Ääneti Teja ja Hildebad lähtivät teltasta ja kävelivät päätöstä odottaessaan leirikatua edestakaisin.
Teltasta kuului silloin tällöin Hildebrandin ääni. Hän kaiketikin koetti taivuttaa kuningasta johonkin. Joskus kuului kuninkaan huudahdus.
"Mitä vanhuksella on mielessä", kysyi Hildebad pysähtyen. "Tiedätkö sinä?"
"Minä aavistan", sanoi Teja huoaten. "Vitiges parka."
"Perhana, mitä sinä tarkoitat?"
"Ole vaiti", sanoi Teja. "Aikanaan kyllä saat sen tietää."
Taas kului pitkä aika.
Kuninkaan ääni kuului kiivaalta ja tuskalliselta. Hän tuntui puolustautuvan Hildebrandia vastaan.
"Miksi tuo halliparta kiusaa uljasta kuningastamme", huusi Hildebad kärsimättömänä.
"Aikooko hän murhata hänet?
"Minä menen kuninkaan avuksi."
Mutta Teja tarttui häneen kiinni.
"Jää tänne", sanoi hän. "Ei kai ole muuta keinoa."
Kun Hildebad koetti irroittautua hänestä, rupesi leirikadun yläpäästä kuulumaan melua.
Kaksi vahtia koetti turhaan pidättää väkevää goottia, joka aikoi tunkeutua kuninkaan teltalle. Mies oli nähtävästi saapunut pitkältä ratsastusmatkalta.
"Päästä minut, hyvä ystävä", huusi hän, "tai lyön sinut kuoliaaksi."
Hän kohotti uhkaavasti raskasta nuijaansa.
"Ei käy laatuun.
"Sinun täytyy odottaa.
"Ylimmät päälliköt ovat parhaillaan hänen teltassaan."
"Vaikka Valhallan kaikki suuret jumalat olisivat yhdessä Herran Kristuksen kanssa hänen teltassaan, niin täytyy minun päästä hänen luokseen.
"Ensin on ihminen isä ja puoliso ja sitten vasta kuningas. Päästä minut hyvällä."
"Tuon äänen tunnen", sanoi Teja mennen sinne päin, "ja miehen myös.
"Vakis, mitä sinulla on täällä tekemistä?"
"Oi herra", huusi uskollinen palvelija, "olipa hyvä, että tapasin teidät.
"Sanokaa näille miehille, että he antavat minun mennä. Silloin ei minun tarvitse heitä tappaa. Minun täytyy heti päästä isäntäparkani luo."
"Antakaa hänen mennä, muuten hän täyttää uhkauksensa. Minä tunnen hänet. Mitä sinulla on kuninkaalle asiaa?"
"Saattakaa minut heti hänen luokseen. Minulla on surullisia sanomia vaimolta ja lapselta."
"Vaimolta ja lapselta", toisti Hildebad hämmästyneenä. "Vitigeksellä on siis vaimo."
"Harvat sen tietävät", sanoi Teja.
"Hän ei koskaan lähtenyt tilaltaan, ei koskaan tullut hoviin.
"Tuskin kukaan tuntee häntä. Mutta kaikki, jotka hänet tuntevat, kunnioittavat häntä.
"Minä en tunne hänen vertaistaan."
"Te olette oikeassa, herra, kuten ainakin", sanoi Vakis surullisesti.
"Äiti parka, isä parka.
"Mutta saattakaa minut sisään.
"Kuningatar Rautgundis saapuu heti tänne. Minun täytyy valmistaa herraani."
Teja työnsi ääneti miehen telttaan ja meni Hildebadin kanssa hänen perässään.
He tapasivat Hildebrandin istumassa kuninkaan vuoteella levollisena kuin välttämättömyys, nojaten leukaansa käteen ja kättään kivikirveeseen.
Hän istui liikkumattomana ja katsoi tarkasti kuningasta, joka kuohuksissaan, kiivain askelin käveli edestakaisin eikä huomannut edes telttaan tulijoitakaan.
"Ei, ei, ei koskaan", huusi hän. "Se on julmaa, häpeällistä, mahdotonta."
"Niin täytyy tehdä", sanoi Hildebrand aivan levollisena.
"Ei, sanon minä", huusi kuningas kääntyen ovelle päin.
Vakis oli hänen edessään.
Hän tuijotti tähän. Silloin uskollinen palvelija heittäytyi itkien polvilleen.
"Vakis", huudahti kuningas pelästyneenä, "mitä tietoja sinä tuot?
"Tuletko sinä hänen luotaan?
"Nouse — mitä on tapahtunut?"
"Oi, kuninkaani", vaikeroi Vakis yhä polvistuneena. "Sydämeeni koskee nähdessäni teidät.
"En voinut sille mitään. Olen voimieni mukaan kostanut."
Silloin tarttui Vitiges häntä hartioihin.
"Puhu, ihminen! Mitä oli kostettava? Vaimoni —"
"Hän elää, hän tulee tänne, mutta lapsenne —"
"Lapseni", sanoi Vitiges kalveten, "Atalvin! Mitä hänelle on tapahtunut?"
"Kuollut, herra, — murhattu."
Kiusattu isä parkaisi.
Hän peitti kasvonsa käsiinsä. Teja ja Hildebad lähestyivät osanottavina häntä.
Vain Hildebrand pysyi liikkumattomana ja katsoa tuijotti ryhmää.
Vakis ei kestänyt äänettömyyttä.
Hän koetti tarttua herransa käsiin.
Silloin nämä vaipuivat itsestään.
Kaksi suurta kyyneltä ilmestyi sankarin ruskeille poskille. Hän ei hävennyt niitä.
"Murhattu", sanoi hän. "Roomalaiset ovat murhanneet viattoman lapseni."
"Pelkurit paholaiset", huusi Hildebad.
Teja puristi kätensä nyrkkiin ja hänen huulensa liikkuivat äänettömästi.
"Calpurnius", sanoi Vitiges katsoen Vakista.
"Niin, Calpurnius.
"Tieto kuninkaan vaalista oli saapunut tilallesi ja vaimosi ja poikasi olivat saaneet kutsusi saapua leiriin.
"Atalvin iloitsi tavattomasti, koska hänkin oli nyt kuninkaanpoika, kuten Sigfrid, joka tappoi lohikäärmeen.
"Hän tahtoi heti lähteä seikkailumatkoille tappamaan lohikäärmeitä ja julmia jättiläisiä.
"Silloin naapurikin saapui Roomasta.
"Minä huomasin, että hän näytti entistä synkemmältä ja kateellisemmalta. Minä vartioin sen vuoksi huolellisesti taloasi.
"Mutta suojella lasta — kuka osasi ajatellakaan, että lapsia pitäisi vartioida."
Vitiges pudisti surullisena päätään.
"Poika ei olisi mitenkään malttanut odottaa hetkeä, jolloin hän saisi nähdä isänsä sotaleirissä ja tuhannet goottisoturit ja jolloin hän saisi katsella taistelua läheltä.
"Hän viskasi heti pois puumiekkansa ja sanoi, että kuninkaanpojalla täytyy olla rautamiekka, varsinkin sota-aikana.
"Minun täytyi hankkia hänelle metsästyspuukko, vieläpä teroittaakin se.
"Tämä miekka mukanaan hän lähti varhain joka aamu äitinsä luota.
"Ja kun äiti kysyi: 'Minne?' sanoi hän nauraen: 'Seikkailulle, rakas äiti' ja juoksi metsään.
"Eräänä päivänä hän tuli kotiin väsyneenä ja vaatteet repaleina, mutta ylpeän näköisenä. Hän ei kertonut mitään, mainitsi vain leikkineensä Sigfridiä.
"Mutta minulla oli omat ajatukseni.
"Ja kun kerran näin veripilkkuja hänen miekassaan, hiivin hänen jälkeensä metsään.
"Luuloni oli oikea.
"Olin kerran näyttänyt hänelle luolan kalliossa, joka on aivan puron äyräällä, ja varoittanut häntä sinne menemästä, koska siellä oli kymmenittäin myrkyllisiä kyykäärmeitä.
"Hän kyseli silloin minulta tarkoin kaiken, mitä tiesin käärmeistä. Kun sanoin, että yksi ainoa purema oli hengenvaarallinen ja että eräs marjanpoimija, jota käärme oli purrut paljaaseen jalkaan, oli heti kuollut, veti hän puumiekkansa esille ja aikoi hyökätä luolaan.
"Minä pelästyin ja sain suurella vaivalla hänet pidätetyksi.
"Nyt muistin heti käärmeet ja kaduin, että olin antanut hänelle rauta-aseen.
"Löysin hänet pian metsästä kivilouhoksesta orjantappuroiden ja risujen seasta. Hän otti sieltä suuren puukilven, jonka hän itse oli veistänyt ja sinne kätkenyt.
"Siihen oli äsken maalattu kruunu.
"Hän veti miekkansa esille ja juoksi ilosta huutaen luolaan.
"Minä katselin ympärilleni. Maassa oli kappaleiksi hakattuina viisi kuusi suurta käärmettä. Minä menin luolaan, mutta en hennonut häntä häiritä, vaikka olinkin huolissani hänen vuokseen, sillä hän taisteli niin uljaasti.
"Hän heitteli kivillä paksua kyytä ja ajoi sen ulos kolostaan, jolloin se tuli kieli pitkällä häntä vastaan. Juuri kun se aikoi hyökätä hänen päälleen, pisti hän nuolennopeasti kilpensä eteen ja iski sen samassa poikki.
"Silloin huusin minä hänet sieltä pois ja toruin häntä ankarasti.
"Mutta hän katseli uhkamielisesti luolaa ja sanoi:
"'Älä vain kerro äidille mitään. Minä tapan ne kuitenkin viimeiseen saakka.'
"Minä sanoin ottavani häneltä miekan.
"'Silloin taistelen puisella, jos se on sinusta mieluisempaa', huusi hän.
"'Mutta se on häpeäksi kuninkaanpojalle.'
"Seuraavina päivinä otin hänet mukaani niitylle ja näytin, kuinka hevosia otetaan kiinni.
"Se miellytti häntä suuresti.
"Muutaman päivän perästä lähdemme matkalle, arvelin itsekseni.
"Mutta eräänä aamuna hän pääsi pujahtamaan käsistäni ja minä lähdin työhön.
"Kuljin kiertotietä puron kautta luullen tapaavani hänet luolalla.
"Mutta en nähnyt häntä.
"Hänen miekankantimensa löysin revittynä orjantappurapensaasta ja puukilpensä rikkinäisenä maasta.
"Pelästyneenä katselin ympärilleni, mutta—"
"Kerro nopeammin", huusi kuningas.
"Mutta", sanoi Hildebad.
"Mutta kalliolla ei näkynyt mitään.
"Silloin huomasin pehmeässä hiekassa suuret miehen jäljet.
"Seurasin niitä.
"Ne veivät kallion äkkijyrkälle reunalle.
"Minä katson alas.
"Siellä —"
Vitiges horjui.
"Herra parka!
"Siellä oli pieni ruumis puron rannalla.
"En tiedä, kuinka tulin kalliorinnettä alas, mutta pian olin alhaalla —
"Siellä hän makasi, pieni miekka lujasti kädessä, kallioiden ruhjomana, valkoinen tukka veren tahraamana."
"Vaikene", sanoi Teja pannen kätensä Vakiksen olkapäälle. Hildebad tarttui voihkien vuoteelle kaatuneen isän käteen.
"Lapseni, suloinen lapseni, vaimoni", vaikeroi tämä.
"Minä tunsin hänen sydämensä vielä lyövän.
"Hän tuli tuntoihinsa, kun olin valellut hänen päätään vedellä.
"Hän avasi silmänsä ja tunsi minut.
"'Sinä olet pudonnut, lapseni', valittelin minä.
"'En', sanoi hän. 'En ole pudonnut. Minut heitettiin.'
"Olin jäykkänä kauhusta.
"'Calpurnius', kuiskasi hän, 'tuli äkkiä kallionkulman takaa, kun tapoin käärmeitä.'
"'Tule mukaani', sanoi hän ja koetti tarttua kiinni minuun.
"'Mutta hän näytti ilkeältä ja viekkaalta.'
"'Minä juoksin taaksepäin.'
"'Tule', sanoi hän, 'tai sidon sinut.'
"'Minutko', huusin minä. 'Isäni on goottien ja sinun kuninkaasi'.
"'Koetahan koskeakaan minuun.'
"'Silloin hän raivostui, koetti lyödä minua kepillään ja tuli lähemmäksi. Mutta minä tiesin, että renkimme olivat lähellä puita hakkaamassa ja huusin apua. Samalla peräydyin kallion reunalle saakka.'
"'Hän katseli pelästyneenä ympärilleen.'
"'Väkemme oli varmaankin kuullut huutoni, sillä kirveiden kalske taukosi.'
"'Silloin hän hyökkäsi äkkiä minua kohti ja työnsi minut kalliolta alas huutaen: 'Kuole, pikku kyykäärme'."
Teja puri huuliaan.
"Konna", huusi Hildebad.
Vitiges riistäytyi tuskasta huutaen ystäviensä käsistä.
"Kerro lyhyesti", sanoi Teja.
"Hän meni taas tainnoksiin.
"Minä kannoin hänet kotiin äidin luo.
"Hän avasi vielä kerran silmänsä.
"Tervehdys sinulle oli hänen viimeinen sanansa."
"Ja vaimoni — onko hän epätoivoinen?"
"Ei, herra. Hän on kultaa, mutta samalla myös terästä.
"Kun poika oli sulkenut silmänsä, näytti hän ääneti akkunasta ulos oikealle.
"Minä ymmärsin. Siellä oli murhaajan talo.
"Varustin kaikki palvelijasi aseilla ja johdin heidät kostoon. Me panimme murhatun pojan kilvellesi ja kannoimme häntä keskellämme.
"Ja Rautgundis kulki miekka kädessä ruumiin jäljessä.
"Huvilan portilla laskimme me pojan maahan.
"Calpurnius itse oli paennut nopeimmalla hevosellaan Belisariuksen leiriin.
"Mutta hänen veljensä ja poikansa ja kaksikymmentä orjaa oli pihalla.He aikoivat juuri nousta hevosten selkään lähteäkseen hänen jälkeensä.
"Me kohotimme kolminkertaisen sotahuudon.
"Sitten hyökkäsimme heidän kimppuunsa.
"Me tapoimme heidätkaikkija poltimme sitten talonkin.
"Kuningatar Rautgundis katsoi puuhiamme seisoen miekkaansa nojaten vartijana ruumiin ääressä eikä lausunut sanaakaan.
"Minut hän lähetti seuraavana päivänä luoksesi.
"Hänen piti lähteä perässä heti, kun hän oli polttanut ruumiin.
"Ja kun menetin yhden päivän sen vuoksi, että kapinalliset olivat sulkeneet lyhimmän tien, voi hän olla täällä aivan heti."
"Lapseni, lapseni, vaimo-raukkani.
"Tämä on ensimmäinen kruunun tuottama siunaus.
"Ja", huusi hän tuskan aiheuttamalla kiivaudella vanhukselle, "vieläkö sinä, julmuri, aiot nytkin vaatia minulta tätä sietämätöntä uhrausta?"
Vanhus nousi hitaasti ylös.
"Ei mikään ole sietämätöntä, mikä on välttämätöntä.
"Talvikin on siedettävä.
"Ja vanhuus.
"Ja kuolema!
"Ne tulevat kysymättä, suvaitaanko niitä.
"Ne tulevat.
"Ja me siedämme ne.
"Koska meidän täytyy.
"Mutta minä kuulen naisen ääntä ja hameiden kahinaa.
"Me lähdemme."
Vitiges kääntyi oveen päin.
Teltan ovella seisoi harmaassa puvussa ja musta harso silmillä hänen vaimonsa Rautgundis painaen pientä marmoriuurnaa rintaansa vasten.
Lemmekkään tuskan ja tuskallisen hellä huudahdus — — ja puolisot syleilivät toisiaan.
Ääneti miehet lähtivät teltasta.
Ulkona Teja seisahdutti vanhuksen.
"Sinä kiusaat kuningasta turhaan", sanoi hän.
"Hän ei suostu siihen.
"Hän ei voikaan.
"Nyt kaikkein vähiten."
"Mistä sinä tiedät —", keskeytti vanhus.
"Hiljaa! Minä aavistan sen, kuten kaikki onnettomuudet."
"Silloin kai myönnät, että hänen täytyy."
"Hän —hänei koskaan sitä tee."
"Mutta — sinä luulet, että vaimo itse tekee."
"Kenties."
"Varmasti hän tekee", sanoi Hildebrand.
"Niin, hän on ihmeellinen nainen", sanoi Teja.
Sillä aikaa kun lähinnä seuraavina päivinä tämä nyt lapseton pariskunta antautui hiljaiselle surulleen ja Vitiges tuskin lähti teltastaan, sattui usein, että kuninkaallisen piiritysjoukon etuvartijat ja Ravennan goottilaisen varusväen uloimmat vartijastot joutuivat sanasotaan itsestään syntyneen aselevon aikana.
He haukkuivat toisiaan ja syyttivät toista puoluetta kansalaissodasta.
Piirittäjät valittivat, että varusväki oli valtakunnan ollessa suuressa hädässä sulkenut valitulta kuninkaalta hallituskaupungin portit.
Ravennalaiset moittivat, ettei Vitiges osoittanut amalien tyttärelle tarpeellista kunnioitusta.
Vanha kreivi Grippa itse kuuli kerran vartijoita tarkastaessaan miesten huomaamatta tällaisen keskustelun.
Äkkiä hän tuli esille ja huusi Vitigeksen miehille, jotka kehuivat kuningastaan:
"Vai niin? Onko sekin jaloa ja kuninkaallista, että hän vastaamatta kohteliaaseen kirjeeseemme ryntää kuin hurja kaupungin kimppuun?
"Me tahdomme vain Matasuntan kuningattareksi.
"No, miksi hän ei voi samalla olla kuningas.
"Onko uhraus jakaa kruunu ja vuode maailman kauneimman naisen, ruhtinatar Kaunotukan kanssa, jonka sulosta laulajat kaduilla laulavat?
"Pitikö ennemmin niin monen tuhannen urhoollisen gootin kaatua?
"No, rynnätköön hän vain.
"Sittenpähän nähdään, kumpi ensin murtuu, hänen itsepäisyytensä vaiko nämä kalliot."
Vanhuksen sanat vaikuttivat valtavasti muurin edustalla oleviin gootteihin.
He eivät löytäneet sanaakaan kuninkaansa puolustukseksi.
Hänen avioliitostaan he eivät tienneet enempää kuin muukaan joukko. Rautgundiksen leirissä olo ei ollenkaan muuttanut asioita, sillä hän ei ollut suinkaan saapunut kuningattaren tavoin.
Kuohuksissaan miehet riensivät takaisin leiriin ja kertoivat kuulemansa sekä huomauttivat, että kuningas oli itsekkyydessään uhrannut veljiensä veren.
"Sen vuoksi on siis kaupungista tullut sanoma salattu", huusivat he.
Pian ilmestyi leirikaduille joukkoja, jotka alussa hiljempaa, mutta vähitellen yhä äänekkäämmin keskustelivat asiasta ja haukkuivat kuningasta.
Sen aikaiset germaanit käyttäytyivät kuninkaitaan kohtaan niin suorasukaisesti, että bysanttilaiset sitä kauhistuen kuuntelivat.
Lähtö Roomasta, Ravennan luona kärsityn tappion häpeä, suru kaatuneiden veljien puolesta ja kiukku kuninkaan salaperäisyyden johdosta nostivat nyt tyytymättömyyden myrskyn häntä vastaan. Se oli sitäkin vaarallisempi, kun se ei ollut puhjennut ilmi.
Sotapäälliköt huomasivat kyllä joukossa vallitsevan mielialan, sillä uhkaussanat eivät sanottavasti vaienneet heidänkään lähestyessään.
Mutta rankaisemalla uhkaajia he olisivat vain pahentaneet asiaa.
Ja usein, kun kreivi Teja ja Hildebad aikoivat ryhtyä nuhtelemaan miehiä, pidätti vanha asemestari heitä.
"Antakaa kuohua", sanoi hän. "Minä lopetan, kun on tarpeeksi kuohunut.
"Ainoa vaara on", mutisi hän puoliääneen itsekseen —
"Että kapinallisten johtajat ehtisivät ennen meitä", sanoi Teja.
"Oikein, kaikki arvaava.
"Mutta eipä siltä näytä.
"Karkulaiset kertovat, että ruhtinatar kieltäytyy tiukasti.
"Hän uhkaa ennen tappaa itsensä kuin ruveta Arahadin vaimoksi."
"Se ei paljoa merkitse", arveli Hildebad.
"Sinä et tunne tämän amelungien vesan intohimoista luonnetta.
"Hänellä on Teoderikin verta suonissaan sekä tämän tulinen sielu ja hän voi lopuksi tehdä meillekin pahan kolttosen."
"Vitiges on toisenlainen kosija kuin tuo Astan poikanen", kuiskasiTeja.
"Siihen minäkin luotan", tuumi Hildebad.
"Antakaamme hänen olla muutamia päiviä rauhassa", sanoi vanhus.
"Sallikaamme surun saada osansa. Ennen emme voi häntä taivuttaa.
"Älkää sitä häiritkö. Antakaa hänen olla teltassaan vaimonsa luona.
"Minun täytyy pian häiritä häntä."
Mutta vanhuksen täytyi ennen aikomustaan ja aivan odottamattomasta syystä häiritä kuninkaansa suruaikaa.
Regetan kokous oli niiden goottien varalta, jotka menisivät bysanttilaisten puolelle säätänyt lain, joka uhkasi näitä häpeällisellä kuolemalla.
Sellaisia tapauksia sattui tosin hyvin harvoin. Vain niissä seuduissa, joissa harvalukuiset gootit olivat joutuneet tiheän roomalaisväestön keskuuteen ja menneet naimisiin roomalaisten kanssa, olivat tällaiset tapaukset tavallisempia.
Vanha asemestari vihasi erityisesti näitä roistoja, jotka häpäisivät itsensä ja kansansa.
Hän oli myöskin saanut aikaan tämän karkulaisia koskevan lain.
Sitä ei ollut vielä tarvittu ja se oli jo melkein unohdettukin.
Äkkiä sattui tapaus, joka saattoi lain käytäntöön. —
Belisarius oli itse pääjoukkoineen vielä Roomassa.
Useammista syistä hän tahtoi ensin tehdä tämän kaupungin sotaliikkeittensä tukikohdaksi Italiassa.
Mutta hän oli lähettänyt peräytyvien goottien jälkeen useita partiojoukkoja ahdistamaan ja häiritsemään näitä sekä etenkin valtaamaan lukemattomia linnoituksia, linnoja ja kaupunkeja, joista italialaiset olivat tappaneet tai karkoittaneet goottilaisen varusväen tai jotka, jollei niissä ollut varusväkeä, olivat hyvin yksinkertaisesti menneet "roomalaisten keisarin" puolelle.
Sellaisia tapauksia sattui melkein joka päivä, varsinkin kun goottien kuningas peräytyi ja kun goottien valtakunta näytti kapinan synnyttyä olevan hukassa.
Monet linnat ja kaupungit menivät Belisariuksen puolelle — joko pakosta tai vapaasta tahdosta — heti bysanttilaisten joukkojen ilmestyttyä niiden edustalle.
Mutta kun useimmat kaupungit tahtoivat, että ne ainakin näennäisesti pakotettaisiin antautumaan — siltä varalta, että he voisivat puolustautua tällä, jos gootit vastoin luuloa sittenkin voittaisivat — täytyi Belisariuksen sitäkin suuremmalla syyllä lähettää pieniä, etupäässä italialaisista ja bysanttilaisista kokoonpantuja joukkoja, luopioiden johdolla, jotka tunsivat paikat ja olot.
Nämä joukot tekivät goottien yhtämittaisen peräytymisen rohkaisemina retkiä hyvin kauas sisämaahan. Jokainen valloitettu linnoitus oli lähtökohtana yhä kauemmas ulottuville retkeilyille.
Eräs sellainen partiojoukko oli äskettäin vallannut Castellum Marcianum-nimisen linnoituksen Caesenan luona. Linnoitus oli lähellä kuninkaallista leiriä korkealla kukkulalla pinjametsän keskellä.
Hildebrand-vanhus, jolle ylipäällikkyys oli kuninkaan haavoittumisen jälkeen uskottu, katseli karsaasti vihollisten edistymistä ja italialaisten petollisuutta. Kun hän ei tahtonut käyttää joukkoaan herttua Guntarista eikä Ravennaa vastaan, — hän toivoi selkkausten selviävän rauhallisesti — päätti hän antaa partiojoukoille hyvän läksytyksen.
Vakoilijat olivat ilmoittaneet Rautgundiksen saapumisen jälkeisenä päivänä, että Castellum Marcianumin bysanttilainen varusväki uhkasi jo Caesenaa, goottilaisen leirin selkäpuolella olevaa tärkeää kaupunkia.
Kiukuissaan vanha asemestari vannoi saattavansa nuo uskalikot perikatoon.
Hän johti itse tuhatta ratsumiestä, jotka yön hiljaisuudessa, hevosten kaviot olkitukoilla käärittyinä, lähtivät Caesenaan päin.
Hyökkäys onnistui täydellisesti.
Huomaamatta he pääsivät linnoituksen juurella olevaan metsään saakka.
Täällä sijoitti Hildebrand puolet miehistään ympäri linnaa. Toinen puoli astui hevosten selästä ja seurasi hiljaa vanhusta kalliopolkua pitkin linnalle.
Porteilla olevat vahdit yllätettiin ja bysanttilaiset pakenivat vihollisen ylivoimaa pelästyen pitkin vuorenrinnettä metsään, jossa he melkein kaikki joutuivat goottien vangeiksi.
Palavan linnan liekit loivat valoa yöhön.
Pieni joukko bysanttilaisia vetäytyi taistellen kallion juurella olevan joen yli, jonka poikki vei vain kapea silta.
Täällä pidätti Hildebrandin ratsumiehiä yksi ainoa mies, varuksen komeudesta päättäen joukon johtaja.
Tämä pitkä, notkea ja näköjään nuori mies — hänen kypäränsä silmikko oli laskettu alas — taisteli epätoivon vimmalla ja suojeli miestensä pakotietä. Hän oli jo tappanut neljä goottia.
Silloin vanha asemestari saapui paikalle ja katseli vähän aikaa tätä epätasaista taistelua.
"Antaudu, urhoollinen mies", huusi hän yksinäiselle soturille, "minä takaan henkesi".
Tämän huudon kuullessaan bysanttilainen vavahti. Silmänräpäykseksi hän laski miekkansa ja katseli vanhusta.
Mutta heti sen jälkeen hän hyökkäsi eteenpäin ja sitten takaisin. Hän oli lyönyt lähimmältä mieheltä käden irti ruumiista.
Hämmästyneinä gootit peräytyivät.
Hildebrand kiukustui.
"Eteenpäin", huusi hän. "Ei enää armoa! Heittäkää häntä keihäillä!"
"Hän on noiduttu rautaa vastaan", huusi eräs gooteista, Tejan serkku. "Kolmesti olen häntä heittänyt, mutta häneen ei ole tullut piirtoakaan."
"Niinkö luulet, Aligern", sanoi vanhus hurjasti nauraen. "Katsotaan, onko hän noiduttu kiveäkin vastaan."
Hän sinkautti kivisen heittovasaransa — hän oli melkein ainoa, joka enää käytti tätä pakana-ajan asetta — bysanttilaista vastaan.
Raskas kivivasara sattui kiiltävään, joutsenensiipien koristamaan kypärään. Urho kaatui kuin ukkosen iskemänä.
Kaksi miestä juoksi heti esille ja avasi hänen kypäränsä.
"Mestari Hildebrand", huusi Aligern hämmästyneenä, "hän ei ole bysanttilainen".
"Eikä italialainen", sanoi Guntamund.
"Katsokaa noita kultakiharoita — hän on gootti", tuumi Hunibad.
Hildebrand saapui paikalle — — ja vavahti.
"Soihtuja tänne", huusi hän. — "Valoa. — — Niin", hän sanoi synkkänä ottaen kivivasaransa, "hän on gootti.
"Ja minä — minä olen hänet tappanut", lisäsi hän jäisen levollisesti.
Mutta hänen kätensä vapisi.
"Ei, herra", huusi Aligern, "hän elää.
"Hän oli vain tainnoksissa.
"Hän avaa silmänsä."
"Elääkö hän", kysyi vanhus kauhistuen. "Jumala varjelkoon."
"Hän elää", sanoivat gootit nostaen vankinsa pystyyn.
"Voi silloin häntä ja minua! Mutta ei! Goottien jumalat ovat antaneet hänet käsiini. Sido hänet hevosesi selkään, Guntamund, ja sido vahvasti. Jos hän pääsee pakoon, vastaat sinä päälläsi. Ratsaille! Leiriin!"
Leiriin päästyä miehet kysyivät vanhukselta, mitä vangille piti tehtämän.
"Yöksi kupo olkia", vastasi vanhus, "ja huomisaamuna varhain — hirsipuu".
Sitten hän meni kuninkaan telttaan ja kertoi retken tapahtumat.
"Meillä on vankien joukossa goottilainen karkulainen", sanoi hän lopuksi synkästi. "Hänet on hirtettävä huomenna."
"Se on hyvin ikävää", sanoi Vitiges huoaten.
"Niin, mutta välttämätöntä. Kutsun sotaoikeuden kokoon huomisaamuksi.Tuletko sinä johtamaan keskusteluja?"
"En", vastasi Vitiges, "säästä minua siitä. Määrään Hildebadin sijaani." —
"Ei käy laatuun", sanoi vanhus. "Olen ylin sotapäällikkö niin kauan kuin sinä olet sairaana. Minä vaadin tuomitsemisoikeuttakin."
Vitiges katsoi häneen ja sanoi:
"Sinä näytät julmalta. Onko hän sukusi vanha vihollinen?"
"Ei", sanoi Hildebrand.
"Mikä on vangin nimi?"
"Hildebrand."
"Kuule, sinä näyt vihaavan tätä Hildebrandia. Sinä saat tuomita hänet, mutta varo tuomitsemasta liian ankarasti. Muista, että minä armahdan mielelläni."
"Goottien etu vaatii hänen kuolemaansa", vastasi Hildebrand levollisesti, "ja hän kuolee".
Varhain seuraavana aamuna vietiin vanki peitetyin päin eräälle niitylle leirin pohjoisosassa, "kylmässä kulmassa". Sinne olivat saapuneet päälliköt sekä suuri joukko sotamiehiä.
"Kuule", sanoi vanki eräälle saattajistaan, "onko Hildebrand-vanhus käräjäpaikalla?"
"Hän on tuomarina."
"Te olette barbaareita ja pysytte barbaareina.
"Mutta tee mielikseni, ystävä, — lahjoitan sinulle tämän purppuravyön — ja mene vanhuksen luo.
"Sano hänelle minun tietävän, että minun täytyy kuolla.
"Mutta hänen pitäisi säästää minulta — ja varsinkin suvultani — kuuletko — suvultani — hirsipuun tuottama häpeä.
"Lähettäköön hän minulle salaa jonkin aseen."
Gootti, Guntamund, meni Hildebrandin luo, joka juuri alkoi oikeudenistunnon.
Menettely oli hyvin yksinkertaista.
Vanhus luki ensin Regetan luona hyväksytyn lain ja kutsui todistajat, jotka kertoivat asiain kulun, sekä käski sitten tuoda vangin esille.
Villasäkki peitti vielä vangin päätä ja hartioita.
Juuri kun se piti poistettaman, kuiskasi Guntamund sanoman vanhukselle.
"Ei", sanoi tämä rypistäen otsaansa. "Minä sanon, että hänen rikoksensa häpäisee hänen sukunsa eikä rangaistus."
Sitten hän jatkoi ääneen:
"Näyttäkää petturin kasvot. Hän on Hildebrand, Hildegin poika."
Joukko päästi hämmästyksen ja pelästyksen huudon.
"Hänen pojanpoikansa."
"Vanhus, sinä et saa enää tuomita. Sinä olet julma omaa lihaasi ja vertasi vastaan", huusi Hildebad rientäen hänen luokseen.
"Minä olen oikeudenmukainen kaikkia kohtaan", sanoi Hildebrand iskien sauvansa maahan.
"Vitiges parka", kuiskasi Teja.
Mutta Hildebad riensi leiriin päin.
"Mitä sinulla on sanottavaa puolustukseksesi, Hildegin poika?" kysyiHildebrand.
Nuori mies tuli nopeasti esille. Hänen poskillensa ilmestyi vihan, ei suinkaan häpeän puna. Hänen kasvoissaan ei näkynyt pelon jälkeäkään. Hänen pitkä, keltainen tukkansa liehui tuulessa.
Joukon valtasi myötätunto häntä kohtaan.
Ensin kertomus hänen urhoollisesta puolustautumisestaan, sitten tieto hänen nimestään ja lopuksi hänen nuoruutensa ja kauneutensa puhuivat hänen puolestaan.
Hän silmäsi tulisesti joukkoa sekä lopuksi ylpeästi vanhusta.
"En hyväksy tätä tuomioistuinta.
"Teidän lakinne ei liikuta minua.
"Isäni kuoli ennen syntymistäni ja äitini, jalo Cloelia, oli roomalainen.
"Tuota raakaa vanhusta en ole koskaan tunnustanut sukulaisekseni.
"Hänen ankaruuttaan olen halveksinut, samoin hänen rakkauttaan.
"Hän pakotti minut lapsena ottamaan nimensä ja riisti minut äitini luota.
"Mutta minä pakenin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Siitä alkaen olen kutsunut itseäni Flavus Cloeliukseksi enkä Hildebrandiksi.
"Ystäväni ja ajatukseni olivat roomalaisia, elintapani myös roomalainen.
"Kaikki ystäväni menivät Belisariuksen ja Cetheguksen joukkoihin.Olisiko minun pitänyt jäädä pois?
"Tappakaa minut, sen te voitte ja teettekin.
"Mutta myöntäkää, että se on murha eikä laillinen tuomio.
"Te ette tuomitse goottia, te murhaatte vangiksi joutuneen roomalaisen.
"Sillä sieluni on roomalainen."
Ääneti, sekavin tuntein joukko kuunteli puhetta.
Silloin vihainen vanhus kohotti sauvansa. Hänen silmänsä säihkyivät, hänen kätensä vapisi.
"Kurja", huusi hän, "sinä olet goottilaisen miehen poika, kuten itse tunnustat.
"Olet siis gootti. Ja vaikka sinä tunnetkin itsesi roomalaiseksi, niin ansaitset juuri siitä syystä kuoleman.
"Sajonit, viekää hänet pian hirteen."
Silloin vanki astui vielä kerran tuomarin istuimen luo.
"Ole siis kirottu", huusi hän, "sinä eläimellisen raaka kansa.
"Olkaa kirotut, kaikki raakalaiset, ja eniten sinä, vanhus, jolla on suden sydän. Älkää uskoko, että teidän villeytenne ja julmuutenne teitä auttaa.
"Teidät karkoitetaan tästä ihanasta maasta eikä teistä jää tänne jälkeäkään."
Vanhuksen viittauksesta käräjäpalvelijat heittivät taas peiton hänen päähänsä ja veivät hänet kukkulalle, jossa vahvasta tammesta oli poistettu kaikki oksat ja lehdet.
Joukon katseet kääntyivät leiriin päin, sillä siltä suunnalta rupesi kuulumaan melua ja kavionkopsetta.
Sieltä tuli ratsastajajoukko Vitiges ja Hildebad etunenässä.
"Seis", huusi kuningas jo kaukaa, "säästäkää Hildebrandin pojanpoikaa, armoa, armoa."
Mutta vanhus viittasi kukkulaa kohti.
"Liian myöhäistä, herra kuningas", huusi hän, "petturi on saanut palkkansa.
"Ensin on valtakunta, kuningas Vitiges, ja sitten vaimo, lapset ja lapsenlapset."
Hildebrandin teko vaikutti valtavasti sotajoukkoon ja vielä valtavammin kuninkaaseen.
Vitiges tunsi, että vanhus oli uhrauksellaan saanut pontta vaatimuksilleen.
Hän tunsi, että vastustus hänen puoleltaan kävisi paljon vaikeammaksi.
Hildebrand käytti hyväkseen etuaan ja kuninkaan mielialaa.
Hän meni samana iltana Tejan kanssa kuninkaan telttaan.
Ääneti, käsitysten puolisot istuivat vuoteen reunalla. Heidän edessään pöydällä oli musta uurna ja sen vieressä amuletintapainen kultakotelo sinisessä nauhassa. Pieni roomalainen pronssilamppu valaisi himmeästi telttaa.
Kun Hildebrand ojensi kätensä kuninkaalle, katsoi hän tätä silmiin. Vitiges huomasi, että vanhus oli nyt tullut ajamaan vaatimuksensa perille millä hinnalla tahansa.
Kaikki olivat ääneti vavisten alkavan sieluntaistelun odotuksesta.
"Kuningatar Rautgundis", sanoi vanhus, "minun on puhuttava arkaluontoisista asioista kuninkaan kanssa.
"Teitä voisi niiden kuuleminen loukata."
Rautgundis nousi seisoalleen, mutta ei näyttänyt aikovan lähteä.
Syvän surun ja syvän rakkauden ilme loivat hänen säännöllisiin piirteisiinsä jalon ja juhlallisen leiman.
Hän pani vasemman kätensä hiljaa puolisonsa olkapäälle. Oikea oli yhä tämän kädessä.
"Puhu vain, Hildebrand, olen hänen vaimonsa ja vaadin puolet kuormasta kannettavakseni."
"Kuningatar", — sanoi vanhus vielä kerran.
"Anna hänen jäädä", sanoi kuningas. "Vai pelkäätkö sinä sanoa hänelle ajatuksesi suoraan?"
"En pelkää. Vaikka minun olisi sanottava suoraan Jumalalle, että goottien kansa on minulle kalliimpi kuin sinä — niin tekisin sen pelotta. Tiedä siis —"
"Kuinka? Sinä aiot siis? Säästä, säästä häntä", sanoi Vitiges pannen kätensä vaimonsa vyötäisille. Mutta Rautgundis katsoi häntä vakavasti silmiin.
"Minä tiedän kaikki, Vitiges.
"Kun eilen illan hämyssä kävelin tuntemattomana leiritietä, kuulin sotamiesten nuotioiden ääressä haukkuvan sinua ja kiittävän tätä vanhusta.
"Kuulin, mitä tämä vaatii ja ettet sinä siihen suostu."
"Etkä sinä ole minulle mitään sanonut."
"Eihän se ollut tarpeen. Tiedänhän minä, ettet sinä hylkää vaimoasi. Et kruunun etkä tuon tarumaisen kauniin tytön vuoksi.
"Kuka meidät erottaa?
"Anna vanhuksen uhata. Minä tiedän, etteivät tähdet taivaalla ole niin lujassa kuin minä sinun sydämessäsi."
Hänen varmuutensa vaikutti vanhukseen.
Hän rypisti otsaansa ja sanoi:
"En ole tullut sinun kanssasi väittelemään.
"Vitiges, minä kysyn sinulta Tejan läsnäollessa: — sinä tiedät asiain laidan.
"Ilman Ravennaa olemme hukassa.
"Ravennan portit avaa vain Matasuntan käsi —.
"Aiotko tarttua tähän käteen?"
Vitiges hypähti pystyyn.
"Niin, vihollisemme ovat oikeassa.
"Me olemme barbaareita.
"Tuossa on tämän tunteettoman vanhuksen edessä ihana nainen, verraton uskollisuudessa, hänen edessään on murhatun lapsemme tuhka ja hän tahtoo riistää minut vaimoni ja tämän tuhkan äärestä uuteen avioliittoon. Ei, ei koskaan!"
"Vähän aikaa sitten sotajoukkosi eri osastojen edustajat olivat tulossa telttaasi", sanoi vanhus.
"He aikoivat pakottaa sinut suostumaan.
"Sain heidät vaivoin pysäytetyksi."
"Anna heidän tulla", huusi Vitiges, "he voivat ottaa minulta kruunun, mutta ei vaimoani."
"Se, jolla on kruunu, on kansansa oma."
"Tässä", — Vitiges tarttui kruunukypäräänsä ja pani sen Hildebrandin eteen pöydälle — "tarjoan kruunun viimeisen kerran takaisin. —
"En ole sitä halunnut, kautta Jumalan. —
"Se on tuottanut minulle vain tämän tuhkauurnan.
"Ottakaa se pois — tulkoon kuninkaaksi kuka tahansa ja kosikoon hänMatasuntaa."
Mutta Hildebrand pudisti päätään.
"Sinä tiedät, että silloin joudumme varmaan perikatoon.
"Nyt jo olemme jakautuneet kolmeen eri puolueeseen.
"Tuhansia on, jotka eivät tunnustaisi Arahadia kuninkaaksi.
"Vain sinä ainoa voit pitää meidät koossa.
"Jos luovut, niin hajaudumme kuin särkynyt risukimppu, jonka Belisarius helposti katkoo. Tahdotko sinä sitä?"
"Kuningatar, etkö voi antaa uhria kansallesi", sanoi Teja läheten tätä.
"Sinäkin, yleväluonteinen Teja, olet minua vastaan. Onko se ystävyyttä?"
"Rautgundis", sanoi tämä levollisesti, "minä kunnioitan sinua enemmän kuin muita naisia. Sen vuoksi vaadin sinulta enemmän kuin muilta." —
Hildebrand keskeytti hänet sanoen:
"Sinä olet tämän kansan kuningatar.
"Minä tiedän tarinan eräästä pakanuudenaikaisesta goottikuningattaresta.
"Nälkä ja rutto kaatoivat kansaa.
"Goottien miekat eivät voittaneet.
"Jumalat olivat vihastuneet heihin.
"Silloin Svanhild kysyi neuvoa metsän tammilta ja meren aalloilta. Ne vastasivat:
"'Jos Svanhild kuolee, elävät gootit.'
"'Jos Svanhild elää, kuolee hänen kansansa.'
"Svanhild ei palannut enää kotiin.
"Hän kiitti jumalia ja syöksyi aaltoihin.
"Mutta tämä tapahtui pakanuuden aikana."
Kertomus koski Rautgundikseen.
"Minä rakastan kansaani", vastasi hän, "ja kun Atalvinista on jäljellä vain tämä kihara" — hän osoitti koteloa — "luulen voivani uhrautua kansani vuoksi.
"Kuolla minä voin", huudahti hän, "mutta en elää tietäessäni, että tällä sydämeni epäjumalalla on toinen rakastettu."
"Toinen rakastettu", huusi Vitiges. "Kuinka voit noin puhua?
"Tiedätkö sinä, että tämä kiusattu sydän sykkii vain sinun vuoksesi?
"Etkö sinä ole tämän uurnan ääressäkään huomannut, että sydämemme kuuluvat ikuisesti toisilleen?
"Mitä olen ilman rakkauttasi?
"Repäiskää sydämeni rinnastani ja pankaa sinne toinen, silloin kenties voin luopua tästä naisesta.
"Te ette todellakaan tiedä, mitä teette", sanoi hän Tejalle jaHildebrandille.
"Te ette tiedä, että rakkauteni tähän naiseen ja tämän naisen rakkaus on parasta Vitiges raukassa.
"Hän on hyvä tähteni.
"Te ette tiedä, että saatte kiittää häntä, yksin häntä siitä, mitä olette huomanneet minussa miellyttävää.
"Häntä ajattelen taistelun tuoksinassa ja hänen kuvansa vahvistaa kättäni.
"Kun neuvotteluissa on keksittävä parhaat keinot, ajattelen häntä, hänen kirkasta ja levollista sieluaan, hänen verratonta uskollisuuttaan. —
"Oi, tämä nainen on elämäni sielu. Jos riistätte hänet minulta, niin on kuninkaanne onneton, voimaton varjo vain."
Hän sulki kiihkeästi vaimonsa syliinsä.
Rautgundis oli hämmästynyt ja ilostunut.
Tämä levollinen mies, joka tavallisesti salasi ujosti tunteensa, ei ollut koskaan puhunut siten hänestä eikä rakkaudestaan.
Ei silloinkaan, kun hän häntä kosi.
Liikutettuna hän vaipui hänen rinnoilleen.
"Kiitos, kiitos, Jumala, tästä tuskan hetkestä", kuiskasi hän. "Nyt tiedän, että sydämesi ja sielusi ovat ikuisesti omani."
"Ja pysyvät ominasi", sanoi Teja hiljaa, "vaikka toinen olisi kuningattarena.
"Hän jakaa hänen kruununsa, ei hänen sydäntään."
Tämä vaikutti Rautgundikseen.
Suurin silmin hän katseli Tejaa.
Hildebrand huomasi tämän ja päätti antaa pääiskunsa.
"Kuka voi ja kuka tahtoo kääntää sydämiänne", sanoi hän.
"Onneton, voimaton varjo — siksi muutut vain, jos hylkäät vaatimukseni ja rikot pyhän, pyhän valasi.
"Sillä valapatto on tyhjempi kuin varjo."
"Valansa", sanoi Rautgundis. "Mitä olet vannonut?"
Vitiges vaipui vuoteelle ja peitti kasvonsa käsillään.
"Mitä hän on vannonut?" kysyi Rautgundis toistamiseen.
Silloin puhui Hildebrand lausuen hitaasti joka sanan:
"Siitä on muutamia vuosia.
"Silloin eräs mies teki keskiyöllä mahtavan liiton neljän ystävänsä kanssa.
"Pyhän tammen juurelta leikattiin turve ja hän vannoi valansa vanhan maan, läikkyvän veden, leimuavan liekin ja keveän ilman kautta.
"He sekoittivat verensä veljesliiton vahvistukseksi ikuiseksi.
"He valan vannoen lupasivat:
"Oman kaiken uhriksi antaa.
"Kodin, karjan ja kalleudet. Ja vaimon, lapsen ja lemmen.
"Ja voiman, veren ja hengen eestä onnen ja loiston goottien suvun.
"Ja ken heistä pettää kerran tään valan, kieltäen uhrejansa, sen sydänveri juoskoon kostamatta kuin vesi alle ruohoturpeen.
"Sen päälle salama taivon syösköön, sen jymystä hän maahan sortukoon.
"Ja ken unohtaa tämän valan ja kieltäytyy kaikkea uhraamasta goottien hyväksi, kun hätä on suuri ja joku veljistä häntä uhraukseen kehoittaa, häntä kiusatkoot maanalaiset, ikuiset, hävittävät voimat.
"Hyvät ihmiset polkevat hylkiön päätä ja hänen muistonsa katoaa jäljettömiin. Tai jos joku häntä muistaa, muistaa kirouksella. Hänen sielunsa on tuomittu ikuiseen kadotukseen. Ja hänen nimensä on kunniaton kaikkialla, missä kristittyjen kellot kaikuvat ja pakanakansat jumalilleen uhraavat, kaikkialla missä tuuli puhaltaa yli avaran maailman.
"Niin vannoivat tuona yönä viisi miestä: Hildebrand ja Hildebad, Totila ja Teja.
"Mutta kuka oli viides? Vitiges, Valtarin poika."
Hän paljasti nopeasti kuninkaan vasemman ranteen.
"Katso, Rautgundis. Veriliiton arpi ei ole vielä kadonnut.
"Mutta vala on kadonnut hänen sielustaan. Hän vannoi tällä tavalla silloin, kun hän ei vielä ollut kuningas.
"Ja kun tuhannet soturit kohottivat hänet Regetan kentällä kilvelle, hän teki vielä toisen, näin kuuluvan valan: 'Minä omistan sinulle, goottien kansa, elämäni, onneni, kaikkeni. Sen vannon kautta korkeimman Jumalan ja oman uskollisuuteni.'
"Nyt, Vitiges, Valtarin poika, goottien kuningas, muistutan sinua tällä hetkellä kaksinkertaisesta valastasi.
"Minä kysyn sinulta, aiotko valasi mukaan uhrata kaikkesi, onnesi ja vaimosi goottien kansan hyväksi?
"Katso, minäkin olen kadottanut kolme poikaa tämän kansan vuoksi.
"Ja minä olen uhrannut pojanpoikani, sukuni viimeisen vesan, tuominnut hänet goottien tähden silmääkään räpäyttämättä.
"Sano, aiotko tehdä samalla tavalla? Aiotko pitää valasi? Vai aiotko rikkoa sen ja kulkea kunniattomana eläessäsi, kirottuna kuoltuasi?"
Vitiges heittelehti tuskasta vanhuksen julmia sanoja kuullessaan.
Silloin Rautgundis nousi seisomaan.
Pannen vasemman kätensä miehensä sydämelle ja viitaten oikeallaHildebrandille hän lausui:
"Vaikene. Älä kiusaa häntä enää.
"Olet jo tarpeeksi kiusannut.
"Hän tekee, kuten tahdot.
"Hänestä ei tule vaimonsa vuoksi valapattoa."
Mutta Vitiges hypähti pystyyn ja tarttui vaimoonsa ikäänkuin tämä aiottaisiin heti riistää häneltä.
"Menkää nyt", sanoi Rautgundis miehille. "Jättäkää meidät kahden kesken."
Teja kääntyi ovelle päin, Hildebrand vitkasteli.
"Mene sinäkin, minä lupaan sinulle", sanoi Rautgundis käsi uurnalla, "lapseni tuhkan kautta: auringon noustessa hän on vapaa."
"Ei", sanoi Vitiges, "en luovu vaimostani, en koskaan."
"Ei sinun tarvitsekaan.
"Minä luovun sinusta.
"Rautgundis lähtee pelastaakseen kansansa ja miehensä kunnian.
"Sinä et voi riistää sydäntäsi minusta. Minä tiedän, että se pysyy omanani. Nyt varmemmin kuin ennen.
"Menkää! Se, mitä nyt välillämme tapahtuu, ei siedä todistajia."
Ääneti miehet lähtivät teltasta, ääneti he kulkivat pitkin leirikatua.Kulmassa vanhus pysähtyi.
"Hyvää yötä, Teja", sanoi hän. "Nyt se on tehty."
"Niin on. Mutta oliko se oikein tehty?
"Jalo, jalo uhri — useita samanlaisia tehdään vielä. Ja minusta tuntuu, että tähtiin on kirjoitettu: turhaan.
"Mutta kunnia on ainakin meidän, jollei voitto olekaan. Hyvästi."
Hän kääri mustan vaippansa ympärilleen ja katosi varjon tavoin yöhön.
Seuraavana aamuna ennen kukon laulua hunnutettu nainen ratsasti goottien leiristä.
Ruskeavaippainen sotilas käveli hänen vieressään taluttaen hevosta ja katsahtaen tuon tuostakin hunnutettuihin kasvoihin.
Nuolen kantaman päässä heidän jäljessään ratsasti palvelija mytty takanaan. Satulasta riippui iso nuija.
Kauan he kulkivat ääneti.
Vihdoin he saapuivat eräälle metsäylänteelle. Heidän takanaan oli laaja tasanko, jolla sijaitsi goottien leiri ja Ravennan kaupunki, ja heidän edessään tie, joka yhtyi Via aemiliaan luoteessa.
Täällä vaimo pysähdytti hevosensa.
"Aurinko nousee juuri. Olen sitä ennen luvannut päästää sinut vapaaksi.Voi hyvin, Vitigekseni."
"Älä riennä noin luotani", sanoi Vitiges pudistaen hänen kättään.
"Sanassaan täytyy pysyä, ystäväni, vaikka sydän halkeaisi.
"Ei ole muuta keinoa."
"Sinä lähdet helpommalla mielellä kuin minä jään."
Rautgundis hymyili surullisesti.
"Minä jätän elämäni tämän metsäylänteen taa. Sinulla on elämä edessäsi."
"Millainen elämä!"
"Kuninkaan elämä kansansa hyväksi valasi mukaan."
"Onneton vala."
"Olit oikeassa vannoessasi sen, siis olet velvollinen pitämään sen.
"Ja sinä muistelet minua Rooman kultasateissa samoin kuin minä sinua majassani vuorten keskellä.
"Sinä muistelet aina näitä kymmentä onnen vuotta ja suloista poikaamme."
"Oi, vaimoni, vaimoni", huusi kiusaantunut mies, kietoi kätensä vaimonsa vyötäisille ja painoi päänsä satulanuppiin.
Rautgundis kumartui hänen puoleensa ja siveli hänen ruskeaa tukkaansa.
Samassa Vakis saapui paikalle. Hän katseli ryhmää vähän aikaa eikä voinut enää pidättää itseään.
Hän nykäisi isäntäänsä hiljaa vaipasta: "Herra, minä tiedän hyvän keinon".
"Mikähän se olisi?"
"Lähtekää mukaan! Hypätkää hevoseni selkään ja ratsastakaa tiehenneRautgundis-rouvan kanssa. Minä tulen perästä.
"Jättäkää kruunu ja valtakunta niille, jotka teitä niin kiusaavat, että teillä on kirkkaat kyyneleet silmissä.
"Teille se ei ole tuottanut onnea. He eivät tarkoita teille hyvää. Kuka tahtoo erottaa miehen ja vaimon kuolleen kruunun tähden?
"Matkalle, sanon minä.
"Minä tiedän erään kalliolinnan, josta vain kotka tai vuorikauris teidät löytävät."
"Pitäisikö herrasi karata valtakunnastaan, kuten orjan myllystä?
"Hyvästi, Vitiges! Ota tämä kotelo. Siinä on lapsesi kiharat ja", kuiskasi hän suudellen häntä otsalle, "yksi Rautgundiksen kihara.
"Voi hyvin, elämäni!"
Vitiges kohottautui katsoakseen häntä silmiin.
Rautgundis nykäisi silloin hevosta suitsista, huudahti: "Eteenpäin, Vallada!" ja riensi tiehensä. Vakis lähti jäljestä. Vitiges seisoi liikkumattomana ja katseli heitä.
Rautgundis pysähdytti tien mutkassa hevosensa ja katsoi taakseen — vielä kerran viittasi hän kädellään ja katosi sitten.
Vitiges kuunteli kuin unessa poiskiitävien hevosten kavionkopsetta.
Hän kääntyi vasta sitten, kun se oli vaiennut.
Mutta hän ei lähtenyt minnekään paikalta.
Hän meni tien viereen. Siellä oli suuri, sammaleinen kivi. Goottien kuningas istuutui sille ja nojasi päätänsä käsiinsä.
Hän painoi sormensa lujasti silmiään vasten ikäänkuin erottautuakseen koko maailmasta ja kaikesta, mikä häiritsi hänen tuskaansa.
Kyyneleet juoksivat sormien lomitse, mutta hän ei huomannut sitä.
Ratsastajia riensi ohi, hän ei huomannut niitä.
Siinä hän istui tuntikausia niin liikkumatta, että metsän linnut rupesivat laulamaan aivan hänen vieressään.
Aurinko osoitti jo puolipäivää.
Silloin hän kuuli nimeään mainittavan.
Hän katsahti ylös. Hänen edessään seisoi kreivi Teja.
"Minä tiesin kyllä", sanoi Teja, "ettet ollut lähtenyt pakoon.
"Tule pelastamaan valtakunta.
"Kun sinua ei tänä aamuna löydetty teltastasi, levisi heti leirissä huhu, että sinä olit epätoivoissasi paennut kruunua.
"Heti tieto levisi myöskin kaupunkiin ja Guntariksen leiriin.Ravennalaiset aikovat hyökätä kimppuumme. He sanovat menevänsäBelisariuksen puolelle.
"Arahad kärkkyy kruunua leiristämme.
"Pari, kolme vastakuningasta on ilmestynyt.
"Kaikki särkyy palasiksi, jollet sinä lähde pelastajaksi."
"Minä lähden", vastasi kuningas. "Varokoot he itseään.
"Kruunun vuoksi murtui jaloin sydän. Se on sentähden pyhä. Varokoot häpäisemästä sitä.
"Tule, Teja, takaisin leiriin."