Italialaiset ja gootit eivät voineet aavistaakaan, että sillä aikaa, kun he söivät ja joivat linnan juomasalissa, heidän yläpuolellaan kuninkaan huoneissa oli parhaillaan käynnissä keskustelu, jossa ratkaistiin heidän ja heidän valtakuntansa kohtalo.
Bysanttilainen lähettiläs oli huomaamatta lähtenyt heti kuninkaan jäljessä, jonka kanssa hän sitten kauan salaa keskusteli ja kirjoitti.
Vihdoin he näyttivät sopineen kaupoistaan ja Petros aikoi vielä kerran lukea sen, mitä he olivat yhdessä päättäneet ja kirjoittaneet. Mutta kuningas keskeytti hänet. "Seis", sanoi pieni mies, joka näytti aivan hukkuvan laajaan purppuravaippaansa, "seis — vielä eräs seikka." Hän nousi taiteellisesti tehdyltä tuoliltaan, hiipi huoneen läpi ja nosti oviverhon syrjään nähdäkseen, oliko siellä kuuntelijoita.
Sitten hän palasi rauhoittuneena takaisin ja tarttui hiljaa bysanttilaisen käsivarteen.
Pronssinen lamppu loi vedossa lepattavaa valoaan ruman miehen keltaiselle, kuivaneelle iholle ja hänen siristeleviin silmiinsä.
"Vielä eräs seikka. Jos nämä hyödylliset muutokset saadaan aikaan, — on hyvä, vieläpä tarpeellista muutosten aikaansaamiseksi, että muutamia ylpeimmistä barbaareistani tehdään vaarattomiksi."
"Olen sitä jo miettinyt", sanoi Petros.
"Ensiksi vanha, puoleksi pakanallinen asemestari, raju Hildebad, kylmäVitiges —"
"Sinä tunnet hyvin väkesi", irvisteli Teodahad, "sinä olet katsellut tarkoin ympärillesi.
"Mutta", kuiskasi hän Petroksen korvaan, "on eräs, jota et ole maininnut, ja joka on ensimmäiseksi saatava tieltä."
"Kuka?"
"Kreivi Teja, Tagilan poika."
"Onko tuo surumielinen uneksija niin vaarallinen?"
"Vaarallisin kaikista.
"Ja minun mieskohtainen viholliseni. Hänen isänsä oli jo viholliseni."
"Mistä se johtui?"
"Hän oli naapurini Florentiassa.
"Tahdoin välttämättömästi hänen maatilansa — turhaan pyysin häntä luopumaan niistä.
"Ja", hän hymyili viekkaasti, "lopuksi ne sittenkin joutuivat omikseni.
"Pyhä kirkko tuomitsi hänen rikollisen avioliittonsa, riisti häneltä tilukset ja antoi ne minulle halvalla.
"Olin hiukan avustanut kirkkoa oikeusjutussa — ystäväsi, Florentian piispa voi kertoa sinulle asian tarkemmin."
"Ymmärrän", sanoi Petros, "miksi barbaari ei antanut sinulle tiluksiaan hyvällä? Tietääkö Teja —?"
"Ei hän tiedä.
"Mutta hän vihaa minua jo senkin vuoksi, että minä — ostin tilukset.
"Hän katselee minua aina karsaasti.
"Tuo musta uneksija on mies, joka voi tappaa vihollisensa vaikkaJumalan jalkojen juuressa."
"Vai niin?" sanoi Petros tullen yhtäkkiä hyvin miettiväiseksi.
"No, hänestä on tarpeeksi juteltu. Ei hän sinua vahingoita.
"Salli minun vielä kerran lukea sopimus kohta kohdalta. Sitten saat sen allekirjoittaa.
"Ensiksi. Kuningas Theodahad luopuu vallastaan Italiaan ja siihen kuuluviin saariin ja seuraaviin goottilaisen valtakunnan maakuntiin, nimittäin Dalmatiaan, Liburniaan, Istriaan, toiseen Pannoniaan, Saviaan, Noricumiin, Rhaetiaan ja Gallian goottilaisiin alueihin, keisari Justinianuksen ja hänen jälkeläistensä hyväksi Bysantin valtaistuimella. Hän sitoutuu luovuttamaan Ravennan, Rooman, Napolin ja kaikki muut valtakunnan linnoitukset vastustuksetta keisarin käsiin."
Teodahad nyökäytti päätään.
"Toiseksi. Kuningas Teodahad vaikuttaa kaikin voimin siihen suuntaan, että koko goottien sotajoukko viedään aseitta ja pienissä erissä Alppien yli. Vaimot ja lapset saavat keisarillisen sotapäällikön harkinnan mukaan seurata joukkoa tai mennä orjiksi Bysanttiin. Kuningas pitää huolen siitä, että goottien vastustus tulee tehottomaksi.
"Kolmanneksi. Korvaukseksi keisari Justinianus sallii kuningas Theodahadin ja hänen puolisonsa pitää kuninkaallisen arvonsa ja neljänneksi —"
"Tämän kohdan tahdon lukea omin silmin", keskeytti Teodahad ottaen asiapaperit käsiinsä.
"Neljänneksi keisari antaa goottien kuninkaalle ei ainoastaan kaikkia tiluksia ja aarteita, jotka tämä voi yksityisomaisuudekseen todistaa, vaan myös koko goottien valtakunnanrahaston, jossa on yksistään rahaksi lyötyä kultaa neljäkymmentätuhatta naulaa. Hän antaa sitäpaitsi hänelle perinnölliseksi omaisuudeksi koko Tuscian Pistoriasta Caereen ja Populoniasta Clusiumiin saakka sekä lopuksi luovuttaa hänelle puolet kaikista tämän sopimuksen nojalla oikealle hallitsijalleen siirtyneen valtakunnan valtion-tuloista. — Sano, Petros, luuletko minun voivan vaatia kolmea neljäsosaa valtiontuloista?" — —
"Voithan sinä vaatia, mutta epäilen, suostuuko Justinianus siihen. Olen jo mennyt paljon yli valtuuksieni."
"Sanelen ainakin vaatimukseni", sanoi kuningas, muuttaen luvun."Justinianuksen täytyy suostua siihen tai myöntää minulle muita etuja."
Petroksen huulilla leikitteli petollinen hymy.
"Sinä olet viisas kaupantekijä, kuningas. —
"Mutta nyt sinä ainakin lasket väärin", sanoi hän itsekseen.
Silloin kuului hameenlaahuksen kahinaa marmorikäytävästä ulkopuolelta ja huoneeseen tuli Amalasunta, pitkä musta vaippa päällään ja musta, hopeaisilla tähdillä koristettu harso silmillään, kasvoiltaan kalpeana, mutta jaloryhtisenä. Hän oli kuningatar kruununsa menettämisestä huolimatta. Surun jalostava ylevyys kuvastui hänen kalpeista piirteistään.
"Goottien kuningas", sanoi hän, "suo anteeksi, että ilojuhlanasi vielä kerran ilmestyy eteesi synkkä varjo kuolleitten valtakunnasta. Tämä on viimeinen kerta."
Molemmat miehet hämmästyivät nähdessään hänet.
"Kuningatar", — änkytti Teodahad.
"Kuningatar. Jospa en koskaan olisi ollut kuningatar.
"Serkku, minä tulen jalon poikani sarkofagin äärestä, jossa olen katunut sokeuttani ja kaikkia pahoja tekojani.
"Tulin sinun luoksesi, goottien kuningas, varoittaakseni sinua samanlaisesta sokeudesta ja samanlaisista pahoista töistä."
Teodahadin epävarmat silmät väistivät hänen vakavaa, tutkivaa katsettaan.
"Huono vieras on mies", jatkoi Amalasunta, "jonka näen täällä keskiyön aikana uskottunasi.
"Ruhtinas ei löydä onneaan muualta kuin kansansa keskuudesta. Liian myöhään sen huomasin, liian myöhään itseeni nähden, mutta toivoakseni en liian myöhään kansaani nähden.
"Älä luota Bysanttiin. Se on kilpi, joka painaa suojeltavansa maahan."
"Sinä teet puheellasi vääryyttä", sanoi Petros, "ja olet kiittämätön."
"Kuninkaallinen serkkuni, älä suostu tämän miehen vaatimuksiin.
"Älä myönnä sitä, minkä minä kielsin.
"Meidän pitäisi luovuttaa Sisilia ja antaa kolme tuhatta sotilasta keisarin käytettäväksi hänen sotiaan varten — minä hylkäsin sen inhoten.
"Minä näen", sanoi hän osoittaen pergamenttia, "että olet jo tehnyt sopimuksen hänen kanssaan.
"Peruuta se, bysanttilainen pettää sinua."
Huolestuneena Teodahad otti asiapaperit käteensä ja katsahti epäluuloisesti Petrosta.
Tämä meni Amalasuntan luo ja sanoi:
"Mitä sinulla on täällä tekemistä, eilinen kuningatar?
"Tahdotko puolustaa tämän valtakunnan hallitsijaa?
"Sinun aikasi ja valtasi ovat olleet ja menneet."
"Jätä meidät", sanoi Teodahad rohkaistuneena.
"Minä teen, mitä hyväksi näen.
"Sinä et voi saada minua erotetuksi bysanttilaisista ystävistäni.
"Katso näitä papereita. Silmiesi edessä liittomme päätetään."
Hän näytti nimeään sopimuksen alla.
"Sinä tuletkin parhaaseen aikaan voidaksesi panna nimesi tähän todistajaksi", sanoi Petros.
"Ei", sanoi Amalasunta katsellen uhkaavasti molempia miehiä, "tulin parhaaseen aikaan voidakseni tehdä tyhjäksi suunnitelmanne.
"Lähden täältä suoraa päätä sotajoukon luo, kansankokoukseen, joka piakkoin pidetään Regetassa.
"Siellä ilmoitan koko kansalle sinun salahankkeesi, Bysantin juonet ja tuon heikon ruhtinaan petollisuuden."
"Sitä et voi tehdä", sanoi Petros rauhallisesti, "syyttämättä itseäsi."
"Minä aionkin syyttää itseäni.
"Tunnustan kaikki hulluuteni, verisen rikoksenikin ja tahdon mielelläni kärsiä ansaitsemani kuoleman.
"Mutta tämä itsesyytökseni varoittaa kansaani ja säikäyttää sen valveille Etnasta Alpeille saakka. Teitä vastaan asettuu kokonainen maailma aseita, ja minä pelastan kuolemallani gootit vaarasta, johon heidät eläessäni syöksin."
Jalo innostus kasvoillaan hän riensi huoneesta.
Teodahad katseli masentuneena lähettilästä saamatta sanaakaan suustaan.
"Neuvo, auta —", änkytti hän vihdoin.
"On olemassa vain yksi neuvo.
"Raivostunut ruhtinatar syöksee itsensä ja meidät turmioon, jos hänen annetaan toimia vapaasti.
"Hän ei saa täyttää uhkaustaan.
"Siitä on sinun pidettävä huoli."
"Minunko?" huusi Teodahad kauhuissaan. "En minä mitään voi.
"Missä on Gotelindis?
"Hän yksin voi auttaa."
"Entä prefekti", sanoi Petros — "lähetä häntä noutamaan."
Heti kutsuttiinkin mainitut henkilöt juomasalista heidän luokseen. Petros kertoi heille ruhtinattaren sanat, mainitsematta kuitenkaan prefektille, että sopimus oli ollut varsinaisena syynä Amalasuntan päätökseen.
Tuskin Petros oli saanut asian kerrotuksi, kun kuningatar huudahti:
"Hyvä on! Hän ei saa täyttää uhkaustaan.
"Hänen joka askeltaan täytyy vartioida, hän ei saa Ravennassa puhua kenenkään gootin kanssa — hän ei saa lähteä palatsista. Se ennen kaikkea."
Hän riensi ulos lähettääkseen uskollisimmat orjansa vartioiksiAmalasuntan oven eteen.
Pian hän palasi takaisin.
"Hän rukoilee ääneen huoneessaan", sanoi hän ylenkatseellisesti. "Ylös,Cethegus, tehkäämme hänen rukouksensa turhiksi."
Oven vieressä marmoripatsaaseen nojaten, kädet ristissä rinnallaCethegus oli kuunnellut keskustelua ääneti ja miettien.
Hän huomasi välttämättömäksi taas koota tapahtumien langat käteensä ja vetää ne tiukemmalle.
Hän huomasi Bysantin siirtyvän etusijalle — niin ei saisi käydä.
"Puhu, Cethegus", sanoi Gotelindis. "Mikä nyt on kaikista tärkeintä?"
"Selvyys", vastasi tämä kohottautuen pystyyn.
"Jokaisessa liitossa täytyy olla selvillä tarkoitusperä, jokaisen liittolaisen erityinen tarkoitusperä, muuten liittolaiset epäilevät toinen toistaan.
"Teillä on omat tarkoitusperänne — niin on minullakin.
"Teidän tarkoitusperänne ovat selvillä. Olen ne äskettäin teille maininnut. Sinä, Petros, tahdot, että keisari Justinianus hallitsisi Italiaa goottien asemesta. Te, Gotelindis ja Teodahad, hyväksytte sen, kun saatte korvaukseksi koston, rahaa ja arvonimiä.
"Mutta minulla — minulla on myöskin tarkoitusperäni. Mitäpä sitä salaisin.
"Viekas ystäväni Petros, et kai toki usko, että ainoana kunnianhimonani olisi sinun välikappaleenasi oleminen ja senaattorinarvon saaminen Bysantissa.
"Minulla on siis tarkoitusperä. Teidän kolmen yhteinen viekkaus ei sitä koskaan keksisi, koska se on niin yksinkertainen.
"Minun itseni on se teille ilmoitettava.
"Kivettyneellä Cetheguksellakin on vielä rakastettu, se on Italia.
"Senvuoksi haluaa hän, kuten tekin, saada gootit karkoitetuiksi tästä maasta.
"Mutta hän ei, kuten te, tahdo keisari Justinianusta ehdottomasti heidän sijalleen. Hän ei tahdo pisaraa sateen sijaan.
"Kaikista mieluimmin tahtoisin minä, parantumaton tasavaltalainen, karkoittaa barbaarit päästämättä teitä heidän sijalleen. — Sinä tiedät Petros, että olimme molemmat tasavaltalaisia kahdeksantoista vuotta sitten Ateenan koulussa ja se olen vieläkin, mutta sinun ei tarvitse sitä kertoa herrallesi keisarille, sillä olen itse siitä hänelle kirjoittanut.
"Ikävä kyllä se ei käy päinsä; me tarvitsemme teidän apuanne. Mutta minä tahdon supistaa apunne mahdollisimman vähään.
"Bysanttilainen sotajoukko ei saa tulla tänne kuin aivan hätätilassa, ja silloinkin saa se tämän maan vain italialaisten kädestä.
"Italia on oleva pikemmin italialaisten lahjoittama kuin Justinianuksen valloittama maa. Me emme välitä siunauksesta, jonka Bysantti lähettää vapauttamiinsa maihin veronkantajain ja sotapäällikköjen muodossa. Tahdomme teiltä suojaa emmekä hirmuvaltaa."
Petroksen suupieliin ilmestyi hymy, jota Cethegus ei näyttänyt huomaavan. Hän jatkoi:
"Kuulkaa ehtoni!
"Minä tiedän, että Belisarius on mukanaan sotajoukko ja laivastoSisilian luona.
"Hän ei saa laskea maihin.
"Hänen on palattava kotiin.
"En tarvitse Belisariusta Italiassa.
"En ainakaan, ennenkuin itse hänet kutsun.
"Ja jollet sinä, Petros, lähetä hänelle palaamiskäskyä, eroavat tiemme.
"Minä tunnen Belisariuksen ja Narseksen ja heidän sotilasvaltansa ja tiedän kuinka lempeitä isäntiä gootit ovat.
"Minä säälin Amalasuntaa. Hän oli kuin äiti kansalleni.
"Valitkaa siis, valitkaa joko Belisarius tai Cethegus.
"Jos Belisarius laskee maihin, on Cethegus ja koko Italia Amalasuntan ja goottien puolella. Sittenpähän nähdään, saatteko valloitetuksi tuumaakaan tästä maasta.
"Jos valitsette Cetheguksen, niin hän musertaa barbaarian vallan ja Italia antautuu keisarin alamaiseksi hänen vapaana puolisonaan, vaan ei orjattarenaan. Valitse, Petros."
"Kopea mies", sanoi Gotelindis, "sinä uskallat asettaa ehtoja meille, kuningattarellesi." Hän kohotti kätensä uhkaavasti. Mutta Cethegus tarttui siihen rautakädellä ja painoi sen levollisesti alas.
"Leikki pois, yhden päivän kuningatar.
"Täällä tekevät Italia ja Bysantti sopimusta.
"Jos sinä unohdat voimattomuutesi, täytyy sinua siitä muistuttaa.
"Sinä istut valtaistuimella vain niin kauan kuin sinua pidetään."
Hän seisoi vihastuneen naisen edessä niin majesteetillisena, ettei tämä kyennyt vastaamaan mitään.
Mutta katseesta välähti sammumaton viha.
"Cethegus", sanoi Petros, joka sillä välin oli tehnyt päätöksensä, "olet oikeassa.
"Bysantin täytyy tällä hetkellä etupäässä saada sinut puolelleen, sillä ilman sinun apuasi ei se pysty mihinkään.
"Jos Belisarius palaa, rupeatko kokonaan ja ehdottomasti puolellemme?"
"Ehdottomasti."
"Entä Amalasunta?"
"Hänet jätän teidän käsiinne."
"Hyvä", sanoi bysanttilainen, "minä suostun."
Hän kirjoitti vahataululle lyhyesti määräyksen Belisariuksen kotiin palaamisesta ja antoi sitten taulun prefektille.
"Saat itse toimittaa määräyksen perille."
Cethegus luki sen tarkoin.
"Hyvä on", sanoi hän pistäen taulun povelleen, "asia on siis päätetty."
"Milloin Italia ryhtyy taisteluun barbaareita vastaan?" kysyi Petros.
"Ensi kuun alkupäivinä. Minä menen Roomaan. Voikaa hyvin."
"Sinä menet etkä auta meitä tuon naisen — Teoderikin tyttären tuhoamisessa", sanoi kuningatar katkerasti. "Säälitkö sinä taas häntä?"
"Hänen tuomionsa on julistettu", sanoi Cethegus ovella mennessään."Tuomari lähtee — pyöveli alkakoon työnsä."
Hän meni ylpein askelin ulos.
Silloin tarttui Teodahad, joka oli hämmästyksestä äänettömänä kuunnellut bysanttilaisen kaupantekoa, huolestuneena tämän käteen.
"Petros", huusi hän, "kautta jumalan ja kaikkien pyhimysten, mitä olet tehnyt?
"Meidän sopimuksemme riippuu kokonaan Belisariuksesta, jonka sinä nyt palautat kotiin."
"Ja annat tuon kopean riemuita", sanoi Gotelindis hampaitaan kiristellen.
Mutta Petros hymyili. Viekas voitonvarmuus loisti hänen kasvoistaan.
"Olkaa huoletta", sanoi hän, "tällä kertaa on hän voitettu. PilkattuPetros voitti tällä kertaa voittamattoman Cetheguksen."
Hän tarttui Teodahadin ja Gotelindiksen käsiin, veti heidät luokseen, katsahti ympärilleen ja kuiskasi sitten:
"Tuon Belisariukselle lähetetyn kirjeen alussa oli pieni piste. Se merkitsee: kirje ei ole pätevä, se on vain olosuhteiden pakosta kirjoitettu.
"Niin, niin. Bysantin hovissa oppii kirjoitustaidon."
Kaksi Teodahadin ja Petroksen yöllisen keskustelun jälkeistä päivää Amalasunta vietti jonkinlaisessa todellisessa tai luulotellussa vankeudessa.
Joka kerta kun hän lähti huoneestaan tai kääntyi johonkin palatsin käytävään, luuli hän huomaavansa, että hänen taakseen tai viereensä ilmestyi ja taas hiipien katosi haamuja, joiden tarkoituksena näytti olevan vartioida häntä, mutta samalla pysytelläitse huomaamattomina. Hän pääsi tuskin poikansa haudallekaan vartioimatta.
Turhaan hän kyseli Vitigestä ja Tejaa. Näiden sanottiin kruunausjuhlan jälkeisenä päivänä lähteneen kaupungista kuninkaan asioille.
Hänen sieluaan painoi yksinäisyyden sekä samalla vaarallisten vihollisten läheisyyden tunne.
Tummat ja synkät syksyiset sadepilvet peittivät taivaan Ravennan kohdalla, kun Amalasunta kolmannen päivän aamuna nousi unettomalta vuoteeltaan.
Kammottava tunne hiipi hänen sieluunsa, kun hän mentyään himmeästä lasista tehdyn akkunan luo, näki korpin lähtevän lentoon akkunalaudalta ja käheästi rääkkyen katoavan puiston toiselle puolen.
Ruhtinatar tunsi, että hänen sielunsa oli murtunut viime päivien tuskasta, pelosta ja katumuksesta. Hän ei voinut poistaa sielustaan kolkkoa tunnelmaa, jota merikaupungin edustalla olevista laguuneista nouseva aikainen syyssumu lisäsi.
Huoaten hän katseli silmiensä edessä avautuvaa harmaata suomaisemaa.
Hänen sydäntään raskauttivat katumus ja suru.
Hänen ainoana lohduttavana ajatuksenaan oli, että hän vapaaehtoisesti syyttämällä itseään ja nöyrtymällä koko kansan edessä voisi uhraamalla henkensä pelastaa valtakunnan.
Sillä hän oli aivan varma siitä, että kolmen herttuan sukulaiset ja verikostajat täyttäisivät velvollisuutensa.
Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena hän kulki palatsin autioiden salien ja käytävien läpi — tällä kertaa vartioimatta, kuten hän luuli — alas poikansa hautaholviin vahvistaakseen siellä päätöstään katumuksesta ja sovituksesta kansan edessä.
Kun hän palasi holvista ja poikkesi erääseen pimeähköön holvikäytävään, ilmestyi äkkiä eräästä seinäkomerosta mies orjanpuvussa — hän luuli usein ennenkin nähneensä nuo kasvot — pisti hänen käteensä pienen vahataulun ja katosi.
Hän tunsi heti — Cassiodoruksen käsialan —.
Hän arvasi myöskin heti, kuka kirjeentuoja oli. Se oli Dolios, hänen uskollisen ministerinsä kirjuriorja.
Kätkien nopeasti taulun hän riensi huoneeseensa. Siellä hän luki:
"Minä erosin sinusta tuskaisin mielin, mutta en vihoissani.
"En tahdo, että lähdet täältä katumusta tekemättä ja että kuolematon sielusi joutuu kadotukseen.
"Pakene tästä palatsista, tästä kaupungista. Henkesi on vaarassa.
"Sinä tunnet Gotelindiksen ja hänen vihansa.
"Älä luota kehenkään muuhun kuin kirjuriini ja mene päivän laskiessaVenus-temppelin luo puutarhaan.
"Siellä odottaa sinua kantotuolini, joka saattaa sinut turvaan huvilaani Bolsena-järven saarella. Seuraa neuvoani ja luota siihen."
Liikuttuneena Amalasunta antoi kätensä vaipua alas. "UskollinenCassiodorus", kuiskasi hän.
Hän ei ollut kokonaan hylännyt häntä.
Hän huolehti yhä edelleen ystävänsä elämästä.
Ja tuo ihana huvila sinisen Bolsena-järven yksinäisellä saarella.
Siellä hän oli monta, monta vuotta sitten Cassiodoruksen vieraana nuoruutensa kukoistuksessa viettänyt häänsä Eutarikin, jalon amelungin kanssa. Siellä hän oli viettänyt nuoruutensa ylpeimmät päivät vallan ja kunnian loisteen ympäröimänä.
Hänen kova, mutta nyt onnettomuuksien pehmentämä mielensä ikävöi paikkoja, joissa hän oli elämänsä iloisimmat hetket viettänyt.
Tämäkin tunne kehoitti häntä seuraamaan Cassiodoruksen neuvoa, mutta vielä enemmän pelko — ei hengestään, sillä hän tahtoi kuolla, vaan — siitä, että vihollisten nopea toiminta estäisi häntä varoittamasta kansaansa ja pelastamasta valtakuntaa turmiosta.
Lopuksi hän otti huomioon senkin, että tie Regetaan Rooman luona, missä piakkoin pidettäisiin tavanmukainen goottien syys-kansankokous, kulki Bolsena-järven ohi.
Siihen suuntaan matkustaminen jouduttaisi siis vain hänen suunnitelmansa toimeenpanoa.
Mutta ollakseen varma kaikkien tapauksien varalta, ollakseen varma siitä, että hänen varoituksensa tulisi kansan kuuluviin, vaikkei hän itse pääsisikään matkansa perille, hän päätti kirjeellisesti ripittäytyä Cassiodorukselle, jonka tapaamista huvilassa hän ei pitänyt ollenkaan varmana, ja paljastaa hänelle kaikki bysanttilaisten ja Teodahadin suunnitelmat.
Lukittujen ovien takana hän kirjoitti tuskallisen tunnustuksensa. Kuumia kiitollisuuden ja katumuksen kyyneliä tippui pergamentille, jonka hän huolellisesti sulki sinetillä ja antoi uskollisimmalle orjalleen vietäväksi Squillaciumin luostariin Apuliassa, missä Cassiodorus tavallisesti oleskeli.
* * * * *
Hitaasti kuluivat odottavan ruhtinattaren mielestä päivän hetket.
Hän oli koko sielustaan ottanut vastaan ystävänsä tarjoaman käden.
Muistot ja toivo kuvasivat hänelle kilpaa Bolsena-järven saarta suloiseksi turvapaikaksi, siellä hän toivoi saavansa levon ja rauhan.
Hän pysytteli huolellisesti huoneessaan, etteivät hänen vartijansa rupeaisi epäilemään ja mahdollisesti estäisi hänen pakoaan.
Vihdoin aurinko laski.
Kevein askelin Amalasunta riensi, viitaten orjattarensa pois luotaan ja kätkien valkoisen vaippansa alle vain muutamia koruja ja asiapapereita, makuuhuoneestaan leveään pylväskäytävään, joka johti puutarhan portaille.
Hän vapisi pelosta luullen täällä tavallisuuden mukaan kohtaavansa hiipivän vakoilijan, joka mahdollisesti pysäyttäisi hänet.
Hän katseli tuon tuostakin ympärilleen, hän silmäili varovaisesti kuvapatsaiden komeroihinkin — kaikkialla oli tyhjää, ei ainoakaan vakoilija seurannut hänen askeleitaan.
Huomaamatta hän pääsi palatsista puutarhaan johtavien portaiden ylimmälle astuimelle, josta oli vapaa näköala puutarhaan.
Hän katseli tarkoin lyhintä Venus-temppelin luo vievää tietä.
Se oli vapaa.
Ainoastaan kuihtuneet lehdet putoilivat huokailevista plataaneista karisten hiekkakäytävälle ja tuuli, joka ajeli toiselta puolen puutarhanmuuria sumua ja pilviä aavemaisina joukkoina, pyöritteli niitä. Autiossa puutarhassa ja sen harmaassa hämärässä tuntui kammottavalta.
Ruhtinatarta puistatti. Kylmä iltatuuli repi hänen harsoaan ja vaippaansa. Hän katsahti vielä arasti taakseen palatsin synkkiin, raskaisiin kivikasoihin, palatsin, jossa hän oli ylpeänä hallinnut ja josta hän pakeni yksin, arkana ja vainottuna kuin pahantekijä.
Hän ajatteli poikaansa, joka lepäsi tuon palatsin holvissa. —
Hän ajatteli tytärtään, jonka hän oli karkoittanut läheisyydestään.
Tuska yritti hetkeksi vallata hylätyn naisen. Hän horjui ja pysytteli vain vaivoin pystyssä portaiden marmorikaiteen varassa. Kuumeenväristys vavautti hänen ruumistaan ja yksinäisyyden tunne ahdisti hänen sieluaan.
"Mutta kansani", sanoi hän itsekseen, "ja katumukseni — se minun on täytettävä".
Tämän ajatuksen vahvistamana hän riensi portaita alas ja poikkesi murattiköynnösten kattamaan käytävään, joka vei läpi puutarhan Venus-temppelille.
Hän käveli nopeasti kuitenkin vavahtaen joka kerta, kun tuuli puhalsi kahisevia lehtiä sivukäytäviltä.
Hengästyneenä hän saapui pienen temppelin luo ja silmäili ympärilleen.
Mutta ei missään näkynyt kantotuolia eikä orjia. Kaikkialla oli hiljaista. Plataanien oksat vain huokailivat tuulen käsissä.
Äkkiä kajahti hänen korvaansa aivan läheltä hevosen hirnunta.
Hän kääntyi ympäri. — Temppelin varjosta tuli nopeasti esille mies.
Tämä oli Dolios, joka antoi hänelle merkin silmäillen varovasti ympärilleen.
Nopeasti ruhtinatar meni hänen luokseen ja seurasi häntä kulman ympäri. Siellä oli Cassiodoruksen tuttu gallialainen matkavaunu, mukava ja siro carruca, jonka kaikilla neljällä sivulla oli hienoilla puuveistoksilla koristetut, syrjälle vedettävät ristikkoluukut. Rattaiden eteen oli valjastettu kolme nopeata belgialaista hevosta.
"Meidän täytyy kiiruhtaa, ruhtinatar", kuiskasi Dolios nostaen hänet pehmeille patjoille.
"Kantotuoli on liian hidaskulkuinen paetessasi vihollisiasi.
"Hiljaa ja nopeasti, ettei kukaan huomaa meitä."
Amalasunta katsahti vielä kerran ympärilleen.
Dolios avasi puutarhan portin ja ajoi vaunut siitä ulos.
Silloin ilmestyi pensastosta kaksi miestä. Toinen nousi ajajan paikalle ja toinen portin luona seisovan satuloidun hevosen selkään. Amalasunta tunsi miehet Cassiodoruksen uskollisiksi orjiksi. Ne olivat, samoin kuin Dolioskin, aseilla varustetut.
Dolios sulki huolellisesti puutarhan portin ja laski vaunun luukut alas.
Sitten hän hyppäsi oman ratsunsa selkään ja paljasti miekkansa.
"Eteenpäin", huusi hän.
Ja pieni joukko lähti kiitämään kuin kuolemaa pakoon.
Ruhtinatar tuuditteli itseään kiitollisuuden, vapauden ja turvallisuuden unelmiin.
Hän teki kauniita sovitussuunnitelmia.
Hän näki kansansa, jonka hänen varoittava äänensä oli pelastanut Bysantin juonista ja oman kuninkaansa petoksesta, hän kuuli jo urhoollisen sotajoukon riemuhuudot, jotka julistivat vihollisen häviötä ja anteeksiantoa hänelle.
Sellaisissa unelmissa kuluivat hetket, kuluivat päivät ja yöt.
Lakkaamatta kulkue kiiti eteenpäin. Kolmasti tai neljästi päivässä vaihdettiin vaunu- ja ratsuhevosia, joten peninkulma toisensa perästä mentiin kuin lentäen.
Huolellisesti Dolios vartioi haltuunsa uskottua ruhtinatarta. Paljain miekoin hän suojeli vaunun ovea sillä aikaa, kun hänen seuralaisensa nauttivat pysähdyspaikoissa ruokaa ja juomaa.
Nopea vauhti ja tarkka vartioiminen rauhoittivat Amalasuntaa, joka aluksi oli ollut suuresti huolissaan. Hän näet pelkäsi, että heitä ajettiin takaa.
Kaksi kertaa, nimittäin Perusiassa ja Clusiumissa luuli hän vaunujen pysähtyessä kuulevansa aivan läheltä heidän takaansa pyöräin ratinaa ja ravaavien hevosten kavionkapsetta. Clusiumissa hän luuli katsellessaan alaslasketun ristikkoluukun läpi nähneensä toistenkin vaunujen, niinikään ratsumiesten saattamina, ajavan kaupungin portista sisään.
Mutta kun hän mainitsi tästä Doliokselle, ajoi tämä täyttä laukkaa portille takaisin ja palasi heti, sanoen, ettei hän ollut mitään huomannut. Siitä hetkestä alkaen ei ruhtinatarkaan enää mitään erikoista nähnyt eikä kuullut. Lennontapainen nopeus, jolla hän läheni kaivattua saarta, saattoi hänet toivomaan, että hänen vihollisensa olivat väsyneinä jääneet jälkeen, vaikka hänen pakonsa olisikin huomattu ja vaikka häntä olisi ajettukin takaa jonkin matkaa.
Äkkiä synkensi pakenevan ruhtinattaren iloisen mielialan onnettomuus, joka oli itsessään vähäpätöinen, mutta jonka aiheuttamat seikat olivat onnettomuutta ennustavia.
He olivat juuri lähteneet pienestä Martulan kaupungista.
Autio, puuton erämaa ulottui joka puolelle niin kauas kuin silmä kantoi. Vain kaislat ja pitkät suokasvit kohottivat päitään molemmin puolin roomalaista maantietä ja nuokkuivat ja kuiskailivat aavemaisesti yötuulessa.
Tien molemmilla puolin oli matala, viiniköynnösten peittämä muuri sekä vanhan roomalaistavan mukaan hautapatsaita, jotka enimmäkseen olivat rappeutuneet ja joista irtautuneet kivilohkareet vaikeuttivat kulkua tiellä.
Äkkiä vaunut pysähtyivät kiivaaseen nykäykseen ja Dolios kiskaisi oikeanpuolisen vaununoven auki.
"Mitä on tapahtunut?" huusi ruhtinatar peloissaan. "Olemmeko joutuneet vihollisten käsiin."
"Emme", sanoi Dolios, jonka hän ennestäänkin tiesi umpimieliseksi ja synkäksi mieheksi ja joka tällä matkalla oli ollut vielä salaperäisempi, "mutta pyörä on särkynyt. Sinun on noustava pois vaunusta siksi, kun se on korjattu."
Kiivas tuulenpuuska sammutti samassa tulisoihdut, ja kylmä sade pieksi pelästyneen ruhtinattaren kasvoja.
"Noustako pois? Täälläkö? Minne minä menen? Täällä ei ole taloa, ei puuta eikä minkäännäköistä suojaa sadetta ja myrskyä vastaan. Minä jään vaunuun."
"Pyörä on otettava pois. Tuolla hautapatsaan luona saat suojaa."
Pelosta vapisten totteli Amalasunta ja meni huiskin haiskin olevien kivilohkareiden yli oikealle puolen tietä, missä maantienojan toisella puolen häämöitti pimeästä hautapatsas. Dolios auttoi hänet ojan yli.
Silloin kuului heidän takaansa tieltä hevosen hirnumista.
"Se on ratsastaja, joka suojaa meitä takaa päin mahdollisesti tulevilta hyökkäyksiltä. Tule."
Hän johti hänet kostean ruohon läpi kukkulalle, jolla hautapatsas sijaitsi.
Päästyään ylös Amalasunta istuutui erään sarkofagin leveälle kivelle.
Dolios katosi äkkiä pimeään. Turhaan hän huusi häntä takaisin. Pian hän näki taas alapuolellaan tiellä tulisoihdun palavan. Punertavana hohti se suon sumujen läpi. Myrskytuuli toi hänen korviinsa orjien vasarain kalskeen, kun nämä korjasivat pyörää.
Siinä istui suuren Teoderikin tytär yksin kuolemaa paossa maantien varrella kamalassa yössä. Myrsky repi hänen vaippaansa ja harsoansa, kylmä tihkusade kasteli hänet läpeensä. Hautapatsaan vieressä olevissa sypresseissä tuuli huokaili surumielisesti. Taivaalla tuuli ajeli repaleisia pilviä, joiden lomasta kuu joskus valaisi. Siitä oli vain se seurauksena, että seuraava pilvi teki pimeyden yhä synkemmäksi.
Turruttava tuska täytti hänen sydämensä ja sai hänet vapisemaan.
Vähitellen hänen silmänsä tottuivat pimeyteen ja hän voi tarkemmin erottaa lähimpien esineiden piirteet. Silloin — hänen hiuksensa nousivat pelosta pystyyn — silloin tuntui hänestä, että aivan hänen takanaan sarkofagin korkeammalla takaosalla istui toinen henkilö — hänen oma varjonsa se ei ollut — pieni ihminen laajassa, poimullisessa vaipassa, kädet polvilla, pää käsien varassa tuijottaen häneen.
Hänen henkeään salpasi, hän luuli kuulevansa kuisketta. Hän jännitti aistimiaan nähdäkseen ja kuullakseen. Taas kuului kuiskaus: "Ei, ei; ei vielä." Niin hän luuli kuulleensa.
Hän nousi hiljaa, toinen näytti tekevän samalla tavalla. Selvästi kuului teräksen kilahdus kiveen.
Hän huusi kauhuissaan: "Dolios! Valoa! Apua! Valoa!"
Hän aikoi lähteä kukkulaa alaspäin tielle, mutta jalat eivät kannattaneet. Hän vaipui polvilleen ja haavoitti poskensa teräviin kiviin.
Pian oli Dolioskin tulisoihtuineen paikalla. Hän nosti haavoittuneen ruhtinattaren sanaakaan sanomatta pystyyn.
"Dolios", huusi Amalasunta tointuen, "anna tänne tulisoihtu. Minun täytyy saada nähdä, mitä siellä oli, mitä siellä on."
Hän otti tulisoihdun ja meni päättäväisesti sarkofagin kulman ympäri, mutta ei nähnyt mitään. Sen sijaan hän näki soihdun valossa, että hautapatsas ei ollut, kuten muut, vanha, vaan nähtävästi aivan äsken tehty, sillä valkoinen marmori oli aivan rapautumaton ja hautakirjoituksen mustat kirjaimet aivan selvät. —
Omituinen uteliaisuus, jonka sieluntuskat usein aiheuttavat, veti häntä vastustamattomasti eteenpäin, hän ojensi soihdun aivan patsaan viereen ja luki sen lepattavassa valossa sanat:
"Ikuinen kunnia kolmelle baltille Thulunille, Ibballe ja Pitzalle.Ikuisesti kirottu olkoon heidän murhaajansa."
Kiljaisten Amalasunta horjahti taaksepäin.
Dolios vei hänet puoleksi tainnoksissa vaunuun. Melkein tunnottomana hän istui loppumatkan siinä.
Hän tunsi olevansa sairas ruumiin ja sielun puolesta.
Kuta lähemmäksi saarta hän tuli, sitä enemmän väistyi kuumeentapainen ilo, jolla hän oli sitä odottanut, tuskallisen aavistuksen tieltä. Peloissaan hän katseli, kuinka tien vieressä kasvavat pensaat ja puut kiitivät yhä nopeammin hänen ohitsensa.
Vihdoin vaahtoavat hevoset seisahtuivat.
Amalasunta nosti luukun ja silmäili ulos. Oli parhaillaan se kylmä, kolea vuorokauden hetki, jolloin ensimmäinen päivänsarastus taistelee vallitsevaa yötä vastaan. He olivat nähtävästi saapuneet järven rantaan. Mutta sen sinisistä aalloista ei näkynyt merkkiäkään. Synkän harmaa sumu ympäröi häntä läpinäkymättömänä kuin tulevaisuus. Huvilaa ei näkynyt ollenkaan, ei edes saartakaan.
Vaunujen oikealla puolella oli matala kalastajamaja melkein kokonaan tiheän, pitkän kaislan peitossa, jonka läpi aamutuuli huokaillen puhalsi ja heilutti korsien huojuvia päitä.
Merkillistä! Hänestä tuntui, että ne varoittivat häntä ja viittasivat häntä poistumaan niiden takana olevan järven tienoilta.
Dolios oli mennyt majaan. Hän palasi sieltä pian takaisin, nosti ruhtinattaren vaunuista ja kuljetti hänet kosteata niittyä pitkin kaislikkoon.
Rannalla oli pieni venhe, joka näytti uivan pikemmin sumussa kuin vedessä.
Peräsintä hoiti harmaaseen, risaiseen vaippaan puettu vanha mies, jonka pitkä valkoinen tukka riippui takkuisena silmillä.
Hän näytti vaipuneen unelmiinsa ja piti silmiänsä suljettuina. Hän ei avannut niitä edes silloinkaan, kun ruhtinatar astui vaapperaan venheeseen ja istuutui sen keskelle saranatuolille.
Dolios meni venheen keulaan ja tarttui airoihin. Orjat jäivät vaunun luo.
"Dolios", huudahti Amalasunta huolissaan. "Nyt on hyvin pimeä vielä. Osaako vanhus ohjata tällaisessa sumussa, kun rannoilla ei ole edes tulia?"
"Valo ei häntä hyödyttäisi, kuningatar. Hän on sokea."
"Sokeako?" huudahti pelästynyt ruhtinatar. "Laskekaa maihin!Kääntäkää!"
"Olen kulkenut näitä vesiä kohta kaksikymmentä vuotta", sanoi vanha lautturi.
"Kukaan näkevistä ei osaa tietä niin hyvin."
"Oletko sinä sokeana syntynyt?"
"En, amali Teoderik antoi puhkaista silmäni, koska muka balti-herttuaAlarik, Thulunin veli, oli palkannut minut murhaamaan hänet.
"Olen baltien palvelija ja olin Marikin seuralainen, mutta olin yhtä viaton kuin isäntäni, maanpakoon ajettu Alarik.
"Kirous amelungeille!" huusi, hän nykäisten kiukkuisesti peräsintä.
"Vaiti, vanhus", sanoi Dolios.
"Miksi en saisi tänään sanoa sitä, mitä olen hokenut joka aironvedolla kahdenkymmenen vuoden aikana. Se on tahtisanani. — Kirous amelungeille."
Kauhuissaan pakolais-raukka katsoi vanhusta, joka todellakin ohjasi venhettä varmasti ja suoraan.
Amalasuntasta tuntui, että Karon vei häntä Styxin yli varjojen harmaaseen valtakuntaan. — Hän kääri poimullisen vaippansa tiukasti ympärilleen.
Muutamien aironvetojen perästä olivat he perillä.
Dolios nosti vapisevan ruhtinattaren venheestä. Vanhus käänsi sen ääneti ja lähti soutamaan takaisin nopeasti ja varmasti.
Jonkinlaisella kauhulla Amalasunta katseli häntä, kunnes hän katosi sakean sumun sekaan.
Silloin hän oli kuulevinaan aironloisketta toisesta aluksesta, joka nopeasti läheni saarta.
Hän kysyi Doliokselta tämän äänen syytä.
"Minä en kuule mitään", sanoi tämä. "Olet liian kiihoittunut, tule huvilaan."
Dolioksen käsivarteen nojaten hän hoiperteli kallioon hakattuja portaita ylös, jotka veivät linnamaiseen, korkeatorniseen huvilaan. Puutarhasta, joka — kuten hän elävästi muisti — sijaitsi molemmin puolin tätä kapeata tietä, näkyi sumun läpi vain puurivien piirteet.
Vihdoin he pääsivät korkeaan portaikkoon, marmoripielissä olevan kuparioven eteen.
Vapautettu iski miekkansa kahvalla ovea. — Lyönti kaikui kumeasti holvikäytävissä. — Ovi lensi auki.
Amalasunta muisti, kuinka hän oli muinoin puolisonsa rinnalla mennyt tästä ovesta, joka silloin oli kukkakiehkuroilla koristettu. Hän muisti, kuinka ystävällisesti silloinen portinvartija, joka myöskin oli äsken mennyt naimisiin, toivotti heidät tervetulleiksi.
Synkkäkatseinen orja, jolla oli harmaa, takkuinen tukka ja joka nyt tuli heitä vastaan lyhty ja avainkimppu kädessään, oli aivan vieras.
"Missä on Fuscina, entisen ostiariuksen vaimo? Eikö hän enää ole tässä talossa?" kysyi hän.
"Hän hukkui aikoja sitten järveen", vastasi ovenvartija välinpitämättömän näköisenä ja kulki heidän edellään lyhtyä kantaen.
Väristen ruhtinatar seurasi miestä. Hän ei voinut olla ajattelematta kylmiä, synkkiä aaltoja, jotka olivat niin salaperäisesti loiskineet venheen laitoja vasten.
He kulkivat holvipihojen ja pylväskäytävien läpi. — Kaikkialla oli tyhjää ja kuollutta. Askeleet kaikuivat omituisesti tyhjissä saleissa. —- Koko huvila näytti suurelta hautaholvilta.
"Onko talo asumaton? Tarvitsen orjattaren."
"Vaimoni palvelee sinua."
"Eikö muita ole koko huvilassa?"
"On eräs toinen orja. Kreikkalainen lääkäri."
"Lääkäri — minä tahdon —"
Mutta samalla hetkellä kuului ulko-ovelta kiivaita iskuja. Ne kaikuivat kovina tyhjissä huoneissa.
Kauhuissaan Amalasunta lysähti kokoon.
"Mitä se oli!" kysyi hän tarttuen Dolioksen käsivarteen.
Hän kuuli raskaiden ovien sulkeutuvan.
"Joku kai pyrkii sisään", vastasi ovenvartija ja avasi pakolaiselle varatun huoneen oven.
Kauan käyttämättömänä olleen huoneen ummehtunut ilma virtasi tukahduttavana häntä vastaan. Mutta liikutettuna hän tunsi seinien kilpikonnanluisen päällystyksen. Tämä oli sama huone, jossa hän kaksikymmentä vuotta sitten oli asunut. Muistojensa valtaamana hän meni pienen leposohvan luo, joka oli peitetty tummilla patjoilla.
Hän viittasi molemmat miehet poistumaan, veti vuoteen verhot eteen ja vaipui heti levottomaan uneen.
Siinä hän nukkui itsekään tietämättä kuinka kauan, puoleksi valveilla, puoleksi uneksien. Kuva toisensa perästä lensi hänen silmiensä ohi.
Eutarik tuskan piirre huulillaan — Atalarik sellaisena kuin hän oli arkussaan, hän näytti viittovan häntä luokseen — Matasuntan moittivat kasvot — sitten sumua ja pilviä ja lehdettömiä puita — kolme vihaista soturihaahmoa kalpeine kasvoineen ja verisine vaatteineen — sokea lautturi varjojen valtakunnassa.
Ja hänestä tuntui, että hän taas makasi autiossa erämaassa baltien hautapatsaan portailla, että hänen takaansa kuului taas kahinaa ja että kivien suojasta tuli vaippaan puettu vartalo yhä lähemmäksi häntä. Hänen kurkkuaan ahdisti, hän oli tukehtumaisillaan.
Tuska puristi hänen sydämensä kokoon, kauhuissaan hän heräsi unestaan ja nousi istumaan vuoteelleen katsellen ympärilleen. Tuolla — ei, se ei ollut mikään unikuva — tuolla vuoteen verhojen takana kahisi ja pitkin paneeliseinää liukui hunnutettu varjo.
Kiljaisten Amalasunta repäsi vuoteen verhot syrjään — ei mitään näkynyt.
Oliko hän vain nähnyt unta?
Mutta hän ei voinut enää olla yksin surullisine ajatuksineen. Hän painoi seinässä olevaa agaattinappia, joka pani eteisessä erään vasaran liikkeeseen.
Heti tulikin sisään orja, jonka piirteet ja puku ilmaisivat suurempaa sivistystä.
Hän sanoi olevansa kreikkalainen lääkäri. Ruhtinatar kertoi hänelle viime hetkien kauheat tapaukset ja kuumehoureet. Lääkäri selitti, että nämä olivat johtuneet mielenliikutuksesta tai kenties vilustumisesta matkan varrella, määräsi hänelle lämpimän kylvyn ja riensi sitä valmistamaan.
Amalasunta muisti ihanan kylpyhuoneen, joka oli koko kylkirakennuksen laajuinen ja kahden kerroksen korkuinen.
Suuren kahdeksankulmaisen tornin alakerta, joka oli aiottu kylmiä kylpyjä varten, oli välittömässä yhteydessä järveen. Sieltä laskettiin vesi hienon verkon läpi, joka täydellisesti puhdisti sen.
Ylempi kerros oli rakennettu jälkeenpäin kylpyhuoneen päälle, lämpimiä kylpyjä varten. Sen lattiana sekä samalla alakerroksen kattona oli suuri ympyränmuotoinen metallilevy, jonka voi, jos halusi, työntää kahtena puoliympyränä oikealle ja vasemmalle muurin sisään, jolloin molemmat kerrokset muodostivat yhtenäisen torninkorkuisen huoneen. Se voitiin puhdistamista tai uima- ja sukellusharjoituksia varten ääriään myöten täyttää järvivedellä.
Mutta tavallisesti käytettiin ylempää kahdeksankulmaista huonetta lämpimiin kylpyihin. Siellä oli sadoittain kaikenlaisia vesiputkia sekä pronssisia ja marmorisia delfiinejä, tritoneja ja medusanpäitä, joista tuli huoneeseen hyvänhajuisia, öljyillä ja voiteilla sekoitettuja vesisuihkuja. Parvekkeelta, jossa riisuuduttiin, veivät sirot portaat varsinaisen kylpyhuoneen näkinkengän muotoiseen porfyyrialtaaseen.
Ruhtinattaren muistellessa kylpyhuonetta eri laitoksineen tuli huoneeseen ovenvartijaorjan vaimo viedäkseen hänet kylpyyn.
He kulkivat avaroiden pylvässalien ja kirjastohuoneiden läpi puutarhaan päin. Amalasunta ihmetteli itsekseen, mihin viimemainituista Cassiodoruksen kotelot ja papyrus-kääröt olivat joutuneet. Orjatar kantoi hienoja kylpyliinoja, öljypulloja ja voideastiaa.
Vihdoin he saapuivat kylpylaitoksen kahdeksankulmaiseen torniin, jonka kaikkien huoneiden lattiat, seinät ja katot olivat lasketut vaaleanharmailla marmorilevyillä.
He riensivät salien ja käytävien läpi, joita ennen kylpyä ja sen jälkeen käytettiin voimistelua ja palloleikkejä varten, hiostamishuoneen, riisuutumis- ja voiteluhuoneen ohi caldariumiin, lämpimäin kylpyjen huoneeseen.
Orjatar avasi ääneti oven.
Amalasunta meni sisään ja joutui kapealle parvekkeelle, joka ympäröi kylpylaitosta. Aivan hänen edestään läksivät mukavat portaat ammeeseen, josta jo nousi lämmintä, hyvää hajua.
Valo tuli sisään ylhäältä päin taiteellisesti hiotusta lasista tehdyn kahdeksankulmaisen kuvun läpi. Oven vierestä nousi kaksitoista seetripuista porrasta ponnahduslaudalle. Pitkin parvekkeen ja altaan marmoriseiniä oli korkokuvia vesijohto- ja lämminilmaputkien suiden peittona.
Sanaakaan sanomatta nainen asetti kylpytarpeet parvekkeen lattiaa peittäville, pehmeille patjoille ja kääntyi ovelle päin.
"Missä olen sinut ennen nähnyt?" kysyi ruhtinatar katsellen häntä miettiväisesti. "Kuinka kauan olet ollut täällä?"
"Kahdeksan päivää."
Nainen tarttui ovenripaan.
"Kuinka kauan olet ollut Cassiodoruksen palveluksessa?"
"Olen nykyjään ruhtinatar Gotelindiksen palveluksessa."
Tuskallisesti kiljahtaen Amalasunta hypähti tämän nimen kuullessaan pystyyn, kääntyi ja yritti tarttua naisen hameen helmaan — liian myöhään. Tämä oli jo päässyt ulos. Ovi oli suljettu ja Amalasunta kuuli, että avain vedettiin ulkoapäin lukosta.
Turhaan hän katseli ympärilleen löytääkseen toisen oven.
Silloin kuningatar joutui musertavan, selittämättömän tuskan valtaan. Hänestä tuntui, että hänet oli kamalasti petetty, että täällä piili jokin turmiota tuottava salaisuus. Hätä, sanomaton hätä täytti hänen sydämensä. Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä pakoon, pakoon tästä huoneesta.
Mutta mitään paon mahdollisuutta ei ollut olemassa. Ovesta ei sisäpuolelta näkynyt muuta kuin paksu marmorilevy, samanlainen kuin sen oikealla ja vasemmalla puolella olevat levyt. Niiden liitoksiin ei olisi saanut neulaakaan mahtumaan. Epätoivoisena hän silmäili parvekkeen seiniä, mutta vain delfiinit ja tritonit tuijottivat häneen. Viimeksi kiintyivät hänen silmänsä vastapäisellä seinällä olevaan käärmehiuksiseen medusanpäähän ja — hän kiljahti pelosta.
Medusan kasvot olivat työnnetyt sivulle ja soikeassa aukossa käärmetukan alla oli elävät ihmiskasvot.
Olivatko ne ihmiskasvot?
Vapiseva Amalasunta tarttui kiinni parvekkeen marmorikaiteeseen ja katseli eteenpäin kumartuen medusanpäätä. Ei epäilystäkään, ne olivat Gotelindiksen rumat kasvot. Silmistä leimusi viha ja iva.
Amalasunta vaipui polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä.
"Sinä — sinä täällä!"
Käheä nauru oli vastauksena.
"Niin, amelunginainen, olen täällä sinun turmioksesi.
"Tämä saari on minun, talo on minun — siitä tulee hautasi —. Dolios ja kaikki Cassiodoruksen orjat ovat minun, ostin heidät kahdeksan päivää sitten.
"Olen houkutellut sinut tänne. Olen hiipinyt tänne jäljessäsi kuin varjo. Pitkät päivät ja pitkät yöt olen hautonut palavaa vihaa povessani. Nyt saan täydellisesti sinulle kostaa.
"Tuntikausia tahdon hekumoida kuolemantuskallasi. Tahdon nähdä, kuinka raukkamainen, kurja pelko vapisuttaa kuumeen tavoin ylpeätä ruumistasi ja vääristää kopeat kasvonpiirteesi — oi, minä tahdon juoda kokonaisen meren kostoa."
Amalasunta nousi käsiään väännellen.
"Kostoako? Miksi? Mistä sinun sammumaton vihasi johtuu?"
"Haa, vieläkö sinä kysyt?
"Tosin siitä on kulunut muutamia vuosikymmeniä ja onnellisen sydän unohtaa helposti.
"Mutta vihalla on hyvä muisti.
"Oletko unohtanut, että muinoin kaksi nuorta tyttöä usein leikki plataanien varjossa Ravennan edustalla olevalla niityllä.
"He olivat etevimmät ikätovereistaan, molemmat nuoria, kauniita ja rakastettavia. Toinen oli kuninkaanlapsi, toinen baltien tytär.
"Tyttöjen oli valittava leikin kuningatar. He valitsivat Gotelindiksen, sillä hän oli vielä kauniimpi kuin sinä eikä niin käskevä. He valitsivat hänet kerran, valitsivat kahdesti.
"Mutta kuninkaantytär seisoi vieressä villin, hillittömän vihan ja kateuden kalvamana, ja kun minut valittiin kolmas kerta kuningattareksi, tarttui hän teräviin puutarhasaksiin —"
"Lopeta, vaikene, Gotelindis."
— "Ja heitti ne minua kohti.
"Ne sattuivat minuun ja huutaen, verisenä, vaivuin maahan koko kasvot ammottavana haavana ja silmäni, silmäni puhkaistuna.
"Haa, siihen koskee vielä tänäpäivänäkin."
"Anna anteeksi, anna anteeksi, Gotelindis", vaikeroi vankina oleva ruhtinatar. "Kai sinä oletkin jo aikoja sitten antanut anteeksi."
"Antanutko anteeksi? Minäkö antanut sinulle anteeksi? Pitäisikö minun antaa anteeksi sinulle, joka olet ryöstänyt silmän kasvoistani ja ikipäiviksi hävittänyt kauneuteni?
"Sinä olit voittanut koko elämäsi ajaksi.
"Gotelindis ei enää ollut vaarallinen. Hän suri hiljaisuudessa.Silmäpuoli pakeni ihmisten näkyvistä.
"Vuodet kuluivat.
"Silloin tuli Ravennan hoviin Espanjasta jalo Eutarik, tummasilmäinen ja lempeämielinen amali. Ja hän, joka itse oli sairas, sääli sairasta, puolisokeaa tyttöä. Hän puheli säälin sanoja rumalle olennolle, jota kaikki väistivät.
"Oi, kuinka se virkisti janoavaa sieluani.
"Silloin päätettiin, että molempien sukujen välisen ikivanhan vihan sekä vanhojen ja uusien rikosten sovittamiseksi — balti-herttua Alarik oli tuomittu salaisen, todistamattoman syytöksen vuoksi — pahoin pidelty baltien tytär tulisi jaloimman amalin vaimoksi.
"Mutta kun sinä, joka olit minut rumentanut, sait tietää sen, päätit sinä ryöstää rakastettunikin. Et mustasukkaisuudesta, sillä sinä et häntä rakastanut, vaan ylpeydestä. Tahdoit saada omaksesi goottien valtakunnan jaloimman miehen, kruunun lähimmän miespuolisen perijän.
"Olit sen päättänyt ja saitkin sen aikaan, sillä isäsi ei voinut vastustaa ainoatakaan toivomustasi. Ja Eutarik unohti pian säälinsä silmäpuolta kohtaan, kun hänelle tarjottiin kauniin kuninkaantyttären käsi.
"Korvaukseksi — tai kenties pilkalla — annettiin minulle kuitenkin mieheksi amali — Teodahad, tuo kurja raukka."
"Gotelindis, minä vannon, etten koskaan aavistanutkaan sinun rakastavanEutarikia. Kuinka voin —"
"Tietysti! Kuinka voit uskoakaan, että tuo rumilas kohottaisi ajatuksensa niin korkealle.
"Oi, sinä kirottu. Jos edes olisit rakastanut häntä ja tehnyt hänet onnelliseksi, niin — minä olisin antanut sinulle anteeksi.
"Mutta sinä et rakastanut häntä. Sinä rakastit vain valtikkaa. Sinä teit hänet onnettomaksi.
"Vuosien vieriessä näin hänen kuihtuvan rinnallasi sorrettuna ja ilman rakkautta. Sydänjuuria myöten oli kylmyytesi hänet jäätänyt.
"Jääkylmän ylpeytesi aiheuttama suru surmasi hänet ennen aikojaan. Sinä, sinä olet ryöstänyt minulta rakastettuni ja saattanut hänet hautaan — kostoa, kostoa hänen puolestaan."
Ja laajassa, korkeassa holvissa kaiku vastasi: "Kostoa, kostoa".
"Apua", huusi Amalasunta ja juoksi, takoen epätoivoisesti käsillään marmorilevyjä, ympäri huoneen parveketta.
"Niin, huuda vain, täällä ei ääntäsi kuule muu kuin koston jumala.
"Luuletko, että olen turhaan vihaani hillinnyt kuukausimääriä.
"Hyvin usein ja helposti olisin voinut Ravennassa tuhota sinut myrkyllä tai tikarilla, mutta minä houkuttelin sinut tänne.
"Serkkujeni hautapatsaan luona ja äsken vuoteesi ääressä oli minulla täysi työ saada jo koholla oleva käsivarteni estetyksi antamasta sinulle kuoliniskua. — Sinun täytyy kuolla tuuma tuumalta ja minä tahdon nauttia nähdessäni kuolemantuskan kasvavan hetki hetkeltä."
"Hirviö!"
"Mitä ovatkaan nämä hetket niihin vuosikymmeniin verrattuina, joiden kuluessa olet kiduttanut minua rumentamalla kasvoni, ryöstämällä rakastettuni ja itse säilyvän kauniina. Mitä ovat hetket vuosikymmeniin verrattuina. Mutta nyt saat siitä rangaistuksen."
"Mitä aiot tehdä?" huudahti kiusattu ruhtinatar kulkien kerran toisensa perästä parvekkeen ympäri löytääkseen pakotien.
"Aion hukuttaa sinut hitaasti, hitaasti tämän kylpytornin vesilaitoksiin, jonka ystäväsi Cassiodorus on rakennuttanut.
"Sinä et tiedä, millaisia mustasukkaisuuden ja voimattoman raivon tuskia olen saanut tässä talossa kärsiä, kun sinä vietit täällä hääsi Eutarikin kanssa ja minun täytyi olla mukana palvelijanasi.
"Tässä kylpyhuoneessa, sinä kopea, olen päästänyt sandaalit jaloistasi ja kuivannut jäsenesi — tässä huoneessa sinä kuolet."
Hän painoi erästä jousta.
Ylemmän kerroksen lattia, pyöreä metallilaatta, jakautui kahteen puoliympyrään, jotka katosivat vasemmalle ja oikealle muurin sisään. Kauhistuneena Amalasunta katseli kapealta parvekkeelta torninkorkuiseen aukkoon jalkojensa juuressa.
"Muista silmääni", huusi Gotelindis.
Yht'äkkiä avautuivat pohjakerroksen sulkuportit, ja järven vesi syöksyi sisään pauhaten ja sähisten ja kohoten ylemmäksi peloittavan nopeasti.
Amalasunta näki varman kuoleman edessään. Hän huomasi mahdottomaksi päästä pakoon ja vielä mahdottomammaksi taivuttaa pirullisen vihollisensa armoa antamaan. Silloin hän sai takaisin amelungien vanhan, ylpeän rohkeuden. Hän tuli levolliseksi ja mukautui kohtaloonsa.
Hän huomasi helleeniläisaiheisten korkokuvien joukossa aivan lähellä oven oikealla puolella Kristuksen kuolemaa esittävän kuvan. Tämä virkisti hänen sieluaan. Hän lankesi polvilleen marmoriin hakatun ristin eteen, tarttui siihen molemmin käsin ja rukoili rauhallisesti suljetuin silmin. Vesi nousi sillä välin ylemmäksi ja huuhteli jo parvekkeen portaita.
"Aiotko sinä rukoilla, murhaaja?
"Pois ristin luota", huusi Gotelindis vimmoissaan. "Muista kolmea herttuaa!"
Äkkiä kahdeksankulmion oikealla puolella olevat delfiinit ja tritonit alkoivat pursuttaa kuumaa vettä. Valkea savu kumpusi torvista.
Amalasunta hypähti ylös ja riensi parvekkeen vasemmalle reunalle.
"Gotelindis, minä annan sinulle anteeksi! Tapa minut, mutta anna sinäkin sielulleni anteeksi."
Ja vesi nousi yhä ylemmä. Se aaltoili jo ylimmällä portaalla ja lainehti vähitellen parvekkeen lattialle.
"Minäkö antaisin sinulle anteeksi? En koskaan. Ajattele Eutarikia!" —
Sihisten räiskähtivät vasemmalta tulikuumat suihkut Amalasuntan päälle.
Hän pakeni nyt keskelle huonetta, vastapäätä medusanpäätä, ainoaan paikkaan, mihin vesisuihkut eivät vielä ulottuneet.
Jos hän nousisi tämän lähellä olevalle ponnahdussillalle, voisi hän suojella henkeänsä vielä muutaman hetken. Gotelindis näytti odottavan sitä ja aikoi nauttia toisen tuskista. Vesi kohisi jo parvekkeen marmorilattialla ja huuhteli Amalasuntan jalkoja. Tämä riensi kiiltävänruskeita portaita ylös ja nojasi sillan marmorikaiteeseen.
"Kuule, Gotelindis, viimeinen pyyntöni. Se ei koske minua — kansani, kansamme puolesta rukoilen — Petros aikoo tuhota sen ja Teodahad —"
"Niin, minä tiesin, että tämä valtakunta on sielusi viimeinen huoli.
"Kuule! Se on hukassa!
"Nuo hullut gootit, jotka vuosisatoja ovat pitäneet amaleja balteja parempina, on nyt amalien suku myynyt ja pettänyt. Belisarius lähenee sotajoukkoineen, eikä kukaan ole heitä varoittanut."
"Sinä erehdyt, paholainen, he ovat saaneet varoituksen.
"Minä, heidän kuningattarensa, olen varoittanut heitä.
"Eläköön kansani!
"Turmio goottien vihollisille! Jumala armahtakoon sieluani!"
Nopeasti hän hyppäsi korkealta sillan kaiteelta kuohuviin aaltoihin, jotka kohisten sulkivat hänet syliinsä.
Gotelindis tuijotti yhä siihen paikkaan, jossa hänen uhrinsa oli seisonut.
"Hän on kadonnut", sanoi hän.
Sitten hän katsoi veteen. Pinnalla ui Amalasuntan rintaliina.
"Kuollessaankin tämä nainen voitti minut", sanoi hän hitaasti. "Kuinka pitkä oli vihani ja kuinka lyhytaikainen koston ilo."