaamaan avuttoman kurjuutensa vuohenpolkuja pitkin tälle luoksepääsemättömälle paikalle.
"Veljet", alkoi Koolau.
Mutta eräs noista apinamaisista irvikuvista päästi äkkiä villin, mielettömän kirkunan, ja Koolau odotti niin kauan kuin kimakka ääni kaikui edestakaisin kallioseinämien väliä ja loittoni vähitellen hiljaiseen yöhön.
"Veljet, eikö tämä ole omituista? Maa oli meidän, ja sittenkään se ei ole meidän. Mitä nämä jumalan ja rommin saarnaajat antoivat meille maastamme? Oletteko saaneet siitä yhtä dollaria, niin, yhtä dollaria? Kuka teistä on saanut? Kuitenkin on maa heidän, ja vastaukseksi kysymyksiimme he sanovat meille, että me voimme mennä työhön maalle, heidän maalleen, ja se mitä tuotamme työllämme, tulee heidän hyväkseen. Mutta entispäivinä meidän ei tarvinnut tehdä työtä. Ja koska olemme sairaita, he vielä riistävät vapautemme."
"Kuka toi tämän taudin, Koolau?" tiedusti Kiloliana, laiha ja jänteikäs mies kuin metsänpeikko, jolla olisi odottanut näkevänsä halkikaviot jaloissa. Ja halkeamat niissä jaloissa olikin, totta kyllä, mutta ne olivat suuria mätähaavoja ja visvaisia paiseita. Kuitenkin tämä Kiloliana oli rohkein kiipijä heistä kaikista, mies, joka tunsi jokaisen vuohenpolun ja joka oli opastanut Koolaun ja hänen surkeat seuralaisensa Kalalaun syvänteen turviin.
"Jaa-a, hyvin kysytty", vastasi Koolau. "Koska me emme tahtoneet käydä työhön peninkulmaisilla sokerikentillä, missä kerran meidän hevosemme kävivät laitumella, he toivat kiinalaisia kuleja meren takaa. Ja heidän muassaan tulivat kiinalaiset taudit — tämäkin, josta me kärsimme ja jonka tähden he tahtovat viedä meidät Molokain vankeuteen. Me olemme syntyneet Kauaissa. Olemme olleet muillakin saarilla, joku siellä, toinen täällä, Oahussa, Mauissa, Hawaiilla ja Honolulussa. Aina me kuitenkin palasimme Kauaihin. Miksi tulimme tänne takaisin? Siihen täytyy olla syynsä. Sen tähden, että rakastamme Kauaita. Täällä olemme syntyneet. Täällä olemme eläneet. Ja täällä me kuolemmekin — jos — jos heikkosydämisiä ei ole joukossamme. He joutavat Molokaille, ja jos sellaisia on, älkööt he viivytelkö täällä. Heikkoluontoiset menkööt alas ja heidät lähetettäköön Molokaille. Mutta me pysymme paikoillamme ja taistelemme. Emme halua kuolla. Meillähän on luodikoita. Te tunnette kapean polun, jolla miesten täytyy ryömiä peräkkäin. Minä yksin, minä Koolau, joka kerran olin cowboyna Niihaussa, voin puolustaa polkua tuhattakin miestä vastaan. Tässä on Kapalei, joka joskus on ollut tuomari ja kunnian mies, mutta joka nyt on ajettu rotta kuten me kaikki. Kuulkaa häntä, hän on viisas mies."
Kapalei nousi. Kerran hän oli ollut tuomari. Hän oli käynyt Punahoun opiston. Hän oli istunut herrojen ja päälliköitten ja korkeitten edustajain joukossa, jotka suojelivat kauppiaita ja lähetyssaarnaajia. Sellainen mies oli Kapalei ollut. Mutta nyt, kuten Koolau sanoi, hän oli takaa-ajettu rotta, lain ulkopuolella oleva luontokappale, joka oli vajonnut niin syvälle kauhistuttavaan liejuun, että oli lain yläpuolella yhtä hyvin kuin sen alapuolellakin. Hänen kasvonsa olivat piirteitä vailla ja täynnä kummallisia rakoilevia halkeamia, ja luomettomat silmät paloivat kulmakarvattomissa kuopissa.
"Emme tahdo aikaansaada rettelöitä", alkoi hän. "Me haluamme olla rauhassa, mutta jos he eivät jätä meitä rauhaan, silloin rettelön alku on heidän syynsä ja samaten sen rangaistus. Minun sormeni ovat mennyttä, niinkuin näette." Hän nosti kädentynkiään, jotta kaikki voisivat nähdä. "Vielä minulla on sentään yksi peukalo jäljellä, ja sillä voin painaa liipasinta yhtä lujasti kuin sen poistippuneilla naapureilla ennen vanhaan. Me rakastamme Kauaita. Eläkäämme täällä tai kuolkaamme täällä, mutta älkäämme lähtekö Molokain vankilaan. Tauti ei ole meidän syntiämme. Miehet, jotka saarnasivat jumalan sanaa ja rommin sanaa, tuottivat taudin niitten orjakulien muassa, jotka tekevät työtä meiltä ryövätyillä mailla. Minä olen ollut tuomari. Minä tunnen lain ja oikeuden ja sanon teille, että on väärin ryöstää mieheltä maa, sairastuttaa hänet kiinalaiseen tautiin ja sitten panna hänet loppuiäkseen vankilaan."
"Elämä on lyhyt ja päivät ovat kärsimystä", sanoi Koolau. "Juokaamme ja tanssikaamme ja olkaamme niin onnellisia kuin voimme."
Eräältä kallioiselta rinteeltä tuotiin kurpitsaleilejä ja annettiin niiden kiertää ympäri. Niissä oli ti-kasvin juuresta valmistettua, kiihoittavaa juomaa. Kun tämä tulinen neste virtasi heidän ruumiinsa läpi ja kohosi heidän aivoihinsa, unohtivat he nykyisen kurjuutensa ja olivat miehiä ja naisia taas. Nainen, joka vuodatti kuumia kyyneliä tyhjistä silmäkuopistaan, oli jälleen elämänhaluinen nainen, kun hän kaiutteliukulele-säveliä ja koroitti äänensä villiin rakkaushuutoon, sellaiseen kiljuntaan, joka voi olla peräisin ainoastaan alkuperäisen maailman metsien pimennoista. Ilma värisi hänen huudostaan, joka oli pehmeän käskevä ja houkutteleva. Kiloliana tanssi matolla naisen laulun rytmikkäässä tahdissa, jota oli mahdoton väärin ymmärtää. Rakkaus karkeloi kaikissa hänen liikkeissään, ja hetken kuluttua tanssi hänen vieressään matolla nainen, jonka vahvat lantiot ja voimakkaat rinnat muodostivat taudinsyömien kasvojen kanssa ristiriidassa olevan kuvan. Se oli elävältä kuolleen tanssia, sillä heidän runnelluissa ruumiissaan elämä vielä kaipasi ja lempi. Taas nainen, jonka sokeista silmistä juoksivat kuumat kyyneleet, lauloi rakkauslaulua, ja taas tanssivat lemmentanssijat lämpimänä yönä, ja taas kiersivät leilit, kunnes heidän aivoissaan kihisi ja kuohui eivätkä he muistaneet matojen ryömimistä ja väsymystä. Ja naisen kera matolla tanssi solakka tyttö, jolla oli kauniit ja neitseelliset kasvot, mutta jonka koukistuneet käsivarret nousivat ja laskivat osoittaen taudin tuhoa. Ja ne kaksi tylsämielistä nenäänsä honottaen tanssivat sivussa eriskummaista, outoa ja lystikästä tanssiaan, esittäen lemmen irvi-ilveilyä, samoinkuin he itsekin olivat elämän hirtehishuvikseen muovailemia.
Mutta naisen laulu särkyi puolitiessä ja tanssijat taukosivat, kun kaikkien katseet kääntyivät kuiluun päin merelle, jossa raketti nousi ilmaan kuin kummitus kuutamoisen ilman läpi.
"Ne ovat sotilaita", selitti Koolau. "Huomenna tulee taistelu. On hyvä nukkua ja valmistua."
Pitaaliset tottelivat kavuten vuorenonkaloihinsa. Koolau jäi yksin liikkumattomana kuutamoon ja istui luodikko polvillaan, katsellen alhaalla olevia aluksia, jotka laskivat maihin rannikolle.
Kaukaisen Kalalaun laakson ylänne oli hyvin valittu turvapaikka. Kilolianaa lukuunottamatta, joka tunsi takapolut ylhäällä äkkijyrkillä vuorenseinämillä, ei ihminen voisi päästä syvänteeseen muuten kuin hinautumalla erästä veitsenterävää harjannetta myöten. Tämä taipale oli sadan jaardin pituinen ja tuskin kahdentoista tuuman levyinen. Kummallakin sivulla ammotti syvyys. Pienikin harha-askel oikealle tai vasemmalle, ja mies syöksyy surman suuhun. Mutta kerran yli päästyään hän olisi maallisessa paratiisissa. Kasvullisuuden rehevä meri peitti seudun, vihreät aaltomaiset köynnökset ulottuivat seinämältä seinämälle, vuorenkielekkeeltä riippui alas viiniköynnöksiä, ja sanajalkoja pujotteli lukemattomissa halkeamissa. Koolau oli hallituksensa monien kuukausien aikana saanut tovereineen taistella tätä kasvullisuuden merta vastaan. Tiheä viidakko oli raivattu edemmäksi banaani-, appelsiini- ja mangopuiden ympäriltä, jotka kasvoivat villinä. Pienillä aukeamilla kasvoi villejä nuolenjuuria; kalliopengermillä, joille oli kokoiltu multaa, oli meloneja jataro-tilkkuja; ja jokaisella avoimella paikalla, minne auringonsäteet voivat tunkeutua, olipapala-puita, raskaina kultaisten hedelmien painosta.
Koolau oli vetäytynyt tähän turvapaikkaan alempaa rannikkolaaksosta. Ja jos täältä oli peräydyttävä, niin hän tunsi syvänteiden kätkössä piilopaikkoja, joihin hän voi johtaa alamaisensa turvaan. Ja nyt hän makasi luodikko vierellään, tähystellen tiheän pensaikon läpi rannalla olevia sotilaita. Hän huomasi, että heillä oli mukanaan suuria tykkejä, joista valo heijastui kuin peilistä. Terävä harjanne oli juuri hänen edessään. Hän voi nähdä miesten ryömivän ylöspäin sitä kohti pieninä pilkkuina. Hän huomasi samalla, etteivät ne olleet sotilaita, vaan poliiseja. Jos nämä epäonnistuvat, sitten sotilaat tulevat.
Hän pyyhkäisi hyväillen luodikkonsa piippua ja tutki varmuuden vuoksi, että se tekisi tehtävänsä. Hän oli oppinut ampumaan ajaessaan villiä karjaa Niihaussa, jolla saarella hänen taitonsa tarkka-ampujana oli unohtumaton. Ryömivien miespilkkujen kasvaessa suuremmiksi ja lähetessä hän arvioi välimatkaa, tutki tuulen suuntaa ja laski tarkoin, ettei ampuisi yli tähtäyspilkkojen, jotka olivat niin kaukana hänen alapuolellaan. Mutta hän ei ampunut. Eikä ilmaissut itseään, ennenkuin he ehtivät harjanteen päähän. Sittenkään hän ei näyttäytynyt, vaan puhui viidakosta.
"Mitä te tahdotte?" tiedusti hän.
"Me tahdomme Koolau pitaalisen", oli vastaus. Mies, joka johti alkuasukaspoliiseja, oli itse sinisilmäinen amerikkalainen.
"Teidän täytyy palata takaisin", sanoi Koolau.
Hän tunsi miehen, erään apulais-sheriffin niiltä ajoilta, jolloin hänet oli karkoitettu Niihausta Kauain poikki ulos laakson rotkoihin.
"Kuka olet?" kysyi sheriffi.
"Minä olen Koolau, pitaalinen", kuului vastaus.
"Sitten tule ulos. Me haemme sinua. Kuolleena taikka elävänä maksetaan päästäsi tuhannen dollaria. Et voi paeta."
Koolau nauroi ääneen viidakossa.
"Tule ulos!" komensi sheriffi, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän neuvotteli poliisien kanssa, ja Koolau näki, että he valmistuivat hyökkäämään hänen kimppuunsa.
"Koolau!" huusi sheriffi. "Koolau, minä tulen luoksesi."
"Sitten katso ensin tarkasti aurinkoa, merta ja taivasta, sillä viimeisen kerran näet ne elämässäsi."
"Kuulehan nyt, Koolau", sanoi sheriffi levollisesti. "Minä tunnen sinut kuoleman ampujaksi. Mutta et voi ampua minua. Minä en ole koskaan tehnyt sinulle mitään vääryyttä."
Koolau mörähti viidakossa.
"Minä sanon, etten koskaan ole tehnyt sinulle mitään vääryyttä, vai olenko?"
"Teethän minulle vääryyttä, kun yrität viedä minut vankilaan", oli vastaus. "Ja teet minulle vääryyttä, kun koetat ansaita tuhannen dollaria päästäni. Jos tahdot elää, niin pysy siinä, missä olet."
"Minun on tultava luoksesi. Ikävä kyllä, mutta se on velvollisuuteni."
"Kuolet, ennenkuin pääset tänne."
Sheriffi ei ollut pelkuri. Kuitenkin hän epäröi. Hän katsoi kummallakin puolellaan ammottavaan kuiluun, silmäsi pitkin harjannetta, jota hänen täytyi kulkea, mutta rohkaisi sitten luontonsa.
"Koolau!" huusi hän.
Mutta viidakko pysyi äänettömänä.
"Koolau, älä ammu. Minä tulen."
Sheriffi kääntyi, antoi muutamia käskyjä poliiseille ja aloitti sitten vaarallisen kulkunsa. Hän eteni hitaasti. Se oli kuin köydellä kävelyä. Hänellä ei ollut muuta tukea kuin pelkkä ilma. Laavakallio murtui hänen jalkainsa alla, ja irtaantuneet kappaleet kierivät syvyyteen. Aurinko paahtoi hänen niskaansa, ja hänen kasvonsa olivat hiestä märkinä. Kuitenkin hän eteni, kunnes pääsi puolitiehen.
"Seis!" komensi Koolau viidakosta. "Askel vielä ja minä ammun."
Sheriffi pysähtyi, koettaen pysytellä tasapainossa tyhjyyden yllä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta silmät olivat päättävät. Hän nuolaisi kuivia huuliaan, ennenkuin puhui.
"Koolau, ethän ammu minua, tiedän, ettet tahdo ampua."
Hän astui vielä askeleen. Luoti pysäytti hänet puolikäännökseen. Hänen kasvoilleen tuli kysyvän hämmästynyt ilme, kun hän kallistui ollen putoamaisillaan. Hän yritti pelastautua heittäytymällä poikkipuolin harjanteelle, mutta samassa hän tunsi kuolevansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli terävä harjanne tyhjä. Sitten hyökkäsi viisi poliisimiestä yhdessä jonossa harjanteelle, ja samassa toiset alkoivat ampua. Se oli kamalaa. Viisi kertaa veti Koolau liipasinta niin nopeasti, että laukaukset läksivät yhtenä rätinänä. Muuttaen asemaansa ja painautuen syvemmälle suojaan kuulilta, jotka viuhuen leikkasivat ilmaa, hän kurkisti ulos. Neljä poliisia oli seurannut sheriffiä. Viides retkotti poikkipuolin harjanteen selällä vielä hengissä. Vähän matkan päässä, enää ampumatta, olivat jäljelläolevat poliisit. Suojattomalla kalliolla he olivat toivottomasti alttiina tulelle. Ennenkuin he ehtisivät hiipiä alas, voisi Koolau nokkia heidät viimeiseen mieheen. Mutta hän ei ampunut, ja heidän neuvoteltuaan otti yksi heistä valkoisen aluspaitansa ja heilutti sitä lippuna. Toisen seuraamana läksi hän yrittämään harjanteelle haavoittuneen toverinsa luokse. Koolau ei antanut mitään merkkiä itsestään, mutta seurasi heidän toimiaan, kun he peräytyivät alas laaksoon.
Kahta tuntia myöhemmin Koolau tarkkasi toisesta viidakosta poliisien yritystä nousta laakson vastakkaiselta sivulta. Hän näki villivuohien pakenevan heidän edellään, kun he kiipesivät korkeammalle ja korkeammalle. Vihdoin hän epäili arvioimiskykyään ja kutsutti Kilolianan, joka ryömi hänen sivullaan.
"Ei, siellä ei ole tietä", sanoi Kiloliana.
"Vuohet?" kysyi Koolau.
"Ne tulevat yli seuraavasta laaksosta, mutta eivät voi päästä tänne. Siinä ei ole tietä. Nuo miehet eivät ole viisaampia kuin vuohet. He saisivat surmansa pudotessaan. Vahtikaamme."
"Ne ovat urhoollisia miehiä", sanoi Koolau. "Vahtikaamme."
Kylki kyljessä he makasivat kukkien joukossa; keltaisiahau-kukkia putoili ylhäältä heidän päällensä heidän seuratessaan mieshiukkasten nousua ylöspäin, kunnes kolme heistä luiskahti, kieri ja syöksyi vuoren reunan yli ja putosi puolen tuhannen jalan syvyiseen rotkoon. Kiloliana nauraa hihitti.
"Niistä ei ole haittaa meille enää", sanoi hän. "Heillä on tykkejä", virkkoi Koolau vastaukseksi. "Sotilaat eivät ole vielä puhuneet."
Helteisenä iltapäivänä nukkuivat useimmat pitaaliset luolissaan kallioitten kouruissa. Koolau torkkui vastapuhdistettu luodikko polvillaan oman luolansa suulla. Vääräkätinen tyttö makasi alempana viidakossa ja vahti harjannepolkua. Äkkiä Koolau hypähti pystyyn, kun kova pamaus kuului rannikolta. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuntui, kuin taivaan kansi olisi revennyt. Hirmuinen ääni pelästytti hänet. Oli kuin kaikki jumalat olisivat tarttuneet taivaankanteen ja repäisseet sen halki käsissään, kuten nainen repäisee puuvillakankaan kaistaleiksi. Se oli hirveä revähdys, ja se läheni. Koolau vilkaisi varovasti ylöspäin nähdäkseen. Korkealla vuorenhuippua vasten pommi räjähti mustaa savua tupruttaen. Kallio särkyi ja kivet sinkoilivat jyrkänteen juurelle.
Koolau pyyhkäisi kädellään hikisiä kulmakarvojaan. Hän oli hirveästi järkytetty. Hänellä ei ollut kokemusta pommitulesta, ja tämä oli peloittavampaa kuin mitä hän oli kuvitellut.
"Yksi", sanoi Kapahei, äkkiä päättäen laskea laukaukset.
Toinen ja kolmas pommi lensivät vinkuen vuorenseinän yli ja räjähtivät silmänkantamissa. Kapahei piti järjestelmällisesti laskua. Pitaaliset ryömivät esiin luolistaan. Ensin he säikähtivät, mutta pommien jatkuvasti lentäessä heidän ylitseen he rauhoittuivat ja alkoivat ihmetellä näytelmää. Ja ne kaksi tylsämielistä kirkuivat ihastuksesta, tehden villejä hyppyjä joka kerta pommien lentäessä ohitse. Koolau sai takaisin rohkeutensa. Eihän pommitus ollut aikaansaanut vahinkoa. Nähtävästi he eivät voineet tähdätä sellaisilla suurilla heittoaseilla niin pitkän matkan päästä yhtä tarkasti kuin luodikoilla.
Mutta asema muuttui. Pommit alkoivat putoilla matalammalle. Yksi räjähti alhaalla viidakossa harjanteen päässä. Koolau muisti tytön, joka makasi siellä vahdissa, ja juoksi alas katsomaan. Savua nousi vielä pensaikosta hänen ryömiessään sinne. Hän oli hämmästynyt. Oksat olivat pirstaleina ja poikki. Missä tyttö oli maannut, siinä oli vain kuoppa jäljellä. Tyttö itse oli revennyt kappaleiksi. Pommi oli räjähtänyt juuri hänen kohdallaan.
Tähysteltyään ensin, etteivät sotilaat yrittäneet tulla harjanteen poikki, hän juoksi takaisin luolille. Koko ajan pommit vonkuivat ja laakso kajahteli räjähdyksistä. Kun hän tuli luolien luo, näki hän nuo kaksi tylsämielistä luolan edessä tarttuneina toisiinsa käsillään sormentynkineen. Vielä juostessaan Koolau näki mustan savun nousevan tylsämielisten paikalta. Heidän ruumiinsa olivat räjähdyksen voimasta lentäneet irti toisistaan. Toinen makasi liikkumattomana, mutta toinen veti itseään käsillään luolaa kohti. Hänen jalkansa raahautuivat avuttomina hänen perässään. Hän näytti ihan kylpevän veressä, jota juoksi hänen ruumiistaan, ja ryömiessään hän ulisi kuin pieni koira. Kapaheita lukuunottamatta pitaaliset olivat paenneet luoliin.
"Seitsemäntoista", laski Kapahei. "Kahdeksantoista", lisäsi hän.
Tämä viimeinen pommi sattui suoraan erääseen luolaan. Räjähdys tyhjensi luolat. Mutta siitä luolasta ei ilmaantunut ketään. Koolau ryömi pistävän katkeran savun läpi. Neljä ruumista makasi siellä hirvittävästi ruhjottuina. Yksi heistä oli sokea nainen, jonka kyyneleet eivät enää milloinkaan vuotaneet.
Ulkopuolella Koolau näki kansansa kauhuissaan jo alkavan kiivetä vuohenpolkua, joka vei syvänteestä pois, piiloutuakseen kukkuloiden väliin ja rotkoihin. Haavoittunut tylsämielinen veti itseään heikosti vaikeroiden eteenpäin, koettaen seurata toisia. Mutta ensimmäisellä kallionsyrjällä hänen voimansa pettivät ja hän putosi takaisin.
"Olisi kai parasta tappaa hänet", sanoi Koolau Kapaheille, joka yhä istui samalla paikalla.
"Kaksikymmentäkaksi", vastasi Kapahei. "Kyllä, parasta on tappaa hänet.Kaksikymmentäkolme — kaksikymmentäneljä."
Tylsämielinen vaikeroi surkeasti nähdessään luodikon piipun suunnattuna häntä kohti. Koolau epäröi, sitten hän laski pyssyn alas.
"Se on vaikea tehtävä", virkkoi hän.
"Olet hullu, kaksikymmentäviisi, kaksikymmentäkuusi", sanoi Kapahei."Anna kun minä näytän."
Hän pyörähti ja raskas kivenlohkare käsissään lähestyi haavoittunutta olentoa. Kun hän oli juuri kohottanut kätensä iskuun, räjähti pommi yläpuolella, vapauttaen hänet siitä pakosta ja samalla pannen lopun hänen laskuilleen.
Koolau oli yksinään syvänteessä. Hän katseli raadollisen kansansa matelemista kukkulanharjalla ja näki sen katoavan kukkulan taa. Sitten hän kääntyi ja meni alas viidakkoon, missä tyttö oli saanut surmansa. Pommitus yhä jatkui, mutta hän viipyi. Kaukana alhaalla hän näki sotilaitten kiipeävän ylöspäin. Eräs pommi räjähti kahdenkymmenen jalan päässä. Painautuessaan maata vasten hän kuuli pomminsirpaleiden lentelevän läheltä ylitseen.Haun-kukkia satoi hänen päälleen. Hän kohotti päätään tähystääkseen alas polulle ja huokasi. Oli peloissaan. Kiväärinkuulat eivät peloittaneet häntä, mutta tämä pommituli oli kauhistuttavaa. Joka kerta pommin räjähtäessä hän vavahti, mutta joka kerta hän kuitenkin nosti päätään, jälleen tähystäen polulle.
Vihdoinkin pommitus lakkasi. Sen syyksi hän arvasi, että sotilaat olivat ehtineet lähelle. He ryömivätkin pitkin polkua peräkkäin, ja hän koetti laskea heidän lukumääräänsä. Heitä oli vähintään sata tai sinnepäin — kaikki tulivat hänen, Koolau pitaalisen takia. Hän tunsi ylpeyttä sellaisesta kunniasta. Tykeillä ja kivääreillä varustettuina tulivat poliisit ja sotilaat häntä vastaan, ja hän oli ainoastaan yksi mies tai oikeammin rampa miehen jäännös. Olivat tarjonneet tuhat dollaria hänestä, kuolleena tai elävänä. Koko elämässään hän ei ollut nähnyt niin paljon rahaa. Tuo ajatus oli katkera. Kapahei oli ollut oikeassa. Hän, Koolau, ei ollut tehnyt vääryyttä kellekään. Kunhaolittarvitsivat työmiehiä anastamalleen maalle, he tuottivat kiinalaisia kuleja, ja niiden mukana oli tullut tämä tauti. Ja nyt, kun hän oli siihen sairastunut, oli hän tuhannen dollarin arvoinen — mutta ei omaksi hyödykseen. Vain hänen arvoton raatonsa, joko taudinsyömänä tai pommin repimänä, oli tuon rahasumman arvoinen.
Kun sotilaat ehtivät veitsenteräharjanteelle, oli hän valmiina varoittamaan heitä. Mutta hänen katseensa sattui surmatun tytön ruumiiseen, ja hän pysyi vaiti. Kun kuusi sotilasta oli uskaltautunut vaaralliselle harjanteelle, hän avasi tulen. Eikä lopettanut, ennenkuin harjanne oli puhdistettu. Hän tyhjensi makasiinin, latasi ja tyhjensi jälleen. Hän ampui keskeymättä. Kaikki hänen kärsimänsä vääryydet kuohuivat hänen aivoissaan, ja hän oli koston raivossa. Kaikki vuohenpolulla alhaalla olevat sotilaat ampuivat, ja vaikka he olivat pitkällään ja hakivat suojaa maanpinnan syvennyksistä, olivat he alttiina hänen tulelleen. Kuulat räiskivät ja vihelsivät hänen ympärillään. Eräs uursi mennessään vaon hänen päänahkaansa ja toinen pyyhkäisi ihoa rikkomatta hänen olkapäätään. Se oli verilöylyä, jossa yksi mies surmasi. Sotilaat alkoivat peräytyä, kuljettaen haavoittuneitaan edellään. Heitä ammuskellessaan Koolau tunsi palaneen lihan käryä. Hän vilkaisi ensin viereensä ja huomasi sitten, että se läksi hänen omasta kädestään. Kuumetessaan hänen pyssynsä oli sen synnyttänyt. Pitaalitauti oli syönyt enimmät hermot hänen käsistään, ja vaikka hänen lihansa paloi ja hän huomasi sen, ei hän tuntenut kipua siitä.
Hän makasi viidakossa hymyillen, kunnes muisti tykit. Epäilemättä he alkavat uudestaan pommittaa ja tällä kerralla suoraan viidakkoa, mistä hän oli tuottanut heille tuhoa. Tuskin oli hän ehtinyt siirtyä takanansa olevaan matalaan kouruun, johon pommit eivät voineet putoilla, kun pommitus alkoi jälleen. Hän laski laukaukset. Kuusikymmentä kertaa oli tullut, ennenkuin tykkituli taukosi. Pikkuinen ala oli räjähdyksen kuoppia täynnä, ja näytti aivan mahdottomalta, että mikään elävä olento olisi voinut säilyä. Niin sotilaat luulivat, kun he taas iltapäivän helteessä kiipesivät vuohenpolkua. Ja jälleen heidän terävälle harjanteelle ehdittyään taisteltiin, ja jälleen he peräytyivät rannikolle.
Kaksi päivää vielä piti Koolau tietä tukittuna, vaikka sotilaat koettivat edelleen saavuttaa hänet lentävillä pommeilla turvapaikastaan. Silloin saapui Paahau, muuan pitaalipoika, syvänteen takaa hänen luokseen ja huusi hänelle, että Kiloliana oli vuohia ajaessaan saanut pudotessaan surmansa ja että naiset säikäyksissään eivät tienneet mitä tehdä. Koolau kutsui pojan alas ja jätti hänelle luodikon, käskien vahtia polkua. Hän tapasi kansansa alakuloisena. Suurin osa heistä ei voinut hankkia ruokaa itselleen, ja kaikki olivat nälkään nääntymäisillään. Hän valitsi kaksi naista ja erään miehen, joiden sairaus ei ollut vielä pitkälle kehittynyt, ja lähetti heidät takaisin syvänteelle hakemaan ravintoa ja mattoja. Muita hän rohkaisi ja lohdutti, kunnes heikommatkin heistä ryhtyivät rakentamaan alkuperäisiä suojia itselleen.
Mutta ne, jotka hän oli lähettänyt ruokaa hakemaan, eivät palanneet, ja hän riensi syvänteelle. Kun hän kääntyi kallion kulman takaa, oli vastassa puoli tusinaa kiväärinlaukauksia. Eräs kuula repäisi lihaa hänen olkapäästään, ja kivensirpale repi hänen poskeaan luodin sattuessa kallionseinään. Siinä tuokiossa hän hypähti takaisin, mutta samalla hän huomasi, että syvänne oli sotilaita kirjavanaan. Hänen oma kansansa oli hänet pettänyt. Pommituli oli ollut liian hirveä, ja he pitivät Molokain vankilaa parempana.
Koolau laskeutui takaisin ja heitti pois painavan patruunavyönsä. Kallioiden rotkossa hän antoi vihollisen pään ja olkapäitten tulla esille, ennenkuin veti liipasinta. Kahdesti tämä tapahtui, ja sitten pienen viivytyksen jälkeen pään ja olkapäitten asemesta kohosi valkoinen lippu muurin reunalle.
"Mitä te tahdotte?" tiedusti Koolau. "Sinut, jos olet Koolau, pitaalinen", kuului vastaus.
Koolau unohti missä oli, unohti kaiken siinä maatessaan ja ihmetellessään näidenhaolienmerkillistä itsepintaisuutta, jotka pitäisivät päänsä, vaikka taivas putoaisi alas. Niin, he pitivät päänsä kaikessa, vieläpä vaikka kuolivatkin päämääräänsä pyrkiessään. Eikä hän voinut olla ihailematta heitä, kuinka tuo tahto oli heissä voimakkaampi elämää ja taivutti kaikki heidän valtansa alle. Hän oli vakuutettu kamppailunsa toivottomuudesta.Haolienhirveää tahtoa ei voinut vastustaa. Vaikka hän tappoi tuhannen miestä, vieläkin he nousivat kuin meren hiekka, ja heitä nousi aina enemmän ja enemmän. He eivät koskaan tunnusta tappiotaan. Siinä oli heidän heikkoutensa ja heidän voimansa. Siinä oli myös hänen kansansa onnettomuus. Hän näki nyt, kuinka kourallinen jumalan saarnaajia ja rommin saarnaajia oli valloittanut maan.
"Well, mitä sanot? Tahdotko tulla mukanamme?"
Se oli näkymättömän miehen ääni valkoisen lipun alla. Siellä hän oli kuten toisetkinhaolitpyrkimässä suoraan loppuratkaisua kohti.
"Keskustelkaamme", vastasi Koolau.
Miehen pää ja olkapäät tulivat näkyviin, sitten koko hänen ruumiinsa.
Hän oli sileänaamainen, sinisilmäinen, kaksikymmentäviisivuotias nuorukainen, hoikka ja kaunis kapteenin univormussaan. Hän läheni ja pysähtyi noin kahdentoista jalan päähän hänestä.
"Olet urhoollinen mies", sanoi Koolau ihmettelevästi. "Minähän voisin tappaa sinut kuin kärpäsen."
"Ei, et voisi", oli vastaus.
"Miksi en voisi?"
"Siitä syystä että olet mies, Koolau, vaikka tosin sairas mies. Tunnen tapasi, sinä tapat rehellisesti."
Koolau murahti, mutta oli salaisesti hyvillään.
"Mitä olette tehneet alamaisilleni?" kysyi hän. "Poika, kaksi naista ja mies?"
"He antautuivat, kuten nyt pyydän sinuakin antautumaan."
Koolau naurahti epäilevästi.
"Minä olen vapaa mies", ilmoitti hän. "En ole tehnyt pahaa. Kaikki mitä pyydän on saada jäädä yksinäni tänne. Olen elänyt vapaana, ja vapaana tulee minun saada kuoliakin. En tahdo koskaan antautua vangiksi."
"Sitten kansasi on sinua viisaampi", vastasi nuori kapteeni. "Katsohan — he tulevat tuossa."
Koolau kääntyi ja seurasi lähestyvää joukkonsa jäännöstä. Voihkien ja valittaen tuo aavekulkue laahasi surkeita raajojaan ohitse. Se antoi Koolaunkin maistaa syvemmin katkeruuttaan, sillä he kiroilivat ja solvasivat häntä ohikulkiessaan, ja läähättävä akka, joka kulki viimeisenä, pysähtyi ja ojensi laihat, nahkaiset petolinnun kyntensä häntä kohti ja syyti kirouksia. Toinen toisensa jälkeen he hävisivät kukkulan taa ja antautuivat piiloutuneille sotilaille.
"Voit mennä nyt", sanoi Koolau kapteenille. "Minä en koskaan antaudu. Se on viimeinen sanani, Hyvästi." Kapteeni liukui vuoren yli sotilaittensa luo. Seuraavassa tuokiossa ilman rauhan lippua hän nosti hattunsa huotrallaan ylös ja Koolaun kuula lensi sen läpi. Iltapäivällä he vielä pommittivat rannikolta häntä, ja kun hän peräytyi korkeaan, luoksepääsemättömään onkaloon, seurasivat sotilaat hänen jäljissään.
Kuusi viikkoa he ajoivat häntä rotkosta rotkoon, tulivuoren huippujen yli ja pitkin vuohenpolkuja. Kun hän piiloutui lantana-viidakkoon, he järjestivät ajoketjun ja ajoivat häntä kuten jänistä lantana-viidakon ja guava-pensaitten läpi. Mutta hän tunsi joka sopen. Kun puristus kävi liian ahtaaksi, hänen varma luodikkonsa karkoitti takaa-ajajat kauemmaksi, ja he saivat kuljettaa haavoittuneitaan alas rannikolle. Toisinaan he koettivat ampua häntä hänen ruskean ruumiinsa hetkeksi näyttäytyessä pensaitten välistä. Kerran viisi vainoojaa yllätti hänet suojattomalla vuohenpolulla kourujen välissä. He tyhjensivät pyssynsä häntä kohti, kun hän ontuen kiipesi ylös pyörryttävää polkua pitkin. Jäljestäpäin he löysivät veripilkkuja ja tiesivät, että hän oli haavoittunut. Kuudennen viikon lopulla he kyllästyivät. Sotilaat ja poliisit palasivat Honoluluun, ja Kalalaun laakso jäi hänen haltuunsa, vaikka takaa-ajajat aika-ajoin läksivät hänen jälkeensä ja joka kerta vain omaksi tappiokseen.
Kahden vuoden kuluttua Koolau ryömi viimeisen kerran viidakkoon ja makasiti-lehtien ja villien inkiväärien seassa. Vapaana hän oli elänyt ja vapaana hän oli kuoleva. Kevyt tihkusade kasteli häntä, ja hän veti rääsyisen peitteen sairaitten jäseniensä suojaksi. Hänen ruumiinsa oli verhottu öljytyllä nahkatakilla. Hänen mauserkiväärinsä oli poikkipuolin hänen rinnoillaan, hellän hartaasti hän siveli sen kostunutta piippua. Kädessä, jolla hän pyyhki, ei ollut enää sormia, joilla hän olisi voinut vetää liipasinta.
Hän sulki silmänsä, ja ruumiinsa heikkoudesta ja aivojensa väristyksestä hän tiesi loppunsa lähenevän. Kuten villieläin hän oli ryöminyt piiloon kuolemaan. Puolittain tajuttomana haaveillen hän eli uudelleen aikaisemman miehuutensa päivät Niihaussa. Elämän haihtuessa ja sadepisarain seuloessa utua hänen ympärilleen hän näki vielä viimeisen kerran olevansa kesytettävän hevosen selässä; villi varsa kirmasi ja hyppi hänen allaan, satulan hihnat kiinnitettyinä vatsan alitse, tai potki mielettömästi aitoja, lennättäessään cowboyta niiden yli. Toisessa tuokiossa hän taas oli ajavinaan villejä ylämaan härkiä laitumella ja vievinään niitä alas laaksoon. Hiki ja tomu tunki jälleen pistävästi hänen silmiinsä ja sieraimiinsa.
Taas hänellä oli koko reipas, terveruumiinen nuoruutensa, kunnes lähenevä hajaannus herätti hänet tajuntaan. Hän nosti luonnottomat kätensä ja katseli niitä ihmetellen. Mutta kuinka? Miksi? Miten saattoi hänen kukoistava nuori ruumiinsa muuttua tällaiseksi? Sitten hän muisti, ja heti hän oli jälleen Koolau pitaalinen. Hänen silmäluomensa vaipuivat väsyneesti alas, ja sadepisarat taukosivat rapisemasta hänen korvissaan. Hänen ruumiinsa värähteli. Värähtelykin taukosi. Hän nosti päätään, mutta se putosi takaisin. Sitten hänen silmänsä aukenivat eivätkä enää sulkeutuneet. Hänen viimeinen ajatuksensa oli hänen mauserissaan, ja hän puristi sitä rintaansa vasten kurttuisilla, sormettomilla käsillään.
Chun Ah Chun.
Chun Ah Chunin olemuksessa ei ollut mitään merkillistä. Hän oli lyhyenläntä ja laiha, kuten kiinalaiset yleensä, ja hänellä oli kiinalaisen kapeat hartiat. Ohimenevä matkailija, sattuessaan silmäilemään häntä Honolulun kaduilla, olisi voinut luulla häntä pesulaitoksen tai räätälinverstaan hyväntahtoiseksi omistajaksi, ja mitä hyväluontoisuuteen ja hyvinvointiin tulee, olisi tuo arvio ollutkin oikea, vaikkakin liian alhainen. Sillä hän oli yhtä sopuisa kuin menestyväkin, eikä hänen varallisuutensa määrää tiedetty. Oli kyllä hyvin tunnettua, että hän oli suunnattoman varakas, mutta se "suunnaton" merkitsi vain tuntematonta ylimalkaan.
Ah Chunilla oli älykkäät silmät, pienet kuin näverinreiät ja mustat kuin napit. Mutta ne olivat kaukana toisistaan ja niiden yllä oli ilmeinen ajattelijan otsa. Ah Chunillakin oli probleeminsa, ja niitä oli ollutkin hänellä koko elämänsä ajan. Eivät ne silti koskaan olleet häntä huolestuttaneet. Hän oli todellinen filosofi, ja olipa hän sitten tavallisena kulina tai monen miehen isäntänä, niin hänen sielunsa oli aina sama. Joka hetki hän säilytti levollisen mielentyyneytensä, jota ei hämmentänyt eikä järkyttänyt kova kohtalo. Kaikki hän otti tyynesti vastaan, olivatpa ne sitten pomon iskuja sokerikentällä tai sokerinhinnan alenemista, kun hän omisti nuo sokeriruokoviljelykset itse. Ja niin hän kallionlujalla varmuudella selviytyi sellaisista kysymyksistä, joita vain harvoilla on ratkaistavana, saatikka sitten kiinalaisella talonpojalla.
Hän oli juuri sellainen kiinalainen talonpoika, joka on syntynyt olemaan kaiket päivät pellolla kuin elukka, mutta sattuman oikusta päässyt pakoon, kuten prinssi haltijasadussa. Ah Chun ei muistanut isäänsä, pikkuista maanviljelijää eräässä kylässä lähellä Kantonia, eikä hän paljon muistanut äitiäänkään, joka oli kuollut hänen ollessaan kuusivuotias. Mutta hän muisti kunnioituksella setäänsä — Ah Kow'ia — jolla hän oli palvellut orjan tavoin kuudennesta ikävuodestaan kaksikymmentäneljävuotiaaksi. Sitten hän oli päässyt pois, sitouduttuaan kolmeksi vuodeksi työhön Hawaiin sokeriplantaashille viidenkymmenen sentin päiväpalkasta.
Ah Chun oli ahkera ja tarkkaavainen. Hän huomasi sellaisetkin pikkuseikat, joita tuskin yksi tuhannesta pani merkille. Kolme vuotta hän työskenteli viljelyksillä, ja sen ajan kuluttua hän tiesi sokeriruokojen viljelemisestä enemmän kuin ylipomot, jopa enemmän kuin itse isännöitsijä, ja olipa tämä hämmästynyt niitä tietoja, joita tuolla laihalla kulilla oli työnsuorittamisesta. Mutta Ah Chun ei tutkinut ainoastaan sokerin tuotantoa. Hän tutki myös sitä, kuinka miehet pääsevät sokeritehtaitten ja - viljelysten omistajiksi. Se hänelle ensiksi selvisi, etteivät he niiksi päässeet omien kättensä työllä. Hän tiesi sen, sillä hän oli tehnyt työtä kaksikymmentä vuotta itsekin. Miehet, jotka rikastuivat, rikastuivat toisten työstä. Ja rikkain oli se mies, jolla oli suurin luku työläisiä raatamassa.
Työsopimuksensa päätyttyä Ah Chun sijoitti säästönsä pieneen tuontiliikkeeseen, perustaen sen yhdessä erään toverinsa Ah Yungin kanssa. Siitä paisui suuri toiminimi "Ah Chun & Ah Yung", joka kauppasi mitä tahansa, Intian silkistä ja ginseng-juuresta linnunlantasaariin ja neekerilaivoihin saakka. Sillä välin Ah Chun oli ryhtynyt kokiksi. Hän oli hyvä keittäjä ja oli kolmen vuoden kuluttua kallispalkkaisin kokki Honolulussa. Hänen edistymisensä sillä alalla oli varma, ja hän oli hullu jättäessään sen, kuten Dantin, hänen työnantajansa sanoi hänelle. Mutta Ah Chun tunsi oman tarkoitusperänsä paremmin, ja se tuotti hänelle kolminkertaisen hullun nimen ja viisikymmentä dollaria palkan yli hänen erotessaan kokintoimestaan.
"Ah Chun & Ah Yung" -liike menestyi. Ah Chunin ei tarvinnut enää olla kokkina. Silloin oli erinomaiset keinotteluajat Hawaiilla. Sokeriviljelyksiä laajennettiin ja työväkeä tarvittiin. Ah Chun huomasi aseman ja perusti työväentuontitoimiston. Hän tuotti tuhansia Kantonin kuleja Hawaiille, ja hänen varallisuutensa alkoi kasvaa. Hän ryhtyi sijoittamaan rahojaan. Hänen nappisilmänsä huomasivat edullisia kauppoja siinä, missä monet pelkäsivät vararikkoa. Hän osti pilahinnalla kalalammikon, joka tuotti myöhemmin hänelle viisisataa prosenttia ja jolla hän monopolisoi Honolulun kalamarkkinat. Hän ei pitänyt ohjelmapuheita, ei esiintynyt politiikassa eikä hommaillut vallankumouksia, vaan hän aavisti edeltäpäin tapaukset, selvemmin ja kaukonäköisemmin kuin ne miehet, jotka niitä panivat toimeen. Älynsä silmin hän näki Honolulun nykyaikaisena kaupunkina sähkövaloineen, aikana, jolloin se vielä oli syrjäinen ja alkuperäinen hiekkasärkkä merestä kohenneilla hedelmättömillä koralliriutoilla. Niinpä hän osti maata. Hän osti sitä kauppiailta, jotka tarvitsivat käteistä rahaa, hurjastelevilta kauppiaitten pojilta, leskiltä ja orvoilta ja pitaalitaudin tähden Molokaille karkoitetuilta; ja sitten vuosien vieriessä tarvittiin niitä hänen ostamiaan maa-aloja, tarvittiin yhteen ja toiseen varastohuoneita, liikerakennuksia ja hotelleja varten. Hän vuokrasi, myi, osti ja jälleen myi.
Mutta toisetkin asiat luistivat yhtä hyvin. Hän uskoi rahaa eräälle hylkiökapteeni Parkinsonille, johon ei kukaan voinut luottaa. Sitten Parkinson purjehti salaperäisille merimatkoille pikku 'Vega'lla. Ja Parkinsonista pidettiin hyvää huolta hänen kuolemaansa saakka, ja vuosien perästä Honolulu sai hämmästyä kuultuaan, että brittiläinen fosfaattitrusti oli ostanut Draken ja Acornin linnunlanta-saaret kolmesta neljännesmiljoonasta. Sitten tulivat kuningas Kalakaun ajat ja lihavat herkkupäivät, jolloin Ah Chun maksoi kolmesataa tuhatta dollaria opiumiluvasta. Vaikka hän maksoikin kolmannesmiljoonan siitä monopolista, oli rahojen sijoitus siitä huolimatta erinomainen, sillä voitto-osuudet tuottivat hänen käsiinsä Kalalau-plantaashin, mikä vuorostaan tuotti hänelle kolmekymmentä prosenttia seitsemäntoista vuotta, ja lopulta hän sen myydessään sai siitä puolitoista miljoonaa dollaria.
Jo aikaisemmin, Kamehamehan hallitessa, hän oli ollut oman maansa, Kiinan, konsulina — arvo, joka ei ollut aivan merkityksetön; ja Kamehameha IV:n aikana hän muutti Hawaiin kansalaiseksi voidakseen naida Stella Alendalen, joka oli ruskeanahkaisen kuninkaan alamainen, vaikka hänen suonissaan virtasikin enemmän anglosaksilaista verta kuin polyneesialaista. Hänen rotunsa oli tosiaankin niin sekoittunut, että sen alkuperästä oli jäljellä vain kahdeksas- ja kuudestoistaosia. Myöhemmässä vaiheessa oli hänessä isoäitinsä-äidin, prinsessa Paahaon kautta kuninkaallista verta. Stella Alendalen isä oli kapteeni Blunt, englantilainen seikkailija, joka oli ollut Kamehameha I:n palveluksessa, ensimmäisenä hänen päällikkökunnassaan. Hänen isoisänsä oli New Bedfordista kotoisin oleva valaanpyyntikapteeni, ja hänen isänsä taas oli portugalilais-italialainen sekaverinen, joka oli vuorostaan sulautunut englantilaiseen sukuvereen. Laillisesti hawaiilaisena oli Ah Chunin morsian kuitenkin enemmän kolmea muuta kansallisuutta.
Ja tähän sukusekoitukseen Ah Chun puolestaan toi mongolilaisen lisäkkeen. Tällä tavalla hänen ja Mrs. Ah Chunin lapsissa oli yksi kolmaskymmeneskahdesosa polyneesialaista, kuudestoistaosa italialaista, kuudestoista osa portugalilaista, puolet kiinalaista ja yksitoista kolmaskymmeneskahdesosaa englantilaista ja amerikkalaista verta. Mahdollisesti Ah Chun olisi kieltäytynyt tästä avioliitosta, jos hän olisi ennakolta tiennyt, mikä merkillinen perhe siitä naimisesta oli koituva. Olipa se merkillinen monella tavalla. Ensiksikin hyvin hedelmällinen. Viisitoista tytärtä ja poikaa, enemmän kuin puolet tyttäriä. Kolme poikaa syntyi ensin; sitten tuli peräkanaa koko tusina tyttäriä. Rotusekoitus osoittautui erinomaiseksi. Hedelmällisyys ei yksin sitä todistanut, vaan lapset olivat lisäksi terveitä ja virheettömiä. Mutta mikä eniten perheen suhteen hämmästytti, oli lapsien tavaton kauneus. Kaikki tytöt olivat kauniita — eteerisen kauniita. Mamma Ah Chunin pyöreät muodot näyttivät lieventäneen pappa Ah Chunin laihoja kulmia, niin että tyttäret olivat norjan solakoita kuin pajun virvat, olematta kuitenkaan laihoja tai täyteläisiä. Kasvojen piirteissä kuvastui kullakin kaukainen aasialainen leima, jonka vanha ja uusi Englanti sekä Etelä-Eurooppa olivat sievistäneet. Ei voinut huomata, ellei tiennyt, että raskas kiinalainen veri virtasi heidän suonissaan; mutta selityksen saatuaan näki kyllä kiinalaisten piirteitten jäljet.
Kaunottarina Ah Chunin tytöt olivat harvinaisia. Ei missään oltu sellaisia nähty. He eivät muistuttaneet mitään niin paljon kuin toisiaan, mutta kuitenkin oli kullakin yksilölliset piirteensä. Ei voinut erehtyä pitämään toista toisena. Tosin saattoi ehkä Maud, joka oli sinisilmäinen ja keltahiuksinen, muistuttaa silmänräpäyksen Henriettaa, komeaa tummaveristä naista, jolla oli hehkuvat, mustat silmät ja tummat hiukset. Ja se yhtäläisyys, joka oli johtavana lankana koko sisarparvessa, kaikista erikoispiirteistä huolimatta, oli Ah Chunin lahjoittama. Hän oli antanut ruumiinrakenteen, johon anglosaksilainen, latinalainen ja polyneesialainen rotu olivat lisänneet sulonsa sekä älynsä. Mrs. Ah Chunilla oli omat ajatuksensa, joille Ah Chun antoi arvonsa, vaikka ei suvainnutkaan niitä silloin, kun ne olivat ristiriidassa hänen oman filosofisen tyyneytensä kanssa. Rouva oli tottunut koko ikänsä asumaan eurooppalaiseen tapaan. Hyvä! Ah Chun lahjoitti hänelle eurooppalaisen herrastalon. Myöhemmin, kun hänen tyttärensä ja poikansa kasvoivat suuremmiksi, hän rakennutti kesähuvilan, tilavan ja suurenmoisen sekä yhtä yksinkertaisen kuin mahtavankin. Sen lisäksi hän ajan oloon laittoi talon Tantalus-vuoristoon, mihin perhe voi paeta, kun "tautituuli" puhalsi etelästä. Ja Waikikiin hän rakennutti suuren rannikkoasumuksen, niin laajan ja asemaansa nähden niin erikoisen, että kun Yhdysvaltain hallitus sittemmin otti sen linnoitusta varten, oli siitä suoritettava suunnaton lunastushinta. Kaikissa hänen taloissaan oli biljardi- ja tupakkahuoneet sekä vierashuoneet paviljonkeineen. Talojen sisustus oli ylellisen yksinkertainen. Ah Chunin perhekunta vietti muhkeata elämää, ruhtinaalliset menot suoritettiin ilman komeilua — kiitos perheen hienostuneen maun.
Ah Chun oli vapaamielinen kasvatusasioissa. "Ei väliä kuluista", selitti hän Parkinsonin päivinä, kun tuo saamaton merimies ei ymmärtänyt, mitä varten 'Vega' oli tehtävä merikuntoiseksi. "Te purjehditte kuunarilla, minä maksan laskut." Ja samaa periaatetta hän noudatti tyttäriensä ja poikiensa suhteen. Heidän oli saatava paras kasvatus säästämättä kulunkeja. Harold, esikoinen, oli opiskellut Hanvardissa ja Oxfordissa. Albert ja Charles olivat käyneet Yalen yliopistolliset kurssit. Ja tyttäret, vanhimmasta nuorimpaan, olivat saaneet alkukasvatuksensa Millsin seminaarissa Kaliforniassa ja jatkaneet Vassarilla, Wellesleyllä tai Bryn Mawrilla. Useat heistä saivat vielä loppusilauksen Euroopassa. Ja niin palasivat Ah Chunin pojat ja tyttäret kaikesta maailmasta hänen luokseen neuvomaan muoteja hänen asuntojensa sisustuksia järjesteltäessä. Ah Chun itse piti loistavaa itämaista komeutta parhaana, mutta hän oli filosofi ja näki selvästi, että hänen lastensa maku oli hyvä Lännen mittojen mukaan.
Tietenkään eivät hänen lapsensa olleet tunnettuja Ah Chunin nimellä. Niinkuin hän oli muuttunut tavallisesta kulista monimiljonääriksi, niin hänen nimensäkin oli muuttunut. Mamma Ah Chun oli kääntänyt sen A'Chuniksi, mutta hänen viisaat jälkeläisensä olivat poistaneet heittomerkin ja kirjoittivat hienosti Achun Ah Chun ei pannut vastaan. Hänen nimensä käännös ei vähääkään ollut ristiriidassa hänen hyvinvointinsa eikä hänen tyynen filosofiansa kanssa. Sitä paitsi hän ei ollut ylpeä. Mutta kun hänen lapsensa kävivät tärkkipaidassa ja kovissa kauluksissa sekä frakissa, niin se ärsytti häntä. Ah Chun ei suosinut sellaista. Hän pukeutui laajaan kiinalaiseen viittaan, eivätkä he voineet mielistelyillä eikä vaatimuksella saada häntä luopumaan tavoistaan. He eivät olleet turhaan olleet Amerikassa. He olivat oppineet boikottauskeinoja kuten järjestyneet työläiset. Ja Ah Chunia boikotettiin hänen omassa talossaan, mamma Ah Chunin avulla ja yllätyksellä. Mutta Ah Chun itse, Lännen kulttuuriin perehtymättömänä, oli sen sijaan perehtynyt Lännen työasioihin. Ollen itse suuri työnantaja hän osasi pitää puolensa kamppailussa ja pani heti kapinoivia jälkeläisiään vastaan sulun. Hän erotti palvelijalaumansa, sulki tallit ja lukitsi talonsa, mennen itse asumaan Kuninkaalliseen Hawaiin Hotelliin, jossa liikkeessä hän osui olemaan mahtavin osakas. Perhe pyristeli avuttomana ystäviensä luona vieraisilla. Sillä aikaa Ah Chun levollisesti johti monia liikkeitään, veteli savuja hopeapäisestä, pitkävartisesta piipustaan ja ihmetteli jälkeläistensä päähänpistoja.
Tämä kysymys ei silti häirinnyt hänen levollisuuttaan. Hän tunsi filosofisessa sielussaan, että se kypsyttyään kyllä selviää. Tällä tempullaan hän antoi perheelleen läksyn, että niin mukautuva kuin hän olikin, hän siitä huolimatta oli Achunin perheen ehdoton diktaattori. Perhe piti puoliaan viikon, sitten se palasi Ah Chunin luo, ja samassa koko palvelijajoukko oli koossa kesähuvilalla jälleen. Ja sen jälkeen ei noussut riitaa, kun Ah Chun tuli loistossaan vastaanottohuoneeseensa sinisessä silkkiviitassa, topatuissa tohveleissa ja mustasilkkisessä, punanappisessa päähineessä tai kun hän halusi vedellä savuja ohutvartisesta, hopeapesäisestä piipustaan, paperosseja ja sikareja polttelevain upseerien ja siviiliherrain seurassa avarilla kuisteilla tai tupakkahuoneessa.
Ah Chunilla oli huomattava asema Honolulussa. Vaikk'ei hän esiintynytkään seurapiireissä, oli hänellä pääsy kaikkialle. Hän ei käynyt missään muualla kuin kaupungin kiinalaisten kauppiaiden seuroissa, mutta hänen kotonaan kävi vieraita ja hän oli aina isäntä talossaan ja pöytänsä pää. Huolimatta siitä, että hän oli synnynnäinen kiinalainen talonpoika, hän johti hienoa kulttuuripiiriä, eikä ollut hänen vertaistaan koko saaristossa. Eikä saarilla ollut ketään niin ylpeää, joka ei olisi voinut astua hänen kynnyksensä ylitse ja nauttia hänen vieraanvaraisuuttaan. Ensiksikin vallitsi Achunin huvilassa moitteeton seurasävy. Sitten siihen vaikutti Ah Chunin valta. Ja viimeksi että hän oli moraalin esikuva ja rehellinen liikemies. Huolimatta siitä, että liikemoraali saarilla oli korkeammalla kuin mannermaalla, voitti Ah Chun Honolulun muut liikemiehet täsmällisen tarkalla rehellisyydellään. Sananpartena oli, että hänen sanansa oli yhtä luotettava kuin hänen takauksensakin. Allekirjoitusta ei koskaan pyydetty häneltä sitoumuksen varmuudeksi. Hän ei koskaan pettänyt sanaansa. Kaksikymmentä vuotta Hotchkisin — Hotchkis & Morterson yhtiöstä — kuoleman jälkeen tavattiin hänen jättämistään papereista muuan muistiinpano kolmenkymmenentuhannen dollarin lainasta Ah Chunin nimelle. Asia oli tapahtunut Ah Chunin ollessa yksityisneuvoksena Kamehameha II:n aikana. Noina sekavina ja rauhattomina rahanteon aikoina asia oli häipynyt hänen muististaan. Ei ollut velkakirjaa eikä laillista maksuvelvoitusta, mutta Ah Chun suoritti täydelleen Hotchkisin perillisille vapaaehtoisesti koko summan korkoineen. Samoin hän menetteli mentyään suulliseen takaukseen onnettoman Kakiku Ditch Schemen puolesta, silloin kun vilkkainkaan mielikuvitus ei pitänyt takausta tarpeellisena. — "Kirjoittakaa hänen maksuosoituksensa kahdellesadalle tuhannelle, epäröimättä, herrat, epäröimättä", — oli sihteerin lausunto, joka turhaan oli lähetetty Ah Chunin aikomuksia urkkimaan. Ja monen samanlaisen tapauksen ohella, jotka todistivat hänen sanansa pitävyyttä, oli siihen aikaan saarilla tuskin ketään toista mainittavaa henkilöä, joka ei kerran ja toisenkin olisi saanut nauttia avuliaisuutta raha-asioissa Ah Chunin kädestä.
Ja niinpä Honolulussa mielenkiinnolla seurattiin hänen merkillisen perheensä kasvamista kummastuttavaksi arvoitukseksi, ja salaisella myötätunnolla asetuttiin Ah Chunin puolelle, voimatta kuvitella, miten hän oli menettelevä. Mutta Ah Chun itse ymmärsi kysymyksen selvemmin kuin he. Perhe ei sitä arvannut. Ah Chun näki, ettei hänelle ollut sijaa tämän hänen kupeittensa ihmeellisen siemenen seassa, ja hän ajatteli tulevia vuosia, hyvin tietäen, että hän oli käyvä heille yhä vieraammaksi. Hän ei ymmärtänyt lapsiaan. Heidän keskusteluaiheensa eivät herättäneet hänen mielenkiintoaan, eikä hän käsittänyt niistä mitään. Lännen kulttuuri oli vieras hänelle. Hän oli aasialainen viimeiseen soluunsa saakka, mikä merkitsi, että hän oli pakana. Heidän kristinuskonsa oli hänelle joutavaa. Mutta kaiken tämän hän olisi sietänyt epäoleellisena, jos hän vain olisi ymmärtänyt tuota nuorta väkeä itseään. Kun Maud esimerkiksi kertoi hänelle, että talouslaskut kuukaudessa olivat kolmekymmentätuhatta — sen hän ymmärsi, kuten hän ymmärsi Albertin pyynnön saada viisituhatta ostaakseen kuunarijahti "Muriel'in" ja päästäkseen Hawaiin Purjehdusklubin jäseneksi. Mutta heidän kaukaisempia ja mutkikkaampia harrastuksiaan hän ei käsittänyt. Eikä hän ollut hidas ymmärtämään, että jokaisen pojan ja tyttären tarkoituksena oli johtaa häntä sellaisiin ajatuksen sokkeloihin, mistä hän ei uskaltaisi toivoa pois pääsevänsä. Aina hän törmäsi sitä muuria vasten, joka erotti Idän Lännestä. Heidän sielunsa oli luoksepääsemätön, ja samalla hän tunsi, että hänen sielunsa oli yhtä luoksepääsemätön heille.
Sen lisäksi vuosien vieriessä ja vanhentuessaan hän huomasi yhä enemmän ja enemmän hakevansa omaa lajiaan. Kiinalaiskorttelin tuoksut olivat herkkua hänelle, ja katua kulkiessaan hän nautti niistä, sillä ne veivät hänen mielikuvituksensa takaisin Kantonin kapeille ja mutkitteleville kujille, siellä kuhisevaan elämään ja liikkeeseen. Hän katui, että oli leikkauttanut palmikkonsa miellyttääkseen Stella Alendalea. Hän mietti vakavasti oliko hänen uhrauksensa ollut sen arvoinen ja kasvattaisiko hän palmikkonsa uudelleen. Ruoka, jonka hänen kallispalkkainen kokkinsa valmisti hänelle, ei kutkuttanut hänen kitalakeaan niin miellyttävästi kuin kiinalaiskorttelin ummehtunut ravintola ruokalajeineen. Hän nautti enemmän tunnin tupakoimisesta ja tarinoimisesta kahden tai kolmen kiinalaisen tuttavan kanssa kuin ylellisten ja hienojen päivällisten johtamisesta, joista hänen huvilansa oli kuuluisa ja joissa Amerikan ja Euroopan valitut istuivat pitkän pöydän ääressä, miehet ja naiset samanarvoisina — naiset jalokivineen, jotka välkkyivät valkeilla kauloilla ja käsivarsilla, miehet iltapuvuissaan — ja kaikki jaarittelivat sekä nauroivat puheenaiheille ja sukkeluuksille, jotka olivat hänelle pelkkää latinaa tai eivät ainakaan herättäneet hänen mielenkiintoaan eivätkä huvittaneet häntä.
Mutta kiusana ei ollut ainoastaan hänen muukalaisuutensa ja hänen kasvava halunsa palata takaisin kiinalaisille lihapadoille. Syynä oli myöskin hänen rikkautensa. Hän oli kuvitellut saavansa elää rauhassa vanhoilla päivillään, sillä hän oli saanut tehdä kovasti työtä. Hänen palkkionaan voisi siis olla rauha ja lepo. Mutta hän tiesi, ettei se olisi mahdollista hänelle, hänen suunnattoman rikkautensa vuoksi. Merkit ja enteet sen osoittivat. Sellaista hän oli nähnyt aikaisemminkin. Tuossa oli esimerkiksi hänen vanha työnantajansa Dantin, jolta lapset olivat lain varjolla ottaneet omaisuuden ja panneet hänet holhouksen alaiseksi. Ah Chun tiesi liian hyvin, että Dantin oli ollut köyhä mies, ja voitiin todistaa hänen aina järkevästi hoitaneen liikettään. Ja vanhalla Dantinilla oli ollut vain kolme lasta ja puoli miljoonaa, jotavastoin hänellä oli viisitoista lasta ja vain hän itse tiesi, kuinka monta miljoonaa.
"Meidän tyttäremme ovat kauniita naisia", sanoi Ah Chun eräänä iltana vaimolleen. "On myös monta nuorta miestä. Talo on aina täynnä nuoria miehiä. Minun sikarilaskuni ovat nousseet koko runsaiksi. Miks'eivät he mene naimisiin?"
Mamma Achun kohotti olkapäitään ja odotti.
"Naiset ovat naisia ja miehet miehiä — sepä on outoa, ettei naida. Ehkä nuoret miehet eivät pidä tyttäristämme."
"Ah, he pitävät liiaksikin heistä", vastasi mamma Chun, "mutta katsos, he eivät voi unhottaa, että sinä olet heidän isänsä."
"Mutta sinä unhotit, kuka minun isäni oli", sanoi Ah Chun painavasti."Ainoa mitä pyysit, oli, että leikkaisin palmikkoni."
"Nuoret miehet ovat vielä tarkemmat kuin minä, luulemma."
"Mikä on tärkein asia maailmassa?" kysyi Ah Chun äkkiä yllättäen.
Mamma Ah Chun ihmetteli hetkisen; sitten hän vastasi: "Jumala."
Ah Chun nyökkäsi. "Jumalia on maailmassa paljon. Niitä on paperisia, toisia on puisia, muutamia pronssisia. Minä käytän erästä pikkuista jumalaa konttorissa paperien painona. Bishop Museossa on monta jumalaa korallikivestä ja kivettyneestä tulivuoren laavasta."
"Mutta on vain yksi ainoa oikea jumala", ilmoitti rouva päättävästi, asettaen avaran olemuksensa juhlalliseen asentoon.
Ah Chun huomasi uhkaavan vaaran ja kiiruhti muuttamaan keskustelua.
"Mikä on suurempi jumalaa sitten?" kysyi hän. "Sanon sen sinulle. Se on raha. Aikoinani olen ollut asioissa juutalaisten ja buddhalaisten, kristittyjen ja muhamettilaisten kanssa sekä käynyt kauppaa Salomonin-saarilta ja Uudesta Guineasta kotoisin olleiden pienten mustain miesten kanssa, jotka kuljettivat jumalaansa muassaan käärittynä öljypaperiin. Heillä oli eri jumalat, näillä miehillä, mutta kaikki he kuitenkin palvelivat rahaa. — Onhan täällä esimerkiksi kapteeni Higginson, hän näkyy pitävän Henriettasta."
"Hän ei milloinkaan nai häntä", vastasi mamma Chun. "Hänen täytyy päästä amiraaliksi ennen kuolemaansa —"
"Vara-amiraaliksi", keskeytti Ah Chun, "hyvä, kyllä ymmärrän. Sehän on heidän tapansa erota virasta".
"Hän on eräästä Yhdysvaltain ylhäisimmästä perheestä. He eivät tahtoisi, että hän naisi, jollei menisi naimisiin amerikkalaisen tytön kanssa."
Ah Chun kopahutti tuhan piipustaan ja ajatuksiin vaipuneena täytti pienen hopeapesän tupakalla. Hän sytytti sen ja veti muutamia savuja, ennenkuin puhui.
"Henrietta on vanhin tyttö. Hänen hääpäivänään lahjoitan hänelle kolmesataatuhatta dollaria. Joka merkinnee jotakin kapteeni Higginsonille ja hänen ylhäiselle perheelleen. Anna hänelle tieto siitä, jätän asian sinun huoleksesi."
Ja Ah Chun istui tupakoiden ja puhalteli savukiemuroita. Niiden hän näki muodostavan kasvojen piirteet, jotka kuvasivat Tou Shueytä. Tou Shuey oli palvelijattarena hänen setänsä talossa Kantonissa ja ansaitsi vuoden työstä yhden dollarin. Ja hän näki nuoruutensa kuvastuvan savukiemuroissa, sen nuoruuden, josta hän yli kahdeksantoista vuotta oli kuluttanut setänsä pelloilla. Ja nyt hän, Ah Chun, talonpoika, antaa tyttärelleen myötäjäisiksi kolmensadantuhannen sellaisen vuosiorjuuden palkat. Ja tyttö oli vain yksi tusinasta. Eipä tuo ajatus kuitenkaan herättänyt hänessä ylpeyttä. Se ajatus huvitti häntä, ja nauraa hörähtäen hän sai mamma Chunin heräämään haaveiluista, joiden ukko tiesi oleksivan niissä sielun salakammioissa, joihin hän ei ollut koskaan tunkeutunut.
Mutta Ah Chunin lupaus kulki kuiskeena kapteeni Higginsonin tietoon. Ja tämä unohti amiraaliarvonsa sekä ylhäisen sukunsa ja otti vaimokseen kolmesataatuhatta dollaria sekä hienon ja sivistyneen tytön, jossa oli yksi kolmaskymmeneskahdesosa polyneesialaista, kuudestoistaosa italialaista, saman verran portugalilaista, yksitoista kolmaskymmeneskahdesosaa englantilaista ja amerikkalaista sekä puoleksi kiinalaista verta.
Ah Chunin anteliaisuus teki vaikutuksensa. Hänen tyttärensä tulivat äkkiä aviokelpoisiksi ja halutuiksi. Clara oli seuraava, mutta piirihallituksen sihteerin muodollisesti häntä kosiessa Ah Chun ilmoitti, että hänen täytyy odottaa vuoroaan, kunnes Maud, joka oli vanhempi, tulisi ensin naiduksi. Se oli ovelaa menettelyä. Koko perheelle kävi asia tärkeäksi. Maudin tieltänaittaminen tapahtuikin kolmessa kuukaudessa. Ned Humphrey, Yhdysvaltain siirtolais-asiamies, oli se onnellinen. Mutta nuoren parin täytyi valittaa myötäjäisiä, sillä Maudille annettiin vain kaksisataatuhatta. Ah Chun selitti, että hänen alkuperäinen anteliaisuutensa oli raivannut tien auki ja että hänen jäljelläolevat tyttärensä saivat odottaa yhä alenevia hintoja.
Clara seurasi Maudia ja sen jälkeen kahden vuoden aikana oli häitä myötäänsä Ah Chunin huvilassa. Sillä välin ei hän itse ollut toimettomana. Liikeyrityksiin kiinnitetyt summat otettiin ulos toinen toisensa jälkeen. Hän myi vähitellen pois osuutensa eri liikeyrityksissä; mutta askel askeleelta, ettei se synnyttäisi hintojen laskua markkinoilla. Hän luovutti suuret alueensa käsistään. Lopulta hän myi jo häviölläkin. Tämän kiireen aiheuttivat ne pilvet, joiden nousun hän näki jo taivaanrannalla. Silloin kun Lucille naitiin, kaikui hänen korvissaan riitelemisen ja toraamisen melu. Ilma oli sumea juonitteluista ja vastahankkeista, kun he koettivat hyötyä hänen suosiostaan ja vehkeilivät toinen toistaan vastaan. Kaikki se ei ennustanut rauhaa ja lepoa, jota hän oli aikonut vanhoiksi päivikseen.
Ah Chun joudutti ponnistuksiaan. Pitkän aikaa hän oli ollut kirjevaihdossa Shanghaissa ja Macaossa olevien pääpankkiensa kanssa. Jokainen höyrylaiva oli jo monta vuotta kuljettanut hänen pankkisijoituksiaan koskevia maksumääräyksiä. Ne käsittivät yhä suurempia nippuja. Hänen kaksi nuorinta tytärtään olivat vielä naittamatta. Hän ei odottanut, vaan lupasi heille myötäjäisiksi satatuhatta kummallekin, mitkä summat olivat Hawaiin pankissa ja nostettavina heidän hääpäivänään. Albert otti käsiinsä, Ah Chun & Yungin liikkeessä johdon, kun Harold, vanhin, mieluummin otti neljännesmiljoonan ja muutti Englantiin asumaan. Charles, nuorin, sai satatuhatta ja lähti lukemaan lakimieheksi, tietysti Keeleyn opistoon. Mamma Chunille annettiin huvila, vuoristotalo Tantaluksessa uuden merenpuolisen palatsin korvaukseksi, jonka Ah Chun myi hallitukselle. Lisäksi mamma Chun sai puoli miljoonaa rahassa hyvin sijoitettuna. Ah Chun oli nyt jo valmis särkemään probleeminsa pähkinän. Eräänä kauniina aamuna perheen ollessa koossa aamiaisella hän oli pitänyt huolen siitä, että kaikki hänen vävynsä ja tyttärensä olivat saapuvilla hän ilmoitti päättäneensä palata esi-isäinsä maaperälle. Kauniissa lyhyessä puheessa hän selitti pitäneensä yllin kyllin huolta perheestään ja esitti heille elämisenohjeita, joiden hän arveli auttavan heitä elämään keskinäisessä sovussa ja rauhassa. Sitä paitsi hän antoi neuvoja liikeasioissa vävyilleen, teroittaen heidän mieliinsä kohtuullisen elämän ja vannojen rahasijoitusten merkitystä sekä antoi heille hyviä tietoja laajasta kokemuksestaan teollisuuden ja kaupan tilasta Hawaiilla.
Sitten hän kutsui ajurinsa ja ajoi itkevän mamma Chunin seurassa Pacific Mailin höyrylaivalle jättäen taakseen huvilan äkilliseen hämmästykseen. Kapteeni Higginson nosti kovan melun ja vaati uhkakieltotuomiota. Tyttäret vuodattivat runsaita kyyneleitä. Eräs heidän puolisoistaan, entinen liittovaltain tuomari, pani kyseenalaiseksi Ah Chunin selväjärkisyyden ja kiiruhti viranomaisten luo siitä selkoa saamaan. Hän palasi tuoden sen tiedon, että Ah Chun oli käynyt siinä toimistossa jo päivää aikaisemmin tutkituttamassa tilansa. Ei siis ollut mitään tehtävissä, joten he menivät rantaan ja sanoivat jäähyväiset vanhalle pikku miehelle, joka viittasi kädellään kävelykannelta laivan puskiessa keulaansa merellepäin korallikallioitten lomitse.
Mutta vanha pikku mies ei matkustanut Kantoniin. Hän tunsi tarpeeksi hyvin oman maansa ja mandariinien kiristyshalun antautuakseen sille alttiiksi melkoisine omaisuuksineen, joka hänellä oli vielä jäänyt jäljelle. Hän meni Macaoon. Ah Chun oli kauan tottunut käyttämään kuninkaan valtaa ja hän olikin kuin itsevaltias kuningas. Saavuttuaan maihin Macaossa hän meni suurimman eurooppalaisen hotellin vastaanottohuoneeseen, mutta hotellin kirjuri sulkikin häneltä matkustajapäiväkirjan, selittäen, ettei kiinalaisia sinne päästetty. Ah Chun kutsui johtajan paikalle, mutta sai tältä halveksuvaa kohtelua osakseen. Hän ajoi pois, mutta palasi kahden tunnin kuluttua. Nyt hän kutsui kirjurin ja johtajan luokseen, maksoi heille kuukauden palkan sekä erotti heidät toimestaan. Hän oli sillä välin ostanut hotellin itselleen ja asui sen hienoimmassa huoneistossa ne monet kuukaudet, joiden aikana hän rakennutti komean palatsin kaupungin lähistölle. Tällä välin hän tunnetulla kyvyllään koroitti suuren hotellinsa voiton kolmesta sentistä kolmeenkymmeneen.
Ne rettelöt, joita pakoon hän oli lähtenyt, alkoivat aikaisin. Jotkut hänen vävypoikansa sijoittivat rahansa huonosti. Toiset leikkivät voileivänheittoa Ah Chunin myötäjäisillä. Kun Ah Chun oli poissa, niin he alkoivat keinotella mamma Chunin puolella miljoonalla. Eikä tämä ollut omiaan herättämään heissä parhaita tunteita toisiaan kohtaan. Lakimiehet lihoivat heidän riidoillaan. Haasteita ja vastahaasteita olivat oikeuslaitokset tulvillaan. Eikä päässyt poliisioikeuskaan niistä rauhaan. Sattuipa näet ankaria yhteenottoja, joissa kovat sanat ja vielä kovemmat iskut vaihtelivat. Ja kukkaruukkuja heiteltiin lisäämään sanojen tehoa. Kunnianloukkausjuttuja vedottiin oikeudesta toiseen, ja ne riittivät pitämään Honolulun mieluisassa jännityksessä todistajain paljastusten takia.
Mutta palatsissaan, kaiken itämaisen komeuden ympäröimänä, Ah Chun veteli levollisena savuja piipustaan ja kuunteli rettelöiden kaikua meren takaa. Joka ainoan höyrylaivan postissa kulki Macaosta Honoluluun virheettömällä englanninkielellä ja amerikkalaisella kirjoituskoneella kirjoitettuja kirjeitä, joissa hän kehoitti heitä elämään rauhassa ja sovussa. Itse puolestaan hän kyllä on rettelöistä erillään ja hyvin tyytyväinen. Hän on saanut levon ja rauhan. Väliin hän nauraa ja vilkuttaa pieniä vinosilmiään ajatellen tämän maailman menoa. Sillä kaikesta elämästään ja kokemuksistaan on hänelle jäänyt se vakaumus, että — tämä maailma on kovin hullunkurinen.