Vanha kirkkoväärti, setä Jussas, istui sunnuntaiaamuna papin virkahuoneessa ja poltteli lyhytvartista nysäänsä. Pappi istui häntä vastapäätä kirjoitustuolissaan ja poltteli niin ikään. Keskustelu koski toiss'iltaista vangitsemista.
— Kuka olisi uskonut Aslak Rostosta sellaista. Niin rehdin ja suoran näköinen mies.
Se oli pappi, joka näin katkaisi vaitiolon.
— No jo. Mutta hän on vanhastaan tunnettu varas. Kyllä se on tietty, vaikka ei ole uskallettu puhua, pappa, hah, hah! Sepä kumma!
Kirkkoväärti pyyhkäisi otsalle valahtaneen hiussuortuvan syrjään ja katsoi pappia pienillä, syvässä olevilla, ystävällisillä silmillään.
— Isä vainaja oli aivan kamala. Kyllähän pappa sen tietää.
— No joo. Se on kyllä totta.
Oltiin taas hetkinen vaiti ja tupakoitiin.
— Hyvä on, että varkaat kiinni saadaan, alotti kirkkoväärti hetken päästä hiljaiseen, sävyisään tapaansa. — Tappavat talollisiltakin ainoat vetoporot. Kovin se on Roston palkinen ollutkin huonossa huudossa viime aikoina.
— Onpa tainnut.
— Sepä kumma! On ainakin. Meidän Pekaltakin varastettiin viime talvena viisi vankkaa härkää. Enkä minä muuta usko, kuin että Rosto ne vei.
Papin rouva toi kahvia.
— Aina se mamma minulle kantaa, hah, hah! Johan minä join kyökissä.
— No kyllä tämä vielä menee.
— Jo vain. En minä ole vielä tähän ikääni tätä tarjousta hylännyt. Sepä kumma!
Kirkkoväärti ryypiskeli kahvia verkalleen ja silmäili ystävällisen näköisenä tuuheiden kulmainsa alta papin rouvaa, joka oli istahtanut pöydän päähän.
— Mamma se kaipasi poliisia, mutta minä sanoin, että häneltä taitaa tällä kertaa jäädä pappilan kahvit juomatta, hah, hah! Sepä kumma! puheli kirkkoväärti juodessaan.
— Niin, häntä ei ole näkynytkään. Poika toikin kuulutukset.
— Ei, ei. Hänen pitää vartioida Aslakkia tarkkaan ja visusti. Se on nimismiehen käsky. Ei jouda nyt poliisi kirkkoon.
— Ei näy lukkariakaan, huomautti papin rouva.
— Tuossa näkyy juuri tulevan.
Samassa kuului ulkoportailta askelia ja hetkistä myöhemmin astui lukkari sisään.
— Huomenta! Jopa se setä Jussas on ollut aikaisin liikkeellä.
— Sepä kumma! Kellohan on kohta yksitoista, hah, hah!
— Taitaa olla sedän kello edellä?
— Älä jo! Kyllä se käy juuri auringon kanssa.
— Vai auringon kanssa.
— Ju-ju. Tarkka se on.
Papin rouva toi kahvia lukkarille.
— Setä on tainnut jo juoda? Lukkari katsoi hymyillen kirkkoväärtiä, joka selkäkenossa poltteli piippuaan.
— 'Joka ennen ennättää, sille kakku leivotaan.' Hah, hah!
— Niin vain.
Lukkari laski kupin pöydälle ja kiitti.
— Nythän kuuluu kummempia, alotti pastori ja kääntyi lukkarin puoleen.
— Joo, niin kuuluu. Kamalaahan se on tainnut Roston elämä ollakin viime aikoina.
— Onpa tainnut.
— On. Hyvä vain, että joutuisivat varkaat kiinni.
— Se minua on eniten kummastuttanut, kun hän on aina ollut niin rehdin ja suoran näköinen. Ei olisi hänestä juuri uskonut.
— Aslak Rosto ei ole mikään tyhmä mies. Kyllä hän osaa ihmisten kanssa seurustella.
— Sepä kumma! Kirkkoväärti puhalsi paksun savupilven ja maiskautti tyytyväisenä suutaan.
Lukkari nousi, kokosi kirkkoon vietävät kirjat kainaloonsa ja lähti.Kirkkoväärti seurasi hänen esimerkkiään.
Hetkistä myöhemmin lähti pastorikin astumaan kirkkoon, joka oli kivenheiton päässä pappilasta. Pappilan vainion poikki kulki joukko lappalaisia, samoin kirkkoon matkalla. Heidän perässään kyökkäsi Rauna-muori Nikke-pojan kanssa. Pastori saavutti hänet kirkkoveräjällä.
— Hyvää huomenta, pappi! Jopa täyttyi Aslak Roston synnin mitta!
Rauna-muorin katse oli pistävän kirkas.
— Joo, niinhän kävi. Ei olisi uskonut…
— Uskonut? Minä olen aina tiennyt, että se mies varastaa yksin enemmän kuin monta pitäjää yhteensä.
Pastori jätti Rauna-muorin ja kiipesi kirkkomäkeä ylös. Tapulissa rupesi pieni kellopahanen soittamaan papille.
* * * * *
Puolta tuntia myöhemmin seisoi pastori saarnatuolissa. Tekstiin sisältyivät Vapahtajan sanat juutalaisille: "Teidän pitää kuolemaan teidän synneissänne."
Pastori ryhtyi kehittämään tätä ajatusta. Kun ihminen vaeltaa synnissä, kokoaa hän vähitellen tuomion pilviä päälleen. Ne synnit, joita hän tietensä harjoittaa, paaduttavat kerta toisensa perästä hänen omaatuntoaan. Hän menestyy aluksi syntitiellään; tuntuu siltä kuin ei jumalallista vanhurskautta löytyisikään. Synti toistaan törkeämpi seuraa, mutta yhä vaan viipyy jumalallinen kosto. Tämä kiihoittaa ihmistä yhä rohkeampaan ja häikäilemättömämpään synnin harjoittamiseen. Päivä tulee, toinen menee, mutta jumalallista rangaistusta ei vaan kuulu. Yhä kasvaa ihmisen paatumus. Synti paantaa [paantaa = kerros kerrokselta jäädyttää] omantunnon kuin kaltioinen [lähteinen] jänkä talvisen ajotien. Ihminen on nyt tullut sille asteelle, jolloin Pyhän Hengen nuhteilla ei ole hänessä enää sijaa. Synnin mitta täyttyy täyttymistään eikä ihminen sitä huomaa. Hänen on mahdoton uskoa, että synti voisi häntä kaataa. Mutta koston päivä lähenee. Se nousee uhkaavana kuin mustanharmaa lumipilvi aution tunturiselän yli, jolla yksinäinen kulkija ajaa. Jo kohoaa koivumorosto [koivua kasvava harjun selkä] tunturin liepeellä. Synnin mitta on kohta täysi. Vielä yksi pisara ja — se vuotaa yli. Silloin on jumalallisen vanhurskauden hetki lyönyt: ihmistä on kohdannut Herran kosto.
Pastori silmäsi seurakuntaansa. Aivan hänen edessään istui lappalaisvaimo imettäen noin kolmivuotiasta pojantenavaa. Pikku mies makasi äitinsä sylissä, pieni lapinlakki päässä ja imeskeli toisella suupielellään paljosta käsittelystä likaantunutta rintaa, katsoen veitikkamaisen näköisenä pappia saarnatuoliin. Pikkuinen untukasniekka jalka oli riipuksissa äidin polvella ja heilui aikamiehen tahdissa. Oikea käsi leikitteli pienellä luupääpuukolla, joka riippui napeilla koristetussa peskivyössä, sillä aikaa kuin vasen piteli kiinni mieluisasta ruokalähteestä. Oli kuin olisi pikku mieskin käsittänyt sen asian vakavuuden, josta pappi puhui, sillä hän heitti irti rinnasta ja nousi istumaan äitinsä sylissä, maiskutellen suutaan ja töllistellen pyöreillä silmillään pappia. Äiti käytti tilaisuutta hyväkseen piiloittaakseen tuhraantuneen rintansa ja nosti myös silmänsä pappiin. Hän käsitti varsin hyvin, ketä pappi tarkoitti.
Rauna-muori istui Nikke-pojan kanssa vanhalla paikallaan kamiinin vieressä. Hän, vanha ihminen, rakasti lämmintä ja kamiinin vieressä oli hyvä olla. Rauna-muorin kasvot säteilivät sisäisestä liikutuksesta: kerrankin oli papin puheessa terää. Hän nyykäytteli hyväksyvästi päätään.
Lehterillä istuivat "Roston valtakunnan alamaiset". Hekin käsittivät, ketä pappi tarkoitti ja senvuoksi kuohahteli heidän sisunsa. Vai aikoi pappi ruveta Aslakkia "lastamaan", Aslakkia, jonka nimismies-vietävä oli syyttömästi vanginnut. He katselivat tuimina pappia, joka hetkisen vaiti oltuaan jatkoi:
— Meillä on rakkaassa kylässämme surullinen tapaus vereksenä todistuksena siitä, mihin synnillä leikitteleminen johtaa. Yksi tämän seurakunnan huomatuimpia miehiä on langennut suureen syntiin, varkauteen, ja nyt odottaa häntä senvuoksi niin hyvin Jumalan kuin esivallankin tuomio.
"Roston valtakunnan alamaiset" tyyntyivät. Papin puhehan oli paremmin surkuttelevaa kuin tuomitsevaa laatua. Olihan hän maininnut jotakin "seurakunnan huomatuimmasta miehestä". Äskeinen katkeruus haihtui pois ja kyynel kohosi yhden ja toisen silmään.
Saarna loppui vakavalla kehoituksella "laittamaan pelvolla ja vapistuksella, että me autuaiksi tulisimme" ja silloin painuivat "Roston valtakunnan alamaistenkin" päät penkkiin ja tukahdutettuja nyyhkytyksiä kuului pitkin lehteriä.
* * * * *
Sillä aikaa kuin pastori saarnasi kirkossa, istui Aslak Rosto poliisin pirtissä kädet ja jalat raudoissa. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja kasvoja vääristi katkeruuden hymy.
Näinkö oli hänen todellakin käynyt? Hän, Aslak Rosto, Tenomuotkan kuningas ja tunturien vapaa eläjä, vankina poliisin pirtissä, saman poliisin, joka joka talvi lainasi häneltä pailakoita [opettamaton poro] vetojuhdikseen. Ja vaivaisen nulpon taposta! Olisi edes rikos suurempi, niin menettelisi se vielä. Istuisipa hän edes vangittuna poroparttian taposta, olisi se paremmin miehen arvon mukaista, mutta — vaivaisen nulpon… niinkuin mikäkin renkipoika, joka vasta on tökerösti nylkenyt ensimäisen varastamansa vasikan.
Hänen mielensä katkeroittui. Oliko olemassa mitään jumalallista oikeutta? Eikö olisi ollut paljon oikeudenmukaisempaa, että hän olisi joutunut kiinni silloin, kun hän tappoi — Kummajärven Salkon? Totisesti! Eikö nyt todellakin tuntunut siltä, kuin olisi jumalallinen oikeuskin alentunut häntä pilkkaamaan sallimalla hänen tällaisesta syystä kiinni joutua? Mitä sanovat lappalaiset? 'Aslak Rosto vangittuna — poronulpon taposta!'
Aslak silmäsi takkaan, jossa tuli hiljakseen riutui. Ja omituista: yhtä rintaa sammuvan liesivalkean kanssa rupesi hänen kiukkunsa sulamaan. Lieska leimahti vielä kerran ja sammua tupsahti äkkiä. Niin kävi hänen katkeruutensakin.
Hän koetti tyynesti ajatella elämänsä kulkua. Todellakin! Se oli ollut ihmeellistä kohtalon kanssa leikkimistä. Taikka enemmän: se oli ollut kohtalon uhmaamista. Hän oli poikavuosina ajatellut, että rikosta seuraa auttamattomasti Jumalan kosto ja rangaistus. Niin oli pappikin rippikoulussa opettanut ja hän oli uskonut papin sanan kirjaimellisesti. Mutta kun hän rippikoulusta päästyään oli tehnyt ensimäisen suuremman varkauden eikä ollut minkäänlaista Jumalan kostoa tullut, — vaikka hän oli sitä odottanut pelossa ja tuskassa, — oli tämä usko vähitellen ruvennut horjumaan. Ja yhä enemmän sitä olivat horjuttaneet tavan takaa uudistuneet poron varkaudet, joista ei ollut milloinkaan seurauksia kuulunut. Lopuksi oli hän tullut sellaiseen vakaumukseen, että ainoa "Jumalan kosto", joka ihmistä saattoi kohdata, oli rikoksen ilmitulo ja siitä johtuva esivallan rangaistus. Mutta viisas mieshän saattoi järjestää asiansa niin, ettei koskaan tarvinnut ilmituloa pelätä. "Jumalan rangaistus" nimismiehen ja poliisin hahmossa oli vain tyhmiä varten. Se oli heidän kohtalonsa. Mutta päisevä mies saattoi hyvin käydä paininlyöntiin "kohtalonsa" kanssa ja olla varma, että kohtalo oli tyhmä kuin staalo [peikko] saduissa.
Tosin oli hän ajatellut, ettei ollut hyvä ruveta suuremmassa määrässä kohtaloansa uhmaamaan. Siinä saattoi yhtä hyvin vetää lyhemmänkin korren. Mutta sekin ajatus oli osoittautunut paikkansa pitämättömäksi.
Hän oli tehnyt murhan, rikoksista suurimman, riistänyt ihmiseltä hengen. Silloin oli hän omastakin mielestään antautunut ylen vaaralliseen kamppailuun kohtalon kanssa. Mutta siinäkin oli kohtalo vetänyt lyhemmän korren: hän oli kulkenut vapaana miehenä. Juttua olivat tutkineet nimismiehet ja poliisit, kahdenkin valtakunnan nimismiehet, mutta pimentoon oli se jäänyt. Niin hyvin hän oli onnistunut jälkensä peittämään. Jos milloinkaan, niin Salkon murhan jälkeen hän oli odottanut "synnin mitan" täyttymistä, — odottanut kauhu sydämessä, mutta mitään ei ollut kuulunut. Asia oli hautautunut hiljaisuuteen. Ainoa tuntuva seuraus tuosta yöllisestä retkestä oli ollut alituisena seuralaisena kulkeva paha omatunto, joka toisinaan oli vienyt yöunenkin ja kuin ahdistavana painajaisena ajanut häntä varkaudesta toiseen.
Mutta kuka olisi aavistanut, että juuri silloin, kun hän rikkaana ja mahtavana oli valmistautunut omaa kotia perustamaan, oli siihen saakka tappiolle joutunut kohtalokin varustautunut hänelle koston iskua antamaan. Silloin, kun hän kosiomatkalla oli tappanut Salkko Hukan nulpon, oli kohtalo katsellut päältä ja nauranut pahaenteisesti. Sillä muuta hän ei saattanut uskoa, kuin että se oli ollut kohtalo, joka oli sokaissut hänen silmänsä siihen määrään, ettei hän ollut tullut kätkeneeksi taljaa, johon varovaisuustoimenpiteeseen hän muuten aina säännöllisesti oli ryhtynyt. Se oli kohtalo, joka oli pitänyt huolta siitä, että taljan korvat olivat jääneet näkyviin ja tulleet tunnetuiksi Sarren kodalla. Ja lopuksi: se oli kohtalo, joka oli saanut hänet perääntymään Niila Skummille annetusta lupauksesta ja siten tehnyt vihamiehen vanhasta, uskollisesta apulaisesta. Hän oli joutunut tappiolle painissa kohtalonsa kanssa — ja vetänyt lopultakin lyhemmän korren. Kohtalo oli kostanut. Ja nyt kun hän asiaa tarkemmin ajatteli, rupesi se hänelle vähitellen selkenemään: hän oli uhmannut Jumalaa luullessaan uhmaavansa omaa kohtaloaan.
Aslak Rosto nojasi päätään seinää vasten ja hänen mieltään velloi kumman outo suru. Niin oli käynyt kuin käynytkin toteen hänen kerrallinen unensa synnin mitan täyttymisestä. "Kun koko jänkä on punainen, silloin on Aslak Roston synnin mitta täysi!" Se oli nyt toteutunut. Nyt oli viimeinenkin hillankukka muuttunut verenkarvaiseksi. Mitä on Anni sanova? Muutaman kuukauden hän vasta oli ehtinyt olla naimisissa. Ei hän ollut aavistanut hääpäivänään, että näin lyhyeen loppuisi hänen onnensa. Olihan tosin Kurun Heemin vaimo kertonut puheliaaseen tapaansa, että vähää ennen kuin he Annin kanssa olivat tulleet pappilaan vihille, oli papin pikku poika lyönyt toisesta vihkimäjakkarasta jalan poikki. Pappi oli sen heti sitonut ja hyvin se oli kestänyt vihkimäajan. Ei ollut hän tiennyt polvistuvansa jakkaralle, jonka jalka oli poikki. Ehkä se oli merkinnyt jotakin. Kuka tiesi?…
Aslak kuuli, että joku tuli viereiseen huoneeseen. Hän teroitti kuuloaan.
— Ei ole pappi vielä sellaista saarnaa pitänyt. Ja ne sanovat vielä, ettei hän olisi kristitty! kuuli Aslak poliisin emännän puhuvan.
— Vai niin. Mitä tuo puhui? — Synnin mitasta ja sen täyttymisestä… ja mainitsi vähän Aslakistakin.
— Vai mainitsi… Mutta kuulehan! Mihinkähän ovat pojat panneet ne isommat länget? Nyt ne olisivat tarpeeseen, sillä me lähdemme Laimioon aivan tuossa paikassa.
Aslak ei halunnut kuulla enempää. Vai oli pappi puhunut synnin mitan täyttymisestä. Niin, miksikäpäs ei. Hän olisi vain halunnut tietää, missä äänilajissa pappi oli saarnannut vanhasta "väärtistään".
Hän oli todella ollut papin ystävä. Ainoa, missä hän kaikesta vääryydestään huolimatta ei koskaan ollut vilpistellyt, oli ystävyys pappia kohtaan. Hän oli heti ensi näkemältä mieltynyt tähän pappiin. Olihan hän sellainen avomielinen, hauska mies. Ei yhtään sellainen tungettelija kuin entinen ainaisine parannussaarnoineen. Hän, Aslak, oli puolustanut pappia joka tilaisuudessa. Hän ei ollut saattanut kärsiä, että ymmärtämättömät ihmiset olivat papin kristillisyyttä penkomassa joka tilaisuudessa. Ei, hän oli puolustanut pappia eikä ollut suvainnut häntä parjattavan… Ja nyt oli pappi saarnannut hänestä… puhunut tietysti hänen suuresta lankeemuksestaan… ja katkerasti katunut, että oli ollut ollenkaan tekemisissä sellaisen miehen kanssa kuin Aslak Roston… poronvarkaan ja heittiön!
Hän oli koko eilisen päivän odottanut, että pappi olisi tullut väärtiään katsomaan. Niin hän oli ajatellut ja vaistomaisesti tuntenut, että sillä käynnillä olisi saattanut olla ratkaiseva merkitys. Ehkäpä se olisi merkinnyt Aslak Roston, suuren poronvarkaan kääntymistä. Mutta turhaan hän oli odottanut. Ei ollut pappia kuulunut, ei näkynyt.
Aslakista tuntui yht'äkkiä niin peräti vastenmieliseltä ajatella pappia. Hän koetti heittäytyä penkille pitkäkseen, mutta sekin oli kovin hankalaa, sillä selän taakse kahlehditut kädet olivat tiellä. Hän kääntyi kylelleen ja koetti nukkua, mutta pienimmästäkin liikahduksesta kalahtivat jalkaraudat niin ilkeästi. Hän painoi silmänsä umpeen ja koetti olla aivan liikkumatonna, mutta juuri kun hän oli vaipumaisillaan uneen, herätti hänet poliisin töykeä ääni:
— Soh, Aslak, syömään! Me lähdemme tästä heti Laimioon.
Tunnin perästä, juuri kun pastori oli noussut päivällispöydästä ja kävellyt virkahuoneeseensa, ajoi poliisi Aslakin kanssa pappilan pihan läpi. Aslak ei katsonut sivuilleen. Hän huomasi kyllä, että virkahuoneen ikkunassa seisoi joku, mutta hän ei kääntänyt päätään. Hän arvasi, että se oli pappi.
Kurun Heemin talon pihalle oli kerääntynyt alapään akkoja iso joukko, kun poliisi vankeineen ajoi siitä läpi. Akat olivat kiihdyksissään ja huusivat haukkumasanoja poliisille.
— Joko sai kruunun hukka kerrankin mieleisensä paistin?
— Rietas periköön sinut, nimismiehen renki!
— Kun ajaisit palatessasi kaltioon ja sinne jäisit, kirottu!
— Kaunis esivallan edustaja! Itse vanha poron varas!
Ja haukkumasanojen lomasta kuului hyvästijättöhuutoja Aslakille:
— Hyvästi, Aslak! Pian palaat takaisin!
— Aslak, hyvästi! Muista meitä!
— Aaslak, Aaas—lak! Hyy—västi!
Muutamat akoista voivottivat ja itkivät. Toiset huitoivat käsiään ja kiroilivat.
Mutta ränsistyneen talonsa portailla seisoi Rauna-muori ja katseli, kuinka poliisi vankeineen hävisi järven toiselle puolen. Hän palasi sisään ja virkkoi Nikke-pojalle:
— Siellä meni nyt Rosto-Aslak. Sellainen se on Herran kosto, Nikke, juuri niinkuin pappi sanoi.
Ja kaataessaan lieden ääressä kahvia kuppiinsa, mutisi hän pappia tarkoittaen:
— Hän taitaa sittenkin olla kristitty…
Oli jouluaattoilta.
Täysikuu heloitti yli laajan erämaan. Etelässä hohtivat Suomen-puoleiset tunturijonot pitkänä, epätasaisena selkänä, josta siellä täällä kohosi joku keronnokka. Pohjoiseen päin aukeni laaja järven selkä, josta ei ollenkaan erottanut, missä se yhtyi sitä rajoittavaan jänkään. Koko tuo aukea ala oli yhtenä, huikaisevana valkeana lakeutena, joka loppui vasta tuolla, missä matala koivumorosto reunusti Kelotunturin kupeita. Sen kuun valossa uinuva kylki kohosi aivan vastapäätä Oula. Sarren kotaa, joka savusi äskenmainitun järven eteläpäässä.
Kodassa kiehui parasta aikaa illalliskeitto. Maria-emäntä kyyhötti polvillaan kodan vasemmalla puolen, silloin tällöin kurkistaen kiehuvaan pataan. Hänen päässään oli uusi myssy, jonka korvukset olivat käpristyneet ulospäin ja nauhat solmeamatta, aivan kuin olisi se pilanpäiten päähän pistetty. Maria oli nuoruudessaan palvellut kirkonkylän voudilla ja siellä oppinut tuon herraskaisen tavan panna jouluaattona puhtaan myssyn päähän. Mutta sepä olikin melkein ainoa, mitä Maria muisti herrastavoista. Lastensa ulkoasuun hän ei ollut tehnyt minkäänlaisia muutoksia. Samoin oli kodan perällä loikova miehensäkin jäänyt tavalliseen arkipukuunsa, nukkavierupeskiin ja haalistuneeseen lakkiin. Siellä hän makaili piippuaan poltellen, sylkeä pihautellen valkeaan.
Lapset istuskelivat kodan seinustalla illalliskeittoa odotellen. Nilsa, vanhin lapsista, leikitteli taljakululla makaavan koiran kanssa, hivutellen nutukkaansa kärellä elukan kuonoa. Tämä piti sen aluksi hyvänä ja murisi tyytyväisenä. Mutta kun Nilsa heilutti jalkaansa yhä rohkeammin, tapasi koira siitä kiinni ja murahti äkäisesti.
— Eikö Nilsa muista, että nyt on joulu-aatto? nuhteli äiti Maria silmäten tuimasti poikaansa.
Nilsa painoi leukansa peskinkauluksen sisään ja veti polvensa koukkuun kuin hillitäkseen jalkaansa. Mutta asento oli epämukava ja vähitellen solui jalka suoraksi jälleen. Nilsa ei jaksanut vastustaa kiusausta, vaan töykkäsi nukkuvaa koiraa kuonoon, josta oli seurauksena, että eläin murahti äskeistä äänekkäämmin.
— Sinut, poika, vielä joulustaalo korjaa, kun et malta pysyä siivolla! torui äiti Maria uudelleen. — Niin käy sinulle vielä kuin Turkitamvaaran väelle.
Nilsa painoi leukansa yhä syvempään peskinkauluksen sisään ja punastui. Ohoh! Pahallapa äiti uhkasi! Hän silmäsi sisaruksiaan, jotka pelokkaan näköisinä kyyköttivät kodan lattiarisuilla.
Nuorin, kuusivuotias Lasse, istui ison kiisan takana ja tirkisti tuon tuostakin seinässä olevasta reiästä ulos hiljaiseen yöhön, jossa kuu valeli kelmeätä paistettaan yli laajan järven selän.
Pikku Lassea pelotti, sillä staalo saattoi muuttaa itsensä kuuksi ja ahdistella ihmisiä. Niin se oli tehnyt Turkitamvaaran väellekin. Mutta siitä huolimatta täytyi hänen vähä väliä tirkistää ulos kuutamoon. Siellä leijui niin kummannäköisiä sumuolentoja, jotka vuoroin pitenivät vuoroin lyhenivät. Niitä puikkelehti esiin lumisten pensaiden takaa ja ne pyörivät piiriä juuri siinä, missä kuun valo ja pensaiden varjot yhtyivät. Niitä kurkisteli kaatokoivuröykkiön takaa ja järvellä ne ajelivat toisiaan nopeina kuin salamat.
Se oli joulustaalon väkeä.
— Onko aedne [äiti] pannut juomavettä joulustaalolle? kysyi pieni Inka tyttönen.
— On kyllä.
— Eikö staalo saata syödä lunta? kysyi Lasse ja nauroi, pelon kyynelten kihotesssa silmiin.
— Oletko vaiti! torui äiti. — Tiedättekö, lapset, miten kerran kävi? Minulla oli muutamana jouluaattona paljon työtä enkä kerinnyt lämmittämään staalon vettä. Nostin ulos padan, jossa vesi oli jäätynyt ja ajattelin, että rikkokoon staalo itse jään, jos kerran on jano. Mutta sitä ei äidin olisi pitänyt tehdä. Staalo tepasteli koko yön kodan ympärillä ja tuntui olevan tyytymätön. Minä jo pelkäsin, että se tulee sisään, mutta ei tullut kuitenkaan. Tepastelihan vain ulkona ja tuhki sieramiinsa ja niin viimein poistui. Silloin äiti päätti, että olkoon vasta kuinka kiire hyvänsä, pitää staalolla olla jouluna sula vesi juomaksi. Siitä asti on äiti aina lämmittänyt staalon juoman.
Lapset kuuntelivat silmät kiiluen ja kaikkien huulilta purkautui yhteinen helpotuksen huokaus kun äiti oli lopettanut.
Isä Oula, joka tähän saakka oli makaillut kodan perällä, kohousi kyynärpäidensä varaan ja pani tupakaksi.
— Niin se on, sanoi hän ja imi kurisevaa piippuaan. — Staaloa ei ole hyvä mennä kiusaamaan. Muuten käy, niinkuin Turkitamvaaran väelle.
Lapset olivat kuulleet kertomuksen ennenkin. Se oli soma, ihmeellinen muistelus lapsista, poroista ja kodasta, jotka staalo oli loihtinut kiviksi muutaman tunturin laelle. Isä oli siellä monesti käynytkin.
— Minkälaista siellä on? kysyi keskimäinen pojista, joka tähän saakka oli vaieten kuunnellut toisten puhetta.
— Siellä on aivan kuin lapinkylä, siinä on kota, luova, porot ja ihmiset, aivan kuin luonnossa, mutta kivestä.
— Iakka on muistellut, että porot ovat suurisarvisia, tiesi Nilsa.
— Niin, Iakka on siellä käynyt.
— Ensi talvena käyn minäkin, jos judamme [kuljemme] lähempää.
Nilsan silmät hehkuivat innostuksesta ja hän katseli miehekkään näköisenä sisaruksiaan.
— Aedne, kerro meille joulustaalosta, pyysi Jussa, keskimäinen.
Äiti katsoi Jussaan ja naurahti. Kummiapa se pikku Jussa nyt pyysi. Vai joulustaalosta. Mutta se olikin pikku Jussa vähän kummempi muita. Sairaloinen kun oli, ei jaksanut juosta muiden mukana, vaan eleli omaa elämäänsä. Milloin istuskeli tuntikausia yksinänsä kodan edustalla ahkiossa, milloin kierteli kaarteen kuvetta sauva kädessä ja oli olevinaan eno Salkko, joka etsii tietä lumimyrskyssä tunturilla. Aina vaan askartelemassa mielikuvituksessaan.
— Mutta jos Lasse pelkää?
— Eihän Lasse pelkää, jos aedne kertoo joulustaalosta?
— Eeh.
— Aedne, kerro nyt, kerro nyt heti! Ei Lasse pelkää. Kerro Turkitamvaarasta myös, pyyteli Jussa ja hänen silmänsä loistivat innostuksesta.
— Na nuu [No niin] alkoi äiti Maria. — Oli jouluaika ja vanhemmat olivat ajaneet kirkolle ja jättäneet lapset ja palvelijat kotia ja niiden mukana samaan kotaan kuuluvan vanhan vaimon, jolla oli lapsi ja koira. Tulipa niin sitten ensimäinen joulupäivä. Silloinkos alkoivat lapset taajoa [meluta] jos jollakin tavoin. He kilisyttivät poronkelloja, joikkasivat ja hakkasivat puita. Muutamat leikkivät häitä, toiset olivat olevinaan palvelijoita ja lapsia; ottivatpa muutamat kiinni koiran ja teurastivat sen porona, mukamas. Silloin tuli vanha vaimo ja torui telmijoitä: 'Älkää taajoko, tahi muuten käy hullusti!' Mutta lapset eivät totelleet. Vanha vaimo sitoi silloin lapsensa ja koiransa kiinni, etteivät ne pääsisi toisten joukkoon.
— Tulipa niin ilta ja lapset panivat nukkumaan. Silloin tuli Staalo kuun hahmossa. Vanha vaimo pelästyi ja kätki osan lapsista patojen alle, osan kiisoihin, piilottipa muutaman koirankupinkin alle, mutta itse hän pakeni lapsineen metsään. Staalo läheni kuun hahmossa, laskeutui kaatokoivuröykkiölle, siirtyi siitä kotaseipäiden päähän, niin siitä savureiälle ja siitä hiljan hiljaa keitinpuulle, ja katseli suurilla kirkkailla silmillään alas kotaan. Jonkun aikaa siinä kyyhötettyään laskeutui se alas tulisijan ääreen ja rupesi katselemaan, missä lapset olivat. Ahaa, jopa se huomasikin heidät: veti yhden esille padan alta, toisen koirankupin alta ja heitti pataan, jossa alkoi heitä keittää tehtyään ensin suuren tulen. Ne, jotka olivat kiisoissa, staalo surmasi sinne puhaltaen avaimen reiästä tuhkaa, niin että lapset tukehtuivat.
— Yöllä huomasi vanha vaimo tulen loimon ja arveli talonväen palanneen kirkolta. Hän hiipi silloin kodalle ja tirkisti ovenraosta sisään. Mutta kauhistus, kuinka hän säikähti nähdessään staalon istua kököttävän tulisijan ääressä ja hämmentävän pataa, josta näkyi lasten käsiä ja jalkoja. Staalo katsahti ovelle suurilla kirkkailla silmillään ja kysyi: 'Mihin sinä olet matkalla?' Vanha vaimo vapisi niin, että oli siihen paikkaan lyyhistyä, mutta jaksoi kuitenkin vastata: 'Minä tein pikku kierroksen hakeakseni puita, että voisin tehdä tulen.' Silloin sanoi staalo: 'Sinun pitää muuttaa heti, kun tulee arki.' Äiti Maria keskeytti silmätäkseen pataa. Hän nosteli kapustalla kohoksi höyryäviä lihakappaleita nähdäkseen, olivatko ne kypsiä. Jussasta tuntui, että äiti oli staalo, joka keitti lapsia padassa. Hui! Häntä pelotti, vaikka hän ei uskaltanutkaan sitä tunnustaa.
Äiti Maria katseli lapsia. Siinä ne istuivat silmät pyöreinä ja kasvoilla jännittynyt ilme. Pikku Lasse tirkisti tuon tuostakin reiästään kuutamoiseen yöhön, ja hänen pyöreät, ruskeat silmänsä olivat aivan kosteat jännityksestä ja täynnä outoa kummastelua. Tuon tuostakin hieraisi hän niitä pikku kämmenselällään saadakseen ne vetreämmiksi.
— Pelottaako Lassea? kysyi äiti.
– Eh.
Pikku mies katsoi häntä ja räpäytti silmiään.
— Aedne, kerro nyt, pyysi Jussa.
— Na mm, jatkoi äiti Maria. — Vanha vaimo meni poroihin ja valitsi isäntänsä parhaan runon [naarasporo, täysikasvuinen] ja lähti ajamaan kirkolle kaaristettuaan lapsensa ahkion keulaan. Mutta luulettekos, että hän sai rauhassa ajaa? Hui hai, eipäs vaan! Staalo lähti häntä ajattamaan perästä, nytkin kuun hahmossa. Ja mitäs ollakaan: muutaman jängän laidassa kasvoi kääkkyräinen petäjä, jonka alta kirkolle kiemurteleva juanne [ahkion jälki] kulki. Kun vaimo läheni petäjää, huomasi hän kauhukseen, että staalo istui oksalla ja hänen suuret, elottomat silmänsä loistivat niin omituisesti. Mutta vanha vaimo oli viisas. Hän oli lähtiessään pannut päähänsä useampia myssyjä päällekkäin ja sitonut ne kiinni leuan alle, paitsi päällimäistä, jonka oli jättänyt sitomatta. Kun hän nyt ajaa puun alitse, tarttuu staalo myssyyn, joka helposti irtaantuu. Staalo on hyvillään; hän luulee saaneensa vaimon kiinni ja kestää hyvän aikaa, ennenkuin hän huomaa erehdyksensä. Sillä aikaa on vaimo ajanut edelleen ja irroittanut varalta päällimäisen myssyn nauhat. Vihdoin staalo huomaa erehdyksensä ja lähtee uudelleen ajamaan takaa. Ei aikaakaan, kun hän jo saavuttaa vaimon ja käy kiinni hänen myssyynsä. Mutta seuraus on sama kuin ensimäiselläkin kerralla: taas jää tyhjä myssy staalon käteen. Tätä takaa-ajoa jatkui niin kauan, kunnes vaimolla oli enää vain yksi myssy jälellä. Mutta siinäpä oli matkakin joutunut ja kirkonkylä oli jo aivan näkösällä. Kun vaimo saapui perille, kaatui poro kuolleena maahan ja muuttui kiveksi ja hän itse pyörtyi. Toinnuttuaan kertoi hän vanhemmille tapauksen ja erosi sitten heistä lähtien toiselle suunnalle. Vanhemmat eivät uskoneet vaimon kertomusta, vaan päättivät lähteä kotiin katsomaan, oliko asia niin kuin vaimo oli kertonut. Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä siellä olikin staalo heitä vastassa ja surmasi jokikisen muuttaen heidät kiviksi kotineen, poroineen päivineen. Koko kotakunnasta ei jäänyt ketään muuta jälelle kuin tuo vanha vaimo ja hänen lapsensa. Turkitamvaaralla ovat nämä kivet vieläkin nähtävinä.
Äiti Maria lopetti ja nosti padan tulelta. Kodassa vallitsi syvä hiljaisuus, jota ei häirinnyt muu kuin padan hiljainen porahtelu ja isä Oulan piipun kurina. Koira makasi etukäpäläinsä varassa eikä Nilsalla tehnyt enää mieli sitä kiusotella. Hän veti polvet pystyyn leukansa alle ja silmäili varovasti ympärilleen. — Semmoinen muistelus se on, sanoi isä Oula ja kömpi istumaan. — Niin käy pahankurisille lapsille, jotka eivät malta olla siivolla jouluaattona. Äiti Maria ryhtyi ammentamaan keittoa kuppeihin ja lapset siirtyivät hiljaa lähemmäs pataa. Samassa rupesi kuulumaan porontiu'un helinä ulkoa. Koirat syöksyivät haukkuen ulos ja lapset painautuivat säikähtyneinä toisiinsa kiinni.
Äiti Marialta jäi keiton ammennus kesken.
— Kukahan sieltä ajaa?
Isä Oula kopisti piippunsa ja kömpi oviaukolle.
— Se on staalo! supatti Jussa ja hänen silmänsä hehkuivat oudosti.Pikku Lasse rupesi itkemään.
— Taalo tulee! vikisi hän ja ryömi äidin luo.
— Yksinäinen vaimo sieltä ajaa, ilmoitti Oula Sarre ja kömpi ulos.
Koirat olivat juosseet ajajaa vastaan ja niiden iloisesta luskutuksesta saattoi päättää, että ne olivat tavanneet tutun.
— Se on Anni! huudahti äiti Maria, joka myös oli kömpinyt oviaukolle. — Siunatkoon! Mikä tytölle on tullut, kun on yksin lähtenyt ajamaan… ja jouluaattona?
Sillä välin oli ajaja ehtinyt kodalle. Se oli todellakin Anni, AslakRoston vaimo.
Isä Oula sitoi poron kiinni ja katseli silmät pyöreinä tytärtään, joka itkien oli heittäytynyt äitinsä kaulaan. Koirat hyppivät ilosta ulvahdellen tulijan ympärillä.
— Siit! ärjäsi Oula koirille ja astui naisten luo.
— Mikä nyt, mikä nyt? hätäili äiti Maria ja tyynnytteli itkevää tytärtään. — Tulehan, rakas, tule kotaan ja kerro asiasi.
Äiti Maria talutti itkevän tyttärensä kotaan.
Tämä lyykähti kiirolle oven suuhun ja painoi kädet silmilleen.
— Mikä on tullut? kyseli äiti Maria ja katseli avuttomana miestään. —Onko joku onnettomuus kohdannut Aslakkia?
— On, nyyhkytti tyttö, — Aslak on… vangittu.
— No jopa nyt… Mistä syystä?
— En minä tiedä. Sanovat hänen varastaneen Hukka-Salkon| poron.
Anni pyyhiskeli silmiään ja koetti tyyntyä.
— Mikähän poro se on ollut? kysyi Oula ja kynsi päätään. — Sanoivat Aslakilla olleen taljan ahkiossaan, silloin kun hän kosiomatkalla kulki. Sanoivat siinä olleen Hukka-Salkon merkin.
— Se se luultavasti on.
— Nimismieskö vangitsi?
— Niin…
— No on se sellainenkin nimismies, harmistui Oula Sarre. — Ei tämä meidän "länsy" ole vielä koskaan niin joutavaan ryhtynyt. Ottaa lappalainen niestaporon [eväsporon], mistä saapi eikä siitä kukaan kanna. Ja jos kantaakin, ei meidän länsy ota sellaista kuuleviin korviinsakaan.
Oula Sarrea suututti. Joutava oli Suomen virkakunta. Sen hän oli aina sanonut.
Mutta äiti Maria ei saattanut ottaa asiaa yhtä keveästi. Hänestä oli onnettomuus suuri ja vakava. Illallista laittaessaan hän jo katui, että oli Anni Aslak Rostolle annettu. Jos olisi otettu Nils Rasmussenin kosinta huomioon, niin siellä nukkuisi nyt Anni Nilsin vieressä komeassa hirsitalossa Suuvuonon suussa, sen sijaan että nyt värjötteli yksin murheessaan. Mutta ei ollut Anni Nilsistä huolinut, kun tämä katsoi kieroon. Niinkuin mies olisi vielä sillä pilassa…
Äänettömyyden vallitessa syötiin illallinen.
Kun kodan väki hetkistä myöhemmin paneutui levolle, ei pikku Jussa tahtonut saada unta. Hän valvoi ja mietti kuulemiaan. Oli aivan varmaa, että staalo oli vienyt Aslakin. Aslak ei ollut pysynyt siivolla ja sen vuoksi oli staalo hänet korjannut. Eikös aedne ollut joskus nimittänytkin Aslakkia "kaiken maailman kulkuriksi"? Olipa niinkin. Jussa muisti, että se oli tapahtunut silloin, kun Aslak oli heillä käynyt enonsa ja renkinsä kanssa. "Kaiken maailman kulkuri" oli varmaankin semmoinen mies, joka ei pysynyt siivolla edes jouluaattona. Ja sellaisen vei aina staalo.
Kun pikku Jussa lopultakin nukahti, näki hän unta Aslakista ja joulustaalosta. Staalo istui keitinpuulla ja hänellä oli samallainen hauskannäköinen puuhkalakki kuin Äkässuvannon vanhalla länsyäijällä, ja mahdottoman suuret silmälasit… Aslak nukkui Annin vieressä, mutta hän ei ollutkaan enää aikamies, vaan pienen pojan kokoinen. Staalo laskeutui alas keitinpuulta, otti Aslakin syliinsä ja katseli häntä joka puolelta kuin tullakseen vakuutetuksi, oliko tämä se Aslak, joka oli "kaiken maailman kulkuri". Sitten pisti hän Aslakin poveensa ja lensi ulos savureiästä. Aslak huusi ja vinkui ja hänen äänensä oli aivan samallainen kuin Kirjis-koiran, kun se vikisi ja haukkui unissaan…