Eikä syntynytkään sentähden mitään väittelyä, kun Salmelan isäntä hetken päästä kutsui miehet takaisin saliin ja kysyi heidän ajatustaan kirkon rakennuksesta. Hän puolestansa oli täysin tyytyväinen siihen, mitä oli kuullut, ja oli lupauksensa mukaan valmis antamaan vapaan tontin niin lähellä kaupunkia kuin minne hänen tiluksensa ulottuivat, jota paitse hän, niinkuin kaikki muutkin, ottaisi osaa aineiden hankintaan ja päivätöihin. Kukaan ei pannut vastaan, vaan kaikki suostuivat siihen, että jokainen työhön kykenevä mies tulisi seuraavana lauvantai-aamuna rakennuspaikalle, maanomistajat tuoden muassaan osan rakennustarpeita, ja muut työkaluilla varustettuina, niin että rakennus saataisiin yhteen menoon valmiiksi. Salmelan isäntä otti laskeakseen, kuinka paljon pylväitä, lautoja ja muuta tarvittaisiin, niin että jokainen ajoissa saisi tietää, mitä kunkin olisi tuotava, ja niin hajautuivat koossa olleet, tyytyväisinä ja mielihyvillään kaikki, eikä pastori suinkaan vähimmin.
Ainoa, joka epäili koko hommaa, oli rauhantuomari. Jos tuo pappi — tahi mikä hän lienee ollut, sillä ei se oikein papilta näyttänyt — alkaa oikein täydellä todella ajaa raittiusasiaa, niin voisi siitä koitua jommoinenkin vaillinki hänen, Tuhkalan, asioissa. Eipä sillä, että Anokassa olisi juuri erityisesti juotu, mutta aina kun joku farmari tuli kauppapuoteihin jotain ostamaan, pistäysi hän Tuhkalankin luona, ja siitä kertyi koko kasa kolikoita vuoden pitkään. Vielä samana iltana istuutui hän kirjoittamaan kirjettä Mills'in postimestarille, joka myös oli suomalainen, pyytäen kaikkia mahdollisia tietoja pastori Lahdesta. Ja kun vastaus saapui, naureskeli rauhantuomari ilkeästi, vaikka hän katsoi viisaimmaksi pitää uutiset vastaiseksi omana salaisuutenaan. Sillä ei ollut mitään kiirettä, voihan ensin katastaa, miltä pappi näyttäisi, kun pääsee vähän perehtymään.
Tuli lauvantai ja toi tullessaan tavattoman liikkeen hiljaiseen Anokaan. Aamulla varhain tulivat farmarit vaunuineen, joihin oli lastattu lautoja, paaluja ja kattopäreitä, ja paikalla alkoi hakkaus ja sahaaminen. He olivat salvumiehiä jokainen, pohjolaisia kaikki, niin että tavalliseen ameriikkalaiseen tapaan tehty rakennus: lautoja hirsiristikon peitteeksi, kohosi kuin loihtien. Kun iltapäivä oli käsissä ja vaimoväki toi työntekijöille ruokaa ja kahvia, ei enää ollut kuin osa kattoa peittämättä, kaikki muu oli valmiina, ja silloin esitteli pastori, että seurakunta pistäisi tanssiksi. Oltiinhan vapaassa maassa, sanoi hän, eikä ollenkaan tarvinnut välittää vanhoista ennakkoluuloista. Herran huoneessa voi iloita yhtä hyvin kuin rukoillakin; Jumalalla ei varmaankaan ole mitään viatonta iloa vastaan.
Katselivat seurakuntalaiset vähän ihmeissään toisiaan, tottumattomia kun olivat sellaiseen vapaamielisyyteen hengellisen säädyn puolelta, mutta muutamat nuoret miehet, jotka eivät kotvilleen olleet tanssipaikkaan sattuneet, riensivät asuntoonsa, joka oli tuskin kivenheiton päässä siitä, ja toivat käsipelin. Sen otti pastori huostaansa, ja näytti heti olevansa oikea mestari tanssimusiikissa, niin että "paali" oli tuota pikaa täydessä käynnissä. Sekä nuoren että vanhan valtasi tanssinhalu, niin että ilo lakea hipoi, tai oikeastaan pilviä, sillä kattohan oli vielä keskeltä auki. Ja kisojen tunnustettu kuningatar oli Salmelan Akaatta, ainoa nuori impi koko joukossa, jossa kaikki muut naiset olivat joko aikoja sitten naituja tai vielä pelkkiä lapsia, ja sentähden tahtoi luonnollisesti jokainen mies tanssia hänen kanssaan.
Itse pastorikin tuli myöhemmin illalla niin iloiseksi, että hän heitti soittokoneensa nurkkaan, keikutteli tytön luo rimpuilevin polkka-askelin ja kävi häntä vyötäisiin, huutaen yleisölle: nyt, hyvä tanssiväki, me laulamme polskaa! Ja sitten alotti hän itse hauskan nuotin sellaisilla sanoilla, joita ei ainakaan kotona lauleta kirkossa ja seurakunta räyhäsi muassa, kun pastori pyöräytteli Akaattaa, hypähtäen vuoroin koroilla, vuoroin varpailla ja polki lattiaa, niin että pöly lensi. Se oli iloinen ilta se, jolloin uusi kirkko vihittiin, ja kauvan jälestäpäin siitä Anokassa puhuttiin.
Kun tanssi myöhään yöllä lopetettiin, ilmoitti pastori pitävänsä seuraavana päivänä taas raamatunselityksen veli Salmelan luona, ja kokoavansa siellä kolehdin uuden kirkon hyväksi, jonka seuraavan viikon kuluessa pitäisi joutua käyttökuntoon. Tarvittiin koko joukko varoja alttaria ja kirkko-astioita varten sekä kaikellaiseen muuhun, ja senvuoksi toivoi hän, ett'ei seurakunta kitsastelisi.
— Olemmepa saaneet saakelin hauskan papin! sanoi puotimies Wuori, mennessään kotiin yhdessä rauhantuomarin kanssa. En ole milloinkaan nähnyt hänen vertaistaan.
— En minäkään, vastasi Tuhkala kuivasti. Mutta ehkä saamme nähdä vieläkin enemmän, kun odotamme.
Seuraavana päivänä oli pastori kuitenkin taas hyvin arvokas ja piti niin ihanan raamatunselityksen, että hän sai kolehtia yksitoista ja puoli dollaria. Hän ilmoitti heti seurakunnalle, että hän ensi sunnuntaina jakaa herranehtoollista uudessa kirkossa, ja illalla kirjoitti hän Minneapoliksesta viiniä.
Kirkkoa valmistettiin sitten uutterasti, katto pantiin ensin umpeen ja sitten tehtiin alttari, ja lopulla viikkoa pyysi pastori muutamia naisia sitomaan seppeleitä ja köynnöksiä kukista ja viheriäisistä lehdistä. Lauvantaina oli kaikki valmiina ja näytti sangen upealta, vaikka ikkunat vielä olivatkin kiinnipanematta. Mutta viheriät köynnökset ikkunanpielissä, seppeleet seinillä ja kukat alttarilla, johon Salmelan emäntä oli lainannut lakanan, peittivät kaikki mahdolliset vajavuudet.
Ehtoollisviiniäkin tuli lauvantai-aamuna tavarajunassa yksi iso astia ja toinen pieni, joka veti noin tuopin tai toista, ja joka pani Tuhkalan hiukan naurahtelemaan, kun hän näki sen asemalla. Mutta hän lainasi sentään pastorille isonpuolisen juoma-astian kalkiksi, ja kauppapuodista ostettiin naula pieniä valkeita teeleipiä, jotka kelpasivat öyläteiksi, sillä ne oli pastori Lahti unohtanut ajatellessaan yksinomaan märkiä tavaroita. Illalla oli kaikki kunnossa, ja koko ympäristössä ei ollut ainoatakaan henkeä, joka ei aikonut olla mukana ensimmäisessä jumalanpalveluksessa uudessa kirkossa. Jok'ikinen nainen koko seurakunnassa ja sitäpaitsi suuri joukko miehiä oli kirjoituttanut itsensä herranehtoolliselle, ja pastori piti lauvantaina iltapuolella mitä kauneimman rippisaaman omassa huoneessaan kirkkorakennuksessa, jonne oli edellisenä päivänä muuttanut.
Sunnuntai-aamuna nousi aurinko häikäisevän kirkkaana ja valaisi seutua, jonka rauhallinen ihanuus jo itsessään herätti hartautta. Järvi oli tyyni ja kirkas, ainoastaan siellä täällä näkyi joku kehä, joka syntyi kalan lyödessä pintaan, ja tavan takaa piirsi tuohon tasaiseen kuvastimeen vakoaan vene, joka täyteen sullottuna juhlapukuista ja juhlamielistä kansaa suuntasi kulkuaan Salmelan rantaan. Etäälle näkyi kirkko, ylimpänä loivasti viettävällä kummulla, nurkat ja molemmat ovipielet oikeilla viheriöillä koivuilla kaunistettuina ja Ameriikan lippu liehuen korkealla katon harjalla. Se oli Salmelan Heikki-pojan keksintö, ja oli hän sen varhain aamulla pannut toimeen, saatuaan lipun illalla lainaksi Tuhkalalta, joka oli hankkinut sen itselleen virkansa merkiksi.
Idästä ja lännestä, pohjasta ja etelästä tuli farmareita perheineen, rattailla, jalan, tahi soutaen, kunnes niitä oli kokoontunut ainakin viisikymmentä kirkonmäelle. Ensiksi menivät kaikki ovelle, johon pastori oli naulannut julistuksen, ilmoittaen, että kirkonmenoja pidetään kello 9 ja 11, kummankin jälkeen herranehtoollinen, ja iltasaarna kello 6.Huom.!kolehti kaikissa kolmessa viinikassaan.
Ukot, ja akat tietysti myös, syhyttelivät mielihyvillään nenäänsä — kaikki tuntui niin kotoiselta ja tutulta — ja istuutuivat sinne tänne kirkonmäelle, aivan niinkuin he ennen muinoin olivat tehneet siellä kotona, odotellessaan kirkonmenojen alkamista.
Ja odottaa he saivat. Kello oli jo yhdeksän, oli puoli kymmenen ja läheni jo kymmentä tasan, mutta mitään pappia ei näkynyt ja ovi pysyi suljettuna. Ihmeteltiin syytä tähän pitkälliseen odotukseen, ensin hiljaa, mutta sitten yhä äänekkäämmin, ja jota enemmän eri ryhmissä keskusteltiin asiasta, sitä pitemmiksi alkoivat naamat venyä. Lopulta rohkasi itsensä Salmelan Heikki, joka kovin kärsimättömänä odotti, että pastori jollakulla ylistävällä sanalla kiittäisi hänen kaunista lippukeksintöänsä, ja hän ponnisti nurkkapylvästä myöten itsensä pastorin huoneen tasalle, joka oli mäen rinteellä ja sen ikkuna sentähden joitakuita jalkoja maasta. Pitkin kapeata, ulkonevaa lautaa myöten lattian kohdalla pääsi hän sitten askelen verran sivulle, pitäen ikkunanpielestä kiinni ja katsahti huoneeseen. Hänen kasvoihinsa ilmaantui pelästynyt ilme, kädet pettivät heti ja hän putosi raskaasti maahan.
— Mitä sinä siellä? kysyi hänen isänsä ankarasti. Hän istui kannon nenässä lähellä, jutellen rauhantuomari Tuhkalan kanssa, ja huomasi vasta nyt, mitä poika oli tehnyt.
— Pastori on kipeä, vastasi poika hämmästyksissään. Hän makaa lattialla.
— Öhöm, yskähteli rauhantuomari. Hän aavisti paikalla, mitä se oli ja kehoitti sentähden Salmelan isäntää tulemaan kanssansa sisään ja katsomaan, kuinka asianlaita oli.
Ovi oli sisäpuolelta suljettu, mutta ainoastaan säpillä, niin että se aukeni Tuhkalan veitsellä ilman suurempia vaikeuksia. Sisähuoneessa makasi todellakin pastori lattialla, lähellä kynnystä.
— Hän on kuollut, kuiskasi Salmelan isäntä hämmästyneenä.
— Elä pelkää, vastasi rauhantuomari, hän virkoo kyllä taas. Sitten meni hän pastorin luo, joka oli puettuna pappispukuunsa ja nähtävästi oli kaatunut aikoessaan tulla ulos, harppasi pitkin askelin makaavan yli ja tarkasteli huonetta, sill'aikaa kun Salmelan isäntä katseli ovelta.
— Humalassa se piru on, sanoi Tuhkala, osoittaen lattialla olevaa pienempää savi-astiaa, joka oli edellisenä päivänä tullut, ja nyt oli tyhjänä lattialla pastorin vuoteen vieressä. Suuremmasta astiasta oli hän myöskin koettanut kaataa ehtoollisviiniä tuoppiin, mutta katselijat eivät voineet päättää, oliko hän aikonut käyttää sitä kirkossa, vaiko huuhtoaksensa omaa whiskyään alas. Sen he vaan näkivät, että hän oli kaatanut sitä koko joukon lattialle, jossa se oli juossut aina kynnykseen asti, ja itse makasi pastori nyt päineen päivineen nesteessä.
Salmelan isäntä koetti nostaa häntä ylös ja silloin avasi hän silmänsä sopertaen epäselvästi asetussanoja, mutta nyt suuttui isäntä, kirosi ja antoi pastorin pudota romahtaa takaisin lattialle.
— Annetaan maata, kunnes selviää, sanoi rauhantuomari. Sitten voimme ajaa hänet pois täältä — jos muut ajattelevat samoin kuin minä.
Pari kolme uteliasta naamaa näkyi ulko-ovella, he käsittivät vilauksessa asian laidan ja katosivat taas. Ennenkun rauhantuomari ja Salmelan isäntä vielä olivat ehtineet sulkea oven jälkeensä, oli tieto siitä, miksi pastori ei voinut pitää kirkonmenoa eikä jakaa herranehtoollista, levinnyt suusta suuhun odottavien joukossa, jotka kaikki niinkuin sopimuksen mukaan kokoontuivat yhteen vihaisesti muristen, joka kyllä selvästi ilmaisi heidän ajatuksensa.
Ne eivät olleet mitään leppeitä tuomioita, joita siinä pastori Lahdesta lasketeltiin ensimmäisen neljännestunnin kuluessa, ja jos nuoremmat miehet olisivat saaneet määrätä, niin olisi hänet kiskottu järveen, uitettu siellä selväksi ja piesty sitte ulos Anokasta. Mutta vanhemmat eivät tahtoneet mitään tietää ameriikkalaisista tavoista. Heidän lujan vaatimuksensa mukaan päätettiin hänen antaa maata humala päästään, ja sitten ilmoittaa hänelle, ett'ei Anokassa häntä enää tarvittu. Salmelan isäntä ja rauhantuomari saivat toimekseen ilmoittaa hänelle seurakunnan yksimielinenconsilium abeundi, ja senjälkeen hajosi kokous kaikessa rauhassa. Oli melkein niinkuin he olisivat hävenneet toinen toistaan, ja mieluimmin olleet hiiskahtamatta mitään koko asiasta.
— Sinä saat puhua, kun menemme hänen luokseen, sanoi Salmelan isäntä. Ja sen otti rauhantuomari mielellään tehdäksensä. Kyllä hän puhuu.
Kauvan ei heidän tarvinnutkaan odottaa tilaisuutta puhutellaksensa pastoria, joka iltapäivällä tuli omin voimineen Tuhkalaan. Ja kun Salmelan isäntä näki hänen menevän sinne, riensi hän perässä, niin että hän saapui melkein yht'aikaa perille.
Pastori ei ollut tarvinnut herättyään kauvan tuumia, mitä oli tapahtunut. Yksi ainoa silmäys tyhjään whiskypulloon ja lattialle kaadettuun viiniin oli riittänyt ilmaisemaan hänelle, kuinka oli käynyt. Mutta kun hän ei muistanut, että kukaan olisi ollut hänen huoneessaan aikasemmin päivällä, niin ajatteli hän, ett'ei asiain tila vielä olisi vallan toivoton, ja suuntasi senvuoksi kulkunsa rauhantuomarin luo vakoillakseen, mitä hänestä ajateltiin.
Salmelaisen tulosta ja Tuhkalan ankarasta katsannosta selvisi hänelle heti, ett'ei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt, mutta pastori ei ollut se mies, joka hämmästyi pikku asioista.
— Hyvää iltaa, sanoi hän kuivasti. Minä tulen tänne kysymään, miks'ei kukaan ihminen Anokassa ole ollut siksi kristillismielinen ja armelias, että olisi tullut katsomaan minua minun hädässäni ja tuskassani. Siellä olen minä maannut kuoleman kielissä sairaana, eikä kukaan ole tarjonnut minulle edes pisaraa vettä, ei kukaan ole tullut edes katsomaan, olisinko tarvinnut mitään. Totisesti sanon minä teille — hän kohotti kätensä ja pudisti sitä mykäksi ällistyneen Salmelaisen nenän edessä — tästä on teille tuleva kosto. Eikö sanassa sanota — —
Mutta nyt oli rauhantuomari saanut puhelahjansa takaisin ja hän vihastui aika lailla.
— Kuuleppa sinä, hevospuoskari, keskeytti hän pastorin sanatulvan, me emme ole mitään kakaroita me, Salmela ja minä, vaan voimme aivan hyvin eroittaa, onko mies kipeä vai humalassa. Sinä olit sikahumalassa tän'aamuna, ja sen whiskyn, jonka ajoit nahkaasi, olit tilannut kirkon rahoilla. Sellaisia temppuja me emme kärsi täällä Anokassa, ja siksi on parasta, että laittaut tiehesi täältä, ennenkun pojat saavat sinut käsiinsä.
— Elkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi, sanoo Herra, — alkoi pastori, tehden täydellisen käänteen menetystavassaan. Mutta rauhantuomari teki halveksivan liikkeen.
— Anna jäädä tuon laulun, sanoi hän. Sinunlaisesi jumalisuus ei kelpaa meille. Kansa täällä on päättänyt, ett'ei se tämän jälkeen tahdo kuulla jumalansanaa sinun suustasi, ja on pyytänyt meitä sanomaan sinulle, että saat mennä tiehesi.
— Mutta joll'en minä nyt menekään, sanoi pastori, joka todellakaan ei tiennyt, mihin oikeastaan menisi. On kai minulla oikeus asua täällä niinkuin jollakulla muullakin.
— No, miks'ei, vastasi rauhantuomari kohteliaasti. Mutta siinä tapauksessa voin kertoa, että täällä Anokassa on yhtä paljon tervaa ja höyheniä kuin Mills'issäkin. Ja jos se ei auta, niin minä vangitsen sinut raamatunselityksessä kootun kolehdin hävittämisestä. Herran nimessä, jää vaan Anokaan, jos haluttaa.
Mutta pastori Lahtea ei enää haluttanut: Yöjunan tullessa oli hän asemalla, ja osti kolehdin jätteillä piletin Ihspemingiin Michiganissa. Siellä meni hän tervehtimään suomalaisen sanomalehden toimittajaa, ja kertoi käyneensä katsomassa maanmiehiään Minnesotassa, perustaakseen mahdollisesti koulun ja sanomalehden jossain siirtolassa siellä. Mutta hän ei voinut tulla toimeen sen raakapintaisen roskajoukon keskuudessa. Minnesotassa ei hänen laisellaan sivistyneellä miehellä ollut mitään tekemistä.
Antti Ulukka.
Hän oli varmaankin paras työmies meidän rautatietyöpaikallamme Costa Ricassa, ei siten, että olisi ollut ketterin, mutta hän oli se, joka ajan pitkään sai enimmän valmista. Tosin hän ei siltä näyttänyt, kun hän mietiskelevän näköisenä käytti kuokkaansa ja lapiotaan, mutta toiselta puolen ei hän koskaan levähtänyt hetkeäkään. Siitä silmänräpäyksestä, jolloin esimiehen työhön kehoittava merkki kimahti, oli hän ruokatorven törähdykseen saakka pelkkä työkone, joka oli käynnissä tasaisesti ja taukoamatta.
Eikä milloinkaan mitään ajan tärväystä joutavassa suunsoitossa! Harvat olivat ylimalkaan nekin sanat, jotka hän joutilaanakaan ollessaan päästi kuuluviin. Mutta työssä hän ei juuri koskaan avannut suutaan muuten kuin puhaltaissaan savua piipustaan, joka säännöllisesti aina keikkui hänen vasemmassa suupielessään.
Kotoisin oli hän Kuusamosta. Pesueessa oli neljä häntä nuorempaa, ja niiden kanssa oli hän siellä elänyt yhteisesti isältään perityssä pienessä talossa, jossa velat olivat ennestään valmiina. Monta vuotta oli hän siellä taistellut hallaa, katoa ja hypoteekin korkoja vastaan, oli sillä välin nainut, ja kun sitten pari suuta oli tullut vielä lisäksi, huomannut toimeentulonsa entistään tukalammaksi.
Silloin oli hän lopulta tehnyt suuren päätöksen. Hänen pitäisi päästä maailmaan hänenkin, sinne kauvaksi meren-takaiseen kultamaahan, josta oli niin paljon kuullut puhuttavan kirkonmäellä ja harvinaisilla kaupunkimatkoillaan. Vaimonsa ja melkein täysikasvuinen veli hoitaisivat sillä aikaa taloa — hän kyllä saisi työ-ansioillaan kootuksi ainakin ruununveron ja korot.
Ja niin lähti hän matkalle, möi varsansa Oulussa matkarahoiksi, osti piletin New-Yorkiin ja eteni sitten tavallista Hullin ja Liverpoolin valtatietä.
New-Yorkissa oli hän heti ottanut pestin Costa Ricaan ja siellä oli hän ollut työssä kolmatta vuotta, jolla ajalla oli säästänyt ja kotiin lähettänyt tasan neljäsataa taalaa. Sen summan piti hänen laskujensa mukaan jo riittämän talon velkoihin, mutta aikoi hän sentään pysyä siellä rautatien valmistumiseen saakka, hankkiakseen itselleen vähän ylimääräistä pääomaa. Sillä sitä hän kyllä tarvitsisi, saadaksensa talonsa oikein hyvään kuntoon.
Minulle hän ei niistä aikeistaan hiiskahtanut kertaakaan mitään, sillä siihen oli hän ihan liiaksi harvapuheinen ja sulettu, mutta samassa määrin kuin minä saavutin hänen luottamuksensa, taipui hän vastaamaan kysymyksiin, kunnes minulla oli hänen mutkaton tuumansa ihan selvänä.
Minuun oli heti alussa hänen rehellinen ja herkeämätön työnsä tehnyt hyvän vaikutuksen. Hänen rotevassa, neljättä kyynärää pitkässä vartalossaan leveine hartioineen, hänen hyväntahtoisissa kasvoissaan ja surumielisessä katseessaan oli jotain niin ehjää miehekkyyttä, ett'en mitenkään voinut olla kiintymättä häneen sen renttujoukon rinnalla, joka meillä oli työmaallamme.
Mutta kaikki pitivät he hänestä hänen ystävällisen luonteensa vuoksi ja samalla kunnioittivat häntä, sittenkun oli huomattu, ett'ei hänen suopeutensa ollenkaan johtunut heikkoudesta eikä pelkuruudesta. Yleensä hän ei koskaan tehnyt pahaa edes maan matosellekaan, eikä milloinkaan sekaantunut asioihin, jotka eivät häntä liikuttaneet, otti erinomaisen tyynenä vastaan kaikenmoisen pilanteon — ja oli kerrassaan lauhkein jättiläinen, mitä Suomen metsissä koskaan on kasvanut.
Yhden ainoan kerran näin hänen todenteolla kuohahtavan, vaikk'ei asia silloin ollenkaan koskenut häntä.
Leirin teurastaja oli apulaisineen pyydystänyt härän ylempänä olevilla vuorilaitumilla, joita meidän lihavarastomme omassa vapaudessaan kierteli, kunnes niitä tarvittiin syötäväksi. Teurastaja kulki ratsain ja oli kiinnittänyt suopunkinsa elukan sarviin, ja samoin olivat tehneet apumiehetkin, jotka astuivat perässä jalan, estääkseen puolivilliä härkää hyökkäämästä ratsastajan päälle.
Kulkue oli kaikessa rauhassa tullut aina leirin reunaan saakka, mutta siinä päätti härkä seisattua. Hänen päätöstään ei voitu millään keinoin muuttaa, ei haukkumasanoilla, ei kivillä eikä kepin iskuillakaan, kun apumiehet lopulta rohkenivat tulla niin lähelle, että saattoivat käyttää sauvojaan.
Teurastaja itse peräytti kerta toisensa perästä hevostaan ottaakseen vauhtia ja nelisti sitten eteenpäin niin pitkälle kuin lämsäköysi ulottui, mutta härkä heitti vaan niskaansa ottamatta askeltakaan eteenpäin. Kaksi puolivilliä koiraa, jotka aina seurasivat teurastajaa, haukkui ja repi tuota itsepintaista eläintä, mistä vaan kiinni saivat, niin että veri vuoti kaikkialta, sen ruumiista, mutta sekään ei auttanut.
Lopulta tempasi toinen apumiehistä puukkonsa ja pisti sillä elukkaa takajalkaan. Se näytti rahoittavalta, mutta härkä päästi vaan käheän mölähdyksen eikä liikahtanut paikaltaan.
Minä olin jo kerran huutanut miehille, että sitoisivat köytensä kiinni johonkin puuhun ja antaisivat elukan olla hetkisen rauhassa, kun se luultavasti siten malttuisi ja antaisi kulettaa itsensä teurastuspaikalle, mutta miehet olivat liian kiihkoisia totellakseen.
Kun eivät edes apumiesten puukoniskutkaan auttaneet, joutui teurastajan virkaa toimittava puoli-intiaani sellaiseen raivoon, että hän vuorostaan tempasi puukkonsa, ratsasti härän luo ja katkasi yhdellä ainoalla iskulla siltä hännän.
Minä hyökkäsin ylös — vaan en todellakaan oikein tiedä, mitä aioin sanoa tai tehdä — kun samassa näin Antti Ulukan tavatonta vauhtia lähtevän liikkeelle vähän alempana olevalta purolta, jossa hän oli vaatteitaan pesemässä. Hänellä oli päänkokoinen kivi kädessä, parilla pitkällä harppauksella oli hän härän edessä ja antoi sille otsikkoon sellaisen iskun, että se paikalla nykertyi maahan.
— Nyt saatte kantaa sen täältä, koirat, jos haluatte! sanoi hän selvällä suomenkielellä — mutta rääkätä ette enään sitä voi. Sitten kääntyi hän takaisin pesemään vaatteitaan.
Että teurastaja renkeineen joutui vihan raivoon, se kuultiin hyvin kyllä, sillä ei ollut hauskaa kantaa suurta härkää palottain leirin toiseen päähän, missä liha ripustettiin vajaan, mutta he katsoivat nähtävästi viisaimmaksi jättää Antin rauhaan. Hän oli heidän mielestään liian kovakourainen.
Muuten oli kylläkin vaikeata saada häntä tekemään mitään voimankoetusta. Hänen piti silloin olla erinomaisen hyvällä päällä, tai täytyi hänellä olla joku erittäin pätevä syy sitä tehdäkseen. Ja sellainen sattui hänelle eräänä päivänä työmaalla vallan itsestään.
Oli paahteinen puolipäivän aika ja pojat olivat tehneet lujasti työtä varhaisesta aamusta, niin että minä mielestäni hyvällä syyllä saatoin olla sitä huomaamatta, jos joku seisahtikin hiukan ja pyyhki hikeä otsaltaan, tai otti kulauksen vettä useammin kuin oikeastaan ehkä olisi ollut tarpeellista.
Ainoa, joka ei vähääkään vähentänyt tavallista vauhtiaan työssä, oli Antti Ulukka. Samalla tasaisella ja miettivällä tavallaan kuin ainakin, loi hän käsikärrynsä täyteen ja työnsi sen vieruun, mihin kaivettu maa kaadettiin. Mutta piipun oli hän antanut sammua. Se oli kyllä entisellä paikallaan, vaan mitään savua siitä ei pullahdellut, ja se oli varma merkki siitä, että sen omistaja ei ollut aivan parhaimmalla tuulellaan.
Silloin sattui rakennus-urakoitsija tavallisilla tarkastuksillaan kierrellen tulemaan meidänkin työmaallemme ja seisattui hetkeksi katselemaan työn menoa. Toisille työmiehille tuli heti kiire, mutta Antti Ulukka teki työtään ihan entiseen tapaansa. Kun ei hän ollut sitä hiljentänytkään, ei hän liioin luullut tarvitsevansa sitä nyt kiirehtiä.
— Minkätähden tuo mies ei täytä paremmin kärryjään? sanoi urakkamestari minulle. — Kyllä hänen päältä nähden pitäisi jaksaa enemmän.
Suomensin kysymyksen Antti Ulukalle, mutta hän ei vastannut sanaakaan. Hän jätti vaan vähäksi aikaa täytetyt kärrynsä, meni suuren kiven luo, joka vast'ikään oli kaivettu maasta ja kantoi sen vallan keveästi kuormansa kukkuraksi kärryjen päälle.
Niinkuin sanottu, olivat kottikärryt jo ennestään melkein täynnä ja kivenmöhkäleestä, joka siihen nyt tuli lisää, olisi tullut kohtalainen kuorma kolmelle tavalliselle miehelle. Mutta siksipä kävikin niin, että kun Antti ilman mitään huomattavaa ponnistusta kohautti aisoja, niin ne rusahtivat poikki.
— Sentähden sanoi Antti. Ja urakkamestari päästi pari ytimekästä kirousta sen lukuun, jolta kärryt olivat hankitut, vaan ei puhunut muuta mitään.
Vallan sydämmelliset ystävät tuli meistä Antin kanssa, sittenkun minä hänen puolestaan olin kirjoittanut muutaman rivin siihen konttoriin New-Yorkissa, jonka kautta hän välitti rahalähetyksiään kotiinsa. Ja hänen luottamuksensa meni niin pitkälle, että hän jo eräänä päivänä kysyi, enkö minä tahtoisi olla niin hyvä, että kirjoittaisin kirjeen hänen vaimolleen, hänen nimissään tietysti.
Hän ei ollut pitkiin aikoihin saanut yhtään kirjettä, kun hän ei juuri kernaasti tahtonut kirjoituttaa tovereillaan ja itse oli sormistaan jo liiaksi jäykkä oppiakseen sellaisia konsteja. Kyllähän ne siellä kotona tietävät, että hän voi hyvin niinkauvan kuin hän lähettää rahaa, mutta olisi hänen mielestään sentään ollut hauskaa lähettää kerran hiukan tarkempiakin tietoja itsestään. Minä tietysti suostuin ja olin heti valmis käymään asiaan käsiksi. Mutta turhaan koetin minä Antilta itseltään heruttaa mitään tietoja hänen omista ajatuksistaan tahi tunteistaan. Hän veti vaan suunsa mitä leveimpään hymyyn vastaukseksi ja tuumi, että minä kyllä paraiten tietäisin mitä pitäisi kirjoittaa, niin että minun täytyi kokonaan turvautua omaan kekseliäisyyteeni.
Siitä tuli verrattoman ihana kirje, täynnä hellää kaipausta ja uskollista odotusta ja muuta samantapaista, kaikki arvatenkin paljoa kuumempien tunteiden ilmauksia kuin mitä Antti todellisuudessa milloinkaan oli tuntenut. Mutta joka tapauksessa oli hän hyvin tyytyväinen ja koettipa vielä kumartaakin kiittäissään minua "vaivoistani."
Noin kolmen kuukauden kuluttua tuli vastaus, jonka sisältö teki todellisen räjähdysvaikutuksen. En voi päättää, oliko se ehkä minun panemani lämpö Antin kirjeesen, vaiko uutinen hänen pikaisesta kotiintulostaan, joka oli sattunut hellään kohtaan hänen vaimossaan, niin että hän nyt jo teki lyhyen tunnustuksensa. Summa oli se, että kun hän ensin oli imarrellut minua kiittämällä Anttia kirjeestä, "jossa oli niin paljon kauniita sanoja", sekä ilmoittanut hänelle kaikellaista vuodentulosta, karjan terveydestä y.m., riensi hän mainitsemaan erään hyvin ikävän tapauksen, josta hänen nöyrimmästi täytyi pyytää anteeksi. Antin ei pitäisi perin kovasti pahastua, hän oli jo itse katkerasti katunut — — ja paljon oli kirjeessä samaan suuntaan. Minä luin kirjeen ääneen ystävälleni, joka alussa hymyili tyytyväisenä hauskoista uutisista, mutta sitten joutui yhä enemmän hämmästyksiinsä kuta pitemmälle anteeksipyyntö-virret venyivät.
Sitten tuli räjähdyskohta: hänen perheensä oli joku aika sitten lisääntynyt pojalla!
Antilta putosi piippu suusta — arvatenkin ensi kerran elämässään — mutta hän ei sanonut mitään muuta kuin: "Katsos perkelettä!"
Minä en oikeastaan tiennyt, mitä piti tekemän, mutta katsoin sentään velvollisuudekseni tuoda esiin joitakuita lohduttavia asianhaaroja, joita Antti näkyi suurella hartaudella kuuntelevan. Kun minä vaikenin, ei hän aluksi puhunut mitään, katsoi vaan jäykästi minuun, mutta sanoi lopulta: "Katsohan perkelettä — vai poika!" Sitten nousi hän ja läksi, jättäen kirjeensä ja piippunsa minun huostaani.
Illalla tavattiin Antti Ulukka humalassa leirin edustalla, vieläpä ihan sikahumalassa — ensi kerran kahden ja puolen vuoden kuluessa. Sen oli mielipaha ja suru vaikuttanut.
Hän oli mennyt suoraa tietä komissariaatin puotiin, ostanut sieltä pullollisen n.s. whiskyä ja istuutunut kivelle makuurakennuksen edustalle sitä juomaan. Siinä oli hän istunut ja tyhjentänyt pullon vallan tyynen ja miettivän näköisenä, oli sitten kuukahtanut kiveltä maahan ja siihen nukkunut — sanomatta koko aikana sanaakaan kellekään ihmiselle.
Mutta seuraavana aamuna tuli hän minun luokseni jo ennen kun miehiä oli soitettu työhön, pestynä, suittuna ja parhaissa vaatteissaan, eikä hänessä huomannut mitään muuta huolen merkkiä kuin lujan piirteen silmissä ja suun ympärillä.
Hän tahtoi saada tilinsä, sanoi hän. Täytyy päästä kotiin, koska liian pitkä poissaolokaan ei näy kelpaavan.
Minusta hän näytti melkein tuhoa ennustavalta, ja senvuoksi kysyin minä, mitä hän nyt aikoisi tehdä, mille kannalle asettua uuden perheensäjäsenen suhteen.
Hän katsoi minuun vähän kummastellen ja sanoi, ett'eihän poika riepu ollut syypää tapaukseen. Hän tietysti saisi olla oloillaan, "mutta", lisäsi hän, "akkani pitää saaman selkäänsä!"
Se tuntui jo rauhoittavalta. Minä sain vilaukselta mielihyvän hymyn hänen huulilleen antamalla hänelle piippunsa takaisin, jonka hän viipymättä sijoitti entisille tiloilleen, ja sitten kirjoitin hänen tilinsä.
Hän mutisi minulle jotain kiitokseksi ystävyydestäni, pisti kättä ja lähti. Mutta ovessa käänsi hän päätänsä ja sanoi vakuuttavasti: "joo-o, selkään sille pannaan!"
Puolta tuntia myöhemmin näin minä hänen pitkillä, vakavilla askelilla astuskelevan tietä myöten San Joseen päin, peite ja työvaatteet myttyyn käärittyinä. Minusta tuntui aivan siltä kuin hänen vakavassa käynnissään ja niissä säännöllisissä savupilvissä, joita hän joka toisella askeleella pullahutteli piipustaan raittiisen aamuilmaan, olisi ollut joku selvä, määrätty tarkoitusperä.
Jonkun minuutin kuluttua katosi hän ensimmäisen seeterimetsikön taakse, matkallaan Kuusamoon, enkä sen koommin ole häntä nähnyt. Mutta jos tunnen Antti Ulukan oikein, niin kyllä eukko sai selkäänsä — ja sen hän oli rehellisesti ansainnut.