Raskain mielin Totila nousi venheeseen ja soudatti itsensä laivalleen.
Kun hän saapui sinne, oli jo pimeä ja sumuvaippa peitti kaikki esineet laivan välittömässä läheisyydessäkin.
Silloin kuului lännestä päin aironloisketta ja laiva, jonka tunnusmerkkinä oli mastonlatvaan asetettu punainen lyhty, tuli näkyviin kallionkielekkeen takaa.
Totila kuunteli ja sanoi vahdissa oleville miehille:
"Alus vasemmalla! Mikä laiva se on? Kenen se on?"
"Mastokorissa on jo merkki" — vastattiin. — "Kauppalaiva — FuriusAhalla — oli täällä ankkurissa."
"Minne matka?"
"Itään — Intiaan."
Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun Totila oli lähettänyt goottilaisen vartiojoukon, oli Valerius viimeinkin saanut asiansa valmiiksi ja päättänyt lähteä paluumatkalle seuraavana aamuna.
Hän istui Valerian ja Juliuksen kanssa illallispöydässä ja keskusteli rauhan säilyttämisen toiveista, joita nuori sankari taisteluinnoissaan oli pitänyt turhina. Roomalaisesta oli vaikeata ajatellakaan, että "kreikkalaiset" tulisivat asestettuina hänen kalliiseen synnyinmaahansa.
"Minäkin toivon rauhaa", sanoi Valeria miettiväisenä, "vaikkakin —"
"Mitä tarkoitat?" kysyi Valerius.
"Olen varma", jatkoi tytär, "että vasta sodassa oppisit rakastamaanTotilaa. Hän taistelisi minun ja Italian puolesta."
"Niin", sanoi Julius, "hänessä uinuu sankari ja vielä suurempaakin."
"Enkä tiedä suurempaa kuin sankarimieli", sanoi Valerius.
Silloin kuului atriumin marmorilattialta kiivaita askeleita ja nuori Torismut, goottilaisen vartiojoukon johtaja ja Totilan kilvenkantaja, syöksyi kiivaasti sisään.
"Valerius", sanoi hän nopeasti, "käske valjastamaan vaunut ja tuomaan kantotuolit esille — teidän täytyy lähteä."
Huoneessa olijat hypähtivät ylös.
"Mitä on tapahtunut — ovatko bysanttilaiset jo laskeneet maihin?"
"Puhu", sanoi Julius. "Mikä sinua huolettaa?"
"Ei mikään omasta puolestani", vastasi gootti nauraen, "enkä tahtoisi teitäkään peloittaa, ennenkuin on välttämätöntä. Mutta en voi enää olla vaiti — eilisaamuna laineet ajoivat rantaan ruumiin —"
"Ruumiin?"
"Erään laivamiehistämme, Albin, Totilan laivan perämiehen."
Valeria kalpeni, mutta ei vavissut.
"Se saattoi olla sattuma — kenties hän on hukkunut."
"Ei", vastasi gootti vakavasti, "hän ei ole hukkunut. Hänellä oli nuoli rinnassa."
"Se todistaa merisotaa, eikä muuta", arveli Valerius.
"Mutta tänään —"
"Tänään?" kysyi Julius.
"Tänään ei ole tästä kulkenut ohi ainoatakaan maalaista, joita tavallisesti joka päivä menee Regiumista Columiin. Ratsumies, jonka lähetin Regiumiin päin tiedusteluretkelle, ei myöskään ole palannut." —
"Se ei todista mitään", väitti Valerius itsepäisesti. — Hänen sydämensä epäili niin kauan kuin mahdollista vihattujen kreikkalaisten maallenousua. — "Usein hyökyaallot tukkivat tien."
"Mutta kun äsken itse menin Regiumiin päin vievää tietä ja panin korvani maata vasten, kuulin maan tärisevän ratsujoukon alla, joka nopeasti lähenee tännepäin. Teidän täytyy lähteä."
Valerius ja Julius tarttuivat aseihin, jotka riippuivat huoneen pylväissä. Valeria laski raskaasti hengittäen käden sydämelleen.
"Mitä on tehtävä?" kysyi hän.
"Miehittäkää Jugumin sola, jonka kautta rantatie kulkee", käskiValerius. "Se on kapea, sitä voimme kauan puolustaa."
"Kahdeksan goottia on jo sitä vartioimassa. Menen sinne myös niin pian kuin te olette lähteneet matkalle. Puolet joukostani lähtee saattamaan teitä. Rientäkää!"
Mutta ennenkuin he ehtivät lähteä huoneesta, syöksyi sisään tomuinen ja verinen goottisoturi.
"Paetkaa", huusi hän. "Ne ovat täällä!"
"Ketkä ovat täällä, Gelaris?" kysyi Torismut.
"Kreikkalaiset! Belisarius! Piru!"
"Puhu!" käski Torismut.
"Olin päässyt Regiumin tällä puolen olevan pinjametsän luo huomaamatta mitään epäiltävää. Tiellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.
"Kun ratsastin paksun puunrungon ohi tähystäen eteeni, tunsin nykäyksen kaulassani ikäänkuin salama olisi repäissyt pääni irti hartioista ja putosin maahan hevoseni alle —"
"Sinä istuit huonosti satulassa, Gelaris", moitti Torismut.
"Niin kai, mutta kun saa jouhinuoran kaulaansa ja lyijykuulan päähänsä, niin putoaa siinä parempikin ratsastaja kuin Gelaris, Genzon poika.
"Kaksi noitaa — metsänhaltijan tai menninkäisten näköisiä he olivat — hyökkäsi pensastosta ojan toiselta puolen kimppuuni. He sitoivat minut hevoseni selkään, ottivat sen pienien, takkuisten kaakkiensa väliin — ja hei vain —"
"Ne olivat Belisariuksen hunneja", huudahti Valerius.
"He kiidättivät minua Regiumia kohti. — Kun olin taas tullut täydellisesti tajuihini, huomasin olevani Regiumissa keskellä vihollisia. Siellä sain tietää kaikki.
"Hallitsijatar on murhattu, sota julistettu, viholliset ovat valloittaneet Sisilian, koko saari on joutunut keisarin käsiin —"
"Entä luja Panormus?"
"Valloitettiin laivaston avulla, joka tuli satamaan. Mastokorit olivat korkeammalla kuin kaupungin muurit. Niistä he ampuivat ja ryntäsivät kaupunkiin."
"Entä Syrakuusa?" kysyi Valerius.
"Joutui sisilialaisten petollisuuden vuoksi bysanttilaisten käsiin — goottilainen vartioväki on murhattu. Syrakuusaan ratsasti Belisarius kukkasateessa kuten ainakin eroava vuoden konsuli — sillä hänen konsulivirkansa päättyi sinä päivänä — kultarahoja ympärilleen siroitellen ja koko kansan kättentaputusten kaikuessa."
"Missä on merikreivi? Missä on Totila?"
"Kolmisoutujen terävät kärjet puhkaisivat kaksi hänen kolmesta laivastaan.
"Sen, jossa hän oli, ja erään toisen. Hän hyppäsi mereen täysissä varusteissa — eikä hänen ruumistaan — ole vielä — saatu ylös."
Valeria vaipui sohvalle.
"Kreikkalainen sotapäällikkö", jatkoi mies, "laski toissa yönä pimeän ja myrskyn suojassa maihin Regiumin luona. Kaupunki otti hänet riemuiten vastaan. Hän järjestää joukkonsa ja lähtee suoraan Napolia kohti. Hänen etujoukkonsa, johon kuuluu keltanaamaisia ratsumiehiä — he juuri vangitsivat minutkin, piti heti lähteä valtaamaan tätä solaa.
"Minun piti opastaa heitä.
"Vein heidät harhaan — kauaksi länteen päin — merenrantasuohon ja — pakenin — illalla pimeässä — mutta he — ampuivat — jälkeeni — nuolia — joista — yksi sattui — en jaksa enää." —
Mies kaatui maahan.
"Hän on kuoleman oma", sanoi Valerius. "Hunnit käyttävät myrkytettyjä nuolia.
"Liikkeelle, Julius ja Torismut! Te saatatte lapseni Napoliin. Minä menen solaan ja suojelen teidän pakomatkaanne."
Turhaan Valeria rukoili. Vanhuksen kasvot ja asento todistivat järkähtämätöntä päätöstä.
"Totelkaa", huusi hän vastahakoisille. "Minä olen tämän talon isäntä ja minä tahdon kysyä Belisariuksen hunneilta, mitä heillä on isänmaassani tekemistä. Ei, Julius! Minun täytyy tietää, että sinä olet Valerian luona — voikaa hyvin!"
Sillä aikaa kun Valeria goottilaisen saattojoukon ja useimpien orjien kanssa ajoi täyttä laukkaa Napoliin vievää tietä pitkin, riensi Valerius kilvellä ja miekalla varustettuna sekä puolikymmentä orjaa mukanaan huvilan puutarhan kautta solalle, joka oli aivan lähellä hänen tilustensa rajaa.
Vasemmalla puolen tietä sijaitsevat kalliot olivat ylipääsemättömät ja oikealla puolella laskeutui vuoren rinne jyrkkänä kuin seinä mereen, jonka aallot usein loiskivat tielle saakka.
Solan suu oli niin ahdas, että kaksi vierekkäin seisovaa miestä saattoi sen sulkea kilvillään. Valerius toivoi voivansa puolustaa solaa sangen kauan suurtakin ylivoimaa vastaan hankkiakseen pakenevien nopeille hevosille mahdollisimman pitkän etumatkan.
Rientäessään pimeässä kapeata polkua pitkin, joka kulki hänen viinimäkiensä ja meren välitse solalle, vanhus huomasi oikealla puolella merellä jokseenkin kaukana rannasta pienen valon kirkkaan tuikkeen, nähtävästi jonkin laivan merkkilyhdyn.
Valerius pelästyi. Aikovatko bysanttilaiset rynnätä meritse Napolia vastaan? Aikoivatko he laskea väkeä maihin solan pohjoispuolelta? Mutta silloin tietysti näkyisi useampia tulia.
Hän aikoi kysyä, mitä arvelivat asiasta orjat, jotka olivat seuranneet hänen käskystään, vaikka nähtävästi vastenmielisesti.
Turhaan. Orjat olivat pötkineet tiehensä yön pimeyden turvissa.
He olivat jättäneet isäntänsä heti, kun tämä käänsi huomionsa muualle.
Valerius tuli siis yksin solalle, jonka huvilanpuoleista suuta kaksi goottisoturia vartioi. Kaksi oli vihollisen puoleisen suun puolella ja loput solan sisässä.
Tuskin Valerius oli kulkenut lähimpien vahtien ohi, kun aivan läheltä kuului kavion kopsetta ja pian tuli viimeisestä solan Regiumin puolella olevasta tienmutkasta näkyviin kaksi ratsastajaa, jotka ajoivat täyttä karkua.
Kummallakin oli oikeassa kädessään tulisoihtu. Öistä seutua valaisivat vain nämä soihdut, sillä gootit välttivät kaikkea, mikä olisi voinut ilmaista heidän vähälukuisuutensa.
"Belisariuksen parran kautta", kiroili etumainen ratsastaja hiljentäen vauhtiaan, "tämä kissanpolku muuttuu niin kapeaksi, että kunniallinen ratsumies tuskin voi sitä myöten kulkea, — ja tuolla tulee vielä lisäksi sola — seis, mitä siellä liikkuu?"
Hän pysähdytti hevosensa ja kumartui soihtuaan ojentaen varovasti eteenpäin. Tässä asennossa hän oli tervassoihdun valossa sopivana maalitauluna solassa oleville.
"Kuka siellä on?" huusi hän vielä kerran perässä tulevalle toverilleen.
Silloin goottilainen heittokeihäs lensi leveiden panssarilevyjen läpi hänen rintaansa.
"Vihollisia, voi!" huusi kuoleva ja putosi taaksepäin satulastaan.
"Vihollisia, vihollisia", huusi toinen mies, heitti turmiota tuottavan tulisoihdun kädestään kauas mereen, pyöräytti nopeasti hevosensa ja ajoi tiehensä. Kaatuneen hevonen seisoi levollisena isäntänsä ruumiin ääressä.
Yön hiljaisuudessa kuului vain poispäin kiitävän ratsun kavioiden kopse ja solan oikealla puolen aaltojen hiljainen loiske kallioseinää vastaan.
Solassa olevien miesten sydämet sykkivät nopeasti odotuksesta.
"Pysykää nyt levollisina, miehet", varoitteli Valerius. "Älkääkä antako houkutella itseänne solasta ulos. Te, jotka seisotte ensimmäisessä rivissä, pankaa kilpenne aivan vierekkäin ja ojentakaa keihäänne. Me keskellä olevat heitämme. Te kolme takana olevaa ojennatte meille keihäitä ja pidätte silmällä kaikkea."
"Herra", huusi goottisotilas, joka seisoi solan ulkopuolella rannalla, "valoa näkyy! Laiva tulee yhä lähemmäksi rantaa."
"Pitäkää sitä silmällä ja antakaa meille merkki, jos —"
Mutta samassa saapuivat viholliset, joiden etujoukkona molemmat vakoilijat olivat olleet. Joukossa oli viisikymmentä hunnilaista ratsumiestä, muutamat niistä tulisoihduilla varustettuja.
Kun he tulivat esille tien mutkasta, loivat soihdut kirkasta valoa pimeään ympäristöön.
"Tässä se oli, herra", sanoi pakoon päässyt ratsumies, "katsokaa eteenne".
"Viekää pois ruumis ja ratsu", sanoi karkea ääni, ja joukon johtaja ratsasti hitaasti soihtu kädessään solan suuta kohti.
"Seis!" huusi Valerius hänelle latinankielellä. "Keitä olette ja mitä tahdotte?"
"Samaa voin teiltä kysyä", vastasi johtaja samalla kielellä.
"Olen roomalainen ja puolustan isänmaatani rosvoja vastaan."
Johtaja oli sillävälin soihtunsa valossa tarkastanut seudun. Hänen harjaantunut silmänsä näki mahdottomaksi solan kiertämisen oikealta tai vasemmalta puolen ja hän huomasi myöskin solan suun kapeuden.
"Ystävä", sanoi hän vetäytyen hiukan taaksepäin. "Me olemme siis liittolaisia. Mekin olemme roomalaisia ja tahdomme vapauttaa Italian ryöväreistä. Väisty siis ja salli meidän päästä läpi."
Valerius, joka tahtoi kaikin tavoin voittaa aikaa, sanoi:
"Kuka sinä olet ja kuka sinut lähettää?"
"Nimeni on Johannes. Justinianuksen viholliset sanovat minua 'veriseksi'. Olen Belisariuksen keveiden ratsumiesten päällikkö.
"Koko maa Regiumista tänne saakka on ottanut meidät riemuiten vastaan. Tässä on ensimmäinen este. Olisin jo ollut pitkien matkojen päässä, jollei eräs goottikoira olisi vienyt meitä vetelälle suolle, jonne monta hyvää hevosta hukkui. Me olemme hukanneet tärkeätä aikaa. Älä viivytä enää meitä! Saat pitää henkesi ja omaisuutesi ja sinulle annetaan sen lisäksi runsas palkinto, jos lähdet meitä opastamaan. Nopeus tuottaa meille voiton. Viholliset ovat hämmästyksissään. He eivät saa toipua, ennenkuin olemme Napolin, vieläpä Rooman edustalla. 'Johannes', sanoi Belisarius minulle, 'kun en voi käskeä myrskytuulta lakaisemaan maata puhtaaksi edeltäni, lähetän sinut.'"
"Siis tieltä pois!" —
Hän kannusti hevostaan.
"Sano Belisariukselle, että niin kauan kuin Cnejus Valerius elää, ei hän pääse askeltakaan eteenpäin Italian mantereella. Takaisin, rosvot!"
"Hullu ihminen! Sinä taistelet goottien puolella meitä vastaan."
"Vaikka helvetin puolella — kun teitä vastaan on taisteltava."
Johtaja silmäili vielä kerran tutkivasti oikealle ja vasemmalle.
"Kuule", sanoi hän, "sinä voit todellakin pidättää meitä tässä hetkisen. Mutta et kauan. Jos väistyt, saat pitää henkesi. Jollet väisty, annan ensin nylkeä sinut elävältä ja sitten seivästää."
Hän nosti tulisoihtua koettaen keksiä jotakin heikkoa kohtaa.
"Takaisin", huusi Valerius. "Ammu, ystävä!"
Jousen jänne helähti, ja nuoli napsahti ratsumiehen kypärään.
"Odotahan", huusi tämä peräytyen.
"Ratsailta joka mies", komensi hän. Mutta hunnit eivät mielellään laskeudu hevosen selästä.
"Mitä, herra? Ratsailtako?" kysyi eräs etumaisista ratsumiehistä.
Silloin Johannes iski miestä päin naamaa nyrkillään.
Mies ei liikahtanutkaan.
"Ratsailta!" ärjäsi johtaja vielä kerran. "Aiotteko te hevosen selässä mennä tuohon rotanloukkuun?"
Hän hyppäsi itse pois ratsultaan.
"Kuusi teistä kiipeää puihin ja ampuu ylhäältäpäin.
"Kuusi heittäytyy maahan, ryömii eteenpäin pitkin tien sivuja ja ampuu pitkältään. Kymmenen ampuu seisoaltaan rinnan korkeudelta. Kymmenen vartioi hevosia. Loput tulevat minun jäljestän! keihäät ojossa heti, kun on ammuttu. Eteenpäin."
Hän antoi soihtunsa eräälle miehelle ja tarttui keihääseensä.
Sillä aikaa, kun hunnit täyttivät hänen käskyjään, silmäili hän vielä solaa.
"Antautukaa!" sanoi hän.
"Tulkaa", huusivat gootit.
Johannes antoi merkin, ja kolmattakymmentä nuolta suhahti yht'aikaa.
Kiljaisten kaatui oikeanpuoleinen eturivin gootti. Eräs puuhun kiivenneistä hunneista oli ampunut häntä otsaan. Nopeasti Valerius hyppäsi kilpineen hänen tilalleen.
Hän joutui parahiksi ottamaan vastaan Johanneksen raivoisan hyökkäyksen, kun tämä peitsi ojossa syöksyi solaan. Valerius torjui peitsen kilvellään ja iski bysanttilaista, joka horjahti taaksepäin, hoiperteli ja kaatui lähelle solan suuta. Hänen takanaan olevat hunnit peräytyivät hiukan.
Silloin ei Valeriuksen vieressä oleva gootti voinut vastustaa haluaan ottaa vihollisten johtaja hengiltä. Hän syöksyi peitsi ojossa muutamia askelia eteenpäin asennostaan.
Mutta Johannes oli sitä odottanutkin. Nuolennopeasti hän hypähti pystyyn, työnsi hämmästyneen gootin solasta, pääsi samassa itse Valeriuksen suojaamattomalle puolelle ja tämän torjuessa uudestaan ryntääviä hunneja, pisti pitkän persialaisen veitsensä hänen kylkeensä.
Valerius kaatui, mutta kolmen hänen takanaan seisovan gootin onnistui kilpiensä piikeillä karkoittaa Johannes, joka jo oli tunkeutunut solan sisään. Hän riensi hunniensa luo käskien heidän uudestaan ampua.
Ääneti asettui kaksi goottia taas kilpineen solan suulle. Kolmas piti veristä Valeriusta sylissään.
Silloin syöksyi takapuolella ollut vahti solaan huutaen:
"Laiva! Herra — laiva! Ne ovat laskeneet maihin.
"Ne hyökkäävät meitä vastaan takaapäin. Paetkaa, me kannamme teitä — piilopaikkaan kallioiden lomassa." —
"Ei", sanoi Valerius nousten pystyyn, "tahdon kuolla täällä; aseta miekkani kahva tuota kallioseinää vasten ja —"
Mutta silloin kajahti huvilan puolelta goottilaisen sotatorven ääni. Tulisoihdut välkkyivät, ja kolmekymmentä goottia syöksyi solaan, Totila etunenässä. Hän katsahti ensin Valeriusta.
"Liian myöhään, liian myöhään", huusi hän tuskallisesti. "Mutta seuratkaa minua! Kostoa! Ulos!"
Raivoisana hän hyökkäsi keihäillä varustetun jalkaväkensä kanssa solasta ulos. Yhteentörmäys kapealla tiellä meren ja kallion välillä oli kamala.
Tulisoihdut sammuivat mellakassa, eikä valkeneva aamukaan vielä antanut tarpeeksi valoa.
Hunnit, vaikka heitä olikin enemmän kuin rohkeita hyökkääjiä, olivat äkillisen rynnäkön vuoksi aivan hämmennyksissään. He luulivat, että kokonainen goottilainen sotajoukko oli tulossa. He riensivät hevostensa luo päästäkseen pakoon. Mutta gootit pääsivät melkein yht'aikaa paikalle, jossa maahan laskeutuneiden hunnien hevoset olivat, ja sekä miehet että hevoset syöksyivät nurin niskoin kalliolta alas.
Turhaan Johannes iski itse pakenevia miehiään. He juoksivat hänet kumoon, mutta hän nousi ylös ja syöksyi lähintä goottia vastaan.
Mutta hän joutui pahaan paikkaan. Hän tunsi vastassaan olevan Totilan.
"Kirottu pellavapää", huusi hän. "Sinä et siis hukkunutkaan?"
"En, kuten näet", huusi tämä ja iski häntä miekalla niin, että kypärä halkesi ja miekka upposi syvälle päähän. Bysanttilainen kaatui maahan.
Silloin oli vastustus lopussa.
Hädin tuskin saivat lähimmät ratsumiehet vedetyksi johtajansa hevosen selkään ja viedyksi hänet pois. Taistelupaikka oli goottien käsissä.
Totila riensi takaisin solaan. Hän tapasi Valeriuksen kalpeana, silmät kiinni ja pää kilven varassa. Hän heittäytyi polvilleen hänen viereensä ja painoi jäykistyneen käden rintaansa vasten.
"Valerius", huusi hän, "isä! Älä lähde! Älä lähde luotamme! Vielä jäähyväissanat."
Kuoleva avasi väsyneesti silmänsä.
"Missä he ovat?" kysyi hän.
"Voitetut, pakenivat."
"Voitto", huudahti Valerius, "saan siis kuolla voittajana. Ja Valeria — lapseni — onko hän pelastunut?"
"On, hän on pelastunut.
"Pelastuttuani meritaistelusta ja merestä riensin tänne varoittamaanNapolia ja pelastamaan teitä.
"Laskin maihin lähellä Napolin ja talosi välistä tietä. Siellä tapasin hänet ja sain tietää vaarasi. Eräs laivaveneistäni vie hänet Napoliin. Toisella riensin tänne pelastaakseni sinut — mutta jouduinkin vain — kostamaan puolestasi."
Hän painoi päänsä kuolevan rintaa vasten.
"Älä sure minua, minähän kuolin voittajana. Ja sinua, poikani, sinua saan siitä kiittää."
Hän siveli hellästi nuorukaisen pitkiä kutreja.
"Ja Valerian pelastuksesta. Sinua, sinua saan toivoakseni kiittää Italiankin pelastuksesta. Sinä olet sankari, joka tämän maan voi pelastaa, — huolimatta Belisariuksesta ja Narseksesta. Sinä voit sen, — sinä teet sen, — ja palkkanasi on rakas lapseni."
"Valerius! Isäni!"
"Hän on omasi! Mutta vanno minulle" — ja hän kohottautui viimeisillä voimillaan pystyyn ja katsoi häntä terävästi silmiin, — "vanno minulle Valerian kotijumalan nimessä, ettet ota häntä vaimoksesi, ennenkuin Italia on vapaa eikä tuumaakaan sen pyhästä maasta ole bysanttilaisten hallussa."
"Minä vannon sen sinulle", huusi Totila riemastuneena tarttuen hänen käteensä, "minä vannon sen Valerian kotijumalan nimessä."
"Kiitos, kiitos, poikani! Nyt kuolen huolettomana — kerro terveiseni hänelle ja sano, että olen uskonut hänet sinun hoitoosi ja suojeltavaksesi — hänet ja Italian."
Hän laski päänsä kilvelleen, pani kätensä ristiin rinnalleen — ja kuoli.
Kauan piti Totila kättään sydäntään vasten painettuna.
Loistava valo herätti hänet äkkiä unelmista. Se oli aamuaurinko, jonka kultainen kehrä kohosi loistavana kalliovuorten harjan yli. Hän ponnahti pystyyn ja katseli nousevaa taivaankappaletta.
Kirkas paiste heijastui meren aaltoihin ja levisi ympäri seutua.
"Valerian kotijumalan nimessä", toisti hän hiljaa syvästi liikutettuna ja kohotti kätensä vannoen aamuaurinkoon päin.
Samoin kuin vainajakin, sai hän voimaa, lohdutusta ja innostusta ankarasta lupauksestaan. Korkea velvollisuus kohotti häntä.
Levollisena hän lähti solasta ja käski kantaa ruumiin laivaansa, jolla se sitten vietäisiin Valeriusten perhehautaan Napoliin.
Näiden uhkaavien tapausten aikana eivät tietysti gootitkaan olleet aivan toimettomina. Mutta heidän kuninkaansa pelkurimainen petollisuus oli lamauttanut, vieläpä tarkoituksella tehnyt turhiksi toimenpiteet voimakkaamman vastarinnan hyväksi.
Teodahad oli pian toipunut hämmästyksestään, jonka bysanttilaisen lähettilään sodanjulistus oli aiheuttanut, sillä hän ei voinut eikä tahtonut luopua siitä vakaumuksesta, että häntä uhkailtiin etupäässä keisarillisen hovin kunnian säilyttämisen vuoksi.
Hänhän oli viimeksi puhunut vierasten miesten läsnäollessa Petroksen kanssa, jolla tietysti goottien ja roomalaisten vuoksi täytyi olla jonkinlainen syy komentaa Belisarius Italiaan. Viime mainitun saapuminenhan oli kauan edeltäpäin sovittu keino salaisten suunnitelmain toteuttamiseksi.
Sotaan ryhtyminen oli hänestä mitä vastenmielisintä, — eikä siihen hänen mielestään ollut pakkokaan, koska hän, viisaasti kyllä, harkitsi sodankäyntiin tarvittavan kaksi riitapuolta.
"Jollen puolusta itseäni", ajatteli hän, "on hyökkäys pian ohi. Belisarius tulkoon — minä pidän voimieni mukaan huolta siitä, ettei hän kohtaa vastarintaa, joka vain yllyttäisi keisarin yhä enemmän suuttumaan minuun. Mutta jos sotapäällikkö sitävastoin ilmoittaa Bysanttiin, että olen häntä kaikin tavoin avustanut, täytyy Justinianuksen täyttää alkuperäinen sopimus ainakin suurimmaksi osaksi, jollei kokonaankin."
Hän toimikin tässä mielessä, kutsui kaikki goottien maa- ja merivoimat Ala-Italiasta, jossa Belisariuksen odotettiin nousevan maihin, ja lähetti niitä joukottain valtakunnan itärajoille Liburniaan, Dalmatiaan ja Istriaan sekä länteen päin Etelä-Galliaan. Nämä käskynsä hän perusteli sillä, että Bysantista oli lähetetty Dalmatiaan Salonan kaupunkia vastaan pienempi joukko ja että keisari oli vaihtanut lähettiläitä frankkien kuninkaan kanssa, joten bysanttilaisten päähyökkäystä voitiin odottaa Istriassa, kun taas heidän liittolaisensa frankit hyökkäisivät Rodanuksen ja Paduksen tienoilla.
Belisariuksen valeliike Afrikaan päin tuntui vahvistavan tätä luuloa. Niinpä sattuikin sellainen ennenkuulumaton tapaus, että goottien sotajoukot, laivat, aseet ja sotatarpeet kuljetettiin pois juuri niiltä seuduilta, joita vastaan ensimmäinen hyökkäys todella kohdistuisi, että Etelä-Italia Roomaan, melkeinpä Ravennaan saakka oli suojaton vihollisen hyökkäystä vastaan ja että kaikki puolustustoimet niillä tienoilla, mihin vihollinen pian suuntaisi ensimmäisen iskunsa, laiminlyötiin.
Dravuksen, Rodanuksen ja Paduksen seuduilla vilisi goottilaisia aseita ja laivoja, kun sitävastoin Sisiliasta puuttui, kuten olemme nähneet, vartioimiseenkin tarvittavat laivat.
Goottilaisten isänmaanystävien voimakas esiintyminen ei paljon parantanut asioita.
Kuningas oli poistanut läheisyydestään Vitigeksen ja Hildebadin lähettämällä heidät sotajoukon mukana asioille Istriaan ja Galliaan, ja kiukkuista Tejaa vastusti kaikin voimin Hildebrand-vanhus, joka ei tahtonut kokonaan heretä luottamasta viimeiseen amaliin.
Teodahad sai puuhissaan voimakasta apua, kun hänen päättäväinen puolisonsa saapui takaisin.
Vitiges oli heti bysanttilaisten sodanjulistuksen jälkeen vienyt goottilaisen sotajoukon Feretrin linnaa vastaan, jonne Gotelindis oli paennut pannonilaisine palkkasotureineen ja saanut tämän vapaaehtoisesti lähtemään Ravennaan taaten hänelle suojelustaan siihen saakka, kun piakkoin Rooman läheisyydessä pidettävä kansan- ja sotajoukkojen käräjät kaikkien lain säädösten mukaan olivat tutkineet ja ratkaisseet asian.
Molemmat asianomaiset hyväksyivät nämä ehdot, sillä goottilaiset isänmaanystävät pitivät tärkeänä, ettei nyt, kun ankara sota uhkasi valtakuntaa, ylin johto hajautuisi puolueriitojen vuoksi.
Rehellinen ja oikeudentuntoinen kreivi Vitiges oli sitä mieltä, että jokaisella syytetyllä täytyi olla täydellinen puolustautumisoikeus. Tejakin huomasi, että kun vihollinen oli syyttänyt kuningasmurhasta koko goottien kansaa, voi ainoastaan ankara ja juhlallinen menettely, jolloin kaikkia muodollisuuksia tarkoin noudatettaisiin, pelastaa kansan kunnian eikä suinkaan sokeaan epäluuloon perustuva, rähisevä roistoväen tuomio.
Mutta Gotelindis sai tästä menettelytavasta uutta luottamusta. Vaikka hän siveellisen vakaumuksen mukaan olikin menetellyt väärin, luuli hän melkein varmasti, ettei häntä vastaan voitaisi saada mitään päteviä todistuksia.
— Vain hän yksin oli nähnyt vihollisensa kuoleman. —
Ja hän tiesi, ettei häntä tuomittaisi ilman täydellisiä todistuksia.
Niinpä hän tulikin vapaaehtoisesti Ravennaan, lietsoi puolisonsa arkaan sieluun uutta rohkeutta ja toivoi voivansa, kun käräjäpäivä oli ohi, esteettä mennä Belisariuksen leiriin päästäkseen lepoon Bysantin hoviin sekä turvaan vastaiselta vainolta.
Kuningasparin luottamus onnistumiseensa käräjillä kasvoi, kun frankkien varustukset antoivat heille tekosyyn lähettää paitsi Vitigestä ja Hildebadia vaarallinen kreivi Tejakin kolmannen sotajoukon mukana niemimaan luoteisosaan. — Heidän kanssaan meni useita tuhansia goottipuolueen innokkaimpia kannattajia. — Niinpä he luulivat, ettei tuona päivänä olisi Rooman lähistöllä kovinkaan monta heidän vastustajiaan. — Ja he toimivat uutterasti saadakseen ratkaisevana päivänä kokoukseen mahdollisimman suuren määrän henkilökohtaisia puoluelaisiaan ja Amalasuntan vanhoja vastustajia, baltien mahtavan, monihaaraisen suvun jäseniä.
Kuningaspari oli levollinen ja varma asiastaan. Olipa Gotelindis suostuttanut Teodahadin esiintymään puolisonsa puoltajanakin kaikkia goottien syytöksiä vastaan tällä tavoin jo edeltäpäin peloittaen kaikki vastustajat rohkeudellaan ja kuninkaallisella arvollaan.
Puoluelaistensa ja pienen henkivartiaston seuraamana he lähtivät Ravennasta Roomaan, jonne he saapuivat useita päiviä ennen kokouksen alkua. He asettuivat asumaan vanhaan keisarinpalatsiin.
Kokousta ei aiottu pitää aivan Rooman muurien edustalla, vaan sen lähistöllä, avonaisella, Regeta-nimisellä kentällä Anagnin ja Terracinan välillä.
Aikaisin sen päivän aamuna, jolloin Teodahad oli juuri käräjäpaikalle lähdössä ja otti Gotelindikselta jäähyväisiä, ilmoitettiin odottamaton ja epämieluisa vieras, nimittäin Cethegus, joka ei ollut vielä näyttäytynyt heidän Roomassa ollessaan. Hänellä oli ollut täysi puuha varustusten valmistamisessa.
Kun hän tuli sisään, huudahti Gotelindis säikähtäneenä hänen kasvojensa ilmeestä:
"Jumalan tähden, Cethegus! Minkä onnettomuuden sanoman sinä tuot?"
Mutta prefekti rypisti vain hetkeksi otsaansa hänet nähdessään ja sanoi sitten levollisesti:
"Onnettomuuden sanoman kai sille, jota se kohtaa.
"Tulen eräästä ystävieni kokouksesta, jossa vasta sain tietää sen, minkä heti koko Rooma tietää, Belisarius on laskenut maihin."
"Vihdoinkin", huudahti Teodahad. — Kuningatarkaan ei saanut salatuksi voitoniloaan.
"Älkää riemuitko liian aikaisin!
"Kenties kadutte vielä.
"En tule vaatimaan teitä enkä ystäväänne Petrosta tilille. Sen, joka ryhtyy asioihin petturin kanssa, täytyy olla valmis valheen satoon.
"Tulen vain teidän vuoksenne ilmoittamaan, että te olette aivan varmasti hukassa."
"Hukassako?"
"Me olemme turvassa nyt."
"Ei, kuningatar. Belisarius on maihin noustuaan julistuskirjassa ilmoittanut tulleensa rankaisemaan Amalasuntan murhaajia. Hän on luvannut suuren palkinnon ja suosion sille, joka tuo teidät hänelle elävinä tai kuolleina."
Teodahad kalpeni.
"Mahdotonta", huusi Gotelindis.
"Gootit taas saavat pian tietää, kenen toimesta maa on vastustuksetta joutunut vihollisten käsiin.
"Vieläkin enemmän.
"Olen saanut Rooman kaupungilta toimeksi pitää sen eduista huolta näinä myrskyisinä aikoina.
"Minä vangitsen teidät Rooman nimessä ja jätän Belisariuksen käsiin."
"Sinä et uskalla", sanoi Gotelindis tarttuen tikariinsa.
"Hiljaa, Gotelindis. Nyt ei murhatakaan avuttomia naisia kylvyssä.
"Minä sallin teidän paeta — mitäpä minua teidän elämänne tai kuolemanne liikuttaa — halvasta hinnasta."
"Suostun mihin tahansa", änkytti Teodahad.
"Sinä luovutat minulle Silveriuksen kanssa tekemäsi sopimuksen asiapaperit — vaiti! Älä valehtele! Minä tiedän, että te olette kauan salassa hieroneet kauppoja.
"Olet taas tehnyt kauniita kauppoja! Minä haluan kauppakirjan."
"Kauppa on nyt mitätön ja asiapaperit arvottomat. Sinä saat ne. Ne ovat kätkössä pyhän Martinuksen basilikassa, sarkofagissa, vasemmalla kuorikellarissa!"
Hänen pelkonsa todisti hänen sanansa tosiksi.
"Hyvä on", sanoi Cethegus. Legioonalaiseni vartioivat kaikkia palatsin ovia.
"Noudan ensin asiapaperit.
"Jos löydän ne sieltä, annan käskyn, että teidät lasketaan vapaiksi. Jos sitten tahdotte paeta, niin menkää Marcus Aureliuksen portille ja sanokaa nimeni vartiaston sotatribuunille Pisolle. Hän sallii teidän mennä."
Hän lähti jättäen kuningasparin neuvottomuuden ja tuskan valtaan.
"Mitä meidän on tehtävä?" sanoi Gotelindis enemmän itsekseen kuin puolisolleen. "Väistyäkö vai uhmaillako?"
"Mitäkö on tehtävä?" toisti Teodahad katkerasti. "Uhmaillako? Siis jäädä! Mielettömyyttä! Pois täältä niin pian kuin suinkin. Pako on ainoa pelastuksemme!
"Ensin Ravennaan — se on selvä. Sieltä anastan valtakunnan rahaston. Sieltä pakenemme frankkien luo, jos tarve vaatii. Ikävä vain, että minun täytyy jättää tänne kätketyt rahat. Monta miljoonaa solidia."
"Täälläkö? Onko sinulla aarteita kätkössä täällä Roomassakin", kysyiGotelindis. "Missä? Ovatko ne varmassa kätkössä?"
"Liiankin varmassa! Katakombeissa!
"Minä itsekin tarvitsisin tuntikausia löytääkseni ne pimeistä sokkeloista. Ja nyt riippuu elämä tai kuolema minuuteista. Elämä on sittenkin tärkeämpi kuin solidit. Tule mukaani, Gotelindis. Minä riennän Marcus Aureliuksen portille, ettemme kadottaisi silmänräpäystäkään."
Hän lähti huoneesta.
Mutta Gotelindis jäi seisomaan mietteissään.
Hän oli miehensä sanojen johdosta saanut ajatuksen, suunnitelman. Hän punnitsi vastustuksen mahdollisuuksia.
Hänen ylpeytensä ei olisi sallinut hänen luopua vallasta.
"Raha on valtaa", sanoi hän itsekseen, "ja vain valta on elämää."
Hänen päätöksensä oli varma.
Hän ajatteli kappadokialaisia palkkasotureita, jotka kuningas oli ahneudessaan erottanut palveluksestaan. Ne olivat vielä isännättöminä Roomassa odotellen laivaa.
Hän kuuli Teodahadin menevän nopeasti portaita alas ja huutavan kantotuoliaan.
"Niin, pakene vain, raukka", sanoi hän, "minä jään tänne." —
Ihanana nousi aurinko seuraavana aamuna merestä. Sen säteet kimaltelivat tuhansien goottisoturien kirkkaissa aseissa Regetan laajalla tasangolla.
Avaran valtakunnan kaikista maakunnista olivat nämä joukot tänne virranneet, ryhmittäin, suvuttain, useat vaimoineen ja lapsineen, joutuakseen suureen katselmukseen, joka syksyisin pidettiin.
Tällainen kansankokous oli samalla kertaa kansakunnan kaunein juhla ja vakavin neuvottelu.
Se oli peräisin pakanalliselta ajalta ja sen huippukohtana oli ollut suuri uhrijuhla, joka kahdesti vuodessa talvi- ja kesäpäivänseisauksen aikana yhdisti kansan kaikki suvut yhteisiä jumalia palvelemaan. Sen yhteydessä oli markkinat ja vaihtokauppa, aseleikkejä ja sotajoukkojen katselmus. Kokouksella oli myöskin ylin tuomiovalta, ja valtiollisena tekijänä se ratkaisi niinikään lopullisesti sodasta ja rauhasta sekä suhteesta muihin valtioihin.
Ja yhä vielä kristityssäkin goottivaltiossa, jossa kuningas oli ottanut itselleen useita oikeuksia, jotka alkujaan kuuluivat kansalle, oli kansankokouksella erittäin juhlallinen leima, vaikkakin sen vanha pakanallinen merkitys oli unohtunut. Ja nuo entiset kansanvapauden jäännökset, joita ei edes voimakas Teoderik ollut loukannut, heräsivät taas voimakkaammin eloon hänen heikkojen jälkeläistensä aikana.
Vapaiden goottien kokouksella oli yhä oikeus julistaa tuomioita ja rangaistuksia, vaikkakin kuninkaan kreivi hänen nimessään johti oikeudenkäyntiä ja pani toimeen tuomion.
Ennen olivat germaanilaiset kansat usein julkisessa kansankokouksessa syyttäneet, tuominneet ja mestanneet kuninkaansakin petoksesta, murhasta ja muista suurista rikoksista.
Ylpeänä ja itsetietoisena siitä, että oli oma herransa tarvitsematta olla kenenkään palvelija, ei edes kuninkaan, mikäli vapautta liikaa rajoitettiin, meni germaani kaikkine aseineen "käräjiin", jossa hän tovereihinsa liittoutuneena tunsi itsensä turvalliseksi ja vahvaksi ja näki elävästi edessään oman ja kansansa vapauden, voiman ja kunnian.
Mutta tällä kertaa gootit saapuivat kansankokoukseen erittäin tärkeistä syistä.
Sota Bysanttia vastaan oli odotettavissa, mahdollisesti jo alkanutkin, kun kutsut Regetaan saapumisesta lähetettiin ympäri maata. Kansa iloitsi saadessaan taistella vihatun vihollisensa kanssa ja tarkastaa sotajoukkoaan, sillä tällä kertaa varsinkin olisi kansankokous samalla tärkeä sotajoukkojen katselmus.
Sen lisäksi ainakin läheisimpien maakuntien gootit tiesivät, että Regetassa tuomittaisiin Teoderikin tyttären murhaajat. Murha oli herättänyt suurta suuttumusta, ja jo senkin vuoksi saapui Regetaan paljon väkeä.
Osa tänne rientäneestä kansasta majoittui läheisiin kyliin ystävien ja sukulaisten luo, mutta suuret joukot olivat jo useita päiviä ennen kokouksen juhlallista avaamista leiriytyneet ohuihin telttoihin, vajoihin tai paljaan taivaan alle laajalle kokouskentälle, joka on kahdensadan kahdeksankymmenen stadion päässä Roomasta.
He olivat jo varhain kokouspäivän aamuna reippaassa liikkeessä ja käyttivät vähäisen ajan, jonka he vielä olivat paikan ainoina isäntinä, kaikenlaisiin leikkeihin ja huvituksiin.
Muutamat uivat tai peseytyivät virtavan Ufenjoen (eli "Decemnoviuksen", koska se yhdeksäntoista milliariota juostuaan laskee mereen Terracinan luona) kirkkaissa aalloissa.
Toiset näyttivät taitoaan hypäten keihäiden yli tai melkein alastomina tanssien tahdissa heilutettujen miekkojen alla. Jaloiltaan nopsimmat juoksivat hevostensa harjoista kiinni pitäen yhtä rintaa näiden kanssa ja hyppäsivät perille päästyään varmasti satuloimattoman hevosen selkään.
"Mikä vahinko", huudahti nuori Oudila, joka oli tässä kilpailussa saapunut ensimmäisenä perille ja nyt pyyhki keltaisia kiharoitaan pois otsalta, "vahinko, ettei Totila ole täällä! Hän on kansamme paras ratsastaja ja on tähän saakka aina voittanut minut, mutta nyt tahtoisin koettaa hänen kanssaan, kun minulla on tämä hevonen."
"Olen hyvilläni, ettei hän ole täällä", sanoi nauraen Guntamund, joka oli saapunut toisena, "sillä silloin tuskin olisin eilen saanut ensimmäistä palkintoa keihäänheitossa."
"Niin", sanoi Hilderik, komea nuori soturi, jolla oli päällään kilahteleva rengaspanssari, "Totila heittää hyvin keihästä, mutta varmemmin heittää musta Teja.
"Hän sanoo jo edeltäpäin, mihin kylkiluuhun hän heittää."
"Mitäpä noista", murahti Hunibad, vanhempi mies, joka oli katsellut tutkivasti nuorukaisten puuhia, "tuo tuollainen on vain leikkiä.
"Kun verinen totuus on kysymyksessä, on miekka sittenkin viimeinen ase, jota voi käyttää, kun kuolema uhkaa joka puolelta eikä enää ole niin paljon tilaa, että voisi ojentaa kätensä heittoon.
"Miekan käyttäjänä kiitän minä parhaaksi kreivi Vitigestä Faesulaesta.
"Hän on minun miehiäni! Kuinka hän halkoikaan kalloja gepidisodassa! Hän iski teräksen ja nahan läpi aivan kuin se olisi ollut kuivaa ruohoa. Hän käyttelee miekkaa paremmin kuin oma herttuani völsungi Guntaris Florentiasta. Mutta mitäpä te tästä tiedätte, poikaset! — Katsokaa, ensimmäiset tulijat laskeutuvat kukkuloilta, lähtekäämme heitä vastaan!"
Joka puolelta rupesi nyt virtaamaan kansaa jalkaisin, hevosilla ja vaunuilla.
Laajan kentän täytti yhä enemmän kuohuva, aaltoileva elämä.
Joen rannalla, missä useimmat teltat olivat, riisuttiin hevoset ja ajokalut liitettiin yhteen vaunulinnaksi. Telttakatuja myöten virtasi yhä kasvava väkijoukko.
Ystävät ja aseveljet, jotka eivät olleet vuosikausiin toisiaan nähneet, etsivät ja, löydettyään, tervehtivät toisiaan.
Taulu oli kirjava ja vaihteleva. Vanha germaaninen tasa-arvoisuus oli aikoja sitten hävinnyt tästä valtakunnasta.
Jalosukuisen ylimyksen vieressä, joka oli asettunut johonkin Italian rikkaaseen kaupunkiin vanhan senaattorisuvun palatsiin ja omistanut italialaisten hienommat, ylellisemmät tavat, tai Mediolanumista tai Ticinumista olevan herttuan tai kreivin rinnalla, jolla oli runsaasti kullatun panssarin päällä purppurasilkkinen miekankannin, — seisoi raaka, kookas goottilainen talonpoika, jonka kotipaikka oli synkissä tammimetsissä Marguksen luona Moesiassa, tai joka kuohuvan Oenuksen läheisissä männiköissä oli pakottanut suden luovuttamaan pörhöisen turkkinsa ja heittänyt sen karhumaisille hartioilleen ja jonka raaka vanhanaikainen kieli kaikui vieraalta puoleksi roomalaistuneen naapurin korvassa.
Tuolta tuli voimakkaita, taistelussa karastuneita miehiä Augusta Vindelicorumista Licuksen varrelta, joiden oli yötä päivää suojeltava tämän goottien valtakunnan pohjoisimman varustuksen rappeutuneita muureja villejä svaaveja vastaan.
Vielä tuli rauhallisia lammaspaimenia Daciasta, joilla ei ole peltoa eikä taloa, vaan jotka vaeltavat karjoineen laitumelta laitumelle aivan samoin kuin heidän esi-isänsä tekivät tuhat vuotta sitten Aasiassa.
Tuolta lähestyi rikas gootti, joka oli Ravennassa tai Roomassa nainut roomalaisen rahanvaihtajan tyttären ja pian oppinut roomalaisen appensa tavoin harjoittamaan kauppaa ja laskemaan voittonsa tuhansissa.
Ja vieressä seisoi köyhä paimenpoika, joka kuohuvan Isarcuksen varrella paimensi laihoja vuohiaan laihalla laitumella ja oli rakentanut aivan karhunpesän viereen lautavajansa.
Niin erilaiseksi oli tänne kokoontuneiden tuhansien kohtalo muodostunut siitä alkaen, kun heidän isänsä olivat Teoderikin kutsua totellen lähteneet länteen päin Haemuksen laaksoista.
Mutta he tunsivat kuitenkin olevansa veljiä, saman kansan poikia, he puhuivat samaa, ylpeältä kajahtavaa kieltä, heillä oli samanlaiset kultakiharat, samanlainen lumenvalkoinen iho, samanlaiset kirkkaat, loistavat silmät ja — ennen kaikkea — samanlainen tunne rinnassa: voittajina olemme tässä maassa, jonka isämme ovat erottaneet roomalaisesta maailmanvallasta ja jossa tahdomme asua elävinä tai kuolleina.
Suunnattoman suuren mehiläisparven tavoin liikkui tämä tuhansiin nouseva ihmisjoukko soristen kentällä. Siellä tervehdittiin, haettiin vanhoja ystäviä, tehtiin uusia tuttavuuksia, eikä tämä hirmuinen sekamelska näyttänyt loppuvankaan.
Mutta yht'äkkiä kajahti kukkulan harjalta goottilaisen sotatorven omituinen, juhlallinen, pitkäveteinen soitto ja silmänräpäyksessä vaikeni tuhansien äänten sorina.
Tarkkaavaisina kaikki kääntyivät katsomaan kukkulalle päin, josta läheni juhlallisena kulkueena joukko arvokkaan näköisiä vanhuksia.
Kulkueessa oli puolen sataa vanhusta valkoisissa, laajoissa vaipoissa, päät tammiseppeleillä koristettuina ja käsissä valkoiset sauvat ja vanhanaikaiset kivikirveet. Nämä olivat tuomioistuimen sajoneja ja palvelijoita, joiden toimena oli käräjien juhlallinen avaaminen ja päättäminen sekä käräjäpaikan aitaaminen.
Saavuttuaan tasangolle he tervehtivät kolminkertaisella, pitkäveteisellä torventoitotuksella vapaiden soturien kokousta. Nämä vastasivat juhlallisen hiljaisuuden jälkeen kalistelemalla äänekkäästi aseitaan.
Heti sen jälkeen oikeudenpalvelijat ryhtyivät toimeensa.
He jakautuivat kahteen joukkoon, joista toinen lähti oikealle, toinen vasemmalle ja ympäröivät koko laajan tasangon punaisilla villalangoilla. Ne olivat joka kahdenkymmenen askeleen päässä kierretyt pähkinäpuiseen keppiin, jonka he pistivät maahan. Työtä tehdessään he lausuivat vanhanaikaisia runoja ja sananlaskuja.
Idässä ja etelässä olivat langat jännitetyt miehenkorkuisten keihäiden päihin ja muodostivat siten kauttaaltaan aidattuun käräjäkenttään kaksi porttia, joiden luona oikeudenpalvelijat kirveet käsissä vartioivat, ettei orjia, muukalaisia eikä naisia päässyt kentälle.
Kun työ oli saatu valmiiksi, meni kaksi sajonien vanhinta keihäsporteille ja huusi kuuluvalla äänellä:
"Kenttä on aidattu muinaisgoottilaisen tavan mukaan. Alkakaamme nytJumalan avulla ja julistakaamme oikeita tuomioita."
Lyhyen hiljaisuuden perästä rupesi kokoontuneen joukon keskuudesta kuulumaan alussa hiljaisena, mutta vähitellen äänekkäämpänä ja lopuksi melkein huumaavana sekamelskana kysymyksiä, väittelyä ja napinaa. Kaikki olivat nimittäin jo sajonien saapuessa huomanneet, ettei heitä tavallisuuden mukaan johtanut kreivi, jolla oli tapana kuninkaan nimessä ja sijasta alkaa käräjät ja johtaa keskusteluja.
Ainakin oli odotettu, että tämä kuninkaan edusmies olisi saapunut paikalle kentän aitaamisen aikana.
Mutta kun työ oli suoritettu ja vanhusten sanat kehoittivat alkamaan käräjiä eikä sittenkään ilmestynyt kreiviä eikä virkamiestä, joka olisi lausunut avajaissanat, kääntyi kaikkien huomio tähän arveluttavaan epäkohtaan. Kuninkaan kreiviä tai muuta edustajaa odotellessa muistettiinkin, että kuningas oli luvannut saapua itse kansansa eteen puolustamaan itseään ja kuningatartaan raskauttavia syytöksiä vastaan.
Ja kun kuninkaan ystäviltä ja puoluelaisilta ruvettiin kyselemään asiasta, huomattiin vasta nyt, kun hiukan oli järjestytty, ettei käräjissä ollut ainoatakaan kuningasperheen lukuisista sukulaisista, ystävistä eikä palvelijoista, joiden oikeus ja velvollisuus olisi ollut saapua puolustamaan syytettyjä. Asia oli sitäkin arveluttavampi, kun heitä oli viime päivinä nähty suuret joukot Rooman kaduilla ja tienoilla.
Tämä herätti hämmästystä ja epäluuloa. Näytti siltä, että käräjien virallinen avaaminen jäisi kokonaan suorittamatta siinä metelissä, joka johtui näistä omituisista seikoista ja kuninkaankreivin poisjäämisestä.
Useat puhujat olivat turhaan koettaneet saada ääntänsä kuuluviin.
Silloin kajahti äkkiä kokoontuneiden keskeltä kaiken yli kuuluva raikuva ääni, kuin peloittavan hirviön sotahuuto.
Kaikki katselivat sinne päin, mistä ääni tuli. He näkivät keskellä käräjäkenttää pitkään rautatammeen nojautuneen jättiläismäisen miehen, joka pitäen onttoa kuparikilpeä suunsa edessä puhalsi sen läpi kaikuvalla äänellä goottien sotahuudon.
Kun hän laski kilven, tunnettiin Hildebrand-vanhuksen arvokkaat kasvot.Hänen silmänsä näyttivät säihkyvän tulta.
Raikuvin riemuhuudoin tervehdittiin suuren kuninkaan asemestaria, jonka samoinkuin kuninkaankin laulu ja satu olivat jo eläessä tehneet tarumaiseksi henkilöksi.
Kun huudot olivat vaienneet, alkoi vanhus:
"Hyvät gootit, urhoolliset miehet! Te olette levottomat ja hämmästyneet sen johdosta, ettette näe täällä kruunuanne kantavan miehen kreiviä ettekä muuta edustajaa.
"Älkää tästä pelästykö!
"Jos kuningas luulee sillä tekevänsä käräjät tyhjiksi, erehtyy hän.
"Minä muistelen vanhoja aikoja ja sanon teille: kansa voi saada oikeutta ilman kuningastakin ja pitää käräjiä ilman kuninkaankreiviä.
"Te kaikki olette kasvaneet uusissa oloissa ja uusien tapojen vallitessa, mutta tuolla on Hadusvint-vanhus, joka on vain paria talvea minua nuorempi. Hän voi todistaa oikeaksi sen, että kansa on päämahtimme. Goottien kansa on vapaa."
"Niin, me olemme vapaat", huusi tuhatääninen kuoro.
"Me valitsemme käräjäkreivimme itse, jollei kuningas lähetä kreiviään", huusi Hadusvint-vanhus. "Oikeus ja tuomio oli olemassa, ennenkuin kuningas ja kreivi.
"Kukapa tuntee oikeuden käytännön paremmin kuin Hildebrand, Hildungin poika?
"Hildebrand olkoon käräjäkreivimme!"
"Niin", kaikui joka taholta, "Hildebrand olkoon käräjäkreivimme."
"Minä olen käräjäkreivi teidän päätöksenne nojalla ja pidän nimitystäni yhtä pätevänä kuin jos kuningas Teodahad olisi antanut minulle siihen valtakirjan paperilla ja pergamentilla.
"Esi-isäni ovat johtaneet goottien käräjiä vuosisatoja.
"Tulkaa, sajonit, auttakaa minua käräjien avaamisessa."
Kaksitoista oikeudenpalvelijaa riensi paikalle. Tammen luona oli vielä metsänjumala Picukselle pyhitetyn temppelin jäännöksiä. Sajonit puhdistivat paikan, nostivat leveimmät kivet pystyyn ja asettivat kaksi neliskulmaista kivilevyä tammen nojaan, joten muodostui komea tuomarinistuin.
Goottilainen kreivi piti siten käräjiä muinaisitalialaisen metsän- ja paimenjumalan alttarilta.
Toiset sajonit heittivät Hildebrandin hartioille sinisen, laajapoimuisen villavaipan, jossa oli leveä, valkoinen kaulus, antoivat hänen käteensä käyräpäisen saarnisauvan ja ripustivat hänen vasemmalle puolelleen tammen oksaan kiiltävän teräskilven.
Sitten he asettuivat kahteen ryhmään yksi oikealle, toinen vasemmalle puolelle Hildebrandia. Vanhus löi sauvalla kilpeen, joka helähti kirkkaasti, istuutui sitten kasvot itäänpäin käännettyinä ja lausui:
"Minä vaadin hiljaisuutta ja rauhaa!
"Minä vaadin oikeutta ja kiellän vääryyden, pikaisuuden ja haukkumasanat, aseiden helistelemisen ja kaiken, mikä voi häiritä käräjärauhaa. Ja minä kysyn nyt: onko oikea vuodenaika ja päivä, tunti ja paikka vapaiden goottien käräjien pitoon?"
Silloin lähinnä seisovat gootit astuivat esille ja sanoivat kuorossa:
"Täällä on oikea paikka korkean taivaan, suhisevan tammen alla, tämä on oikea aika päivästä nousevan auringon valossa, miekoin valloitetulla goottilaisella tantereella vapaiden goottien käräjien pitoon."
"Hyvä", sanoi Hildebrand-vanhus, "me olemme kokoontuneet langettamaan tuomion kahdessa jutussa. Kuningatar Gotelindista syytetään murhasta ja kuningastamme Teodahadia pelkuruudesta ja laiminlyönneistä suuren vaaran aikana. Minä kysyn —"
Hänen puheensa keskeytti kova, kaikuva torventoitotus, joka lännestä päin tuli yhä lähemmäksi.
Hämmästyneinä gootit katselivat ympärilleen ja huomasivat ratsastajajoukon, joka tuli kukkulalta käräjäpaikkaa kohti.
Auringon valo kuvastui häikäisevänä miesjoukon aseista. Ihmisiä ei voinut tuntea, vaikka he lähestyivätkin täyttä karkua.
Silloin Hildebrand nousi seisoalleen korkealle istuimelleen, varjosti kädellään haukansilmiään ja huudahti äkkiä:
"Ne ovat goottilaisia aseita! — Hulmuavassa lipussa on kuvattuna vaaka — se on kreivi Vitigeksen vaakuna. Tuolla on hän itsekin! Joukkueen etunenässä.
"Pitkä mies hänen vasemmalla puolellaan on väkevä Hildebad!
"Mikä on saattanut sotapäälliköt palaamaan takaisin? Heidän joukkonsa pitäisi olla kaukana matkalla Galliaan ja Dalmatiaan."
Nyt syntyi yleinen hälinä, kyseltiin, ihmeteltiin ja tervehdittiin.
Samassa ratsastajatkin saapuivat perille ja laskeutuivat vaahtoavien hevostensa selästä.
Riemuhuutojen kaikuessa päälliköt Vitiges ja Hildebad menivät joukon läpi kukkulalle aivan Hildebrandin tuomioistuimen ääreen.
"Kuinka?" huudahti Hildebad hengästyneenä. "Te istutte täällä ja pidätte käräjiä aivan kuin maassa olisi täysi rauha. Belisarius, vihollinen on laskenut maihin!"
"Me tiedämme sen", vastasi Hildebrand levollisesti, "ja tahdomme neuvotella kuninkaan kanssa puolustuskeinoista."
"Kuninkaan kanssa", sanoi Hildebad katkerasti.
"Hän ei ole täällä", sanoi Vitiges katsellen ympärilleen. "Se vahvistaa epäluuloamme.
"Me palasimme takaisin, kun epäilimme, etteivät asiat olleet aivan paikallaan.
"Mutta siitä myöhemmin. Jatkakaa siitä, mihin jäitte.
"Kaiken tulee mennä oikeassa järjestyksessä. Hiljaa, ystäväni!"
Työnnettyään kärsimättömän Hildebadin syrjään hän asettui vaatimattomasti tuomarintuolin vasemmalle puolelle muiden joukkoon.
Kun meteli oli hiukan hiljentynyt, jatkoi vanhus:
"Kuningatartamme Gotelindista syytetään Amalasuntan, Teoderikin tyttären murhaamisesta.
"Minä kysyn: Olemmeko oikeat tuomarit sellaista asiaa tuomitsemaan?"
Hadusvint-vanhus astui esille pitkään nuijaansa nojaten ja sanoi:
"Punaiset ovat langat tämän käräjäpaikan ympärillä.
"Kansantuomioistuimella on oikeus tuomita punaisesta verityöstä ja kalpeasta kuolemasta, sillä on valta lämpimään elämään.
"Jos viime aikoina on toisella tavalla tehty, on se ollut väkivaltaa eikä oikeutta.
"Me olemme oikeat tuomarit sellaista asiaa tuomitsemaan."
"Koko kansan keskuudessa", jatkoi Hildebrand, "liikkuu huhu Gotelindiksen raskaasta rikoksesta. Sydämissämme syytämme me kaikki häntä siitä.
"Mutta kuka tahtoo täällä julkisessa kansankokouksessa ääneen syyttää häntä murhasta?"
"Minä", sanoi heleä ääni, ja kaunis, nuori gootti kirkkaissa varusteissa astui oikealta tuomarin eteen laskien oikean kätensä rinnalleen.
Suosion murinaa kuului joka puolelta.
"Hän rakastaa kaunista Matasuntaa."
"Hän on herttua Guntariksen veli, Guntariksen, jolla on Florentia hallussaan."
"Hän kosii Matasuntaa."
"Rakastettunsa äidin kostajana hän esiintyy!"
"Minä, Arahad, Astan kreivi, Aramutin poika völsungien jalosta suvusta", jatkoi nuori gootti kauniin punan noustessa poskille.
"Tosin en ole sukua murhatun kanssa, mutta hänen sukunsa miehet — hänen serkkunsa, kuningas Teodahad etupäässä — eivät täytä verikoston käskyä; vieläpä on kuningas itsekin ollut osallisena murhaan, ainakin tietänyt siitä.
"Niinpä minä vapaa, jalosukuinen, moitteeton gootti, onnettoman ruhtinattaren ystävä, olen syyttäjänä hänen tyttärensä Matasuntan sijasta.
"Syytän kuningatarta murhasta ja verityöstä!"
Kansan riemuhuutojen kaikuessa komea, kaunis nuorukainen veti miekkansa ja ojensi sen eteensä tuomarintuolia kohti.
"Ja todistuksesi? Sano —"
"Seis, käräjäkreivi", kajahti vakava ääni.
Vitiges tuli esille ja asettui syyttäjää vastapäätä.
"Sinä olet vanha mies, mestari Hildebrand, ja tunnet hyvin kaikki oikeudenmuodot, mutta sallit sittenkin väkijoukon villien intohimojen vaikuttaa itseesi.
"Täytyykö minun, nuoremman miehen, muistuttaa sinulle oikeuden ensimmäistä käskyä? Syyttäjä on täällä, syytetty ei."
"Nainen ei saa olla läsnä goottien käräjissä", sanoi Hildebrand levollisesti.
"Minä tiedän sen, mutta missä on Teodahad, hänen puolisonsa ja edustajansa."
"Häntä ei ole näkynyt."
"Onko hänet kutsuttu?"
"On. Minä voin tehdä valan, samoin nämä oikeudenpalvelijat", sanoiArahad. "Sajonit, tulkaa esiin."
Kaksi oikeudenpalvelijaa tuli esiin ja kosketti sauvoillaan tuomarintuolia.
"Mutta", jatkoi Vitiges, "älköön sanottako, että goottinainen on tuomittu kuulustamatta ja puolustamatta. Vaikka häntä vihataankin, on hän oikeutettu puolustautumaan oikeuden edessä. Minä rupean hänen edustajakseen ja puoltajakseen."
Hän astui levollisesti nuorekkaan syyttäjän luo ja veti miekkansa kuten tämäkin.
Syntyi hiljaisuus.
"Kiellätkö sinä siis murhan?" kysyi tuomari.
"Minä sanon: se ei ole todistettu."
"Todista se", sanoi tuomari kääntyen Arahadiin päin.
Tämä, joka ei ollut odottanut muotojen mukaista menettelytapaa eikä vastustajakseen niin arvokasta ja levollista miestä kuin Vitiges, hämmästyi.
"Pitäisikö se todistaa?" huusi hän kärsimättömänä.
"Tarvitaanko tässä todistuksia?
"Sinä, minä, kaikki gootit tietävät, että Gotelindis on kauan ollut ruhtinattaren verivihollinen.
"Ruhtinatar katoaa Ravennasta, samaan aikaan murhaaja. Hänen uhrinsa tavataan eräästä Gotelindiksen talosta — kuolleena. — Murhaaja pakenee vahvaan linnaan. Tarvitaanko enemmän todistuksia?"
Hän silmäsi kärsimättömänä ympärillään olevia gootteja.
"Ja sellaisilla perusteilla syytät sinä murhasta julkisissa käräjissä", sanoi Vitiges levollisesti.
"Olkoon gooteista kaukana päivä, jona tuollaisten epäluulojen nojalla tuomitaan.
"Oikeudenmukaisuus, miehet, on kansan valo ja ilma.
"Voi, voi sitä kansaa, joka koroittaa vihansa oikeudekseen.
"Minäkin vihaan tuota naista ja hänen puolisoaan, mutta sen vuoksi, että vihaan, olen kaksinverroin ankarampi itseäni kohtaan."
Hän lausui nämä sanat niin jalosti ja teeskentelemättömästi, että hän voitti puolelleen kaikkien goottien sydämet.
"Missä ovat todistukset?" kysyi nyt Hildebrand. "Onko hänet tavattu itse teossa? Onko sinulla silminnäkijöitä todistajina? Onko sinulla luotettavia valallisia todistajia? Voitko vaatia syytettyä puhdistusvalalle?"
"Todistukset", toisti Arahad kiukuissaan. "Minulla ei ole muita todistuksia kuin sydämeni luja usko."
"Silloin", sanoi Hildebrand —
Mutta samalla hetkellä tuli portilla seissyt sajoni hänen luokseen ja sanoi:
"Roomalaisia miehiä on portilla. He pyytävät päästä käräjiin. He sanovat tietävänsä ruhtinattaren kuolemasta."
"Vaadin, että heitä kuulustellaan", huusi Arahad innokkaasti, "ei syyttäjinä, vaan syyttäjän todistajina."
Hildebrand viittasi, ja sajoni riensi tuomaan miehiä uteliaan joukon keskitse.
Edellä kulki vuosien koukistama iäkäs mies jouhikaavussa, köysi vyötäisillä. Kaavun päähine esti kasvonpiirteitä näkymästä. Hänen jäljessään tuli kaksi orjapukuista miestä.
Uteliaasti katseltiin vanhusta, joka huolimatta yksinkertaisesta, melkeinpä puutteellisesta puvustaan oli erittäin arvokkaan näköinen.
Kun hän oli saapunut aivan Hildebrandin tuomarinistuimen ääreen, katsoiArahad häntä suoraan silmiin, mutta peräytyi hämmästyneenä.
"Kenenkä olet kutsunut sanojesi todistajaksi?" kysyi tuomari."Tuntemattoman muukalaisenko?"
"Ei", huudahti Arahad ja vetäisi todistajan kaavun päähineen pois. "Hänen nimensä te kaikki tunnette ja kaikki te häntä kunnioitatte. Hän on Marcus Aurelius Cassiodorus."
Hämmästyksen huutoja kuului joka puolelta käräjäkenttää.
"Se oli nimeni maailmallisen elämäni aikana", sanoi todistaja, "nyt on nimeni veli Marcus."
Hänen piirteistään kuvastui juhlallinen kieltäytymisen leima.
"No, veli Marcus", kysyi Hildebrand, "mitä sinulla on kerrottavanaAmalasuntan kuolemasta? Sano meille täysi totuus, mutta vain totuus."
"Minä sanon sen.
"Mutta ensin sanon teille, ettei minua ole tänne tuonut inhimillisen hyvityksen halu, en ole tullut murhaa kostamaan — kosto on minun, sanoo Herra! — Ei, olen saapunut täyttämään suuren kuninkaani onnettoman tyttären viimeistä pyyntöä."
Hän otti papyruskäärön poveltaan.
"Vähän ennen Ravennasta lähtöään hän kirjoitti minulle nämä rivit, jotka minun on ilmoitettava hänen testamenttinaan goottien kansalle:
"Ota vastaan musertuneen sielun kiitollisuus ystävyydestäsi.
"Tieto pysyvästä uskollisuudestasi lohduttaa minua enemmän kuin pelastuksen toivo.
"Niin, minä riennän huvilaasi Bolsena-järven saarella. Sieltähän menee tie Roomaan, Regataan, jossa tunnustan gooteilleni kaikki rikokseni ja kärsin rangaistukseni.
"Olen valmis kuolemaan, jos niin vaaditaan, mutta älköön tuomiotani langettako viholliseni vääryydellinen käsi, vaan kansani, kansani, jonka sokeudessani vein perikatoon.
"Olen ansainnut kuoleman en ainoastaan kolmen herttuan veren vuoksi, jonka vuotamiseen — kaikki saakoot sen tietää — olin minä syypää, vaan enemmän senvuoksi, että olin kyllin mieletön vielä syrjäyttämään kansani Bysantin tähden.
"Jos saavun elävänä Regataan varoitan minä kansaani elämäni viimeisillä voimilla: pelätkää Bysanttia.
"Bysantti on petollinen kuin helvetti eikä meidän välillämme voi rauha tulla kysymykseen. Mutta minä tahdon varoittaa sisällisistäkin vihollisista. Kuningas Teodahad miettii petosta. Hän on myynyt Petrokselle, Bysantin lähettiläälle Italian ja goottien kruunun. Hän on tehnyt sen, mitä minä kieltäydyin tekemästä.
"Varokaa, olkaa väkevät ja yksimieliset. Oi, jos voisin kuollessani sovittaa sen, mitä eläessäni olen rikkonut."
Hiljaa kansa kuunteli näitä sanoja, jotka Cassiodorus oli lausunut vapisevalla äänellä ja jotka tuntuivat kaikuvan haudan toiselta puolen.
Vielä sen jälkeenkin, kun hän oli lopettanut, vallitsi säälin ja surun aiheuttama hiljaisuus.
Vihdoin Hildebrand-vanhus nousi ja sanoi: "Hän on rikkonut, hän on sovittanut.
"Teoderikin tytär, goottien kansa antaa rikoksesi anteeksi ja kiittää sinua uskollisuudestasi."
"Antakoon Jumalakin hänelle samoin anteeksi, amen!" sanoi Cassiodorus.
"En ollut kutsunut ruhtinatarta Bolsena-järven huvilaan. En voinutkaan sitä tehdä, sillä neljätoista päivää aikaisemmin olin myynyt kaikki maatilani Gotelindikselle."