"Kiellätkö kesän ja auringon, jos yksi ruusu katkeaa", sanoi Totila, "ja luuletko sokean sattumuksen vallitsevan maailmaa?"
"En, mutta uskon välttämättömyyteen, joka sitoo ihmisten ja tähtien kohtalot."
"Mutta onko tuo laki sokea, umpimähkäinen", kysyi Julius.
"Ei umpimähkäinen, mutta ei ainakaan onnemme ole sen päämääränä.
"Sen oma täyttymys on sen ainoa korkea, salaperäinen tarkoitus.
"Voi niitä hulluja, jotka uskovat, että heidän kyyneleensä lasketaan pilvien toisella puolella.
"Tai kenties onnelliset hullut. He ovat onnellisia hulluudessaan."
"Sinun uskosi ei tee sinua onnelliseksi", sanoi Julius. "En voi ymmärtää, minkätähden sinä elätkään, kun sinulla on tuollaiset mielipiteet."
"Sen sanon sinulle, kristitty.
"Elämän arvoista on myöskin tehdä oikein, täyttää velvollisuuden ja kunnian vaatimukset, laskematta tulevassa elämässä tuhatkertaista korkoa jokaisesta hyvästä työstä. Rakastaa kansaa, isänmaata ja ystäviään ja vahvistaa tämä rakkaus verellään. Polkea pahaa tomuun joka paikassa — pahaa ei tee vähemmän inhoittavaksi täytymys. Sinä tallaat käärmeen ja nokkosen, vaikkeivät ne mitään voi sille, etteivät he ole satakieli ja ruusu —. Kieltäytyä kaikesta onnesta, etsiä vain sitä syvää rauhaa, joka on äärettömän totinen ja korkea kuin öinen taivas, — kimaltelevain tähtien tavoin nousevat ja laskevat siinä ylpeät surulliset ajatukset, — ja kuunnella maailmankin sykähdyksiä, jotka tuntuvat omassa rinnassa ja tähtien kulussa. Eikö se ole elämän arvoista, kristitty?"
"On", vastasi Totila, "mutta äärettömän vaikeata se on. Liian vaikeata ihmisvoimille.
"Ei, Teja! Jollen minä saata joka kohdassa yhtyäkään hurskaan ystäväni uskoon, joka vallitsee tätä aikaa, niin se ainakin on varma, että on olemassa hyvänsuopa Jumala, joka rankaisee pahan ja suojelee hyvää.
"Tuon oikeudenmukaisen Jumalan käteen jätän kansani ja oman asiani.
"Tähän luottaen odotan huomenna voittoa.
"Oikeus on puolellani — oikeus ei voi sortua."
"Oikeus sortuu usein vääryyden edessä: Vitiges Cetheguksen edessä."
"Niin, maan päällä", virkkoi Julius, "sillä tämä ei ole meidän oikea kotimme. Se on haudan tuolla puolen. Siellä kaikki tuomitaan oikeudenmukaisesti."
"Olkoon niin", sanoi Teja katkerasti hymyillen.
"Mutta sitä ei voi ajatella — siitä voi vain uneksia.
"Olen tyytyväinen. En tahdo herätä uuteen elämään, kun keihäs kerran on lävistänyt sydämeni."
Samassa kreivi Torismut saapui tarkastusmatkaltaan takaisin ja sanoi:
"Ole huoletta, herra kuningas, olen käynyt kaikki tutkimassa.
"Korsikalaisen ratsumiehet ovat jo oikealla paikallaan. Osa hänen jäljelle jääneistä miehistäänkin on jo saapunut.
"Kolmesataa urhoollisinta on vielä tulossa. Hän pyytää, että myöhästyttäisit taistelun alkua siksi, kunnes he saapuvat, sillä ne kuuluvat olevan kaikkein hurjimmat."
"Ehkä voin sen tehdä ratsastustaitoani näyttämällä", vastasi Totila iloisesti nauraen. "Ja nyt viimeinen pikari.
"Lähtekäämme leiriin.
"Suostutko, Teja, että huominen taistelu ratkaisee kiistamme?
"Se on oikea Jumalantuomio.
"Jumalan oma tuomio siitä, elääkö hän.
"Minä sanon: Jumala elää — siksi voittaa hyvä asia."
"Vaietkaa", huusi Julius, "älkää pilkatko Jumalaa".
"Kuuletko", sanoi Teja heittäen kilven selkäänsä, "hän on peloissaanJumalansa puolesta".
Aurinko nousi kirkkaana seuraavana aamuna. Sen säteet tapasivat goottijoukon jalkeillaan.
Kun kuningas tuli ulos asunnostaan Taginaen torille, riensivät häntä vastaan herttua Adalgot, kreivi Torismut ja uskollinen arsakidi Phaza.
"Terve, kuningas. Voitto sinulle. Täällä on morsiamesi lähettämä maidonkarvainen sotaratsu ja aseesi, jotka ovat voittoa varten koristetut."
Kuningas pani pitkälle, hulmuavalle kultatukalleen kimaltelevan, avonaisen, silmikottoman kypärän, jonka harjalla oli komea hopeainen joutsen. Tämän kaulan ja siipien ympärille oli Valeria sitonut ruusuköynnöksen.
Hän silitteli hevostaan, jonka harjaan ja häntään Valeria oli sitonut tulipunaisia nauhoja ja kultalankoja.
Hän hyppäsi satulaan.
Eräs palvelija kuljetti kahta varahevosta, joista toinen oli prefektin levottomasti korskuva sotaratsu Pluto.
Kuninkaan hartioilta valui alas laaja, valkoinen vaippa, jota rinnalle kiinnitti leveä, raskas, jalokivin koristettu kultaketju.
Hänen haarniskansa oli puhtaasta, välkkyvästä hopeasta. Siihen oli kullalla kuvattu lentävä joutsen. Haarniskan aukot käsivarsien, kaulan ja vyötäisten kohdalla olivat reunustetut purppuranpunaisella silkillä.
Alustakki oli hopeanvalkoista silkkiä.
Leveät kultarenkaat ja taistelukintaat suojelivat käsivarsia sekä säärykset polvia ja jalkojen etupuolta.
Kapeassa, sirosti kaarevassa pitkulaisessa kilvessä oli kolme väriä: hopea, kulta ja purppura. Kultaiselle pohjalle oli valkeasta lasuurikivestä muodostettu lentävä joutsen.
Ratsun loimi ja ohjat olivat hopealla koristettua purppurakangasta.
Oikeassa kädessä kuninkaalla oli keihäs, jonka kärkeen Valeria oli kiinnittänyt neljä pitkää nauhaa, mitkä iloisesti lepattivat aamutuulessa.
Siten koristettuna ja iloisen näköisenä kuningas ratsasti Taginaen katuja pitkin joukkonsa etunenässä. Kreivi Torismut, armenialainen Phaza, herttua Adalgot ja Julius ratsastivat hänen mukanaan. Viimemainitulla ei ollut mitään tappoasetta, vain Tejan lahjoittama kilpi suojeluaseena.
Kuningas ei ollut koskaan ollut niin kaunis.
Kaikki tervehtivät häntä riemuhuudoin.
Taginaen pohjoisportilla Aligern tuli häntä vastaan.
"Sinunhan piti taistella oikealla sivustalla", sanoi kuningas hänelle.
"Miksi tulet tänne?"
"Serkkuni Teja määräsi, että minun on pysyttävä läheisyydessäsi ja suojeltava henkeäsi", vastasi Aligern.
"Se on väsymätöntä huolenpitoa", huudahti kuningas.
Aligern liittyi hänen seurueeseensa.
Torismut jäi kaupunkiin kätkettyjen jalkamiesten päälliköksi.
Taginaen pohjoisportin ulkopuolella kuningas pysähtyi verraten vähälukuisen ratsujoukkonsa eteen ja kertoi nyt päälliköille suunnitelmansa.
"Minä pyydän teiltä, hyvät aseveljet, pahinta, nimittäin pakoa.
"Mutta se on vain näennäinen.
"Totta on teidän urhoollisuutenne ja — vihollisen turmio."
Pieni joukko ratsasti nyt pitkin Via Flaminiaa väijytyspaikan ohi molempien kukkulain välitse. Kuningas huomasi, että korsikalaisen persialaiset ratsumiehet olivat varuillaan molemmilla rinteillä. Oikealla puolella oli päällikkönä Furius itse, vasemmalla persialaisten ruhtinas Isdigerd.
Tultuaan Capraen eteläportin sisäpuolelle Totila teroitti vielä kerran lipunkantajan, kreivi Visandin johdolla jätetyille jousimiehille, että he ryntäisivät ulos eteläportista vasta sitten, kun persialaiset olivat tehneet hyökkäyksen longobardeja vastaan, ja kävisivät näiden kimppuun selkäpuolelta. Etupuolelta Taginaehen kätketyt keihäsmiehet ahdistaisivat niitä.
"Siten joutuvat longobardit ja nopeimmat Narseksen jalkaväestä Capraen ja Taginaen välillä kaikilta neljältä puolelta saarroksiin. Edestä ahdistan minä Torismutin kanssa, molemmilta sivuilta Furius ja Isdigerd ja takaa Visand. He ovat hukassa."
"Eikö hän ole kuin auringonjumala", kysyi Adalgot munkilta.
"Hiljaa! Ei mitään epäjumalanpalvelusta", virkkoi tämä.
Kuningas saapui Capraen pohjoisportille, avautti sen ja ajaa karautti pienine joukkoineen pitkin Capraen ja Helvillumin välistä ruohokenttää.
Täällä Narseksen keskusrintama oli jo valmiina. Eturivissä Alboin seisoi longobardeineen. Näiden takana, hyvän välimatkan päässä, Narses istui kantotuolissaan ympärillään Cethegus, Liberius ja muut päälliköt.
Narseksella oli edellisenä yönä ollut vetotaudinkohtauksia. Hän oli niin heikko, ettei voinut seisoa kantotuolissaan.
Hän oli vielä kerran teroittanut Alboinille, ettei tämä saisi hyökätä ilman erityistä lupaa.
Kuningas antoi ratsumiehilleen merkin. Täyttä karkua ohut rivi syöksyi longobardien ylivoimaa vastaan.
"Eivät kai nuo aio häväistä meitä niin harvalukuisina hyökätessään", huusi Alboin.
Kuninkaan tarkoitus ei ollut tehdä hyökkäystä.
Hän ratsasti paljon edelle äkkiä pysähtyneitä miehiään ja veti kaikkien huomion puoleensa ratsastus- ja asetempuillaan.
Bysanttilaisten mielestä oli tuo hänen tarjoamansa näytelmä niin ihmeellistä, että silminnäkijät kertoivat siitä ihmeissään Prokopiukselle, joka on siitä jälkimaailmalle kertonut.
"Sinä päivänä", kirjoittaa Prokopius, "kuningas Totila tahtoi näyttää vihollisilleen, mikä mies hän oli.
"Hänen aseensa ja ratsunsa kimaltelivat kullasta.
"Hänen keihäänsä kärjestä liehui niin monta purppuranauhaa, että ne jo kaukaa ilmaisivat kuninkaan.
"Sitten hän näytti ihanalla ratsulla molempien sotajoukkojen välillä taidokkaita asetemppuja.
"Hän ratsasti kokoympyröitä ja siroja puoliympyröitä milloin oikealle milloin vasemmalle, heitti hevosen nelistäessä koristellun keihäänsä ylös ilmaan ja otti sen taas keskeltä kiinni milloin oikealla, milloin vasemmalla kädellä, ennenkuin se ennätti pudota maahan. Hän näytti siten ihmetteleville joukoille ratsastus- ja asetaitoaan."
"Taistelun jälkeen bysanttilaisetkin saivat tietää, että tuon iloisen leikin totisena perussyynä oli ollut se, että kuningas tahtoi voittaa aikaa, — erästä ratsujoukkoa odotettiin näet saapuvaksi.
"Vähän aikaa Alboinkin katseli näytelmää.
"Sitten hän sanoi longobardipäälliköille:
"Hän tulee taisteluun sulhaseksi koristettuna. Katsokaa, miten kalliit varusteet hänellä on. Sellaisia ei meillä näe, serkku Gisulf.
"Eikö vieläkään saa hyökätä. Nukkuuko Narses taas?"
Äkkiä persialainen ratsumies riensi goottien rivien välitse kuninkaan luo, toi tälle jonkun tiedon ja palasi sitten takaisin täyttä karkua.
"No, vihdoinkin", virkkoi Totila, "nyt onkin jo tarpeeksi leikitty.
"Urhoollinen Alboin, Audoinin poika", huusi hän, "aiotko todellakin taistella kreikkalaisten puolella meitä vastaan? Tule sitten, kuninkaan poika — kuningas kutsuu sinua."
Silloin Alboin ei jaksanut kauemmin hillitä taisteluintoaan.
"Minun täytyy saada omakseni hänen ratsunsa ja panssarinsa", huusi hän ja ajaa karautti keihäs tanassa kuningasta kohti.
Totila sai hiljaa koskettamalla tanssivan hevosensa kylkiä tämän äkkiä seisahtumaan.
Hän näytti odottavan iskua.
Alboin oli jo aivan hänen edessään.
Silloin — kuningas kosketti taas ratsunsa kylkiä — tämä teki kauniin hypyn sivulle päin — ja longobardi suhahti aivan Totilan ohi.
Samassa Totila lähti ajamaan häntä takaa ja olisi voinut helposti pistää hänet selkäpuolelta keihäällään kuoliaaksi.
Kovasti kiljaisten longobardit riensivät kuninkaansa pojan avuksi.
Mutta Totila heilautti keihäänsä kädessään ympäri ja antoi sen tylpällä kädensijalla vastustajalleen sellaisen töytäyksen vasempaan kylkeen, että tämä lensi ratsunsa selästä maahan oikealle puolelle.
Levollisesti Totila ratsasti sitten rintamansa luo heiluttaen keihästään.
Alboin nousi äkkiä hevosensa selkään ja teki sitten joukkonsa etunenässä hyökkäyksen goottien heikkoa rintamaa vastaan.
Mutta ennen yhteentörmäystä kuningas huusi:
"Paetkaa, paetkaa kaupunkiin."
Hän pyöräytti hevosensa ja ajoi täyttä karkua Capraeta kohti.
Hänen ratsumiehensä seurasivat häntä.
Alboin hämmästyi.
Mutta hän huusi pian:
"Se on pakoa. Se ei voi olla muuta. Tuolla ne jo rientävät portista sisään.
"Niin, ratsastustaito ja tosi taistelu ovat kaksi aivan eri asiaa.
"Seuratkaa heitä, sutoseni! Ajakaa heitä takaa kaupunkiin saakka."
He ajoivat Capraeta kohti, työnsivät pohjoisportin, jonka pakenevat olivat sulkeneet, mutta eivät lukinneet, auki ja laskivat täyttä neliä pitkää pääkatua myöten eteläportille, josta viimeiset gootit juuri katosivat.
Narses oli koettanut pysytellä seisaallaan kantotuolissaan nähdäkseen tarkkaan mieltäkiinnittävän näytelmän.
"Pysähtykää", huusi hän vimmoissaan, "pysähtykää! Puhaltakaa tuubaa!Puhaltakaa peräytymismerkki! Peräytymismerkki!
"Tuo oli maailman kömpelöin ansa, mutta Alboin tietysti luuli, että setäytyyolla totta, kun joku hänen edessään pakenee."
Torvet saivat puhaltaa turhaan.
Gootteja takaa-ajavien longobardien voittohuudot tukahduttivat torvien äänet.
Vaikka he olisivat kuulleetkin merkin, olisivat he sitä halveksineet.
Ähkyen Narses istuutui nähdessään longobardien viimeisten rivien katoavan Capraen porttien sisäpuolelle.
"Ah", huokasi hän, "minun täytyy avoimin silmin nyt tehdä tyhmyys.
"En voi sallia heidän tuhoutuvan tyhmyytensä vuoksi, vaikka he sen kyllä ansaitsisivat. Minä tarvitsen vielä heitä.
"Eteenpäin siis tyhmyyden nimessä. He ovat jo kai puoliksi tuhotut, ennenkuin me joudumme avuksi.
"Eteenpäin Cethegus, Anzalas ja Liberius. Eteenpäin isaurilaiset, armenialaiset ja illyrialaiset. Capraeta kohti.
"Mutta ottakaa huomioon! Kaupunki ei voi olla tyhjä. Se on loukku, johon seuraamme noita nautoja avoimin silmin.
"Kantotuolini seuraa teitä. Mutta en pysy enää pystyssä."
Hän nojautui väsyneenä patjoille.
Hiljainen puistatus, joka aina johtui mielenliikutuksesta, vavahdutti häntä.
Pikamarssissa Cetheguksen ja Liberiuksen jalkamiehet riensivät kaupunkia kohti. Molemmat päälliköt olivat ratsain.
Sillä välin pakenevat ja takaa-ajajat olivat rientäneet pienen kaupungin läpi. Viimeisetkin longobardit olivat jo Caprean porttien ulkopuolella. Etumaiset olivat Alboinin kanssa jo saapuneet siihen Via Flaminian kohtaan, jossa kukkulat kohosivat molemmilla puolilla.
Kuningas pakeni vielä hevosen pituuden.
Hän pysähtyi sitten, kääntyi ja antoi merkin.
Hänen rinnallaan ratsastava Adalgot puhalsi torveensa.
Silloin Taginaen pohjoisportista Torismut ilmestyi keihäsmiehineen ja kaksoisväijytyksestä riensivät metallitorvien kaikuessa korsikalaisen persialaisratsumiehet tielle.
"Nyt kääntykää, gootit. Eteenpäin hyökkäykseen. Voi petettyjä!"
Alboin katseli neuvottomana kaikille kolmelle taholle.
"Näin pahassa paikassa emme ole koskaan ennen olleet, sutoseni", sanoi hän.
Hän kääntyi erästä persialaisten johtajaa vastaan, jolla oli päässä avonainen kultakypärä ja joka ajoi suoraan häntä kohti.
He olivat jo aivan lähekkäin.
Silloin kultakypärä huusi:
"Käänny, longobardi!Tuollaovat yhteiset vihollisemme.
"Alas gootit."
Hän iski samalla kuoliaaksi gootin, joka uhkasi Alboinia.
Persialaiset ratsumiehet ajoivat molemmilta puolin heidän edelleen ja hyökkäsivät hämmästyneiden goottien kimppuun.
Silmänräpäyksen nämä katselivat neuvottomina asiain kulkua.
Mutta kun he huomasivat, ettei tämä ollutkaan erehdys, — että väijytys koskikin heitä eikä longobardeja —, alkoivat he huutaa:
"Petos, petos! Kaikki on hukassa!"
Samalla he käänsivät hevosensa ja lähtivät tällä kertaa todenteolla pakenemaan Taginaeta kohti raastaen kaikki mukanaan ja ratsastaen kumoon oman jalkaväkensä, joka juuri tuli portista ulos.
Kuninkaankin kasvoilta katosi veri, kun hän huomasi korsikalaisen käyvän yhdessä longobardien kanssa goottien kimppuun.
"Niin, tämä on petosta", huusi hän. "Haa, tiikeri! kuolema hänelle!"
Ja hän karautti korsikalaista kohti.
Mutta ennenkuin hän pääsi tämän kimppuun, ehti tielle kuninkaan ja korsikalaisen väliin persialainen Isdigerd, joka oli rynnännyt joukkoineen vasemmalta.
"Kuningasta kohti", huusi hän miehilleen. "Kaikki keihäät kuningasta kohti.
"Tuota valkoista kohti, jolla on joutsenkypärä! Kaikki häntä kohti."
Keihäspilvi suhahti ilmassa.
Kuninkaan kypärä vaipui alas keihästen painosta.
Silloin korsikalainenkin jo kaukaa tunsi kuninkaan komean vartalon.
"Hän se on! Minun täytyy saada hänen sydänverensä."
Hän raivasi itselleen tien Isdigerdin ja omien ratsumiestensä lomitse.
Kiukustuneet ratsumiehet olivat vain muutaman hevosenpituuden päässä toisistaan.
Sitä ennen Totila kaatoi Isdigerdin.
Kuninkaan keihäs tunkeutui hänen kaulansa läpi ja hän putosi kuolleena hevosensa selästä maahan.
Pian Totila ja Furius syöksyivät yhteen.
Korsikalainen kohotti jo heittokeihäänsä. Hän tähtäsi kuninkaan suojattomiin kasvoihin.
Mutta äkkiä katosivat loistava joutsenkypärä ja valkea vaippa.
Kaksi heittokeihästä oli sattunut hänen valkoiseen ratsuunsa ja samalla oli yksi keihäs tunkeutunut kilven läpi haavoittaen pahasti vasenta kättä.
Ratsu ja mies kaatuivat.
Hurjasti huutaen Isdigerdin persialaiset riensivät paikalle.
Furius ja Alboin kannustivat myös hevosiaan.
"Säästäkää kuninkaan henki! Ottakaa hänet vangiksi! Hän on säästänyt minun henkeni", huusi Alboin.
Hän oli tullut hyvin liikutetuksi, kun Gisulf kertoi, että kuningas oli sysätessään hänet satulasta vaihtanut keihään kärjen kädensijaan.
"Ei, kuolema kuninkaalle", huusi Furius.
Hän oli jo aivan vieressä ja heitti keihäänsä haavoittunutta kuningasta kohti, jota Aligern parhaillaan nosti prefektin ratsun selkään viedäkseen hänet pois taistelusta.
Korsikalaisen ensimmäisen keihään Julius torjui Tejan kilvellä.
Furius pyysi toisen heittokeihään ja tähtäsi sen kuningasta ympäröivään ryhmään. Arsakidi Phoza koetti torjua sitä, mutta se lensi kilven ja panssarin läpi hänen sydämeensä.
Silloin aikoi Furius, joka oli jo päässyt aivan lähelle, iskeä pitkällä, käyrällä miekallaan kuningasta.
Mutta korsikalainen putosi satulasta, ennenkuin isku sattui.
Apulian nuori herttua oli iskenyt häntä kaikin voimin rintaan lipun varrella.
Varsi katkesi sysäyksestä.
Nyt uhkasi vaara Adalgotia sekä Totilan lippua — Valerian ja hänen hurskaan joukkonsa taiteellista, kallista teosta.
Kaikki ratsumiehet kävivät näet rohkean, nuoren lipunkantajan kimppuun. Longobardi Gisulf iski kirveellään lipun varteen, joka nyt meni aivan säpäleiksi.
Adalgot repäisi silloin lipun irti särkyneestä varresta ja kätki kankaan vyöhönsä.
Alboinkin oli ehtinyt paikalle ja huusi:
"Antaudu vangikseni, goottikuningas, minulle, kuninkaan pojalle."
Samassa Aligern oli saanut kuninkaan nostetuksi prefektin ratsun selkään. Hän kääntyi longobardia kohti.
Tämä aikoi estää kuninkaan paon tappamatta silti kuningasta. Hän kumartui alaspäin ja heitti keihäänsä ratsua kohti, jonka lapaan se sattuikin.
Mutta samalla hetkellä Aligern iski miekallaan hänen siipikypäräänsä.Longobardi putosi taintuneena satulasta.
Siten Adalgot, Aligern ja Julius — saatettuaan johtajat vaarattomiksi — saivat aikaa kuninkaan taistelusta viemiseen. He menivät Taginaen pohjoisportille.
Täällä kreivi Torismut oli järjestänyt uudelleen keihäsmiestensä rivit.
Kuningas olisi ryhtynyt johtamaan taistelua, mutta hän pysyi tuskin pystyssä.
"Torismut", sanoi hän, "sinä puolustat Taginaeta. Caprae lienee jo vihollisen käsissä. Pikalähetti käskeköön Hildebrandin peräytymään koko sivustoineen tänne. Hänen on puolustettava Roomaan vievää tietä millä hinnalla hyvänsä.
"Tejan sivusta on jo täydessä taistelussa, kuten olen huomannut. —Paluumatkamme suojaaminen — se on viimeinen toivomme."
Hän pyörtyi.
Kreivi Torismut lupasi:
"Puolustan miehineni Taginaeta viimeiseen veripisaraan saakka.
"Ratsumiehistä ei ainoakaan pääse tänne, ei persialaisista eikä longobardeista. Minä puolustan kuninkaan henkeä ja suojaan paluumatkaa niin kauan kuin voin kättäni liikuttaa.
"Saattakaa hänet pois täältä — tuonne vuorelle luostariin — mutta liikkukaa nopeasti — sillä Capraen eteläportista lähenee jo ratkaisu — Narseksen jalkaväki ja katsokaa tuonne — prefekti Cethegus ja isaurilaiset.
"Caprae ja jousimiehemme ovat hukassa."
Niin ne olivatkin.
Visand ei ollut — kuninkaalta saamansa käskyn mukaan — puolustanutCapraeta, vaan laskenut Cetheguksen ja Liberiuksen joukot kaupunkiin.
Vasta sitten, kun he olivat kaupungissa, hän alkoi taistelun ja lähetti samalla tuhat miestä Via Flaminialle estämään longobardien paluumatkaa Capraen läpi.
Mutta kun väijyksissä olleet persialaiset hyökkäsivätkin goottien eivätkä longobardien kimppuun, kun Alboin ja Furius yhdessä tuhosivat tai hajoittivat vähälukuisen goottien ratsujoukon ja kun hyökkäys Taginaesta päin jäi tekemättä — tuhosi suunnaton ylivoima goottilaiset jousimiehet ensin Capraessa ja sitten Via Flaminialla Capraen ja Taginaen välillä.
Visand itse pääsi kuin ihmeen kautta haavoittuneena Taginaehen ilmoittamaan miestensä täydellisestä tuhosta.
Narseksen kantotuoli saapui Capraehen. Illyrialaiset alkoivat hyökkäyksen Taginaeta vastaan. Kreivi Torismut puolustautui sankarin tavoin. Hän taisteli veljiensä peräytymismahdollisuuden puolesta.
Hän sai avukseen muutamia tuhansia miehiä, jotka olivat tulleet rientomarssissa Hildebrandin sivustalta.
Suurimman osan joukoistaan vanha asemestari vei Taginaen eteläpuolelle ja sijoitti ne Roomaan vievän tien varsille.
Juuri kun hyökkäys Tagiaeta vastaan alkoi, Cethegus tapasi Furiuksen jaAlboinin, jotka olivat jo toipuneet saamistaan iskuista.
Cethegus oli saanut tietää korsikalaisen ratkaisevan osan taistelussa.
Hän pudisti tämän kättä.
"Katsos vain, Furius ystäväni.
"Vihdoin sinäkin olet oikealla puolella — barbaarikuningasta vastaan."
"Hänen ei pidä päästä elävänä tästä taistelusta", sähisi korsikalainen.
"Mitä? Kuinka? Vieläkö hän on elossa? Luulin hänen jo kaatuneen", sanoiCethegus.
"Ei hän ole kuollut.
"Hän haavoittui kyllä, mutta hänet saatettiin pois taistelusta."
"Olet oikeassa", sanoi Cethegus. "Hän ei saa elää.
"Se on tärkeämpää kuin Taginaen valloitus. Sen urotyön voi Narseskin hyvin suorittaa kantotuolistaan käsin.
"Heitä on seitsemänkymmentä seitsemää vastaan.
"Työhön, Furius, miksi ratsumiehesi seisovat joutilaina?"
"Konit eivät pääse muureille."
"Eivät pääsekään, mutta kai ne osaavat uida.
"Eteenpäin! Anna minulle kolmesataa ja ota itse kolmesataa.
"Kaupungin ympäri kulkee kaksi tietä, toinen oikealta, toinen vasemmalta puolen jokea. — Ei, gootit ovat repineet sillat. Ajakaamme häntä siis takaa läpi Clasiuksen ja Sibolan.
"Kuningas on siis varmasti haavoittunut — voiko hän vielä taistella?"
"Tuskin."
"Siinä tapauksessa hän on paennut Taginaen läpi Roomaan tai —"
"Ei, morsiamensa luo hän on paennut", huudahti korsikalainen. "Varmasti hän on mennyt Valerian luo luostariin. Haa, minä pistän hänet kuoliaaksi Valerian sylissä.
"Liikkeelle, persialaiset, seuratkaa minua! Kiitos, prefekti!
"Ota sinä niin monta ratsumiestä kuin tahdot. Lähde sinä oikealle.
"Minä lähden vasemmalle päin, sillä luostariin vie kaksi tietä."
Hän lähtikin heti vasemmalle ja katosi prefektin näkyvistä.
Cethegus puhutteli jäljelle jääneitä ratsumiehiä persiankielellä ja pyysi heitä seuraamaan itseään.
Sitten hän ratsasti Liberiuksen luo ja sanoi tälle:
"Minä menen ottamaan barbaarikuninkaan vangiksi."
"Mitä? Vieläkö hän elää. Riennä sitten."
"Valloita sinä sillä välin Taginae", jatkoi prefekti, "jätän isaurilaisia sinun käytettäväksesi."
Hän karautti oikealle Syphaxin ja kolmen sadan persialaisen seuraamana.
Sillä välin haavoittuneen kuninkaan ystävät olivat saattaneet hänet Taginaen läpi pieneen pinjametsikköön tien varrelle, missä hän joi eräästä lähteestä ja virkistyi siitä melkoisesti.
"Julius", virkkoi hän, "riennä Valerian luo ja sano hänelle, että taistelu on menetetty, mutta ei valtakunta eikä toivo.
"Minä ratsastan hiukan voimistuttuani Hyvien toivon-vuorelle. Sinne saapuvat myöskin Teja ja Hildebrand työnsä suoritettuaan,
"Mene, minä pyydän. Lohduta rakasta Valeriaani ja saata hänet luostarista luokseni Hyvien toivon-vuorelle.
"Etkö tahdo sitä tehdä? Siinä tapauksessa ratsastan itse luostariin jyrkkää rinnettä ylös. Ota nämä sentään yltäni."
Julius ei olisi mielellään eronnut haavoittuneesta kuninkaasta.
"Irroita kypäräni ja vaippani, ne ovat niin painavat", pyyteli tämä.
Julius irroitti ne molemmat.
Silloin munkin päähän välähti ajatus.
Olivathan he — dioskurit — kerran ennenkin vaihtaneet vaatteita.
Olihan kerran ennenkin murhaajan teräs kääntynyt sen vuoksi Totilasta häneen.
Hän teki nopeasti päätöksensä.
Heitä tietysti ajettaisiin takaa. Hän oli kuulevinaan kavioiden kapsetta.
Aligern oli mennyt metsän reunaan tähystelemään, ja Adalgot piti kuninkaan päätä sylissään.
"Niin, siellä he ovat", huusi Aligern palattuaan toisten luo."Persialaiset ratsumiehet lähestyvät kahdelta taholta tätä paikkaa."
"Riennä sitten, Julius", pyysi Totila, "ja pelasta Valeria Tejan luo."
"Minä riennän, ystäväni! Näkemiin!"
Hän puristi kuninkaan kättä.
Sitten hän nousi Pluton selkään — häh otti tämän haavoittuneen ratsun ja jätti kuninkaalle oman, täysissä voimissa olevan hevosensa.
Totilan huomaamatta hän pani nopeasti päähänsä joutsenkypärän, heitti hartioilleen valkoisen, veren tahraaman vaipan ja ajaa karautti ulos metsästä suunnaten matkansa luostaria kohti.
"Tämä tie", tuumi hän itsekseen, "on aivan avonainen, sitä vastoinNuman haudalle johtava tie kulkee metsän läpi ja viinitarhojen lomitse.
"Kenties vainoojat kääntyvät minua kohti ja hän pääsee pakoon."
Hän oli arvannut oikein.
Tuskin hän oli päässyt metsiköstä näkyvälle paikalle ja alkanut ratsastaa vuorta ylös, kun hän huomasi ratsumiesten, jotka olivat kiertäneet Taginaen, rupeavan ajamaan häntä takaa.
Saadakseen takaa-ajajat niin kauas kuninkaasta kuin mahdollista ja pitääkseen vihollisia niin kauan kuin mahdollista harhaluulossaan, hän pakotti ratsunsa nopeaan juoksuun.
Mutta ratsu oli haavoittunut.
Se kulki vaivalloisesti kivistä, jyrkkää rinnettä ylös.
Takaa-ajajat tulivat lähemmäksi.
"Onko tuo kuningas?"
"On."
"Ei, tuo ei ole kuningas. Tuo on liian pienikasvuinen", virkkoi persialaisten päällikkö, joka ratsasti etumaisena.
"Ja pakenisiko hän yksin?"
"Se on tietysti kaikkein viisainta," arveli päällikkö.
"Varmasti tuo on hänen joutsenkypäränsä."
"Tuo on hänen vaippansa."
"Mutta hänhän ratsasti valkoisella hevosella", tuumi päällikkö.
"Niin, alussa", virkkoi eräs ratsumiehistä. "Mutta kun se kaatui keihään iskusta, nostettiin hänet — seisoin aivan vieressä — tämän ratsun selkään."
"Hyvä", huudahti päällikkö, "sinä olet oikeassa. Minä tunnen tuon ratsun."
"Se on jalo eläin. Tuolla tavalla se menee vuorta ylös, vaikka se on haavoittunut."
"Niin, se on jalo. Tuo ratsu seisahtuukin. Katsokaa tarkasti:
"Seis, Pluto! Polvillesi!"
Vapisten ja korskuen viisas, uskollinen ratsu pysähtyi lyönneistä ja kannuksen iskuista huolimatta ja laskeutui hitaasti polvilleen.
"On turmiollista ratsastaa prefektin hevosella, barbaari!
"Tuossa on! Tämä on Forumista, tämä Kapitoliumista ja tämäJuliuksesta."
Raivoissaan prefekti singahutti kolme heittokeihästä, omansa ja kaksi Syphaxin keihästä, jotka hän riisti tämän kädestä, pakenevan selkään sellaisella voimalla, että ne tunkeutuivat läpi ruumiin.
Sitten hän hyppäsi maahan, paljasti miekkansa ja repi maahan pudonneelta kypärän päästä.
"Julius", huusi hän kauhuissaan.
"Sinäkö, Cethegus?"
"Julius, sinä et saa kuolla."
Intohimoisella kiireellä hän rupesi tukkimaan verta vuotavia haavoja.
"Jos rakastat minua", virkkoi kuoleva, "niin pelasta hänet — pelastaTotila."
Lempeät silmät sulkeutuivat ainaiseksi.
Cethegus kuunteli sydämen lyöntiä. Hän painoi korvansa veriseen rintaan.
"Loppu", sanoi hän soinnuttomalla äänellä.
"Manilia!
"Sinua minä olen rakastanut — Julius.
"Sinä kuolithänennimensä huulillasi.
"Kaikki on lopussa", sanoi hän sitten vimmoissaan.
"Viimeisen siteen, joka minua kiinnitti ihmisrakkauteen, katkaisin itse ilkkuvan, vihamielisen sattuman oikusta.
"Se olikin viimeinen heikkouteni.
"Nyt, ihmisyys, olet minulle kuollut.
"Nostakaa hänet jalon ratsun selkään. Se olkoon viimeinen tehtäväsi, Pluto. Viekää hänet sitten — tuolla ylhäällä vuorella on kappeli — viekää hänet sinne ja käskekää pappien juhlallisesti haudata hänet.
"Sanokaa siellä ylhäällä, että hän kuoli munkkina — hän kuoli ystävänsä puolesta. Hän ansaitsee kristillisen hautauksen.
"Mutta minä menen", huudahti hän peloittavan näköisenä, "hakemaan vielä kerran käsiini hänen ystävänsä. Minä yhdistän heidät — iäksi."
Hän nousi ratsunsa selkään.
"Minne", kysyi Syphax. "Takaisinko Taginaehen?"
"Ei! Tuonne metsikköön! Hän on siellä piilossa, sillä Julius tuli sieltä."
* * * * *
Tämän välikohtauksen aikana kuningas oli hiukan tointunut ja voimistunut. Hän lähti Juliuksen hevosella ratsastaen Adalgotin, Aligernin ja muutamien ratsumiesten seuraamana metsästä, jonka itäreunaa pitkin tie kulki kappelikukkulalle.
He näkivät jo kappelin valkoiset muurit kääntyessään metsätieltä.
Mutta silloin käheä huuto kuului etelästä, heidän oikealta puoleltaan.
Heitä vastaan riensi kentän yli Clasiuksesta päin voimakas ratsumiesjoukko.
Kuningas tunsi joukon johtajan.
Ennenkuin hänen seuralaisensa ehtivät joutua väliin, oli hän kannustanut ratsuaan, laski keihäänsä tanaan ja syöksyi vihollista vastaan.
Molemmat päälliköt syöksähtivät yhteen kuten kaksi ukkospilveä.
"Ylpeä barbaari!"
"Kurja petturi!"
Molemmat kaatuivat ratsuiltaan.
He olivat karanneet toistensa kimppuun sellaisella raivolla, ettei kumpikaan ajatellut itsensä suojaamista, vaan ainoastaan toisen tuhoamista.
Furius Ahalla kaatui ratsultaan kuolleena, sillä kuningas oli heittänyt keihäänsä sellaisella voimalla, että se tunkeutui kultakilven ja panssarin läpi suoraan sydämeen. Keihään varsi katkesi iskusta.
Mutta kuningaskin vaipui kuolevana Adalgotin syliin. Korsikalaisen keihäs oli sattunut hänen rintaansa aivan kaulan luona.
Adalgot repäisi Valerian sinisen lippukankaan vyöstään ja koetti sillä hillitä verivirtaa.
Turhaan.
Lipun helakka sini muuttui äkkiä tummanpunaiseksi.
"Gothia", huoahti kuningas vielä, "Italia — Valeria!"
Samalla hetkellä, ennenkuin epätasainen taistelu pääsi alkuunkaan,Alboin saapui longobardiratsumiehineen paikalle.
Hän oli lähtenyt korsikalaisen mukana, sillä hän ei halunnut olla joutilaana taistelun riehuessa Taginaen muurien edustalla.
Ääneti, totisena, liikutettuna longobardiruhtinas katseli kuninkaan ruumista.
"Hän lahjoitti minulle henkeni — minä en saanut pelastetuksi hänen henkeään", sanoi hän totisena.
Eräs hänen ratsumiehistään osoitti vainajan komeata asevarustusta.
"Ei", virkkoi Alboin, "kuninkaallinen sankari on haudattava kuninkaallisessa komeudessaan."
"Tuolla ylhäällä kalliolla, Alboin", sanoi Adalgot surullisena, "on häntä jo kauan odottanut morsian ja — hänen itsensä valitsema hauta."
"Viekää hänet sinne. Minä suon vapaan pääsyn jalolle ruumiille ja jaloille kantajille.
"Ratsumiehet, seuratkaa minua takaisin taisteluun."
Mutta taistelu oli jo lopussa. Sen saivat Alboin ja prefekti kuulla hämmästyksekseen saapuessaan takaisin Taginaen luo.
Kun prefekti oli saapunut pohjoispuoleiseen pinjametsikköön ja aikoi lähteä seuraamaan kuninkaan jälkiä, saavutti hänet Liberiuksen lähetti, joka vaati häntä palaamaan heti. Narses kuului olevan tiedottomana ja suuri vaara vaativan pikaista päätöksen tekoa.
Narses tiedottomana — Liberius neuvottomana, varmaksi luultu voitto vaaranalainen. Se oli tärkeämpää kuin mahdollisuus antaa kuolinisku puolikuolleelle kuninkaalle.
Cethegus ajoi täyttä karkua Taginaehen samaa tietä kuin oli tullutkin.
Täällä Liberius tuli häntä vastaan ja sanoi:
"Liian myöhään. Olen jo järjestänyt asian yksin myöntyen vaatimukseen.Aselepo on päätetty ja goottien jäännökset peräytyvät."
"Mitä", huusi Cethegus, joka olisi mielellään tuhonnut kaikki gootit rakkaansa hautajaisiksi, "aselepoko? Peräytyvätkö gootit?
"Missä on Narses?"
"Hän makaa tajuttomana kantotuolissaan saatuaan ankaran vetotaudin. Hän säikähtyi ja hämmästyi eikä ihmekään."
"Mitä täällä on tapahtunut? Kerro, ihminen."
Liberius kertoi lyhyesti, että he olivat suurin uhrauksin — sillä nuo keihäsgootit seisoivat kuin muuri — tunkeutuneet Taginaehen, joka heidän täytyi valloittaa talo talolta, huone huoneelta.
"Tuuma tuumalta", päätti Liberius kertomuksensa, "täytyi meidän hakata palasiksi heidän johtajansa, joka tapettuaan Anzalaan asettui ensimmäiseen muurinaukkoon. Me emme päässeetkään siitä paikasta kaupunkiin."
"Mikä hänen nimensä oli", kysyi Cethegus, "toivoakseni kreivi Teja."
"Ei, kreivi Torismut. — Kun olimme puolitiessä verityötämme ja Narses aikoi juuri kannattaa itsensä kaupunkiin, kohtasi hänet Taginaen portilla haavoittunut Zeuxippos, joka saapui lähettiläänä vasemmalta siiveltämme — sitä ei enää ole olemassakaan — goottien saattamana."
"Kuka oli —?"
"Hän, jonka äsken mainitsit — kreivi Teja. Hän oli nähnyt tai saanut tietää, että heidän keskusrintamaansa uhattiin ja että kuningas oli haavoittunut.
"Silloin hän — huomattuaan, ettei hän enää mitenkään ehdi muuttamaan ratkaisua Taginaen luona — teki rohkean, epätoivoisen päätöksen.
"Hän luopui äkkiä lujasti varustetusta asemastaan vuorilla ja hyökkäsi häntä vastaan olevan vasemman siipemme kimppuun, joka hitaasti lähestyi vuorta ylöspäin hänen joukkoaan vastaan.
"Hän voitti sivustamme heti ensi yrityksellä, ajoi pakenevia takaa leiriin saakka ja otti siellä vangiksi kymmenentuhatta miestä sekä päällikkömme Oresteen ja Zeuxippoksen.
"Hän lähetti Zeuxippoksen sidottuna goottien mukana Narseksen luo todistamaan tapahtumasta ja vaati neljänkymmenenkahdeksan tunnin aselepoa."
"Mahdotonta", huusi Cethegus.
"Muussa tapauksessa hän tappaisi kaikki kymmenentuhatta vankia päällikköineen. Hän oli vannonut sen."
"Entä sitten", sanoi Cethegus.
"Sinusta mahtaa asia olla samantekevää, roomalainen. Mitäpä sinävälität kymmenestätuhannesta meikäläisestä. Mutta Narses välittää.Pelästyttävä uutinen, vaikean päätöksen tekeminen lannistivat hänet.Hän sai ankaran taudinkohtauksen.
"Kaatuessaan hän ojensi päällikönsauvan minulle ja minä tietysti suostuin heti vaatimukseen —."
"Tietysti.
"Pylades tahtoi pelastaa Oresteen", huudahti Cethegus kiukuissaan.
"Ja samalla kymmenentuhatta miestä keisarillista sotaväkeä."
"Minua ei tuo sopimus sido", huusi Cethegus, "minä käyn heidän kimppuunsa."
"Sitä et saa tehdä. Teja on ottanut mukaansa panttivankeina suurimman osan miehistöä ja kaikki päälliköt. Hän surmaa ne heti, kun ensimmäinen nuoli lentää heitä vastaan."
"Surmatkoon vain. Käyn sittenkin heidän kimppuunsa."
"Saathan nähdä, seuraavatko bysanttilaiset sinua. Ilmoitin heti sinunkin joukollesi Narseksen käskyn, sillä minä olen nyt Narses."
"Sinä olet kuoleman oma, kun Narses tulee tajuihinsa."
Mutta Cethegus huomasi, ettei hän olisi voinut yksistään palkkasotureineen mitään gooteille, jotka olivat koonneet joukkojensa jäännökset — molemmat siivet — varustettuun paikkaan.
Teja oli vetäytynyt vankeineen luostari- ja kappelikukkuloiden yli ViaFlaminialle, jonne Hildebrandinkin sivusta oli päässyt verraten eheänä.
Johanneksen kiertoliikettä olivat ensin hidastuttaneet molemmat joet ja sen teki kokonaan tyhjäksi aselepo.
Kostonhimoisena Cethegus odotti Narseksen toipumista, sillä hän toivoi, ettei tämä hyväksyisi edustajansa tekemää sopimusta.
Sillä välin Teja ja Hildebrand olivat saapuneet kumpikin sivustaltaanNuman hautakummulle, jonne haavoittunut kuningas oli viety.
He eivät tienneet viimeisiä tapahtumia.
He laativat kukkulan juurella yhteisen suunnitelman, jonka aikoivat esittää kuninkaalle. Heidän mielestään oli nopeasti peräydyttävä aselevon turvin etelää kohti.
Mutta kun he saapuivat kukkulalle, kohtasi heitä surullinen näky.
Ääneen itkien Adalgot riensi Tejaa vastaan ja talutti hänet Numan sarkofagille, jota muratti ympäröi.
Siinä kuningas Totila lepäsi kilvellään. Kuoleman vakava majesteetti oli luonut jaloille kasvoille pyhyyden sädekehän, joka oli vielä paljon kauniimpi sitä iloista hohdetta, joka aina elon aikana oli näillä kasvoilla säteillyt.
Hänen vasemmalla puolellaan lepäsi kaarevassa kansilevyssä, joka oli aikoja sitten nostettu sarkofagin päältä, Julius.
Molempien dioskurien yhdennäköisyys ilmeni entistä enemmän nyt, kun kuolema oli laskenut varjonsa molempiin.
Ystävysten välille Goto ja Liuta olivat peittäneet kolmannen ihmisolennon.
Matalalla multakummulla lepäsi, jalo pää näkyvissä, roomalaisnainenValeria.
Hänet oli kutsuttu läheisestä luostarista Numan kukkulalle ottamaan vastaan haavoittunutta sulhastaan.
Kun Adalgot ja Aligern kantoivat hitaasti leveälle kilvelle lasketun kuninkaan kukkulalle, hän oli huokaisematta, itkemättä heittäytynyt kilvelle.
Ennenkuin kumpikaan ehti sanoa mitään, huudahti hän:
"Minä tiedän — hän on kuollut."
Hän oli vielä auttanutkin heitä ruumiin asettamisessa Numan sarkofagiin.
Sitten hän oli hiljaisella äänellä, kyynelettömin silmin lausunut:
"Etkö sä nää, miten kaunis on, miten ylväs Akilleus?Siksipä häntä nyt vartoo kuolo ja sallimus synkkä.Taistelun pauhussa nyt hänet turmion isku jos kohtais,Keihäs heitetty tai läpi ilman kiitävä nuoli."
Tämän jälkeen hän veti levollisesti, kiirehtimättä vyöstään tikarin ja lausui:
"Ota nyt sieluni, kristittyjen ankara Jumala. Näin minä täytän lupaukseni."
Sitten roomalaisneito painoi terävän tikarin sydämeensä.
Cassiodorus kulki rukoillen, syvästi liikutettuna — kyyneleet valuivat pitkin hänen arvokkaannäköisiä kasvojaan valkoiselle parralle — ruumiin luota toisen luo. Kädessä hänellä oli siunatusta seetripuusta tehty pieni risti.
Luostarin hurskaat naiset, jotka olivat seuranneet Valeriaa, veisasivat juhlallisen, yksinkertaisen virren. Vähitellen koko kukkula täyttyi sotilailla, jotka aselevon vuoksi olivat voineet lähteä päällikköjensä mukana.
Päällikköjen joukossa olivat myöskin kreivi Visand ja Markja.
Ääneti Teja oli kuunnellut itkevän Adalgotin kertomusta.
Sitten hän meni kuninkaan ruumiin luo.
Ääneti, kuivin silmin hän laski panssaroidun oikean kätensä kuninkaan haavalle, kumartui ja kuiskasi kuolleelle:
"Minä tahdon täydentää työsi."
Sitten hän meni eräälle maatuneella haudalla kasvavan korkean puun juurelle ja lausui pienelle joukolle, joka liikutettuna ja ääneti seisoi vainajien ympärillä:
"Goottisankarit. Taistelu on menetetty. Valtakunta on hukassa.
"Jos joku teistä tahtoo mennä Narseksen luo ja myöntyä keisarin alamaiseksi, niin menköön. En pidätä ketään.
"Minä puolestani aion jatkaa taistelua loppuun saakka.
"En taistele voittaakseni, vaan saadakseni sankarikuoleman.
"Se, joka aikoo menetellä samoin kuin minä, jääköön tänne.
"Te jäätte kaikki. Hyvä on."
Silloin Hildebrand lausui:
"Kuningas on kuollut.
"Gootit eivät osaa taistella ilman kuningasta, vaikka he kuolemaakin etsivät.
"Atalarik — Vitiges — Totila — Meillä on vain yksi mies, joka sopii neljänneksi näiden jälkeen — Teja, viimeinen, suurin sankarimme."
"Minä rupean kuninkaaksenne", sanoi Teja.
"Te ette saavuta minun johdollani elämän iloja, vaan kunniakkaan kuoleman.
"Hiljaa! Älkää tervehtikö minua iloisilla huudoilla eikä aseiden kalskeella.
"Se, joka tahtoo minua kuninkaakseen, tehköön samoin kuin minä."
Hän taittoi puusta, jonka alla hän seisoi, oksan ja kiersi sen kypäränsä ympärille.
Ääneti muut seurasivat hänen esimerkkiään.
Adalgot, joka seisoi häntä lähinnä, kuiskasi:
"Oi, kuningas Teja. Sinä otit sypressin oksan. Sillähän seppelöidään uhreiksi tuomitut."
"Niin, Adalgot. Sinä sanoit totuuden. Kuolemaan vihin täten itseni", lausui kuningas pyörähdyttäen miekkaansa päänsä ympäri.