Napolissa, siinä Italian kaupungissa, jota vastaan Bysantista päin nousevat ukkospilvet ensin purkautuisivat, ei aavistettukaan uhkaavaa vaaraa.
Tuttavallisessa keskustelussa, nauttien nuorekkaan ystävyyden kaikkia riemuja, nähtiin siellä näihin aikoihin melkein joka päivä kahden herttaisen nuorukaisen, joista toisella oli ruskeat, toisella kullankeltaiset kiharat, Dioskurien, Juliuksen ja Totilan, retkeilevän ihanilla, Polisippoon vievillä jyrkänteillä tai kaupungin kaakkoispuolella olevilla rannikkoylänteillä.
Lhana aika, jolloin puhdas sielu elämän raikkaan aamuilman ympäröimänä, vielä väsymättömänä ja masentumattomana, ylpeiden unelmain täyttämänä haluaa valaa sisältönsä yhtä nuoreen, yhtä aaterikkaaseen, yhtä täyteen sydämeen.
Silloin katse väkisinkin suuntautuu jaloihin päämääriin, silloin uskaltaa antaa ajatustensa liitää korkeimpiin asioihin, aina jumalien valoisiin avaruuksiin asti, sillä silloin varmasti tietää, että on olemassa henkilö, joka ymmärtää.
Kun kukkakiehkurat kiharoillamme kuihtuvat ja elämämme sadonaika alkaa, hymyilemme noille nuoruusajan ja nuoruudenystävyyden unelmille. Mutta se ei ole ivahymyä, siinä ilmenee samanlaista kaihoa, jota tunnemme muistellessamme raittiissa syysilmassa ensimmäisten kevätpäivien suloisia, hurmaavia hengähdyksiä.
Nuori gootti ja nuori roomalainen olivat löytäneet toisensa sellaisen liiton solmiamiselle onnellisena ajankohtana ja he täydensivät toisiaan ihmeellisesti.
Totilan aurinkoinen sielu oli täydellisesti säilyttänyt nuoruuden tuoreuden. Hymyillen hän katseli hymyilevää maailmaa. Hän rakasti ihmisiä, ja hänen hyväntahtoisuutensa ja rakastettavuutensa voitti helposti ihmisten sydämet puolelleen.
Hän uskoi vain hyvään ja hyvän voittoon. Jos hän tiellään tapasi alhaista ja pahaa, polki hän sen tomuun arkkienkelin pyhällä vihalla. Hänen lempeästä luonteestaan huolimatta puhkesi silloin ilmoille hänessä uinaileva raju voima — sankarimieltä kertova — joka ei tyyntynyt, ennenkuin vihattu esine oli poistettu hänen läheisyydestään.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä nuo häiritsevät seikat olivat voitetut ja unohdetut ja hän tunsi taas sielunsa olevan sopusoinnussa häntä ympäröivän maailman ja elämän kanssa. Hän tunsi ylpeän iloisena olevansa nuori ja voimakas ja riemuiten hän painoi kultaisen nykyisyyden rintaansa vasten.
Laulellen hän kuljeskeli Napolin katujen ihmisvilinässä kuin ilon jumala onnellisena ja onnelliseksi tekevänä, tyttöjen jumaloimana, goottilaisten asetoveriensa ylpeytenä.
Hänen olemuksensa iloisuus ja tenhovoima tarttui hänen hiljaisempaan ystäväänsäkin.
Julius Montanuksella oli hellä ja tunteellinen, melkein naisellinen luonne. Aikaisin orvoksi jääneenä hän oli joutunut Cetheguksen hoitoon. Tämän paljon lahjakkaampi henkilöllisyys oli painostanut häntä ja tehnyt hänet hiukan araksi. Yksinäisyydessä kirjojensa ääressä kasvaneena ja aikansa uskottoman tieteen enemmän painamana kuin kohottamana hän oli tottunut katsomaan elämää totiselta, melkein synkältä kannalta.
Hänen surumielisyytensä ja vaatimuksensa sovittaa olevaisuus yli-inhimillisen täydellisyyden mittakaavaan, voi helposti muuttua synkkämielisyydeksi.
Onnellisella hetkellä Totilan päivänpaisteinen ystävyys virtasi hänen sieluunsa ja valaisi sen syvimpiä soppia myöten niin kirkkaasti, että hänen jalo luonteensa sai voimia ja joustavuutta toipuakseen siitä ankarasta iskusta, jonka hän juuri tämän ystävyyden vuoksi sai.
Kuunnelkaamme hänen omaa kertomustaan prefektille.
"Prefekti Cethegukselle Julius Montanus.
"Kylmäkiskoinen vastauksesi, jonka lähetit lämminsydämiseen kertomukseeni uudesta ystävyyden onnestani, vaikutti minuun ensin — varmaankin vastoin sinun tarkoitustasi — hyvin pahasti, mutta sittemmin vahvisti se vain tämän ystävyyden onnea, tosin tavalla, jota et ole voinut toivoa etkä aavistaakaan.
"Tuska, jonka tuotit minulle, on vähitellen muuttunut huoleksi sinun vuoksesi.
"Vaikka minua alussa loukkasikin se, että pidit syvimpiä tunteitani sairaan pojan unelmina ja tahdoit katkeralla ivallasi painaa lokaan sieluni pyhäköt — vain tahdoit, sillä ne ovat loukkaamattomat — rupesin vähitellen säälimään sinua.
"Kurjaa on, että sinunlaiseltasi mieheltä, jolla on niin tavattoman suuret sielun lahjat, kokonaan puuttuu sydämen hyvyys.
"Kurjaa on, ettet tunne alttiuden riemuja etkä uhrautuvaa rakkautta. Uskonto, jota sinä enemmän pilkkaat kuin ymmärrät ja johon tuskani minua yhä enemmän lähentää, kutsuu sitä lähimmäisenrakkaudeksi. Kurjaa on, ettet tajua tätä ihaninta tunnetta.
"Anna anteeksi suorapuheisuuteni. Tiedän, etten ole koskaan sinulle sellaisia sanoja sanonut. Mutta vasta vähän aikaa olenkin ollut se, mikä olen.
"Kenties et aivan syyttä ruoskinut viime kirjeessäsi poikamaisuuteni jäännöksiä.
"Mutta nyt minä luulen, että ne ovat hävinneet ja muuttuneena puhun nyt sinulle.
"Kirjeesi, neuvosi ja lääkkeesi ovat kypsyttäneet minut mieheksi, mutta ei sellaiseksi kuin sinä toivoit.
"Se on tuottanut minulle tuskan, pyhän, puhdistavan tuskan, se on pannut tämän ystävyyden, jonka se aikoi lopettaa, kovalle koetukselle, mutta Jumalan kiitos, se ei palanut tulessa, vaan vahvistui ikuisesti.
"Kuule, mitä taivas on suunnitelmistasi tehnyt, ja hämmästy.
"Vaikka kirjeesi surettikin minua, seurasin heti määräystäsi — olin vanhastaan tottunut kuuliaisuuteen — ja hain käsiini vanhan kestiystäväsi, purppurakauppias Valerius Procilluksen.
"Hän oli jo lähtenyt kaupungista viettämään kesää ihanaan huvilaansa. Huomasin hänet paljon kokeneeksi mieheksi ja innokkaaksi vapauden ja isänmaan ystäväksi.
"Mutta hänen tyttärensä on helmi.
"Olit ennustanut oikein.
"Aikomukseni pysyä kylmänä häntä kohtaan suli hänet nähtyäni kuin sumu auringon noustessa. Minusta tuntui kuin Elektra tai Kassandra, Cloelia tai Virginia olisi ollut edessäni.
"Mutta vielä enemmän kuin hänen kauneutensa hurmasi minut hänen kuolemattoman sielunsa lennokkuus, sielunsa, jonka pian opin tuntemaan.
"Hänen isänsä pyysi minua jäämään vieraana luokseen. Hänen kattonsa alla elinkin Valerian seurassa elämäni ihanimmat päivät.
"Vanhojen mestarien runot ovat Valerian sielulle samaa kuin ilma ruumiille.
"Kuinka kauniisti kohisivat Aiskyloksen kuorot, kuinka liikuttavalta kaikui Antigonen valitus hänen kauniin äänensä lausumana. Tuntikausia lausuimme me vuorotellen ja ihana oli hän, kun hän innostuksensa valtaamana nousi ylös, kun hänen tumma tukkansa pääsi vapaana aaltoilemaan ja kun hänen suurista, mustista silmistään säteili ylimaailmallinen tuli.
"Hänen suurin viehätyksensä on ristiriita, joka täyttää koko hänen elämänsä ja joka kenties tuottaa hänelle vielä monta syvää surua. Sinä kai aavistat, mitä tarkoitan, koska olet useita vuosia tuntenut perheen kohtalot.
"Tiedät kai tarkemmin kuin minä, mistä johtui, että Valerian äiti oli hänet jo syntymästä saakka vihkinyt aviottomaan, yksinäiseen elämään ja hartauden töihin, mutta että Valerian enemmän roomalais- kuin kirkollismielinen isä oli ostanut hänet vapaaksi rakennuttamalla kirkon ja luostarin.
"Mutta Valeria uskoo, ettei taivas ota elävän sielun maksuksi kuollutta kultaa. Hän ei tunne itseään vapautuneeksi äidin lupauksesta, jota hän alituisesti ajattelee, mutta pelolla eikä rakkaudella.
"Olit oikeassa kirjoittaessasi, että hän on läpeensä vanhan, pakanallisen maailman lapsi.
"Hän on isänsä tytär, mutta kuitenkaan hän ei voi vapautua hurskaan äidin kieltäytyvästä kristillisyydestä. Se ei ole hänelle kuitenkaan siunauksena, vaan pikemmin kirouksena, tuon lupauksen rikkomattomana pakkona.
"Jalo neito kärsii nöyrästi tuon ristiriidan, tuon ankaran sieluntaistelun; se kiduttaa häntä, mutta samalla jalostaa.
"Kuka tietää, mikä tämän ratkaisu on? Taivas yksin, joka kohtalot määrää.
"Minua tämä taistelu on järkyttänyt sydänjuuria myöten. Sinä tiedät, että minun sielussani kristinusko ja filosofia myllertävät selittämättömänä sekasortona.
"Hämmästyksekseni on näinä tuskan päivinä uskoni vahvistunut ja olen melkein valmis uskomaan, että ilo johtaa pakanalliseen viisauteen, mutta surut ja onnettomuudet Kristuksen luo.
"Kuule siis, miten tuska on päässyt sielussani vallalle.
"Aluksi, kun näin rakkauteni alkavan juurtua, olin täynnä iloista toivoa.
"Valerius, jonka sinä luultavasti jo edeltäpäin olit voittanut puolelleni, ei nähtävästi ollut pahoillaan huomatessaan rakkauteni tulevan voimakkaammaksi. Hänellä ei luultavasti ollut muuta minua vastaan kuin se, etten kyllin innokkaasti ottanut osaa hänen unelmiinsa roomalaisen tasavallan pikaisesta uudistamisesta tai hänen vihaansa bysanttilaisia vastaan, joita hän piti sekä perheensä että Italian verivihollisina.
"Valeriakin oli pian muuttunut ystävälliseksi minulle, ja kenties olisivat isän tahdon kunnioittaminen ja tämä ystävyys saattaneet hänet suostumaan avioliittoon kanssani.
"Mutta minä kiitän, — sanonko Jumalaa vai sallimusta — ettei niin käynyt. Olisi ollut rikos uhrata Valeria aviomiehelle, josta hän ei juuri välittänyt —
"En tiedä, mikä omituinen tunne pidätti minua lausumasta sanaa, joka noina päivinä varmasti olisi saattanut hänet omakseni.
"Rakastin häntä syvästi, — mutta joka kerta, kun aioin pyytää häntä hänen isältään, oli minulla omituinen tunne kuin aikoisin vääryydellä anastaa itselleni toisen omaisuutta, kuin en olisi kyllin arvokas hänelle tai että kohtalo ei olisi määrännyt minua hänelle. Minä olin vaiti ja tyynnytin sykkivää sydäntäni.
"Kerran kuudennella hetkellä — aurinko paistoi tukahduttavasti — lähdin hakemaan varjoa puutarhan viileästä marmoriluolasta.
"Kuljin oleander-pensaikon läpi. Siellä hän nukkui ruohopenkillä oikea käsi hiukan kohoilevalla povella, vasen jalomuotoisen pään alla, jota vielä koristi aamiaispöydässä otettu asfodelos-seppele.
"Seisoin vavisten hänen edessään. Niin kaunis ei hän ollut koskaan ollut. Kumarruin hänen puoleensa ja katselin ihastuneena hänen jaloja, kuin marmoriin veistettyjä piirteitään. Sydämeni sykki kiivaasti, minä kumarruin suutelemaan noita punaisia, kaunismuotoisia huulia.
"Silloin tuli sydämeeni lyijynraskaana tunne: sinä aiot ryöstää toisen oman.
"Totila! huusi ehdottomasti koko sieluni ja minä hiivin tieheni yhtä hiljaa kuin olin tullutkin.
"Totila! Kuinka se ei ollut ennen juolahtanut mieleenikään.
"Nuhtelin itseäni siitä, että olin unohtanut sydämeni veljen uuden onneni vuoksi.
"Ennustuksesi, Cethegus, ei toteudu, ajattelin. Tämä rakkaus ei saa vieroittaa minua ystävästäni.
"Hänen täytyy saada nähdä Valeria, ihailla häntä samoin kuin minäkin, kiittää valintaani ja sitten, sitten tahdon kosia ja Totila on onnellinen kanssamme.
"Seuraavana päivänä palasin Napoliin noutamaan häntä.
"Ylistin hänelle tytön kauneutta, mutta en voinut puhua hänelle rakkaudestani.
"Hän saisi nähdä hänet ja itse arvata asian.
"Tullessamme huvilaan emme löytäneet Valeriaa sisältä.
"Vein Totilan puutarhaan — Valeria on mitä innokkain kukkien hoitaja — me tulimme, Totila edellä, tiheästä taksuskäytävästä aukealle paikalle ja silloin yht'äkkiä näimme hänen suloisen olentonsa edessämme. Hän seisoi isänsä kuvapatsaan edessä koristellen sitä tuoreilla ruusuilla, joita hän piti tunikan rintapoimuissa kannattaen niitä vasemmalla kädellään.
"Kuva oli hämmästyttävän kaunis: ihana neito viheriän pensaikon muodostamissa puitteissa, valkoisen marmorin edessä, oikea käsi kauniisti kohollaan. Totilaankin näky vaikutti valtavasti. Hämmästyksestä huudahtaen hän jäi liikkumattomana seisomaan tytön eteen.
"Valeria silmäsi meihin päin ja vavahti kuin salaman iskemänä; ruusut putosivat tiheänä ryhmänä maahan. Hän ei huomannut sitä. Heidän katseensa olivat kohdanneet, heidän poskensa hohtivat. — Tajusin nuolennopeasti heidän kohtalonsa ja oman kohtaloni.
"He rakastuivat toisiinsa ensi näkemältä.
"Tuskallisena kuin palava nuoli tämä varmuus lensi läpi sieluni.
"Mutta vain silmänräpäyksen oli tuska ainoana tunteena rinnassani.
"Sillä katsellessani noita ihania olentoja tunsin iloa siitä, että he olivat löytäneet toisensa. Tunsin, että se voima, joka muodostaa kuolevaisten ruumiit ja sielut, oli luonut heidät toisiaan varten samasta aineesta. Kuin nouseva aurinko ja aamurusko he sulautuivat toisiinsa. Nyt käsitin tunteen, joka ankarana oli estänyt minua lähestymästä Valeriaa ja saanut huuleni lausumaan Totilan nimen. Hänen omakseen piti Valerian tulla Jumalan päätöksen tai tähtien määräyksen mukaan. Enkä aikonut mennä väliin.
"Säästä minua jatkamasta kertomustani.
"Sillä niin itsekäs on luonteeni, niin vähän valtaa on pyhä kieltäytymisen oppi saanut minussa, että — häpeän tunnustaa sitä — sydämeni nytkin monesti vavahtaa tuskasta, vaikka sen pitäisi sykkiä ilosta ystäväni onnen tähden.
"Nopeasti ja erottamattomasti kuin kaksi liekkiä heidän sielunsa sulautuivat toisiinsa.
"He rakastivat toisiaan ja ovat onnelliset kuin autuaat jumalat. Minun iloni on katsella heidän onneaan ja auttaa heitä sen salaamisessa isältä, joka tuskin antaisi lastaan barbaarille, niin kauan kun hän pitää Totilaa vain barbaarina.
"Mutta rakkauteni ja sen uhrikuoleman salaan visusti ystävältäni. Hän ei aavista sitä eikä saakaan sitä koskaan tietää. Se vain himmentäisi hänen rajatonta onneaan.
"Siitä näet, Cethegus, kuinka Jumala käytti suunnitelmaasi aivan toiseen tarkoitukseen.
"Tahdoit antaa minulle tuon Italian ihanan neidon, mutta saatoitkin hänet Totilan omaksi.
"Tahdoit hävittää ystävyyteni, mutta oletkin saanut sen pyhän kieltäymyksen tulessa vapautetuksi kaikesta maallisesta ja tehnyt sen kuolemattomaksi.
"Tahdoit tehdä minusta miehen rakkauden onnen avulla — rakkauden tuska on tehnyt minusta miehen.
"Voi hyvin ja kunnioita taivaan sallimusta."
Jätämme kertomatta tämän kirjeen vaikutuksen prefektiin ja seuraamme mieluummin molempia Dioskureja eräälle heidän iltakävelylleen Napolin ihanilla rannoilla.
He lähtivät aikaisin päättyneen coenan jälkeen kaupungista Porta nolanan kautta, jonka jo puoleksi rapautuneet korkokuvat kuvasivat erään roomalaisen imperaattorin voittoa hänen taisteltuaan muutamaa germaaniheimoa vastaan.
Totila jäi seisomaan ja ihailemaan kaunista työtä.
"Kuka on tuo keisari", kysyi hän ystävältään, "tuolla voittovaunuissa, siivitetty salama kädessään kuin Jupiter Tonans."
"Hän on Marcus Aurelius", vastasi Julius aikoen jatkaa matkaa.
"Odota vielä hiukan. Ja ketä ovat nuo kahleissa olevat pitkätukkaiset miehet, jotka vetävät vaunuja?"
"Ne ovat germaanikuninkaita."
"Mutta mitä heimoa?" kysyi Totila edelleen. — "Kas, siinähän onkin kirjoitus: 'Gothi extincti', 'Kukistetut gootit'."
Ääneensä nauraen nuori gootti läimäytti kämmenellään marmoripatsasta ja meni sitten nopeasti portin läpi.
"Marmoriin hakattu valhe", huudahti hän katsellen taakseen. "Tuo imperator ei varmaan voinut kuvitellakaan, että kerran goottilainen merikreivi Napolissa todistaisi hänen valehdelleen ja liioitelleen!"
"Niin, kansat ovat kuin joka vuosi vaihtelevat lehdet puun rungossa", sanoi Julius miettiväisesti. "Kukahan tässä maassa teidän jälkeenne hallitsee?"
Totila pysähtyi.
"Meidän jälkeemmekö?" kysyi hän ihmeissään.
"Niin, et kai sinä usko, että sinun goottisi ikuisesti pysyisivät hallitsevana kansana."
"En tiedä", sanoi Totila lähtien hitaasti matkaa jatkamaan.
"Ystäväni, babylonialaisilla ja persialaisilla, kreikkalaisilla ja makedonialaisilla ja, kuten näyttää, meillä roomalaisillakin on kullakin ollut loistoaikansa: ne kukoistivat, kypsyivät ja sortuivat. Luuletko gooteille käyvän toisin?"
"En tiedä", sanoi Totila, "en ole koskaan ajatellut asiaa.
"Ei ole koskaan johtunut mieleenikään, että sellainen aika voisi tulla, jolloin kansani" — hän pysähtyi, ikäänkuin olisi ollut rikos ajatella tuota ajatusta loppuun saakka.
"Kuinka sellaista voi kuvitellakaan. Olen ajatellut sitä yhtä vähän kuin — kuin kuolemaa."
"Se on sinun tapaistasi, Totila!"
"Ja sinun tapaistasi on kiusata itseäsi ja muita sellaisilla unelmilla."
"Unelmilla! Sinä unohdat, että ne ovat minulle, kansalleni muuttuneet todellisuudeksi.
"Sinä unohdat, että olen roomalainen. En voi pettää itseäni, kuten useimmat muut. Meidän aikamme on ollut ja mennyt.
"Valtikka on siirtynyt meiltä teille. Luuletko sinä, että voin ilman tuskaa ja sisällistä taistelua unohtaa, että sinä, sydämeni ystävä, olet barbaari, kansani vihollinen?"
"Se ei ole totta, kautta auringon valon", huudahti Totila innokkaasti."Onko sinunkin lempeässä sielussasi ollut sellainen kurja ennakkoluulo?Katsele toki ympärillesi.
"Milloin, sano minulle, milloin on Italia kauniimmin kukoistanut kuin meidän aikanamme. Tuskin Augustuksenkaan hallitessa.
"Te opetatte meille viisautta ja taiteita, me tarjoamme teille rauhaa ja suojelusta.
"Voiko sen kauniimpaa vuorovaikutusta ajatellakaan. Sopusointu roomalaisten ja germaanien välillä voi luoda aivan uuden ajan, ihanamman kuin koskaan on ollut."
"Sopusointu! Sellaistahan ei ole olemassa. Te olette meistä vieras kansa. Meitä erottaa toisistamme kieli ja usko, sukuperä ja maailmankatsomus sekä puolituhatvuotinen viha.
"Me sorrimme kerran teidän vapauttanne, te nyt meidän; meidän välillämme on ikuisesti ylipääsemätön juopa."
"Sinä kumoat lempiajatukseni."
"Se on unelma."
"Ei, se on tosi, tunnen sen. Kenties tulee vielä aika, jolloin saan sen sinulle todistetuksi. Minä rakennan koko elämäntyöni sille."
"Niinpä se on rakennettu jalolle mielettömyydelle. Roomalaisten ja barbaarien välille ei voida rakentaa siltaa."
"Silloin", sanoi Totila kiivaasti, "en ymmärrä, kuinka voit elää, kuinka sinä minua —"
"Älä puhu loppuun", sanoi Julius totisena. "Se ei ollut helppoa, se oli suuri kieltäymys. Vasta ankarasti taisteltuani itserakkauttani vastaan se onnistui minulle. Lopulta lakkasin elämästä yksinomaan vain kansani hyväksi.
"Pyhä usko, joka jo nyt — ja vain se voi sen tehdä — yhdistää roomalaisia ja germaaneja ja jolle tuska on avannut vastahakoisen sieluni — tuska, joka on nyt muuttunut ilokseni — on saanut nämä ristiriidat lopetetuksi ja antanut minulle rauhan.
"Yhdestä ainoasta seikasta enää uskallan olla varma, siitä, että olen kristitty. Elän nyt koko ihmiskunnan enkä ainoastaan oman kansani hyväksi, elän ihmisenä enkä vain roomalaisena.
"Senvuoksi voin rakastaa sinua, barbaaria, veljenäni. Olemmehan me kaikki saman valtakunnan, ihmiskunnan kansalaisia.
"Senvuoksi voin itse vielä elää, vaikka näen kansani kuolleen.
"Elän ihmiskunnan hyväksi, se on kansani."
"Ei", huudahti Totila vilkkaasti, "sitä en koskaan voisi tehdä.
"Kansani vuoksi yksin voin ja tahdon elää. Kansani on ainoa ilma, jota sieluni voi hengittää.
"Miksi emme voisi kestää ikuisesti tai niin kauan kuin maa on olemassa.
"Mitäpä persialaisista ja kreikkalaisista. Me olemme parempaa ainesta.
"Täytyykö meidänkin kuihtua ja kadota sen vuoksi, että heille on niin käynyt.
"Me kukoistamme vielä täysissä nuoruudenvoimissa.
"Ei, jos se päivä tulee, jolloin gootit kukistuvat, niin älköön silmäni sitä nähkö.
"Oi, kaikki jumalat, älkää salliko meidän kuihtua vuosisatojen kuluessa, kuten nuo kreikkalaiset, jotka eivät voi elää eivätkä kuolla.
"Ei, jos meidän täytyy kukistua, niin lähettäkää hirmuinen, raju taistelu ja sallikaa meidän nopeasti ja kauniisti kaatua, kaikkien, kaikkien ja minun ensimmäiseksi."
Nuorukainen oli puhunut lämpimästi ja innostuneesti.
Hän hypähti pystyyn tien vieressä olevalta marmoripenkiltä, jolle he olivat istuutuneet, ja ojensi keihäänsä kärjen taivasta kohti.
"Ystäväni", sanoi Julius katsellen häntä lämpimästi, "kuinka tuo innostus sinua kaunistaa. Mutta ajattele, jos sellainen taistelu syntyy meidän kanssamme, minun kansani kanssa, silloin täytyy minun —"
"Olla kansasi puolella sieluinesi, ruumiinesi. Tietysti, se on selvää.Jos sellainen taistelu puhkeaa.
"Sinä luulet, että se vaikuttaisi lamauttavasti ystävyyteemme. Eikö mitä.
"Kaksi sankaria voi iskeä toisiinsa syviä haavoja, mutta samalla olla ystäviä.
"Minusta olisi hauskaa nähdä sinun tulevan vastaani taistelussa täysissä aseissa."
Julius hymyili.
"Minun ystävyyteni ei ole niin julmaa laatua, sinä villi gootti. —
"Nuo kysymykset ja epäilykset ovat kauan kiusanneet minua katkerasti eikä koko minun filosofiani ole voinut antaa minulle rauhaa.
"Vasta sitten, kun tuskat ovat minulle opettaneet, että minun on palveltava vain taivaan Jumalaa ja maan päällä ihmiskuntaa eikä ainoastaan yhtä kansaa —"
"Vaiti, ystäväni", huudahti Totila, "missä on ihmiskunta, josta uneksit.
"En näe sitä. Näen vain gootteja, roomalaisia, bysanttilaisia.
"Jossain yläilmoissa todellisten kansojen yläpuolella olevaa ihmiskuntaa en tunne.
"Minä palvelen ihmiskuntaa siten, että elän kansani hyväksi.
"En voi muuta. En voi vetää päältäni nahkaa, jonka sisässä olen syntynyt.
"Ajattelen goottien kielellä ja puhun goottien kieltä enkä ihmiskunnan yleistä kieltä. Sitä ei ole olemassakaan.
"Ja kun minä ajattelen goottien kielellä, on minulla myöskin goottilaiset tunteet.
"Minä voin antaa tunnustukseni muukalaisille, voin kyllä.
"Ihailen teidän taiteitanne ja tieteitänne, osittain teidän valtiomuotoannekin, jossa kaikki on erittäin hyvin järjestetty.
"Meillä on teiltä paljon oppimista — mutta minä en vaihtaisi gootteja toiseen kansaan, vaikka sen jäsenet olisivat pelkkiä enkeleitä.
"Ah te gootit! Sydämeni syvyydessä ihailen heidän vikojaan enemmän kuin heidän hyveitään."
"Minun tunteeni ovat aivan toisenlaiset, vaikka olenkin roomalainen."
"Sinä et ole roomalainen! Suo anteeksi, ystäväni, roomalaisia ei enää ole olemassa.
"Muuten en olisi Napolin merikreivi.
"Sellaisia tunteita kuin sinulla, ei voi olla muilla kuin sellaisilla, joilla ei enää ole omaa kansaa.
"Jokaisen, joka on elävän kansan jäsen, täytyy ajatella samoin kuin minä."
Julius oli hetken aikaa vaiti.
"Ja jos niinkin on, — olen onnellinen.
"Ehkä kadotan maani, periäkseni taivaan.
"Mitä ovat kansat, mitä on maa? Kuolemattoman sieluni koti ei ole täällä alhaalla.
"Se ikävöi siihen valtakuntaan, jossa kaikki on toisin kuin täällä."
"Pysähdy, Julius", sanoi Totila jääden seisomaan keihääseensä nojaten.
"Täällä maan päällä on minulla varma jalansija. Salli minun seisoa ja elää täällä, nauttia täällä kauneudesta voimieni mukaan ja tehdä hyvää voimieni mukaan.
"Sinun taivaaseesi en voi enkä tahdokaan seurata sinua.
"Kunnioitan unelmiasi, kunnioitan pyhää kaipaustasi — mutta minulla ei ole niissä osaa.
"Sinä tiedät", lisäsi hän hymyillen, "että olen pakana — parantumaton pakana, kuten Valeriani — Valeriamme.
"Oikeaan aikaan muistinkin hänet.
"Sinun korkealentoiset unelmasi saavat meidät unohtamaan rakkaimman olennon maan päällä.
"Katso, me olemme palanneet kaupunkiin, aurinko laskeutuu nopeasti etelään ja minun on vietävä ennen yön tuloa tilatut siemenet Valeriuksen puutarhaan.
"Se olisi huono puutarhuri", sanoi hän hymyillen, "joka unohtaisi kukkansa. Voi hyvin — minä poikkean oikealle."
"Kerro minulta Valerialle terveisiä. Lähden kotiin lukemaan."
"Mitä sinä nykyjään luet? Platoako vielä!"
"Ei, Augustinusta. Voi hyvin!"
Nopeasti Totila riensi välttääkseen keskikaupungin vilkasliikkeisiä katuja esikaupunkien kautta Porta capuanalle päin ja juutalaisen portinvartijan Iisakin tornille.
Torni, joka oli heti portin oikealla puolella, oli varustettu paksuilla muureilla ja vahvalla kaarevalla katolla. Siinä oli useita kerroksia.
Ylimmässä kerroksessa, aivan tornihuippujen alapuolella oli kaksi matalaa, mutta muuten avaraa huonetta torninvartijaa varten.
Siellä asui vanha juutalainen kauniin, tumman tyttärensä kanssa.
Suuremmassa huoneessa, jonka seinillä riippui hyvässä järjestyksessä tärkeän pääportin ja sivuporttien suuret, raskaat avaimet, käyrä vartijan torvi sekä torninvartijan leveä, pertuskan tapainen keihäs, istui jalat ristissä kaislamatolla Iisak, vanha torninvartija. Hänellä oli pitkä, luiseva vartalo sekä rotunsa ominaisuudet, kotkannenä ja pensasmaiset, kaarevat kulmakarvat.
Hänellä oli pitkä sauva polvien välissä. Hän kuunteli tarkkaavaisesti nuoren, mitättömän näköisen miehen puhetta. Tämä oli nähtävästi myöskin juutalainen, jonka kovista piirteistä juutalaisen heimon viekas laskemiskyky kuvastui.
"Katso, isä Iisak", päätti hän puheensa rumalla, soinnuttomalla äänellä, "sanani eivät ole turhaa lorua, eivätkä ne tule ainoastaan sydämestä, joka on sokea, vaan myös päästä, jossa silmät ovat.
"Ja tässä olen tuonut mukanani kirjeet ja asiapaperit, jotka todistavat sanani. Tässä on nimitykseni Italian kaikkien vesijohtotöiden rakennusmestariksi. Saan palkkaa neljäkymmentä kultasolidia vuodessa ja sitäpaitsi jokaisesta uudesta laitoksesta kymmenen solidia.
"Aivan äsken olen pannut kuntoon Napolin kaupungin rappeutuneen vesijohdon ja tässä kukkarossa ovat ne kymmenen kultarahaa, jotka siitä sain.
"Sinä näet, että voin elättää vaimoni. Sitäpaitsi olen minä tätisiRakelin poika.
"Toivon, ettei sinulla ole mitään puhettani vastaan ja että annat lapsesi Mirjamin taloni hoitajaksi."
Mutta vanhus siveli pitkää harmaata leukapartaansa ja pudisti hiljaa päätänsä.
"Jochem, Rakelin poika, poikani — minä sanon sinulle, luovu kosinnastasi."
"Miksi? Mitä sinulla on minua vastaan? Kuka koko Israelissa voi sanoa sanaakaan Jochemia vastaan?"
"Ei kukaan. Olet rehellinen, hiljainen ja ahkera, sinä lisäät omaisuuttasi ja Jumala siunaa työsi.
"Mutta oletko koskaan nähnyt, että satakieli rupeaa varpusen pariksi tai notkea gaselli kuormajuhdan pariksi? Ne eivät sovi yhteen. Katso tuonne ja sano itse, sovitko sinä lapselleni Mirjamille."
Ja hän työnsi pitkällä sauvallaan syrjään viheriäisen, villaisen esiripun, joka oli huoneiden välillä.
Hiljaisia, hopealta helähtäviä ääniä oli jo miesten puhelun aikana kuulunut esiripun toiselta puolen. Nyt he voivat nähdä yksinkertaisesti sisustettuun, mutta miellyttävään huoneeseen.
Laajan kaariakkunan ääressä, josta oli vapaa näköala ihanan Napolin yli siniselle merelle ja kaukaisille vuorille, seisoi nuori tyttö oudonnäköinen, harpun tapainen kielisoitin käsissään.
Näky oli hurmaavan kaunis.
Laskevan auringon säteet hyväilivät hehkuvan punaisina korkealla olevaa huonetta, valoivat tytön valkeaan, poimulliseen pukuun ja jalopiirteisiin kasvoihin purppurahohdetta ja leikkivät hänen kiiltävän mustassa tukassaan, joka oli kammattu kaunismuotoisilta ohimoilta korvien taakse.
Tuon auringonhohteen tavoin näytti koko hänen olemuksestaan säteilevän runollisuutta, jota ilmeni jokaisessa hänen liikkeessään ja tummansinisten silmien uneksivassa katseessa, kun ne surumielisinä harhailivat kaupungin ja meren yli.
"Tummansinisiksi kuin meri" oli runoilija Piso noita silmiä sanonut. —
Kuin puoleksi unessa koskettelivat sormet hiljaa, hiljaa soittimen kieliä samalla kun puoleksi avatuilta huulilta kaikui pikemmin kuiskattuna kuin laulettuna vanha, surumielinen sävel:
"Vierellä virtain Baabelin valitti Israel. Oi milloin saapuu päivä, mi sen itkut lopettaa?"
"Sen itkut lopettaa?" hän toisti uneksien ja nojasi päätänsä käteensä, joka piteli harppua akkunalla.
"Katso", sanoi vanhus hiljaa, "eikö hän ole rakastettava kuin ruusu Saaronin lehdoissa tai kuin naarashirvi Hiramin vuorilla. Hänen ruumiissaan ei ole mitään vikaa."
Ennenkuin Jochem ehti vastata, kuului kapealta rautaportilta kolme hiljaista koputusta.
Mirjam heräsi unelmistaan, pyyhkäisi kädellään silmiään ja riensi ahtaita kiertoportaita alaspäin.
Jochem meni akkunan luo ja hänen kasvoilleen ilmestyi kiukun ryppyjä.
"Haa, kristitty, Jumalan kiroama", sähisi hän ja puristi kätensä nyrkkiin.
"Siellä on taas tuo vaaleaverinen, hillittömän ylpeä gootti.
"Isä Iisak! Onko hän se kruunuhirvi, joka sopii sinun naarashirvellesi?"
"Poikani, älä puhu pilkallisesti Iisakille!
"Tiedäthän itsekin, että hänen sydämessään on roomalaistytön kuva.Hänen sielunsa ei ajattelekaan Juudan helmeä."
"Mutta kenties Juudan helmi ajattelee häntä."
"Kiitollisena ja iloisena, kuten karitsa ajattelee väkevää paimentansa, joka on pelastanut hänet suden kidasta.
"Oletko unohtanut, kuinka viimeisen ajojahdin aikana, jonka kirotut roomalaiset toimeenpanivat löytääkseen Israelin aarteita ja kultakasoja, polttaen samalla pyhän synagoogan riettaalla tulella, joukko näitä vihaisia roistoja ajoi kadulla takaa tytärtäni, kuten susilauma valkoista karitsaa, kuinka he repivät hunnun hänen päästään ja rintaliinan hänen hartioiltaan — missä oli silloin Jochem, tätini poika, joka häntä saattoi?
"Hän pakeni nopeasti vaaraa ja jätti kyyhkysen korppikotkien kynsiin."
"Minä olen rauhan mies", selitti Jochem häpeissään, "käteni ei käyttele väkivallan miekkaa."
"Mutta Totila käyttelee sitä kuin Juudan jalopeura ja Herra on hänen kanssansa.
"Yksin hän hyökkäsi rohkeiden ryövärien kimppuun, iski hävyttömintä miekkansa terällä, hajoitti muut, kuten tornihaukka varikset, pani huolellisesti hunnun vapisevan lapseni kasvoille, tuki hänen horjuvia askeleitaan ja toi hänet vahingoittumattomana kotiin, hänen vanhan isänsä syliin.
"Antakoon Herra Jehova hänelle pitkän iän ja siunatkoon kaikkia hänen askeleitaan."
"Hyvä on", sanoi Jochem pistäen asiapaperit povelleen, "minä menen, tällä kertaa pitkäksi aikaa. Matkustan suuren veden yli suuria liikeasioita hoitamaan."
"Suuria liikeasioita? Kenen kanssa?"
"Justinianuksen, itämaiden keisarin kanssa.
"Osa suurta kirkkoa, jonka hän on rakennuttanut kristillisen viisauden kunniaksi Konstantinuksen kultaiseen kaupunkiin, on sortunut.
"Olen laatinut suunnitelman kirkon uudestaan rakentamista varten."
Kiivaasti hypähti vanhus pystyyn ja iski sauvansa lattiaan.
"Kuinka, Jochem, Rakelin poika, tahdotko sinä palvella roomalaisia?Keisaria, jonka edeltäjät hävittivät pyhän Siionin ja polttivat poroksiHerran temppelin.
"Ja sinä, hurskaan Manassen poika, aiot rakennuttaa epäuskon temppelin.Voi, voi sinua."
"Miksi voivottelet tietämättäsi ollenkaan syytä? Voitko sinä rahoista haistaa, ovatko ne lähteneet juutalaisen vai kristityn kädestä?
"Eivätkö ne paina yhtä paljon ja eivätkö ne kiillä yhtä kauniisti?"
"Manassen poika, et voi samalla kertaa palvella Jumalaa ja mammonaa."
"Entä sinä itse! Etkö sinäkin ole uskottomien palveluksessa?
"Näenhän minä vartijantorven talosi seinällä. Etkö vartioi noita avaimia goottien hyväksi, etkö sinä avaa ja sulje näitä portteja heidän mennessään ja tullessaan ja etkö sinä suojele heidän väkevyytensä linnaa?"
"Sen teen", vastasi vanhus ylpeästi, "ja uskollisesti aionkin vartioida yöt ja päivät, kuten koira isäntänsä omaisuutta. Niin kauan kuin Iisak, Rubenin poika, on hengissä ei yksikään tämän kansan vihollisista tule tämän portin läpi.
"Sillä Israelin lapset ovat kiitollisuuden velassa heille ja heidän suurelle kuninkaalleen, joka oli viisas kuin Salomo ja jonka miekka oli Gideonin miekan kaltainen, kiitollisuuden velassa, kuten esi-isämme suurelle kuninkaalleen Kyyrokselle, joka vapautti heidät Babylonin vankeudesta.
"Roomalaiset ovat hävittäneet Herran temppelin ja hajoittaneet hänen kansansa kaikkiin maan ääriin.
"He ovat meitä halveksineet ja piesseet ja polttaneet kauniit kaupunkimme ja ryöstäneet pyhättömme ja häväisseet talomme ja raiskanneet naisemme kaikkialla maissaan ja säätäneet meitä vastaan useita julmia lakeja.
"Silloin tuli yön maista tuo suuri kuningas, jonka siemenen Herramme Jehova siunatkoon, ja rakennutti uudestaan synagoogamme. Ja jos roomalaiset repivät ne alas, täytyi heidän omin käsin ja omilla varoillaan ne taas rakennuttaa. Hän on suojellut kotiemme rauhaa, ja sen, joka loukkasi Israelin lasta, täytyi maksaa siitä yhtä suuret sakot kuin jos hän olisi kristittyä loukannut.
"Hän on sallinut meidän pitää Jumalamme ja uskomme ja hän on suojellut askelemme kaupan teillä. Me vietimme pääsiäistämme rauhassa, minkä viimeksi olimme saaneet tehdä silloin, kun Temppeli vielä seisoi Siionin kukkuloilla.
"Ja kun eräs roomalainen ylimys ryösti väkivalloin vaimoni Saaran, hakkautti kuningas Teoderik häneltä pään poikki vielä samana päivänä ja palautti vaimoni takaisin loukkaamattomana.
"Sen muistan niin kauan kuin minulla elonpäiviä riittää ja minä tahdon palvella hänen kansaansa uskollisesti kuolemaani saakka, että laajalla kaikissa maissa voidaan taas sanoa: uskollinen ja kiitollinen kuin juutalainen."
"Kumpahan et koskaan saisi goottien taholta kiittämättömyyttä uskollisuudestasi", sanoi Jochem lähtöä tehden. "Minusta tuntuu, että se päivä vielä tulee, jolloin minä tulen taas pyytämään Mirjamia vaimokseni — viimeisen kerran.
"Kenties, isä Iisak, olet silloin hiukan nöyrempi."
Hän meni Mirjamin huoneen läpi portaille, missä hän alas mennessään tapasi Totilan.
Ivallisesti kumartaen ja vihaisesti silmäten pikku juutalainen hiipi solakan gootin ohi, jonka täytyi kumartua päästäkseen torninvartijan huoneeseen.
Mirjam tuli aivan hänen jäljessään.
"Tuolla ovat puutarhurinvaatteesi", sanoi Mirjam kohottamalla pitkiä silmäripsiään, "ja tässä ikkunalla ovat kukat valmiiksi järjestettyinä.
"Hän rakastaa valkoisia narsisseja, sanoit äskettäin.
"Olen hankkinut valkoisia narsisseja.
"Niiden tuoksu on suloinen."
Hän vaikeni.
"Sinä olet hyvä tyttö, Mirjam", sanoi Totila ottaen päästään hopeanvalkoisilla joutsenensiivillä koristetun kypäränsä ja asettaen sen pöydälle. "Missä on isäsi?"
"Herran siunaus levätköön kultakutreillasi", sanoi vanhus tullen huoneeseen.
"Terve, uskollinen Iisak", huudahti Totila, heitti hohtavan valkoisen vaippansa hartioiltaan ja kääriytyi ruskeaan vaippaan, jonka Mirjam otti seinältä.
"Te, hyvät ihmiset! Ilman teitä ja teidän uskollista vaiteliaisuuttanne tietäisi koko Napoli salaisuuteni. Kuinka voin teitä kiittää?"
"Kiittääkö?" sanoi Mirjam kohottaen tummansiniset silmänsä ja katsoen häneen tulisesti. "Sinä olet edeltäpäin ikuisiksi ajoiksi maksanut kiitollisuuden velkasi."
"Ei, Mirjam", sanoi gootti painaen leveäreunaisen, ruskean huopahatun syvälle silmillensä. "Toivon teille hyvää kaikesta sydämestäni.
"Sano, isä Iisak, kuka on tuo pieni mies, jonka olen usein täällä nähnyt ja joka äsken tuli vastaani. Minusta näyttää, että hän on iskenyt silmänsä Mirjamiin.
"Sanokaa suoraan, jos teiltä vain puuttuu rahaa — minä autan mielelläni."
"Mirjamilta puuttuu rakkautta, herra", vastasi vanhus levollisesti.
"Siinä tapauksessa en voi auttaa. Mutta jos hänen sydämensä valitsee jonkun toisen, niin tekisin mielelläni jotain Mirjamin hyväksi."
Hän laski kätensä ystävällisesti tytön kiiltävän mustalle tukalle.
Kosketus oli hyvin hiljainen.
Mutta kuin tulisen salaman iskemänä Mirjam lyyhistyi äkkiä polvilleen, pannen kätensä ristiin rinnalleen ja kumartaen syvälle kauniin päänsä. Hän vaipui kasteenpainaman kukan tavoin maahan Totilan jalkojen juureen.
Tämä peräytyi hämmästyneenä.
Mutta silmänräpäyksen perästä tyttö oli taas ylhäällä. "Anteeksi, — ruusu vain putosi jalkoihisi."
Hän laski kukan pöydälle ja sai niin täydellisesti mielenmalttinsa takaisin, ettei Iisak eikä nuorukainenkaan kiinnittänyt tapaukseen suurempaa huomiota.
"Alkaa jo hämärtää, kiiruhda, herra", sanoi Mirjam levollisesti ojentaen Totilalle kukkakorin.
"Minä menen. Valeriakin on sinulle suuressa kiitollisuuden velassa. Olen kertonut sinusta usein hänelle ja hän kyselee sinusta. Hän haluaisi mielellään nähdä sinut. No, se kai tapahtuu piankin. Tänään käytän luultavasti viimeisen kerran tätä valepukua."
"Aiotko ryöstää tuon Edomin tyttären?" huusi vanhus. "Tuo hänet tänne.Täällä hän on hyvässä kätkössä."
"Ei", huusi Mirjam, "ei tänne, ei, ei".
"Miksi ei, kummallinen lapsi?" kysyi vanhus nyreissään.
"Tämä ei ole sopiva paikka hänen morsiamelleen — tällainen huone — se ei käy päinsä."
"Rauhoittukaa", sanoi Totila ovella mennessään. "Aion tehdä salaisuudesta lopun kosimalla tyttöä julkisesti. Hyvästi."
Hän lähti. Iisak otti keihään, torven ja muutamia avaimia seinältä. Hän meni avatakseen Totilalle portin ja toimittaakseen sitten iltatarkastuksen suuren tornirakennuksen kaikilla porteilla. Mirjam jäi yksin.
Kauan aikaa hän seisoi liikkumattomana ja silmät ummessa samalla paikalla.
Vihdoin hän pyyhkäisi käsillään ohimoitaan ja poskiaan ja avasi silmänsä.
Huoneessa oli hiljaista. Avonaisesta akkunasta hiipivät sisään kuun ensimmäiset säteet.
Ne leikkivät Totilan valkoisella vaipalla, joka oli heitetty tuolin selustalle.
Mirjam riensi sen luo ja peitti vaipan helman kuumin suudelmin.
Sitten hän tarttui viereisellä pöydällä olevaan joutsensulkaiseen kypärään, syleili sitä molemmin käsin ja painoi sitä hellästi rintaansa vasten.
Hän piti sitä hetken aikaa uneksien käsissään, vihdoin hän ei voinut vastustaa haluaan — hän nosti sen nopeasti ja pani päähänsä. Hän vavahti, kun kypärä koski hänen otsaansa. Sitten hän pyyhkäisi mustat kiharat ohimoiltaan ja painoi kovaa, kylmää terästä molemmin käsin hehkuvaan otsaansa.
Vähän ajan perästä hän laski sen takaisin vaipan viereen arasti katsellen ympärilleen.
Sitten hän meni akkunan ääreen ja katseli yön helmoissa lepäävää kaupunkia ja hurmaavaa kuutamoa.
Hänen huulensa liikkuivat. Hän aikoi rukoilla, mutta sen sijaan kaikui vanha laulu:
"Vierellä virtain Baabelin valitti Israel. Oi milloin, tytär Siionin, sun vaivas vaimenee?"
Sillä aikaa kun Mirjam ääneti katseli ensimmäisiä taivaalle ilmestyviä tähtiä, oli Totila nopein, kaipauksen kannustamin askelin jo ehtinyt rikkaan purppurakauppiaan huvilaan, joka oli lähes tunnin matkan päässä Porta capuanasta.
Portinvartijaorja neuvoi hänet vanhan Hortulariuksen, Valerian vapautetun luo, jolle oli uskottu puutarhan hoito.
Tämä, joka oli rakastuneitten uskottu, otti puutarhuripojalta kukat ja siemenet, jotka tämä muka oli tuonut Napolin parhailta kukkakauppiailta, ja saattoi hänet hänen tavalliseen, alakerrassa olevaan makuuhuoneeseensa, jonka akkunat olivat puutarhaan päin. Seuraavana aamuna ennen auringonnousua — niin neuvoi vanhanaikaisen puutarhataidon salaoppi — olivat kukat istutettavat, että ensimmäinen auringonvalo, joka niihin uudessa paikassa sattui, olisi siunausta tuottava aamuaurinko.
Kärsimättömänä nuori gootti odotteli ahtaassa huoneessaan viinipikarin ääressä hetkeä, jolloin Valeria voisi sanoa isälleen jäähyväiset illallisen jälkeen.
Tuon tuostakin hän katsoi taivaalle nähdäkseen tähtien noususta ja kuun asemasta, kuinka pitkälle yö oli kulunut.
Hän veti syrjään akkuna-aukossa olleen verhon. Laajassa puutarhassa vallitsi hiljaisuus.
Kaukana suihkulähteet loistivat ja heinäsirkat sirisivät myrttipensaissa. Lämmin, pehmeä etelätuuli henkäili läpi yön tuoden joskus tullessaan kokonaisen pilven ruusujen tuoksua. Puutarhan toisessa päässä kukkivasta lehdosta kaikui houkuttelevana satakielen hurmaava laulu.
Totila ei enää jaksanut kauemmin odottaa.
Hiljaa hän kiipesi akkunalaudalle ja siitä ulos puutarhaan. Kapeain teiden valkoinen hiekka tuskin äännähtikään hänen keveiden askeltensa alla, kun hän välttäen kuutamoa riensi pensaston varjoon.
Hän riensi tummia taksuskäytäviä ja tiheälatvaisten olivien varjostamia teitä pitkin korkean Florapatsaan ohi, jonka valkea marmori loisti aavemaisesti kirkkaassa kuutamossa, laajan suihkulähteen ohi, jossa kuusi delfiiniä puhalsi korkealle vesisuihkuja sieraimistaan, poikkesi nopeasti käytävälle, joka vei tuuheiden laakeripuuryhmien ja tamarindipensastojen kautta, tunkeutui oleander-aidan läpi ja saapui vuotokiviluolalle, jossa vedenneito nojasi suureen tummaan uurnaan.
Kun hän pääsi luolaan, hiipi vaalea haamu esille patsaan takaa.
"Valeria, kaunis ruusuni", huudahti Totila syleillen tulisesti rakastettuaan, joka hiljaa vastusteli hänen kiivaita mielenilmauksiaan.
"Päästä, päästä, rakkaani", kuiskasi Valeria koettaen irroittautua hänen syleilystään.
"En, armaani, en päästä sinua. Kuinka kauan, kuinka tuskallisesti olen sinua kaivannut. Kuuletko, kuinka houkuttelevasti ja haikeasti satakieli laulelee, tunnetko, kuinka kesäyön lämmin henkäys ja kuusamain huumaava tuoksu henkivät rakkautta? Ne kaikki kehoittavat meitä olemaan onnellisia.
"Nauttikaamme näistä kultaisista hetkistä. Sieluni ei ole tarpeeksi suuri käsittääkseen kokonaisuudessaan onneaan, sinun kauneuttasi, nuoruuttamme ja tätä hehkuvaa, suloista kesäyötä. Elämänvoima kuohuu mahtavina aaltoina sydämessäni, joka on haljeta onnestaan."
"Ystäväiseni! Mielelläni tahtoisin, kuten sinäkin, täydellisesti antautua tämän hetken riemulle, mutta en voi. En luota tähän hurmaavaan tuoksuun, näiden kesäöiden viileihin henkäyksiin. Ne eivät kestä kauan, ne ennustavat onnettomuutta. En voi luottaa rakkautemme onneen."
"Miksi et, rakas hullu?"
"En tiedä; onneton ristiriita, joka on imeytynyt läpi koko olemukseni, vaikuttaa taas turmiollisesti. Mielellään minunkin sydämeni, kuten sinun, nauttisi tästä onnesta. Mutta sisäinen ääni varoittaa: se ei kestä kauan — sinä et tule onnelliseksi."
"Etkö siis ole onnellinen levätessäsi rinnoillani?"
"Olen ja en! Salaperäisyys jaloa isääni kohtaan painaa minua kuin jokin rikos tai vääryys.
"Katso, Totila. Nuorekkaan kaunis voimasi ja tulinen rakkautesi eivät eniten vedä minua puoleesi.
"Eniten kiinnittää minua sielusi, avomielinen, päivänpaisteinen, jalo sielusi, josta sydämeni on ylpeä.
"Sinä vaellat tämän synkän maailman läpi kirkkaana ja valoisana kuin valon jumala. Voitonvarman voimasi jalo rohkeus, olentosi lennokkuus ja iloinen suoruus ovat ylpeyteni. Ja suurin onneni on, että kaikki pikkumaisuus, välinpitämättömyys ja halpamaisuus katoavat sinun läheisyydestäsi.
"Rakastan sinua kuin kuolevainen auringonjumalaa, joka on lähestynyt häntä valonsa täydessä loistossa.
"Ja senvuoksi en voi sinussa suvaita mitään salaperäistä tai teeskenneltyä.
"En voi nauttia tämän hetken onneakaan — se on vääryydellä hankittu eikä siis voi kauan kestää."
"Ei, Valeria, eikä niin saa ollakaan.
"Olen aivan samaa mieltä kuin sinä.
"Minäkin vihaan tätä valheellisuutta ja naamioimista enkä enää kestä sitä kauemmin.
"Olen tullutkin lopettaakseni sen.
"Huomenna, huomenna heitän valepukuni ja kerron isällesi asian suoraan."
"Tämä päätös on paras, sillä —"
"Sillä se pelastaa henkesi, nuorukainen!" keskeytti äkkiä syvä ääni ja luolan pimeästä takaosasta tuli esille mies pistäen kirkkaan miekan takaisin tuppeen.
"Isäni!" huudahti Valeria hämmästyneenä, mutta rohkealla mielellä.
Totila pani käsivartensa hänen vyötäisilleen puolustaakseen aarrettaan.
"Pois, Valeria, irti barbaarista", sanoi Valerius viitaten käskevästi kädellään.
"Ei, Valerius", sanoi Totila painaen rakastettuaan kovemmin rintaansa vasten. "Hänen paikkansa on tästä lähtien tällä rinnalla."
"Röyhkeä gootti!"
"Kuule minua, Valerius, äläkä ole meille vihoissasi tämän salaperäisyyden vuoksi. Kuten itse kuulit, olisi se jo huomenna loppunut."
"Onneksesi kuulin sen.
"Vaikka vanhin ystävistäni oli minua varoittanut, en kuitenkaan tahtonut uskoa, että tyttäreni toimii selkäni takana.
"Kun minun täytyi se lopuksikin uskoa, päätin, että saisit verelläsi maksaa viekkautesi.
"Päätöksesi pelasti henkesi.
"Mutta pakene nyt, sillä sinä et saa enää koskaan häntä nähdä." —
Totila aikoi vastata kiivaasti, mutta Valeria ehti ennen häntä.
"Isä", sanoi hän levollisesti mennen miesten väliin, "kuule lastasi.
"En tahdo puolustaa rakkauttani, sillä se ei tarvitse puolustamista. Se on jumalallinen ja välttämätön kuin tähdet. Rakkauteni tähän mieheen on elämäni elämä.
"Sinä tunnet sieluni. Totuus on sille yhtä välttämätön kuin ruumiille ilma. Ja minä sanon sinulle kautta sieluni: en koskaan luovu tästä miehestä."
"Enkä minä koskaan hänestä", huusi Totila tarttuen Valerian oikeaan käteen.
Nuoret seisoivat siinä kuun kirkkaassa valossa vanhuksen edessä pystypäisinä ja päättäväisinä. Heidän jaloista piirteistään ja vartaloistaan kuvastui tällä hetkellä pyhä innostus. Ryhmä oli niin kaunis, että vihastuneen isän sydän alkoi heltyä.
"Valeria, lapseni!"
"Oi, isäni! Sinä olet niin hellästi ja uskollisesti valvonut jokaista askeltani, että vaikka tähän saakka tosin olen valittanut äitini menetystä, tuskin koskaan olen häntä kaivannut.
"Nyt, tällä hetkellä kaipaan häntä ensimmäisen kerran. Nyt tunnen, että tarvitsisin häntä puhumaan puolestani.
"Salli ainakin hänen muistonsa nyt tehdä se.
"Salli minun palauttaa hänen kuvansa sieluusi ja muistuttaa sinulle hetkeä, jolloin kuoleva kutsui sinut viimeisen kerran vuoteensa ääreen ja laski sydämellesi — kuten itse olet usein sanonut — onneni arvokkaimpana testamenttinaan." —
Valerius painoi vasemmalla kädellään otsaansa. Tytär rohkaisi mielensä ja tarttui toiseen. Isä ei vetänyt sitä pois. Nähtävästi oli vanhuksen rinnassa kiivas taistelu käynnissä.
Vihdoin hän sanoi:
"Valeria, olet tietämättäsi lausunut tärkeitä sanoja.
"Tekisin väärin, jos salaisin sinulta sen, mitä aavistaen mainitsit.
"Kuule siis, mitä äitisi minulle kuolinhetkellään puhui.
"Hänen mieltään painoi yhä tuo lupaus, josta kuitenkin olemme sinut aikoja sitten vapauttaneet.
"'Jollei lapsestamme tule taivaan morsianta', sanoi hän, 'niin lupaa minulle ainakin, että hän saa vapaasti valita puolisonsa.'
"'Minä tiedän, kuinka roomalaisia tyttöjä, usein meidänkin säätymme tyttäriä, naitetaan kysymättä ollenkaan heidän mielipidettään tai rakkauttaan. Sellainen liitto on kurjuus maan päällä ja kauhistus Herralle.'
"'Valeriani valitsee jalosti — lupaa minulle, että annat hänet miehelle, jonka hän valitsee, etkä kellekään muulle.'
"Lupasin sen pitäen hänen vapisevaa kättään omassani. —
"Mutta en koskaan anna tytärtäni barbaarille, Italian viholliselle, en, en!"
Ja heilauttaen kiivaasti kättään hän riistäytyi irti tyttärestään.
"Kenties en olekaan kokonaan barbaari, Valerius", sanoi Totila.
"Ainakin olen minä lämpimin roomalaisystävä koko kansastani.
"Usko minua, en teitä vihaa. Ne, joita inhoan, ovat teidän samoin kuin meidänkin vaarallisimmat viholliset — bysanttilaiset."
Se oli sana paikallaan.
Sillä vanha tasavaltalainen vihasi yhtä tulisesti ja sydämensä pohjastaBysanttia kuin hän rakasti vapautta ja Italiaa.
Hän oli ääneti, mutta hänen silmänsä katselivat tutkien nuorukaista.
"Isäni", sanoi Valeria, "lapsesi ei koskaan rakastaisi barbaaria.
"Opi tuntemaan hänet ja jos vielä sittenkin pidät häntä barbaarina — niin en koskaan tahdo hänen omakseen tulla.
"Kaikki jumalat rakastavat häntä ja kaikkien ihmisten täytyy pitää hänestä — sinä et myöskään voi häntä hyleksiä.
"En vaadi sinulta muuta kuin että opit hänet tuntemaan. Päätä sitten itse, onko valintani ollut jalo vai ei."
Hän tarttui isänsä käteen.
"Opi tuntemaan minut, Valerius", pyysi Totila tarttuen sydämellisesti hänen toiseen käteensä.
Vanhus huokasi.
Lopuksi hän sanoi: "Tulkaa kanssani äidin haudalle, joka on tuolla sypressien varjossa.
"Siellä lepää hänen sydämensä uurnassa.
"Muistelkaamme siellä häntä, jalointa naisista, ja rukoilkaamme hänen varjoaan.
"Ja jos rakkautenne on todellista ja valinta on jalo, niin täytän lupaukseni."
Muutamia viikkoja myöhemmin tapaamme Roomassa, Caesar-patsaan kaunistamassa, hyvin tutussa kirjoitushuoneessa prefekti Cetheguksen ja uuden tuttavamme Petroksen, keisarin tai pikemmin keisarinnan lähettilään.
Molemmat miehet olivat vilkkaasti puhellen ja vuorotellen muistellen menneiden aikojen tapahtumia — he olivat opintotovereita, kuten ennen on mainittu — syöneet yksinkertaisen aterian ja tyhjentäneet sen päälle ruukullisen vanhaa massiko-viiniä. Ruokasalista he olivat siirtyneet tähän syrjäiseen työhuoneeseen voidakseen palvelevia orjia pelkäämättä puhella salaisemmistakin asioista.
"Heti, kun olin tullut vakuuttuneeksi siitä", päätti Cethegus kertomuksensa viime aikojen tapahtumista, "että kauheat kertomukset Ravennan rettelöistä olivat vain turhia huhuja, mahdollisesti keksittyjä, joka tapauksessa liioiteltuja, koetin mahdollisuuden mukaan rauhoittaa ystävieni levottomuutta ja innostusta.
"Yltiöpää Lucius Licinius, joka ihailee minua mielettömästi, oli turmella kaiken.
"Herkeämättä hän vaati, että minut valittaisiin diktaattoriksi. Hän pani aivan sananmukaisesti miekan rintaani vasten ja huusi, että minut pitäisi pakottaa pelastamaan isänmaa.
"Hän lörpötteli niin paljon salaisuuksiamme, että onneksi tumma korsikalainen — joka näyttää olevan barbaarien ystävä, kenenkään aavistamatta, mistä syystä — luuli häntä päihtyneemmäksi kuin hän olikaan.
"Vihdoin saapui tieto Amalasuntan palaamisesta ja sitten rauhoittui vähitellen kansa ja senaatti."
"Mutta sinä", sanoi Petros, "olit toisen kerran pelastanut Rooman barbaarien kostolta — unohtumaton ansiotyö, josta koko maailman, etupäässä hallitsijattaren, täytyy sinua kiittää."
"Hallitsijatar, — naisparka!" sanoi Cethegus olkapäitään kohauttaen. "Kuka tietää, kuinka kauan gootit tai Bysantin hallitsija sallivat hänen olla valtaistuimella."
"Mitä sanot? Olet suuresti erehtynyt", huudahti Petros innokkaasti. "Minun lähettilästoimeni tarkoitus on etupäässä tukea hänen valtaistuintaan. Aioin juuri kysyä sinulta neuvoa, miten sen parhaiten voisin tehdä", lisäsi hän viekkaasti.
Mutta Cethegus nojasi päätään takanaan olevaan marmoriseinään ja katsoi lähettilääseen hymyillen. "Oi, Petros, Petros", sanoi hän, "miksi teeskentelet? Luulin, että tunnemme toisemme paremmin."
"Mitä tarkoitat?" kysyi bysanttilainen hämillään.
"Tarkoitan, ettemme turhaan tutkineet yhdessä historiaa ja lakitiedettäBerytuksessa ja Ateenassa.
"Tarkoitan, että jo silloin nuorukaisina, kun huviksemme kävelimme tai keskustelimme tieteistä lukemattomia kertoja, tulimme siihen johtopäätökseen, että keisarin olisi karkoitettava barbaarit Italiasta ja taas hallittava sekä Roomaa että Bysanttia.
"Ja kun vieläkin ajattelen samalla lailla, et liene sinäkään mieltäsi muuttanut."
"Minun mielipiteeni täytyy tietysti olla sama kuin hallitsijanikin jaJustinianus —"
"Tahtoo tietysti kaikin mokomin säilyttää barbaarien vallan Italiassa."
"Se on totta", sanoi kaunopuhuja hämillään, "mutta voi sattua tapauksia —"
"Petros", huudahti Cethegus ojentautuen pystyyn, "älä viitsi enää syöttää minua lauseparsilla ja valheilla. Ne eivät pysty minuun.
"Näetkö, Petros, sinä teet taas vanhan virheesi: olet liian viekas ollaksesi viisas. Sinä arvelet, että aina täytyy valehdella eikä sinulla ole koskaan rohkeutta puhua totta.
"Mutta valehdella pitää vain silloin, kun on varma valheestaan. Kuinka luulet voivasi uskotella minulle, ettei keisari halua Italiaa tekaisin.
"Hänen aikomuksensa kukistaa hallitsijatar tai antaa hänen olla valtaistuimella, riippuu vain siitä, luuleeko hän parhaiten pääsevänsä päämääräänsä ilman häntä, vai hänen avullaan.
"Minun ei tietenkään pitäisi saada tietää, mitä keisari aikoo.
"Mutta tiedätkö, kaikista kieroilemisistasi huolimatta voin nyt, kun kerran olemme yhdessä, sanoa sinulle päin silmiä, mitä keisari aikoo."
Ilkeä ja katkera hymy väreili lähettilään huulilla.
"Keskustelutaitosi on yhtä osuva kuin Ateenassa", sanoi hän myrkyllisesti.
"Niin on ja sinä tiedät, että Ateenassa olin minä aina ensimmäinen,Prokopius toinen ja sinä vasta kolmas."
Silloin Syphax astui sisään.
"Hunnutettu nainen", ilmoitti hän, "odottaa sinua Zeus-salissa."
Iloissaan siitä, että tämä keskustelu keskeytyi, sillä hän tunsi prefektin itseään etevämmäksi, irvisteli Petros:
"No, toivotan onnea sellaisen keskeytyksen vuoksi."
"Niin, mutta itsellesi", sanoi Cethegus hymyillen ja meni ulos.
"Saat vielä katua pilkkaasi, kopea mies", ajatteli bysanttilainen.
Cethegus tapasi salissa, joka oli saanut nimensä ateenalaisen Glykonin veistämän kauniin Zeus-patsaan mukaan, komeaan goottilaiseen pukuun puetun naisen. Prefektin astuessa sisään hän heitti taaksepäin ruskean vaippansa hilkan.
"Ruhtinatar Gotelindis", sanoi Cethegus hämmästyneenä, "mikä tuo teidät luokseni?"
"Kosto", vastasi käheä, ruma ääni ja ruhtinatar meni hänen luokseen.
Ruhtinattaren kasvonpiirteet olivat terävät, mutta eivät silti rumat. Häntä olisi voitu sanoa kauniiksikin, jollei vasen silmä olisi ollut poissa ja koko vasen poski suuren arven rumentama. Haava näytti vuotavan joka kerta, kun tämän intohimoisen naisen poskiin nousi puna. Hän puhui kiihkeästi ja takoi nyrkkiä joka sanalleen.
Jäljellä olevasta harmaasta silmästä hehkui sellainen leppymätön viha, että Cethegus astui ehdottomasti askeleen taaksepäin.
"Kostoko?" kysyi hän. "Kenelle?"
"Sen saat sittemmin tietää.
"Suo anteeksi", sanoi hän koettaen tyyntyä, "että häiritsen teitä.
"Ystäväsi Petros, bysanttilainen kaunopuhuja, on luonasi, eikö olekin?"
"On. Mistä sinä —"
"Näin hänen ennen coenaa tulevan portistasi sisään", sanoi hän välinpitämättömän näköisenä.
"Se ei ole totta", sanoi Cethegus itsekseen. "Minähän laskin hänet sisään puutarhaportin kautta.
"Nuo molemmat ovat siis päättäneet tavata toisensa täällä.
"Minun ei pitäisi aavistaa sitä.
"Mutta mitä asiaa heillä on minulle?"
"En tahdo kauan vaivata sinua", jatkoi Gotelindis. "Minulla on vain yksi kysymys tehtävänä sinulle. Vastaa aivan lyhyesti.
"Voin kukistaa tuon naisen — Teoderikin tyttären — ja minä tahdon sen tehdä. Oletko minun puolellani vai minua vastaan?"
"Ahaa, Petros-ystävä", ajatteli prefekti, "nyt tiedän jo, mitä sinulla on Amalasuntan kanssa tekemistä.
"Mutta katsokaamme, kuinka pitkällä he jo ovat."
"Gotelindis", sanoi hän arvellen, "sinä tahdot kukistaa hallitsijattaren — sen kyllä uskon — mutta epäilen, voitko sen todella tehdä."
"Kuule ja päätä sitten, voinko sen tehdä.
"Hän on murhauttanut nuo kolme herttuaa."
Cethegus kohautti olkapäitään: "Monihan sitä epäilee."
"Mutta minä voin sen todistaa."
"Tuskin", arveli Cethegus epäillen.
"Herttua Thulun ei kuollut heti, kuten tiedät.
"Hänen kimppuunsa hyökättiin aemiläisellä tiellä lähellä minun huvilaani Tannetumissa. Uudisasukkaani löysivät hänet ja toivat hänet talooni.
"Kuten tiedät, oli hän serkkuni — minähän olen baltien sukua. — Hän kuoli käsiini."
"No, mitä sairas houraili haavakuumeessaan."
"Ei hänellä ollut haavakuumetta.
"Herttua Thulun sai kaatuessaan isketyksi murhaajaa miekallaan. Tämä ei päässyt pitkälle pakoon. Uudisasukkaani hakivat häntä ja löysivät hänet kuoleman kielissä läheisestä metsästä. Hän tunnusti minulle kaikki."
Cethegus puristi hiukan huuliaan yhteen. "No, mitä hän sanoi?"