Märtta astui Lindbomin luo, katseli sormusta ja sanoi sitten hiljaisella äänellä ja punastuen: "tunnen."
"Vieläkö ajetaan asiaa pitemmälle?" kysyi Lindbom ja loi silmänsä neitiElisabetiin.
Elisabet puristi yhteen huulensa ja iski ääretöntä vihaa puhuvan silmäyksen kysyjään. Hän huomasi nyt selvään, että kaikki, mitä hän vuosikausia oli toivonut, että hänen pitkällisen työnsä hedelmä oli luiskahtamaisillaan hänen käsistään. Hän kirosi itsessään sitä hetkeä, jona hän ensinnä oli kuullut puhuttavan sormuksen merkityksestä, joka oli saanut hänet poikkeamaan ennen tehdystä päätöksestään. Neiti Elisabet oli todella tahtonut voittaa omakseen Källerydin, mutta — rehellisellä tavalla: — miehekkäällä ja lujalla esiintymisellään.
Vaikea on sanoa, olisiko hän ensinkään tullut turvautumaan sormukseen, jollei hänellä olisi ollut niin oivallinen neuvonantaja ja kiihottaja hurskaassa ja kaikkea hyvää harrastavassa ystävässään, rouva Sidoniassa, jonka kumminkin oli täytynyt käyttää koko neronsa, saadaksensa ystäväänsä ja myöskin itseään uskomaan, että petos ei ollut muuta kuin pieni viaton ja luvallinen kuje. Rouva Sidonia, joka nyt vihdoin sai suunvuoroa, koetti innollisesti antaa asialle tällaisen muodon.
Mutta Lindbom rypisti silmäkulmiaan; hän ei ensinkään näyttänyt ymmärtävän tuollaisten kujeitten viattomuutta.
"Källerydin parooni on liian hyvä tullaksensa petetyksi", sanoi hän. "Minä uudistan kysymykseni: jatketaanko asiaa vielä pitemmälle, vai tehdäänkö sovinto, neiti Elisabet?"
Elisabetin kasvot saivat takaisin lujat piirteensä, kun hän huomasi ettei paremmalla hinnalla päässyt. Hän meni sentähden Lindbomin luo, taputti häntä olkapäälle ja sanoi päättävästi:
"Sovinto, sovinto, vanha poika… sehän on päivän selvä asia! Meistä kyllä tulee hyviä ystäviä, kun minä kerran tulen Källerydiin, olkaa siitä varma."
"Källerydiin ette enää tässä maailmassa tule!" sanoi Lindbom.
Mutta nyt joutui neiti Elisabet raivoon. Kävihän se päinsä, niinkauan kuin hän luuli ettei kysymys koskenut Källerydiä, vain ainoastaan miten hän oli joutunut tuon kirotun sormuksen omistajaksi, jonka oikeasta merkityksestä hän ei luullut Lindbomin mitään edes aavistavan, vaikka hän juuri sormuksen avulla oli päässyt paroonin puheille. Elisabet oli kumminkin siksi miehekäs, ettei hänen hämmästyksensä purkautunut kyyneleihin ja valitushuutoihin; hän pani kädet ristiin rinnallensa ja istuutui, tahi paremmin, vaipui istumaan tuolille, josta hän vasta ikään oli noussut. Siinä sitten istui hän ison aikaa otsa rypistyneenä ja silmät suljettuina. Kun hän vihdoin oli hiukan rauhoittunut, sanoi Lindbom:
"Hyvän isäntäni tähden soisin että koko tämä ikävä asia joutuisi unohdukseen ja ettei siitä enää virkattaisi sanaakaan. Parooni Svante surisi itsensä kuoliaaksi, jos hän tietäisi, kuinka pahasti häntä on petetty. Sentähden kirjoittakaa hänelle kirje ja tunnustakaa että… että olette tahtoneet vain koettaa häntä, nähdä onko hän todella semmoinen, jommoiseksi häntä maine sanoo: yhtä luja sanassansa, kuin naisten vihaaja… Jos sen kirjoitatte, niin lupaan minä olla virkkaamatta mitään siitä, mitä tiedän, eikä kukaan voi syyttää teitä mistään kunniatanne loukkaavasta. Muussa tapauksessa…"
"Topp!" huudahti neiti Elisabet; "tänne kynä ja paperia."
Sven kiiruhti hankkimaan, mitä neiti pyysi, ja Elisabet istuutui kirjoittamaan.
"Lukekaa", sanoi hän sitten ja antoi paperin Lindbomille, lisäten, kun tämä oli ehtinyt allekirjoitukseen: "Onko se semmoinen kuin tahdotte?"
Lindbom nyykähytti myöntävästi päätään, mutta neiti meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.
"Te olette minun mieleisiä miehiä", sanoi hän. "Jumala armahtakoon niitä, jotka ovat saaneet tämän kaiken aikaan… Olin ajatellut asiaa aivan toiselta kannalta, mutta varma on" — lisäsi hän ja hänen harmaat silmänsä säkenöivät, kun hän ne iski rouva Sidoniaan — "että niitä löytyy, jotka Källerydiin nähden pettyvät suuremmassa määrässä kuin minä."
Sen sanottuaan meni hän ulos ja heitti oven kiinni kolauksella.
Toiset seurasivat häntä.
Pihalla oli neiti Elisabet jo noussut hevosensa selkään; samassa ryntäsi hän eteenpäin, mutta pysähtyi veräjän luona, kun näki edessään itse parooni Svanten. Vanha kaarlolainen seisoi siinä veräjän toisella puolella jäykkänä ja kylmänä ja loi silmänsä milloin naisratsastajaan, milloin Lindbomiin, milloin toisiin, jotka esiintyivät tämän takana. Neiti Elisabet oijensi kätensä paroonille ja sanoi:
"Hyvästi, parooni Svante, emme enää näe toisiamme… mutta minä lainaan hevosenne ensimäiseen kestikievariin!"
Sen sanottuaan kannusti hän hevosta, antoi sen hypätä sujauttaa veräjän yli ja katosi kohta näkyvistä.
Parooni seisoi siinä yhtä ällistyneenä kuin toiset, yhä edelleen kuitenkin mielessänsä raamatun lause, johon Lindbom oli viitannut. Hän alkoi jo puhua siitä, kun Lindbom lähestyi, mutta tämä sanoi:
"Ei, ei!… neiti on vähemmän syyllinen kuin eräs toinen. Mutta hän, joka oli tulemaisillaan näiden kujeiden uhriksi, hän, joka on sormuksen oikea omistaja — hän seisoo tuossa", ja Lindbom osoitti sormellaan Märttaa, samalla kun hän paroonille antoi neiti Elisabetin kirjeen.
Se sisälsi että häntä, neiti Elisabetia, oli petetty, ja että hän sentähden oli tullut pettäneeksi parooia; että Märtta oli sormuksen oikea omistaja.
"Hm!" mumisi parooni; "hänessä on kumminkin hitusen rehellisyyttä."
Parooni Svante näytti liikutetulta. Kauan seisoi hän ajatuksiinsa vaipuneena. Vihdoin oijensi hän itseään ja käski, viittauksella Märtan tulemaan hänen luoksensa. Ja ujosti lähestyi Märtta häntä niin likelle, että saattoi kuulla häntä ja tulla kuulluksi, puhumatta liian äänekkäästi. Tiedusteltuaan oliko tyttö todella sormuksen omistaja ja tultuaan vakuutetuksi siitä, sanoi parooni:
"Sinä tahdot siis Källerydin?"
"En", vastasi Märtta.
Sven meni hänen luokseen, auttaaksensa häntä. Parooni uudisti kysymyksensä, mutta sai saman vastauksen.
"Etkö huoli Källerydistä, tyttö?"
Ei, Märtta ei sanonut siitä huolivansa.
"Ja mistä syystä et siitä huoli?" kysyi parooni.
"Isäni, joka kuolinvuoteellansa antoi minulle sormuksen ja sanoi että onneni siitä riippui, liitti samalla siihen ehdon…"
"Minkä?"
"Etten koskaan ottaisi vastaan suurempaa lahjaa kuin työlläni voisin palkita."
Vastaus miellytti paroonia; hän avasi veräjän, meni tytön luo ja puristi hänen kättään. Sitten teki hän kysymyksiä hänen isästään, ja kun hän hänessä selvään tunsi miehen, jolle hän oli sormuksen antanut, sanoi hän:
"Tiedä, tyttö, että sormukseen liittyy muisto, jota ei vanha Svante Horn konsanaan unohda… Sormuksen kantoi muinen nuori neiti, joka kerran oli minulle kallis… Jos hän olisi elänyt, niin… mutta hyvä on, niinkuin on. Hän antoi minulle sormuksen, kun alhaisena sotamiehenä antausin ratsumieheksi Smoolannin rykmenttiin. Kun sitten sota alkoi autuaan kuningas Kaarle-vainajan aikana" — tässä paljasti parooni Svante päänsä ja Lindbom teki samoin — "kuoli hän ja minä tein lupauksen pysyä hänelle uskollisena. Klissowin tappelussa pelasti isäsi minun henkeni; en tuntenut häntä ja annoin hänelle sormuksen, kun minulla ei ollut muuta antaa, ynnä lupauksen että missä ikinä hän minua tapaisi ja näyttäisi minulle sormuksen, minä antaisin hänelle, mitä hän pyysi. Isäsi rinnassa, tyttö, tykytti sydän, johon ei vedä vertoja" — kenenkään —. aikoi hän sanoa, mutta hän sanoi: "muun, kuin ystäväni Lindbomin… Sinä sentähden et saa kieltää minua antamasta sinulle myötäjäislahjaa sinun hääpäivänäsi…"
Tämän sanottuaan kääntyi parooni ja lähti kiireesti pois, ikäänkuin hämmästyneenä siitä että niin kauan oli puhunut "hameelaisen" kanssa. —
Mutta syksyllä vietettiin Svenin ja Märtan häät Tukholmassa. Rouva Sidonia oli, näet, kohta ilmoittanut ettei niin ylhäisen neidin sopinut asua hänen matalan kattonsa alla. Märtan oli sentähden täytynyt muuttaa Näsin pappilasta, mutta Lindbomin välityksellä oli hän hänen sisarensa luona saanut tilapäisen kodin. Lindbom saapui itse häihin ja toi mukanaan parooni Svanten myötäjäislahjan, jommoisenkin rahasumman, jolla Sven pääsi alkamaan kauppaliikettä Ruotsin pääkaupungissa.