Atalarik ei seurannut häntä.
"Barbaari — murhaaja", huokasi hän surullisesti itsekseen ja kätki polttavan otsansa käsiinsä.
Camilla tuli kotiinsa niin liikutettuna, että Daphnidion oli vakuuttunut siitä, että domna oli nähnyt ainakin metsänneitosia tai mahdollisesti kunnianarvoisen metsänkuninkaan Picuksen itsensä.
Mutta tyttö heittäytyi rajusti pelästyneen äitinsä syliin.
Epäselvien tunteiden taistelu puhkesi kuumiin kyyneliin, jotka virtana valuivat. Vasta pitkän ajan kuluttua voi hän antaa vastaukset ja selitykset Rusticianan huolekkaisiin kysymyksiin.
Tämän lapsen sielun syvyydessä riehui ankara taistelu.
Kasvavalta tytöltä ei ollut Ravennan hovissa jäänyt kokonaan huomaamatta se, että kaunis, kalpea nuorukainen usein loi häneen merkillisiä, haaveilevia katseita tummista silmistään ja että hän melkein hartaana kuunteli hänen äänensä sointua.
Mutta hän ei ollut koskaan saanut täyttä varmuutta aavistukselleen, että prinssi salaisesti lempi häntä. Ujo ja umpimielinen nuorukainen oli luonut silmänsä alas, kun Camilla tapasi hänet katselemassa itseään ja katsoi häneen kysyvästi. Sitäpaitsi he olivat molemmat melkein lapsia silloin.
Camilla ei voinut antaa nimeä Atalarikin tunteelle — tämä tuskin sitä itsekään tiesi — eikä hän koskaan tullut ajatelleeksi, miksi hän mielellään oli Atalarikin läheisyydessä, mielellään seurasi hänen ajatustensa ja mielikuvituksensa lentoa, joka oli aivan erilainen kuin muiden leikkitoverien, ja mielellään käveli vaieten hänen rinnallaan hämyhetkinä rauhallisissa puistoissa, missä Atalarik puhui hänelle unelmoivaa, mutta aina helposti käsitettävää kieltä, jonka runollisuuden, unelmoivan nuoruuden runollisuuden, hän niin täydellisesti käsitti ja tajusi.
Tämän puhkeavan molemminpuolisen mieltymyksen lopetti yht'äkkiä hänen isänsä kamala kohtalo.
Intohimoinen roomalaisnainen ei vain surrut murhattua, hän vihasi murhaajia tulisen sielunsa koko voimalla.
Boëthius oli alusta alkaen, ja sinäkin aikana, jolloin hän oli hovin suurimmassa suosiossa, suhtautunut ylpeän ylenkatseellisesti gootteihin, koska nämä olivat barbaareita. Hänen kuolemansa jälkeen tietysti koko Camillan ympäristö, äiti, molemmat kostonhimoiset veljet ja perheen ystävät hehkuivat vihaa ja ylenkatsetta ei vain veristä tyrannia ja murhaajaa Teoderikia, vaan myös kaikkia gootteja ja ennen kaikkea kuninkaan tytärtä ja tyttärenpoikaa kohtaan, joita pidettiin kuninkaan rikostovereina, koska he eivät olleet estäneet murhaa.
Sen vuoksi neitonen oli tuskin enää ajatellutkaan Atalarikia.
Jos tämän nimeä mainittiin tai jos hän, kuten usein tapahtui, näki hänet unissaan, niin kohdistui hänen barbaarivihansa ja -inhonsa ennenkaikkea juuri häneen.
Tämän hän teki kenties senvuoksi, että hän vastahakoisesti aavisti sydämensä salaisimmassa sopukassa vielä olevan jäännöksen mieltymyksestä kauniiseen kuninkaanpoikaan.
Ja nyt — nyt tuo hylkiö oli uskaltanut suunnata hänen pahaa aavistamattomaan sydämeensä viekkaan iskun.
Heti kun hän oli nähnyt hänen tulevan esiin pensastosta ja tuntenut hänet, käsitti hän, että Atalarik oli muuttanut lähteen uuteen muotoon ja uudistanut koko huvilan.
Hän, inhoittava vihollinen, kirotun suvun jälkeläinen, jonka käsissä oli hänen isänsä verta, barbaarien kuningas!
Ilo, jolla hän oli näinä päivinä tarkastanut taloa ja puutarhaa, poltti nyt hehkuvan vasken tavoin hänen sieluansa. Hänen kansansa, hänen sukunsa vihollinen oli uskaltanut antaa hänelle lahjan, ilahduttaa häntä, tehdä hänet onnelliseksi. Sellaisen puolesta hän oli kohottanut kiitosrukouksia taivaaseen. Tuo murhaaja oli rohjennut seurata hänen askeleitaan, kuunnella hänen sanojaan, toteuttaa hänen pienemmätkin toivomuksensa. Ja hänen sielunsa perimmässä sopukassa kohosi näitä kaikkia kauheampana ajatus: miksi Atalarik oli tämän tehnyt? Barbaari rakasti häntä, uskalsipa vielä näyttääkin sen. Italian tyranni uskalsi toivoa, että Boëthiuksen tytär —. Se oli liikaa! Surkeasti nyyhkien hän kätki päänsä vuoteensa pieluksiin, kunnes väsyneenä vaipui syvään uneen.
Kiireesti saapui paikalle Cethegus, jota oli pyydetty heti tulemaan.
Rusticiana oli tahtonut samoin kuin Camillakin seurata ensimmäistä päähänpistoaan, paeta huvilasta ja vihatun kuninkaan läheisyydestä ja kätkeytyä lapsineen Alppien toiselle puolen.
Mutta Camillan tila oli tähän saakka estänyt matkalle lähtemistä ja kun prefekti saapui huvilaan, tuntui hänen läsnäolonsa tyynnyttävän kuumeista levottomuutta.
Hän otti Rusticianan mukaansa puutarhaan. Rauhallisesti ja tarkkaavaisesti hän kuunteli, selkä laakeripuuta vasten ja pää vasemman käden nojassa, intohimoista kertomusta.
"Ja sano nyt", päätti Rusticiana kertomuksensa, "mitä minun on tehtävä!Kuinka saan lapsiraukkani pelastetuksi? Minne vien hänet?"
Cethegus avasi silmänsä, jotka hän nyt kuten tavallisesti miettiessään piti puoleksi suljettuina.
"Minnekö Camilla pitäsi viedä", sanoi hän. "Ravennan hoviin."
Rusticiana hypähti ylös: "Mitä tuo myrkyllinen pila on olevinaan?"
Mutta Cethegus ojentautui nopeasti pystyyn.
"Totta minä sillä tarkoitan. Ole hiljaa — kuuntele minua. Kohtalo, joka nähtävästi tahtoo hävittää barbaarit, ei olisi voinut antaa käsiimme parempaa tilaisuutta.
"Sinä tiedät, kuinka täydellisesti hallitsijatar on minun vallassani. Mutta sinä et tiedä, kuinka voimaton olen tuon itsepäisen uneksijan suhteen. Se on arvoituksentapaista. Tuo sairas nuorukainen on koko goottien kansasta ainoa, joka, jollei perinpohjin tunne sieluani, kuitenkin aavistaa puuhani. En tiedä, pelkääkö vai vihaako hän minua enemmän. Se olisi minulle aivan yhdentekevää, jollei hän työskentelisi puuhiani vastaan hyvin johdonmukaisesti ja menestyksellisesti. Hänen sanansa vaikuttavat tietysti suuressa määrässä äitiin. Useinkin enemmän kuin minun sanani. Ja hän tulee yhä vanhemmaksi, kehittyneemmäksi ja vaarallisemmaksi. Hänen sielunsa kehittyy nopeammin kuin hänen ruumiinsa. Hän ottaa vakavasti osaa hallitustoimiin. Joka kerta puhuu hän minua vastaan ja usein voittaakin.
"Vasta äskettäin hän sai vastoin tahtoani toimeen sen, että tummapintainen Teja tuli Roomassa, minun Roomassani olevien goottilaisten joukkojen päälliköksi. Lyhyesti sanoen, nuori kuningas käy hyvin vaaralliseksi. Ja tähän saakka ei minulla ole ollut mitään keinoa, millä voisin häntä hallita. Omaksi turmiokseen hän rakastaa Camillaa. Neitosen avulla me voimme hallita tuota itsepäistä."
"Ei koskaan", huusi Rusticiana. "Ei niin kauan kuin minä elän. Minäkö tyrannin hoviin? Tyttärenikö Atalarikin rakastajattareksi? Boëthiuksen tytär? Mieheni verinen varjo —"
"Tahdotko sinä kostaa tämän varjon puolesta? Tahdot tietysti. Tahdotko sinä syöstä gootit perikatoon? Tietysti. Niinpä sinun on hyväksyttävä ne keinotkin, joita kostosi toteuttamiseen tarvitaan."
"En koskaan, sen vannon."
"Nainen, älä ärsytä minua. Älä uhittele minua vastaan. Sinä tunnet minut! Sinä vannot. Kuinka? Etkö sinä ole vannonut tottelevasi minua sokeasti, ehdottomasti, jos minä sinulle hankin koston? Etkö sinä ole pyhimysten luitten kautta vannonut, että kirous tulkoon sinun ja lastesi päälle, jos valasi rikot? Katsokoon eteensä se, joka naisten kanssa ryhtyy puuhiin. Tottele minua — taikka varo sielusi autuutta."
"Hirviö! Täytyykö minun uhrata vihani sinun ja sinun puuhiesi vuoksi?"
"Minunko vuokseni? Onko nyt minusta kysymys?Sinunasiaasi minä ajan.Sinunkostoasi minä valmistan.Minulleeivät gootit ole tehneet mitään pahaa.Sinäolet saanut minut liikkeelle kirjojeni äärestä. Sinä olet kutsunut minut kukistamaan näitä amaleja. Etkö enää sitä halua? No hyvä. Minä palaan takaisin Horatiuksen ja Stoan ääreen. Voi hyvin!"
"Älä mene, älä mene. Mutta täytyykö sitten Camilla uhrata?"
"Hullutuksia! Atalarik uhriksi joutuu. Eihän Camillan tarvitse häntä rakastaa, hallita vain. Taikka", lisäsi hän katsoen Rusticianaa silmiin, "pelkäätkö sinä hänen sydäntänsä?"
"Halpautukoon kielesi! Tyttäreni? Rakastaisiko hänhäntä? Ennemmin kuristan hänet kuoliaaksi omin käsin."
Mutta Cethegus tuli miettiväiseksi.
Mutta jos tyttö rakastuisi häneen, tuumi hän itsekseen. Atalarik on kaunis, sielukas ja haaveellinen.
"Missä on tyttäresi?" kysyi hän ääneen.
"Naisten huoneessa. Mutta vaikka minä suostuisinkin, niin hän ei koskaan suostu."
"Koettakaamme. Menen hänen luokseen."
He menivät taloon. Rusticiana aikoi mennä mukana Camillan luo, muttaCethegus esti sen.
"Tahdon puhua yksin hänen kanssaan", sanoi hän, siirsi esiripun syrjään ja meni sisään.
Nähdessään Cetheguksen tulevan nousi neitonen vuoteelta, jossa hän oli neuvottomana levännyt.
Koska hän oli tottunut aina saamaan neuvoja ja apua tältä viisaalta ja voimakkaalta mieheltä, isänsä ystävältä, tervehti hän nytkin häntä luottavaisesti, kuten sairas lääkäriään.
"Sinä tiedät, Cethegus?"
"Kaikki."
"Ja sinä tuot minulle avun."
"Koston minä sinulle tuon, Camilla."
Se oli uusi, mahtavasti vaikuttava ja elähdyttävä ajatus.
Hänen ajatuksissaan oli tähän saakka väikkynyt vain pako, pelastus tästä kiduttavasta asemasta, korkeintaan kuninkaallisen lahjan halveksiva hylkääminen.
Mutta nyt tarjottiin kostoa. Korvausta näiden hetkien tuskista. Kostoa kärsitystä häväistyksestä. Kostoa hänen isänsä murhaajalle. Hänen haavansa olivat verekset. Ja hänen suonissaan kiehui kuuma, etelämaalainen veri.
Hänen sydämensä riemuitsi Cetheguksen sanoista.
"Kostoa? Kuka kostaisi minun puolestani? Sinäkö?"
"Sinä itse! Se on suloisempaa."
Hänen silmänsä salamoivat.
"Kenelle?"
"Hänelle. Hänen perheelleen. Kaikille meidän vihollisillemme."
"Kuinka minä, heikko tyttö, voin sen tehdä?"
"Kuule minua, Camilla. Vain sinulle jalon Boëthiuksen jalolle tyttärelle uskon erään asian, jota muuten en voisi kenellekään muulle naiselle maan päällä uskoa.
"On olemassa voimakas isänmaanystäväin liitto, joka tulee hävittämään barbaarit jäljettömiin tästä maasta. Koston miekka heiluu tyrannien päiden päällä. Isänmaa, isäsi varjo vaatii sinua pudottamaan sen."
"Minua? Minä — voinko minä kostaa isäni puolesta? Puhu", huudahti tyttö tulisesti ja pyyhkäisi mustat hiukset ohimoiltaan.
"Sinun on tehtävä uhraus. Rooma vaatii sitä."
"Vereni, elämäni uhraan. Minä kuolen Virginian tavoin."
"Sinä saat elää ja nauttia voitostasi. Kuningas rakastaa sinua. Sinun täytyy lähteä Ravennaan. Lähteä hoviin. Sinun on kukistettava hänet. Tämän rakkauden avulla. Meillä ei ole kellään vaikutusvaltaa häneen. Sinulla on valta hänen sieluunsa. Sinun on kostettava hänelle ja syöstävä hänet turmioon."
"Hänetkö syöstävä turmioon?" Omituinen tunne sai tytön vapisemaan hänen tehdessään hiljaa tämän kysymyksen. Hänen povensa kohoili, hänen äänensä värisi keskenään taistelevista tunteista. Kyyneleet pyrkivät esiin hänen silmistään. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. —
Cethegus nousi.
"Suo anteeksi", sanoi hän. "Minä menen. En tiennyt, että — sinä rakastat kuningasta."
Aivan kuin ruumiillisen tuskan aiheuttama vihan huudahdus puhkesi tytön rinnasta.
Hän hypähti pystyyn ja tarttui Cetheguksen olkapäähän.
"Ihminen! Kuka uskaltaa sanoa niin? Minä vihaan häntä. Minä vihaan häntä niin, etten ole koskaan luullut voivani niin vihatakaan."
"Todista se sitten. Muuten en usko sinua."
"Minä tahdon sen todistaa", huusi hän. "Hänen täytyy kuolla. Hän ei saa elää."
Hän heitti päänsä taaksepäin. Säihkyvät silmät hehkuivat villisti.Hänen musta tukkansa liehui valkoisten olkapäiden ympärillä.
Hän rakastaa Atalarikia, mietti Cethegus. Mutta se ei merkitse mitään, sillä hän ei tiedä sitä vielä itsekään. Hän vihaa häntä samalla kertaa ja sen hän tietää. Se onnistuu.
"Hän ei saa elää", uudisti Camilla. "Sinä saat nähdä", nauroi hän, "kuinka minä häntä rakastan. Mitä minun on tehtävä."
"Seurattava kaikessa minun neuvojani."
"Ja mitä lupaat sinä minulle siitä? Mitä on hänen kärsittävä?"
"Riuduttavaa rakkautta kuolemaan saakka."
"Rakkautta minua kohtaan? Niin, niin. Sitä hän saa kärsiä."
"Hän, hänen perheensä ja valtakuntansa joutuvat perikatoon."
"Ja hän saa tietää, että minä sain sen aikaan —"
"Hän saa sen tehdä. Milloin matkustamme Ravennaan?"
"Huomenna! Ei, jo tänään." Hän pysähtyi ja tarttui prefektin käteen:"Cethegus, sano, olenko kaunis?"
"Kauneimpia naisia maan päällä."
"Haa", huusi hän pudistellen irtipäässeitä kiharoitaan. "Hänen täytyy rakastaa minua ja joutua perikatoon. Nopeasti Ravennaan. Minä tahdon nähdä hänet, minun täytyy nähdä hänet."
Hän riensi huoneesta. Hän toivoi koko sielustaan Atalarikin luo.
Mainittuna päivänä lähdettiin jo pienestä huvilasta matkalle kuninkaankaupunkiin.
Cethegus hankki pikalähetin viemään edeltäpäin Rusticianan kirjettä hallitsijattarelle.
Boëthiuksen leski selitti siinä, että hän Rooman prefektin kehoituksesta nyt oli valmis ottamaan vastaan monesti tarjotun tilaisuuden palata takaisin hoviin.
Hän ei ottanut sitä vastaan armona, vaan sovinnon ilmauksena, merkkinä siitä, että Teoderikin sukulaiset tahtoivat korvata tämän väärinteon vainajia kohtaan.
Tämä ylpeä puhetapa oli kuin Rusticianan syvimmästä sydämestä lähtenyt, ja Cethegus tiesi, ettei sellainen esiintyminen vahingoittaisi, päinvastoin se selittäisi äkillisen mielenmuutoksen ja poistaisi kaikki epäluulot. Matkan varrella matkalaiset saivat kuningattaren vastauksen, jossa heidät toivotettiin tervetulleiksi hoviin.
Kun he olivat saapuneet Ravennaan, otti ruhtinatar heidät mitä kunnioittavimmin vastaan, antoi heille orjia ja orjattaria ja sijoitti heidät samoihin huoneisiin palatsissa, joissa he olivat ennenkin asuneet. Roomalaiset toivottivat heidät ilolla tervetulleiksi.
Mutta gootit vihastuivat tästä kovasti, sillä he halveksiva Boëthiusta ja Symmachusta kiittämättöminä pettureina ja pitivät tätä toimenpidettä epäsuorana häväistyksenä Teoderikin muistolle.
Suuren kuninkaan viimeisetkin ystävät lähtivät vihoissaan tiehensä roomalaistuneesta hovista. —
Vähitellen olivat aika, matkan hauskuudet ja iloinen tulo Ravennaan rauhoittaneet Camillan kiihtynyttä mieltä. Ja hänen vihansa ennätti hyvinkin asettua, sillä hän oli ollut useita viikkoja Ravennassa, ennenkuin tapasi Atalarikin.
Nuori kuningas oli nimittäin vaarallisesti sairaana.
Hovissa kerrottiin, että hän oleskellessaan Aretiumissa — hän oli siellä pienen seurueen kanssa nauttimassa vuori-ilmasta, kylvyistä ja metsästyksestä — oli Tifernumin metsissä metsästyksestä hikisenä juonut erään kalliolähteen jääkylmää vettä ja saanut takaisin vanhan tautinsa puuskan.
Se ainakin oli varmaa, että hänen seuralaisensa olivat löytäneet hänet mainitun lähteen luota tainnoksissa.
Tämä kertomus vaikutti merkillisesti Camillaan.
Hänen vihaansa Atalarikia kohtaan sekoittui hiukan sääliäkin.
Vieläpä hän jossakin määrin syytti itseäänkin. Mutta toisaalta hän kiitti taivasta siitä, että tämän sairastumisen vuoksi siirtyi kauemmaksi kohtaus, jota hän täällä Ravennassa pelkäsi yhtä paljon kuin oli sitä toivonut Tifernumissa, kaukana Atalarikista.
Ja kun hän nyt vaelteli yksin laajassa linnanpuistossa, täytyi yhä uudestaan ihmetellä, miten huolellisesti Corbulon pieni tila oli muodostettu aivan tämän esikuvan mukaisesti.
Päivät ja viikot vierivät.
Sairaasta ei saatu muita tietoja, kuin että hän oli paranemaan päin, mutta että hänen täytyi vielä ehdottomasti pysytellä huoneissaan.
Lääkärit ja hovilaiset, jotka hoitivat häntä, ylistivät hänen kärsivällisyyttään ja voimaansa ankaroiden tuskien aikana, hänen kiitollisuuttaan jokaisesta pienestäkin ystävänpalveluksesta ja hänen jaloa lempeyttään.
Mutta kun Camilla huomasi, miten mielellään hänen sydämensä kuunteli näitä ylistyksiä, sanoi hän itsekseen:
"Mutta minun isäni murhaamista hän ei estänyt." Hänen kulmakarvansa vetäytyivät kokoon ja hän laski salaa nyrkkiin puristetun kätensä sykkivälle sydämelleen.
Eräänä kuumana heinäkuun yönä oli Camilla kauan ollut valveilla ristiriitaisten ajatustensa ahdistamana. Vasta aamupuolella hän vaipui levottomaan uneen.
Pahat unet vaivasivat häntä.
Hänestä tuntui, että hänen makuukammionsa katto korkokuvineen painui hänen päällensä. Aivan hänen päänsä kohdalla oli helleniläisen taiteilijan muovailema nuorekkaan kaunis Hypnos, unen lempeä jumala.
Hän uneksi, että unenjumala sai kalpean veljensä Thanatoksen totisemmat, surulliset kasvonpiirteet.
Vitkalleen ja hiljaa laskeutui kuolemanjumala häntä kohti. — Se tuli yhä lähemmäksi. — Sen piirteet tulivat yhä selvemmiksi. — Hän tunsi jo otsallaan sen henkäyksen. — Sen ohuet huulet jo melkein koskettivat hänen suutaan. — Silloin hän tunsi kauhistuneena nuo kalpeat piirteet, nuo tummat silmät. — Tämä kuoleman jumala oli — Atalarik. — Hän hypähti kiljaisten pystyyn.
Siro hopealamppu oli aikoja sitten sammunut. Kammion valaisi jo aamusarastus.
Punainen valo tunkeutui himmeänä paksun lasiakkunan läpi. Hän nousi vuoteeltaan ja avasi akkunan. Kukot lauloivat, auringon ensimmäiset säteet nousivat juuri merestä, joka näkyi linnanpuiston toisella puolella. Hän ei enää voinut olla tukahuttavassa makuukammiossaan.
Hän heitti sinisen vaipan hartioilleen ja riensi hiljaa, hyvin hiljaa vielä uinuvasta palatsista marmoriportaita alas puutarhaan, jossa läheiseltä mereltä puhaltava raitis aamutuuli löyhähti häntä vastaan.
Hän riensi aurinkoa ja merta kohti.
Sillä idässä ulottuivat kuninkaallisen puiston korkeat muurit aivanAdrian sinisiin aaltoihin saakka.
Kullattu häkkiportti ja sen toisella puolen kymmenen valkoisesta Hymetton marmorista tehtyä leveätä porrasta johtivat puiston pieneen satamaan, jossa keinui siroja gondoleja keveine airoineen ja purppurapellavasta tehtyine, kolmikulmaisine, latinalaisine purjeineen. Ne olivat kiinnitetyt hopeaisilla ketjuilla komeisiin, kuparisiin oinaanpäihin, joita oli marmorilaiturin sekä oikealla että vasemmalla reunalla.
Puiston puolella häkkiporttia puutarhalaitteet päättyivät laajaan pyörylään, jota joka taholta ympäröivät lähekkäin toisiansa istutetut, varjoisat ruokamännyt.
Pyörylässä oli maa rehevän, huolellisesti hoidetun ruohon peitossa. Siellä täällä oli hyvänhajuisia kukkaistutuksia ja ruohokentän poikki kulki siroja, hiekoitettuja käytäviä. Aistikkaasti reunustettu lähde laski solisten vetensä mereen.
Pyörylän keskellä oli pieni, vanhuuttaan harmaa Venuksen temppeli, jonka täydellisesti varjosi korkea yksinäinen palmu. Temppelin ulkoseinän tyhjissä seinäkomeroissa kukoisti tulipunainen kivirikko.
Temppelin vuosikymmeniä suljettuna olleen oven oikealla puolella oli pronssinen Aeneaan kuvapatsas. Vasemmalla puolella sijainnut Julius Caesarin patsas oli vuosisatoja sitten luhistunut. Teoderik oli sille jalustalle pystyttänyt perheensä tarunaikaisen kantaisän, Amalan, pronssisen kuvapatsaan.
Täältä, molempien patsaiden välistä, pienen temppelin oven edestä, oli mitä ihanin näköala häkkiportin kautta merelle, sen pensaita kasvaville laguunisaarille ja suippokärkiselle kauniille kallioryhmälle, jota kutsuttiin "Amphitriten neuloiksi".
Se oli vanhastaan Camillan mielipaikka.
Sinne hän riensi nytkin joustavin askelin pitkin kapeaa hiekkakäytävää lakaisten hameensa helmalla kastehelmiä, joita oli runsaasti molemmilla puolin tietä. Hän halusi nähdä auringon nousevan merestä.
Hän tuli temppelin takaa, nousi sen vasemmalle sivukorokkeelle ja oli juuri astumaisillaan sen etupuolelta häkkiportille päin johtavien portaiden ensimmäiselle astuimelle, kun äkkiä huomasi toisella astuimella oikealla puolellaan puolittain makaamassa valkoisen olennon, joka nojaten päätään portaan käsipuuhun, katseli merelle päin.
Hän tunsi heti mustan, silkinkiiltävän tukan. Se oli nuori kuningas.
Tapaaminen oli niin arvaamaton, ettei poislähtemistä voinut ajatellakaan. Neitonen seisoi kuin maahan juurtuneena ylimmällä portaalla.
Mutta Atalarik hypähti nopeasti pystyyn ja kääntyi Camillaan päin. Heleä puna valahti hänen marmorinkalpeille poskilleen. Hän tointui kuitenkin ensin ja sanoi:
"Suo anteeksi, Camilla. En voinut odottaa näkeväni sinua täällä tähän aikaan vuorokaudesta. Minä menen ja jätän sinut yksin auringonnousua ihailemaan."
Ja hän heitti valkoisen vaippansa vasemmalle olalleen.
"Pysähdy, goottien kuningas. Minulla ei ole oikeutta karkoittaa sinua täältä — eikä se ole aikomuksenikaan", lisäsi hän.
Atalarik meni lähemmäksi.
"Minä kiitän sinua. Mutta pyydän sinulta yhtä seikkaa", lisäsi hän nauraen. "Älä ilmaise minun karkumatkaani äidilleni eikä lääkäreilleni. He pitävät minua päiväkaudet niin tarkasti vartioituna huoneissa, että minun täytyy hiipiä heidän käsistään ennen päivän koittoa. Sillä raitis ilma, meri-ilma tekee minulle hyvää. Tunnen sen. Se jäähdyttää. Lupaa, ettet ilmaise minua."
Hän puhui niin levollisesti. Hän katseli niin teeskentelemättömästi.
Tämä levollisuus hämmästytti Camillaa. Hän olisi ollut paljon rohkeampi, jos Atalarik olisi näyttänyt liikuttuneelta. Hän tunsi tämän teeskentelemättömän levollisuuden tuottavan tuskaa itselleen, vaikka ei suinkaan prefektin tuumien vuoksi. Hän nyökkäsi ääneti päätään vastaukseksi ja painoi katseensa alas.
Nyt auringonsäteet ehtivät sille kukkulalle, jolla he seisoivat.
Vanha temppeli ja pronssiset kuvapatsaat hohtivat aamuauringon valossa. Ja värisevästä kullasta muodostui idästä päin leveä silta meren peilikirkkaaseen pintaan.
"Katso, kuinka kaunista", huusi Atalarik hetken lumoissa. "Katso tuota valon ja loiston luomaa siltaa."
Camilla katseli merelle samanlaisten tunteiden valtaamana.
"Muistatko vielä, Camilla", jatkoi hän hitaammin, ikäänkuin muistoihinsa vaipuneena ja neitoon katsomattakaan, "muistatko vielä, kuinka täällä lapsina leikimme? Me sanoimme: auringonsäteiden merenpintaan muodostama tie vie autuaiden saarelle."
"Autuaiden saarelle", toisti Camilla.
Hän ihmetteli mielessään, miten Atalarik hienotunteisesti ja jalosti vältti millään tavalla viittaamasta heidän viimeiseen tapaamiseensa ja kohteli häntä siten, että hän tunsi itsensä aivan aseettomaksi.
"Ja katso, kuinka tuolla nuo kuvapatsaat välkkyvät: tuo kummallinen pari, Aeneas ja — Amalat! Kuule, Camilla, minulla on sinulle pyyntö."
Neitosen sydän alkoi sykkiä nopeasti. Nyt Atalarik varmaankin muistelee huvilan ja lähteen kaunistamista. Veri nousi hänen poskilleen ja hän oli ääneti tuskallisena odottaen.
Mutta nuorukainen jatkoi levollisesti:
"Sinä muistat, kuinka usein me, sinä roomalaisnainen ja minä gootti tällä paikalla kilvan kiittelimme kansojemme mainetta, loistoa ja kuntoa. Sinulla oli silloin tapana seisoa Aeneaan vieressä ja puhua minulle Brutuksesta, Camilluksesta, Marcelluksesta ja Scipioista. Minä taas kanta-isäni Amalan kilpeen nojaten ylistin Hermanarikia, Alarikia ja Teoderikia. Mutta sinä olit parempi puhuja kuin minä. Ja usein, kun sankariesi loisto yritti voittaa minut, nauroin minä vainajillesi ja huusin: nykyisyys ja elävä tulevaisuus kuuluu minun kansalleni!"
"Niin, ja entä nyt?"
"En sano enää mitään. Sinä olet voittanut, Camilla!"
Mutta puhuessaan näin hän oli ylpeämmän näköinen kuin koskaan ennen. Ja tällainen etevämmyyden ilmaisu koski roomalaisnaiseen.
Hän oli muutenkin harmistunut siitä kylmästä levollisuudesta, millä ruhtinas, jonka intohimoille he olivat suunnitelmansa perustaneet, kohteli häntä. Hän ei käsittänyt sitä. Hän oli vihannut kuningasta senvuoksi, että tämä oli osoittanut rakastavansa häntä. Nyt leimahti tämä viha ilmiliekkiin siksi, että Atalarik osasi peittää rakkautensa. Aikoen loukata hän sanoi senvuoksi:
"Myönnät siis, goottien kuningas, että barbaarisi ovat sivistyskansoista jäljessä."
"Myönnän, Camilla", vastasi hän levollisesti, "mutta vain yhdessä suhteessa: onnessa!
"Sallimuksen onnessa ja syntymisen onnessa.
"Katso noita kalastajaryhmiä, jotka ripustavat verkkojaan rannalla oleviin oliivipuihin.
"Kuinka kauniita ovat nuo vartalot. Ryysyistään huolimatta he ovat sekä liikkeessä että levossa kuin kuvapatsaita. Katso esimerkiksi tuota tyttöä, jolla on vesiruukku päänsä päällä, tai tuota ukkoa, joka nojaten päätään vasenta kättään vasten uinaillen katselee merelle. Jokainen kerjäläinen teidän joukossanne on kuin valtaistuimelta syösty kuningas. Häiritsemätön onnen loiste väikkyy heidän ympärillään. Kuten lasten tai jalojen eläinten ympärillä. Se puuttuu meiltä barbaareilta."
"Eikö teiltä muuta puutu?"
"Meiltä puuttuu myöskin kohtalon sallima onni.
"Suloinen kansaparkani! Me olemme sijoittuneet tänne vieraaseenmaailmaan, jossa emme viihdy. Me olemme kuin korkeiden Alppien kukkaEdelweiss, jonka myrskytuuli on kuljettanut laakson kuumaan hiekkaan.Me emme voi juurtua tänne. Me kuihdumme ja kuolemme."
Ja hän katseli kaihomielisesti pitkin sinisiä aaltoja.
Mutta Camilla ei ollut sellaisessa mielentilassa, että olisi voinut käsittää kuninkaan ennustuksia omasta kansastaan.
"Miksi sitten tulitte", kysyi hän ankarasti. "Miksi tunkeuduitte niiden vuorien yli, jotka Jumala on pystyttänyt ikuiseksi rajamerkiksi meidän ja teidän välillenne. Sano, miksi?"
"Tiedätkö sinä", sanoi Atalarik katsomatta häneen ja ikäänkuin jatkaen omaa ajatuksenjuoksuaan, "tiedätkö, miksi perhonen lentää kirkkaaseen liekkiin? Uudestaan, yhä uudestaan. Se ei ota oppiakseen kivuista. Se lentää liekkiin, kunnes kaunis, houkutteleva vihollinen on sen kokonaan tuhonnut. Minkä vuoksi? Suloisesta mielettömyydestä!
"Samanlainen suloinen mielettömyys, aivan samanlainen on houkutellut goottini mäntyjen ja tammien luota laakerien ja oliivien siimekseen.
"He polttavat täällä siipensä, nuo hullut sankarit. Mutta he eivät voi pysyä poissa täältä. Kuka voi heitä siitä moittia? Katsele ympärillesi. Katso, kuinka taivas on sininen, kuinka sininen meri, jossa kuvastuvat ruokamäntyjen latvat ja marmorilta hohtavat pylvästemppelit. Tuolla kaukana kohoavat siniset vuoret ja aalloilla uivat viheriät saaret, joissa viinirypäleet kiertyvät jalavain ympärille. Ja kaikkea tätä ympäröi pehmeä, lämmin, hyväilevä ilma. Millaisia ihmeellisiä muotoja ja värejä silmä saakaan ihailla, mitä saavatkaan ihastuneet aistimet nauttia! Se on se taika, joka iäti houkuttelee meitä ja saattaa meidät turmioon."
Nuoren kuninkaan syvä ja jalo liikutus vaikutti Camillaankin. Näiden ajatusten traagillinen voima koski hänen sydämeensä, mutta hän ei tahtonut tulla liikutetuksi. Hän hillitsi tunteensa, jotka alkoivat käydä herkemmiksi.
"Antaisiko koko kansa hurmata itsensä vastoin järkeä ja ymmärrystä?" sanoi hän kylmästi ja katsoi epäillen Atalarikiin.
Mutta hän säikähti, sillä nuorukaisen tummista silmistä välähti salama ja kauan pidätetty hehku murtautui äkkiä esille hänen sielunsa syvyydestä.
"Antaa kyllä. Minä sanon sen sinulle, tyttö", huudahti hän intohimoisesti. "Kokonaisen kansan voi vallata hullu rakkauden unelma, suloinen turmioon johtava mielettömyys yhtä hyvin kuin — yhtä hyvin kuin yksityisen ihmisen. Niin, Camilla. Sydämessä on voima, joka on väkevämpi kuin järki ja tahto ja joka vie meidät avoimin silmin perikatoon. Mutta sinä et sitä tunne. Ja suotakoon, ettet tulisi sitä koskaan tuntemaankaan. Hyvästi."
Hän kääntyi nopeasti ja poikkesi temppelin oikealle puolelle eräälle viiniköynnösten kattamalle polulle, jolta Camilla ei voinut nähdä häntä, eikä kukaan linnastakaan.
Ajatuksissaan tyttö jäi seisomaan paikalle.
Kuninkaan viimeiset sanat kaikuivat kummallisesti hänen korvissaan. Kauan hän katseli uinaillen merelle ja palasi lopuksi linnaan sekavin tuntein ja mieli muuttuneena.
Samana päivänä Cethegus tuli käymään Rusticianan ja Camillan luona.
Hän oli saapunut tärkeiden asioiden vuoksi Roomasta ja tuli juuri eräästä neuvostonkokouksesta, joka pidettiin sairaan kuninkaan huoneessa. Hänen tarmokkaat piirteensä ilmaisivat pidätettyä vihaa.
"Toimeen, Camilla", sanoi hän kiivaasti. "Te viivyttelette liian kauan. Tämä suurisuinen poika tulee liian mahtavaksi. Hän uhmailee minua, Cassiodorusta ja heikkoa äitiänsäkin. Hän seurustelee vaarallisten ihmisten kanssa. Vanhan Hildebrandin ja Vitigeksen ja heidän ystäviensä kanssa. Hän lähettää ja saa kirjeitä meidän selkämme takana. Hän on saanut aikaan sen, että holhoojahallituksen neuvotteluja saa pitää ainoastaan hänen läsnäollessaan. Ja näissä neuvotteluissa hän kumoaa aina meidän suunnitelmamme. Siitä täytyy tulla loppu tavalla tai toisella."
"En enää toivo voivani vaikuttaa kuninkaaseen", sanoi Camilla totisena.
"Minkä vuoksi? Oletko sinä jo nähnyt hänet?"
Camilla muisti antaneensa Atalarikille lupauksen, ettei hän saattaisi lääkärien tietoon tämän tottelemattomuutta.
Mutta muistakin syistä oli hänen tunteilleen vastenmielistä kertoa muille tämän aamun tapahtumista ja siten ikäänkuin häväistä ne.
Hän jätti kysymyksen vastaamatta ja sanoi sen sijaan: "Jos kuningas vastustaa äitiänsä, hallitsijatarta, niin kuinka hän sallii minun, nuoren tytön, hallita itseään."
"Oi, pyhä yksinkertaisuus", sanoi Cethegus hymyillen, eikä puhunut enää tästä asiasta Camillan läsnäollessa.
Mutta salaisesti hän neuvoi Rusticianaa järjestämään asiat niin, että hänen tyttärensä saisi usein nähdä ja puhutella kuningasta.
Tämä kävikin mahdolliseksi, kun Atalarikin tila parani nopeasti. Nuorukainen muuttui silminnähtävästi sekä ruumiillisesti että henkisesti miehevämmäksi, väkevämmäksi ja kypsyneemmäksi. Tuntui siltä, että taistelu Cethegusta vastaan vahvisti hänen sieluaan ja ruumistaan.
Vähitellen hän alkoi taas viettää tuntikausia laajassa puistossa.
Siellä tapasivat hänen äitinsä ja Boëthiuksen perhe hänet usein iltaisin.
Ja sillä aikaa kun Rusticiana näytti korvaavan kuningattaren suosion todellisella ystävyydellä ja kuunteli tarkasti Amalasuntan kertomuksia, toistaakseen ne sana sanalta prefektille, kävelivät nuoret heidän edellään pitkin puutarhan varjoisia käytäviä.
Usein pieni seurue astui johonkin gondoliin satamassa, jonka hyvin tunnemme, ja Atalarik meloi silloin omin käsin aluksen kappaleen matkaa merelle, johonkin pensaita kasvavista saarista, jotka olivat verraten lähellä lahden suulla.
Mutta kotimatkalla nostettiin purppurapurje, ja auringon laskiessa mereltä puhaltava vieno tuuli keinutteli aluksen hiljakseen takaisin satamaan. —
Kuningas ja Camilla olivat usein kahdenkin, vain Daphnidionin seuraamana, samoilemassa metsissä tai soutelemassa merellä.
Tosin Amalasunta pelkäsi, että tällaisilla retkillä hänen poikansa mieltymys roomalaisneitoon, mitä hän ei voinut olla huomaamatta, kasvaisi yhä ja tulisi voimakkaammaksi.
Mutta kaikista epäilyksistä huolimatta hän salli poikansa jatkaa seurustelua huomatessaan sen silminnähtävästi edullisen vaikutuksen kuninkaaseen, joka tuli Camillan läheisyydessä levollisemmaksi ja iloisemmaksi, vieläpä myöntyväisemmäksi äidilleen, jota hän usein kohteli kiivaasti ja tylysti.
Atalarik piti mieltymystään hyvin tarkoin salassa, mikä oli kaksinverroin ihmeellisempää, kun otetaan huomioon hänen muuten herkkä luonteensa. Sitäpaitsi ei kuningatar, jos tämä rakkaus olisi osoittautunut vakavaksi, olisi ollut tätä liittoa vastaan, koska sillä täydellisesti voitettaisiin Rooman aatelisto ja sovitettaisiin viimeinenkin verityön muisto.
Mutta tytössä tapahtui merkillinen muutos.
Päivä päivältä hän tunsi vihansa ja vastenmielisyytensä yhä vähenevän ja päivä päivältä hän huomasi yhä selvemmin, kuinka sielun jalo puhtaus, hengen joustavuus ja syvä, runollinen tunteellisuus kehittyivät nuoressa kuninkaassa. Yhä vaikeammaksi kävi hänelle joka kerta vetää isän kuoleman muisto suojaksi lemmen kasvavaa taikavoimaa vastaan. Yhä paremmin hän oppi tekemään eron goottien ja amalien välillä, yhä useammin hän huomautti itselleen, kuinka kohtuutonta oli vihata Atalarikia onnettomuuden vuoksi, jota tämä ei ollut estänyt ja tuskin olisi voinutkaan estää.
Jo aikoja sitten hän olisi tahtonut puhua hänen kanssaan aivan teeskentelemättömästi, mutta pelkäsi, että tällainen myöntyväisyys olisi synti isää, isänmaata ja vapautta kohtaan.
Vavisten hän huomasi, kuinka tämän jalon nuorukaisen kuva tuli hänelle välttämättömäksi, kuinka hän kaivaten halusi kuulla tuota soinnukasta ääntä ja nähdä noita tummia, miettiväisiä silmiä. Hän pelkäsi tätä rikollista rakkautta, jonka hän vain vaivoin sai salatuksi, ja ainoa ase, jolla hän taisteli sitä vastaan — Atalarikin osallisuus hänen isänsä kuolemaan — ei tahtonut enää oikein tepsiä.
Hän horjui ristiriitaisten tunteiden välillä sitä epävarmempana kuta arvoituksellisemmilta Atalarikin umpimielisyys ja levollisuus hänestä näyttivät. Hän ei tosin voinut kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, epäillä kuninkaan rakkautta — mutta kuitenkin. —
Atalarik ei ilmaissut rakkauttaan ei sanoin eikä silmäyksinkään. Hänen sanansa Venus-temppelin vieressä, kun hän nopeasti poistui Camillan luota, olivat merkitsevimmät, melkeinpä ainoat, mitä hän siinä suhteessa oli lausunut.
Neitonen ei aavistanut, kuinka nuorukaisen suuren sielun oli täytynyt taistella ja kärsiä, kunnes hän oli saanut rakkautensa, jollei juuri tukahdutetuksi, niin ainakin kukistetuksi. Vielä vähemmän hän aavisti sitä uutta tunnetta, joka oli antanut Atalarikille voimia miehuullisesti kestämään kieltäymyksensä.
Rusticiana, joka vihansa terävänäköisyydellä tarkasti kuningasta unohtaen vartioida omaa lastaan, ihmetteli vielä enemmän hänen kylmyyttään.
"Mutta kärsivällisyyttä", sanoi hän Cethegukselle, jonka kanssa hän usein neuvotteli Camillan tietämättä, "kärsivällisyyttä. Pian, kolmen päivän kuluessa sinä näet hänen muuttuvan."
"Jo olisikin aika", sanoi Cethegus. "Mutta mihin sinä perustat olettamuksesi."
"Erääseen keinoon, joka ei ole vielä koskaan pettänyt."
"Et suinkaan sinä aio valmistaa hänelle lemmenjuomaa", sanoi Cethegus hymyillen.
"Sen juuri aion tehdä. Olen jo tehnytkin sen."
Cethegus katsoi häneen ylenkatseellisesti ja sanoi:
"Oletko sinäkin niin taikauskoinen, sinä suuren filosofin Boëthiuksen leski. Mutta teidät naisethan rakkaus tekee kaikki yhtä hulluiksi!"
"Se ei ole hulluutta eikä taikauskoa", sanoi Rusticiana levollisesti. "Toista sataa vuotta on tätä salaisuutta säilytetty suvussamme. Eräs egyptiläinen nainen opetti sen äidinäitini äidinäidille. Eikä keino ole koskaan pettänyt. Ei yksikään nainen meidän suvussamme ole rakastanut ilman vastarakkautta."
"Siihen ei tarvita mitään taikakeinoja", tuumi prefekti. "Te olette kaikki kaunottaria."
"Säästä pilasi toistaiseksi. Juoma vaikuttaa ehdottomasti ja ettei se ole tähän saakka vaikuttanut —"
"Sinä olet siis todellakin — varomaton! Kuinka sinä olet voinut huomaamatta?" —
"Joka ilta, kun hän palaa kanssamme kävelymatkoilta tai soutelemasta, juo hän pikarillisen maustettua falernoviiniä. Lääkäri on hänelle sen määrännyt. Viinin seassa on muutamia tippoja arabialaista palsamia. Pikari on aina valmiina marmoripöydällä Venus-temppelin edessä. Kolmasti on minun jo onnistunut kaataa siihen taikajuoma."
"Mutta", arveli Cethegus, "tähän saakka se ei ole erityisesti vaikuttanut."
"Siihen on ollut sinun kärsimättömyytesi syynä. Yrtit ovat poimittavat uuden kuun aikana — sen kyllä tiesin. Mutta sinun yllytystesi pakottamana koetin jo täysikuun aikana, mutta, kuten näet, se ei vaikuttanut."
Cethegus kohautti olkapäitään.
"Mutta viime yönä alkoi uusi kuu. Kultainen sirppini ei suinkaan ollut toimeton ja jos hän nyt juo, niin — —"
"Toinen Locusta! No olkoon sitten, mutta minä luotan enemmän Camillan kauniisiin silmiin. Tietääkö hän sinun vehkeistäsi?"
"Ei sanaakaan hänelle. Hän ei sitä sallisi. Hiljaa, hän tulee."
Tyttö tuli sisään kaikesta päättäen hyvin kuohuksissaan. Soikeat kasvot olivat heleän punan peitossa, hänen pitkästä mustasta tukastaan oli irtautunut suortuva ja valunut sirolle kaulalle.
"Sanokaa minulle, te, jotka olette viisaita ja tunnette ihmisiä, sanokaa minulle, mitä minun on ajateltava? Tulen soutelemasta. Oi, hän ei ole koskaan rakastanutkaan minua. Tuo kopea, hän on surkuttelevinaan ja säälivinään minua. Ei, se ei ole oikea sana. En osaa sitä selittää."
Ja puhjeten itkuun hän kätki päänsä äidin rinnoille.
"Mitä on tapahtunut, Camilla?" kysyi Cethegus.
"Usein ennenkin", alkoi Camilla huokaisten syvään, "on hänen suunsa ympärillä leikkinyt omituinen piirre ja hänen silmistään on kuvastunut kaihomieli, ikäänkuin minä olisin häntä loukannut, ikäänkuin hän antaisi meille jalomielisesti anteeksi, ikäänkuin hän olisi tehnyt hyväkseni suuren uhrauksen —"
"Kehittymättömät pojat kuvittelevat, aina uhraukseksi sitä, että he rakastavat."
Silloin säihkyivät Camillan silmät, hän heitti kauniin päänsä kenoon ja kääntyi kiivaasti Cethegukseen päin: "Atalarik ei ole enää mikään poika, ettekä te saa häntä pilkata."
Cethegus vaikeni laskien rauhallisesti katseensa maahan. MuttaRusticiana kysyi hämmästyneenä: "Etkö sinä enää vihaa kuningasta?"
"Kuolemaan saakka. Mutta hänet on tuhottava, eikä häntä pilkattava."
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Cethegus toistamiseen.
"Tänään kuvastui tuo arvoituksellinen, kylmä ja ylpeä piirre hänen kasvoissaan selvemmin kuin koskaan ennen. Sattumalta hän purki sen vielä sanoiksi.
"Olimme juuri päässeet maihin. Eräs hyönteinen, koppakuoriainen, oli pudonnut veteen. Kuningas kumartui ja otti sen ylös. Mutta pikku eläin koetti puolustautua auttavaa kättä vastaan ja iski saksimaisen suunsa sormeen, joka oli sen pelastanut.
"Kiittämätön", sanoin minä.
"Entä sitten", sanoi Atalarik katkerasti hymyillen ja asetti koppakuoriaisen eräälle lehdelle, "tavallisesti haavoitamme niitä pahimmin, jotka ovat tehneet eniten hyvää meille."
Samalla hän loi minuun ylpeän, surullisen katseen ja lähti kylmästi tervehtien nopeasti tiehensä, ikäänkuin peläten sanoneensa liikaa.
"Mutta minä" — hänen rintansa kohoili ja ohuet huulet sulkeutuivat — "minä en kärsi tätä enää. Tuo kopea! Hänen täytyy rakastaa minua tai — kuolla."
"Niin hänen täytyy", sanoi Cethegus tuskin kuuluvasti. "Jompikumpi hänen on tehtävä."
Muutamia päiviä tämän jälkeen hovi sai hämmästyksekseen uuden todistuksen nuoren kuninkaan pyrkimyksistä itsenäiseksi. Hän kutsui itse kokoon holhoojaneuvoston. Tähän saakka tämä oikeus oli ollut kuningattarella.
Hallitsijatar hämmästyi suuresti, kun sai pojaltaan kutsun saapua tämän huoneeseen, jonne kuningas oli jo kutsunut kokoon joukon valtakuntansa korkeimpia virkamiehiä sekä gootteja että roomalaisia, niiden joukossa myöskin Cassiodoruksen ja Cetheguksen.
Viimemainittu oli ensin päättänyt jäädä pois kokouksesta, ettei hän sinne saapumisellaan tunnustaisi sitä valtaa, jonka nuorukainen oli itselleen anastanut. Hän aavisti, ettei tämä toimenpide ollut suinkaan hyödyksi hänen tuumilleen.
Mutta samalla hänen mieleensä juolahti seikkoja, jotka saivat hänet muuttamaan päätöksensä.
"En saa näyttää vaaralle selkääni, minun täytyy mennä sitä vastaan", puheli hän itsekseen, valmistautuessaan noudattamaan vastenmielistä kutsua.
Hänen saapuessaan kuninkaan huoneeseen, olivat jo kaikki kutsutut läsnä. Hallitsijatar vain oli vielä poissa.
Kun Amalasunta astui sisään, nousi Atalarik — hän oli puettuna pitkäliepeiseen purppura-abollaan, Teoderikin kruunu loisti hänen päässään ja vaipan alla kalisi miekka — valtaistuimeltaan, joka oli esiripulla peitetyn seinäkomeron edessä, meni äitiään vastaan ja talutti hänet toisen korkeamman tuolin ääreen, joka kuitenkin oli vasemmalla puolella. Kun Amalasunta oli istuutunut, sanoi kuningas:
"Kuninkaallinen äitini, urhoolliset gootit, jalot roomalaiset! Me olemme kutsuneet teidät tänne, ilmoittaaksemme teille tahtomme. Tätä valtakuntaa uhkaavat vaarat, jotka vain me, tämän valtakunnan kuningas, voimme torjua."
Sellaista puhetta ei vielä tähän saakka ollut kuultu hänen suustaan. Kaikki vaikenivat hämmästyksestä, Cetheguskin, ollen kyllin viisas. Hän odotti sopivaa tilaisuutta. Lopuksi Cassiodorus alkoi:
"Viisas äitisi ja uskollinen palvelijasi Cassiodorus —"
"Uskollinen palvelijani Cassiodorus olkoon ääneti siksi, kunnes hänen herransa ja kuninkaansa kysyy häneltä neuvoa. Me olemme tyytymätön, hyvin tyytymätön siihen, mitä kuninkaallisen äitimme neuvonantajat ovat tähän saakka tehneet ja tekemättä jättäneet. On jo aika meidän itsemme ryhtyä hallitukseen.
"Olemme tähän saakka ollut siihen liian nuori ja sairas. Mutta nyt emme me enää tunne olevamme liian nuori emmekä liian sairaskaan.
"Me ilmoitamme teille, että tästä hetkestä alkaen holhoojahallitus on lakkautettava ja että me itse ryhdymme tämän valtakunnan hallitukseen."
Hän päätti puheensa. Kaikki vaikenivat. Kenelläkään ei ollut halua ruveta Cassiodoruksen tavoin puhumaan ja saamaan nenälleen.
Vihdoin sai Amalasunta, jonka pojan äkillinen voimanilmaisu oli aivan lamannut, takaisin puhekykynsä ja sanoi:
"Poikani, täysikäiseksi pääsemiseen vaaditaan keisarin lakien mukaan —"
"Keisarien lakien mukaan, äiti hyvä, eläkööt roomalaiset. Me olemme gootteja ja elämme goottilaisen oikeuden mukaan. Germaanilaiset nuorukaiset tulevat täysikäisiksi silloin, kun kokoontuneet sotajoukot ovat julistaneet heidät asekuntoisiksi.
"Me olemme sen vuoksi päättäneet kutsua kaikki sotapäälliköt ja kreivit ja kaikki kansamme vapaat miehet, jotka haluavat kutsuamme totella, kaikista valtakunnan ääristä yleiseen sotajoukkojen katselmukseen Ravennaan. He saapuvat tänne ensi päivänseisauksen aikana."
Läsnäolijat olivat hämmästyksestä äänettöminä.
"Mutta siihenhän on vain neljätoista päivää", sanoi lopuksi Cassiodorus. "Kuinka niin lyhyessä ajassa voi enää lähettää kutsuja kaikkialle."
"Ne ovat jo lähetetyt. Hildebrand, vanha aseenkantajani, ja kreiviVitiges ovat pitäneet niistä huolen."
"Kuka on allekirjoittanut kutsut?" kysyi Amalasunta rohkaisten itsensä.
"Minä yksin, rakas äiti. Täytyihän minun osoittaa kutsutuille, että olen kyllin kehittynyt toimiakseni oman pääni mukaan."
"Ja minun tietämättäni", sanoi hallitsijatar.
"Se tapahtui sinun tietämättäsi, koska sen muuten olisi täytynyt tapahtua vastoin tahtoasi."
Hän vaikeni. Kaikki roomalaiset olivat neuvottomia ja ikäänkuin nuoren kuninkaan äkkiä puhjenneen voiman lamauttamia.
Vain Cethegus oli vakaasti päättänyt estää kansankokouksen millä keinoilla tahansa. Hän näki kaikkien suunnitelmiensa perustuksen horjuvan. Hän olisi mielellään kaunopuheisuutensa koko voimalla ryhtynyt puolustamaan holhoojahallitusta, joka vaipui olemattomiin aivan hänen silmiensä edessä; mielellään hän olisi jo useita kertoja kokouksen kuluessa tahtonut kukistaa nuorukaisen rohkean yrityksen levollisella etevämmyydellään — mutta omituinen seikka vangitsi kuin taikavoimalla hänen ajatuksensa ja puhelahjansa.
Hän oli nimittäin ollut kuulevinaan pientä melua esiripun takana olevasta seinäkomerosta ja rupesi senvuoksi tarkaten katsomaan sinne päin. Silloin hän huomasi esiripun alapuolelta miehen jalat. Esirippu ei nimittäin ulottunut aivan maahan saakka.
Jalat näkyivät tosin vain pohkeisiin saakka.
Mutta niiden pohkeiden peittona olivat teräksiset, omituisella tavalla valmistetut säärivarukset.
Hän tunsi nämä säärivarukset. Hän tiesi, että niihin kuului samalla tavalla valmistettu täydellinen sotapuku. Hän tiesi myöskin omituisten ajatusyhtymäin kautta, että tämän varuksen kantaja vihasi häntä ja oli hänelle vaarallinen. Mutta hän ei voinut saada selville, kuka tämä vihollinen oli.
Jos hän olisi saanut nähdä säärivarukset edes polviin saakka.
Vastoin tahtoaankin täytyi hänen lakkaamatta katsella tuohon paikkaan ja lakkaamatta arvailla.
Ja tämä seikka kahlehti hänen sielunsa nyt — juuri nyt, jolloin kaikki oli kysymyksessä. Hän suuttui itseensä, mutta ei voinut siirtää silmiään seinäkomerosta.
Kuningas jatkoi kenenkään vastustamatta:
"Vielä olemme me kutsuneet takaisin jalot herttuat Thulunin, Ibban ja Pitzan, jotka vihoissaan poistuivat hovista ja läksivät Galliaan ja Espanjaan. Meidän mielestämme on lähimmässä ympäristössämme liian paljon roomalaisia ja liian vähän gootteja. Nuo kolme urhoollista soturia tarkastavat valtakuntamme puolustuslaitokset, linnoitukset ja laivat sekä ottavat selville vauriot ja korjauttavat ne. He saapuvat aivan pian tänne."
Ja heidän pitää taas pian poistua täältä, sanoi Cethegus nopeasti itsekseen. Mutta hänen ajatuksensa siirtyivät taas komeroon. Tarkoituksetta ei tuo mies ollut tuolla piilossa.
"Sitten", jatkoi kuninkaallinen nuorukainen puhettaan, "olemme me kutsuneet takaisin hoviin Matasuntan, kauniin sisaremme. Hänet on ajettu maanpakoon Tarentumiin senvuoksi, että hän kieltäytyi rupeamasta erään iäkkään roomalaisen puolisoksi. Hänen täytyy palata takaisin hoviamme kaunistamaan, hänen, kansamme ihanimman kukan."
"Mahdotonta!" huusi Amalasunta. "Sinä loukkaat sekä äidin että kuningattaren oikeuksia."
"Minä olen sukuni päämies niin pian kuin tulen täysikäiseksi."
"Poikani, sinä tiedät kuinka heikko olit vielä muutamia viikkoja sitten. Luuletko, että goottilaiset sotilaat julistavat sinut asekuntoiseksi."
Kuningatar karahti tulipunaiseksi puoleksi häpeästä, puoleksi vihasta, mutta ennenkuin hän ehti vastata, sanoi karkea ääni hänen viereltään:
"Älä siitä huolehdi, kuningatar. Minä olen häntä opettanut aseita käyttämään. Minä sanon sinulle, että hän voi mitellä voimiaan minkä vihollisen kanssa tahansa. Ja kenet vanha Hildebrand julistaa asekuntoiseksi, sen kaikki gootit hyväksyvät."
Läsnäolevien goottien äänekäs myöntymys vahvisti hänen sanansa.
Cethegus aikoi nyt puuttua keskusteluun, mutta liikahdus esiripun takana käänsi hänen huomionsa taas sinne päin: Siellä on eräs vaarallisimpia vihollisiani, mutta kuka?
"Minulla on vielä tärkeä asia teille ilmoitettavana", alkoi taas kuningas salaisesti silmäten komeroon. Vain prefekti huomasi silmäyksen.
Onkohan jotakin tekeillä minua vastaan, ajatteli hän. Minut tahdotaan hämmästyttää, mutta se ei onnistu! —
Hän hämmästyi sittenkin, kun kuningas yht'äkkiä huusi kovalla äänellä:
"Rooman prefekti, Cethegus Caesarius!"
Hän vavahti, mutta tointui pian ja sanoi päätään kumartaen:
"Herrani ja kuninkaani."
"Eikö sinulla ole mitään Roomasta kerrottavana? Millainen on mieliala kviritien kesken? Mitä siellä ajatellaan gooteista?"
"Niitä kunnioitetaan Teoderikin kansana."
"Pelätäänkö niitä?"
"Roomalaisilla ei ole mitään syytä pelätä niitä."
"Rakastetaanko niitä?"
Cethegus olisi mielellään vastannut: Roomalaisilla ei ole mitään syytä rakastaa niitä, mutta kuningas itse jatkoi:
"Siis ei tyytymättömyyden jälkeäkään? Ei mitään levottomuuden syytä? Ei mitään erityistä ole huomattavissa?"
"Minulla ei ole mitään sinulle kerrottavana."
"Silloin on sinulla huonot tiedot, prefekti — taikka sinulla on paha mielessä.
"Täytyykö minun, joka olen täällä Ravennassa äsken sairasvuoteelta noussut, kertoa sinulle, mitä sinun silmiesi edessä Roomassa tapahtuu?
"Työmiehet vallituksissasi laulavat häväistyslauluja gooteista, hallitsijattaresta ja minusta. Legioonalaisesi pitävät harjoituksissaan uhkaavia puheita. Hyvin todennäköistä on, että on olemassa hyvin laajalle levinnyt salaliitto, jonka etunenässä ovat senaattorit ja papit. He pitävät kokouksiaan öiseen aikaan tuntemattomissa paikoissa. Eräs Boëthiuksen rikostovereista, maanpakoon ajettu Albinus on nähty Roomassa. Ja tiedätkö missä? Sinun talosi puutarhassa."
Kuningas nousi pystyyn.
Kaikkien läsnäolevien katseet suuntautuivat hämmästyneinä, vihaa uhkuvina tai pelästyneinä Cethegukseen. Amalasunta vapisi miehen puolesta, johon hän oli luottanut. Mutta tämä oli pian taas oma itsensä. Levollisesti, kylmästi ja äänettömänä katsoi hän kuningasta silmiin.
"Todista itsesi syyttömäksi, jos voit", huusi kuningas hänelle.
"Minäkö todistaisin itseni syyttömäksi? Varjoako vastaan? Huhunko vuoksi, syyttäjättömän syytöksenkö vuoksi? En koskaan."
"Sinut voidaan pakottaa."
Iva väreili prefektin kapeilla huulilla.
"Minut voidaan kyllä murhata pelkän epäluulon nojalla, — meillä italialaisilla on siitä kokemusta. Mutta minua ei saada todistetuksi syylliseksi. Väkivaltaa vastaan ei voi puolustautua, vain oikeutta vastaan."
"Sinua kohdellaan oikeudella, luota siihen. Me annamme täällä olevien roomalaisten toimeksi tutkimuksen suorittamisen, Rooman senaatin toimeksi päätöksen julistamisen. Valitse itsellesi puolustaja."
"Minä puolustan itse itseäni", sanoi Cethegus kylmästi. "Kuinka syytös kuuluu? Kuka on syyttäjäni? Missä hän on?"
"Täällä", huudahti kuningas ja veti esiripun syrjään.
Kiireestä kantapäähän mustaan varukseen puettu goottilainen soturi astui esiin.
Me tunnemme hänet. Hän oli Teja.
Prefektin silmät ummistuivat vihasta.
Mutta Teja sanoi:
"Minä Teja, Tagilan poika, syytän sinua, Cethegus Caesarius, valtiopetoksesta goottien valtakuntaa vastaan. Minä syytän sinua siitä, että olet kätkenyt ja suojellut talossasi Roomassa maanpakoon ajettua petturia Albinusta. Siitä on määrätty kuolemanrangaistus. Sitä paitsi tahdot saattaa tämän maan Bysantin keisarin valtaan."
"Sitä en tahdo", vastasi Cethegus levollisena, "todista syytöksesi."
"Olen omin silmin nähnyt Albinuksen neljänätoista yönä peräkkäin menevän puutarhaasi", sanoi Teja kääntyen tuomarien puoleen. "Hän tuli Via sacralta päin vaippaan kääriytyneenä ja lerppahattu päässään. Kahtena yönä oli kulkija päässyt ohitseni, mutta lopuksi tunsin hänet. Kun menin häntä kohti, pujahti hän, ennenkuin olin ehtinyt saada hänet kiinni, pakoon erään oven kautta, joka suljettiin sisästä päin."
"Mistä alkaen on virkatoverini, Rooman urhoollinen komentaja näytellyt yöllisen vakoilijan osaa?"
"Siitä alkaen, kun hänellä on ollut Cethegus rinnallaan. Mutta vaikka pakolainen pääsikin minulta karkuun — niin tämä käärö putosi hänen vaipastaan. Siinä on ylhäisten roomalaisten nimiä ja nimien vieressä on selittämättömällä salakirjoituksella tehtyjä merkkejä. Tässä on käärö."
Hän ojensi sen kuninkaalle.
Tämä luki: "Nimet ovat: Silverius, Cethegus, Licinius, Scaevola,Calpurnius, Pomponius. — Voitko vannoa, että naamioitu mies oliAlbinus?"
"Minä vannon sen."
"Hyvä on, prefekti. Kreivi Teja on vapaa, moitteeton ja hyvämaineinen.Voitko sen kieltää?"
"Voin. Hän ei ole moitteeton. Hänen vanhempansa elivät laittomassa, sukurutsaisessa avioliitossa. He olivat sisarusten lapsia. Kirkko on kironnut heidän vuodeyhteytensä ja sen hedelmän. Hän on äpärä eikä voi todistaa minua, jalosukuista, senaattorin arvoista roomalaista vastaan."
Läsnäolevat gootit päästivät vihaisen murinan.
Tejan kalpeat kasvot muuttuivat vielä kalpeammiksi. Hän vavahti. Hänen oikea kätensä tarttui miekan kahvaan.
"Niinpä todistan minä sanani miekallani", sanoi hän soinnuttomalla äänellä. "Minä vaadin sinut taisteluun, jumalantuomioon elämästä ja kuolemasta."
"Minä olen roomalainen enkä elä teidän verisen barbaarioikeutenne mukaan. Mutta goottinakin — kieltäytyisin taistelemasta äpärän kanssa."
"Kärsivällisyyttä", sanoi Teja ja työnsi puoleksi paljastetun miekan takaisin tuppeen. "Kärsivällisyyttä, miekkani. Vielä sinunkin aikasi tulee."
Mutta salissa olevat roomalaiset alkoivat hengittää vapaammin.
Kuningas sanoi:
"Olkoon kuinka tahansa. Syytös on siksi hyvin perusteltu, että mainitut roomalaiset voidaan vangita. Sinä, Cassiodorus, koetat saada selvän salakirjoituksesta, sinä, kreivi Vitiges, riennät Roomaan ja vangitset nuo viisi epäluulonalaista sekä tutkit tarkkaan heidän ja Cetheguksen talot. Hildebrand, sinä vangitset syytetyn ja otat häneltä miekan pois."
"Seis", sanoi Cethegus. "Minä annan koko omaisuuteni pantiksi siitä, etten lähde Ravennasta, ennenkuin tämä riita on lopussa. Minä vaadin, että tutkinnon kestäessä saan olla vapaalla jalalla. Se on senaattorin oikeus."
"Älä suostu siihen, poikani", huudahti Hildebrand-vanhus astuen esille."Salli minun vangita hänet."
"Jätä hänet rauhaan", sanoi kuningas. "Häntä kohdeltakoon oikeudella, ankaralla oikeudella, mutta ei väkivallalla. Älä koske häneen. Häntä on syytös hämmästyttänyt. Hänen täytyy saada aikaa puolustautuakseen. Huomenna samaan aikaan tapaamme toisemme täällä. Julistan kokouksen päättyneeksi."
Kuningas viittasi valtikallaan. Amalasunta riensi syvästi liikuttuneena ulos huoneesta.
Gootit menivät iloisina Tejaa tervehtimään.
Roomalaiset väistyivät nopeasti Cetheguksen tieltä rupeamatta puheisiin hänen kanssansa.
Ainoastaan Cassiodorus meni vakavin askelin hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen, katsoi häntä silmiin ja sanoi:
"Cethegus, voinko sinua auttaa?"
"Et, minä autan itse itseäni", vastasi tämä ja lähti yksinään ylpein askelin huoneesta.