Näytelmä kolmessa näytöksessä
ANTTI VAARANEN, työmies.SILJA, hänen vaimonsa.MAIJU, | heidän lapsiaan.VILLE, |MATLENA MEHTOLA, nuori nainen.MIKKO MEHTOLA, hänen veljensä, työmies.TOPRA-HEIKKI, työmies Pohjanmaalta.KUNNARI, | työmiehiä.JAARA, |OTTO, noin 14-vuotias poika.HEIKURA, | poliiseja.TIRKKONEN, |VALLESMANNI.SILTAVOUTI.JAHTIVOUTI.KAKSI RENKIÄ.
(Vaarasen tupa. Perällä ovi; siitä oikeaan uuni. Toisella seinällä ikkuna, jonka alla penkki ja hiukan etempänä pöytä. Suuren, kauvas lattialle ulottuvan uunin kupeella vuode, sivulla penkki ja etunäyttämöllä vasempaan kätkyt.)
(Silja tuudittaa lasta; Maiju istuu kyyrysillään uunin luona, Ville voihkaa sängyssä.)
SILJA (hyräelee). Hs-ss-ss-ss. Aa-aa-aa-aa, hs-aa-aa-aa.—Käypä Maiju katsomassa, eikö isää jo näy.—Hs-ss-ss-ss, hss-ss-ss-ss. »Nuku, nuku, nurmilintu, Väsy, väsy, västäräkki, Tee pellolle pesäsi, Kalliolle kartanosi.»
MAIJU (käytyään ulkona). Eihän siellä näy mitään, kun on pilkkoisten pimeä.
SILJA. Olisit huutanut.—Hs-ss-ss-ss. Hs-ss-ss-ss.—Koskeeko sinuun,Ville?
VILLE. Koskee.—Oi, oi, oi—
SILJA. Voi, raukkani. Hs-ss-ss-ss.
MAIJU (ulkona). Isä hooi! I-sää!
SILJA. »Nuku, nuku, nurmilintu, Väsy, väsy, västäräkki—»
MAIJU (palajaa). Ei kuulu vastausta.
SILJA. Hyvä Jumala, missähän se viipyy näin kauvan? Ja tuo Ville raukka, kun taas on semmoisessa tuskassa. Tulepa sinä soudattamaan, että pääsen sitä hieromaan edes. Heiluta vaan tasaisesti, noinikään, kyllä se nukkuu siihen.—Näytäpäs, lapseni, mistä sinua nyt ottaa? Tuostako sydänalasta?
VILLE. Eikä, kun päästä.
SILJA. Kuinka se on tulinen! Ihan kättä polttaa. Käänny vähän enemmän kyljellesi, minä koetteeksi hieron noita valtasuonia. Ehkä siitä olisi apua.
VILLE. Elkää kovasti.
SILJA. Ei kovasti. Hiljaa vaan, ettei tee kipeätä. Näin, tällä tavalla.Tuntuuko hyvältä?
VILLE. Tuntuu.
MAIJU. Äiti, minä näin Villestä unta äsken, kun nukuin tuolla penkillä.
SILJA. Vai näit sinä. Minkälaista sitten?
MAIJU. Niin somaa. Kun se oli olevinaan enkelinä kirkon alttaritaulussa, ja minä huutamaan, että; »Ville, mitä sinä siellä, tule pois kotiin».—Mutta tämä vaan nauraa eikä ole millänsäkään.—Eikös ollut kummallinen uni, äiti?
SILJA. Oli tosiaankin.
MAIJU. Mitä tuo tietänee?
SILJA. Eihän unista ole taikaa.
MAIJU. Miks'ei ole? Useinpa käyvät toteen teidänkin unet.
SILJA. Sattuu nyt joskus.
MAIJU. Hyväksiköhän se olisi vai pahaksi? Sanokaas, äiti.
SILJA. Kukapa tuon arvannee. Kirkko on lohdutukseksi minun unissani.
MAIJU. Äiti! Ville ehkä paranee!
SILJA. Suokoon Jumala!—Mikä sinun on, lapseni?
VILLE. Janottaa.
SILJA. Janottaako taas? Eikä ole edes maitopisaraa antaa. Ei muuta kuin tuota ikuista raakaa vettä, joka ihan turmelee sen poloisen sisukset. Voi, yhtäkaikki tätä elämää.—Juohan nyt sitten, mutta vähän vaan, siksi että suusi kastuu.
VILLE (vaipuu juotuaan takaisin vuoteelle). Kun isä tulisi!
SILJA. Mitä sinä tahtoisit isästä, lapseni?
VILLE. Rohtoja eikös sen pitänyt tuoda?
SILJA. Niin, lupasihan isä tuoda sinulle rohtoja. Ja kyllä se niitä tuokin. Tuo varmaan. Sitten meidän poikamme paranee taas. Pääsee juoksemaan tuonne ulos, ja lukemaan, ja tekemään jos mitä. Eikös ole hauskaa?
VILLE. On.
SILJA. Vieläkö kivistää päätä?
VILLE. Vielä.
SILJA. Ihme kumma, ettei jo herkiä, vaikka minä niin uskoa hieron.
VILLE. Ja muutenkin on niin vaikeata.
SILJA. Koeta nukkua. Paina silmät kiinni.
MAIJU. Nyt kuuluu askeleita ulkoa.
SILJA. Onko Antti? Ei, Matlena. Näin myöhään?
MATLENA. Sanos muuta! (Pudistelee vaatteitaan.) Sitä Jumalan ilmaa, kun siellä on. Tuulee ja sataa. Hyvää iltaa, mitäs tänne kuuluu?
SILJA. Vanhaa huonoutta vaan. Hyvää iltaa.
MATLENA. Eikö Ville ole yhtään parempi?
SILJA. Ei se parempi ole.
MATLENA. Poika parka, kun saa kärsiä niin kauvan.
SILJA. Käy istumaan!
MATLENA. Jahka ensin kuivaan vaatteitani täällä uunin edessä. TokkoAntti vielä onkaan kotona?
SILJA. Eihän sitä ole kuulunut, kumma kyllä.
MATLENA. Olisin kysynyt, jos hän tietää mitään Mikosta.—Uh, uh, kun kastuin aivan läpimäräksi!
SILJA. Odota vähän aikaa. Kai hän tulee pian.
MATLENA. Kunpa tulisi. Kunpa, kunpa tulisi.
SILJA. Onko jotain tapahtunut?
MATLENA. Rautatiellä sanotaan olleen kovia kahakoita työmiesten ja herrain välillä.
SILJA. Nyt taas. Voi sentään, etteivät koeta malttaa mieltänsä nekään miehet. Mitä niistä lähtee, noista alituisista vihanpurkauksista.
MATLENA. Mitäs muuta kuin ikävyyttä. Ei suinkaan iloa eikä hyötyä, se on varma. Mutta sitäkö ne kysyvät.
SILJA. Kunhan ei Antti vaan olisi mukana.
MATLENA. Antti! Joka on niin tasaluontoinen ja rauhallinen aina.—Ei hän semmoisiin sekaannu.
SILJA. Elä sano. Tyyneessä vedessä kalat kutevat. Antti kun pääsee suuttumaan, niin herra varjele! Silloin on leikki kaukana.
MATLENA. Oikeinko totta? Sitä nyt ei kukaan uskoisi.
SILJA. Eikä hän anna perään, vaikka kuolisi siihen paikkaan. Jäyhempää ihmistä en tiedä toista.
MATLENA. Sitten ovat ehkä kaikki yhdessä myllyssä.
SILJA. Pahaa pelkään.
MATLENA. Topra-Heikki tietysti etupäässä. Kuinkas muuten. Ja Mikko taas seuraa häntä vaikka tuleen.
SILJA. Sinä Mikon sijassa tekisit juuri samoin.
MATLENA (naurahtaen). Niinkö luulet? Mahdollista kyllä.
MAIJU. Äiti.
SILJA. Mikä on? Tuudi, tuudi!
MAIJU. Se jo nukkuu.
SILJA. Mutta herää ehkä, kun tässä puhutaan.
MAIJU. Äiti, minua niin pelottaa.
SILJA. Mikä sinua pelottaa?
MAIJU. Että jos ne ovat tappaneet isän.
SILJA. Herra siunaa, mistä sinä semmoisia päähäsi saat?
MATLENA. Elä hupsuttele joutavia.
MAIJU. Koskapa ovat olleet kahakassa.
SILJA. Ketkä?
MAIJU. Rautatiellä. Kertoihan Matlena.
MATLENA. Kerroin minä tyhjää. Noiden kuullen ei pitäisi suutansa avata.
SILJA. Eihän Matlena isästä mitään puhunut.
MAIJU. Mutta missä isä sitten viipyy?
SILJA. Missä hyvänsä. Sattuuhan esteitä.
MATLENA. Eikä siinä henkeä sentään niin pian oteta, kun herrain kanssa riita syntyy. Ennemmin sitten—
MAIJU. Mitä ennemmin?
MATLENA. Ei mitään.
SILJA. Mene sinä maata, eläkä utele kaikkia.
MATLENA. Niin, mene maata, laps'raukka, kyllä minä liikutan kätkyttä.Oletko jo syönyt illallisen?
SILJA. Elä, hyvä ihminen, edes muistuta. Meillä ei tällä haavaa ole leivänmuruakaan kotona.
MATLENA. Oho? Tuon kun olisin tiennyt lähteissäni.
SILJA. Antin piti tuoman meille evästä tänä iltana tullessaan. Mutta taitaapa saada odottaa. Niin, rupea vaan sinne penkille, Maiju, pitkällesi, ehkäpä se nälkä haihtuu, kun ei ajattele.
MAIJU. Herätättekös sitten, kun isä tulee?
MATLENA. Kyllä herätämme, makaa huoletta.
SILJA. Niin—mitä sinä ajattelit sanoa äsken? Että ennemmin—?
MATLENA. Että ennemmin joutuu linnaan.
SILJA. Taikka pannaan ainakii työstä pois. Hyvä isä, sentään! Sitten vasta tietäisi elävänsä.
MATLENA. Topra-Heikki ja Mikko, ne ne vielä istuvat raudoissa jonakin kauniina päivänä, saadaanpas nähdä.
SILJA. Elä, Matlena kulta, semmoisia ennustele. Minulle jo oikein tekee pahaa. No, mikä nyt?
MATLENA. Hss—!
SILJA. Kuuluuko jotain?
MATLENA. Hätähuutoa. Aivan selvään.
SILJA. Kumma, kun ei minun korviini ota.
MATLENA. Hss-hss!
SILJA. Yhäkö sitä jatkuu?
MATLENA. Nyt lakkasi. Herra ihme, kuinka rupesi sydäntäni takomaan.—Mikähän se oli?
SILJA. Kun hirviäisi mennä katsomaan.
MATLENA. Ei mennä, ei mennä.
SILJA. Mutta jos siellä on joku vaarassa?
MATLENA. Mitä vielä! Ei nuo ihmisääniä olleet. Aaveet näin myöhällä liikkuvat, kun jotain pahaa on tulossa. Hyi, kuinka kamottaa.
SILJA. Hirveä on tämä yö; mutta turvataan Jumalaan, eikä hätäillä ennen aikojaan.
MATLENA. Ehkä oli Villen kuolemaksi tuo huuto.—Kovin hän onkin käynyt huonon-näköiseksi siitä, kun viimeksi täällä kävin, vaikka ei ole monta päivää kulunut. Nyt sen vasta huomaan.
SILJA. Sairaat ovat aina iltasilla heikompia.
MATLENA. Mutta hän on laihtunut ja käynyt niin kalmankarvaiseksi. Kuule, ei tuo poika enää elämään virkoa.
SILJA. Niinkö luulet? Voi, en minä antaisi hänen kuolla. En millään ehdolla. Ville, joka on ollut meidän silmäterämme. Josta olemme toivoneet vanhanpäivän varaa, ja tukea meille kaikille. Ei Jumala voi olla niin kova, että ottaisi meiltä pois ainoan ilomme.
MATLENA. No, elähän sure vielä. Ehk'ei otakaan. Ehkä ennustivat aaveet vaan muuta onnettomuutta. Eihän sitä tiedä.
MAIJU. Äiti, en minä saa unta.
SILJA. Koeta kumminkin. Pane kädet ristiin ja siunaa.
MAIJU. Olen jo moneen kertaan lukenut »Isä-meidän» ja »Herra siunaa meit' ja auta».
SILJA. Vedä sitten peite korviesi yli ja makaa hiljaa, niin uni kyllä tulee. Näes, kun Villekin jo nukkuu.
MAIJU. Enkö minä mahtuisi sinne Villen sänkyyn? Jalkopäähän?
SILJA. Ethän sinä, hyvä lapsi, tähän mitenkään mahdu. Herättäisit vielä tuon kipeän raukan.
MAIJU. Sinne karsinapenkille sitten; että olisin teitä lähempänä.
MATLENA. Ja kuuntelisit meidän puheitamme. Sittenhän sinä et nukkuisi semminkään.
SILJA. Pysy siellä vaan, eläkä puhele enää. Muuten et pääse uneen koko yönä.
MATLENA. Nyt talee joku. No, luojan lykky, tuossahan se Antti viimeinkin on.
MAIJU (juoksee ylös ja tarttuu isään kiinni). Isä, isä! Hyvää iltaa, isä. Voi, kuinka viivyitte kauvan.
ANTTI (panee lakkinsa naulaan). Iltaa, iltaa!
SILJA. Me kun olemme sinua odottaneet täällä. Aivan kuin auringon nousua.
MAIJU. Ja ikävöineet, isä! Niin hirveästi!
ANTTI. Kyllä sen arvaan. Mutta päästäpäs irti nyt.
MATLENA. Mihin toiset jäivät?
ANTTI. Niinkö Mikko ja Topra-Heikki? Ne tuossa paikassa tulevat.
MATLENA. Poikkesivat vissiinkin Mäki-Mattiin?
ANTTI (antaa nyytin Siljalle). Siinä on.
SILJA. Leipää, Jumalan kiitos. Maiju, tule saamaan.
ANTTI. Niin, Mäki-Mattiin ne poikkesivat Kunnarin ja Jaaran kanssa.Mutta pikipäin vaan. Heti kohta ne jo ovat täällä.
MATLENA. Mitä uutta muuten rautatielle? Onhan siellä ollut kovia riitoja herrojen ja työmiesten välillä?
ANTTI. Kuinka te sen jo tiedätte?
MATLENA. Ainahan niitä kuulee. Herroissa kaiketi syy taaskin? Eikös niin?
ANTTI. Mitenkä on Villen laita?
SILJA. Nukkuu tuo nyt, kun olen tässä hiljaa hieroellut päätä.—Kävitkö sinä lääkärissä?
ANTTI. Kävin.
SILJA. Nooh—? Ja hän sanoi—?
ANTTI. Tuossa on resetti. Markka siitä meni.
SILJA (katselee reseptiä). Mutta—? Rohtojahan tällä olisi pitänyt ottaa.
ANTTI. Milläs niitä otti. Kun olisivat maksaneet kuudetta markkaa.
SILJA. Sinä kysyit apteikissa?
ANTTI. Kysyin.
SILJA (katselee reseptiä yhä). Hyvänen aika, vai kuudetta markkaa. Eihän niitä sitten mikään jaksa lunastaa.
ANTTI. Jos tuo nyt paranisi ilmankin. Kuinka luulet?
SILJA. En ymmärrä.—Ville raukka, kun niin toivoi saavansa rohtoja. Mitä se nyt sanookaan aamulla, jahka herää!
ANTTI. On tietysti pahoillaan. Saakeli sentään, ettei sekään tohtori voinut huokeampia kirjoittaa. Milloinka työmiehen kukkarossa on viittä, kuutta markkaa yhtaikaa; olisi hänen tuo pitänyt tietää.
MATLENA. Kertokaas nyt, Antti. Ketkä ne alkoivat riidan, työmiehet vai herrat?
ANTTI. Kuinka tahtoo selittää. Yhden mielestä työmiehet, toisen mielestä herrat.
MATLENA. Ja millä tavalla se päättyi?
ANTTI. Lieneekö tuo vielä lopullisesti päättynytkään.
SILJA. Antti, sinulle on käynyt pahasti. Näen sen päältäsi.
ANTTI. Ei pahemmin kuin muillekaan. Kaikkia meitä kohtasi sama isku.
SILJA. Mikä isku? Sano pois, täytyy sen tulla ilmi kuitenkin.
ANTTI. Työt lakkautettiin ja miehet jäivät joutilaiksi.
SILJA (painaa kätensä ristiin). Herra siunaa!
MATLENA. Lakkautettiin. Ihanko tykkänään?
ANTTI. Talven ajaksi kumminkin.
MATLENA. Mutta, hyvä Jumala, millä ihmiset elävät talven yli? Nälkäänhän ne kuolevat.
ANTTI. Kukas siitä välittää. Syntyypä toisia sijaan.
MATLENA. Ja minkätähden näin äkkiä? Juuri syksyllä myöhään, ettei enää saa työtä maallakaan. Silja, sinä et virka mitään?
SILJA. Minulla ei tällä haavaa ole selvää ajatusta. Pääni menee vallan ympäri ja maailma mustenee silmissä.
MATLENA. Vähemmästäkin. Tuossa se nyt oli! Tuota ne aaveet ennustivat. Herra ihme yhtäkaikki. Ei kumma, että miehet suuttuivat. Olisivat nostaneet semmoisen kahakan, että kyllä.
ANTTI. Nostivathan ne. Vimmassa olivat jok'ikinen ja Topra-Heikki varsinkin. Otti insinyöriä niskasta ja paiskasi lattiaan, että jymähti.
MATLENA. Ähä, kutti! Se oli paraiksi.
ANTTI. Mutta siinä yritti käymään hullusti.
MATLENA. Noo? Antaapas kuulla!
ANTTI. Poliisit, peevelit, tulivat hätään, ja kaappasivat Topra-Heikin kiinni!
MATLENA. Jumaliste! Entä sitten?
ANTTI. Olihan siinä miehiä, ei kahta poliisia pahasti säikähdetty.Siepattiin vaan Topra kynsistä pois, ja lähdettiin karkuun.
MATLENA. Kas, niin vaan! Mutta entä kun nyt ajavat teitä jäljestä?
ANTTI. Tokkohan sentään? Tänne asti eivät ainakaan löydä.
MATLENA. Vaanpa Mäki-Mattiin? Jossa ruununmiehet tuon tuostakin käyvät nuuskimassa. Voi, että menivätkään sinne—Kun uskaltaisi lähteä hakemaan.
ANTTI. Tämmöisellä ilmalla? Kylläpä käskisi. Tulevat ne sieltä muutenkin.—Silja!—Mitä sinä mietit?
SILJA (herää, pyyhkii hiukset otsalta ylös). En mitään.
ANTTI. Sano nyt! Jotain sinä kumminkin mielessäsi haudot.
SILJA. Puhumisestako se paranee?
MATLENA. Paranee, tai ei, mutta anna kuulla nyt! Ja paikalla.
SILJA. En minä osaa muuta ajatella, kuin että Jumala on mahtanut meidät hyljätä tykkänään.
MATLENA. Jumalako hyljännyt? Vielä vain. Herrat ne meitä hylkivät ja ahdistelevat, ei Jumala.
SILJA. Sepä tapahtuu hänen tahdostaan. Ei putoisi hiuskarvaa päästämme, ellei hän sallisi.
MATLENA. Elä joutavia! Mitä varten Jumala meitä vihaisi enemmän kuin muitakaan. Ollaanko me suurimpia syntisiä, ollaanko vaan?
MAIJU. Kuulkaapas, äiti!
SILJA. Leipääkö tahdot?
MAIJU. Ei, mutta kuulkaahan, kun sanon.—Jos ottaisivat minut käskyläistytöksi Yrjölään ja antaisivat pestiä ensin ja sitten palkkaa ja juomarahaa aina väliin, kun oikein vikkelästi toimitan asioita.
SILJA. Ole vaiti, Maiju rukka, ei ne sinusta kumminkaan huoli.
MAIJU. Elleivät huoli, niin tiedänpä minä vielä toisenkin keinon. Kuljettaisin kaupunkiin kataita ja havuja. Sitten toisin joka ilta kotiin pussillisen leipää ja makuluuta, että syntyy meidän vain elää.
SILJA. Mene sinä maata, lapseni, ja anna meidän tuumailla. Rupea vaikka karsina-penkille tuohon, jos siinä mielestäsi on parempi.
MAIJU (laskeutuu pitkälleen). Jopa minua alkaa nukuttaakin.
MATLENA. Ei, kyllä minä lähden tästä Mäki-Mattiin, muuten en saa rauhaa.
ANTTI. Yksinäsikö pimeässä? Ja sinne saakka.
MATLENA. Eihän tuolla sudet kumminkaan syöne.
ANTTI. Odota nyt edes vähän aikaa vielä.
MATLENA (istuu takaisin ja huokaa). Käy niin pitkäksi tämä odottaminen.Kuka tietää, kuinka kauvan siellä viivyttelevät.
MAIJU (nousee istumaan). Matlena, muistatteko sitä satua, kun tyttö kävelee metsässä, niin kaikki tähdet putoavat alas taivaalta ja sitten ne taas kohoavat ylös, ja kun tyttö katselee ympärilleen, on koko metsä täynnä hopea- ja kultarahoja.—Muistatteko?
MATLENA. Semmoista tapahtuu vaan saduissa.
MAIJU. Niin, vaan minäpä olen lukenut sen oikein kirjasta.
MATLENA. Tosiako ne sitten kaikki ovat, mitä kirjoissa luetaan.—Eikä kuulu niitä miehiä. Hyvä Jumala, kuinka tämä alkaa jo harmittaa. Tuskin ne tulevatkaan.
ANTTI. Tulevat, tulevat, ihan varmaan. Ja ellen pety, niin ovat jo porstuassa (aukaisee ovea). Aivan oikein.
MATLENA. No viimeinkin.
TOPRA-HEIKKI (laulaa). Kluhman jelu, jelu, Kluhman, jelu, jelu, Pulieli luk, luk, hosmak lui. Kluhman, jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli luk, luk, hosmak lui!
MATLENA. Hiljaa, herran tähden, ettei lapset herää.
TOPRA-HEIKKI. Hospodipomiloi! Täällähän se on hempukkakin.
MATLENA. Taas on teidän tähtenne saanut istua sydän kurkussa.
MIKKO. Kuka käski?
MATLENA. Niin, kuka käski. Kysy vielä. Kuka käskee teitä aina tappelemaan.
MIKKO. Sen verran! Siitä ei kannata puhua. Vai kuinka, Topra?
TOPRA-HEIKKI. Vasta se oli alku tanssiin. Mutta semmoiseksi hyvä. Oletko jo kuullut tarkemmin?
MATLENA. Eihän tuota Antti vielä oikein kertonut.
TOPRA-HEIKKI. No, minä sen teen, ja heti paikalla. Vai—heitetäänkö tuonnemmaksi?
MATLENA. Ei, ei! Kerro nyt jo.
TOPRA-HEIKKI. Kuulkaahan sitten! Kun alkaa miesten kesken tänaamuna levitä huhu, että parin viikon päästä työt lakkautetaan. »Mitä hullua», minä sanoin, »lähtäänpäs konttuorille». Mestari riitelemään, että ei saa keskeyttää työtä.
MIKKO. »Sakkoa saatte ja työstä pois», huusi mestari.
TOPRA-HEIKKI. »Suus kiinni, taikka korvalle tulee», ärjäsin minä, eikä auttanut mestarin mitään. Ja sitten me lähdettiin. Noin parikymmentä potraa poikaa liittyi matkaan.
MIKKO. Minä etupäässä ja Kunnari. Antti se arveli ensin ja kynsi korvallistaan.
SILJA. Mutta seurasi yhtäkaikki?
MIKKO. Tiettyä se! Kun minä sieppasin nutunliepeestä ja vedin vähän matkaa perässäni.
MATLENA. Entä sitten?
TOPRA-HEIKKI. Niin, sitten tultiin konttuorille. Ovi paiskattiin auki ja sisään mentiin, eikä lupaa kysytty.
MIKKO. Kies' avita sitä hetkeä. Insinyöri vaaleni kuin palttina. Arvasi kait, että nyt ei ole hyvä merrassa.
TOPRA-HEIKKI. »Onko totta, että työt lakkautetaan?» minä kysyin. »Vasta kahden viikon päästä», vastasi insinyöri. »Milläs me sitten elämme?» minä taas kysyin. »Keväällä ne taas alkavat», hän soperteli. »Ja hirteenkö menemme siksi aikaa? Tekö meihin hengen puhallatte, sitten kun meitä taas tarvitsette?»
MATLENA. Ähä, se oli oikein. Mitäs osasi insinyöri siihen sanoa?
TOPRA-HEIKKI. Rupesi viekastelemaan. »Hyvä ystävä, emmehän me siihen mitä voi. Ymmärräthän sen itsekin, rahat ovat loppuneet, täytyy odottaa siksi kuin saadaan.»—»Vai niin», minä taas vastaan, »eikös herroillekaan nyt talven-aikana sitten palkkoja makseta?»
MATLENA. Jumaliste, tuota Topraa, mutta äijän se uskaltaakin.
MIKKO. Ei tämä vielä mitään. Odotahan, saat kuulla!
MATLENA. Noo, Topra! Jatka, jatka!
TOPRA-HEIKKI. Insinyöri koettaa olla mahtava. »Pois paikalla, koska olette noin hävyttömiä», hän ärjyy. »Ei mennä», vastaan minä ja astun lähemmäksi. Insinyöri hyppää piironkinsa luokse. »Täytyykö minun ottaa revolveri?» hän kysyy ja avaa laatikkoa »Sopiihan koettaa», tuumailen minä.
MIKKO. Mutta silloin ne jo pakenivat pellolle muut. Kunnari ja Antti ja minä vaan jäimme.
MATLENA. Elä keskeytä, anna Topran kertoa.
TOPRA-HEIKKI. Insinyöri työntää laatikkonsa kiinni taas. »Nooh?» ilkuin minä, »eipäs siellä tainnut revolveria ollakaan».
MIKKO. Ja me kaikki nauramaan siellä takana, täyttä suuta.
TOPRA-HEIKKI. Mutta sitten, se peeveli, viskasi ikkunan auki ja alkoi huutaa kadulle: »Poliis, poliis!»—»Nyt herkiä hyvällä», minä varoitin. Vaan ei pahuus totellut. Silloin minä sieppaan miestä niskasta, ja kerrassa se meni permannolle, että jymähti. Vasara sattui olemaan kädessäni, eikä siinä olisi arveltu, ennenkuin olisi kuoliaaksi paiskattu. Mutta nämä toki ajoissa tarttuivat minuun kiinni.
MIKKO. Kyllä olit julman-näköinen sillä hetkellä. Muistatkos, Antti?Silmät punaiset ja hiukset pystyssä. Jo minua kamotti.
MATLENA. Kuinkas sitten kävi?
TOPRA-HEIKKI. No, minä hänet heitin irti. Mutta kovasti miehen housut tutisivat vielä jälkeenkin päin, kun oli kömpinyt siitä ylös.
MIKKO. Sitten poliisit ryntäsivät kimppuun ja olivat ne vähällä viedäTopran putkaan.
TOPRA-HEIKKI. Oho! Ei toki milloinkaan.
MIKKO. Pääsit erillesi, kun me tulimme avuksi.
TOPRA-HEIKKI. Minä niistä olisin suoriutunut yksinkin. Vaikka hyvähän tuo oli että pysyitte luona, ettekä heittäneet minua yksin. Siitä teitä kiitän.
MATLENA. Entäs nyt, Topra?
TOPRA-HEIKKI. Niin nytkö?—Nyt ollaan työstä pois. Paria viikkoa ennen tai jälkeen, sama se.
MATLENA. Mutta mikä teille tulee eteen, kun ei ole työtä, eikä ruokaa?
MIKKO. Siinäpä se on. Kyllähän me yksinäiset aina jonkun neuvon keksimme, vaan joukollisten on hankalampi. Anttia minun varsinkin käy sääli.
MATLENA. Sanos muuta! Tuossa makaa Ville sairaana, Silja istuu resetti kädessä, eikä rahaa sen verran että saisi sillä apteikista rohtoja. Ja sitten vielä nuo toiset raukat ympärillä nälkäänsä valittamassa. Jo se on kauheata.
SILJA (itkien). Ei suinkaan meillä ole tässä muu kuin kuolema edessä, joka-ikisellä.
TOPRA-HEIKKI. Elkäähän itkekö, Silja, elkää itkekö! Kuuletteko: ei saa itkeä eikä herjetä epätoivoon. Herran tähden, onhan meitä tässä miehiä, terveitä ja jykeviä. Ei suinkaan voimia puutu, vaikka pantakoon vuoria lohkomaan. Ja mekö antaisimme teidän puutetta nähdä? Tämmöiset käsivarret kun meillä on! Ei kuuna päivänä!
ANTTI. Mutta mitä taivaan nimessä me näillä käsivarsilla teemme? Sano!Työtä ei saa, vaikka polvillaan rukoilisi.
TOPRA-HEIKKI. Kuule sinä, Antti! Nämä miehet eivät polviaan ryvetä kenenkään edessä, ei, Jumal'aut'! Käy kuinka hyvänsä, mutta polvea ei notkisteta, eikä päätä kumarreta, muista se!
ANTTI. Kun vaan olisi muuta neuvoa.
TOPRA-HEIKKI. Olkoon tai ei, mutta sitä keinoa emme käytä, vaikka henki menköön. Sillä tavoin ne juuri ovat oppineet, herrat, menettelemään köyhän kanssa aivan kuin itse tahtovat. Vaan nytpäs näytetään, ettei se enää käy. Sanotaan: topp! entinen leikki on lopussa ja toinen leikki alkaa!—Antaahan olla, ajan kulua! Tässä ehkä viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi. Niin on käynyt maailmassa ennenkin.
MIKKO. Sitä on Topra! Nyt kuulet, Matlena, olenko minä suotta kehunut miestä.
MATLENA. Enhän minä veikkonen sitä väitäkään.
TOPRA-HEIKKI. Mitä varten tekivät meille semmoista vääryyttä! Kaiken kesää tuolla pusersimme hikeä maata harratessa, kiveä kolkuttaessa. Ja kun tuli syksy, niin työstä pois. Eikä armoa ollenkaan, vaikka nälkään nääntyisi joka kynsi. Onko se oikeata tekoa, semmoinen? Minä kysyn, että onko se oikeata tekoa, semmoinen.
ANTTI. Ei olekaan. Mutta sanopas se heille, niin kummat tulee. Äskenhän juuri näimme.
TOPRA-HEIKKI. Emme sitä vielä säikähdä. Ei se ollut muuta kuin tulta tappuroihin. Kauvan olemme kestäneet, nyt emme hellitäkään, ennenkuin herrojen pää on tuolla meidän polviemme tasalla. Saavat ne kohta huhailla toisiaan ja kysyä, että onko meitä monta.
SILJA. Ei vihaa eikä vainoa, Topra! Siitä ei hyvä seuraa!
TOPRA-HEIKKI. Mikä on vihaa ja vainoa? Sekö, että pidämme puoliamme? Ettemme anna pakottaa itseämme hirteen? Että tahdomme elää? Eikö se ole joka ihmisen oikeus? Ja emmekö me ole ihmisiä? Mitä?
SILJA. Tottakai. Kukas sen kieltää. Mutta väkivallalla ei mitään voiteta. Joka miekkaan rupee, se miekkaan sortuu.
TOPRA-HEIKKI. Kun sortuu, niin sortukoon. Parempi kuolema kuin kituva elämä. »Emme mitään voita», päättää Silja? Olkoon! Yks' hävinneen kaikki. Jos menetämme, niin sanokaapa, mitä menetämme.
ANTTI. Vapautemme, hyvästä lykystä. Ei paljon tarvita ennenkuin pannaan rautoihin ja paiskataan linnaan.
TOPRA-HEIKKI. Niin, se on totta! Sen ne pakanat vielä voivat tehdä. Eipähän niitä lemmon sikiöitä omatunto haittaa.—Mutta pankoot! Viis' siitä! Kunhan saamme heitä kurittaa hiukan, muusta en välitä. Sillä loppu tästä kurjuudesta tuleman pitää, tavalla tai toisella, niin totta kuin nimeni on Topra-Heikki.
MATLENA. Ethän kumminkaan nouse lakia ja yleistä järjestystä vastaan,Topra?
TOPRA-HEIKKI. Semmoinen laki ja semmoinen järjestys! Rikkaita nostetaan, köyhiä poljetaan, laitetaan pauloja eteen joka haaralle. Rikkaita laki suojelee, mutta meitä se vainoo. Ja meidän pitäisi vaan olla nöyriä ja totella. Ei, aikansa sitä kestää, mutta viimein mieli kumminkin myrtyy.
ANTTI. Kyllä se niin on kuin Topra sanoo.
SILJA. Mutta, hyvät ystävät, ettekö te Jumalaan enää ollenkaan luota? Niin kauvan kun häneen uskomme ja turvaamme, ei meidän tarvitse peljätä kuolemaa eikä mitään vaaraa, vaan jos hänestä luovumme, mistä silloin avun löydämme? Omin voimin emme pitkälle pääse.
TOPRA-HEIKKI. Jos ristissä käsin istumme, niin Jumala ei leipäpalaa suuhun pistä, se on varma. Eikä hän liioin tuota paperilappua kädessänne rohdoiksi muuta, rukoilla saatte, vaikka yötä päivää.
SILJA. Jumala välistä peittää kasvonsa, koetellakseen uskoamme. Mutta meidän tulee kärsivällisinä odottaa, kunnes armo jälleen palajaa, eikä langeta epätoivoon, niinkuin minä äsken, ensi hetken heikkoudesta tein.
TOPRA-HEIKKI. Entä kun armo viipyy? Entä kun kurki kuolee, ennenkuin suo sulaa?
SILJA. Se on silloin niin sallittu. Minä tyydyn Jumalan tahtoon, ja otan kiitollisuudella vastaan hänen kädestään niin surun kuin ilonkin.
TOPRA-HEIKKI. Mutta ehkä nyt onkin Jumalan tahto, että köyhä väki nousee rikkaita vastaan? Ehkä heidän mittansa on täysi ja rangaistuksen hetki tullut? Ehkä Jumala aikoo jo lopettaa heidän hekumallisen elämänsä ja kostaa heille kaikki vääryydet. Mitä siihen sanotte, Silja?
SILJA. Voi näitä aikoja, näitä aikoja!
ANTTI. Sinulta ei puutu älyä, eikä rohkeutta Topra.
MIKKO. Senhän tiedämme entuudeltakin.
TOPRA-HEIKKI. No, Matlena! Mikä sinut niin totiseksi teki?—Sano jotakin!Sano, sano, eläkä arvele.
MATLENA. Minua pelottaa.
TOPRA-HEIKKI (laskee kätensä hänen kaulalleen). Pelottaa? Vaikka minä olen tässä?
MATLENA (nousee). Elä, Topra! Ei minua haluta leikki tällä hetkellä.
TOPRA-HEIKKI. Miks' ei haluta?
MATLENA (väistyy). Kun olen niin levoton. Sinä syökset itsesi onnettomuuteen, Topra, ja viet nuo toiset mukanasi—
TOPRA-HEIKKI. Sitäkö sinä hätäilet? Ooh, mitä vielä! Ei tässä vaaraa ole, tuskin tuleekaan. Pakenetko sinä minua? Kuule, tyttö! Jos sinä kauvan vehkeilet, niin sieppaan sinut syliini.
MATLENA. Mene pois! Kuinka voit ruveta ilveilemään heti samassa kuin puhut niin tärkeistä asioista. Mene, ja anna minun olla.
TOPRA-HEIKKI. Eikös tämä sitten ole tärkeätä? Aivan yhtä tärkeätä, ei, luojan nimessä, vielä tärkeämpääkin. Tärkeintä kaikesta, mitä maailmassa on.—Jumaliste, kuinka kaunis sinä olet, Matlena. Niin kaunis, että oikein päätä huimaa.
MATLENA. Kaikki tytöthän sinun mielestäsi kauniita ovat.
TOPRA-HEIKKI. Ei ne kaikki sentään, ei likimainkaan kaikki. Eikä kukaan niinkuin sinä.
MATLENA. No, ei vaan. Olet hulluna aina siihen, jonka viimeksi näet.—No, Topra, suonutko tiehesi. Topra, lapset heräävät, hyi, sinua, Topra!
TOPRA-HEIKKI (nostaa ja pitää häntä käsiensä varassa korkealla). Hoikka ja kevyt kuin linnun poika (laulaa). Kluhman jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli luk, luk, hosmak lui. Kluhman jelu, jelu…
MATLENA. Laske alas, Topra, taikka minä suutun.
TOPRA-HEIKKI. Kluhman jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli luk, luk, hosmak lui. Etpäs suutu! Etpäs, etpäs.
MATLENA. Suutun, totta. Saat nähdä että suutun. Enkä lepy ikänä.
TOPRA-HEIKKI. Jos suutut, niin pidän sinut sylissäni koko yön. Ja halailen aamuun saakka.
MATLENA. Mikko, tule avuksi!
MIKKO. En sekaannu! Kahden asia, kolmannen korvapuusti.
OTTO (juoksee sisään). Poliisit, poliisit!
MIKKO. Missä?
ANTTI. Tulevatko tänne?
TOPRA-HEIKKI (laskee Matlenan alas). Perhana!
OTTO. Ajoivat kartanolle jo. Nyt olette helisemässä.
TOPRA-HEIKKI. Porstuaan vastaan! Paiskataan maahan.
OTTO. Niillä on revolverit mukana ja sapelit.
TOPRA-HEIKKI. Ja meillä vaan puukot. Saakuri!
ANTTI. Mitä tehdään? Sano pian.
MATLENA. Uunille nouskaa. Uunille, heti!
TOPRA-HEIKKI. Se on paras neuvo.
OTTO. Topraa ne vaan kysyivät ja Mikkoa.
ANTTI. Eikö minua?
OTTO. Eivät kuulu teistä välittävän.
TOPRA-HEIKKI. No, hyvä! Sitten jäät sinä Antti heitä puhuttelemaan.Vedä, peijakkaita, nenästä, minkä kerkiät (kiipee uunille).
ANTTI. Koetan parastani.
MIKKO (Topran jäljessä). Kun nuo naiset vaan osaisivat pitää suunsa.Etteivät tuhmuudessaan antaisi meitä ilmi.
MATLENA. Ole huoletta!
ANTTI. Punnitse sanojasi, Silja.
SILJA. Valehtelemaan en rupea.
ANTTI. Ei tarvitsekaan. Kunhan olet vaiti.
OTTO (katsoo oven raosta). Tulevat! Voi, taivasten tekijä (sulkee oven ja pitelee siitä kiinni). Avuksi tänne. Ei päästetä sisään.
ANTTI. Joko olette valmiina siellä ylhäällä?
MIKKO (vetää tikapuut jäljessään ylös). Jo!
ANTTI. Pois, Otto, ovesta! (Tirkkonen ja Heikura tulevat sisään.)
TIRKKONEN. Hyv' iltaa.
ANTTI. Iltaa, iltaa, vaikka yö tuo piammastaan lieneekin. Mitäs vieraat näin myöhään hakevat?
TIRKKONEN. Kahta roistoa ajamme takaa.—Olisiko noita näkynyt täällä?
ANTTI. Vai roistoja ajatte takaa. Oho! Näin yösydännä sateessa ja tuulessa. Ei mahda olla hauskaa.
HEIKURA. Sano vaan lyhyesti, missä ovat. Ei tässä auta mutkisteleminen.
ANTTI. Niin, että missäkö ovat? Jospa sen tietäisin, niin sanoisin heti.—Ja saisin varmaan tupakat palkakseni, ehkä juomarahaa vielä lisäksi, vai kuinka?
TIRKKONEN. Kuule, toveri, elä sinä kovin viisastele. Muistatko, mikä edesvastaus siitä on, jos pahantekijöitä hyysäät? Tunnet kaiketi lakia sen verran?
ANTTI. Kyllä, herra poliisi.
TIRKKONEN. Niinpä anna ilmi, eläkä laita itseäsi suotta välikäteen.Täällä ne kumminkin ovat nurkissasi, tiedetäänhän me.
ANTTI. Tiedättekö? Vai niin! No, tehkää sitten hyvin ja etsikää, herra poliisi.
OTTO. Sängyn alta, esimerkiksi, ja sitten tuolta uunin päältä.Eivätköhän, paholaiset, vaan olekin kiivenneet sinne?
HEIKURA. Tuon pojan minä varmaan näin äsken Mäki-Matissa.
OTTO. Minut? Taisipa tulla nyt pieni erehdys. Mäki-Matissa en ole käynyt moneen päivään. Olenkos sitten, sanokaa muutkin.
MATLENA. Kukapa sinun retkiäsi aina tietää, hunsvotti. Missä milloinkin kuljeksit.
HEIKURA. Ulkoa sinä kumminkin hiljan olet tullut, koska vaatteesi ovat märät.
OTTO. Ka, hiidessä, märät ne tosiaankin ovat.
HEIKURA. Tunnusta pois hyvällä: sinä olit Mäki-Matissa äsken?
OTTO. No, olinhan minä, olin, olin. Koska välttämättä niin tahdotte. Yhtaikaa läksimme pihasta, ettekö sitä nähnyt? Mutta huono teillä on hevonen, kun minä jalkapatikassa pääsin ennemmin perille.
HEIKURA. Tänne on vissiinkin oikotie sieltä?—Eikös ole?
ANTTI. En suinkaan tiedä.
TIRKKONEN. Et tiedä, et tiedä! Sinä et tiedä mitään. Mutta jospa me sinua opetamme tietämään, lurjus. Annan sinulle kohta tästä sapelistani—
MAIJU (puhuu ja kävelee unissaan). Putosivat alas … putosivat … nyt kohosivat … ja rahoja, kultarahoja, hopearahoja … voi, kuinka paljon … kun … pääsisin luokse…
SILJA. Maiju, Maiju, mihin menet? Pois maata!
MAIJU. En yhytä kiinni … ne pakenevat … auttakaa … ne pakenevat…
MATLENA. Mitkä pakenevat?
MAIJU. Rahat, rahat … voi, voi … ne ovat niin kaukana jo…
MATLENA. Se näkee unta, raukka, äskeisestä sadustaan (ottaa häntä kädestä ja vie takaisin penkille). Anna rahojen olla, lapsi, ja nuku rauhassa.
MAIJU (pyrkii vielä ylös). Äidille … rahoja…
MATLENA. Ei, elä nouse. Niistä rahoista ei äitisi kumminkaan kostu.
HEIKURA. Mistä se on tuo tyttö?
MATLENA. Minäkö?
HEIKURA. Niin, ettehän te, tiedämmä, tähän joukkoon kuulu?
MATLENA. Ei, tuolta minä olen Muonan mökiltä, Kehvon sahalle päin.
HEIKURA. Näytätte niin rehelliseltä. Teiltä varmaan saa oikeita vastauksia kysymyksiinsä. Tunnetteko erästä miestä, jota sanotaan Topra-Heikiksi, ja toista, jonka nimi on Mehtola, Mikko Mehtola?
MATLENA. Tunnen molemmat, vallan hyviä.
HEIKURA. Ette ole niitä nähnyt tän'iltana?
MATLENA. Kaksi miestä kulki minun ohitseni äsken, kun tulin tänne. Olisivatko hyvinkin olleet niitä, en osaa sanoa. Kukapa heitä pimeässä tunsi. Pelkäsin ja poikkesin tienviereen, etteivät minua älyäisi. Ja humalassa nuo lienevät olleetkin, koska pitivät niin suurta ääntä.
HEIKURA. Kuulitteko, mitä he puhuivat?
MATLENA. Toinen kehui, että oli ottanut jotakuta kauluksesta kiinni ja paiskannut lattiaan.
TIRKKONEN. Ne ne olivat.
HEIKURA. Mihinkä suuntaan menivät?
MATLENA. Sinne Kehvon sahalle päin, jossa ne enimmiten aina oleskelevatkin, tuommoiset ihmiset.
HEIKURA. Nyt hyvää kyytiä jäljessä.
TIRKKONEN. Odotahan, yhtäkaikki.
HEIKURA. Mitä varten? Hullua, että teimmekään tämän kierroksen.
TIRKKONEN. Elähän vielä hätäile. Saisimmekos tuota lyhtyä vähän lainaksi?
ANTTI. Kyllä.
HEIKURA. Sinä aiot—?
TIRKKONEN. Syynätä paikkoja, ennenkuin tästä lähden. Varmuuden vuoksi.
OTTO. Niin, tehkää se kaikin mokomin. Tuo uunin päällystä varsinkin.Mutta varokaa, Jumalan nimessä, ettei hyppää sieltä mörkö silmillenne.
TIRKKONEN. Suus' kiinni, nulikka!
OTTO (nostaa kaksi sormea lakilleen). Käskynne mukaan, herra poliis!
TIRKKONEN. Onhan teillä navetta tuolla pihanpäässä?
ANTTI. Navetta siellä on vanhoista ajoista, vaikka me sitä olemme käyttäneet liiterin tapaisena, meillä kun, näet, ei ole lehmää eikä muuta elukkata.
TIRKKONEN. Ja sen takana on sauna?
ANTTI. Aivan oikein. Mutta suotta te kulutatte aikaanne.—
TIRKKONEN. Huoli siitä. Tule Heikura!
OTTO. Jos minä saisin luvan kulkea edellä lyhdyn kanssa ja näyttää herroille tietä.
TIRKKONEN. Ei tarvitse. (Menevät.)
OTTO. No, sitten juoksen jäljessä, sillä mukana minun olla pitää. Missäs harakka ellei sian tappajaisissa (kääntyy ovessa). Ajöös nu, ajöös nu, solänge. Kuuletteko, te möröt, siellä uunilla! Ajöös, ajöös!
ANTTI. Poika sinä, nyt ala lipata.
OTTO. Kommer straks. (Menee, kurkistaa vielä oven raosta.) Hyvää yötä, möröt! Makeata unta!
MATLENA. Entäs nyt? Mitä tehdä?
ANTTI. Ei mitään, ymmärtääkseni.
MATLENA. Nepä tulevat ja syynäävät uuninpäällystän.
(Mikko ja Topra-Heikki tulevat alas.)
TOPRA-HEIKKI. Sukkelaan, sanoi Rusiini, kun sauna paloi.
ANTTI. Mitä, mitä? Oletteko hulluna? Palaavathan ne takaisin tuossa paikassa.
MATLENA. Pysykää, herran tähden, siellä.
TOPRA-HEIKKI. Heitäkö odottamassa? Kylläpä käskisi. Me sieppaamme sillä välin hevosen ja lähdemme lietsuun.
MATLENA. Siunaa ja varjele! Heidän hevosensa?
ANTTI. Liiaksi uskallettua.
MIKKO. Kun huomaisi Otto pönkittää heidät saunaan.
TOPRA-HEIKKI. Kiitos, Matlena, sinä puhuit kuin enkeli.
ANTTI. Jos lähteä aiotte, niin elkää viivytelkö.
MIKKO (katsoo ikkunasta). Topra, hemmetissä, ne jo palaavat saunasta.
TOPRA-HEIKKI. Matlena, lähde mukaan!
MATLENA. Mihinkä?
TOPRA-HEIKKI. Maa suur' ja avara. Totta siellä jonkun kolkan löydämme.
MATLENA. Ja poliisein hevosella. En, en vaikka!
TOPRA-HEIKKI. Hyvästi sitten!
MATLENA. Topra! Mikko, veljeni! Missä ja milloin teitä ensi kertan näen.
MIKKO. Se on tietymätöntä. Ehkä hirsipuussa.
TOPRA-HEIKKI. Mitä höpiset? Hirsipuussa? Kissa siellä keikkukoon, ei mies.—Hyvästi, Silja! Jumalan haltuun! Villelle toimitan rohtoja, vaikka pääni menköön. Hyvästi! (Ryntäävät ulos.)
SILJA. Voi, hyvä Topra, jos sen tekisitte! Kiittäisin ikäni ja aikani.
MATLENA. Mutta mikä siitä seuraa, kun he vievät poliisein hevosen? HerraJumala! (Juoksee ovelle.) Mikko, Topra, elkää menkö! Tulkaa takaisin!
ANTTI. Hiljaa, Matlena, hiiden kattilassa. Paikoillesi pian, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
MATLENA (polvilleen Siljan eteen). Silja kulta, Silja kulta! He joutuvat kiinni. He tulevat onnettomiksi.
ANTTI (ikkunassa). Eivät aavista vielä mitään. Hiljakseen vaan astuvat ylös saunalta. Mutta nyt? Ka, ka, jopa tuli kiire. Juoksevat jäljestä. Kyllähän niitä tavoitatte enää. Peijakkaat, kuinka huutavat. Ehkä täytyy tästä minunkin lähteä katsomaan, mikä siellä on hätänä.
OTTO (hyppää sisään, nauraa, huhtoo käsillään). No, nyt se vasta hyvin kävi, ha, ha, ha! Ei tässä maailmassa! Saivat ne kerran pitkän nenän.
ANTTI. Hs, poika, elä naura ennen aikojaan (Menee ulos, huutaa.) Mikä tuli? Karkasiko hevonen?
Esirippu alas.
(Metsäinen seutu. Oikeaan kallio; perällä, puiden takana, järvi. Mikko ja Kunnari lyövät korttia valkean ääressä. Jaara venyy pitkällään syrjässä.)
KUNNARI (laulaa).
»Mamma se läksi maanantaina, maanantaina, maanantaina.Koko viikon reisulle,Riti rati, riti rati rallallalalilai,Riti rati, riti rati rallallalalilai,Rallallalalilali rallallaa.
Varoitteli tyttöänsä, tyttöänsä, tyttöänsä,Ettei ne koijarit narrata saa.Riti rati, riti rati, rallallalalilai,Riti rati, riti rati, rallallalalilai,Rallallalalilai rallallaa.»
Pata valttia ja tuossa sotamies!
MIKKO. Sen kuningas kaataa.
KUNNARI. Perhana, kun en muistanut koko kuningasta. Luulin sen jo menneeksi.
MIKKO. Vielähän tässä on risti-akkakin.
KUNNARI. Pieni kuin potatti.
MIKKO. Mutta veipä sinulta ässän.
KUNNARI. Soromnoo! (Laulaa.)
»Tiistaiaamuna kello kuus', kello kuus' ja kello kuus'.Tiistaiaamuna kello kuus',Olin minä ovensa takana.Riti rati, riti rati, rallallalilai,Riti rati, riti rati, rallallalilai,Rallallalilali, rallallaa.
Se oli Annille vallan uus', vallan uus' ja vallan uus',Se oli oli Annille vallan uus',Rakkauden sattuma.Riti rati, riti rati, rallallalilai,Riti rati, riti rati rallallalilai,Rallallalilali, rallallaa.»
MIKKO. Myrkky!
KUNNARI. Tappasitko taas? Hva saaja? Ethän sinä minua voita.
MIKKO. Kun tulee niin huonot kortit aina.
KUNNARI. Sep'senon. Pannaanpas uudestaan.
MIKKO. Eikä panna. Kylmä on ja nälkä.
KUNNARI. Niinpä otetaan ryyppy, totta lämpenee (sieppaa pullon takaansa). Hoo, se on vielä puolillaan (ryyppää ja tarjoo Mikolle). Ska de vara? Anna Jaaralle myös. Mitä se mies siellä mököttää taas itsekseen?
MIKKO. Unia näkee.
KUNNARI. Eikä ole kuulevinaan, vaikka hänestä puhutaan.—Jaara!
JAARA. Mitä te minusta? Antakaa mun olla rauhassa.
KUNNARI. Ota ryyppy!
JAARA. En huoli.
KUNNARI. Mikä sinua vaivaa mies? Sano meillekin. Puhu suusi puhtaaksi.
JAARA. Te vaan nauratte ja pilkkaatte, jos puhun.
KUNNARI. Paljon mahdollista, mutta elä siitä välitä. Puhu sentään. Noo, joutuun, joutuun!
JAARA (nousee istualleen). Tämä meidän elämämme alkaa minua niin arveluttaa.
KUNNARI. Mitä varten? Eikö tämä ole iloista ja hauskaa? Emmekö ole vapaita kuin taivaan linnut? Saamme tulla ja mennä milloin tahdomme, mihin tahdomme. Maata kun nukuttaa, valvoa kun haluttaa. Lyödä korttia, ryypätä viinaa, hei vaan näitä metsäpoikain päiviä! Kuningas kultalinnassaan ei ole onnellisempi.—Nälkä tosin välistä kiusaa ja välistä vilu,—mutta kaks' niistä, ei ne haittaa. Jos tinka tulee, menemme kyliin, soitamme; laulamme, tanssimme ja juttelemme kaskuja. Mielellään antavat meille silloin ruokaa ja suojaa; evästävät ja saunoittavat että kyllä kestämme taas joitakuita aikoja. Eikös niin, Mikko, toista tämä, kuin työjuhtain elämä.
MIKKO. Rautatiellä kun olimme, niin kärsimmehän silloinkin vilua ja nälkää. Rasitusta sitten vielä lisäksi.
JAARA. Mutta elimme ja olimme kumminkin muitten ihmisten tapaan.
KUNNARI. Vaan nyt elämme omalla tavallamme, siinä koko ero. Pahempia emme siltä ole lainkaan. Juomme kun sattuu, mutta sen tekevät kaikki. Tänne pullo. Tänne omaan käteeni! Kas noin. Noin! Noin minä kastelen kaulaa, että voin teille taasenkin laulaa.—Kuulkaahan:
»Jos tahdot iloa nauttia, niin juo!Jos tahdot välttää tautia, niin juo!Sill' viinapa iloiseks' tekee sun mieles,Niin kauvan kun liikkuu suussa sun kieles,Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!
Jos olet isältäs talon saanut, niin juo!Jos naapurit ovat sen taanneet, niin juo,Sill' viinan vilja kun pellosta kasvaa.Niin viinasta ei tarvitse rahoja maksaa,Vaan juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!
Sill' pappi se uskosta saarnaa ja juo.Saaliins' hän pitäjältä kokoo ja juo.Juustot ja pellavat rouvalleen kantaa,Sielun autuuden sairaille antaaNiin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!
Vallesmann' rästiä kantaa ja juo.Lehmäin korvia leikkaa ja juo.Välistä antaa hän viikon aikaa,Sitten hän laittaa ett' vasarat paukkaa.Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!»
JAARA. Elä tuossa edes loilottele alituiseen, eläkä huuda.
KUNNARI. Kuka estää? Maailmassa tuolla saa ääntää vaan veroäyrin mukaan, mutta täällä sopii huutaa niin paljon kuin jaksaa. Ei kiellä laki eikä asetus.
MIKKO. Missä hiidessä se Topra viipyy? Evästä sanoi lähtevänsä hankkimaan, mutta jo tuota nyt olisi ennättänyt tuoda sen seitsemän lertaa.
KUNNARI. Tottapa hän tulee kun joutuu. Odotetaan, ei hätäillä. Ties mitä hyvää se sieltä tuo mukanaan.
JAARA (nousee taas istualleen). Lähtään pois.
KUNNARI. Mihinkä pois?
JAARA. Mihin tahansa. Kun vaan pääsemme pois täältä metsästä.
MIKKO. Pelottaako sinua?
JAARA. Pelottaa. Pelottaa niin kamalasti.
KUNNARI. Ha, ha, ha! Ole nyt. Pelottaa,—aika miestä? Ota, velikulta, ryyppy.
JAARA. Elä naura. Minä viime yönä näin semmoisen näyn, että pöyristää teitäkin, jos vaan kerron.
MIKKO. No, miksi et ole sitä jo tehnyt?
JAARA. Kun koetin unohtaa. Saada mielestäni tykkänään karkoitetuksi koko asian. Mutta se ei lähde. Ei vaikka kummia tekisi. Piintyy vaan ja kasvaa ja menee syvemmälle. Olen aivan onneton.
KUNNARI. Kuule, peikkojako sinä näit?
JAARA. Ei, ei! Ne olivat ihan ilmeisiä piruja. Tuosta tulivat kallion juuresta, hyppivät ja keikkuivat meidän ympärillämme ja ilkkuivat toisilleen, että, »ähä, nuo ne ovat meidän poikia». Hyi! Kuka sen tietää, vaikka tällä hetkellä meitä kietoilisivat pauloihinsa. Kuolevaiset silmämme eivät vaan kykene niitä näkemään. Lienee ollut erinomainen Jumalan varoitus minulle viime yönä, että hän hetkeksi ne avasi, ja antoi nähdä semmoista, jota muut eivät näe.
MIKKO. Nyt sinä herkiä, Jaara! Iltahämärässä, yötä vasten ei noita puheita mikään kuuntele. Aamulla olisit kertonut, taikka jättänyt järkiään kertomatta, mokomat näyt. Mitä niistä kostuu? Saat meidät vaan kaikki pahalle päälle.—Voi, kun Topra jo tulisi.
JAARA. Varoitus se oli minulle. Että kääntyisin pahalta tieltä, niin kauvan kuin vielä armon aika on.
KUNNARI. Kuka osaa sanoa, onko susi suorassa vaiko karhu väärässä. Jos me vaellamme sitä leveätä tietä, joka kadotukseen vie, niin samaa vaeltavat muutkin. Rikkaat, esimerkiksi, jotka elävät hekumassa ja nautinnoissa, luuletkos heidän olevan kaitaisemmalla polulla?
MIKKO. Niin kyllä! Ja olemmeko sitä paitsi omasta vapaasta tahdostamme tähän tämmöiseen virkaan ruvenneet? Eikö meitä suorastaan pakoitettu laiskoiksi ja maankulkijoiksi, kun ei annettu työtä? Herrojen syy. Saavat vastata meidän synneistämme.
KUNNARI. Jos tulee tehdyksi, niin! Mutta ei näitä vielä ole niskoillemme pahasti karttunutkaan. Suotta ne pirut vaan Jaaraa säikyttelevät.
JAARA. Ei ne suotta eikä ilman aikojaan. Sanokaa mitä sanotte.
MIKKO. Laula, Kunnari, taas jotain iloista ja kaunista, että saamme kaikki synkät ajatukset mielestä pois.
KUNNARI. Mitäs nyt laulaisin? Ehkä Orpopojasta?
MIKKO. No, vaikkapa siitä.
KUNNARI (laulaa).
Voi minua poika parkaa, kuin olen turvaton,Ikäänkuin taivaan lintu, mi lentoon luotu on.
Lepääpä lintunenkin omalla oksallaan,Vaan mull' ei maailmassa oo turvaa missäkään—
Emänsä linnun poikaa siivillään suojelee,Lumillaan talven tuisku vaan minua peittelee.
MIKKO. Tuossapa Topra tulee, Jumalan kiitos.
TOPRA-HEIKKI. Te huudatte täällä niin että kuuluu kuinka ja kauvas.
KUNNARI. Onko sinulla meille ruokaa?—On! On! Nyt ei hätää enää. Ja vieläpä pannurieskaa! No, ei vaan! Mistä sinä tätä olet hankkinut?
TOPRA-HEIKKI. Syökäähän pois, sitte kerron.
KUNNARI. Tuossa on sinullekin, Jaara. Maistapas, kuinka hyvää! Olla vaan joka päivä tämmöistä herkkua! Syntyisi silloin elää.
MIKKO. Näin makeata pannurieskaa en vielä ikänäni ole syönyt. Kuka lieneekään paistanut?
KUNNARI. Minä arvaan, minä arvaan! Joku rikas talontyttö sen on tehnyt. Topra, veitikka, tunnusta heti. Sinä sait taas yhden hempukan mieltymään itseesi. Kummako se! Tuommoinen komea poika kuin hän on. Sieppaa kenen hyvänsä. Miekkonen! Olisinpas minä sinun sijassasi, kyllä tietäisin, mitä tekisin. (Laulaa.)
»Riiasin rikkaita, riiasin köyhiä, riiasin molempia.Ja tuosta ma tulin tuntemaan, että rikkaat on rakkaampia.»
TOPRA-HEIKKI. Ole vai, semmoisiinko minä olisin joutunut. Eikö meillä ole tässä tosi edessä, taikka saamme panna hampaat naulaan.
KUNNARI. No, heikkari, elähän suutu. Minä olen jo totinen kuin vastarannan kiiski.
TOPRA-HEIKKI. Joko olette ensimmäisen nälkänne sammuttaneet?
MIKKO. Sen verran ainakin, että kuunnella saatamme.
TOPRA-HEIKKI. Niinpä minä teille nyt sanon, ettei tämä vetelehtiminen enää kelpaa. Meidän tulee ryhtyä toimeen, jos mieli jotakin aikaan saada.
KUNNARI. Hyvä juttu! Minä olen mukana vaikka paikalla.
MIKKO. Minä myös. Kun vaan ilmoitat mitä on tehtävä.
TOPRA-HEIKKI. Joka haaralla rikkaat ahdistavat köyhiä. Ja köyhät seisovat vaan ristissä käsin ja pusertavat itkua. Ei kukaan auta, eikä neuvo. Onko tämä laitaa?—Meitäkin tässä neljä tukevaa miestä, luulisi meidän johonkin pystyvän. Mutta eläs vielä! Hyppisiä nuolemme, metsiä kierrämme ja päivät menevät hukkaan.
MIKKO. Tuota samaa olen minä ajatellut.
KUNNARI. Mutta kenenkäs on syy? Sinustahan se parhaiten riippuu, Topra, sillä olethan sinä niinkuin päällikkönä tässä komppaniiassa.
MIKKO. Niin, sinusta se riippuu.
TOPRA-HEIKKI. Tulen nyt viimeksi tuolta Santalan mökistä, joka kuuluu rikkaan Ruohomäen alle.
KUNNARI. Siellä Ruohomäessä ei ole tyttäriä eikä poikia. Ei nuorta väkeä ollenkaan.
MIKKO. Mutta isäntä eikös ole tunnettu oikein ahneudestaan ja ilkeydestään?
TOPRA-HEIKKI. Vanha pakana, koron-kiskuri, mikä lienee. Nyt hän on sanonut ylös Santalaiset mökistään. Ei armoa eikä sääliä, vaikka poloisilla on viisi lasta, kuudes kohta tulossa. Jaakko parka! Kyllä tietää elävänsä, kun semmoisen joukon kanssa saa lähteä mieron tietä vaeltamaan.
KUNNARI. Kyllä tosiaankin. Syysilmoissa vielä lisäksi.
TOPRA-HEIKKI. Ja varsinkin kun hän itse on tupansa rakentanut, itse pellot kaivanut kylmään korpeen, mustaan metsään. Kymmenen vuotta on mies työtä tehnyt ja petäjän kuorta järsinyt, saadakseen mökkiään kuntoon. Nyt kun tuo alkaisi häntä palkita, sanoo isäntä: »kontrahti on lopussa, mökki on minun, lähde tiehesi!» Eikä ole Jaakolla muuta neuvoa, kuin pussi selkään, keppi käteen ja pois.
MIKKO. Jo se on kovaa, tuo. Kymmenen vuoden hiet ja vaivat! Voi, yhtä hyvin. Mutta semmoista minä olen kuullut Ruohomäen pohatasta ennenkin.
KUNNARI. Miksi antaa omansa käsistään? Veisi käräjiin, mokoman.
TOPRA-HEIKKI. Isännällä on laki puolellaan. Kontrahdin aika on mennyt, hän saa tehdä niinkuin tahtoo. Semmoiset ne ovat asetukset meillä. Varallisten omaisuutta kyllä suojelevat, köyhän työtä ne eivät suojele.
MIKKO. Sietäisi kerran rangaista sitä Ruohomäen haltijaa. Rangaista niin että muistaisi vaan ahdistaneensa köyhää ja onnetonta.
KUNNARI. Viskataan ruojaa kivellä päähän.
TOPRA-HEIKKI. Mitäs hyötyä siitä?—Paremman neuvon minä tiedän.
MIKKO. No, sanopas!
TOPRA-HEIKKI. Otetaan häneltä liiat varat pois ja annetaan niille, jotka tarvitsevat.
MIKKO. Mutta kuinkas se käy?
TOPRA-HEIKKI. Minä jo äsken mietin asian valmiiksi.
KUNNARI. Annahan kuulla.
TOPRA-HEIKKI. Kuka teistä on käynyt Ruohomäessä.
KUNNARI. En minä suinkaan.
MIKKO. Enkä minä. Mutta Jaara, joka on tänpuolen miehiä?
JAARA. Olen käynyt.
TOPRA-HEIKKI. Tunnet väen ja paikat?
JAARA. Kyllä.
TOPRA-HEIKKI. Vierashuoneet erikseen oikeanpuolisessa rakennuksessa, jossa asuu vaan isäntä ja emäntä?
JAARA. Niin on. Mutta mitä aiot?
TOPRA-HEIKKI. Kamarissa salin takana ikkuna järvelle päin?
JAARA. Topra, muista kuolematonta sieluasi! Muista ijankaikkista kadotusta!
TOPRA-HEIKKI. Joutavia. Kun vaan ihmisille pidämme ajassa puoliamme, kyllä sitten helvetissä pirutkin voitamme.
JAARA. Voi, kauhistusta! Tuossa sen nyt näette. Eikö käy uneni toteen?Topra, Topra, pahat henget sinua kahleihinsa kietovat.
TOPRA-HEIKKI. Elä minua pelkää. Itse olet katkismuksen kahleissa.Paiskaa se kiinni ja pistä housusi taskuun, että pääset vapaaksi.
JAARA. Kriste armahda sen puheita.
KUNNARI. Niin, mitä sinä oikeastaan ajattelit ehdotella, Topra?
MIKKO. Ettei sinulla vaan olisi jotain kummaa mielessä.
TOPRA-HEIKKI. Vaarallinen yritys, sen myönnän. Mutta rohkea rokan särpii, nahjukset nuolevat hyppisiään. Eikö totta?
KUNNARI. No niin?
TOPRA-HEIKKI. Sanoithan, Kunnari, että minä olen niinkuin päällikkönä tässä kompaniiassa?
KUNNARI. Sanoin.
TOPRA-HEIKKI. Hyvä. Minulla on silloin valta määrätä ja käskeä. Niinpä kuulkaa. Sinä, Kunnari, menet ja pistät riihen tuleen, lahdenpohjassa tuolla. Sitten juokset ylös taloon ja huudat: »valkea on irti!» Mutta varo, etteivät sinua näe. Piilottelet metsässä jossain likellä siksi kuin me muut joudumme paikalle.