Enid: No sitte minä en sinua ymmärrä.
Edgar: Hm!
Enid: Jos se olisi itsemme vuoksi, se olisi aivan toista, mutta meidän oman isämme! Sinä et näytä käsittävän.
Edgar: Käsitän täydellisesti.
Enid: Sinun ensimäinen velvollisuutesi on pelastaa hänet.
Edgar: En luule niin.
Enid(rukoilevasti): Oo, Edgar! Se on hänen ainoa elämäntehtävänsä, mikä hänellä on jälellä. Se olisi hänelle kuoleman isku!
Edgar(hilliten liikutustaan): Tiedän sen.
Enid: Lupaa!
Edgar: Teen minkä voin.
(Hän kääntyy parioville. Verhottu ovi avautuu jaAnthony tulee. Edgar avaa pariovet ja menee.)
(Scantleburyn ääni kuuluu heikosti: "Yli viiden; me emme tästä selviä koskaan — saa vielä syödä toisen päivällisen tuossa hotellissa!" Ovi suletaan. Anthony kävelee eteenpäin.)
Anthony: Sinä olet ollut Robertsin luona, kuulin.
Enid: Kyllä.
Anthony: Tiedätkö mitä on yrittää rakentaa siltaa sellaisen kuilun yli? (Enid panee työnsä pikku pöydälle ja katsoo häneen.) Samaa kuin yrittää juoda meri tyhjäksi.
Enid: Ei ole.
Anthony: Sinä luulet hansikoituine käsinesi voivan parantaa aikakauden ristiriidat.
(Menee eteenpäin.)
Enid: Isä! (Anthony pysähtyy parioville.) Ajattelen ainoastaan sinua!
Anthony(leppeämmin): Voin itse pitää huolta itsestäni, lapseni.
Enid: Oletko ajatellut, mitä tapahtuu jos joudut tuolla — (osottaa ovelle) häviölle?
Anthony: En aijo joutua.
Enid: Oh! Isä, älä anna heille siihen tilaisuutta. Sinä et ole terve; tarvitseeko sinun lainkaan mennä kokoukseen?
Anthony(jäykästi hymyillen): Jänistäisinkö?
Enid: Mutta he äänestävät sinut kumoon.
Anthony(tarttuen oven kahvaan): Sepähän nähdään!
Enid: Minä pyydän, isä! (Anthony katsoo häneen leppeästi.) Etkö tahdo?
(Anthony ravistaa päätään. Hän avaa oven. Kuuluu puheen sopotusta.)
Scantlebury: Voiko vielä puoli seitsemän junalla mentyä saada päivällistä?
Tench: Ei, en usko sitä, herra.
Wilder: No niin, sanon sen suoraan, että minä olen saanut tästä jo tarpeekseni.
Edgar(terävästi): Mitä?
(Keskustelu lakkaa. Anthony menee sulkien ovet takanaan. Enid juoksee ovelle epätoivosin elein, tarttuu kahvaan ja aikoo kääntää auki. Menee sitte uunin luokse ja naputtaa jalkaansa. Äkkiä soittaa kelloa. Frost tulee eteisestä.)
Frost: Mitä, rouva?
Enid: Kun työmiehet tulevat, Frost, käskekää heidät tänne. Eteinen on kylmä.
Frost: Voisinhan viedä heidät kyökin puolelle, rouva.
Enid: Ei. Minä en tahdo loukata heitä. He ovat niin arkatuntoisia.
Frost: Niin, rouva. (Äänettömyys.) Suokaa anteeksi, mutta herra Anthony ei ole syönyt koko päivänä mitään.
Enid: Tiedän sen, Frost.
Frost: Ei muuta kuin juonut kaksi whiskyä ja soodaa, rouva.
Enid: Oh, ette olisi saanut antaa hänelle sitä.
Frost(vakavana): Herra Anthony on vähän sairas, rouva. Hän ei ole kuten nuorempana, jolloin tiesi mikä hänelle sopi. Hän tahtoo pitää oman päänsä.
Enid: Niin kai me kaikki tahdomme, luullakseni.
Frost: Niin, rouva. (Tyynesti.) Suokaa anteeksi, että puhun lakosta. Olen varma, että jos toiset herrat antaisivat nyt perään hra Anthonylle ja jälestäpäin antaisivat työmiesten saada kaiken mitä he vaativat, olisi se paras ratkaisu. Minusta nähden tuollainen toisinaan tekisi hyvin hyvää hänelle, rouva.
(Enid puistaa päätään.)
Jos hänet kukistetaan kiivastuu hän siitä (vilkastuen) ja olen itsestäni huomannut, että kun olen jostakin kiivastunut, olen aina jälestäpäin siitä pahoillani.
Enid(hymyillen): Oletteko te koskaan kiivastunut Frost?
Frost: Kyllä, rouva. Oh! toisinaan hyvinkin kiivastunut.
Enid: Minä en ole koskaan nähnyt.
Frost(tarmottomasti): Ette rouva. Eihän sellaista. (Enid liikkuu levottomana ovelle päin. Tunteellisesti.) Palveltuani herra Anthonyä, kuten tiedätte, rouva, aina viisitoistavuotiaasta, huolestuttaa minua nähdä hänet joutuvan tuolla tavalla syytetyksi vanhalla ijällään. Rohkenin puhua herra Wanklinin kanssa asiasta (laskien ääntään) — näyttää olevan niistä tunnollisin mutta hän sanoi minulle: "Tuo kaikki on kaunista, Frost, vaan tämä lakko on hyvin vakava juttu", hän sanoi. "Epäilemättä vakava molemmillekin puolille", sanoin minä, "mutta lopettakaa se", minä sanoin "lopettakaa. Eihän ihminen jos kivimuuri tulee eteen, puske päätänsä siihen, vaan kiipee sen yli". "Niin", hän sanoi, "olisi parempi, että sanoisit tuon herrallesi". (Katsoo kynsiinsä.) Niin se on, rouva. Sanoin tänä aamuna herra Anthonylle: "Onko se sen arvoista?" "Kirottua", hän sanoi minulle. "Frost! Pidä huoli omista asioistasi tahi olet kuukauden perästä vapaa!" Pyydän anteeksi, rouva, että näin puhun.
Enid(kävellen parioville ja kuunnellen): Tunnetteko tuota Robertsia, Frost?
Frost: Kyllä, rouva. Se tahtoo sanoa, en sanottavasti. Mutta kun näkee hänet voi sanoa minkälainen hän on.
Enid(pysähtyen): Niinkö?
Frost: Hän ei ole noita tavallisia vaarattomia sosialisteja. Hän on voimakas — hänen sisässään liekehtii tuli. Sellainen, jota minä kutsun "persoonallisuudeksi". Ihmisellä saattaa olla mitä mielipiteitä tahansa, niin kauan kun hän ei ole persoonallinen, ei hänestä ole vaaraa, mutta kun hän on sitä, ei hän ole vaaratoin.
Enid: Isälläni luulen olevan saman käsityksen Robertsista.
Frost: Epäilemättä, rouva, herra Anthony tuntee häntä kohtaan vastenmielisyyttä. (Enid katsoo häneen terävästi, mutta huomattuaan hänet aivan vakavaksi, seisoo purren huultaan ja katsoo parioville.) Se on vaan taistelua noiden kahden välillä. Minä en lainkaan suvaitse Robertsia, siitä päättäen mitä olen kuullut, hän on vaan tavallinen työmies kuten ne toisetkin. Jos hän ei olisi tehnyt tuota keksintöä, ei hän olisi kummempi kuin nuo toisetkaan. Veljeni keksi uuden kääntöpöydän — kukaan ei siitä antanuthänellemitään ja nyt se on käytännössä kaikkialla. (Enid lähenee pariovia.) Niitä on ihmisiä, jotka eivät koskaan anna anteeksi maailmalle sitä, etteivät ole syntyneet herroiksi. Mitä minä sanon on — ei kukaan, joka on kunnon mies, katso alas toiseen, sentähden, että hän sattuu olemaan astetta tai paria häntä ylempänä, enemmän kuin jos hän olisi astetta tahi paria alempana.
Enid(hiukan kärsimättömästi): Niin, kyllä tiedän Frost, ei tietenkään. Olkaa hyvä ja menkää kysymään tahtovatko he teetä. Sanokaa, että minä lähetin.
Frost: Kyllä, rouva.
(Hän avaa hiljaa oven ja menee sisään. Kuuluu hetkisenvakavaa, jotenkin vihaista puhetta.)
Wilder: Minä en ole kanssanne yhtä mieltä. Wanklin: Tämä on jo ollut esillä kymmeniä kertoja.
Edgar(kärsimättömästi): No niin, mitä ehdotatte?
Scantlebury: Niin, mitä isänne sanoo? — Teetäkö? Ei minulle, ei minulle!
Wanklin: Mikäli minä käsitän, puheenjohtaja sanoo, että — — —
(Frost palaa sulkien oven.)
Enid(kulkien ovelta): Eivätkö he tahdo teetä, Frost?
(Hän menee pikkupöydän ääreen ja katselee liikkumattomana lapsen vaippaa. Palvelijatar tulee eteisestä.)
Palvelijatar: Joku neiti Thomas, rouva.
Enid(nostaen päätään): Thomas? Kuka neiti Thomas — tarkotatko —?
Palvelijatar: Kyllä, rouva.
Enid(hämmästyneenä): Ooh! Missä hän on?
Palvelijatar: Eteisessä.
Enid: Minä en tahdo — (epäröi.)
Frost: Ilmoitanko minä hänelle, rouva?
Enid: Minä tulen ulos. Ei, käske hänet tänne, Ellen.
(Palvelijatar ja Frost poistuvat. Enid puristaen huuliaan istuupikkupöydän ääreen, kiinnittäen katseensa lapsen vaippaan.Palvelijatar laskee Madge Thomasin sisään ja menee ulos.Madge seisoo ovensuussa.)
Enid: Tulkaa sisään. Mikä nyt? Miksi olette tullut, sanokaa?
Madge: Sanomaan rouva Robertsin pyynnön.
Enid: Pyynnön? Niin.
Madge: Hän pyytää teitä pitämään huolta äidistään.
Enid: Minä en ymmärrä.
Madge(synkästi): Se oli pyyntönsä?
Enid: Mutta — mitä — miksi?
Madge: Anni Roberts on kuollut.
(Äänettömyys.)
Enid(kauhistuneena): Mutta siitä on vasta vähän yli tunnin kun minä näin hänet.
Madge: Vilusta ja nälästä.
Enid(nousten): Oh! se ei ole totta! sen onnettoman sydän. Miksi minuun noin katsotte? Minä yritin auttaa häntä.
Madge(hillityllä julmuudella): Luulin tiedon teitä miellyttävän.
Enid(tuskallisesti): Tuo on kerrassaan väärin! Ettekö näe, että minä tahdon auttaa teitä kaikkia?
Madge: Minä en koskaan ole pahottanut ketään, joka ei ole minua ensin loukannut.
Enid(kylmästi): Mitä pahaa minä olen teille tehnyt? Miksi puhutte minulle tuolla tavalla?
Madge(hyvin katkerasti ja ankarasti): Te tulitte luoksemme yltäkylläisyydestänne meitä urkkimaan! Viikko vielä, nälkää, sitä te tahdotte!
Enid(seisoen hänen edessään): Älkää puhuko joutavia!
Madge: Näin hänen kuolevan. Hänen kätensä olivat kylmästä siniset.
Enid(surkutellen): Oh! miksi ei hän sallinut minun auttaa itseään? Se on niin mieletöntä ylpeyttä!
Madge: Ylpeys on parempi kuin mikään muu pitämään ruumiin lämpösenä.
Enid(tuskallisesti): Minä en tahdo puhua kanssanne! Mistä te tiedätte sanoa mitä minä tunnen? Se ei ole minun vikani, että minä olen syntynyt parempaan asemaan kun te.
Madge: Emme me tahdo teidän rahojanne.
Enid: Te ette ymmärrä, ettekä tahdokaan ymmärtää; olkaa hyvä ja poistukaa!
Madge(vihaisesti): Te olette tappanut hänet, kaikista teidän kauniista sanoistanne huolimatta, te ja teidän isänne.
Enid(vihastuneesti ja liikutettuna): Tuo on katalaa. Isäni itse kärsii näännyksiin asti tästä onnettomasta lakosta.
Madge(salaisesti riemuiten): Sanokaa sitte hänelle, että rouva Roberts on kuollut. Se parantaa hänet.
Enid: Menkää tiehenne!
Madge: On onni, ettei hänellä ole ollut lapsia niin kuin teillä.
(Hän astuu äkkiä ketterästi Enidiin päin, kiinnittäen katseensa pöydällä olevaan lapsen vaippaan. Enid sieppaa sen kuten se olisi itse lapsi. He seisovat askeleen päässä toisistaan vaihtaen katseita.)
Madge(osottaen vaippaa hiukan hymyillen): Ah! Se kai pisti.
(Enid itkuun purskahtamaisillaan ojentaa lapsen vaippaa.)
Enid: Menkää tiehenne!
Madge: Olen toimittanut teille asiani.
(Hän kääntyy ja menee eteiseen. Enid, oltuaan liikkumatta siksi kun hän poistuu, vaipuu pöytää vasten, taivuttaen päänsä lapsen vaipan yli, jota hän vielä puristaa. Ruokasalin ovi avautuu ja Anthony tulee hitaasti sisään. Hän kulkee tyttärensä ohi ja laskeutuu nojatuoliin. Hän on hyvin kiihtynyt.)
Enid(salaten liikutustaan — uteliaasti): Mitä nyt isä? (Anthony tekee liikkeen, mutta ei vastaa.) Kuka se oli?
(Anthony ei vastaa. Enid menee parioville päin ja kohtaaEdgarin. He puhuvat keskenään hiljaisella äänellä.)
Enid. Mitä on tapahtunut, Edgar?
Edgar: Tuo Wilder! Menee persoonallisuuksiin! Hän suorastaan herjasi.
Enid: Mitä hän sanoi?
Edgar: Sanoi että isä on liian vanha ja heikko käsittämään mitä hän tekee. Isä vastaa viittä hänen kalttaistaan.
Enid: Tietysti vastaa.
(He katsovat Anthonyhin. Ovi avautuu enemmän ja Wanklin tulee Scantleburyn seuraamana.)
Scantlebury(hölmistyneenä): Minä en pidä tällaisista kohtauksista!
Wanklin(mennen eteenpäin): Tulkaa, puheenjohtaja! Wilder pyytää teiltä anteeksi. Mies ei voi tehdä enempää.
(Wilder tulee Tenchin seuraamana ja menee Anthonyn luokse.)
Wilder(kömpelösti): Peruutan sanani, herra. Olen pahoillani.
(Anthony nyökäyttää hänelle.)
Enid: Te ette ole päässeet päätökseen, herra Wanklin?
(Wanklin pudistaa päätään.)
Wanklin: Me olemme kaikki täällä, puheenjohtaja. Mitä sanotte? Jatkammeko täällä asian käsittelyä vai menemmekö takasin toiseen huoneeseen?
Scantlebury: Niin, niin, jatkakaamme vaan. Meidän täytyy päästä johonkin ratkaisuun.
(Hän pyörähtää pienemmältä tuolilta ja istuutuu äkkiä isompaan, huokaisten tyytyväisenä. Wilder ja Wanklin istuutuvat myöskin ja Tench vetäen suoraselkäisen tuolin lähelle puheenjohtajaa, istuu sen reunalle muistikirja ja kynä kädessään.)
Enid(kuiskaten): Minulla on sinulle vähän puhumista, Edgar.
(He menevät pariovista.)
Wanklin: Tosiaankin, puheenjohtaja, meillä ei ole vähääkään hyötyä itsemme tyynnyttämisestä väärillä luuloilla. Jos tätä lakkoa ei saada lopetettua ennen yhtiökokousta, niin osakkeenomistajat varmasti ryvettävät meitä rapakossa.
Scantlebury(hätkähtäen): Mitä — mitä niin?
Wanklin: Tiedän sen varmasti.
Anthony: Tehkööt sen!
Wilder: Ja joutua erotetuiksi.
Wanklin(Anthonylle): Minä en pelkää uhrautua periaatteen vuoksi, johon minä uskon, mutta en tahdo tulla korvennetuksi jonkun toisen henkilön periaatteiden vuoksi.
Scantlebury: Hyvin järkevää — se teidän täytyy huomata, puheenjohtaja.
Anthony: Me olemme toisten työnantajain vuoksi velvolliset pysymään lujina.
Wanklin: Silläkin on rajansa.
Anthony: Te kaikki olitte alussa täynnä taisteluintoa.
Scantlebury(tavallaan vaikeroiden): Me luulimme työmiesten taipuvan, mutta he — eivät ole.
Anthony: He tulevat taipumaan!
Wilder(nousee ja kävelee edestakasin): Minä en tahdo pilata liikemiesmainettani ainoastaan siitä hyvästä, että saataisiin työmiehet nälkiinnytettyä. (Melkein itkien.) Minä en voi tehdä sitä. Kuinka saatamme astua osakkeenomistajain eteen asiain tällä kannalla ollen?
Scantlebury: Niin, niin — niin, niin!
Wilder(huojutellen itseään): Jos luullaan minun sanovan heille, että minä olen menettänyt teidän puolitoista miljoonaa markkaanne ja kernaammin kuin masennan ylpeyttäni, menetän teidän muunkin omaisuutenne — (katsoen Anthonyhin) se on — se on luonnotonta! Minä en tahdo toimia teitä vastaan, herra —
Wanklin(houkutellen): Kuulkaa, puheenjohtaja, meillä ei ole vapaat kädet. Me olemme osa koneesta. Meidän ainoa tehtävämme on katsoa, että yhtiö ansaitsee niin paljon voittoa kuin suinkin on mahdollista asettamatta sen turvallisuutta vaaraan. Jos te syytätte minua periaatteiden puutteesta, sanon: että me olemme uskottuja miehiä. Järki sanoo, että me emme voi koskaan palkkojen säästöillä saada takasin sitä, mitä tämän taistelun jatkamisella menetämme — suoraan puhuen, puheenjohtaja, meidän täytyy se saada loppumaan mahdollisimman edullisilla ehdoilla.
Anthony: Ei.
(Vallitsee hetken alakuloinen äänettömyys.)
Wilder: Siinä sitä taas ollaan pääsemättömissä. (Antaen epätoivoisena kätensä vaipua.) Näin en minä koskaan pääse lähtemään Espanian matkalle!
Wanklin(hiukan pistävästi): Katsokaa voittonne seurauksia, puheenjohtaja?
Wilder(tunteellisesti): Vaimoni onkipeä!
Scantlebury: Voi, voi! Älkää nyt!
Wilder: Jollen minä saa vietyä häntä pois tästä kylmästä ilmanalasta en voi vastata seurauksista.
(Edgar tulee pariovesta hyvin vakavan näköisenä.)
Edgar(isälleen): Oletko kuullut tätä? Rouva Roberts on kuollut! (Jokainen tuijottaa häneen kuin yrittäisivät arvioida uutisen tärkeyttä.) Enid näki hänet tänään iltapäivällä, hänellä ei ollut hiiliä, ei ruokaa, eikä mitään. Jo riittää!
(Äänettömyys. Jokainen välttelee toistensa katseita,paitsi Anthony, joka katsoo tuimasti poikaansa.)
Scantlebury: Ettehän otaksu, että me olisimme voineet onnettomuutta estää?
Wilder(kiivaasti): Vaimo oli terveydeltään heikko. Kukaan ei voi sanoa, että siinä on meidän syytämme. Ainakaan — ei minun.
Edgar(kiihkeästi): Minä sanon että me olemme kaikki syypäät.
Anthony: Sota on sotaa!
Edgar: Ei naisia vastaan!
Wanklin: Ei ole harvinaista, että naiset saavat kantaa suuremmat kärsimykset.
Edgar: Jos tiesimme sen, sitä enemmän on vastuunalaisuutta hartioillamme.
Anthony: Tämä ei ole mitään puoskarien tehtävää.
Edgar: Sano minua miksi haluat isä. Se on jo minua vaivannut. Meillä ei ollut oikeutta päästää asioita niin pitkälle.
Wilder: Minä en pidä tästä jutusta vähääkään — tuo vapaamielinen lehtiriepu punoo siitä jutun omiin tarkotuksiinsa — saattepa nähdä! He saavat siitä käsiinsä jonkin palan ja sepittävät kertomuksen vaimo-raukan nälkäänkuolemisesta. Minä pesen käteni.
Edgar: Te ette voi. Ei kukaan meistä voi.
Scantlebury(lyöden nyrkillään tuolinsa käsipuuhun): Mutta minä protesteeraan tätä vastaan. — — —
Edgar: Protesteeratkaa miten haluatte, hra Scantlebury, se ei muuta tosiasioita.
Anthony: Jo riittää.
Edgar(katsoen häneen vihasesti): Ei, puheenjohtaja. Sanon kaikki mitä ajattelen. Jos me luulottelemme, että miehet eivät kärsi, on se hullutusta. Ja kun he kärsivät, tunnemme me ihmisluonnetta kyllin, tietääksemme, että vaimot kärsivät enemmän ja mitä lapsiin tulee — niin — se on kirottua!
(Scantlebury nousee tuoliltaan.)
En sano, että! olemme tahtoneet olla julmia, en sano mitään sellaista, mutta sanon, että on rikollista sulkea silmämme tosiasioilta. Lakkolaiset ovat meidän työmiehiämme ja siitä emme pääse minnekään. En välitä niin paljon miehistä, mutta minä luovun mieluummin johtokunnan jäsenyydestä, kuin jatkan tällä tavalla naisten nälkiinnyttämistä.
(Kaikki, paitsi Anthony, seisovat. Anthony istuu pidellenkäsillään tuolistaan ja tuijottaen poikaansa.)
Scantlebury: Minä en — minä en pidä siitä tavasta, jolla te asiaa käsittelette, nuori herra.
Wanklin: Te ammutte paljon yli maalin.
Wilder: Niin minäkin luulen!
Edgar(hillittömästi): Asiain kaunistelemisesta ei ole mitään hyötyä! Jos te tahdotte vaimojen kuolemat hartioillenne — minä en!
Scantlebury: So, so, nuorimies.
Wilder: Meidän hartioillemme? Ei minun, minä en sitä tahdo!
Edgar: Meitä on viisi jäsentä johtokunnassa. Jos meitä neljä on ollut sitä vastaan, miksi annoimme asioiden ajella noin pitkälle. Te tiedätte vallan hyvin miksi — koska luulimme saavamme miehet nälällä taivutettua. No niin, kaikki mitä olemme voittaneet, on yhden vaimon nälkäkuolema.
Scantlebury(hermostuneena, melkein itkien): Minä protesteeraan, minä protesteeraan! Minä olen inhimillinen mies — kaikki olemme inhimillisiä!
Edgar(pilkallisesti): Meidän inhimillisyydessämme ei ole mitään vikaa. Ainoastaan käsityskyvyssämme, hra Scantlebury.
Wilder: Joutavia. Minun käsityskykyni on yhtä hyvä kuin teidänkin.
Edgar: Jos niin on, niin silloin se ei ole kyllin hyvä.
Wilder: Minä näin jo edeltäpäin tämän.
Edgar: Miksi ette sitte asettunut vastaan!
Wilder: Paljonkohan siitä olisi ollut apua.
(Katsoo Anthonyhin.)
Edgar: Jos te ja minä ja jokainen meistä täällä, joka sanoo, että hänen käsityskykynsä on niin hyvä —
Scantlebury(hätäisesti): En minä ole koskaan sitä sanonut.
Edgar(Scantleburystä välittämättä): Olisimme olleet vastaan, niin lakko olisi loppunut aikoja sitten, eikä tuo onneton nainen olisi tullut tuolla tavalla hengiltä kuristetuksi. Ja kaikesta päättäen voi sanoa, että saattaa olla vielä kymmeniä toisia vaimoja nälkään nääntymässä.
Scantlebury: Jumalan tähden, herra, älkää käyttäkö tuota sanaa johtokunnan ko-ko-uksessa — se on — se on hirvittävää.
Edgar: Minä käytän sitä, herra Scantlebury.
Scantlebury: Sitte minä en kuuntele teitä. En kuuntele! Se piinaa minua.
(Hän tukkii korvansa.)
Wanklin: Kukaan meistä, paitsi isänne, ei ole sovintoa vastaan.
Edgar: Olen varma, että jos osakkeenomistajat tietäisivät —
Wanklin: Ettehän luule heidän käsityskykynsä olevan yhtään paremman kuin meidän. Jollain naisella sattuu olemaan heikko sydän —
Edgar: Tällainen taistelu etsii jokaisesta heikot paikat. Jokainen lapsikin sen tietää. Jollei oltaisi harjotettu tällaista kuristusmenettelyä, ei hänen olisi tarvinnut tuolla tavalla kuolla. Ja eikä olisi olemassa kaikkea tuota kurjuutta, jonka jokainen, joka ei ole hullu, näkee vallitsevan.
(Anthony on koko edellisen ajan katsellut poikaansa. Hän liikahtaa noustakseen, mutta jää paikoilleen, kun Edgar jatkaa.)
Minä en puolusta työmiehiä, tahi itseäni tahi ketään.
Wanklin: Saisi riittää jo. Ruumiinavauksessa läsnäolevat puolueettomat sääliväiset valamiehet saattavat puhua joitain hyvin ilkeitä juttuja. Me emme saa jättää huomioonottamatta asemaamme.
Scantlebury(yhä tukkien korviaan): Ruumiinavaus, valamiehistö! Ei, ei, eihän se ole sellainen asia?
Edgar: Minä olen saanut tarpeekseni pelkuruudesta.
Wanklin: Pelkuruus on vastenmielinen sana, herra Edgar Anthony. Se näyttäisi juuri pelkäämiseltä, jos me yhtäkkiä tällaisen tapauksen satuttua hyväksyisimme miesten vaatimukset. Meidän täytyy olla varovaisia.
Wilder: Tietysti meidän täytyy. Meillä ei ole mitään varmuutta tästä asiasta, ainoastaan huhua. Oikea menettely on antaa koko juttu meidän puolestamme Harnessin käsiin. Se on luonnollista ja siihen me lopultakin tullaan.
Scantlebury(arvokkaasti): Aivan niin! (Kääntyen Edgariin.) Ja teille nuori herra, minä en voi kyllin ilmaista minun — minun paheksumistani, siitä tavasta, jolla te olette käsitelleet asiaa. Teidän tulisi peruuttaa sananne. Puhua nälkiinnyttämisestä, puhua pelkuruudesta! Arvailla meidän näkökantojamme! Lukuunottamatta omaa isäänne olemme kaikki myöntäneet, että ainoa menettelytapa on on hyvä tahto — se on säädytöntä, se on mitä suurinta vääristelyä — ja kaikki mitä voin sanoa, se on — se on, minua piinaa —
(Hän panee kätensä naamalleen.)
Edgar (jäykästi): Minä en peruuta mitään.
(Hän aikoo sanoa jotakin kun Scantlebury taas tukkii korvansa. Tench tekee torjuvan liikkeen muistikirjallaan. Kaikki huomaavat joutuneensa pois järjestyksestä ja palaavat istuimilleen. Edgar yksin jää seisomaan.)
Wilder(kuin koettaisi jotakin haihduttaa mielestään): Minä en välitä vähääkään siitä, mitä nuori herra Anthony sanoi. Ruumiinavaus ja valamiehistö! Se ajatus on mieletön. Minä — minä ehdotan puheenjohtajan äänestettäväksi tämän: Että työriita jätetään heti hra Simon Harnessin sovitettavaksi, hänen tänä aamuna esittämiensä ehdotusten mukaan. Kannattaako tätä kukaan.
(Tench kirjottaa)
Wanklin: Minä kannatan.
Wilder: Hyvä; sitte minä pyydän puheenjohtajan esittämään sen johtokunnan äänestettäväksi.
Anthony(raskaasti huokaisten — hitaasti): Me olemme joutuneet hyökkäyksen alaisiksi. (Katsoen ivallisen ylenkatseellisesti Wilderiin ja Scantleburyyn.) Minä otan sen omille hartioilleni. Minulla on ikää 76 vuotta. Olen ollut esimiehenä tässä yhtiössä sen perustamisesta lähtien, kolmekymmentäkaksi vuotta. Olen ollut tässä hyvinä ja huonoina aikoina. Minun toimintani alkoi yhtiössä sinä vuonna kun tämä nuori mies syntyi.
(Edgar painaa päänsä alas. Anthony pidellen tuolistaan jatkaa.)
Olen ollut tekemisissä "miesten" kanssa jo viisikymmentä vuotta. Olen aina seisonut heitä vastaan. En koskaan ole vielä joutunut häviölle. Olen tämän yhtiön puolesta taistellut työväkeä vastaan neljä kertaa ja neljä kertaa olen heidät kukistanut. On sanottu, etten ole enää sama mies kuin ennen. (Katsoo Wilderiin.) Miten sen laita lieneekään, on minussa kuitenkin kyllin miestä pysymään tykkieni ääressä.
(Äänensä paisuu. Johtokunnan jäsenet, kukin tavallaan osottavat hänen sanojensa vaikutuksen heihin.)
Työväkeä on kohdeltu oikeuden mukaisesti, heillä on ollut kohtuulliset palkat, me olemme aina olleet valmiit kuulemaan heidän valituksiaan. On sanottu, että ajat ovat muuttuneet; jos ovatkin, en minä ole muuttunut niiden mukana. Enkä tahdokaan. On sanottu, että herrat ja työmiehet ovat tasa-arvoisia! Mahdotonta! Talossa voi olla ainoastaan yksi herra! Missä kaksi ihmistä joutuu yhteen, parempi on hallitseva. On sanottu, että pääomalla ja työllä ovat edut yhteiset. Mahdotonta! Niiden edut ovat toisistaan kaukana kuin itä lännestä. On sanottu, että johtokunta on ainoastaan osa koneesta. Mahdotonta! Me olemme kone, sen aivot ja vieterit. Meidän on johdettava ja päätettävä, mitä on tehtävä ja tehtävä se pelkäämättä ja suosiota tavottelematta. Peljätä työmiehiä! Peljätä osakkeenomistajia! Peljätä omaa varjoamme! Ennen kuin minä sellaiseksi tulen, toivon kuolevani.
(Hän pysähtyy ja kohdattuaan poikansa katseen jatkaa.)
On ainoastaan yksi tapa, jolla voi kohdella "miehiä" — rautaisella kädellä. Nuo puolinaiset ja puolinaiset kaupat ja tämän aikakauden puolinaiset ja puolinaiset tavat, ovat kaikki nämä meille aiheuttaneet. Tunteellisuus ja hellyys, niitä epäilemättä tämä nuori mies kutsuu yhteiskunnalliseksi menettelytavakseen. Ette voi leivästä syödä ja säilyttää sitä! Tuo keskiluokan tunteellisuus, tahi sosialismi, tahi mitä se lieneekään, on mätää. Herrat ovat herroja, työmiehet työmiehiä. Myöntykää yhteen vaatimukseen ja he esittävät kymmenen. He ovat (hymyilee jurosti) kuten Oliver Twist, tahtovat yhä enemmän. Jos minä olisin heidän asemassaan, olisin minä samallainen. Mutta minä en ole heidän asemassaan. Huomatkaa minun sanani. Jonakin kauniina aamuna kun olette antaneet perään täällä ja antaneet perään tuolla — huomaatte te, että olette kaivaneet maan jalkojenne alta ja olette syvällä suossa, häviön partaalla; ja teidän kanssanne ovat rehkimässä tuossa suossa juuri ne samat miehet, joiden vaatimuksiin olitte suostuneet. Minua on syytetty itsevaltiaaksi tyranniksi, joka ajattelen vain omaa ylpeyttäni — mutta minä ajattelen tämän maan tulevaisuutta, jota uhkaavat kansan kapinat, roskajoukon hallitus ja monet muut seuraukset, joita kaikkia en voi arvatakaan. Jos minä vain jollakin tavalla avustan niiden valtaanpääsyä, häpeän minä katsoa tovereitani silmiin.
(Anthony tuijottaa eteensä. Vallitsee täydellinen hiljaisuus. Frost tulee eteisestä, kaikki, paitsi Anthony, katsovat häneen levottomasti.)
Frost(isännälleen): Miehet ovat täällä, herra. (Anthony tekee poiskäskevän liikkeen.) Tuonko heidät sisään!
Anthony: Odota! (Frost menee ulos, Anthony kääntyy poikaansa päin.) Minä tulen nyt siihen hyökkäykseen, joka on tehty minua vastaan. (Edgar anteeksipyytävän liikkeen tehtyään, on liikkumatonna, pää vähän alas vaipuneena.) Yksi vaimo on kuollut. Minulle on sanottu, että hänen verensä on minun vastuullani; minulle on sanottu, että minun vastuullani on toistenkin, naisten ja lasten nälkiintyminen ja kärsimykset.
Edgar: Minä sanoin "meidän vastuullamme", puheenjohtaja.
Anthony: Se on samaa. (Hänen äänensä yhä painuu ja tunteensa käyvät yhä huomattavimmiksi.) Minä en käsitä, että minun vastustajaini kärsimykset rehellisessä taistelussa, jota minä en ole alkanut, ovatminunsyytäni. Jos minä kaadun hänen jalkoihinsa — kuten saattaa käydä — en minä valita. Se on olevaminunkohtaloni ja tämä on — hänen. Minä en voi eroittaa, kuten tahtoisin, noita miehiä heidän vaimoistaan ja lapsistaan. Suora taistelu on suoraa taistelua. Antaa heidän oppia ajattelemaan ennenkuin alkavat rettelöimään!
Edgar(hiljaa): Mutta onko se suoraa taistelua, isä? Katso heitä ja katso meitä! Heillä on ainoastaan tämä yksi ase!
Anthony(jäykästi): Ja sinä olet kyllin herkkämielinen opettaaksesi heille sen käyttöä. Näyttää olevan nykyään muodissa ihmisillä asettua vihollisensa puolelle. Minä en ole oppinut sitä taitoa. Onko sekin minun vikani, että he riitaantuivat liittonsa kanssa?
Edgar: On olemassa sellaistakin, jota sanotaan armoksi.
Anthony: Mutta oikeus käy sen edellä.
Edgar: Mikä näyttää yhdestä oikeudelta, puheenjohtaja, näyttää toisesta vääryydeltä.
Anthony(hillityllä kiihkolla): Sinä syytät minua vääryydestä — kaikesta epäinhimillisyydestä — julmuudesta —
(Edgar tekee kauhistusta ilmaisevan eleen — toisetliikahtelevat pelästyneinä.)
Wanklin: So so, puheenjohtaja.
Anthony(jurolla äänellä): Nämä ovat oman poikani sanoja. Ne ovat sellaisen aikakauden sanoja, jota minä en ymmärrä, heikon sukupolven sanoja.
(Yleistä mutinaa. Kovasti ponnistellen Anthony saa taas hillityksi itseään.)
Edgar(tyynesti): Minä sanoin samaa myös itsestäni, isä.
(He katsovat hetken toisiaan silmästä silmään ja Anthony tekee liikkeen, kuin tahtoisi lopettaa personallisuuksiin menon; asettaa sitte kätensä otsalleen huojutellen kun pyörryttäisi. Häntä lähestytään, mutta hän viittaa heidät pois.)
Anthony: Ennenkuin minä esitän tämän ehdotuksen äänestettäväksi on minulla vielä yksi sana sanottavana. (Hän katsoo kaikkia vuorotellen.) Jos se hyväksytään, merkitsee se, että luovumme päämäärästä, jonka olemme ottaneet. Se merkitsee että lyömme laimiin velvollisuutemme pääomaa kohtaan. Se merkitsee, että luovumme velvollisuuksistamme itseämme kohtaan. Se merkitsee, että antaudumme alttiiksi alituisille hyökkäyksille, joissa meidän on yhtä alituisesti peräännyttävä. Älkää antautuko harhaluulojen valtaan — paetkaa tällä kertaa, niin ette koskaan voi enää pysähtyä! Te saatte paeta kuin rakkikoirat omien työmiestenne ruoskan edessä. Jos te tuollaista kohtaloa toivotte, niin voitte äänestää tämän ehdotuksen puolesta.
(Hän katsoo taas heitä naamasta naamaan, lopulta kiinnittäen katseensa Edgariin; kaikki istuvat katseet maahan luotuna. Anthony viittaa ja Tench ojentaa hänelle kirjan. Hän lukee.)
"Herra Wilder ehdotti ja herra Wanklin kannatti: Että työmiesten vaatimukset jätetään heti herra Simon Harnessin sovitettavaksi, hänen tänä aamuna tekemiensä ehdotustensa mukaan." (Äkkinäisellä tarmolla.) Ne jotka kannattavat, äänestävät, kuten tavallisesti!
(Hetkeen ei kukaan liikahda, sitte äkkiä, juuri kuin Anthony aikoo puhua, Wilder ja Wanklin nostavat kätensä, sitte Scantlebury ja viimeisenä Edgar, joka ei nosta päätään.)
Jotka vastustavat? (Anthony nostaa kätensä. Selvällä äänellä.) Ehdotus on hyväksytty. Minä jätän paikkani tässä johtokunnassa.
(Kuoleman hiljaisuus. Anthony istuu liikkumatta, päänsä hiljaa vaipuessa. Äkkiä hän kuohahtaa kuin koko elämänsä olisi kysymyksessä.)
Viisikymmentä vuotta! Te olette häväisseet minut, hyvät herrat. Tuokaa miehet sisään.
(Hän istuu liikkumatta tuijottaen eteensä. Johtokunnan jäsenet vetäytyvät kiireesti yhteen ja muodostavat ryhmän. Tench puhuu peljästyneenä eteiseen. Wilder vetää Wanklinin erilleen.)
Wilder(hätäisesti): Mitä heille sanotaan? Miksi ei Harness ole täällä? Otammeko vastaan miehiä ennen kun hän tulee? Minä en —
Tench: Tulkaa sisään, olkaa hyvät!
(Thomas, Rous, Green ja Bulgin tulevat asettuen riviin pikkupöydän sivuun. Tench istuu kirjottamaan. Kaikkien katseet ovat kiinnitetyt Anthonykin, joka ei ole heitä huomaavinaan.)
Wanklin(astuen pikkupöydän ääreen — hermostuneella ystävällisyydellä): No, Thomas, miten on asiat? Mikä oli tulos kokouksestanne?
Rous: Simon Harnessilla on vastauksemme. Hän sanoo teille, mikä se on. Odotamme häntä. Hän puhuu puolestamme.
Wanklin: Onko asia niin Thomas?
Thomas(jurosti): Kyllä. Roberts ei tule, hänen vaimonsa on kuollut.
Scantlebury: Niin, niin! Vaimo raukka! Niin niin!
Frost(tullen eteisestä): Herra Harness!
(Kun Harness tulee, Frost poistuu. Harnessilla on paperi kädessään, kumartaa johtokunnalle, nyökäyttää miehiin päin ja asettuu seisomaan pikkupöydän taakse, aivan keskelle huonetta.)
Harness: Hyvää iltaa, hyvät herrat.
(Tench kirjottamansa paperi kädessään tulee hänenluokseen. He puhuvat hiljaa.)
Wilder: Olemme odottaneet teitä, Harness. Toivotaan että voidaan päästä johonkin —
Frost(tullen eteisestä): Roberts! (Hän poistuu.)
(Roberts tulee hätäisesti sisään ja seisottuu tuijottaenAnthonyhin. Hänen naamansa on rasittuneen ja vanhentuneennäköinen.)
Roberts: Herra Anthony, pelkään, että olen vähän myöhästynyt, olisin ollut täällä aikanaan, ellei olisi — jotakin tapahtunut. (Miehille): Onko jo jotakin sanottu?
Thomas: Mutta mies, mikä sinut tänne saattoi?
Roberts: Te sanoitte meille tänä aamuna, hyvät herrat, että menkää ja harkitkaa uudelleen asemaanne. Me olemme sitä harkinneet; olemme tuomassa nyt miesten vastausta. (Anthonylle.) Menkää te takasin Lontooseen. Meillä ei ole teille mitään myönnettävää. Emme rikkuakaan tule helpottamaan vaatimuksistamme, emmekä taivu ennen kuin kaikki nuo vaatimukset on hyväksytty.
(Anthony katsoo häneen, mutta ei puhu. Miehet näyttävät hämmästyneiltä.)
Harness: Roberts!
Roberts(katsoo kiivaasti häneen, sitte Anthonyhin): Onko asia teille kyllin selvä? Onko se kyllin lyhyesti ja sattuvasti sanottu? Te erehdyitte suuresti luullessanne meidän tulevan armoille. Te voitte ruhjoa ruumiimme, mutta ette murtaa mieltä. Menkää takasin Lontooseen, miehillä ei ole teille mitään sanottavaa!
(Pysähtyen, levottomana ottaa askeleen liikkumattomana istuvaan Anthonyhin päin.)
Edgar: Meitä surettaa onnettomuutenne, Roberts, mutta —
Roberts: Pitäkää säälinne, nuori mies. Antakaa isänne puhua!
Harness(paperiarkki kädessään, puhuu pikkupöydän takaa): Roberts!
Roberts(Anthonylle hyvin kärsimättömästi): Miksi ette vastaa!
Harness: Roberts!
Roberts(kääntyen äkkiä): Mitä niin?
Harness(vakavasti): Te puhutte ilman valtuuksia, asiat ovat menneet teidän edellenne.
(Hän viittaa Tenchiin, joka antaa paperin johtokunnanjäsenille. He allekirjoittavat sukkelaan sopimuspaperin.)
Katsokaa tätä, hyvä mies! (Kohottaen paperiaan.) "Vaatimuksethyväksytään,paitsi koneenkäyttäjiä ja lämmittäjiä koskevat.Lauvantain ylityöstä kaksinkertainen palkka. Työvuorot entiselleen."Näihin ehtoihin on suostuttu. Miehet menevät aamulla jälleen työhön.Lakko on loppunut.
Roberts(lukee paperia ja kääntyy miehiin. He vetäytyvät taapäin, paitsi Rousia, joka pysyy paikoillaan. Ihan tyynesti): Te olette pelanneet minun selkäni takana? Minä seisoin rinnallanne kuolemaan saakka; te odotitte sitä, hyljätäksenne minut!
(Miehet vastaavat kaikki yht'aikaa.)
Rous: Se on vale!
Thomas: Teitä oli mahdoton sietää, hyvä mies!
Green: Jos minua olisi kuultu —
Bulgin(hengästyneesti): Tuki kitasi!
Roberts:Sitäte odotitte!
Harness(ottaen johtokunnan allekirjoittaman sopimuksen ja antaen omansa Tenchille): Jo riittää, miehet. Teidän on parasta poistua.
(Miehet poistuvat hitaasti ja kömpelösti.)
Wilder(hermostuneella, hiljaisella äänellä): Luultavasti ei ole enää mitään esteitä. (Seuraa ovelle.) Minun on yritettävä tähän junaan! Tuletteko, Scantlebury?
Scantlebury(Wanklinin kanssa seuraten): Jaa, jaa. Odottakaa minua.
(Hän seisahtuu kun Roberts puhuu.)
Roberts(Anthonylle): Mutta te ette ole hyväksyneet noita ehtoja! Eiväthän he voi tehdä sopimusta ilman esimiestään! Te ette koskaan hyväksyisi noita ehtoja! (Anthony katsoo häneen vaieten.) Sanokaa herran tähden että ette ole hyväksyneet! (Varmasti.) Näen sen teistä!
Harness(ojentaen johtokunnan hyväksymää sopimusta): Johtokunta on allekirjottanut!
(Roberts katsoo tyrmistyneenä allekirjotuksia — työntääpaperin pois ja peittää silmänsä.)
Scantlebury(kämmenensä suojassa Tenchille): Pitäkää huolta puheenjohtajasta. Hän ei voi hyvin, hän ei voi hyvin — hän ei syönyt puolista. Jos vaimoille ja lapsille toimitetaan avunkeräystä, merkitkää minun puolestani — puolestani viisisataa markkaa.
(Hän menee eteiseen vaivaloisen hätäisesti ja Wanklin, joka on tähystellyt Robertsia ja Anthonyä värähtelevin ilmein, seuraa perästä. Edgar jää istumaan sohvaan katsoen maahan. Tench palaten paikoilleen kirjottaa pöytäkirjaansa. Harness seisoo pikkupöydän ääressä katsellen vakavasti Robertsia.)
Roberts: Sitte te ette ole enää tämän yhtiön esimiehenä. (Purskahtaen hurjanlaiseen nauruun.) Ah-ha, ha-ha, ha-ha! He ovat hyljänneet teidät — hyljänneet esimiehensä: Ah ha-ha! (Äkkiä pelottavan synkästi.) Siis — ovat syösseet meidät molemmatkin alas, herra Anthony?
(Enid tulee kiireesti pariovesta isänsä luokseja kumartuu hänen ylitsensä.)
Harness(tullen ja tarttuen Robertsin hihaan): Hävetkää, Roberts! Menkää kauniisti kotiinne, mies; menkää kotiinne!
Roberts(tempaisten kätensä pois): Kotiin? (Lyyhistyen — kuiskaten.) Kotiin!
Enid(tyyneesti isälleen): Tule pois rakas isä! Tule omaan huoneeseesi!
(Anthony ponnistautuu ylös. Hän kääntyy Robertsiin, joka katsoo häneen. He seisovat useita sekuntteja silmäillen toisiaan tiukasti. Anthony nostaa kätensä tervehtiäkseen, mutta antaa sen vaipua. Vihainen ilme Robertsin kasvoissa muuttuu ihmetteleväksi. Molemmat taivuttavat päätään kunnianosotukseksi. Anthony kääntyy ja kävelee hitaasti verhotulle ovelle. Äkkiä hän horjahtaa kuin kaatuisi, tointuu, Enidin ja Edgarin, joka on huoneen poikki rientänyt apuun, tukemana menee pois. Roberts seisoo liikkumatta useita sekuntteja, tuijottaen tiukasti Anthonyn jälkeen ja menee sitte eteiseen.)
Tench(läheten Harnessia): On suuri paino pois sydämeltäni, herra Harness! Mutta mikä järkyttävä kohtaus, herra!
(Hän pyyhkii ohimoitaan. Harness on kalpea ja päättävä,katsellen hieman jäykästi hymyillen vapisevaa Tenchiä.)
Tämä kaikki on ollut niin ankaraa! Mitähän hän tarkoitti sanoessaan: "He ovat syösseet meidät molemmatkin alas?" Vaikka hän on menettänyt vaimonsa, mies raukka, ei hänen olisi tarvinnut puheenjohtajalle noin sanoa!
Harness: Yksi vaimo kuollut ja kaksi parasta miestä murtunut!
(Underwood tulee äkkiä.)
Tench(tuijottaen Harnessiin — äkkiä): Tiedättekö, herra — nämä ehdot, ne ovat juuri samat, jotka yhdessä laadimme, te ja minä ja esitimme molemmille puolille ennen taistelun alkua. Kaikki tämä — kaikki tämä ja — ja minkä tähden?
Harness: (matalalla jäykällä äänellä): Sepä siinä merkillisintä onkin!
(Underwood kääntymättä ovelta tekee hyväksyvän viittauksen.)
Esirippu.