Sillä aikaa kun gootit pitivät käräjiä Regetassa, vetäytyi Belisariuksen mahtava sotajoukko laajana puoliympyränä yhä tiiviimmin kovasti ahdistetun Napolin ympäri.
Nopeasti, levähtämättä kuin tuli aron kuivassa heinässä oli bysanttilainen sotajoukko vyörynyt Italian eteläkärjestä partenopealaisen kaupungin muureille saakka ilman vastustusta.
Sillä Teodahad oli saanut aikaan sen, ettei näillä seuduilla ollut sataakaan goottisoturia.
Lyhyt etuvartiotaistelu Jugumin solan luona oli ainoa este kreikkalaisten tiellä. Bruttian maakunnan ja sen kaupunkien Regiumin, Vibon ja Squillaciumin, Tempsan ja Crotonin, Ruscian ja Thuriin, Calabrian maakunnan ja Gallipoliksen, Tarentumin ja Brundusiumin kaupunkien, Apulian maakunnan, Acheruntian ja Canusiumin, Salernumin, Nuserian ja Campsaen ynnä useiden muiden kaupunkien roomalainen väestö otti riemuiten vastaan Belisariuksen, joka oikeauskoisen keisarin Justinianuksen nimessä julisti vapautusta kerettiläisten ja barbaarien ikeestä.
Aufidukseen saakka idässä ja Sarnukseen saakka lounaassa oli Italia joutunut pois goottien käsistä ja vihollisten hyökyaalto pysähtyi Napolin valleihin.
Belisariuksen leiri muodosti komean sotaisen kuvan.
Pohjoisessa Porta nolanan edustalla sijaitsi verisen Johanneksen leiri.
Tämän urhoollisen päällikön haltuun oli uskottu Via nolanan vartioiminen ja hänen piti samalla ottaa haltuunsa Roomaan vievä tie.
Laajoilla niityillä ja ahkerain goottien pelloilla temmelsivät nyt massagetit ja keltaiset hunnit pienillä, rumilla hevosillaan.
Heidän vieressään oleilivat kevytaseiset persialaiset palkkasoturit, joilla oli varustuksena pellavapanssari sekä aseina jousi ja nuolet; näiden vieressä raskasaseiset armenialaiset kilvenkantajat, makedonialaiset kymmenen jalkaa pitkine sarisseineen (keihäineen) ja suuret joukot tessalialaisia ja trakialaisia, vieläpä sarasenilaisiakin ratsumiehiä, jotka piirityksen aikana olivat pakotetut toimettomuuteen ja jotka mahdollisuuden mukaan käyttivät joutilaisuuttaan hyväkseen tehdäkseen ryöstöretkiä sisämaahan.
Leirin keskiosa kaupungin itäpuolella oli pääjoukon hallussa. Sen keskellä sijaitsi Belisariuksen suuri, sinisestä sidonilaisesta silkistä tehty päällikköteltta.
Täällä komeili henkivartiosto, jonka Belisarius oli itse palkannut ja aseistanut. Siihen otettiin vain valituinta väkeä, miehiä, jotka olivat kolmasti taistelussa osoittaneet kuoleman halveksimista. Näihin kuuluivat Belisariuksen oppilaat ja parhaat sotapäälliköt. Henkivartioston pukuna oli runsaasti kullattu, punaisista hevosenjouhista tehdyllä töyhdöllä varustettu kypärä, upeat rinta- ja säärihaarniskat, kuparikilpi, leveä miekka sekä pitkä, pertuskantapainen keihäs.
Jalkaväen parhaana joukkona oli täällä kahdeksan tuhatta illyrialaista — ainoa hyvä sotajoukko, jonka itse Kreikasta enää sai. Täällä oli myöskin omien heimoruhtinasten johtamina joukottain avareja, bulgareja, sarmaatteja, vieläpä germaanisiakin kansoja, kuten heruleja ja gepidejä, jotka Bysantti oli suurilla rahasummilla värvännyt, poistaakseen sotakykyisten miesten puutteen. Täällä olivat leiriytyneinä tuhannet italialaisetkin, jotka olivat aikaisemmin muuttaneet Itä-Roomaan tai äsken menneet Belisariuksen puolelle.
Lounaista leiriä, joka oli asettunut pitkin rantaa, komensi Martinus, piirityskoneiden päällikkö. Täällä olivat varastossa katapultit ja ballistit, muurinmurtajat ja heittokoneet. Täällä liikkuivat sekaisin isaurilaiset ja äsken vandaaleilta valloitetun Afrikan lähettämät apujoukot, maurilaiset ja numidialaiset ratsumiehet sekä libyalaiset linkomiehet.
Sitä paitsi oli yksinäisiä seikkailijoita ja palkkasotureita melkein kaikista kolmen maanosan raakalaisheimoista: bajuvareja Tonavan varrelta, allemaneja Reinin, frankkeja Maasin, burgundeja Rhonen, anteja Dnjesterin ja laziereja Phasiksen varrelta, ampumataidostaan kuuluisia abasgeja, sabireja, lebanteja ja lykaoneja Aasiasta ja Afrikasta.
Niin sekalainen ja monista raakalaisjoukoista kokoonpantu oli sotavoima, jolla Justinianus aikoi kartoittaa goottibarbaarit ja vapauttaa Italian.
Etujoukkojen päällikkönä oli aina ja joka paikassa joku Belisariuksen henkivartioista. Näiden joukkojen muodostama ketju ulottui ympäri kaupungin Porta capuanasta alkaen melkein mereen saakka.
Napoli oli huonosti varustettu ja sillä oli heikko puolustusjoukko.
Tuhattakaan goottia ei ollut suojelemassa laajoja varustuksia neljääkymmentä tuhatta bysanttilaista ja italialaista vastaan.
Kreivi Uliaris, kaupungin puolustaja, oli urhoollinen mies. Hän oli vannonut partansa kautta, ettei luovuttaisi linnoitusta. Mutta hän ei olisi voinut kauan vastustaa ylivoimaa ja Belisariuksen sotataitoa, jollei onnellinen sattuma olisi tullut hänelle avuksi.
Se oli kreikkalaisen laivaston liian aikainen palaaminen Bysanttiin.
Kun Belisarius nimittäin, sallittuaan Italian mantereelle nousseen sotajoukon levähtää yhden yön Regiumissa ja tarkastettuaan sen, käski koko maa- ja merivoiman lähteä Napolia kohti, lähetti hänen navarkkinsa Konon hänelle tähän saakka salassa pidetyn keisarillisen käskykirjeen, jonka mukaan laivaston oli heti maihinnoustuaan palattava Nikopolikseen Kreikan rannikolle muka noutamaan apuväkeä, mutta todellisuudessa tuomaan prinssi Germanusta, Justinianuksen veljenpoikaa ja keisarillisia peitsimiehiä Italiaan. Prinssin tehtävänä oli tarkastaa ja vartioida Belisariuksen voittokulkua ja hätätilassa ehkäistä se sekä ylisotapäällikkönä valvoa epäluuloisen keisarin etuja alapäällikköä Belisariusta vastaan.
Hampaitaan kiristellen Belisarius katseli, kuinka laivasto lähti pois juuri hetkellä, jolloin hän olisi sitä kipeimmin tarvinnut. Vasta pitkien pyyntöjen jälkeen navarkki lupasi lähettää hänelle neljä sotakolmisoutua, jotka vielä risteilivät Sisilian tienoilla.
Belisarius oli siis ryhdyttyään Napolia piirittämään saanut maajoukoillaan suljetuksi pääsyn kaupunkiin koillisesta, idästä ja kaakosta — läntisen, Roomaan vievän tien, jota Tiberiuksen linnoitus suojeli, sai Uliaris vaivoin pidetyksi avoinna — mutta Napolin satamaa hän ei ollut voinut sulkea eikä sen yhteyttä mereen.
Alussa hän lohdutteli itseään sillä, ettei piiritetyillä ollut minkäänlaista laivastoa eikä heillä siis voinut olla paljon hyötyä yhteydestään meren kanssa.
Mutta nyt hän sai ensi kerran tuntea erään vastustajansa kykyä ja rohkeutta, vastustajan, jota hän myöhemmin oppi vielä enemmän pelkäämään. Tämä oli Totila.
Tuskin Totila oli saapunut Napoliin, osoittanut Juliuksen kanssa vanhan Valeriuksen ruumiille viimeisen kunnioituksen ja kuivannut Valerian ensimmäiset kyyneleet, kun hän jo masentumattomalla tarmolla ryhtyi luomaan laivastoa tyhjästä.
Hän oli Napolin laivaston päällikkö, mutta koko tämän laivaston kuningas Teodahad oli jo useita viikkoja sitten huolimatta Totilan varoituksista siirtänyt Belisariuksen tieltä Pisaan vartioimaan Arnuksen suuta.
Niinpä ei Totilalla aluksi ollut muuta kuin kolme pientä vartiolaivaa, joista hän oli menettänyt kaksi taistelussa Sisilian luona. Hän palasi Napoliin pitäen melkein mahdottomana sen suojelemista meren puolelta. Mutta kun hän ihmeekseen näki uskomattomia tapahtuvan, nimittäin bysanttilaisen laivaston lähtevän kotiinsa, alkoi hänen toivonsa elpyä.
Hän puuhasi puuhaamistaan, kunnes sai suurista kalastajavenheistä, kauppalaivoista, satamalaivoista ja laivaveistämöillä viruvista kiireimmiten jollakin tavoin merikuntoisiksi saatetuista hylyistä muodostetuksi pienen laivaston, johon kuului noin kaksitoista alusta. Tämä laivasto ei olisi tosin voinut kestää myrskyssä merellä eikä ryhtyä taisteluun ainoankaan sotalaivan kanssa, mutta se teki kuitenkin suuria palveluksia hankkimalla muilta tahoilta piiritettyyn kaupunkiin ruokavaroja Bajaen, Cumaen ynnä muista Napolin luoteispuolella olevista kaupungeista, pitämällä silmällä vihollisen liikkeitä rannikolla ja kiusaamalla bysanttilaisia alinomaisilla hyökkäyksillä.
Totila nimittäin hiipi pienen joukon kanssa tuon tuostakin maihin etelässä, kreikkalaisten leirin selkäpuolella, hyökkäsi milloin siellä, milloin täällä pienempien vihollisjoukkojen kimppuun ja ajoi ne pakosalle. Hän peloitteli viholliset niin, etteivät nämä uskaltaneet liikkua leirin ulkopuolella kuin suurissa joukoissa eivätkä silloinkaan kovin kauas leiristä. Toisaalta nämä pienet myötäkäymiset sitäpaitsi virkistivät Uliariksen vartiopalveluksesta ja sodasta väsyneen miehistön mieliä.
Kaikesta huolimatta Totilan täytyi myöntää itsekseen, että heidän asemansa oli nytkin arveluttava ja että se tulisi yhä sietämättömämmäksi, jos ainoakaan kreikkalainen laiva saapuisi kaupungin edustalle.
Hän käytti senvuoksi osan laivoistaan kuljettaakseen joka päivä joukon aseettomia kaupunkilaisia Napolista Bajaen ja Cumaen kaupunkeihin. Hän hylkäsi inhoten rikkaiden ehdotuksen, että laivat kuljettaisivat väkeä vain maksusta, ja otti pelastuslaivoihinsa erotuksetta köyhiä ja rikkaita.
Turhaan Totila oli useampia kertoja hartaasti pyytänyt Valeriaa pakenemaan näillä laivoilla Juliuksen suojassa. Mutta Valeria ei vielä tahtonut lähteä isänsä haudalta eikä luopua rakastetustaan, jonka ylistystä kaupungin suojelijana hän riemuiten kuuli kaikkien ihmisten julistavan.
Levollisena hän pysyi edelleen kodissaan eläen surulleen ja rakkaudelleen.
Piirityksen ensimmäisinä päivinä koki Mirjamkin rakkautensa suurimmat riemut ja suurimmat surut.
Useammin kuin koskaan ennen hän sai nauttia rakastamansa henkilön näkemisestä, sillä Porta capuana oli tärkeä osa linnoituksista ja merikreivin täytyi usein käydä siellä.
Vanhan Iisakin tornikamarissa hän ja kreivi Uliaris joka päivä pitivät surullisen sotaneuvottelun.
Silloin oli Mirjamilla tapana, tervehdittyään heitä ja pantuaan heidän eteensä pöydälle hedelmiä ja viiniä, hiipiä pieneen puutarhaan, joka oli aivan tornin vieressä.
Paikka oli alkujaan ollut Minervalle, muurien suojelijattarelle, pyhitetyn temppelin piha. Tälle jumalattarelle nimittäin rakennettiin usein temppeleitä kaupunkien pääporteille.
Vuosisatoja sitten alttari oli kadonnut, mutta vielä oli pystyssä vanha, komea oliivipuu, jonka varjossa kerran oli seisonut jumalattarelle omistettu kuvapatsas. Puun ympärillä tuoksuivat kukat, joita Mirjamin hellä käsi hoiteli ja joita hän usein oli taittanut rakkaimpansa morsianta varten.
Vastapäätä jättiläismäistä öljypuuta, jonka ryhmyiset juuret nousivat maanpinnan yläpuolelle ja muodostivat synkän aukon vanhan temppelin muuria vasten, oli kristinusko pystyttänyt suuren, mustan puuristin rukousjakkaran yläpuolelle, jonka eräs Minervan temppelin marmoriastuin muodosti. Vanhojen jumalien palveluspaikat muutettiin mielellään uuden uskon tyyssijoiksi ja vanhat jumalat, jotka julistettiin pahoiksi hengiksi, karkoitettiin voittavan uskonnon tunnusmerkkien tieltä.
Tämän ristin juurella kaunis juutalaistyttö istui usein tuntikausia vanhan Arrian, alaportinvartijan puolisokean lesken kanssa. Tämä oli Iisakin vaimon aikaisen kuoleman jälkeen äidin tavoin hoitanut Mirjamia, joka kilpaa kukkien kanssa kukoisti vanhan muurin autiolla kivipihalla.
Siellä hän oli vuosien vieriessä usein hiljaa kuunnellut, kuinka hurskas vaimo hartain rukouksin kääntyi kristittyjen Jumalan puoleen. Vastustamattomasti oli silloin moni säde Natsarealaisen lempeästä, suloisesta rakkausopista tunkeutunut kasvavan lapsen sydämeen.
Nyt kun vanhuus ja huononäköisyys olivat tehneet vanhuksen avuttomaksi, korvasi Mirjam lemmekkäällä uskollisuudella lapsuudenaikaisen hoitajattarensa vaivat.
Liikutettuna Arria otti tuon uskollisuuden ilmaukset vastaan. Hänen vanhaa sydäntään hellytti ja säälitti tuo suloinen olento, jonka suuren rakkauden nuoreen goottiin hän jo aikoja sitten oli surren huomannut, vaikka ei ollut milloinkaan kosketellut tuota seikkaa ujon neitosen kanssa puhellessaan.
Kolmannen piirityspäivän iltana Mirjam käveli ajatuksissaan pitkin leveitä muurinportaita, jotka johtivat tornin ovelta puutarhaan. Hänen kauniiden, sielukkaiden silmiensä katse harhaili miettiväisenä pitkin kukkasarkoja. Hän pysähtyi viimeiselle portaalle ajatuksissaan nojaten vasenta kättään muurin reunaan.
Arria oli polvillaan rukousjakkaralla selkä Mirjamiin päin ja rukoili ääneen.
Hän olisi tuskin huomannut tulijaa, jollei hiljaisella pihalla olisi äkkiä ruvennut kuulumaan siipien suhinaa.
Oliivipuun oksilla pesivät nimittäin Mirjamin ainoat leikkitoverit, kauniit valkoiset kyyhkyset.
Kun nämä näkivät tutun olennon tulevan portaita alas, lensivät kaikki vastaan kierrellen nopeassa lennossa hänen kauniin päänsä ympärillä. Yksi istuutui tytön vasemmalle olkapäälle ja toiset hänen oikealle kädelleen, jonka hän unelmistaan heräten hymyillen ojensi.
"Mirjamhan sieltä tulee! Kyyhkysesi ilmaisevat sinut", sanoi Arria kääntyen neitoon päin.
Kaunis tyttö astui viimeiseltä portaalta varovaisesti, ettei pelästyttäisi lintuja. Ilta-aurinko valaisi oliivin lehtien lomitse hänen kirsikanpunaisia poskiaan. Kuva oli ihana.
"Minä täällä olen, äiti!" sanoi Mirjam istuutuen. "Minulla on eräs pyyntö.
"Kuinka kuuluu", hän kysyi hiljentäen ääntään, "tuo kohta elämästä kuoleman jälkeen, uskonkappaleesi? — 'minä uskon pyhäin ihmisten — —'"
"Pyhäin ihmisten yhteyteen, ruumiin ylösnousemiseen ja iankaikkiseen elämään.
"Kuinka olet tullut sitä ajatelleeksi?"
"Keskellä elämää", virkkoi Mirjam, "olemme kuolemassa, sanoo Siionin laulaja.
"Kuten me nyt.
"Eikö joka päivä sada nuolia ja kiviä kaduille.
"Mutta — minä poimin vielä hiukan kukkia", sanoi hän nousten ylös.
Arria oli hetken ääneti.
"Eikö merikreivi ole vielä täällä? Luulin kuulleeni hänen kirkkaan äänensä."
Mirjam punastui hiukan.
"Nämä eivät ole Totilalle", sanoi hän sitten levollisesti, "vaan hänelle".
"Kenelle?"
"Totilan morsiamelle. Näin hänet tänään ensi kerran. Hän on hyvin kaunis. Minä annan hänelle ruusuja."
"Oletko puhunut hänen kanssaan? Millainen hän on?"
"Olen vain nähnyt hänet. Hän ei huomannut minua. Olen usein hiipinytValeriusten palatsin tienoilla sen jälkeen, kun hän tuli tänne.
"Tänään hän nousi kantotuoliin ja kannatti itsensä basilikaan.
"Piileksin hänen talonsa pylvään takana."
"Onko hän Totilan arvoinen?"
"Hän on hyvin kaunis.
"Ja ylhäinen.
"Viisaalta näyttää hän myös ja hyvältä.
"Mutta", huokasi Mirjam, "ei onnelliselta.
"Minä annan hänelle ruusuja.
"Äiti", sanoi hän vähän ajan kuluttua istahtaen Arrian viereen tuoksuavat kukat käsissään, "mitä merkitsee 'pyhäin ihmisten yhteys'.
"Kuuluvatko siihen vain kristityt?
"Ei, ei", jatkoi hän odottamatta vastausta, "niin ei voi olla.
"Joko kaikki, kaikki hyvät tai" — hän huokasi.
"Äiti, Mooseksen kirjoissa ei puhuta mitään siitä, että ihmiset heräävät kuoleman jälkeen.
"Eikä olisikaan kovin kamalaa", sanoi hän kietoen ruusuja yhteen, "saada vihdoin levätä.
"Täydellisesti levätä!
"Suloisessa, hiljaisessa, unettomassa yössä.
"Levätä elämästä.
"Sillä onko elämää ilman suruja, ilman kaipausta, ilman hiljaisia, koskaan toteutumattomia toiveita?
"Ei minun luullakseni."
Hän lopetti seppeleen sitomisen ja nojasi päänsä käteensä.
Kyyhkyset lensivät pois, kun heidän emäntänsä ei heistä enää välittänyt.
"Herra on valmistanut omillensa", sanoi Arria juhlallisesti, "ihanat asuinsijat. He eivät enää isoo eivätkä janoo.
"Heidän päällensä ei aurinko paista eikä heitä kuumuus vaivaa.
"Sillä Herra Jumala johtaa heidät elävien vesilähteiden luo ja pyyhkii kaikki kyyneleet heidän silmistään."
"Kaikki kyyneleet heidän silmistään", toisti Mirjam.
"Puhu vielä. Tuntuu niin hyvältä."
"Siellä he elävät ilman toivomuksia enkelien tapaisina. He saavat nähdä Jumalan ja hänen rauhansa varjoaa heitä palmun tavoin. He unohtavat vihan ja rakkauden ja tuskan ja kaiken, mikä heidän sydämiään on maan päällä liikuttanut.
"Olen hyvin usein rukoillut puolestasi, Mirjam. Herra armahtaa sinuakin ja vie sinut omiensa joukkoon."
Mirjam pudisti hiljaa päätään.
"Ei, Arria, silloin on ikuinen uni melkein parempi lohdutus.
"Sillä kuinka voi sielu irtautua siitä, mikä on sen elämä?
"Kuinka voit luopua syvimmästä olemuksestasi ja sittenkin pysyä samana?
"Kuinka voisin olla autuas ja unohtaa sittenkin rakkaani.
"Oi, vain se, että rakastamme, tekee elämän jonkin arvoiseksi.
"Jos minun olisi valittava taivaan koko autuus luopumalla sydämeni ainoasta omaisuudesta tai sydämeni rakkaus iäisine tuskineen — niin en kadehtisi autuaita heidän taivaastaan. Minä valitsisin rakkauteni ja tuskani."
"Lapseni! Älä puhu noin! Älä herjaa!
"Sano, onko olemassa äidinrakkautta suurempaa? Ei maan päällä!
"Mutta sitäkään ei ole taivaassa.
"Rakkaus, joka kutsuu naista miehen luo, on kultainen uni.
"Äidinrakkaus on rautainen kahle, joka tuskan voimalla sitoo ikipäiviksi.
"Oi, Jucundukseni, Jucundukseni!
"Jospa pian palaisit, että saisin vielä kerran nähdä sinut tässä elämässä, ennenkuin täydellinen yö peittää silmäni.
"Sillä tuolla ylhäällä taivaanvaltakunnassa sulautuu äidinrakkauskin ikuiseen Jumalan ja pyhimysten rakkauteen.
"Tahtoisin vielä kerran syleillä häntä ja sivellä käsilläni hänen rakasta päätään.
"Kuule minua, Mirjam! Minä toivon ja uskon varmasti: pian, pian saan minä hänet nähdä."
"Sinä et saa kuolla luotani, Arria!"
"Ei, en sitä tarkoittanut. Täällä maan päällä näen hänet vielä.
"Näen hänen vielä tulevan samaa tietä, jota hän lähtikin."
"Äiti", sanoi Mirjam lempeästi, kuten lapselle, jonka päästä koetetaan poistaa turhia houreita, "kuinka voit sellaista uskoa?
"Jucunduksesi on ollut kadoksissa jo kolmekymmentä vuotta."
"Mutta hän palaa sittenkin.
"On aivan mahdotonta, että Jumala hylkäisi rukoukseni ja kyyneleeni.
"Hän oli hyvä poika.
"Hän elätti minua kättensä työllä, kunnes sairastui eikä voinut enää käytellä kirvestä eikä lapiota. Silloin jouduimme me hätään.
"Silloin hän sanoi:
"'Äiti, en voi kauemmin kärsiä sitä, että olet puutteessa.'
"'Sinä tiedät, että vanhan temppelin käytävissä, tuolla öljypuun rungon juurella on kätkössä pakanallisten pappien aarteet. Isä tunkeutui sinne kerran ja toi tullessaan kultaisen soljen.'
"'Minä menen sinne niin pitkälle kuin pääsen. Ehkäpä löydän kätketyn kullan. Jumala auttaa minua varmasti.'
"Ja minä sanoin amen.
"Sillä hätä oli suuri, ja minä tiesin, että Herra suojelisi lesken hurskasta poikaa.
"Me rukoilimme kahden tässä ristin juurella kauan aikaa.
"Sitten Jucundus nousi ja tunkeutui tuonne öljypuun juurien alla olevaan luolaan.
"Kuuntelin hänen askeltensa ääntä niin kauan kuin sen voi erottaa.
"Hän ei ole vielä tullut takaisin.
"Mutta hän ei ole kuollut.
"Ei! Joka päivä ajattelen minä: tänään saattaa Jumala hänet takaisin.
"Eikö Joosefkin ollut vuosikausia Egyptissä ja sittenkin Jaakobin silmät näkivät hänet vielä.
"Minusta tuntuu, että näen hänet tänään tai huomenna.
"Sillä näin hänet viime yönä unissani. Hän nousi tuolta luolasta valkoisiin vaatteisiin puettuna ja levitti käsivartensa. Huusin hänen nimeään, ja me yhdyimme ikuisesti.
"Ja niin käykin, sillä Herra kuulee raskautetun rukouksen eikä salli sen, joka häneen luottaa, häpeään tulla."
Vanhus nousi, puristi Mirjamin kättä ja poistui huoneeseensa.
Kuu oli vähitellen noussut taivaan laelle ja valaisi tarumaisesti pientä puutarhaa, johon torni loi synkän varjonsa. Ruusujen tuoksu oli voimakas.
Mirjam nousi seisoalleen ja katseli ristiä.
"Kuinka mahtava usko! Kuinka elävä lohdutus! Kuinka lempeä oppi!
"Onko se totta?
"Onko mies, joka tuolla ristillä taivuttaa päänsä kuolemantuskissa, onko hän Messias?
"Onko hän mennyt taivaaseen ja hoitaako hän omiaan, kuten paimen, joka kaitsee lampaitaan? — Mutta minä en kuulu hänen laumaansa.
"Mirjamilla ei ole tuossa lohdutuksessa osaa.
"Lohdutukseni on rakkauteni kaikkine tuskineen. Se on muuttunut sielukseni.
"Pitäisikö minun kerran leijailla tähtien toisella puolen ilman rakkauttani?
"Silloin en olisi enää Mirjam.
"Tai ottaisinko rakkauteni sinne mukaani? Ja tulisin taas syrjäytetyksi. Pitäisikö minun nähdä tuo roomalaisnainen koko iäisyyskin hänen rinnallaan?
"Asuisivatko he siellä ja vaeltaisivat valon kirkkaudessa ja seuraisinko heitä yksin pimeässä pilvessä ja vain kaukaa näkisin hänen valkoisen vaippansa helman loistavan?
"Ei, oi ei. Paljon parempi on silloin kukkieni lailla kukoistaa rakkauden auringonvalossa, tuoksua ja hehkua hetken aikaa, kunnes aurinko, joka ne on kasvattanut, polttaa ne. Parempi on kuihtua ikuiseen lepoon, kun vieno, suloinen, onneton valonkaipuu on sammunut" —
"Hyvää yötä, Mirjam! Voi hyvin!" huusi soinnukas ääni.
Tyttö katsahti melkein säikähtyneenä ääntä kohti. Hän näki gootin valkoisen vaipan katoavan portaiden edessä olevan kulman taa.
Uliaris meni päinvastaiselle taholle.
Mirjam juoksi nopeasti portaita ylös ja katseli kuutamossa hopealta loistavaa valkoista vaippaa kauan, kauan — — kunnes se häipyi kaukaisten varjojen joukkoon.
Kahdesti päivässä Uliaris ja Totila tapasivat toisensa, kertoivat menestyksensä ja tappionsa sekä punnitsivat kaupungin pelastamisen toiveita.
Piirityksen kymmenentenä päivänä Uliaris saapui jo ennen päivännousua Totilan "amiraalilaivan", erään lahonneen kalastajalaivan etukannelle, jossa Napolin merikreivi nukkui repaleisen purjeen peitossa.
"Mikä hätänä?" huudahti Totila hypäten unisena pystyyn. "Vihollinenko?Missä?"
"Ei, poikani. Tällä kertaa herättää sinut Uliaris eikä Belisarius.Mutta sekään aika ei liene kaukana, kautta salaman."
"Uliaris, sinusta vuotaa verta. Sinulla on haava päässäsi."
"Mitä vielä, nuoli vain hipaisi.
"Onneksi se ei ollut myrkytetty.
"Sain sen yöllä.
"Tiedätkö, että asiat ovat huonosti, vielä huonommin kuin eilen.
"Verinen Johannes, Jumala hänet tuhotkoon, kaivautuu kuin myyrä Tiberiuksen linnoituksen alle. Jos hän saa sen käsiinsä, niin hyvää yötä, Napoli!
"Eilisiltana hän sai valmiiksi varustuksen yläpuolellamme olevalle kukkulalle ja heitättää nyt tulinuolia päällemme.
"Koetin viime yönä karkoittaa hänet sieltä, mutta en onnistunut.
"Heitä oli seitsemän yhtä vastaan, enkä saanut muuta kuin tämän haavan harmaaseen päähäni."
"Varustus täytyy hävittää", sanoi Totila miettiväisenä.
"Se on selvää, mutta eipä se ota lähteäkseen. Eikä tässä vielä kaikki.Kaupunkilaisia on vaikea enää pitää kurissa.
"Joka päivä ammuttaa Belisarius kaupunkiin sadottain tylsiä nuolia, joihin on kiinnitetty 'kehoituksia vapauteen'.
"Ne vaikuttavat enemmän kuin tuhannet terävät nuolet. — Siellä täällä heitetään jo katoilta sotilasparkojani kivillä.
"Jos tämä yltyy — —! — Me emme voi tuhannella miehellä vastustaa neljääkymmentä tuhatta kreikkalaista muurien ulkopuolella ja kolmeakymmentä tuhatta napolilaista muurien sisäpuolella. Senvuoksi aion minä" — hänen kasvonsa synkistyivät —
"Mitä aiot?"
"Me poltamme poroksi osan kaupunkia! Etukaupungin ainakin" —
"Saadaksemmeko kaupunkilaiset suosiollisemmiksi? Ei, Uliaris. He eivät saa meitä syystä sanoa barbaareiksi.
"Tiedän paremman keinon. — He näkevät nälkää. Toin eilen neljä laivalastia öljyä, viljaa ja viiniä. Ja'an ne kansalle."
"Öljyn ja viljan saat minun puolestani jakaa, mutta et viiniä. Sen vaadin minä goottisotureilleni, jotka ovat jo kauan saaneet juoda vesijohtovettä, hyi helkkari!"
"Hyvä on, janoinen sankari! Tekin saatte osanne viinistä!"
"Entä vielä? Eikö ole tullut mitään tietoja Ravennasta tai Roomasta?"
"Ei mitään. Viides lähettilääni lähti eilen."
"Jumala tuhotkoon kuninkaamme.
"Kuule, Totila! Minä luulen, ettemme pääse elossa näiden madonsyömien muurien piiristä."
"Niin minäkin luulen", vastasi Totila levollisesti ja tarjosi vieraalleen pikarin viiniä.
Uliaris katsoi häntä. Sitten hän joi ja virkkoi:
"Kultapoika! Sinä olet oikeaa ainetta ja viinisi myös.
"Jos minun täytyy kuolla täällä kuten karhun neljänkymmenen koiran keskelle, niin olen hyvilläni, että olen oppinut niin hyvin tuntemaan sinut, sinut ja viinisi."
Ja ystävällistä karkeaa pilaansa laskien vanha gootti lähti laivasta.
Totila lähetti sotamiehille linnoitukseen viiniä ja viljaa. Miehet viettivät hauskan illan.
Mutta kun Uliaris seuraavana aamuna katsoi linnoituksen tornista, rupesi hän hieromaan silmiään.
Sillä kukkulalla olevan varustuksen harjalla liehui sininen goottilainen lippu.
Totila oli yöllä laskenut maihin vihollisten selkäpuolella ja valloittanut varustuksen rohkealla hyökkäyksellä.
Mutta tämä uusi urotyö saattoi Belisariuksen raivoon. Hän vannoi tuhoavansa nuo laivapahaset millä keinoilla tahansa.
Oikealla hetkellä odotetut neljä sotalaivaa saapuivat Sisilian luotaNapolin edustalle.
Belisarius määräsi, että niiden oli heti laskettava Napolin satamaan ja tehtävä loppu merirosvouksista.
Jo saman päivän iltana nuo neljä komeaa kolmisoutua lähtivät liikkeelle ja laskivat ankkurin sataman suulle.
Belisarius itsekin riensi seurueineen rannalle ja katseli iloisena laivojen purjeita, joita ilta-aurinko kultasi.
"Nouseva aurinko näkee niiden laskevan satamaan tuosta yltiöpäästä huolimatta", sanoi hän mukanaan olevalle Antonialle ja käänsi kimonsa leiriin päin.
Seuraavana aamuna ei sotapäällikkö vielä ollut noussut vuoteeltaan, — hänen oikeusneuvoksensa Prokopius seisoi hänen edessään ja luki Justinianukselle lähetettävän kertomuksen suunnitelmaa — kun henkivartioston päällikkö, persialainen Chanaranges syöksyi telttaan ja huusi:
"Laivat, päällikkö, laivat on vallattu."
Raivoissaan Belisarius hypähti vuoteeltaan ja huusi:
"Sen sanoman tuoja kuolkoon!"
"Parempi olisi", arveli Prokopius, "jos laivojen valloittaja kuolisi."
"Kuka se oli?"
"Ah, herra, se nuori, loistavasilmäinen ja kiiltävätukkainen gootti."
"Totila", sanoi Belisarius, "taas Totila."
"Miehistö oleili osaksi rannalla etuvartioitteni luona, osaksi nukkui laivoissa kannen alla. Äkkiä puoliyön tienoissa syntyi ympärillä vilkas elämä ikäänkuin meren pohjasta olisi sukeltanut esiin sata laivaa."
"Sata laivaa! Kymmenen pähkinänkuorta hänellä on."
"Silmänräpäyksessä, jo paljon ennen kuin me ehdimme tulla rannalta apuun, olivat laivat vallatut ja miehet vangitut. Yksi kolmisouduista, jonka ankkuriketjua ei saatu tarpeeksi nopeasti katkaistuksi, sytytettiin tuleen; muut kolme vietiin Napoliin."
"Ne pääsivät satamaan aikaisemmin kuin luulitkaan, Belisarius", sanoiProkopius.
Mutta Belisarius oli jo päässyt täydellisesti itsensä herraksi.
"Nyt on tuolla rohkealla pojalla sotalaivoja. Tämän jälkeen hän käy sietämättömäksi.
"Nyt tästä täytyy tulla loppu."
Hän pani komean kypärän majesteetilliseen päähänsä ja sanoi:
"Aioin säästää kaupunkia ja roomalaista väestöä, mutta se ei enää käy päinsä.
"Prokopius, mene kutsumaan tänne päälliköt Magnus, Demetrius, Constantianus, Bessas ja Ennes sekä ampumamestarini Martinus. Annan heille tarpeeksi tekemistä.
"Barbaarit eivät ehdi iloita voitostaan. He saavat oppia tuntemaanBelisariuksen."
Heti saapui ylipäällikön telttaan mies, joka rintapanssaristaan huolimatta näytti pikemmin oppineelta kuin sotilaalta.
Martinus, suuri matemaatikko, oli rauhallinen, sävyisä luonteeltaan.Hänen suurin nautintonsa oli aina ollut tutkia Euklidesta.
Hän ei voinut nähdäkään verta eikä taittaa kukkaakaan.
Matemaattisten ja koneopillisten tutkimustensa innostamana hän oli eräänä päivänä kuin sivumennen keksinyt uuden heittokoneen, jonka voima oli hirmuinen. Hän esitti suunnitelmansa Belisariukselle. Tämä ihastui siihen eikä laskenutkaan enää Martinusta takaisin opintokammioon, vaan raahasi hänet keisarin luo ja pakotti hänet rupeamaan "Itä-Rooman Magister militumin (s.o. Belisariuksen) ampumamestariksi." Hän sai suurenmoisen palkan ja oli sopimuskirjan mukaan velvollinen laatimaan joka vuosi uuden heittokoneen.
Vastenmielisesti sävyisä matemaatikko suunnitteli hirmuisia hävityskoneita, jotka musersivat linnoitusten vallit ja kaupunkien tornit, heittivät sammumatonta tulta Justinianuksen vihollisten kaupunkeihin ja tuhosivat tuhansittain ihmisiä.
Tosin hän joka vuosi iloitsi saadessaan ratkaistuksi matemaattisen tehtävänsä, jota hän väsymättömästi harkitsi, mutta kun tehtävä oli suoritettu, ajatteli hän kauhulla keksintöjensä vaikutusta.
Surullisen näköisenä hän nytkin saapui Belisariuksen luo.
"Martinus, harpinkäyttelijä", huudahti tämä hänelle, "näytä nyt taitoasi.
"Kuinka monta katapulttia, ballistia ja heittokonetta meillä kaikkiaan on?"
"Kolmesataa viisikymmentä, herra!"
"Hyvä! Ja'a ne tasaisesti pitkin koko piirityslinjaamme.
"Pohjoiseen, Porta capuanan luo ja linnoituksen edustalle.
"Muurinmurtajat on asetettava vallien kohdalle.
"Niiden täytyy särkyä, vaikka ne olisivat timanttia.
"Leirin keskikohdalta on ammuttava keihäitä kaupungin kaduille.
"Pane kaikki voimasi liikkeelle. Älä hellitä hetkeksikään ensi vuorokauden aikana.
"Anna joukkojen vuorotella.
"Pane kaikki koneet käyntiin."
"Kaikkiko, herra?" kysyi Martinus. "Uudetkin? Pyrobalistit, tulenheittäjät?"
"Nekin! Ne etupäässä."
"Herra, ne ovat kamaloita! Sinä et tunne niiden vaikutusta."
"Niinpä tahdon sen oppia tuntemaan. Tahdon koetella niitä."
"Tätä ihanaa kaupunkiako vastaan?
"Keisarin kaupunkia.
"Aiotko valloittaa Justinianukselle sorakasan?"
Belisarius oli sielultaan suuri ja jalo.
Häh oli tyytymätön itseensä, tyytymätön Martinukseen, tyytymätön gootteihin.
"En voi muuta", tuskitteli hän. "Nuo rautakalloiset barbaarit, tuo hurjanrohkea Totila pakottavat minut sellaiseen tekoon.
"Viidesti olen tarjonnut heille hyviä antautumisehtoja.
"Tämähän on sulaa hulluutta!
"Gooteilla ei ole kolmea tuhatta miestä käytettävänään.
"Justinianuksen pään kautta! Miksi nuo neljäkymmentä tuhatta napolilaista eivät tee kapinaa ja ota gootteja vangeiksi."
"He kai pelkäävät sinun hunnejasi enemmän kuin goottejaan", arveliProkopius.
"He ovat huonoja isänmaanystäviä.
"Työhön, Martinus!
"Tunnin päästä täytyy Napolissa palaa."
"Pikemminkin", huokasi ampumamestari, "jos se on välttämätöntä.
"Olen tuonut mukanani taitavan miehen, joka voi paljon auttaa ja helpottaa työtänne. Hän on elävä Napolin asemakaava.
"Tuonko hänet tänne?"
Belisariuksen viittauksesta vahti huusi sisään pienen, juutalaisen näköisen miehen.
"Ahaa, rakennusmestari Jochem", sanoi Belisarius.
"Tunnen sinut hyvin Bysantin ajoista asti.
"Sinunhan piti rakentaa Viisauden kirkko.
"Mitä siitä tuli?"
"Luvallanne, herra, ei mitään."
"Miksi?"
"Minun suunnitelmani mukaan olisi se tullut maksamaan vain miljoona centenaaria kultaa. Se oli liian halpa hinta hänen keisarilliselle pyhyydelleen.
"Sillä mitä enemmän kristittyjen kirkko maksaa, sitä pyhempi jaJumalalle otollisempi se on.
"Eräs kristitty vaati kaksi kertaa suuremman summan ja sai urakan."
"Mutta näinhän sinut rakennushommissa Bysantissa."
"Kyllä, herra! Suunnitelmani miellytti keisaria.
"Muutin sitä hiukan, poistin alttarin tienoot ja teetin sen mukaan ratsastushuoneen."
"Sinä kai tunnet Napolin tarkasti? Sekä sisältä että ulkoa."
"Sekä sisältä että ulkoa. Yhtä hyvin kuin rahapussini."
"Hyvä, sinä autat sotamiehiä tähtäämään valleja ja kaupunkia.
"Mars matkaan! Tee hyvin tehtäväsi, muuten sinut seivästetään. Menkää!"
"Kaupunki-parka", huokasi Martinus.
"Mutta sinä saat nähdä pyrobalistit, Jochem. Ne ovat hyvin tarkkoja — ne laukeavat helposti — lapsikin voi niitä hoitaa."
Nyt alkoi kautta koko leirin väsymätön ja turmiota uhkaava puuha.
Goottisoturit näkivät muurien harjoilta, kuinka raskaita, suunnattoman suuria koneita vedettiin muurien edustalle parikymmentä jopa kolmekymmentäkin hevosta, kameelia, aasia tai härkää edessä. Koneet sijoitettiin tasaisesti pitkin linjaa.
Huolissaan Totila ja Uliaris riensivät muureille ja ryhtyivät puolustuspuuhiin.
Multasäkkejä kannettiin muurinmurtajien uhkaamiin paikkoihin. Tulikekäleitä oli valmiina koneiden sytyttämistä varten, jos ne tulisivat liian lähelle. Kiehuvaa vettä, nuolia ja kiviä oli varattu vetoeläimiä ja miehistöä varten. Gootit nauroivat jo aralle viholliselle, kun he huomasivat, että koneet pysäytettiin paljon ulommaksi tavallista ampumamatkaa.
Mutta Totila ei nauranut.
Hän kauhistui nähdessään bysanttilaisten riisuvan vetoeläimet ja rupeavan tähtäämään.
Ainoatakaan laukausta ei vielä ollut ammuttu.
"No", ivaili nuori Agila Totilan vieressä, "aikovatko ne tuolta saakka ampua?
"Miksi ei suoraan Bysantista meren yli.
"Se olisi turvallisempaa."
Hän oli tuskin saanut sen sanotuksi, kun nelikymmennaulainen kivi musersi hänet ja sen muurinharjan, jolla hän seisoi. Martinus oli saanut heittokoneiden kantomatkan kolminkertaiseksi.
Totila huomasi, että heidän täytyi sallia vihollisten vastustamatta ampua.
Kauhistuneina gootit hyppäsivät valleilta ja hakivat suojaa kaduilla, taloissa ja kirkoissa.
Turhaan!
Tuhansia ja taas tuhansia nuolia, keihäitä, raskaita palkkeja, kiviä ja kivikuulia sateli tarkoin tähdätyistä koneista heidän päälleen. Kokonaisia kallionlohkareita lensi ilmassa ja iski jyristen vahvimpainkin kattojen tiili- ja puukerrosten läpi. Pohjoispuolella muurinmurtaja iski kumeasti linnoituksen valleihin.
Sillä aikaa kun ammutut esineet sananmukaisesti pimensivät auringon, huumasi kuulon hirmuinen melu, mikä johtui maahan putoavien kivien räiskeestä, luhistuvien hirsikerrosten ja katonharjojen rytinästä sekä haavoittuneiden valitushuudoista.
Kauhistuneena ja vavisten väestö pakeni talojensa kellareihin tai holveihin sadatellen kilvan sekä Belisariusta että gootteja.
Mutta vapiseva kaupunki ei ollut vielä nähnyt pahinta.
Trajanuksen torilla lähellä satamaa oli katoton talo, jonkinlainen laiva-arsenaali, joka oli aivan täynnä vanhaa, hyvin kuivaa puutavaraa, rimoja, pellavaa ja tervaa y.m.
Silloin lensi sähisten ja savuten harvinainen ammus ja sattui puukasaan. Samalla hetkellä, kun se putosi alas, leimahti kirkas tulenliekki, joka levisi nuolennopeudella tulenaroissa aineissa.
Riemuhuudoin piirittäjät tervehtivät taivasta kohti nousevaa paksua savua ja ampuivat kiivaasti tähän paikkaan estääkseen sammutustöitä.
Belisarius ratsasti Martinuksen luo.
"Hyvä on, harppiherra, hyvä on", huusi hän. "Kuka tuon laukauksen tähtäsi?"
"Minä", sanoi Jochem. "Te voitte olla minuun tyytyväinen, herra.
"Huomatkaa!
"Näettekö tuolla, palopaikasta oikealla korkean talon, jonka tasaisella katolla on kuvapatsaita.
"Se on Valeriusten, Edomin kansan hartaimpain ystäväin talo.
"Katsokaa!
"Se palaa pian."
Sihisten tulinuoli lensi ilman läpi ja heti sen jälkeen toinen liekki kohosi kaupungista taivasta kohti.
Samassa Prokopius riensi paikalle ja huusi:
"Belisarius, sotapäällikkösi Johannes tervehtää sinua ja käskee ilmoittaa, että Tiberiuksen linnoitus palaa ja että ensimmäinen valli on jo maan tasalla."
Niin olikin asian laita ja pian oli neljä, kuusi, kymmenen taloa mikä missäkin kaupunginosassa ilmitulessa.
"Vettä", huusi Totila ratsastaen palavien talojen lomitse satamaan päin. "Tulkaa ulos, Napolin porvarit!
"Sammuttakaa talonne!
"En voi laskea muureilta ainoatakaan goottia.
"Hankkikaa satamasta vesiammeita joka kadulle.
"Naiset sisään! — mitä sinulla on minulle asiaa, tyttö? Anna minun —
"Sinäkö, Mirjan?
"Sinäkö täällä?
"Nuolien ja liekkien keskellä.
"Tiehesi, mitä sinä haet?"
"Sinua", sanoi tyttö.
"Älä pelästy.
"Hänen talonsa palaa.
"Mutta hän itse on pelastunut."
"Valeria? Jumalan tähden! Missä hän on?"
"Minun luonani.
"Paksumuurisessa tornissamme. Siellä hän on varmasti suojassa.
"Minä näin liekin nousevan.
"Minä riensin paikalle.
"Lempeä-ääninen ystäväsi toi hänet raunioiden seasta. Hän aikoi viedä hänet kirkkoon.
"Huusin hänelle ja kuljetin heidät kattomme alle.
"Neitonen on haavoittunut.
"Kivi on sattunut hänen olkapäähänsä.
"Mutta haava on aivan vaaraton.
"Hän tahtoo nähdä sinua.
"Lähdin sinua etsimään."
"Kiitos, lapsi. Mutta tule, tule pois täältä!"
Hän tarttui nopeasti Mirjamiin ja nosti hänet eteensä hevosen selkään.
Vavisten tyttö pani kätensä hänen kaulaansa. Totila piti vasemmalla kädellään leveätä kilpeä suojana tytön edessä ja ajaa karautti pitkin savuavia katuja Porta capuanalle päin.
"Oi, jos nyt — jos nyt saisin kuolla — kuolla hänen rinnoillaan, vaikkakaan ei hänen kanssansa", rukoili Mirjam.
Tornissa Totila tapasi Valerian Mirjamin vuoteella Juliuksen ja orjatarten hoidossa.
Valeria oli kalpea ja heikontunut verenvuodosta, mutta totinen ja tyyni.
Totila riensi hänen luokseen. Sykkivin sydämin Mirjam seisoi akkunan ääressä ja katseli ääneti palavaa kaupunkia. — —
Heti kun Totila oli huomannut, ettei haava ollut vaarallinen, huusi hän:
"Sinun on lähdettävä pois tällä hetkellä! Tunnin perästä kentiesBelisarius tekee rynnäkön näitä muureja vastaan.
"Kaikki laivani ovat täynnä pakolaisia. Laivani vievät sinut Cajetaan ja sieltä edelleen Roomaan. Riennä sitten Taginaehen, missä teillä on tiluksia. Sinun on lähdettävä. Julius saattaa sinua."
"Sen teen", sanoi tämä, "sillä meillä on sama matka".
"Sama matka? Minne sinä sitten aiot?"
"Kotiini Galliaan.
"En voi kauemmin katsella tätä kamalaa taistelua. Sinä tiedät itsekin, että koko Italia nousee Bysantin puolesta teitä vastaan.
"Kansalaiseni sotivat Belisariuksen johdolla. Pitäisikö minun sotia heitä vai sinua vastaan? Minä lähden."
Ääneti Totila kääntyi Valeriaan päin.
"Ystäväni", sanoi tämä, "minusta tuntuu, että rakkautemme onnentähti on sammunut iäksi.
"Tuskin on isäni astunut Jumalan valtaistuimen ääreen valalleen uskollisena, kun Napoli, valtakunnan kolmas kaupunki, joutuu vihollisten käsiin."
"Etkö sinä siis luota miekkoihimme?"
"Minä luotan miekkoihinne — mutta en onneenne! Isäni talon palkkien romahtaessa näin onnenikin perustan horjuvan.
"Hyvästi — pitkiksi ajoiksi.
"Tottelen sinua ja lähden Taginaehen."
Totila ja Julius riensivät orjat mukanaan varaamaan itseään varten yhden kolmisoudun.
Valeria nousi vuoteelta. Silloin riensi Mirjam hänen luokseen sitoakseen hänelle kiiltävät sandaalit jalkoihin.
"Anna olla, tyttö! Sinä et saa palvella minua", sanoi Valeria.
"Teen sen mielelläni", kuiskasi tämä.
"Mutta salli minun tehdä yksi kysymys."
Ja hänen säihkyvät silmänsä katsoivat intohimoisesti Valerian levollisia kasvoja.
"Sinä olet kaunis ja viisas ja ylevä — mutta sano minulle, rakastatko häntä — nyt sinä voit hänet hylätä — rakastatko häntä kuumalla, kaikki kuluttavalla, iki-mahtavalla hehkulla, rakastatko sinä häntä niinkuin —"
Silloin Valeria painoi tytön kauniin, hehkuvan pään rintaansa vasten:
"Rakastanko häntä niinkuin sinä?
"En, suloinen sisareni!
"Älä pelästy!
"Olen aavistanut sen siitä, mitä Totila on sinusta kertonut.
"Ja huomasin sen selvästi nähdessäni ensikerran teidät yhdessä. Mutta ole huoletta! Salaisuutesi on hyvässä kätkössä. Ainoakaan ihminen ei saa sitä tietää.
"Älä itke, älä vapise, suloinen lapsi!
"Rakastan sinua rakkautesi vuoksi.
"Ymmärrän sinua.
"Onnellinen se, joka sinun tavallasi kokonaan voi antautua hetken surulle.
"Minulle on vihamielinen Jumala antanut mielen, joka tahtoo aina katsella nykyisyydestä tulevaisuuteen.
"Niinpä näen edessämme synkkää surua ja pitkän, synkän polun, jolla ei näy valonpilkahdustakaan.
"Mutta en voi jättää sinua siihen ylpeään luuloon, että rakkautesi olisi jalompi kuin minun senvuoksi, että se on toivoton.
"Minunkin toiveeni ovat rauenneet.
"Kenties olisi ollut hänen onnensa, jos hän olisi keksinyt ihanan rakkautesi tuoksuvan ruusun — sillä Valeria, niin pelkään — ei tule koskaan hänen omakseen.
"Voi hyvin, Mirjam!
"He tulevat.
"Muista tätä hetkeä.
"Muistele minua sisarena. Kiitos, kiitos sinulle ihanasta rakkaudestasi."
Mirjam vapisi pahanteosta keksityn lapsen tavoin ja aikoi paetaValerian luota.
Mutta tämän jalot sanat kartoittivat hänen sydämestään ujouden ja pelon. Kyyneleet vierivät virtoina pitkin hehkuvan punaisia poskia. Ujoudesta, häpeästä ja itkusta vavisten hän painoi kiihkeästi päätään ystävättärensä rintaa vasten.
Silloin Julius kuului tulevan ja huutavan Valeriaa. Heidän täytyi erota. Yhden ainoan ujon katseen Mirjam uskalsi luoda suloisista silmistään kauniiseen roomalaisnaiseen.
Sitten hän nopeasti vaipui hänen eteensä, syleili hänen polviaan, painoi polttavan suudelman hänen kylmälle kädelleen ja katosi viereiseen huoneeseen.
Valeria nousi kuin unesta heräten seisomaan ja katseli ympärilleen.
Akkunalla oli maljakossa tuoksuva, tummanpunainen ruusu.
Hän suuteli sitä, kätki sen povelleen, siunasi nopealla kädenliikkeellä huonetta, joka oli ollut hänen turvapaikkanaan ja lähti sitten päättäväisesti Juliuksen mukana katetussa kantotuolissa satamaan, jossa hän vielä sanoi Totilalle lyhyet jäähyväiset, ennenkuin nousi Juliuksen kanssa laivaan.
Tämä käänsi vähitellen keulansa merelle päin ja eteni sitten nopeasti satamasta.
Totila katseli unelmoiden laivaa.
Hän näki Valerian valkoisen käden viittovan jäähyväisiä. Hän jäi katselemaan kauas häipyvää purjetta välittämättä laukauksista, joita rupesi yhä enemmän satelemaan satamaan.
Hän nojautui erääseen patsaaseen ja unohti hetkeksi palavan kaupungin, itsensä ja kaiken.
Silloin uskollinen Torismut herätti hänet unelmista,
"Tule, päällikkö", huusi tämä hänelle. "Olen hakenut sinua kaikkialta. Uliaris tahtoo puhua kanssasi. — Tule! Mitä tuijotat merelle suhisevien nuolten sataessa?"
Totila ojentautui vähitellen pystyyn.
"Näetkö sinä", sanoi hän, "näetkö sinä tuota laivaa? — Siellä ne pakenevat! —"
"Kutka?" kysyi Torismut.
"Onneni ja nuoruuteni", vastasi Totila ja läksi etsimään Uliarista.
Tämä ilmoitti hänelle hyväksyneensä aikaa voittaakseen kolmen tunnin aselevon, jonka Belisarius oli tarjonnut sovinnon hieromista varten.
"En antaudu koskaan!
"Mutta meidän on saatava aikaa muurien korjaamista varten.
"Eikö apua tule? Etkö ole meritse saanut minkäänlaisia tietoja kuninkaalta?"
"En mitään."
"Kirottua! Helvetillinen ammunta on kaatanut yli kuusisataa goottia.
"En voi enää miehittää tärkeimpiäkään paikkoja, jospa minulla olisi edes neljäsataa miestä."
"Kenties voin ne sinulle hankkia", sanoi Totila hetken mietittyään.
"Aurelianuksen linnoituksessa Roomaan vievän tien varrella on neljäsataa viisikymmentä goottia.
"He ovat tähän saakka selittäneet, että heitä pidättää Teodahadin mieletön, mutta ankara käsky tulemasta Napolin avuksi.
"Mutta nyt hädän suurimmillaan ollessa — menen itse sinne aselevon kestäessä ja panen kaikki voimani liikkeelle saadakseni heidät tänne."
"Älä mene! Et ehdi takaisin ennen aselevon loppua eikä tie ole sitten enää auki. Sinä et pääse saarroksen läpi."
"Minä pääsen läpi väkivallalla tai viekkaudella. Koeta puolustautua siksi, kunnes tulen takaisin. Ratsaille, Torismut!"
Sillä aikaa kun Totila Torismutin ja parin muun ratsumiehen seuraamana ajoi Porta capuanaa kohden, oli vanha Iisak, joka oli koko ajan ollut valleilla, käyttänyt hyväkseen aselepoa palatakseen huoneisiinsa katsomaan tytärtään ja saamaan ruokaa.
Mirjam toi leipää ja viiniä ja kyseli huolestuneena Iisakilta vihollisten edistymisestä. Silloin rupesi portailta kuulumaan nopeita, epävarmoja askelia ja hämmästyneen parin eteen ilmestyi Jochem.
"Rakelin poika, mistä tulet tällaisena hetkenä, kuten korppi onnettomuuden edellä. Kuinka olet päässyt kaupunkiin? Mistä portista?"
"Se on minun asiani.
"Minä tulen, isä Iisak, vielä kerran pyytämään tyttäresi kättä — viimeisen kerran tässä elämässä."
"Onko nyt mielestäsi sopiva aika kosimiseen ja häiden viettämiseen", kysyi Iisak nyreissään. "Kaupunki palaa ja kadut ovat ruumiita täynnä."
"Miksi kaupunki palaa? Miksi kadut ovat täynnä ruumiita?
"Koska Napolin miehet pitävät Edomin kansan puolta. Nyt on sopiva kosimisaika.
"Anna minulle lapsesi, isä Iisak, niin minä pelastan sinut ja hänet.
"Minä yksin voin teidät pelastaa."
Hän tarttui Mirjamin käsivarteen.
"Sinäkö pelastaisit minut?" huusi tämä peräytyen. "Mieluummin kuolen."
"Haa, kopea", huusi kiukkuinen kosija hampaitaan kiristellen, "sinä sallisit tietenkin mieluummin tuon vaaleatukkaisen kristityn pelastaa itsesi.
"Saadaan nähdä, pelastaako tuo kirottu sinut Belisariuksen ja minun käsistäni.
"Haa, minä vedän häntä pitkistä, keltaisista hiuksista pitkin katuja ja syljen hänen kalpeaan naamaansa."
"Mene täältä tiehesi, Rakelin poika", sanoi Iisak tarttuen keihääseen.
"Minä huomaan, että sinä pidät tuolla ulkopuolella olevien puolta.
"Mutta torvi kaikuu, minun täytyy lähteä. Erään asian sentään sanon sinulle: moni teistä vielä kaatuu selälleen, ennenkuin pääsette näiden rappeutuneiden muurien yli."
"Kenties", irvisteli Jochem, "me lennämme lintujen tavoin niiden yli.
"Viimeisen kerran sanon sinulle, Mirjam: luovu vanhuksesta, luovu tuosta kirotusta kristitystä. Nämä vallit — sen sanon sinulle — hautaavat heidät raunioihinsa.
"Minä tiedän, että olet kantanut hänen kuvaansa sydämessäsi — annanhan sinulle anteeksi — kun vain tulet vaimokseni."
Hän tavoitteli Mirjamin kättä.
"Sinäkö annat minulle anteeksi? Senkö annat anteeksi, että hän on sinua niin paljon korkeammalla kuin loistava aurinko maan matoa.
"En olisi ansainnut koskaan nähdäkään häntä, jos tulisin vaimoksesi.
"Lähde tiehesi!"
"Haa", huusi Jochem, "tuo on jo liikaa — vaimokseni et koskaan tule.
"Mutta sinä saat kiemurrella näillä käsivarsilla, ja kristityn kuvan minä riistän verta vuotavasta sydämestäsi.
"Näkemiin!"
Hän katosi äkkiä huoneesta ja yhtä salaperäisesti koko kaupungistakin.
Pahojen aavistusten ahdistamana Mirjam riensi ulkoilmaan. Ne pakottivat häntä rukoilemaan, mutta ei ummehtuneessa synagogassa; hän rukoili hänen Jumalaansa.
Epäröivin askelin hän meni läheiseen Sancta Marian basilikaan, josta juutalaistyttö oli rauhan aikana usein sadatellen ajettu pois.
Mutta nyt ei kristityillä ollut aikaa sadatella häntä. Hän hiipi erääseen pimeään pylväskäytävän kulmaan ja unohti pian palavasti rukoillessaan itsensä, kaupungin ja koko maailman. Hän oli hänen luonaan ja hänen Jumalansa luona.
Tällä välin kului aselevon viimeinen tunti. Aurinko kallistui jo merta kohti.
Gootit paikkailivat ja täyttivät parhaan kykynsä mukaan rikkonaisia paikkoja muureissa, kuljettivat soran ja kuolleet pois ja sammuttivat tulipalot.
Silloin hiekkakello tyhjentyi kolmannen kerran. Belisarius seisoi telttansa edustalla päällikköjensä ympäröimänä ja odotti Tiberiuksen linnoituksesta antautumismerkkiä.
"En minä sitä usko", kuiskasi Johannes Prokopiukselle.
"Tuo vanhus, joka on tehnyt meille niin monta kepposta, ei antaudu.
"Parempi onkin. Silloin saadaan kunnollinen rynnäkkö ja sitten kunnollinen ryöstö."
Kreivi Uliaris nousi linnoituksen harjalle ja heitti kopeasti keihäänsä odottavia etujoukkoja vastaan.
Belisarius hypähti pystyyn.
"Nuo päättömät haluavat omaa turmiotaan, niinpä saakoot sen.
"Päälliköt, rynnäkköön!
"Sille, joka ensin pystyttää lippumme vallille, annan kymmenennen osan saaliista."
Päälliköt riensivät eri tahoille. Kaikkia kiihoitti kunnian- ja voitonhimo.
Johannes kääntyi juuri vesijohdon hävitetyn kaaren ympäri — Belisarius oli antanut puhkaista vesijohdon estääkseen veden saannin kaupunkiin — kun joku kutsui häntä hiljaa.
Hämärä alkoi jo laskeutua, joten hän vaivoin tunsi huutajan.
"Mitä tahdot, juutalainen", huusi Johannes kiireesti.
"Minulla ei ole aikaa!
"Kova työ on edessä!
"Minun on päästävä ensimmäisenä kaupunkiin."
"Sinne pääsette vähällä vaivalla, herra, kun vain seuraatte minua."
"Seuraan sinua? Tiedätkö sinä tien yli muurien ilmojen kautta?"
"En, mutta muurien alitse, maan läpi.
"Näytän sen teille, jos lahjoitatte minulle tuhat solidia ja lupaatte minulle saaliiksi sen tytön, jota vaadin."
Johannes seisahtui.
"Saat, mitä pyydät. Missä on tie?"
"Täällä", sanoi Jochem lyöden kädellään kiviin.
"Mitä? Vesijohto? Mistä sen tiedät?"
"Minä olen sen rakennuttanut.
"Mies voi kumarassa kävellä sitä pitkin. Siinä ei ole nyt vettä.
"Tulin juuri tätä tietä kaupungista.
"Johto päättyy vanhaan temppelipihaan Porta capuanan luona. Ota mukaasi kolmekymmentä miestä ja seuraa minua."
Johannes katsoi häntä tiukasti silmiin.
"Ja jos sinä petät minut?"
"Minä kuljen miekkojenne välissä.
"Jos valehtelen, niin pistäkää minut kuoliaaksi."
"Odota", huusi Johannes ja riensi pois.